tiistai 31. maaliskuuta 2015

Siitä "virallisesta" kulttuurishokista

Postauksen muutamat kuvat ovat satunnaisia poimintoja valokuvakansiostani.

Blogini nimessä esiintyy termi kulttuurishokki, mutta tästä huolimatta en ole kertaakaan kirjoittanut kulttuurishokin teoriasta. Tämä puute tuskin lienee kovin suuri menetys, koska pitkästyttävät teoriat jaksavat kiinnostaa harvoja ja koska haluan ajatella elämääni yksinkertaisesti. Päädyin kuitenkin hieman avartamaan omaa näkemystäni ja miettimään kulunutta vuotta (koska olen ollut edelleen flunssassa ja jumissa neljän seinän sisällä, joten oli aikaa kirjoittaa; alun perin olen aloittanut tästä aiheesta muutama viikko sitten, mutta sitten hylännyt tekstin mielenkiinnon puutteesta). Nyt kun vuosi Kaliforniassa asumista on täyttynyt, on ihan hyvä hetki tutkailla sitä, oliko sitä "oikeaa kulttuurishokkia" nähtävillä.

Kulttuurishokin voi Wikipedian artikkelin mukaan jakaa neljään osaan:

1) Kuherruskuukausi
2) Shokin kynnysvaihe
3) Sopeutuminen
4) Paluushokki

Nämä vaiheet tunnetaan myös esimerkiksi termeillä 1) alkuinnostus, 2) ärsyyntyminen, 3) asettuminen ja 4) paluushokki.

Koska neloskohta eli paluushokki liittyy siihen, kun palaa takaisin omaan kotimaahansa, en aio nyt puuttua siihen. Sen aika tulee sitten joskus. Tutkailen nyt vain kolmea ensimmäistä vaihetta.
Kuva viime toukokuulta matkalla Alum Rock Parkiin, ellen ihan väärin muista.
1) Kuherruskuukausivaihe eli alkuinnostus

Kuherruskuukausi on termi, josta olen kuullut muutamankin täällä asuvan ulkosuomalaisen puhuvan. Kuherruskuukausi iskee usein nopeasti ulkomaille muuton jälkeen, ja silloin kaikki on uutta ja hienoa. Wikipedia-artikkelin mukaan vieras kultuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia. Annika Oksanen lainaa väitöskirjassaan Kaija Maria ja Lari Junkkarin kuvausta kuherruskuukausivaiheesta: "Uuden maan maisemat, ihmiset, kieli ja kulttuuri tuntuvat kiehtovilta. Parhaimmillaan olo on kuin pitkällä mukavalla turistimatkalla. - - Uudesta maasta ja paikkakunnasta nähdään pääasiallisesti myönteiset puolet; on niin paljon eksoottisia tutustumiskohteita." Kyseessä on siis alkuinnostus, joka on hyvin tilapäistä. (Ks. lähde väikkäri s. 22 ja lähdeluettelo.)

Se, miten kauan kuherruskuukausi kestää, on varmaan aika yksilöllistä. En muista nähneeni sen kestosta arvioita. Minä haluaisin sanoa, ettei minulla ollut sellaista aivan puhdasta kuherruskuukausivaihetta, vaikka alkuinnostus onkin ollut vahvasti läsnä ensimmäisen vuoteni aikana. Tunsin kyllä oloni juuri sellaiseksi kuin olisin lomalla. Eihän tarvinnut käydä edes töissä, ja olisin saanut tehdä mitä huvittaa. Ilmatkin olivat aurinkoisia ja helteisiä heti, kun muutimme tänne maaliskussa. Suomalaiselle se kevät oli jo ihan kuin kesää. Minä nautin paljon siitä, että sain vain olla ja käydä harrastamassa liikuntaa. Kun muuttokaaos hälveni ja kämppä tuli kuntoon, olin huumassa myös luonnosta ja ulkoilusta, vaikka inhosin molempia Suomessa.

Puhdasta kuherruskuukautta en kuitenkaan mielestäni saanut, sillä minua ärsyttivät alusta alkaen jotkut jutut täällä. Mieheni totesi heti muuton jälkeen, että "onhan se nyt aika siistiä olla täällä Kaliforniassa", mutta minä olin vähän sillä tavalla, että "njah, kai tää menettelee, ei mitään ihmeellistä". Valittelin täällä bloginkin puolella mm. kummallisista pikkujutuista asunnossamme, imurista ja siivouksen hankaluuksista, pesukoneesta, liikenteen ruuhka-ajoista ja varmaan muustakin. Kaupassa erilaiset ruoat ja kunnollisten leipien, juustojen, maitorahkojen ja muiden puute pisti vihaksi. Minua ärsytti suunnattomasti myös se, että piti hankkia Kalifornian ajokortti. Pikkujuttujahan nuo valitukseni tietenkin olivat. Tässä kohtaa on myös pakko mainita, että minä olen aina ollut kova valittamaan erinäisistä asioista, kuten minut tuntevat tietävät. Joskus olen humoristisesti todennut valittamisen olevan yksi harrastuksistani. On siis vähän hankala miettiä sitä, mikä oli minulle tavanomaista valittelua ja mikä jonkinlaista kulttuurishokkivaihetta.

Jos valittelua ei oteta lukuun, elin kyllä kuherruskuukaudessa. En oikein osaa sanoa, mihin saakka tätä alkuinnostusta kesti minulla. Kesällä olin ainakin vielä aika huumassa. Loppukesästä lähdimme kesälomamatkalle, ja ehkä vasta sen jälkeen minuun iski se totuus siitä, että kotini ja elämäni on nyt muuten pysyvästi täällä, eikä tämä arki ole mitään lomaa. Oikean loman jälkeen ihmetytti ja kummastutti aikalailla. Syyskuussa huomasin myös sen, ettei tehnyt enää mieli koko ajan yrittää olla menossa jonnekin ulos viikonloppuisin. Alkoi olla sellainen olo, että haluan olla ihan kuin kotona olisin. Alkuinnostus oli varmasti tässä vaiheessa jo hälvennyt.
Jos tulee hätä, soita tällä puhelimella. Tämä on Alum Rock Parkista, mutta vastaavia puhelimia näkyy täällä usein ulkoilualueilla ja teiden varsilla, koska se kännykkäkenttä tosiaan on mitä on...
2) Shokin kynnysvaihe eli ärsyyntyminen

Wikipedia-artikkelin mukaan shokin kynnysvaiheessa pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Tätä vaihetta leimaavat usein väsymys, masennus ja koti-ikävä.

Minä kärsinkin sen kesälomamatkamme jälkeen jonkinlaisesta masennuksesta ja koti-ikävästä. Osittain kyseessä oli varmaan tavallinen lomanjälkeinen tila, mutta kyllä olooni vaikutti myös se, ettei minun tarvinnut palata töihin loman loppuessa. Oli vähän sellainen olo kuin olisi pudonnut lomalta takaisin tyhjän päälle. Arki tuntui olevan vähän hukassa.

Valitukseni jatkuivat edelleen, aivan kuin kuherruskuukausivaiheessakin. Olenkin vähän sitä mieltä, etten käynyt selvästi kahdessa eri tilassa: alkuinnostuksessa ja shokkivaiheessa. Pikemminkin valittelin koko ajan samalla, kun alkuinnostukseni vähän laantui. Uskon kuitenkin, että olisin uponnut syksyllä selvemmin (shokkivaiheen) väsymykseen ja masennukseen, ellei syksy olisi ollut niin täynnä reissaamista. Tietyllä tavalla kuherruskuukauteni siis vain jatkui, kun arkeen ei tarvinnut pysähtyä pitkäksi aikaa. Lokuussa kävimme sekä Dallasissa että Las Vegasissa ja Grand Canyonilla. Hyvä että ehti hengähtää ennen kuin marraskuussa matka vei Chicagoon. Sitten ajatukset kääntyivätkin jo jouluun ja tulevaan Suomen reissuun, joka herätti minussa alussa vastahakoisia tunteita. Sopeutumisprosessini oli varmasti kesken ja ehkä ärsyynnyin sen keskeytyksestä? Joulukuun aikana kärsin myös fantasia-Suomen kaipuusta ja fiilikset olivat oudot, johtuen ehkä sekä lähestyvästä joulusta että Suomen reissusta. Selvästi olen siis reagoinut ja ainakin jollain tavalla oirehtinut koti-ikävästä.

Oksanen referoi väikkärissään (ks. s. 21 ja lähdeluettelo) Nancy Adleria, jonka mukaan kulttuurishokkitila kestää tavallisesti noin 3-6 kuukautta. Tällaisen aikajakson olen lukenut muistakin paikoista. Shokkitilan jälkeen häiritsevät tekijät vähitellen laantuvat ja arki alkaa ulkomaillakin muistuttaa normaalia elämää Adlerin mukaan. Koska en usko kärsineeni selvästi täysin erillisestä shokkitilasta (jos sellaisesta nyt voi täysin erillisesti edes kärsiä), en osaa sanoa, miten pitkään shokkivaihe minulla kesti - tietyllä tapaa se itse asiassa jatkuu edelleen, sillä jatkuvasti ärsyynnyn ja valittelen Yhdysvaltoihin, Kaliforniaan ja täkälaiseen elämään liittyvistä asioista. Suurin osa valituksenaiheistani kuitenkin hiipuivat syksyn aikana niin, että totuin tilanteeseen ja hyväksyin sen, että jotkit jutut nyt vain ovat erilailla täällä kuin Suomessa. Deal with it.
Todiste siitä, että täällä on julkista liikennettä. Kuvassa parin kilsan päässä meidän kotitalosta kulkeva light rail, paikalliset kutsuvat tätä ihan vain nimeltä eli VTA ([Santa Clara] Valley Transport Authority).
3) Sopeutuminen ja asettuminen

Jälleen tuon aina-niin-luotettavan-ja-hyvän-lähteen Wikipedian mukaan sopeutumisvaiheeseen liittyy vähittäinen oppiminen ja toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa sekä ymmärrys toimintatapojen syistä. Olo alkaa tuntua kotoisammalta, kommunikaatio-ongelmat vähenevät ja uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee. Riitta Granfelt puolestaan kuvaa kotiutumista neljän vaiheen avulla: Ensinnäkin kotiutuminen on samaistumista jonkun paikan kanssa. Toiseksi kotiutuminen on elämän jatkumista sosiaalisessa ja kulttuurisessa mielessä siten, että ihminen tottuu uusiin rutiineihin ja sitä kautta outo arki tulee tutuksi. Kolmanneksi kotiutuminen tapahtuu aina myös ymmärryksen tasolla. Neljänneksi johonkin tiettyyn paikkaan kotiutuminen on kompleksinen tapahtuma, joka perustuu jokapäiväisten tapojen tutuksi tulemiseen. (Toisen käden lähteenä toimii jälleen Oksasen väikkäri s. 80 ja ks. myös lähdeluettelo.)

Vaikka syksyni oli täynnä reissaamista ja vaikka reissut varmasti vaikeuttivat sopeutumista arkeen, jonkinlaista asettautumista ja sopeutumista kyllä tapahtui ihan huomaamattani. Muistan nimittäin, miten Suomen lomalla monet kyselivät, että millaista se elämä siellä Kaliforniassa on, ja miten mieheni ja minä kohauttelimme vähän olkiamme tällaiselle mielestämme hassulle kysymykselle. Sillä elämähän on Kaliforniassa aivan samanlaista kuin se oli Turussakin. Huolimatta siitä, missä asuu ja käykö töissä vai ei, arki muodostuu oikeasti aika samanlaiseksi. Minullakin on tietyt rutiinit, vaikka en käy töissä, ja nämä rutiinit ovat joka arkipäivä samanlaisia ja tulevat samassa järjestyksessä. En todellakaan elä mitään lomaa, jossa jokainen päivä olisi aina erilainen ja täynnä uusia kuvioita.

Huomasinkin parhaiten sopeutuneeni juuri siitä, että omat fiilikseni kotirouvaelämää kohtaan muuttuivat. Se, mikä alussa tuntui autuaalta ja ihanalta vapaa-ajalta, oli syksyllä jo muuttunut arjen rutiiniksi. Vaikka minulla olisi mahdollisuus tehdä mitä vain, tein kuitenkin päivästä toiseen samoja asioita samalla tavalla ja samassa järjestyksessä ja koin arkeni tutuksi ja turvalliseksi. Se oli sitä uuden erilaisen arjen tutuksi tulemista - tai ehkä pikemminkin tutuksi tekemistä. Olin mielestäni samaistunut uuden asuinpaikkani kanssa jo aiemmin, mutta vasta siinä vaiheessa, kun koin uuden arjen välillä jopa pitkästyttäväksi rutiiniksi, saatoin sanoa sopeutuneeni ja asettuneeni. Silloin varmaan myös ymmärryksen tasolla aloin sopeutua, jos noita Granfeltin vaiheita haluaa miettiä. Sitä, mitä Granfelt tarkoittaa neljännellä vaiheellaan, en kylläkään ihan hiffaa. Ehkä se johtuu siitä, että "jokapäiväiset tavat" ovat minulla pitkälti itse luomiani, ei uuden kulttuurin tai asuinympäristön sanelemia.

Vaikka olinkin siis jossain vaiheessa asettunut, silti Suomi-loman jälkeen koin niitä kuulumattomuuden tunteita. Oli taas sellainen olo, että mitäs nyt... Olin jälleen pakotettu pohtimaan sitä, koinko sittenkin eläväni juurikin sitä lomaa, kun poissaollessamme muuttumattomana pysynyt elämä Turussa asetti uudelle elämälleni niin selkeän vastakohdan. Huh huh. Tuntemukseni ovat vaikuttaneet menevän hirveää vuoristorataa, laidasta laitaan. Mutta kaipa se on ihan normaalia. Minähän en edes voi miettiä vain tuota kulttuurishokkivaiheteoriaa, vaan samalla pitää miettiä myös sitä kotirouvaelämän puolta. Koska kyllähän sopeutuminen on aika erinäköistä sellaiselle, joka menee uudessa maassa ja uudessa kulttuurissa töihin.

Varsinkin sopeutumisvaiheen "toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa", "ymmärrys toimintatapojen syistä" ja "kommunikaatio-ongelmien väheneminen" liittyvät mielestäni läheisesti siihen, että olisi selvästi mukana uuden maan kulttuurissa ja yhteiskunnassa. Ei välttämättä siten, että kävisi töissä, mutta ainakin niin, ettei eläisi hirveästi eristäytyneenä muusta maailmasta. Totuus kuitenkin on, että kyllähän tässä kotirouvaillessa on aika ulkona paikalliseen kulttuuriin liittyvistä asioista. Tällä minä elelen yksikseni omassa pienessä kuplassani, siinä ei-olemisen-tilassa.
Tämä kuva muutaman viikon takaa. Vielä vihertää. 
En uskokaan, että sopeutumisvaiheeni olisi vielä päätöksessä. Eikä se tietenkään voisikaan olla, sillä sopeutuminen on varmaan aika loputon projekti. Ehkä oma asettautumiseni on itse asiassa vasta aluillaan, sillä jotenkin tuntuu siltä, että kuherruskuukausivaiheeni vain kesti reissujen täyteisen syksyn takia aika pitkälle loppuvuoteen saakka. Viimeistään tämän vuoden lähtiessä kunnolla käyntiin olostani on rapissut ne viimeisetkin "kuin lomalla olisi" -fiilikset ja tilalle ovat tulleet välillä jopa ahdistuksen tunteet. Edessä olisi siis se, että löytäisin sellaisen arjen, johon pystyisin pitkäaikaisemmin tyytyväisesti asettautumaan. Mistä päästäänkin jälleen niihin ongelmiin, joista jo hiukan trailerimaisesti mainitsin tämän postauksen lopussa. Eli stay tuned, niin kuulet lisää. :)

Niin ja siis pakko sanoa, että edelleen minua ärsyttää. Ärsyttää, ärsyttää, ärsyttää. Joko olen poikkeus, joka vahvistaa säännön, ja kärsin jatkuvasta shokkitilavaiheesta tai sitten tämä on vain oikeaa ulkomailla asuvan arkea, akateemisista teorioista poikkeavaa todellista ja aitoa elämää. :D

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Taas viikonlopusta

Olen ollut keskiviikosta alkaen vähän flunssassa. Olen edelleen sitä mieltä, että olen täällä useammin kipeä kuin Suomessa, enkä voi käsittää, miksi. Voisi kuvitella, että lämmin ilmasto vähentäisi flunssaa, mutta ilmeisesti ei. Juttelin aiheesta kerran saksalaisen kaverini kanssa, ja hänkin kertoi olevansa täällä usein kipeänä. Hän oli kuullut teorian, että kropalla menee yleensä noin vuosi sopeutua uudenlaiseen ilmastoon. Ja onhan täällä tietenkin usein kylmät illat ja yöt, vaikka päivällä olisikin lämmin...

Minä yritin viikonlopun aikana hoitaa kurkkukipuani kalifornialaisella lähestymistavalla: ottamalla aurinkoa poolilla. Joo-o, ei auttanut. Tai olisi se ehkä voinut auttaa, ellemme olisi lauantaina illalla lähteneet syömään muutaman uuden suomalaistuttavuuden kanssa. Ehkä viini, puhuminen ja ulkoilmassa oleilu illalla ei sitten kuitenkaan ole se oikea tapa suhtautua kipeään kurkkuun.
En ole käynyt poolilla alkuvuoden parin kerran jälkeen. Näköjään moni meidän naapureistakin on jo sitä mieltä, että voi tulla altaalle, sillä siellä oli paljon porukkaa viettämässä viikonloppua. Uv-indeksi oli eilen 5 ja tänään jo 6. Vertailun vuoksi katsoin, että Ilmatieteen laitoksen mukaan Etelä-Suomessa keskikesällä ja keskipäivällä pilvettömänä päivänä voi olla 5-7 (kait nuo indeksit ovat samat?). Uv-indeksi 6 on jo voimakasta tasoa. Jo vuosi on muuten ollut tarpeeksi siihen, että olen huomannut Kalifornian auringon huonot vaikutukset ihollani. Ehkäpä syytä tehdä siitäkin oma postaus jossain vaiheessa - ja pitää asia vahvasti mielessä tänä vuonna. Mieheni on fiksu, eikä hän suostunut viikonlopun aikana altaalle kertaakaan. 
Me menimme eilen illalla Santana Rowlle syömään. Tämä oli ensimmäinen viikonloppuilta, kun olemme käyneet Santana Rowlla. Olemme vain yhden ainoan kerran aikaisemmin käyneet Rowlla illalla ja silloin oli arki. Arki-iltana oli hiljaista, mutta näin viikonloppuna menoa ja meininkiä riitti.
Santana Rown alkuillan meininkiä ja totaalisen ylivalottunut taivas. Ja joku random kahviheppu keskellä kuvaa. 
Kävimme syömässä ketjuravintola Maggiano's Little Italyssa. Me kävimme miehen kanssa tutustumassa kyseisen ketjun ravintolaan Chicagossa, emmekä olleet silloin kovin vakuuttuneita. Kaikelle täytyy kuitenkin antaa toinen mahdollisuus, mutta Santana Rown Maggiano's ei vakuuttanut meitä yhtään sen enempää. Ylihinnoiteltua pastaa, jossa ei ollut mitään erityistä eikä edes kauheasti makua. Miksi ravintoloiden pastaruoat ovat lähes aina pettymyksiä ja antavat sellaisen olon, että "mä osaisin itsekin tehdä samanlaista ellen jopa parempaa"?

Maggiano'sissa harrastetaan kunnon amerikkalaista lähestymistapaa ruokaan: "Chose one for today and another for tomorrow". Eli ota pasta nyt ja saat toisen mukaan huomiseksi kotiin.
Siis kaikkihan haluavat ottaa ravintolasta kotiin seuraavankin päivän ruoan. 
En täysin ymmärrä, mikä pointti tuossa on, eli en selvästikään ole vielä tarpeeksi amerikkalaistunut. Ymmärrän vielä sen, että loppuannos otetaan doggy bagissa mukaan, mutta että oikein ostetaan valmiiksi toinen annos kotiin vietäväksi? Jos haluaa syödä ravintolaruokaa seuraavanakin päivänä, niin miksi ihmeessä seuraavana päivänä ei voi mennä uudelleen ravintolaan? Olisi vähän tuoreempaa ruokaa. Tosin kalliimpaa tietenkin...

Hinnat noissa "ota extrapasta kotiin" -ratkaisuissa ovat jotenkin hämmentävän halvat. Meidän seurueemme ihmetteli pitkän aikaa Maggiano'sin meal for twota eli kahden ihmisen menuuta. Siihen kuului yksi alkuruoka, kaksi pääruokapastaa, yksi jälkiruoka JA kaksi extrapastaa kotiin vietäväksi. Siis yhteensä neljä pastaa sekä alku-ja jälkiruoka. Ja hinta oli $40 (+verot +tippi). Siis mikä järki olisi ostaa erikseen pastat ja jälkkärit, kun tuolla dinnermenuulla saa halvemmalla ja hemmetisti enemmän?

Mutta niin, halpuus on vain yksi seikka tietenkin. Minä en ainakaan halua kasapäin ruokaa, enkä etenkään vietäväksi kotiin, koska ei se kuitenkaan olisi enää seuraavana päivänä niin hyvää jonkun mikrolämmityksen jälkeen ja jäisi varmaan vain syömättä. Enkä etenkään halua tuota Maggiano'sin ruokaa, haha. Mutta ilmeisen suosittua tuolta mestasta on ottaa extrapastoja mukaan, sillä useissa pöydissä näkyi pahvipusseja.

Jälkkärit olivat kyllä hyviä eli pointsit niistä raflalle! Eräs suomalainen suositteli omenapiirakkapaistosta, joten pakkohan sellaista oli kokeilla. Annos oli jättimäinen. Siitä olisi syönyt varmaan neljä - ja tarjoilija toikin pöytään erilliset pikkulautaset selkeästi sitä varten, että jälkkäreitä voisi jakaa. Hän ei kuitenkaan kommentoinut mitään siihen, että meistä kolme tilasi ihan omat omenapaistokset ja neljäs oman kakkupalan. Yleensä tarjoilijat sanovat täällä, jos jälkkäri on niin iso, että siitä söisi useampi.
Ihanan rapsakka omenapaistos. 
Noh, minä söin kyllä oman paistokseni kokonaan ihan yksin. Eikä tehnyt edes tiukkaa.

Ruokailun jälkeen ihmettelimme hiukan Santana Rown iltameininkiä ja kävimme ulkoilmaviinibaarisssa juomassa lasilliset. Pakkohan sitä on ulkona istua terassilla tuolla, jossa siihen kerrankin on mahdollisuus. Me emme kuitenkaan kovin usein eksy Santana Rowlle. (Samaan viinibaariin tuli muuten Maggiano'sissa kanssamme samaan aikaan olleet, ja heillä oli take away -pastapussi mukana. Hei mites se kylmäketju anyone??!)
Minulla saksalaista rieslingia, miehellä sentään kalifornialaista punkkua.
Voipi olla, ettei kyllä jatkossakaan eksytä usein Santana Rowlle. Ei ainakaan viinejä juomaan. Nuo kaksi lasillista maksoivat nimittäin yhteensä $30 veroineen ja tippeineen. Huh. Fiiniä viiniä, mutta tarjoilijoilla oli kyllä rönttöiset t-paidat työasuina...

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Kadonnut ajokortti ja lahjakortti sekä uusi sirullinen pankkikortti

Mieheni ajokortti ei ole edelleenkään tullut. Hän suoritti ajokokeen elokuun alussa. Tuolloin sanoin, että ajokorttien hankkiminen vaikutti aika helpolta prosessilta niiden kaikkien kuulemiemme DMV:tä koskevien kauhukertomusten jälkeen. Voi miten väärässä olinkaan. Vaikka minun ajokorttini tupsahti postista parin viikon sisällä ajokokeen suorittamisesta, miehen korttia ei kuulunut. Lokakuun alussa mies sai soittamalla DMV:stä tiedon, että hänen tietonsa ovat Department of Homeland Securityssa arvioinnissa. Lokakuun puolessavälissä DMV:ltä tuli miehelle kirje, jonka mukaan hänen ajokorttiasiaansa ei ole voitu käsitellä, koska DMV ei ole saanut tietoa hänen laillisesta maassaolostatuksestaan. Tällöin DMV lähetti miehelle uuden väliaikaisen ajolupaperin ja lupasi käsitellä hakemuksen heti, kun tarvittavat tiedot on saatu.

Tuo miehen väliaikainen ajolupapaperi, joka oli toinen DMV:ltä saatu väliaikainen lupa, umpeutui tuossa jokin aika sitten. Uutta ei tullut postissa. Mies soitti DMV:lle, josta sanottiin, etteivät he lähetä enää uutta väliaikaista lupaa, vaan sellainen pitää käydä hakemassa toimistosta. Ja sanoivat oikean kortin tulevan sitten kun se tulee. Seeeelvä. Minä olen ajat sitten pudonnut kärryiltä siitä, saako meidän kaltainen mamu ajaa täällä ilman CA-ajokorttia vielä tässä vaiheessa vai ei. DMV:n Handbookia tulkitsemalla voisi saada sellaisen käsityksen, että vain Permanent Resident tarvitsee CA-ajokortin, ja mehän olemme Visitoreja emmekä noita pysyviä asukkaita... Mutta sitten taas olen kuullut, että jos asuu Kaliforniassa pidemmän aikaa (mitä "pidempi aika" sitten tarkoittaakin - tästä ajasta olen kuullut varmaan kolmea eri näkemystä alkaen 10 päivästä (!) ja käyden kolmessa kuukaudessa ja päätyen lopulta vuoteen), osavaltion ajokortti pitäisi ajaa. Eriäviä mielipiteitä siis on, ja epäilen, etteivät DMV ja poliisi varmaan itsekään tiedä. Niin ja sitten on vielä niitä näkemyksiä, joiden mukaan meidän Suomen ajokortit eivät ole olleet voimassa enää sen jälkeen, kun meille on myönnetty CA-ajokortti, vaikka niitä ei otettukaan meiltä pois...

Mutta oli miten oli, miehen tilanne ei ollut kovin hyvä, sillä hänellä ei ollut enää voimassaolevaa väliaikaista ajolupaa, muttei myöskään oikeaa ajokorttia. Ja Kaliforniassa asumista on kuitenkin takana jo se vuosi. Lopulta mies lähti käymään DMV:n toimistolla, koska on tässä käynyt jo aika selväksi, ettei se ajokortti taida sieltä postista enää omia aikojaan tipahtaa. Niin ja pitihän se uusi väliaikainen paperilappukin saada.

Mies kasasi kaikki mahdolliset viisumi- ja työlupaperit kasaan ja tulosti itselleen uuden I-94-lomakkeen, joka todistaa hänen maahantulonsa. Koska kävimme Suomessa jouluna ja sen jälkeen vielä Kanadassakin, alun perin tänne muuttaessamme saamamme I-94:t ovat totta kai vanhentuneita. Eikä amerikkalaisilla viranomaisilla ilmeisesti ole niin hienoja järjestelmiä, että he näkisivät tällaisia tietoja jostain tietokoneelta. Ehei, pitää olla tulostettu paperi mukana.

Mies oli DMV:n Los Gatoksen toimistossa tiistaina hiukan sen aukeamisen jälkeen ja sai vuoronumeron tiskille. Noin 45 minuutin odottelun jälkeen hän pääsi asioimaan. Virkailija oli todennut, että kyllä, kyllä sinulla pitäisi olla ajokortti, mutta jostain syystä ei nyt ole. Kaikki paperit tarkistettiin uudelleen ja otettiin taas sormenjäljet. Miehen piti myös täyttää uudelleen ajokortinhakupaperi. Hänelle sanottiin, että prosessi lähtee alusta, jos hän poistuu maasta (silloinhan myös I-94-asiakirja vanhentuu), ja hänhän on tämän prosessin aikana poitunut maasta jo kahdesti (tosin ongelmia DMV:n ja Homeland Securityn kanssa syntyi jo ennen ensimmäistä poistumista). DMV:n virkailija lupasi lähettää miehen paperit uudestaan jonnekin selvitykseen.

Mies oli ihmetellyt sitä, miten hänen laillisesta maassaolostatuksestaan voi olla mitään epäselvyyttä, kun hänen vaimolleenkin myönnettiin ajokortti - ja vaimon status on aika riippuvainen hänen statuksestaan. Mutta kuulemma toiset vain saavat kortit nopeammin kuin toiset.

Mies sai vielä virkailijalta DMV:n Legal Presencen numeron, johon hän voi soittaa ja selvittää asiaa. Hän yritti soitella puolen tunnin ajan, mutta "line is busy" eli linja oli varattu koko ajan. Hän googletteli asiaa, ja selvisi, että kyseessä on joku numero, joka on aina varattu. Muillakin oli siis ollut samoja hankaluuksia. Kun mies tarpeeksi monta kertaa yritti soittaa, puhelu tarttui lopulta jonoon, ja jonottelua langan päässä kesti noin vartin. Nettikeskusteluista päätellen useat rassukat ovat joutuneet soittelemaan monena päivänä ennen kuin puhelu on mennyt jonoon.

Miehen ajokorttiasiaa alkoi hoitaa Bill. Billille piti faksata kasa papereita - ne samat, jotka on näytetty ja kopioitu DMV:n toimistossa, nyt jo kahdesti. Mies, joka ei ole eläissään faksannut mitään minnekään, piti faksaamista hupaisana hommana, mutta hän ei saanut vastakaikua minulta, joka olen työssäni Suomessa faksannut lähes joka päivä ja joka siis pitää faksaamista ihan normaalina. ;) Bill antoi ohjeen siitä, että miehen pitäisi soittaa hänelle noin kahden päivän päästä ja tarkistaa, että paperit ovat faksautuneet perille. Vissiin menee aika tuhoton läjä faksia sinne minne-lieneekin, kun kerta pitää odottaa kaksi päivää siihen, että paperit löytävät Billin työpöydälle...

Mies sitten soitti kahden päivän kuluttua. Puhelu piti tehdä 40 kertaa (!) ennen kuin se meni jonoon. Sitten jonottelua kesti enää noin 10 minuuttia ennen kuin puheluun vastattiin. Paperit ovat menneet perille, ja kaiken pitäisi kuulemma olla kunnossa. Ja kuulemma ajokortin pitäisi tulla kuukauden kuluttua. Oho. Enpä muuten usko ennen kuin näen (mies suhtautuu tilanteeseen hiukan minua positiivisemmin). Mutta ehkä Bill hoitaa homman kotiin. Pakko tässä on ainakin nyt Billiin luottaa.

Mutta ei kai tässä mitään hätää oikeasti ole. Nimittäin jos tuota elokuussa ajettua ajokorttia ei kuulu, mies voi aina hankkia AB60-ajokortin. :D Tuon koodin takana on tämä: Assembly Bill 60, The Safe and Responsible Driver Act. AB60-ajokortti on laittomien maahanmuuttajien ajokortti Kaliforniassa. Tämän vuoden alusta tuli voimaan laki, jonka ansiosta Kalifornian laittomat maahanmuuttajat (lähinnä kait meksikolaiset) ovat voineet saada ajokortin. Kuulostaa ehkä hullulta jonkun korvaan, mutta aika fiksu ja elintärkeä päätös tämä kyllä on. Laittomia (meksikolaisia) maahanmuuttajia on ollut täällä aina ja tulee varmasti jatkossakin olemaan, joten riskejä kannattaa yrittää minimoida. Liikennemäärät ovat täällä valtaisat, ja onhan se pelottavaa, että aiemmin täällä ajoi lukemattomia ihmisiä ilman ajokorttia. Puhumattakaan niistä ongelmista, joita näillä laittomilla maahanmuuttajilla oli ja joita he aiheuttivat, kun piti pakoilla poliisia jopa maastakarkoituksen pelossa. Mutta me siis ajattelimme, että mies hankkii sitten tuon tuollaisen ajokortin, jos kerta hänen laillinen maassaolostatuksensa on niin epämääräinen, ettei DMV kykene käsittelemään ajokorttiasiaa... ;)

Ajokortin lisäksi kadoksissa on ollut Targetin $100 lahjakortti, joka meille luvattiin asuintalomme Resident Servicesta palkinnoksi siitä, että uusimme vuokrasopimuksemme (tämä lupaus on ihan kirjallisena uusimistarjouskirjeessä). Kävimme kirjoittamassa uuden sopimuksen 10. päivä. Meille luvattiin soittaa heti, kun lahjakortti on saapunut, todennäköisesti muutaman päivän kuluessa. Kukaan ei soittanut. Ei tietenkään, olipa typerää edes kuvitella, että amerikkalainen asiakaspalvelija tekee sen, mitä lupaa. Mies kävi kyselemässä toimistossa viime viikolla, mutta siellä ei ollut paikalla ketään sellaista, joka olisi tiennyt asiasta yhtään mitään. Mies lähetti viestin asuintalomme nettiportaalin kautta muutamalle työntekijälle ja sai yhdeltä vastauksen: "I will look into it and get back to you". Tämä vastaus tuli 23. päivä, eikä asiaan tietenkään palattu. Mies lähetti vielä kolme eri viestiä, mutta niihin ei enää vastattu. Hän kävi toimistolla kysymässä uudelleen kahteen otteeseen, mutta kukaan ei tiennyt mistään mitään. Kolmannella kyselykerralla miehelle sanottiin, että lahjakorttiasioita hoitaa leasing manager (vaikka meille allekirjoitustilanteessa sanottiin yhteyshenkilön olevan eri tyyppi). Vihdoin ja viimein tänään, 28. päivä, saimme lahjakortin, kun mies kävi toimistolla kyselemässä managerin perään, koska manager on näköjään töissä vain lauantaisin. Ilmassa oli selvästi tällaista väsytystaktiikkaa. (Lahjakortissa ei näy summa, ja mistä vetoa se ei ole luvatun $100 arvoinen...)

Muistatteko muuten, kun kerroin siitä, etteivät asuintalomme työntekijät vastanneet sähköposteihimme koskien vuokrasopimuksen uusimista? No, meidän vahingosta viisastuneena miehen kollega marssi suoraan toimistoon oman uusimistarjouksensa kanssa ja halusi neuvotella. Hänelle sanottiin, että pitää lähettää sähköpostia. Arvatkaa, vastattiinko siihen sähköpostiin? Ei, ei tietenkään.

Mutta ei tämä Jenkkilä ihan jälkeenjäänyt ole, vaikka asiakaspalvelutaidot ovatkin totaalisesti hukassa. Minä olen nimittäin saanut uuden pankkikortin. Enkä mitä tahansa pankkikorttia, vaan sirullisen pankkikortin! Tännehän sirut ovat vasta tulossa, eikä meidän vanhoissa korteissa ole sellaisia. Ennen kuin sain uuden kortin postissa, sain pankiltani sähköpostin, jossa sanottiin: "Many countries worldwide have already adopted enhanced chip technology - - and this technology will soon become the standard in the U.S. as well." Loistavaa! Ehkä nämä pääsevät niistä shekeistäkin jossain vaiheessa eroon... vaikka eihän shekeissä mitään vikaa ole.
Kyllä on uudenaikainen ja moderni siruteknologia, vau. Ja taas tuo minun ja mieheni lempparikuva eli hevosvankkurit, jotka aiheuttivat naurukohtauksen heti tänne muuton jälkeen ja jotka edelleen joka kerta jaksavat ihastuttaa jo pelkästään kuvan tuoman muiston takia. Kortti piti muuten aktivoida soittamalla sellaiseen automaattiin, ja minun piti tehdä puhelu kolme kertaa, koska ekassa puhelussa näppäilin ensin väärin ja toisella yrittämällä ylitin jonkun aikarajan, ja tokassa puhelussa näppäilin taas väärin ja keskeytin puhelun itse, koska aikaraja olisi varmaan jälleen ylittynyt. Kolmas kerta toden sanoo.
Täytyy kyllä sanoa, että vähän tylsää, kun ei voi enää aiheuttaa ongelmia Suomessa sillä, että yrittää maksaa amerikkalaisella pankkikortilla, jossa ei ole sirua. Mies yritti Turussa maksaa kortillaan eräässä ravintolassa ja myyjän ilme oli ollut aika näkemisen arvoinen, kun hän oli nähnyt magneettijuovan ja puuttuvan sirun.

Katsoimme, että minun pankkikorttini siru on kyllä aivan erinäköinen kuin siru suomalaisissa korteissamme, paljon pienempi. Naureskelimme siinä sitten, että olisihan se nyt ollut ihan liikaa odottaa, että Yhdysvallat olisi osannut siirtyä samanlaiseen ja yhdenmukaiseen teknikkaan kuin muutkin maat... :D Mutta sitten vertasin tätä uutta siruani kaverini suomalaiseen (eri pankin kuin minulla on) pankkikorttiin, ja sen kortin siru oli samanlainen kuin tässä. Eli ilmeisesti näitä siruja vain on erilaisia. Eli ehkä jenkkisirut sitten toimivat Euroopassakin. Ehkä.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Ja niin meistä tuli postimerkkien keräilijöitä. Ilmeisestikin.

Mikäli mainokset rassaavat Suomessa, niin täällä Yhdysvalloissa ne vasta ärsyttävätkin. Facebookissa uutisvirrassani näkyy nykyään ihan koko ajan mainoksia. Varmaan noin joka toinen juttu on mainos. Nettisivujen sivubannerit ovat täynnä mainoksia, ja niitä on todellakin enemmän kuin Suomessa. Kerran kun antaa sähköpostiosoitteensa jonnekin, kun vaikka luo tilin ja liittyy johonkin, niin aivan varmasti alkaa saada mainosspämmiä. Eikä mitään harvoin, vaan joka hemmetin päivä. Sähköpostiini ei nykyään mitään muuta tulekaan kuin mainoksia, ja kotirouvan aamusta mukava hetki kuluu siihen, kun unsubscribeilee näitä mainosposteja.

Ongelmia voi tulla myös yksinkertaisesti siitä, kun tilaa jotain. Täysin viattomasti.

Me tilasimme postimerkkejä. Lähetämme täällä enemmän perinteistä kirjepostia kuin koko elämämme aikana olemme lähettäneet Suomessa, kun postittelemme shekkejä sun muita ympäri osavaltiota ja koko maata. Niin ja olemme ottaneet tavaksi postittaa söpöjä kortteja myös koirallemme Suomeen (joo, älkää kysykö; koiramme nykyiset omistajat eli minun vanhempani ainakin tykkäävät :D). Postimerkkejä siis kuluu.

Se taisi olla jokin viaton postista tullut mainos, jonka perusteella tilasimme postimerkkejä, joilla kansainväliset kirjeet saa helposti postitettua. Ja nyt me olemme jossakin hemmetin postimerkkikeräilijöiden listalla. Sen takia, että tilasimme tavallisia postimerkkejä.
Postimerkki-intoilijan raamattu? 
Ensin tuli yksi lehti. "The official source for stamp enthusiasts." Sitten seuraavalla viikolla tuli toinen. Sillon mies heilutti lehteä jo kaukaa minulle (odotin käytävässä, kun hän haki postin postihuoneesta) ja rupesimme molemmat nauramaan.

Jostain käsittämättömästä syystä nuo lehdet ovat sisältä aivan samanlaiset, vaikka värit ovatkin erit. Mikähän järki siinäkin on...
Harry Potter -postimerkkejä!!
Olisiko tässä harrastusmahdollisuus tälle kotirouvalle...? Joskus lapsena halusin alkaa keräillä postimerkkejä ja sain sellaisen keräilykirjan. Kirjaan taisi tulla muutama hassu merkki ja sitten harrastus "yllättäen" jäi. Nyt olisi tarjolla kaikenlaista mielenkiintoista merkkiä poliitikoista Potteriin ja Hobittiin...
Ja Batman-postimerkkejä!
Eihän tämä lehden tuleminen nyt tietenkään mikään iso ongelma ole. Ei ole kova vaiva heittää sitä roskiin. Mutta kun se tulee meille aivan turhaan...

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kalifornialaisesta tyylistä ja piilaksolaisen univormu

Terveisiä luonnoskansiosta! Viime vuoden elokuussa aloitin kirjoittamaan ylös näkemyksiäni piilaaksolaisten tyylistä. Alun perin kirjoitin Santana Rowlla näkyvistä tyylikkäistä ihmisistä tähän postaukseen, mutta lopulta poistin ajatukset tuosta, koska ne eivät tuntuneet sopivan siihen. Siirsin tekstipätkät talteen, ja sitten homma tietenkin vähän jäi. Nyt ajattelin palata tähän asiaan, sillä näin kevään myötä ihmiset ovat luopuneet niistä "talvivaatteistaan", joita näkyi parin kuukauden ajan, ja palanneet kalifornialaisen tyylin peruslähteille.
Minäkin olen jo kaivanut flipflopit esiin. Varpaat piti käydä hoitamassa kuntoon vietnamilaisten kynsisalongissa. Minulla oli angsti, joten keväisten pastellivärien sijasta valitsin tummaa.
Olen tainnut aika monta kertaa tässä blogissa aloittaa juttuni toteamalla "olen kuullut". Täällä pidemmän aikaa asuneilta suomalaisilta sekä muiltakin tietenkin kuulee lähes jatkuvasti kommenttia ja tarinaa tästä, tosta ja siitä. Osan jutuista pääsee yleensä itsekin jossain vaiheessa toteamaan tosiksi. Näin minulle kävi piilaaksolaisten tyyliasiassa.

Jo aika pian muuttomme jälkeen kuulin, ettei San Josessa pahemmin laittauduta tai pukeuduta tyylikkästi - paitsi ehkä Santana Rowlle menijät. Pukeutuminen ja laittautuminen tarkoittavat toki eri asioita eri ihmisille, ja molemmat ovat aika subjektiivisia asioita. Mutta joka tapauksessa näin kuulin sekä suomalaisen että yhden amerikkalaisen suusta, ja olen tullut itse samaan lopputulokseen.

Elokuussa kirjoitin tällaiset pätkät:
Sen verran kauan olen täällä asunut, että minulla on tyyliaiheesta jo hieman omaakin näkemystä ja kokemusta. Aika tyylittömiä täällä kyllä ollaan. Ihmiset kulkevat vaatteissa, jotka näyttävät parhaimmillaan jumppavaatteilta tai kotivaatteilta ja pahimmillaan vanhoilta pyjamilta. Kengät ovat lähinnä läpsyjä, flipflopeja tai lenkkareita. Mutta kun ensimmäisen kerran kävin Santana Rowlla päivällä, ihmisten ilme oli täysin erilainen, ja bongasin heti parilta eri tyypiltä esimerkiksi designer-laukun ja -kengät (toki nämä henkilöt olivat muutoinkin tyylikkäitä, eivät kengät ja laukut tyylikkyyttä tee). Jostain syystä Santana Rowlla näkyvät ihmiset tekevät siis poikkeuksen tässä piilaaksolaisten keskuudessa näkyvässä tyylittömyydessä sen perusteella, mitä olen kuullut ja mitä itse yhden iltapäivän aikana havainnoinut. 

Olenkin huomannut, että alueella on vaikutusta ihmisten pukeutumistyyliin: Santana Rown alkupään vieressä, toisella puolella tietä olevassa ostoskeskuksessa (Westfield Valley Fairissa) olen nähnyt tyylikkäitä ihmisiä. Sen sijaan oman kotimme lähellä olevalla ostarilla (Great Mallissa) porukka kulkee lähinnä niissä läpsyissä, jumppavaatteissa ja kollegeasuissa. Näin hieman kärjistäen tietenkin. Nämä eri kauppakeskuksissa kävijöiden erilaiset ilmeet selittyvät varmasti kaupoillakin: Great Mallissa on paljon outletmaisia kauppoja ja halvat hinnat, kun taas Valley Fairista löytyy vähän kalliimpia kauppoja ja sitten esimerkiksi Miumiu ja Prada. 

San Jose ei siis todellakaan ole mikään trendikäs suurkaupunki. Eivätkä ole kyllä Piilaaksoon muutkaan kaupungit, vaikka ehkä jossain Palo Altossa näkyykin hieman vähemmän kollegehousuja ja pyjamia. Sen puolesta, ettei San Josessa laittauduta, puhuu myös kokemukseni eräästä tilaisuudesta. Maaliskuun lopussa (eli siis vuosi sitten maaliskuun 2014 lopussa) kävin San Josen downtownissa tilaisuudessa, jossa alueen aloittelevat valokuvaajat esittelivät töitään. Pukukoodi oli "cocktail". Minulla oli pitkähihainen, paksua kangasta oleva mekko ja korkkarit ja olin aivan liian ylipukeutunut. Ihmiset olivat paikalla farkuissa ja lenkkareissa. Joillakin naisilla - joista suurin osa oli valokuvaajien malleja - oli pikkumekkoja ja korkkareita, mutta aika vähemmistönä he olivat. Tällöin ihmettelin tätä pukeutusmikoodin rikkomista eräälle amerikkalaiselle, joka totesi: "Yeah well, this is San Jose." 

Olen osunut jo elokuussa täysin oikeaan näissä tyyliasioissa, eikä näkemykseni ole muuttunut. Sellainen trendikkyys, joka Suomen suurkaupungeissa on täysin yleistä, on täällä aivan ennennäkemätöntä. Tietenkin käsitys trendikkyydestä on aivan erilainen täällä kuin jossain Pohjoismaissa tai Euroopassa, eikä näitä tilanteita voi oikein verrata toisiinsa. Mutta ei Suomessa kyllä porukka kulje normaalisti kokokollegeasussa kauppakeskuksissa. Ja sitten vielä sanotaan, että suomalaiset ovat tyylittömiä. Eivät muuten ole. Kannattaa tulla tänne katsomaan, mitä on tyylitön pukeutuminen julkisella paikalla. Tuulipuku on parempi kuin flanellipyjamahousut, ainakin minun mielestäni.
Osoitus amerikkalaisesta tyylikkyydestä. Olen ihan kamala ihminen, kun kuvaan muita, mutta niin kauan kuin on olemassa People of Walmart -sivusto, olen ehkä vielä turvallisilla vesillä. Tämä kuva on muuten Oaklandin Costcosta, missä nyt vallitsee ehkä ihan omanlaisensa tyyli...
Jo elokuussa olin alkanut hahmotella kategorioita piilaaksolaisten naisten tyyleistä. Nämä näkemykseni pätevät todennäköisesti muihinkin kalifornialaisiin, varmasti jopa moniin muiden osavaltioiden asukkaisiin. Kategoriani ovat seuraavat:

1) Ostarityyli

Alaosana joko kollegehousut tai pyjamahousut. Yläosana jotain ainakin lievästi rönttöistä, vaikkapa kulahtanut (mainos-)t-paita. Joskus kokovartalokollegeasu. Jalassa läpsyt, flipflopit tai lenkkarit. Kokonaisuuden kruunaa hapsottava tukka. Haluaisin sanoa, että tämä on yleinen look vähän vanhemmilla meksikolaisnaisilla, mutta näkyy näitä muillakin.

2) Piilaaksolaisen univormu (tai ihan vain kalifornialaisen univormu)

Alaosana jumppahousut eli yoga pantsit. Eikä yleensä mitään laadukkaista ja tukevista kankaista tehtyjä ja ihan imartelevia nikeja, adidaksia tai vastaavia "kunnon jumppahousuja", vaan erilaisia trikoorimpuloita, kuten vaikkapa Victoria's Secretin legginsimäisiä yogapantseja, joissa lukee jotain PINK takana. Myös ihan kunnon legginsejä näkyy. Ja sitten näkyy tietenkin niitä kamelinvarpaita ja kankaan alta piirtyviä pakaravakojakin joskus (vaikka kuka niitä katsoo, en minä ainakaan, kunhan täällä huutelen :D). Not flattering siis.
Kalifornialaiset ovat totaalisesti unohtaneet muutamat pukeutumisen perusasiat. Kuva täältä
Yläosana piilaaksolaisen univormussa on tietenkin jotain lyhyttä, yleensä t-paita tai toppi, jottei se takamus vahingossakaan peity. Jalassa on flipflopit tai ehkä lenkkarit, jos on vähän viileämpi sää.

Oli yoga pants -tyylistä mitä mieltä tahansa, amerikkalaisten eduksi haluan sanoa tämän: Vartalon mallilla tai kilojen määrällä ei ole merkitystä. Kuka tahansa voi pukeutua täällä mihin tahansa, eikä erotu joukosta, eikä kukaan yleensä nyrpistele nenäänsä.

Yogapantsit ovat ilmeisesti suosittuja muissakin osavaltioissa, sillä muistan lukeneeni vähän aikaa sitten jonkun osavaltion jostain poliitikosta (vitsit kun ihmisen muisti voi olla huono), joka halusi kieltää yogapantsit lailla ja joka herätti pahennusta asiaan liittyvillä kommenteillaan. Kommentteihin taisivat liittyä pakaravaot ja synnilliset mielikuvat.

3) Toimistotyyli

(Toimisto)työssäkäyvät naiset erottuvat jumppa- ja kollegehousukansasta, luojan kiitos. Heihin olen törmännyt downtownissa ja ostareilla. Alaosana on yleensä tummat suorat housut tai hame. Paitana joku t-paitaa ainakin astetta hienompi viritys. Yleensä myös jakku löytyy. Mitäs kerrottavaa tuossa muka on?, joku saattaa nyt miettiä. Minäpä kerron. Se, mikä tekee tämän toimistotyylin, on meikki - tosin tässä kohtaa täytyy sanoa, että tämä pätee yleensä vain nuorempiin naisiin. Näillä naisilla on vahvat silmämeikit: kunnon luomivärit ja tummat rajaukset löytyvät. Ja nyt puhutaan siis päivälookista, ei mistään baarielämästä. Kiinnitin täällä alussa todella paljon huomiota siihen, miten hirveän vahvasti jotkut naiset meikkaavat töihin ja ylipäänsä päiväelämään. Nykyään en enää kiinnitä siihen huomiota. Joko olen totaalisen tottunut tai sitten olen alussa ylireagoinut.



Nämä kategoriat eivät luonnollisestikaan kata kaikkia tyylejä ja ovat hyvin, hyvin kärjistettyjä, jos joku ei nyt sitä jostain syystä hoksaa. ;) Ihmisen etnisellä alkuperällä vaikuttaisi myöskin olevan tekemistä sen kanssa, miten täällä pukeutuu, tietenkin. En kuitenkaan nyt ala sanoa tästä asiasta sen enempää.

Mutta miten piilaaksolaisten tyyli on sitten vaikuttanut omaan pukeutumiseeni? Olenkin jo aiemmin kertonut, että olen syttynyt täällä asuessa flipflopeille. Vuosia olin haaveillut Havaianaksista, mutten ollut raaskinut ostaa sellaisia, koska en olisi Suomessa käyttänyt niitä kuin rannalla, jonne ne mielestäni silloin kuuluivat. Mutta täällä lämpenin nopeasti flipfloppityylille, ja hankin omat Havaianakset kesällä. Loistokengät Kaliforniaan, niistä en luovu!

Mutta olisipa kalifornialaistumiseni jäänyt flipfloppeihin... Eipä jäänyt. Loppukesästä ostin housut, jotka nähdessään mieheni totesi "ostit sit pyjamahousut".
Kuuluuko Suomen kevät- ja kesämuotiin tällaiset?
Käytin noita vain Havaijilla, jos sitä nyt voi pitää puolustuksena. Tosin jos rehellisiä ollaan, niin olisin kyllä käyttänyt noita muutoinkin, jos ne eivät olisi osoittautuneet vyötäröstä hiukan liian tiukiksi...

Mutta ei jäänyt kalifornialaistuminen vielä tähänkään. Sillä - tadaa:
Tällä sanjoselaisella on asiaankuuluva univormu hanskassa. Kyllä kelpaa.
Vuosi siihen meni, mutta jumppahousut arkiasusteena ovat alkaneet vedota minuun. Mukavat ne ainakin ovat.

Ja sitten vielä kalifornialaisen univormu -tyylistä astetta fancympi versio, jota myös näkee täällä Piilaaksossa aina silloin tällöin:
Yogapantsit ja t-paita yhdistettynä fancyyn (designer-)käsilaukkuun.
Tämän tyylin olen kopioinut suoraan joltain randomilta naiselta, jonka näin ruokakaupassa. Eikös sitä sanota, että asusteet tekevät loppusilauksen tyylille? Joo-o... Mielestäni tämä tyylisuunta pitäisi ehkä kieltää lailla, koska onhan tuo nyt vähän loukkaus tuollaisia laukkuja kohtaan, mutta maassa maan tavalla hei. Pitää sopeutua paikalliseen kulttuuriin ja tapamaailmaan.

Okei, pakko myöntää... Kuvat on lavastettu. En ole oikeasti lähtenyt noissa kuteissa muualle kuin kuntosalille (laukkukin jäi siinä tapauksessa kotiin). Mutta ajatuksissani on pyörinyt jo jonkin aikaa se, että voisin laittaa jumppahousut kauppaan tai ostarille... Katsotaan, koska retkahdan.

Luin jostain, että Yhdysvaltojen osavaltioiden asukkaista kalifornialaiset ovat vihatuimpia (en valitettavasti löydä enää uutislinkkiä). Jos kalifornialaisten tyyli otetaan huomioon, en ihmettele tätä yhtään... ;)

Mites muissa osavaltioissa tai muissa maissa? Ja enhän minä mitään Suomen muodista enää tiedä - ovatko yogapantsit sielläkin jo ihan normiasu? Lenkkarit ainakin ilmeisesti ovat, jos muutamia blogeja ja niiden päivän asu -kuvia on uskominen.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Kevättä Tyynenmeren rannalla

Kosmetologini on kysynyt minulta jo kahdesti, olemmeko käyneet katsomassa Kalifornian wild flowerseja. Jaa, pitäisikö täällä jotain kukkiakin käydä katsomassa? Ei kasvillisuus kyllä ennen ole pahemmin kiinnostanut, ajattelin. Sitten kuitenkin mietin, että se kevät ja vehreys, jota niin syksyllä kaipasin, on täällä juuri nyt. Eikä se ole täällä kauaa. Ja kun eilen lauantaina ei ollut muutakaan tekemistä, päätimme lähteä katsomaan kevättä rannikolle.

Mietimme ensin Half Moon Bayhin lähtöä, mutta koska siellä on tullut jo käytyä, suuntasimme vuoriston ja metsän keskellä olevan La Hondan kautta hiukan etelään Pescaderoon ja rannikolle. Määränpää oli Pigeon Point Light Station State Historic Park. Ajomatka oli noin 1h20min eli ei mikään paha; olimme liikkeellä vasta kahden jälkeen, joten peruslauantaiden alkupäivien ruuhkia ei ollut enää. Nopeasti meiltä kotoa kyllä pääsee meren rantaan, ainakin nyt vielä, kun ei ole kesäryysiksiä tukkimassa jokaista rannikolle vievää tietä.
Pacific Coast Highwayn eli Highway ykkösen varrella näkyi paljon kukkia. Kerran pysähdyimme ihastelemaan niitä ja merimaisemaa.
Kovin lähelle reunaa ei kannattanut mennä, sillä sieltä oli pieni pudotus rannalle. (Tämä kuva on kyllä eri paikasta kuin tuo ylempi.)
Pacific Coast Highwayn eli Highway ykkösen varrella näkyi hirveän paljon kukkia. Keltaisia ja violetteja sekä oransseja Kalifornian osavaltion kukkia poppyja eli kaliforniantuliunikkoja. Tuo poppy on ainoa, jonka nimen tiedän. Enkä itse asiassa ole siitäkään ihan varma, mutta uskoisin, että ne olivat poppyja. Niistä muista ei kyllä ole hajuakaan. Mutta hienoja ne olivat, etenkin kun niitä oli vähän enemmän samassa kohdassa. Eivät tuoksuneet oikein miltään, kun kävin vähän haistelemassa. Olen muuten allerginen siitepölylle, mutta täällä asuessa en ole kärsinyt allergioireista kuin ihan muutamaan otteeseen viime vuoden toukokuussa. Lääkkeitä en ole joutunut syömään. Suomessa keväät menivät aina lääkkeiden voimalla tai muutoin olisin varmaan ollut täysin toimintakyvytön.
Pigeon Point Lighthouse ja kukkaniitty.
Vanha öljytynnyri?
Pigeon Point Lighthouse oli ulkoapäin aika rähjäinen (sisälle ei päässyt), mutta maisemat olivat kivat. Huhtikuussa tuo ranta on kuulemma hyvä paikka tsekkailla valaita. Nytkin infotauluun oli kirjoitettu, että valaita on jo nähty. Majakan takana oli oiva paikka aavan meren tutkailuun. Me emme jaksaneet tutkailla kauaa, koska mahdollisten valaiden pyrstöjen kyttääminen jostain kaukaisuudesta on aika tylsää puuhaa, jos ei ole varma, että niitä valaita siellä oikeasti on.
Majakka.
Meren katselupaikka ja joku tyyppi.
Eilen ei ollut mikään kovin lämmin päivä (noin 17-20 astetta), ja rannikolla kävi älyttömän kova tuuli. Porukkaa oli kesävaatteissa ja flipflopeissa, mutta minulla oli huppari ja välillä kaulahuivikin ja miehellä takki. Ei me suomalaiset... Meillä pysyi myös auton katto visusti kiinni (sitä paitsi minulle tulee näin keväällä avoautoilusta usein kurkku kipeäksi lämpimälläkin säällä), mutta me näimme Pacific Coast Highwaylla monta autoa, jossa katto oli uskaliaasti laskettu alas. Turistit. :D
Kalifornian osavaltion kukka poppy eli kaliforniantuliunikko. Ellen siis ole erehtynyt. 
Näitä kutsun vain kukiksi, kun en muustakaan tiedä. Tosin kaverini sanoi, että tuo keltainen olisi hottentotti. 
Tyynimeri muuten kuohuu ja aaltoilee todella pelottavasti. Etenkin tuulessa.
Majakkamestan jälkeen poikkesimme San Gregorio State Beachilla. State beacheilla pysäköinti yleensä maksaa ja niin nytkin, $8. Minä yritin kysyä, saisiko maksun takaisin, jos lähdemme vartin sisällä, mutta ei saanut. 
San Gregorio State Beachille on muodostunut meidän sanojen mukaan tuollainen "paskalammikko". Wikipedia osaa kertoa, että kyseessä on freshwater lagoon.
Jonkinlaisen luonnonilmiön takia lammikosta virtaa mereen tällainen pieni puro. Wikipediassa tämäkin asia selitettiin. ;)
Kävimme state beachilla kipuamassa pienelle kukkulalle katsomaan merimaisemia, mihin meni ehkä juuri se vartti. Niin ja sitten kävin vessassa. Mutta kai se on ihan hyvä, että state beachit saavat rahaa, vaikka vähän harmittikin maksaa kahdeksan dollaria hetken pysäköinnistä. Rannalla (ja muillakin rannoilla, joiden ohi ajoimme) oli muuten kohtalaisesti ihmisiä viettämässä lauantaipäivää. Jotkut jopa bikineissä, vaikkei ollut erityisen lämmin ja vielä pilvistäkin.
Tyynenmeren ranta on aika jees.
Ja en valehtele sitä tuulta - katsokaa, miten nuo puut ovat pysyvästi jääneet tuollaisiksi.
San Gregorio -kylän pieni kauppa- ja postikeskittymä kiinnitti huomioni ajomatkalla, joten kävimme katsomassa, mitä siellä on. Kauppa paljastui vähän turistirysäkaupaksi, mutta kaupassa oli myös baari ja livemusiikkia. Meno vaikutti ihan kivalta, mutta emme jääneet kuuntelemaan musiikkia, koska oli vähän nälkä.
General Store ja Post Office. Kaupassa myytiin vain (turisti)krääsää sekä juomia ja snäksejä.
Livemusiikki oli mukava yllätys.
Melkein vuosi sitten, kun olimme asuneet täällä vain alle pari kuukautta, minulle hehkutettiin yhtä Skyline Boulevardin varrella olevaa ravintolaa. Avasin ravintolan Yelp-sivun silloin kännykkäni nettiselaimeen, jotta muistaisin sen. Sivu on ollut avoinna tähän saakka eli melkein vuoden! Eipä ole saatu aikaiseksi käydä tsekkaamassa raflaa aikaisemmin. Nyt oli aika korjata tilanne, ihan jo vaikka vain sen takia, että nettisivun saisi vihdoin suljettua.

Kun ajoimme majakalle, kuljimme juurikin tuon ravintolan ohi. Kello oli silloin jotain kolme päivällä ja paikka näytti olevan ääriään myöten täynnä. Ravintola on suosittu moottoripyöräilijöiden kokoontumispaikka, kun he ajavat ylös vuorille Skyline Boulevardille. Kun me paluumatkalla pääsimme ravintolan luokse, kello oli yli viisi, eikä ryysistä ollut. Pääsimme heti pöytään. Ja mikä parasta, pääsimme terassille. Täällä tuo terassilla syöminen on aika harvinaista herkkua... Maisemat nyt eivät olleet mitkään kivat, kun vieressä oli parkkipaikka, mutta ei se mitään. Ajatus on tärkein.
Ravintola. Minulla olisi ollut parempi kuva paikasta, mutta valitsin tämän, koska tuo random mies tuolla terassilla vilkutti kuvaani. Huomasin vasta kotona kuvaa katsoessani, että hän oli vilkuttanut muutamankin kuvan ottamisen ajan. Pieni linssilude. 
Skyline Boulevardin varrella ei luonnollisestikaan ole kauheasti mitään ravintoloita tai kauppoja. Tässä yksi pikkukauppa.
Mies tilasi ravintolassa pienen hamppariaterian ja minä half rackin ribsejä. Olin pesemässä käsiä sillä aikaa, kun ruoat tulivat. Kun mies sanoi ribsien olevan "for her", tarjoilijapoika (eri kuin se, joka otti tilaukset vastaan) totesi "That's unusual". Minua vähän hävetti sitten... Varsinkin kun söin koko annoksen, bataattiranskiksineen kaikkineen. Mutta hei, se oli vain half rack! :D
Naisen annos ja miehen annos, eikun... Miehen hamppariateriaan kuului pieni sipsipussi, jolle meillä ei ollut mitään tarvetta.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Syötkö sinä elävää vai kuollutta salaattia? :D

Olen löytänyt ruokakaupasta uuden tuttavuuden, liittyen salaatteihin. Kuten kauppapostaukseni toisessa osassa aikoinaan kerroin, suurin osa salaateista myydään täällä valmiiksi pilkottuina ja (muka) pestyinä pusseissa. Oli ehkä vähän väärin sanoa, että suurin osa, sillä tilanne riippuu toki paljon kaupasta. Joissakin kaupoissa nämä umpiopussit ovat täysin selkeä enemmistö, joissakin vähemmistö. Meidän lähikaupasta löytyy sekä näitä pusseja että irrallisia tuoresalaatteja.
Rehuvalikoimaa, joka ei ole pussissa.
Meidän lähikaupassa tuoresalaatit (ja muutkin purjot ja sellerit ja lehtikaalit ja kaikki mahdollinen) ovat kaupan hyllyköissä pitkälti irrallaan. Olen nähnyt sekä irrallisia yksittäisiä salaatinlehtiä, joita voi valkata pussiin niin monta kuin haluaa, että nipuissa myytäviä salaatinlehtiä. Myös sellaisia salaattikeriä on näkynyt. Kaikki nippusalaatit, joita olen nähnyt, ovat olleet ilman multaa eli pelkät lehdet paljaaltaan. En kertaakaan vuoden aikana ollut nähnyt niitä Suomesta tuttuja mullassa istuvia salaatteja.
Lisää salaattia.
En ennen kuin viime viikolla. Olen vissiin kävellyt silmät kiinni kaupassa. Tai pikemminkin en vain ole katsonut kunnolla. Olen pitäytynyt jostain syystä pussisalaateissa, koska en halua ostaa irrallaan olevia salaatinlehtiä, jotka varmaan nahistuvat ennen kuin olisin kotona (vaikka eihän se pussisalaatti mitään tuoretta ole, hmph...). Ja oikeastaan syön lähinnä pinaattia, jota saa kätevästi pussissa. Nyt aloin kuitenkin etsiä sellaista tummaa salaattia ja lopulta löysin sitä. Mutta millaisessa muodossa!
Tällainen tarttui kaupasta mukaan.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi tekstiin: Living Lettuce. Jaahas joo, elävää salaattia. "Absolutely fresh because it's still alive!" hehkuttaa pakkaus. Joo-o. Mielenkiintoista. Hetken siinä pohdiskelin, mitä hittoa on elävä salaatti, kunnes sen tajusin: salaatti on elävää, koska se tönöttää yhä siinä multapakuussa ja siis elää. Ihan kuin Suomen salaattikimput siis!

Minun mielestäni termi elävä salaatti on hauska. En tiedä, onko siinä kenenkään muun mielestä mitään hauskaa. Mieheni mielestä ei ainakaan ole. Hän vain totesi, että "noi on tollasia, joita Suomessa on" ja end of discussion.
Tuli kotoisa olo, kun salaatti oli mullassa.
Minusta on kuitenkin mielenkiintoista se, miten marginaalinen vähemmistö täällä on näitä multasalaatteja, ainakin meidän lähikaupassa (Safewayssa). Siellä on pitkä pätkä pussisalaatteja ja sitten niitä irrallaan olevia salaatteja, mutta living lettucea oli ainakin viimeksi vain kahta eri laatua ja vain muutama hassu pakkaus. Ehkä täällä päin maailmaa suhtaudutaan epäluuloisesti tuohon multaan tai jotain...? Tai sitten täkäläinen salaatti vain pysyy paremmin tuoreena ilmaston (ja myrkkyjen?) takia. Ei mitään hajua.

Ja niin, tuo pakkaus. Ei tuo laatikko nyt mikään ilmatiivis ole, mutta en silti käsitä, miksi salaatti multineen on heitetty tuollaiseen pakkaukseen. No, eipähän näivety. Johtui sitten pakkauksesta tai tuosta mullasta.

Jos joku miettii, miten tuoresalaatti ilman multaa tai ilman umpiopakkauspussia ei näivety kaupassa, niin kerrottakoon, että lähikaupassamme hyllyistä sumutetaan aina säännöllisin väliajoin vesisumua kasvisten ja vihannesten päälle. Näin ne pysyvät tuoreina (tai ainakin tuoreen näköisinä). Hevi-osaston vehreys on kyllä aivan oma lukunsa täällä, ja Suomen osastot näyttävät aika surkeilta näiden kokemusten jälkeen.
Noista yläreunan valkoisista suuttimista tulee vesisumua. 
Kun vesisumua muuten tulee, hevi-osastolla raikuu kuin ukkosen ääni. Aikamoiset äänitehosteet siis on käytössä. Ehkä tehosteet ovat kalifornialaisparoille, jotka ehkä muutaman kerran elämässään todistavat sadetta ja ukkosta. ;)

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kotirouva kertoo: Tältä ensimmäinen vuosi tuntui

Ajattelin nyt vähän yrittää eritellä sitä, miltä tämä ensimmäinen vuosi on minusta tuntunut, erityisesti kotirouvan rooliani ajatellen. Minulla on tunteita ja mielipiteitä niin paljon, että punaista lankaa oli vähän vaikea löytää. Vuorossa siis megapitkäpostaus.

Tämä on vaikein postaus, jota koskaan olen tänne kirjoittanut, ja olenkin vatvonut tätä päivätolkulla suuntaan ja toiseen. Olen kirjoittanut joitain kappaleita, sitten kopioinut ne talteen toisaalle ja poistanut tästä, koska pidin niitä liian henkilökohtaisina. Sitten olen liittänyt niitä jälleen takaisin tähän, meinannut taas poistaa, mutta päätynyt kuitenkin lopulta jättämään ne. Voisin kertoa näistä asioista kavereilleni, perheenjäsenilleni ja jopa työkavereilleni, joten kaipa voin sitten julkaista näitä blogissakin.

Mitä suunnittelin tekeväni ja mitä tein?

Minulla ei ollut ennen muuttoa kovin selkeitä tai täsmällisiä odotuksia sen suhteen, millaiseksi elämäni täällä Piilaaksossa kotirouvana muodostuu. Silloin, kun muuttoa järjesteltiin ja suunniteltiin ja kun kävin kokopäivätyössä, oli liian absurdia yrittää kuvitella toisenlaista elämää. Minulla oli tietenkin suunnitelmia siitä, mitä alkaisin täällä tehdä sitten, kun minulla on kaikki aika maailmassa. Näin vuoden jälkeen voin todeta, että olennainen osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Konkreettisiin ja selkeisiin suunnitelmiini kuului 1) blogin perustaminen ja bloggailu, 2) kielikurssilla käyminen, 3) tavoitteellisen liikunnan ja urheilun harrastaminen, 4) kokkailun ja leipomisen aloittaminen ja 5) kirjojen lukeminen, sillä olin pitkään halunnut lukea kunnolla ja enemmän, mutta syystä tai toisesta en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut.

Ykköskohdan olen tietenkin toteuttanut ja vieläpä hyvinkin, ja tästä uudesta harrastuksesta riittää hyvin tekemistä seuraavallekin vuodelle. Myös kakkoskohdan olen tehnyt, sillä kävin siellä kielikurssilla. Kurssille meneminen auttoi pääsemään täällä alkuun siinä suhteessa, että lähdin kotoa pois ja solmin muutaman sosiaalisen kontaktin, vaikka kielellisesti en saanutkaan kurssista paljoa irti.

Olen myös tehnyt kohdan kolme, tosin en ehkä ihan sillä "tavoitteellisella tavalla", jota suunnittelin. Liikunta on edelleen olennaisin osa arkipäivääni, mutta se ei ole ollut erityisen tavoitteellista, vaan olen tehnyt sitä, mikä tuntuu hyvältä. Toisaalta en koskaan määritellyt itselleni, mitä tarkoitan tavoitteellisella, joten miten ihmeessä olisin voinut toteuttaa tällaisen puutteellisen suunnitelman... Minun oli tarkoitus aloittaa crossfit, mutta olenkin jumiutunut ryhmäliikuntaan ja satunnaiseen saleiluun. Tavoitteellisen liikunnan suunnitelmaan sisältyi ainakin lievästi toive siitä, että olisin myös alkanut syödä hiukan terveellisemmin, sillä kuvittelin, että kun ei tarvitse stressata töitä, ei tarvitse vetää niitä herkkujakaan niin paljon. En tiedä, miksi kuvittelin ruokavalion ja työn kulkevan käsi kädessä. Eivät ne nimittäin kulje. Mikäli mahdollista, syön nykyään ehkä jopa enemmän herkkuja (ainakin epäterveellisempiä sellaisia) kuin söin Suomessa, vaikka ruokavalioni muutoin onkin hyvä.

Näin jälkikäteen voin myöntää, että viime keväänä muuton jälkeen yritin hieman pakonomaisesti täyttää liikunnalla sen ajan, joka ennen oli kulunut työntekoon. Varmaan minua ahdisti liikaa ajatus siitä, että olisin "vain kotona tekemättä mitään". Toki myös halusin harrastaa liikuntaa, sillä työn ohessa siihen ei Suomessa koskaan ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta ei se keväinen meininkini ollut ehkä ihan tervettä - täällä mainitsemat polvikivut olivat vain yksi oire, joka minulle tuli, sillä kärsin loppukeväästä myös hiukan sekaisin menneestä hormonitoiminnasta, kummallisista sydämentykytyksistä (oma diagnoosini) ja nukahtamisongelmista (joskin niistä olen kärsinyt melkein aina). Muutamina aamuina heräsin ja koin kamalaa ahdistusta siitä, että muutaman tunnin päästä olisi jokin jumppatunti, johon "pitää mennä". Ja minähän menin. Kyllä töihinkin piti mennä aina silloin, kun ei olisi huvittanut.

Mitä tulee listani nelos- ja vitoskohtaan, suunnitelmani eivät ole pitäneet. Olisihan se pitänyt tietää, ettei muutto muuta persoonallisuutta. ;) En jaksa yleensä kokkailla mitään, mikä ei ole tehtynä ja valmiina syötäväksi noin puolen tunnin päästä, en vaikka aikaa olisi tarjolla miten paljon tahansa ja vaikka miten kuvitelma kokkailevasta kotirouvasta olisikin hieno. Joskin nyt viime aikoina olen kokkaillut hiukan enemmän kuin ennen, kun aloin tehdä niitä keittoja. Minun piti myös opetella leipomaan ruisleipää, mutta enhän minä mitään ole opetellut. Mutta ei kyllä ole ollut tarvettakaan, sillä pakkasessa on koko ajan ollut Ruispaloja.

En ole myöskään lukenut, vaikka roudasin kirjoja, joita omistan ja joita en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut lukea, matkalaukuissa mukanani tänne ja vaikka pyysin miehen äitiä ja siskoa tuomaan keväällä vielä muutaman kirjan mukanaan. Tuolla ne makaavat kaapissa. Kerran uima-altaalla avasin yhden, mutta sain luettua noin 10 sivua ja sitten se jäi. Tässä vuodenvaihteen jälkeen, noin 10 kuukautta muuton jälkeen, aloin lukea, mutta jostain käsittämättömästä syystä päätin lukea Harry Potterit englanniksi kuudennensadanseitsämänkymmenennenkolmannen kerran. Toooosi kehittävää. Olen kuitenkin ehkä nyt päässyt vähän kiinni lukemisen makuun ja lainasin kaveriltani yhden kirjan, jonka olen pitkään halunnut lukea ja jonka sain jopa luettua kokonaan nopeasti. Senkin kirjan on kirjoittanut J. K. Rowling eli ei ollut minulle mikään kovin suuri kehitysaskel, haha. Mutta ehkä se tästä. Seuraavaksi voisin miettiä kirjastokortin hankkimista, mikä minun piti tietenkin tehdä heti muuton jälkeen... (Mistä vetoa, niin menee toinen vuosi, eikä korttia näy.)

Listani siitä, mitä halusin täällä tehdä, sisälsi muitakin asioita kuin jo mainitut. Kirjastoon tutustumisen lisäksi minun piti käydä museoissa, katsomassa San Josen ja Piilaakson mestoja, ylipäänsä tutkia paikkoja ja koluta ruokakauppoja. En ole tehnyt noista yhtäkään. En kertaakaan ole lähtenyt yksinäni tutkimaan yhtään mitään paikkaa; tosin kavereiden kanssa olen totta kai jonkin verran liikuskellut. Toisaalta, kun googlettaa, mitä katsomista San Josessa olisi, lista ei ole kovin houkutteleva.

Etukäteispelkoni muuton ja kotirouvana olemisen suhteen

Mitkä sitten olivat pelkoni ja ovatko pelot toteutuneet? Vaikka lähdin Piilaaksoon mieheni työn takia todella iloisin ja avoimin mielin (olinhan itse asiassa alun perin se, joka sanoi ääneen, että lähdetään vaan), olihan minulla epäilykseni, totta kai oli. Näin jälkikäteen harmittaa, etten kirjoittanut ajatuksiani ylös ennen muuttoa, koska nyt olisi huomattavasti helpompi katsoa taaksepäin ja pohdiskella.

Sosiaaliset suhteet

Minua vähän epäilytti sosiaalisten suhteiden saaminen. Mistä ihmeestä aikuinen, joka ei käy töissä, voi saada tuttuja? Uusien ihmisten tapaamisen suhteen olen tietyllä tavalla yllättynyt, vaikka olenkin hiukan pettynyt itseeni. Sosiaalisia suhteita olisi vähän helpompi saada täällä kuin oletin. Siis olisi. Olen tavannut ihmisiä kielikurssilla, Facebookin ja Meetupin kautta sekä asuintalomme altaalla ja kuntosalilla. Tosin Meetup-tapaamisissa en ole käynyt kuin pari kertaa silloin keväällä, vaikka ne olisivat varmasti oivallisia paikkoja saada tuttuja ja kavereita.

Ongelmani taitaa olla se, että olen ollut aika laiska rakentamaan ja ylläpitämään näitä uusia sosiaalisia kontakteja. Kun vastapuolet ovat selvästi kärsineet samasta ongelmasta, tulos ei ole mikään erikoinen. Minulla on ihmisiä, joita tapaan päivisin vaikkapa lounaalla, mutta en säännöllisesti. Minulla olisi varmasti viikottain ihmisiä, joiden kanssa voisin tehdä asioita, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Esimerkki: Tapasin elokuussa yhden ikäiseni naisen, jonka kanssa meillä on yksi hyvin vahva sama kiinnostuksenkohde. Sovimme pitävämme yhteyttä ja tapaavamme. En ollut häneen uudelleen yhteydessä (eikä hänkään minuun) ennen kuin vasta tammikuun alussa eli 4 kuukautta ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Mutta kun otin yhteyttä, me sovimmekin heti kahvilatreffit. Niin että kyllä sitä vain itseä saa syyttää, jos ei ole kavereita.

Paitsi etten ole aivan varma siitä, onko minulla mitään aihetta syyttää itseäni. En tunne oloani useinkaan erityisen yksinäiseksi. Totta kai joskus koen eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden tunteita, mutta ne eivät hallitse elämääni eivätkä ole haittaavasti läsnä. Kun kävin Suomessa, eräs kaverini kysyi, mikä on suurin tekijä siinä, että olen viihtynyt ja pärjännyt täällä. Vastasin, että se, että olen aina osannut olla yksinäni ja jopa tykännyt siitä. Minä en kaipaa pulputtavaa ihmislaumaa tai edes yhtä ihmistä hengailemaan kanssani, jotta olisin tyytyväinen. Mutta kyllä silti myönnän, että tämä tekijä, joka tekee olemisestani ja selviytymisestäni helppoa, on samalla myös ehkä suurin kompastuskiveni. Eräs kaverini luki tästä postauksestani, että minulla on paljon päiviä, jolloin juttelen vain mieheni kanssa, ja kertoi minulle, että tieto tästä oli aika havahduttava. Hänen sanansa puolestaan havahduttivat minua. En tiedä, koenko tätä runsaiden sosiaalisten suhteiden puuttumista niin pahana ongelma kuin ehkä pitäisi. Ajattelen ehkä niin, että enhän minä Suomessakaan arkisin hengaillut kavereiden kanssa. Mutta toisaalta silloin näin ihmisiä töissä ja nyt en käy töissä... Olenko mökkihöperöitynyt täällä, mutta huomaamattani?

Olen tällä hetkellä kuitenkin erittäin tyytyväinen niihin sosiaalisiin kontakteihin, joita minulla täällä on, sillä ne ovat monipuolisia. Olen tutustunut suomalaisten lisäksi mm. aasialaisiin, keskieurooppalaisiin, eteläeurooppalaisiin ja venäläisiin. Ennen muuttoa pelkäsin, että tutustun täällä vain suomalaisiin.

Kotirouvan taloudellinen asema 

Yksi huolenaiheeni ennen muuttoa liittyi siihen, miten elämä muodostuu taloudellisesti, kun minä en käy töissä, ja siihen, miten oppisin elämään dependant spousena eli puolisona, joka ei tienaa itse omaa rahaa. No, rahasta meillä ei ole koskaan tapeltu, vaikka muista asioista tapeltaisiinkin, eikä muutto tänne ole muuttanut sitä tilannetta. En koe, että elämäni olisi hirveän paljon muuttunut siitä, mitä se oli Suomessa rahankäytön kannalta paitsi siten, että joskus kysyn (tai sitten vain informoin :D) mieheltä, jos suunnittelen ostavani jotain vähänkin kalliimpaa. Hiukan ehkä saatan joskus potea huonoa omaatuntoa, jos ostan jotain, ja totta kai aika ajoin tuntuu ikävältä kysellä puolisolta, voinko nyt ostaa sitä ja tätä, mutta toisaalta itsepähän kysyn - ei minun tarvitsisi. Toisaalta tässä kohtaa täytyy huomioida se, että omat henkilökohtaiset menoni ovat pienentyneet entisestä, sillä kosmetiikkaan ei mene niin paljon rahaa, kun ei tarvitse meikkailla joka päivä, eikä vaatteitakaan tarvitse pahemmin shoppailla, kun en käy töissä.

(Ja niille kateellisille, jotka kiroavat sitä, kun kaksi ihmistä elelee yhden ihmisen palkalla, tiedoksi, että tämä meidän täällä elely on väliaikainen järjestely ja ettei meille esimerkiksi tällä hetkellä kerry kummallekaan minkäänlaista eläkettä, ei Suomeen eikä Yhdysvaltoihin, ja sehän on aika huono juttu. Jos haluaisi kerryttää eläkettä, täällä pitäisi nyt aloittaa eläkesäästäminen nykyisestä palkasta. Puhumattakaan siitä, jos tulee terveydenhuollon kustannuksia tai muita. Kyllä Tyksin parinkympin laskut kalpenesivat siinä rinnalla.)

Suomalainen nainen ei yleensä ole riippuvainen miehestään, jos nyt saa tällä tavalla yleistää. Suomessa naiset käyvät töissä, yleensä myös monet pienten lasten äidit, ja ansaitsevat itse omat rahansa. Taloudellinen riippuvuus toisesta ihmisestä on minulle ihan uusi tunne. Voisi kuvitella, että tämä olisi ollut isokin juttu, mutta ei se ole ollut. En tiedä miksi ei. Varmaan siksi, kun mitään ongelmia ei ole ilmennyt.

Kotirouvien taloudellinen riippuvuus on aihe, josta ei mielestäni kauheasti puhuta ääneen esimerkiksi blogimaailmassa. Aihe on tietenkin hyvin henkilökohtainen ja herättää helposti negatiivista palautetta, mikä on ehkä syy sille, miksi aiheesta ei puhuta. Itsekin pähkäilin aika kauan, haluanko julkaista tätä tekstiä täällä. Tahdon kuitenkin tuoda tässä blogissani esiin eri puolia nykyisestä elämästäni, ja onhan tämä puoli aika iso osa. Tämä taloudellinen riippuvuus on muuten myös sellainen seikka, jota on vaikea käsitellä muista kulttuureista tänne Piilaaksoon tulleiden kotirouvien kanssa. Hyvänä esimerkkinä olkoon vaikka se, kun tapasin niitä aasialaisia kavereitani kerran kauppakeskuksessa. Minulla oli käsilaukku, jonka merkki ja sitä kautta tietenkin myös hinta on näkyvillä, jos pienen logon sattuu tunnistamaan. Kaverini kehui tätä laukkuani ja kysyi heti, onko mieheni ostanut sen minulle. Kerroin ostaneeni sen itse. "You bought it yourself?" kaverini kysyi epäuskoisen oloisena. "Yeah, when I lived in Finland and when I was working", minä selitin. Tämän kuultuaan kaverini päästi hämmästyneen äänen ja kääntyi toisen kaverimme puoleen ja sanoi: "Did you hear that? She bought that herself!" Ja siinä he sitten kummastelivat tätä suurta ihmettä.

Täällä sitä vain tajuaa konkreettisesti sen, miten erilaisista maailmoista me tulemme tähän samaan maahan ja samasta syystä. Vaikka toisaalta en minä uskaltanut tiedustella, mikä oli taustana siihen, että he kummaksuivat sitä, että olin ostanut itselleni jotain täysin miehestäni riippumatta ja täysin omilla rahoillani. Hekin ovat kuitenkin kotimaissaan asuessaan olleet työelämässä.

Miehen työmatkat ja -päivät

Myös miehen työmatkat saattoivat ehkä vähän huolettaa minua ennen tänne muuttoa, sillä mieheni sanoi ihan suoraan, ettei hän ainakaan vähempää matkustele kuin Suomessa työskennellessään, jolloin hän silloinkin matkusteli välillä aika paljon ja pitkään. En ole kokenut miehen reissuja ongelmallisina - en tietenkään, sillä olenhan löytänyt oivan tavan selviytyä niistä: olen lähtenyt mukaan! En etukäteen koskaan ajatellut, että voisin lähteä miehen mukaan, enkä oikein tiedä, mistä yhtäkkiä tajusin sen mahdollisuuden. Mutta olen siis matkustanut tämän vuoden aikana enemmän kuin olisin osannut odottaa. Miehen mukana olen käynyt Dallasissa, Chicagossa ja Kanadassa. Näillä reissuilla olen luonnollisesti kulkenut yksikseni miehen ollessa töissä, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen.

Täällä kotonakaan miehen pitkät työpäivät eivät ole haitanneet minua, sillä olemme aina kuuluneet pariskuntina niihin, jotka osaavat olla yhdessä ilman, että joka hetki pitää nysvätä yhdessä. Sitä paitsi oikeastaan mieheni ei työskentele täällä paljonkaan pidempään kuin Suomessa (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän tulisi kotiin aikaisin). Välillä mies tulee mielestäni jopa liian aikaisin kotiin, haha.

Sopeutumiseni siihen, etten käy töissä, ja ajankäytöstäni

Pahin kauhukuvani ennen muuttoa oli se, jos sittenkin tylsistyisin, jos en löytäisikään mitään tekemistä ja masentuisin. Joskus näin mielessäni pelottavan kuvan siitä, etten jaksa nousta sängystä ylös ihmisten aikoihin, koska ei tarvitse mennä töihin eikä ole muutakaan paikkaa, minne mennä. Näihin kuviin liittyi aina olennaisesti myös kauhea kaipuu takaisin Suomeen.

Kauhukuvani eivät onneksi ole toteutuneet. Vaikka en ole kauniisti noudattanut suunnitelmat-listaani, olen saanut aikani kulumaan hyvin ja helposti. Pääosin olen siis ollut tyytyväinen siihen, ettei tarvitse käydä töissä. Suomen töitäni en ole kaivannut. Myöskään muita töitä en erityisemmin ole kaivannut, paitsi joinain hassuina lyhyinä hetkinä. (Ajattelin kirjoittaa työfiiliksistäni lisää joskus myöhemmin.)

Sopeutuminen kotirouvailuun on ollut ehkä jopa helpompaa kuin oletin, sillä aika on mennyt niin vauhdilla. Olen jo vähän kertonut tähän aiheeseen liittyvistä tuntemuksistani tuossa postauksessa, jonka jo linkitin tuolla ylempänä. Kuten tuosta postauksesta näkee, olen joutunut taistelemaan omien tuntemusteni kanssa, vaikka olenkin ollut tyytyväinen, koska olen potenut välillä huonoa omaatuntoa. Tunteeni menevät "Olen tosi tyytyväinen ja juuri näin haluan olla"-tilasta "En tee yhtään mitään järkevää ja ei näin saa olla"-tilaan. Välillä tuntuu, että olen ollut vuoden oikeasti tekemättä mitään ja että olen heittänyt aikaa vain hukkaan, koska en tehnytkään kaikkea sitä, mitä suunnittelin. Vaikka toisaalta olenhan minä tehnyt juuri niitä asioita, joita olen halunnutkin, minkä luulisi olevan hyvä juttu. Joskus vain tuntuu siltä, etten ole tehnyt tarpeeksi tai en tarpeeksi mielenkiintoisia asioita tai en yhtä paljon kuin muut vastaavassa tilanteessa olevat. Mutta eihän muihin voi verrata, sillä meillä on kaikilla omat lähtökohdat, heikkoudet ja mieltymykset.

Aika on tosiaan mennyt vauhdilla ja minun on yleensä vähän vaikea kertoa ihmisille konkreettisesti siitä, miten olen saanut aikani kulumaan. Todennäköisesti juuri sen takia, että aika tuntuu kuluvan vauhdilla, olen välillä oikein joutunut ihmettelemään sitä, miksi en ole saanut tehtyä joitain asioita, joita haluaisin tehdä ja joita suunnittelin tekeväni, vaikka sitä aikaa tässä olisi.

Luin sitä Annika Oksasen väitöskirjaa, josta jo mainitsinkin pari postausta sitten. Oksanen kirjoittaa, että kotona olemisen voidaan tulkita olevan tietynlainen kokemuksellinen tila. Ei tästä tilasta nyt sen enempää, mutta Oksanen mainitsee tähän kokemukselliseen tilaan liittyvän Betty Friedanin teorian, jonka mukaan kotona olemiseen liittyy aina vahvasti "selittämätöntä tyhjyyttä", jota kotirouvat itse kuvaavat ei-olemisen tilaksi. Kun kotona olemista verrataan ansiotyössä käymiseen, syntyy mielenkiintoinen paradoksi: kotirouvilla olisi aikaa, jota ansiotyössä käyvinä heillä ei olisi, mutta kotona ollessaan he eivät pysty hyödyntämään näitä ajallisia resursseja, sillä he menettävät helposti kykynsä keskittyä. (Ks. lähteet väikkäri s. 102 ja lähdeluettelo.) Tunnistan niin itseni tästä. Vaikka olenkin ollut tyytyväinen, olen kyllä välillä ollut todella turtunut. Siinä mielessä siis, että aikaa on, mutta joko en osaa tai en jaksa käyttää sitä. Ei taida olla hyväksi, jos aikaa on liikaa. Tämä on tietenkin todella yksilöllistä, mutta itse ainakin olen välillä niin saamaton, että liiallinen aika näköjään vain pahentaa taipumustani olla hoitamatta asioita. Olin kyllä vähän helpottunut, kun luin tuota teoriaa tuosta väikkäristä. En siis ole ainoa, joka kokee näin. Ja tähän olooni on olemassa joku fiksu akateeminen teoriakin, vau. ;)

Tämän Betty Friedanin mukaan muuten kotirouvuus on väärä valinta, ja hänen mielestään nainen saa kaiken henkisen kapasiteettinsa käyttöön vain menemällä ansiotöihin. En ole samaa mieltä (eivätkä ole väikkärissä referoidut kaikki muutkaan tutkijat). Kuulostaa vähän sellaiselta naisasioiden liialliselta höpötykseltä. Mutta joo, nämä Friedanin jutut, joita tuossa väikkärissä lainataan, ovat uusimmillaankin vuodelta 2001 ja toisena mainittuna vuosilukuna on joku 60-luku, joten se siitä. Ehkä joku on vähän ajankohtaisempaa mieltä, jos jaksaisi etsiä tästä aiheesta enemmän. Mutta kun minä elän tässä "ei-olemisen tilassa", niin en kyllä jaksa.

"Vain" miehen vaimona oleminen eli toisin sanoen mitä en osannut odottaa

Kuten olen kertonut jo tuossa aiemmin linkitetyssä postauksessani, suosituin kysymys, johon joudun vastaamaan, on se, mitä minä teen täällä. Joskus tämä kysymys esitetään minulle selkeällä painotuksella: "Mitä sinä täällä sitten teet?" Vaikka painotuksen vertailukohtaa ei lausuttaisikaan ääneen, sanomatta jäänyt on kuitenkin selkeästi ilmassa: "Miehesi on täällä töissä, mutta mitä sinä täällä teet?"

Tämä on yksi esimerkki siitä, miten minusta on yhtäkkiä hyvin konkreettisesti tullut "jonkun vaimo", jonkun käsipuolessa menijä ja jonkun toisen asioiden takia tänne kulkenut. Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 10 vuotta, mutta naimisiin menimme vasta juuri ennen muuttoa. Avopuolisous ei koskaan Suomessa erityisemmin määritellyt olemistani, enkä usko, että aviopuolisous olisi 9 vuoden yhdessäolon jälkeen tuonut olooni mitään eroa, jos olisimme jääneet Suomeen. Kuvittelin, ettei avioliitto muuta mitään, eikä se tietenkään muuttanutkaan. Muutoksen toi muutto ulkomaille miehen työn perässä.

Vaikka minulle ja kaikille muillekin on tietenkin selvää se, että olen tullut tänne mieheni työn takia, minulle on kuitenkin vasta tässä ensimmäisen vuoden aikana hahmottunut se, miten vahvasti minusta on tullut vaimo ja miten suuresti vaimous on tullut olemistani määritteleväksi tekijäksi. Tätä tuntemusta on vähän vaikea pukea sanoiksi. Oloni perustuu vain sellaiseen vähän yleiseen fiilikseen: Ensimmäinen asia, joka minulle sanottiin saapuessani tähän maahan, oli "Whatever happens to him, you follow", ja se antoi jo aika mielenkiintoisen lähtökohdan. (Tämä lausahdus oli kyllä mielestäni hauskaa, ja siitä onkin tullut sisäpiirin vitsi meidän perheessä.) Jatkuvasti joudun aloittamaan tarinan siitä, miten olen tullut Kaliforniaan, kertomalla miehestäni ja hänen tilanteestaan ja vastailemaan kysymyksiin siitä, mikä firma on kyseessä, mitä firma tekee ja mistä se on kotoisin. Kun tapaan uusia samassa tilanteessa olevia ihmisiä, miesten työpaikat tulevat yleensä puheeksi, joskus vain lyhyesti, mutta silti. (Tosin minusta ne ovat mielenkiintoisia tietoja.) Jos parempia tuttuja ja kavereita ei lasketa, kukaan ei pahemmin ole kysynyt, mitä minä olen tehnyt työkseni, vaikka nyt en työskentelekään. Ja jatkuvasti edelleen minulta kysytään, miten minun aikani nyt kuluu tai mitä minä aion ruveta tekemään, selkeänä vastakohtana sille, että mieheni käy töissä. Näiden kokemusten valossa on aika vaikea olla ajattelematta olevansa "vain se vaimo".

Vaikka toisaalta onhan se, kun joku kysyy, mitä minä täällä teen, kun mieheni tuli tänne töihin, hyvin henkilökohtaisesti juuri minulle yksilönä suunnattu kysymys (ellei tuo vastakohtapainotus ole siis hyvin vahvasti läsnä). Näiden omien tuntemusteni taustalla onkin varmasti ainakin osittain, ellei jopa kokonaan, se, kun minulla ei itselläni ole täällä tiettyä juttua, jota olisin alkanut tehdä, tai niitä töitä. Jos voisin heti kuuluttaa työskenteleväni asian x parissa, en ehkä kokisi vaimoutta niin suurena seikkana. Esimerkiksi kun Suomessa olin miehen kanssa jossain (työ)tapahtumassa mukana, koin vahvasti olevani oma itseni ja oma yksilö, sillä minulla oli selkeä oma ammatti, työ ja elämänpiiri. Mutta täällä olen useamminkin kuin vain kerran tuntenut olevani enemmän vain mukanaroikkuja, etenkin silloin, jos puheeksi on tullut se, mitä minä täällä teen. Tässä kokemuksessani ei vaikuttaisi olevan mitään järkeä, sillä vaikkapa juuri miehen työpaikan porukka koostuu tasan neljästä muusta Suomesta muuttaneesta, joiden vaimot ovat yhtälailla tulleet tänne mukaan (joskin heillä on jokin oma juttu, jota he tekevät). Mutta eiväthän tunteet ole aina rationaalisia. Ja sitä paitsi - "Whatever happens to him, you follow" on totta: enhän minä edes olisi täällä ilman mieheni työtä, joten kaipa on ihan itsestäänselvää, jos vaimous määrittelee olemistani täällä.

Vaimous ja kotirouvuus ovat termejä, joilla ei välttämättä tässä yhteydessä tarvitsisi olla kielteistä kaikua. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni muitakin termejä, joiden negatiivisuus on jo aikalailla selkeämpää. Olen alkanut kutsua itseäni välillä joissain yhteyksissä loisijaksi tai vapaamatkustajaksi. Teen tämän leikilläni, mutta väistämättä olen ajautunut pohtimaan, onko kyseessä sittenkin tapa piiloutua oman tyytymättömyytensä - tai häpeänsä? - kanssa leikin taakse.

Mutta ei se vaimous koko elämääni tietenkään määrittele. Minulla on omat harrastukset ja omat tekemiset, enkä todellakaan istu kotona odottamassa, että mies tulisi töistä kotiin. Minä olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä mieheni tai hänen työpaikkansa kanssa. Minä ajattelen paljolti vain itseäni: en ole halunnut töihin juuri sen takia, että ajattelen itseäni ja sitä, että minä en nyt jaksa tehdä töitä, vaan tarvitsen sitä omaa rauhaa ja aikaa. Enkä tietenkään myöskään vello tällaisissa ajatuksissa, joita tänne nyt kirjoitin. Jostain syystä kirjoitettuna asiat näyttävät paljon pahemmilta ja suuremmilta kuin ne muutoin omassa mielessä ovat.

Oksasen väikkärissä puhutaan muuten tästä vaimoudestakin, sillä vaimona oleminen on väistämätön osa puolisopestiläisten (kuten Oksanen tutkimuksensa kotirouvia kutsuu) uutta statusta. En ole vielä lukenut koko tutkimusta, mutta se, mitä olen tästä aiheesta lukenut, on ollut vähän negatiivista. Tutkimusaineisto on kuitenkin 90-luvulta (vaikka väikkäri itsessään on vuodelta 2006), jolloin parisuhteet nyt muutoinkin olivat hiukan erilaisia kuin nykypäivänä.

Loppupäätelmä

Miten sitten olen sopeutunut? Lyhyesti sanottuna totean, että ihan hyvin. Koska minulla ei tosiaan ollut ennen muuttoa selkeitä odotuksia tai käsityksiä siitä, millaista elämäni täällä tulisi olemaan, en osaa sanoa, onko olemiseni vastannut kuvitelmiani. Elämäni on ollut tietyllä tavalla helpompaa kuin olisin pahimmillaan odottanut, sillä kauhukuvani eivät ole toteutuneet ja olen löytänyt tekemistä. En ole noudattanut etukäteissuunnitelmiani, mutta en silti ole tylsistynyt. Totta kai olen potenut pahaa oloa ja tylsistynyt aina välillä, mutta pääsääntöinen olotilani on ollut miellyttävä. Olen päässyt tekemään juuri sitä, mitä olen halunnut eli esimerkiksi bloggailemaan ja harrastamaan entistä enemmän liikuntaa. Olenkin saavuttanut liikunnan saralla huimia tuloksia, ja liikunta on tuonut elämääni jotain sellaista, jota en koskaan olisi kuvitellut sen tuovan (en nyt kerro mitä, sori vaan). Myös bloggailu on antanut minulle paljon: olen alkanut seurata muita ulkosuomalaisten blogeja ja saanut lisää tietoa erinäisistä asioista ja perspektiiviä omaan elämääni. Niin ja olen tavannutkin paria kanssabloggaajaa muissa kaupungeissa käydessäni. En voi muuta sanoa kuin että todella tykkään tästä uudesta harrastuksestani. Olen kotirouvailun aikana oppinut myös itsestäni uusia asioita, esimerkiksi sen, ettei kokopäivätyö ole ollut syy siihen, miksi en ole jaksanut tehdä tiettyjä asioita Suomessa asuessani. Vaikka tiesin, ettei muutto muuta ihmistä eikä poista ongelmia, olen silti joidenkin asioiden suhteen ollut yllättynyt ja täten tutkaillut omaa toimintaani ja omia motivaation lähteitäni entistä enemmän. Huh, näistä asioista voisi tehdä oman mailien pituisen postauksen.

Vuosi on kuitenkin todella lyhyt aika. Koska kevät meni sen liikuntahuuman lisäksi pitkälti ihmetellessä ja sopeutuessa, en voi edes sanoa olleeni täyttä vuotta kotona "tekemättä mitään". Enkä hetkeäkään usko, että ensimmäinen vuosi olisi ollut se koetin. Ehei, kyllä ne ongelmat ovat vasta tulossa. Olen jo aistinut niiden lähestymisen ja tietyllä tavalla niitä on ehkä jo tullutkin. Mutta siitä lisää myöhemmin.