Joulureissussa ja burnoutissa Suomessa

Hei taas! Mites kaikkien joulut ja välipäivät ovat sujuneet? Me kävimme mieheni kanssa viettämässä joulun Suomessa pitkästä aikaa. Edellisen kerran koimme Suomi-joulun 4 vuotta sitten! Huh kun siitä onkin kulunut aikaa. Viimeiset kaksi joulua äitini on viettänyt meidän kanssamme Kaliforniassa ja sitä edellisen joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan. Oli siis todellakin aika kokea joulu jälleen Suomessa. Ja olihan muutoinkin edellisestä Suomessa käynnistämme kulunut 1,5 vuotta. Emme tosiaan käy siellä turhan usein.

Me tilasimme valkean joulun ja saimme sen! Lunta satoi sinä päivänä, kun me saavuimme, ja ilma pysyi pakkasella jouluun. Sitten tulivat nolla- ja plussakelit. Kuulemma Turussa ei ole ollut jouluna lunta sen jälkeen, kun me olimme siellä 4 vuotta sitten. Sattumaa? :D Tämä kuva on muuten Naantalista jouluaatonaattona.

Lähdimme reissuun 16. päivä ja tulimme kotiin eilen 29. päivä. Kyseessä oli siis tehokas kahden viikon pyrähdys. Reissusta toipumiseen saattaa mennä hetki. Minä olin hyvin väsynyt koko reissun ajan, sillä matkustaminen Suomeen aiheutti yli vuorokauden pituisen univelan (Kuka pystyy nukkumaan lentokoneessa? Minä pahemmin en.) ja sitten painoi jetlag ja sitten päälle vielä se Suomen tolkuton pimeys... Olin unohtanut, miten pimeää siellä on tähän aikaan vuodesta. Ensimmäisenä aamuna luulin heränneeni keskellä yötä, mutta ei, kello oli vain puoli yhdeksän aamulla.

Jatkuva pimeys ja auringon valon puute sai väsymykseni pysymään ja kestämään vielä senkin jälkeen, kun jetlag sinänsä oli voitettu. Näin Suomessa auringon ehkä kaksi kertaa, ja se kyllä vaikutti. En ole koskaan ajatellut itseäni sää-ihmisenä, sillä Suomessa asuessani tykkäsin pimeydestä, enkä kokenut kaamosaikaa kamalana. Mutta nyt huomaan, että kyllähän se auringon valo tekee tehtävänsä fiiliksen luomisessa.

Entisen mäyräkoirani, nykyisen äitini mäyräkoiran kanssa ulkoilemassa siihen aikaan, kun aamun ruotsinlaivat ovat satamassa. Minulla on tällainen kuva myös edelliseltä Suomi-reissultamme. Kun olen ulkona aamulaivojen kanssa samaan aikaan, jetlag on ollut todellinen. 

Otsikossa puhun joulureissusta, sillä haluan tietoisesti yrittää välttää termiä loma. Kuinka moni ulkosuomalainen kokee Suomessa käymisen lomana? Ei varmaan kovin moni. Ulkosuomalainen varmasti tietää sen tunteen, miten Suomessa käyminen tuntuu yleensä kaikelta muulta kuin joltain lomalta: pitää nähdä sukua ja perhettä ja tehdä sitä, tätä ja tota rajallisessa ajassa. Meillä on tietyllä tavalla mieheni kanssa aina ollut hyvä tilanne: Perheemme asuu Turussa ja Paimiossa, joten meidän ei tarvitse juosta ympäri Suomea sukuloimassa. Perhe on helposti tavattu. Suurin osa kavereistamme asuu myös Turussa. Ja yleensähän kaverit ovat töissä, joten ei heitä ehdi nähdä koko aikaa tai edes montaa kertaa. Yleensä Suomi-reissumme ovat menneet siten, että mieheni käy töissä aina välillä Turun-toimistossa ja minä istun äitini luona valittamassa sitä, että on vähän tylsää.

Ihana Aurajoki ja kuusikoristeet.

Aurajoki on kaunis kesällä ja talvella, jos on lunta. 

Tuomiokirkon joulukuusi näyttää kyllä aina samalta.

Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen. Minä taisin vasta nyt kokea todellisen ulkosuomalaisen Suomi-burnoutin: ohjelmaa oli paljon ja olin väsynyt koko ajan. Totta kai päälle tuli myös vähän flunssaa. Joulunpyhät veivät kätevästi pitkän pätkän reissustamme, mutta en nyt sanoisi, että joulu on mitään burnoutista vapaata aikaa, haha. Jo ennen matkaamme sain sovittua treffejä kavereiden kanssa siten, että oikeastaan jokaisena päivänä ennen joulua ja sen jälkeen oli jotain menoa, joinakin päivinä jopa useita menoja. Yksi kaverini tuli entisestä kotikaupungistani Vaasasta saakka katsomaan minua Turkuun, ja yövyimme yhden yön hotellissa. (Suomalainen hotelliaamupala - voi mitä ihanuutta! Olin siitä niin huumassa, että se oli kaverini mielestäni jopa hellyyttävää.) En ehtinyt koko reissun aikana käymään edes ryhmäliikuntatunneilla muuta kuin kerran! Tuo kertoo jo aika paljon kiireestäni, sillä yleensä olen jo ensimmäisenä päivänä häipynyt jumppaan hoitamaan aikaerorasitustani, ja käynyt jumpissa useampia kertoja.

Kaverini kodissa oleva liitutaulukalenteri kuvasti hyvin onnekasta tilannettani: sain nähdä kavereitani jopa kolmena eri päivänä!

Burnout oli siis taattu, mutta toisaalta fiilis oli mukava. Oli ihanaa viettää joulua kaikkien perheenjäsenten kanssa, ja kerrankin sain nähdä kavereitani kunnolla, vaikka tietenkin olisi ollut mukavampi nähdä kaikkia vielä enemmänkin. Täytyy sanoa, että melkein jopa lähdin kotimatkalle Suomesta sellaisella fiiliksellä, että olisi tehnyt mieli viettää siellä vielä pari päivää. Mutta vain melkein. Olen kyllä sitä mieltä, että kaksi viikkoa on tarpeeksi pitkä aika Suomi-reissulle, vaikka sainkin vähän palautetta tästä mielipiteestäni. Pidempi aika aiheuttaa minulle vain liikaa hämmennystä. Vaikka olen asunut ulkomailla melkein 5 vuotta, Suomeen meneminen tuo aina kummallisen olon ja kyseenalaistamisen tunteen. Miksi asun missä asun ja minne oikeastaan kuulun vai kuulunko enää minnekään? Fiiliksiä Suomessa on hauska käydä katsastamassa aika ajoin, mutta ei sinne pitkäksi aikaa voi jäädä...

Pääsimme pitkästä aikaa Turun joulurauhanjulistukseen. Edellisvuosina olemme katsoneet sen Yle Areenasta 10 tuntia myöhässä. Livenä tuollahan ei näe mitään, mutta fiilis on omanlaisensa. Ilma oli kunnolla pakkasella ja minua palelsi hiukan, mutta eipähän tarvinnut todeta, että "Onpa Turussa ankea sää", kuten edellisvuosina Areenaa tuijottaessa olemme todenneet.

Joulun jälkeen alkoivat sitten ne kelit, joita ei ole yhtään ikävä. Kummallista kyllä kroppani tiesi heti, miten tällaisessa kelissä kävellään. Ei kovaa eikä hyvin, vaan tepastellen. 

Kotiin oli siis juuri hyvä ja sopiva hetki palata. Haluan aloittaa uuden vuoden siellä, missä asun. Piilaakson ilma tuntuu muuten todella keväiseltä, kun kaksi edellistä viikkoa on mennyt Suomen joulukuisessa talvessa: kukkulat ja nurmikot vihertävät, aurinko paistaa ja ilma on mukavan raikas 10-15 asteinen. Tuo ilma tuntuisi varmaan kylmältä, jos en olisi ollut Suomessa palelemassa, mutta eilen lentokentältä ulos astuessa se tuntui äärimmäisen lämpöiseltä, kun aurinkokin paistoi. Mitä nyt asunnossamme sisällä oli 16 astetta lämmintä ja kaikki pinnat hohkasivat kylmyyttä, kun lämmityslaitteet ovat olleet kiinni kaksi viikkoa.

"Miksei täällä ole ketään?" Turku-Helsinki -moottoritie aamuyöllä kello 2:30. Ja ei, emme olleet tulossa yökerhoilemasta, vaan lähdössä lentokentälle ja kohti kotimatkaa. En tiedä, onko Piilaaksossa koskaan hetkeä, jolloin motarilla ei kulkisi useita autoja. En ole koskaan nähnyt sellaista hetkeä, ja olen ollut liikenteessä öisinkin.

Näin sujui siis meidän joulun aikamme tänä vuonna. Saa nähdä miten ensi vuonna.

Tein muuten Suomessa jotain mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt - pyörähdin alasti lumihangessa saunavilvoittelun aikana! Sain myös laskea mäkeä pulkalla. Muistaakseni en ole pulkkaillut sitten lapsuuteni jälkeen. Loistopuuhia joululle siis.

Pulkkamäkeen asti en päässyt, mutta laskin pururadan mäessä. Kyydissä edessäni on ystäväni lapsi, jolla meni ehkä kuulo, kun minä huusin pulkassa pelosta ja ilosta mäkeä laskiessa.

Kuka muuten söi aivan liikaa suklaata jouluna? Minä en. Söin suklaita 7 päivää putkeen, mutta olisin voinut viettää Suomessa pari lisäpäivää ehkä jo senkin takia, että olisin ehtinyt syödä enemmän... :D

Kun ulkosuomalaisen päästää joulusuklaiden äärelle kaupassa, tilanne saattaa riistäytyä käsistä helposti ja kovalla vauhdilla. Tässä minun ja mieheni iltapalaa sen jälkeen, kun oli ensin vedetty ruokaöverit jouluruokien kanssa. Mitään en kadu, paitsi sitä, etten tuonut tarpeeksi suklaita mukanani kotiin Piilaaksoon.

Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa? Otos 2.

Kun appivanhempani olivat meillä kaksi viikkoa vierailulla Suomesta, minulla oli jälleen oiva tilaisuus kuunnella kiinnostuneena sitä, mitä kaikkea Suomessa asuvat huomaavat ja ihmettelevät, kun saapuvat Piilaaksoon vierailemaan. Mieheni äiti oli meillä jo toista kertaa, mutta hänen isänsä sen sijaan ensimmäistä kertaa.

Olen jo aiemmin kirjoittanut oman äitini ihmetyksen aiheista pitkän listan, joka löytyy täältä. Tuosta postauksesta on kuitenkin jo melkein kaksi vuotta aikaa, joten ajattelin keräillä näitä hämmästelyjä uuteen postaukseen, vaikka tokihan nuo Suomesta tulevat vieraamme ihmettelevät usein samoja asioita. Kaisa Ribs & Coke -blogin takaa kirjoitti juuri postauksen samasta aiheesta, ja tuttuja juttuja näkyi heidänkin vierailla olevan. Tietyt asiat kyllä ihmetyttävät varmasti ketä tahansa suomalaista, oli tausta mikä tahansa.

Aah, tuliaisia Suomesta. Emme yleensä pyydä karkkia tai suklaata paljon, mutta halusin ehdottomasti maistaa tuota turkinpipppusuklaata. Pyysimme kaksi levyä, saimme kuusi. Näin kolme viikkoa myöhemmin kuudesta levystä jäljellä on enää kaksi, mikä on se syy sille, miksemme normaalisti pyydä suklaata - sen syö pois vain aivan liian nopeasti.

Alla olevista aiheista keskusteltiin meidän vieraiden kanssa. Valokuvat ovat satunnaisia otoksia vieraiden kanssa tekemiemme retkipäivien ajalta.

Liikenteestä

- Lähes jokainen vieras, joka meillä on käynyt, on aina heti laskenut, kuinka monta kaistaa on moottoritiellä, jota ajamme lentokentältä kotiin. Näin nytkin. Vaikka takana olisi joku 20 tuntia matkustusaikaa, suomalainen jaksaa kummastella valtaisaa moottoritietä. Viisi kaistaahan siinä on per suunta, jossain kohtaa jopa kuusi.

- Kun kaistoja on paljon, toki myös autoja on paljon. Autojen määrä hätkähdyttääkin hetkessä Suomesta tulleet. Aivan kamalan paljon autoja, totesivat appivanhempani moneen kertaan. Myös sunnuntaisin, kun ei edes ollut ruuhkaa. Vaikka kaikki kaistat olisivat täynnä autoja, jos vauhti on normaali 65 mph/h (noin 100 km/h) tai yli, ei puhuta ruuhkasta. Silloin kyseessä on vain tavallinen Piilaakson liikenne.

- Appivanhempani ihmettelivät ja sitten ylistivät sitä, miten sutjakkaasti liikenne kuitenkin sujuu autopaljoudesta ja ruuhkista huolimatta. Olimme muutaman kerran liikkeellä juuri pahimpaan ruuhka-aikaan, jolloin vauhdit moottoritiellä matelevat jossain 20-30 km/h -vauhdissa. Kyllä Suomessa lentäisi ärräpäät jo tässä vaiheessa. No kyllä varmaan, kun ei siellä niin pahoihin ruuhkiin ole totuttu. Mutta piilaaksolaiset ovat tottuneet. Pakkohan se on ottaa rauhallisesti. (Tosin minä, joka ajelen pahimpaan ruuhka-aikaan monta kertaa viikossa, olen hiukan eri mieltä siitä, onko liikenne rauhallista vai ei, mutta kaikki on toki suhteellista.)

- Appeni huomasi nopeasti sen, miten älyttömän huonokuntoisia isot moottoritiet (ja pienemmätkin tiet) ovat ja ihmetteli laadutonta kuntoa. Kaliforniassa on tunnetusti USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet. Jotkut pätkät isoista moottoriteistä ovat niin kamalassa kunnossa, että autoa ajaessa voisi kuvitella renkaiden olevan täysin puhki. Kun autoja ajaa miljoonittain joka päivä, tokihan ne tiet kärsivät.

- Appeni totesi autokannan olevan aivan kuten Suomessakin. Hän ilmeisesti odotti amerikkalaisittain isoja avolavoja ja SUVeja. Sellaisia ei ole paljon Piilaaksossa. Täällä ajetaan ekologisilla autoilla. Jos haluaa nähdä isoja autoja, kannattaa suunnata Los Angelesin suuntaan tai muihin osavaltioihin.

- Ruuhka-ajan kestäminen myöhään herätti hämmästystä. Miten tämä voi olla töistäpaluuruuhkaa, kello on jo kuusi illalla?, ihmetteli anoppini. Ne suomalaiset, jotka pääsevät töistään neljältä tai viideltä, olkoon onnellisia. Monet piilaaksolaiset painavat töitä myöhään iltaan ja sitten siellä ruuhkassa istutaan tunti tai pari. Illan ruuhka-aika yltää melkein kahdeksaan, joten anoppini ihmettely kuuden aikaan oli aivan liian aikaista.

- Huonokuntoisten ajoteiden lisäksi mieheni vanhemmat ihmettelivät huonokuntoisia jalkakäytäviä. "No ainakin tässä on jalkakäytävä", minä totesin, sillä sellainen ei ole niin itsestäänselvyys kuin Suomessa, vaikka täällä onkin jalkakäytäviä ihan kiitettävästi.

San Franciscon liikenne on ihan oma lukunsa, samoin kaupungin mäet.

Asumisesta 

- Anoppini on käynyt meillä silloin, kun olimme juuri muuttaneet Piilaaksoon, eli yli neljä vuotta sitten. Hän ihmetteli meille nyt tullessaan ensimmäisenä sitä, miten meillä on uudet yläkerran naapurit. (Yläkertamme ihmisiä ei nykyään voi olla kuulematta.) Me ihmettelimme tätä kysymystä hetken. Totta kai meillä on uudet naapurit, ollut jo monen monta kertaa! Useat naapurimme ovat vaihtuneet, joidenkin asuntojen asukkaat tiuhaankin, vähintään kerran vuodessa. Mutta sitten tajusimme... Suomessahan monet asuvat samassa asunnossa iät ajat, ehkä jopa vuosikymmeniä. Mekin asuimme mieheni kanssa Turussa kerrostalossa vuokralla monta vuotta, eivätkä naapurimme vaihtuneet muuta kuin yhden mummon kuoleman takia. Piilaaksossa kuitenkin monet muuttavat vuosittain, jos asuvat apartment-komplekseissa, koska vuokrat nousevat ja muuttamalla uuteen kompleksiin saattaa saada hiukan edullisemman hinnan.

- Appivanhempieni mielestä omakotitalot Piilaaksossa ovat pieniä töllejä. Aika röttelöitä. Suomessa ei ikinä rakennettaisi tuollaisia, kuten appeni asian totesi. Jepjep. Me olemme aina mieheni kanssa ajatelleet sanjoselaisten omakotitalojen olevan kuin suomalaisia kesämökkejä. Totta kai täällä on myös isoja omakotitaloja ja talojen ulkonäkö vaihtelee asuinalueesta ja kaupungista riippuen, mutta pääsääntöisesti rakennuskanta on kyllä aivan erinäköistä kuin mihin suomalainen on tottunut. (Toisaalta Suomessa lienemme tottuneet aivan liian hyvään ja säännösteltyyn...?) Syyt ovat totta kai pitkälti ilmastossa, ja Kaisan postauksessa, jonka linkitin tuonne ylemmäs, on tästä aiheesta hyvää tietoa. Valitettavasti minulla ei ole valokuvaa esittämään näitä töllejä, vaikka jo äitini aikoinaan ihmetteli näitä taloja ja jo silloin olisin halunnut kuvan blogiini tehostamaan tätä kertomusta.

Merileijonat San Franciscossa. Näitä jaksaa aina käydä katsomassa vieraiden kanssa.

Ihmisistä

- Se, että Piilaakso on maahanmuuttajien kehto ja kulttuurisesti erittäin monimuotoinen ja rikas, tulee helposti yllätyksenä niille vieraillemme, jotka eivät ole lukeneet blogiani paljon. Appeni ihmetteli ensimmäisenä päivänä sitä, miten kaikki työntekijät eri paikoissa ovat "ulkomaalaisen näköisiä". Yritimme siinä sitten selittää, että Piilaaksossa kaikki ovat ulkomaalaisen näköisiä, koska kaikki ovat ulkomaalaisia eli maahanmuuttajia tai koska keskivertoamerikkalainenkin voi olla ihonväriltään ja taustaltaan ihan mitä tahansa. Piilaakson tietynlainen "ulkomaalaisuus" on ollut keskustelunaihe kuulemma myös täällä asuvien suomalaisten kavereideni vieraiden keskuudessa eli se on yllättänyt monet.

- Anoppini ihmetteli ihmisten pukeutumista: Miksi jalassa on hienot korkkarit ja päällä kaunis paita, mutta jalassa jumppahousut? Miksi ylipäänsä ihmisillä on jumppahousut jalassa joka puolella? Niinpä niin. Olen joskus kirjoittanut aiheesta piilaaksolainen pukeutumistyyli. Jumppahousut ovat täysin normaali varustus täällä, oli menossa minne tahansa, ja ne voi yhdistää ihan mihin tahansa.

- Ihmisten kohteliaisuus saa suomalaisen hämmästelemään. Meidät ohitti nainen lastenrattaiden kanssa yli metrin päästä ja hän sanoi totta kai "Excuse me". Mahdottoman kohteliaita nämä ihmiset täällä, appeni totesi. Kohtasimme monet muutkin excuset met ja sorryt. Amerikkalaiset käytöstavat näyttäytyvät toki hyvin erilaisilta suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että jos joku tönäisee, se joku sanoo ehkä "oho" tai "sori" tai todennäköisesti ei mitään. Mutta amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet pahoittelevat aina, jos joutuvat ohittamaan, vaikka sitten sieltä parin metrin päästä.

Yksi appivanhempieni ihmetyksen aiheista: Miksi San Franciscon Golden Gate -sillan nimi on Golden Gate, vaikka sillan väri on oranssi, ei kultainen? No en tiedä, vaikka höpisimmekin kaikkea Kalifornian kultaryntäyksestä osavaltion the Golden State lempinimeen. Eikä blogini ole Wikipedia, joten en edes selvittäntyt syytä. :D

Ravintoloista

- Se, ettei mihin tahansa ravintolaan voi vain kävellä sisälle ilman, että täytyy odottaa, saattoi tulla pienenä yllätyksenä vieraillemme. Me kävimme pari kertaa aamupalaravintoloissa, joihin molempiin piti odottaa 1-1,5 tuntia. Aamupalamestat ovat ehkä pahimmasta päästä, sillä harva niistä ottaa pöytävarauksia. (Toisaalta 1,5 tuntia voi olla jopa lyhyt odotusaika; San Franciscossa joihinkin paikkoihin voi joutua odottamaan esimerkiksi 2,5 tuntia.) Myös lounasaikoina joihinkin paikkoihin kasvaa jono ja odotusaika saattaa venyä, eivätkä kaikki illallispaikatkaan ota varauksia. En tiedä, miten yleistä Suomessa on se, että ravintolaan on jono, mutta täällä se on aivan normaalia. Joskin ilman jonotustakin pääsee hyvin, jos valitsee ajan ja paikan oikein.

- Ravintoloiden annoskoot puhututtivat totta kai. Liikenteen lisäksi jokainen Suomi-vieraamme aina hämmästelee annoskokoja, eikä toki suotta, sillä amerikkalaiset annokset ovat suuria. Mutta siinä missä suomalainen monesti ajattelee, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, amerikkalaistunut kokee ravintolan olevan huono, jos sieltä ei saa ylijäänyttä ruokaa kotiin doggybagissa. Ei niitä annoksia siis ole tarkoitus yhden ihmisen kerralla syödä. Välttämättä.

- Ruokakauppojen laajat hevi-osastot tekivät mieheni vanhempiin vaikutuksen. Niin paljon tuoreita vihanneksia ja paljon erilaisia hedelmiä, he hämmästelivät. En muista, millaisia suomalaisten markettien hevi-osastot ovat, joten en osaa sanoa tähän mitään, mutta varmasti esimerkiksi juuri hedelmävalikoimat ovat laajemmat.

Gilroyssa, maailman valkosipulipääkaupungissa. On muuten harvinaisen kuollut mesta lokakuussa keskellä arkipäivää.

Kaikesta muusta sekalaisesta

- Suomalainen on tottunut jokamiehenoikeuksiin ja pitää niitä helposti niin itsestäänselvinä, että kun on ulkomailla, jossa ei voikaan oikaista jonkun pellon vierusta tai ei voi mennä ihastelemaan naapurustossa kasvavia appelsiinipuita, se ihmetyttää. (Kyllä, meidän naapurustossa on isoja appelsiinipuuviljelyksiä - Piilaakso on niin maaseutua...) Onneksi kävimme appivanhempieni kanssa keskustelun siitä, ettei USA:ssa ole koskaan kuultukaan mistään jokamiehenoikeuksista, ennen kuin he lähtivät kävelyretkillään kävelemään Private Propertylle. He olivat vähän siinä käsityksessä, että jos ei ole aitaa, on lupa mennä, mutta USA ei toimi niin.

- Automaattisesti itsensä vetävä vessanpönttö julkisissa vessoissa pelästytti anoppini neljä vuotta sitten ja pelästytti myös nyt. Eikö Suomessa ole tällaisia? Sellaiset vessat ovat kyllä ihan käteviä. Paitsi sillon, kun ne vetävät itsensä pienestäkin ihmisen liikehdinnästä kesken kaiken. Valitettavasti tuo on yleistä, sillä automaattinen mekanismi monissa pöntöissä on todella herkkä.

- Jos Suomeen haluaa viedä tuliaisia, petivaatteet saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Tämä selvisi anopilleni, joka ihmetteli täkäläisessä tavaratalossa lakanoita. Amerikkalaiset eivät esimerkiksi käytä pussilakanoita (tosin kyllä niitäkin löytyy nimellä duvet cover) ja patjat, peitot ja tyynyt ovat eri kokoisia kuin Suomessa. (Lue lisää amerikkalaisten sänkyelämästä täältä.) Eli kun täältä ostaa lakanasetin, sieltä saattaa paljastua kaikenlaisia yllätyksiä, eikä lakanoiden toimiminen Suomessa välttämättä onnistu ihan noin vain.

Santa Cruzissa ihastelemassa Tyyntä valtamerta. Tuona päivänä oli niin lämmin, että hame ja t-paita olivat tarpeeksi. Santa Cruzissa ei varmaan koskaan ole ollut niin lämmin, kun olen käynyt siellä. Yleensä siellä on kylmä meri-ilma.

- Erilaisten petivaatteiden lisäksi painot ja mitat ihmetyttivät totta kai. Me emme osanneet mieheni kanssa paljon auttaa tässä asiassa, sillä gallonat, unssit, paunat ja jotkut jalat ja tuumat ovat ehkä osittain vähän salamyhkäisiä meillekin yhä edelleen, hävettää myöntää.

- Jos me ihmettelemme Suomeen mennessämme minikokoista talouspaperia, Suomesta tänne vierailemaan tulleet kummastelevat, miksi meidän talouspaperimme on kokoa peitto ja paksuutta matto.

- Ja siinä missä me säikähdämme Suomessa hanasta kunnon paineella pulppuavaa vettä joka kerta, kun vierailemme siellä, vieraamme täällä kummastelevat, mistä veden painetta saa lisättyä suihkuun. Vastaus: ei mistään. Eikä sitä käteen otettavaa suihkuakaan löydy.

Saimme ihastella vieraidemme kanssa hiukan myös Halloween-koristeita. Ensi viikolla se on, tuo amerikkalaisten suuri ilon päivä!

Niin että tervetuloa vain vierailemaan Piilaaksoon, kaikki perheenjäsenet ja kaverit! Täällä on hauskaa. :)

Neljän vuoden tauon jälkeen vietimme vihdoin juhannusta

Toivottavasti kaikilla on ollut mukava juhannus! Tai ainakin niillä, jotka ovat kiinnostuneita moisesta suomalaisesta pyhästä. Juhannusta tai keskikesän juhlaa ei Yhdysvalloissa tietenkään tunneta. Me emme ole mieheni kanssa kertaakaan noteeranneet juhannusta Kaliforniassa asuessamme eli neljään vuoteen. Emme kyllä Suomessakaan juhlistaneet keskikesää koskaan mitenkään erityisemmin. Juhannus on ollut minulle aina ärsyttävin suomalainen pyhä, sillä ei meillä ole ollut mökkejä tai mitään muutakaan sellaista juhannusperinnettä. Ei siis ole ihme, ettei tämän(kään) juhlan huomioiminen ole tullut mukanamme ulkomaille.

Eilen perjantaina kuitenkin keräännyimme pienellä suomalaiskaveriporukalla taloyhtiömme pihalle grillaamaan ja syömään noin niin kuin juhannuksen kunniaksi. Kaverit olivat tilanneet Amazonista mölkyn, mutta ei sitä paljoa kukaan pelannut. Minä en ole muuten koskaan elämässäni pelannut mölkkyä. Enkä pelannut eilenkään.

Mölkkyilyä. Kuvassa kaverini, en minä.

Ruoka oli sellaista kohtalaisen suomalaista kesätvistillä: grillilihaa, perunoita, jotka olivat melkein kuin uusiaperunoita, itsetehtyä saaristolaisleipää savukalapäällysteen kanssa ja erilaisia sillejä. Jälkkäriksi lettuja amerikkalaisella todella makealla maksikkahillolla. Kyllä lähti nälkä.

Ulkona oli ihana syödä, sillä tänne on rantautunut kunnon lämpöaalto (reilusti yli 30 astetta), joten illallakin oli vielä kunnolla lämmin pihalla. Täällähän monesti iltaisin auringon laskiessa tulee kunnolla viileä.

Itsetehtyä saaristolaisleipää, nam. Kaverimme olivat leiponeet. Ja huomatkaa punainen muovimuki - nuo eivät ole vain amerikkalaisten elokuvien ja tv-sarjojen rekvisiittaa, vaan ihan oikeaa todellisuutta. Muovimukit ovat jostain syystä aina punaisia.

Juhannusruokaa.

Letut maistuvat aina hyviltä, mutta etenkin ulkona tehtynä ja syötynä. Kaverimme tekivät nämäkin. Meidät on oikeasti hemmoteltu pilalle...

Juhannussaunaan ei ollut pääsyä, mutta porealtaan piti korvata sauna. Kukaan ei kyllä jaksanut mennä altaaseen, sillä lämmin ilta ja hyvää ruokaa täynnä olevat vatsat eivät houkutelleet kuumaan altaaseen. Mieheni kollega oli luvannut noin niin kuin suomalaisen juhannuksen kunniaksi kaatua kännissä ja sepalus auki uima-altaaseen, mutta sekin jäi välistä. Mietimme illan aikana, olisiko Suomessa laskettu juhannuksen hukkumistilastoihin mukaan se, jos joku meistä olisi hukkunut uima-altaaseen. Vastaus ei koskaan selviä. Hyvä niin.

Ilta oli kiva, ja tulipahan vihdoin vietettyä vähän juhannustakin pitkästä aikaa.

Niin ne ajat muuttuvat: kuntosalin takarivistä kulttuurishokin kourista salin eteen ohjaamaan ryhmäliikuntatuntia

Naamakirja muistutti minua viime viikolla tasan neljä vuotta sitten tehdystä statuksesta:

Juuri kun on hiestä litimärkä ja punainen kahden tunnin kovan treenin jälkeen, on amerikkalaisen mielestä oiva hetki esittäytymisille ja kuulumisten vaihtamiselle. Tosin kai se oli jo aikakin, kun ollaan oltu ainakin 4:llä samalla tunnilla. Kaipaan Motivusta ja suomalaisuutta - kaksi vuotta samoilla tunneilla, eikä koskaan edes tervehditty!

Tuolloin neljä vuotta sitten olin asunut San Josessa noin kaksi kuukautta. Olin liittynyt eräälle kuntosalille ja alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla. Koin montakin erinäistä kultuurishokkia tuolla salilla. Ihmiset tervehtivät toisiaan, jopa juttelivat toisilleen ja olivat niin iloisia jumpatessaan... En ollut tottunut moiseen Turussa jumppatunneilla, joissa kävin parikin vuotta samojen ihmisten kanssa. Juuri kukaan Turussa ei paljoa puhellut toisilleen, elleivät sattuneet olemaan toistensa tuttuja tai kavereita ja elleivät kuuluneet samaan "klikkiin". (Tämä on totta kai puhtaasti vain ja ainoastaan minun oma kokemukseni.)

Minä olin San Josen kuntosalilla ehkä erikoisuus, sillä en ottanut osaa small talkiin. Hengailin jumppasalissa takarivissä omissa oloissani. Toki nopeasti opin, että tuntemattomia muita osallistujia tervehditään vähintään siinä vaiheessa, kun on oltu parilla samalla tunnilla. Mutta siihen se jäi. Ohjaajille en puhunut koskaan, lähinnä vain tervehdin. Ei kai nyt suomalainen puhu jumppaohjaajalle, ellei ole ihan vakkarikävijä, hah! Mutta San Josen salilla small talkia oli ilmassa aina. Minä tutkin ilmastoa salaa ja naputtelin kotona blogipostauksia kulttuurishokeistani.

Nyt neljä vuotta myöhemmin näin tuon kirjoittamani statuksen ja yritän muistella, millaista tuo aika oli. Ne bodypump-tunnit, joilla tuolloin nelisen vuotta sitten kävin, ovat edelleen salin aikataulussa. Minä olen nykyään niiden tuntien ohjaaja. Muistikuvani menneestä ovat hiukan hataria. Muistan kyllä täsmälleen sen paikan, johon aina hakeuduin tunneilla. Muistan edelleen, miten vähän kammoksuin sitä, kun joku yhtäkkiä tuli puhumaan minulle. En ole unohtanut, miten shokissa olin, kun ihmiset high-fivettivat toisiaan tunneilla ja hihkuivat ja jopa taputtivat käsiään joidenkin kappaleiden jälkeen. Enkä ole unohtanut sitä, miten tietyllä tavalla vähän pelkäsin erästä ohjaajaa, joka veti tuntejaan sellaisella asenteella, johon en todellakaan Suomessa ollut tottunut. Monet osallistujat juttelivat hänen kanssaan, mutta minä en koskaan sanonut mitään. Saavuin tunneille, menin takariviin, ja tuntien päätyttyä hipsin nopeasti pois.

Tuollaista menoa jatkui vuoden ajan, kunnes juuri tuo vähän pelkäämäni ohjaaja asteli minun luokseni sinne takariviin ja muutti elämäni kertaheitolla. Tuo ohjaaja, jota myös mentorikseni olen kutsunut, on kertonut monille erinäisille ihmisille siitä todella ujosta takarivin tytöstä, joka salin eteen lopulta päästyään muuttui totaalisesti. "She is so quiet and shy, never speaks to anyone, but then she comes to the front of the room, takes the mic and completely blows me away" ja sitä rataa.

Nykyään minä olen se, jonka mieleen ei edes tulisi olla kyselemättä nimiä ja kuulumisia, oli ilmassa hikeä tai ei. Ei siksi, että kontaktien luominen on osa työtäni totta kai, vaan siksi, että kohteliaisuus, ystävällisyys ja kanssaihmisen huomioiminen ovat niitä parhaimpia asioita, joita amerikkalainen kulttuuri sisältää. En enää koe tervehtimistä ja esittäytymistä shokkina tai toisen yksityisyyden loukkaamisena. Koen sen kohteliaana eleenä.

Olin aina ennen yksinäinen puurtaja, vaikka rakastinkin nimenomaan ryhmäliikuntaa. Olen kuitenkin hahmottanut jumppatunteja Piilaaksossa ohjatessani sen, että ryhmäliikunta on ryhmäliikuntaa nimenomaan sen ryhmän takia. Kaikille se ryhmä ei ole tärkein pointti, eikä sen tarvitse olla, mutta joillekin se saattaa olla kuin pelastusrengas. Tämän vuoksi arvostan suuresti amerikkalaista tapakulttuuria kiinnittää huomiota tuntemattomaan kanssaihmiseen. Ryhmäliikunnan ohjaajalla on kova työ sitouttaa uusi ihminen uuteen treeniin, mutta ohjaaja saa olla tyytyväinen tietäessään, että ryhmäkin pitää uudesta tulokkaasta huolta.

Jos Turussa jumppatunneilla vain tutut puhuivat toisilleen, San Josessa jumppatunneilla kaikki ovat tuttuja toisilleen - yhdistäähän ihmisiä se sama ryhmäliikuntatunti. Mitään muuta siihen ei tarvita.

Elämäni on kuin prinsessan?

Aamuni sai tänään pienen piristyksen, kun luin iltapäivälehdestä siitä, miten Ruotsin prinsessa Madeleinen arki Lontoossa on yksinäistä ja miten prinsessa katsoo paljon Netflixia. Toisten ahdingosta ei saisi iloita, eikä iltapäivälehtien juttuja pitäisi millään tasolla ottaa todesta noin vain, mutta tämä juttu osui minuun juuri tällä hetkellä. "Mun elämä on ihan kuin Madeleinen!" huudahdin miehelleni aamupalapöydässä.

Itse olen viime aikoina välillä miettinyt sitä, onko minulla riittävästi sosiaalista verkostoa täällä Piilaaksossa ja sitä, vietänkö joskus liikaa aikaa yksikseni kotona juurikin vaikkapa Netflixia katsellen. Käyn toki ohjaamassa kuntosaleilla joka arkipäivä, enkä toisaalta koe mistään olosuhteiden pakosta päätyväni vapaa-aikanani usein kotiin katsomaan telkkaria - itsehän minä päätän, miten vietän aikaani, ja hyvien tv-sarjojen katsominen on ihanaa puuhaa. Silti olen välillä pohtinut, mitä ulkomaille "hyvin sopeutuminen" tarkoittaa ja olenko päässyt siihen suuntaan.

Juuri sopeutumiseen liittyvän mietteeni takia tämä juttu prinsessasta kolahti. Ulkomailla asuminen ei ole helppoa, oli prinsessa tai ei, ja vaikka puitteet saattaisivat muiden korviin kuulostaa kovinkin mukavilta ja hienoilta (kuten tuossa iltapäivälehden artikkelissa mainittu Madeleinen ja Chrisin "koti arvoalueella" - ihan kuin se tekisi elämästä onnellisempaa, hohhoijaa). Perhe ja ystävät ovat kaukana, uusien sosiaalisten verkostojen luominen voi viedä aikaa ja verkostot voivat helposti olla heikompia ja sosiaaliset suhteet löysempiä kuin kotimaassa, vaikka niitä olisikin saanut rakennettua uuteen asuinmaahan. Enkä edes viitsi aloittaa taas siitä, miten sillä työttömällä puolisolla, joka on muuttanut jonnekin puolisonsa työn perässä, on vieläkin vaikeampaa kuin jollain sellaisella, joka on pujahtanut työelämään uudessa maassa. Sopeutuminen on pitkä prosessi, eikä se välttämättä edes koskaan tule täydelliseen päätökseen. Itse koen sopeutuneeni Piilaaksoon ajat sitten ja silti samalla uskon prosessini vielä välillä jatkuvan.

Palmujen alle on hyvä sopeutua vai onko?

Totta kai tiedän kaiken yllä mainitun, enkä tarvitse turhanpäiväisiä artikkeleja kuninkaallisista kertomaan minulle tosiasioita elämästä. Jotenkin hassusti kuitenkin tunnuin niin sanotusti saavan lisää voimaa tuosta artikkelista. Ehkei se ole niin vaarallista, jos koen sopeutumisprosessini välillä jatkuvan, jos kerta Netflix vetää puoleensa myös ulkoruotsalaista prinsessaa, jolla on todennäköisesti hiukan enemmän sitä sosiaalista pääomaa kuin minulla. Ei ole väliä sillä, onko tuo juttu totta vai ei, mutta minun päiväni jatkui ajatuksella siitä, että elämäni on kuin prinsessa Madeleinen. Hän tykkää tuon jutun perusteella ihan samoista tv-sarjoistakin kuin minä. :D

Jos fiilis on tämä, on oikein hyvä maata sohvalla ja katsoa Netflixia. Kävin tänään vaatekaupassa ohjauksieni jälkeen ja tämä ehkä hiukan puhutteli minua...:) 

Sitä paitsi jaoin tämän iltapäivälehden jutun ja ajatukseni muutamien täällä asuvien suomalaisten kavereideni kanssa. Naureskelimme vähän yhdessä. Olemme kaikki joskus oman ulkosuomalaisen elämämme prinsessa madeleineja. Kuinka monella ulkomailla asuvalla on muuten siellä ulkomailla ihmisiä, joille kertoa suoraan siitä, että nyt on itsellä hiukan paha fiilis ulkomailla asuessa? Tai kuinka monella on edes rohkeutta kertoa näistä asioista ääneen? Suomalaisia nyt syytetään aika ajoin liiasta valittamisesta, mutta kyllä minä olen silti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi rehellisesti kertoa kanssaihmisilleen, jos menee huonosti, vaikka toki uskon positiivisten asioiden esiin tuomisen olevan elämässä hyödyllisempää kuin negatiivisuudessa pyörimisen. Mutta kaikilla meillä menee joskus huonosti. Elämä ei ole aina kivaa eikä helppoa, mutta siitä tulee helposti astetta kivempaa siinä vaiheessa, kun saa naureskella kavereiden kanssa jotain yhteistä asiaa. Kuten vaikkapa sitä, että ulkomailla asuvilla on samoja ongelmia, vaikka olisikin lähtöisin hovista.

Ja jos nyt ihan enemmän pohditaan asiaa, niin varmaan aika moni päätyy arjessaan, ehkä niiden töiden jälkeen, kotiin katsomaan vähän hyviä tv-sarjoja, asui omassa kotimaassaan tai ei. Madeleine saa siis täydet sympatiani, ja annan itsellenikin nyt enemmän armoa tässä asiassa. Minulla on täällä myös ihan yhtä paljon kavereita kuin Turussa asuessakin, ja itse asiassa näen kavereitani täällä useammin kuin Suomessa yleensä näin - kiitos kokopäivätyön puutteen. Joskus tuntuu siltä, että saan asiat kuulostamaan huomattavasti huonommilta kuin ne ovat. Eli ei ehkä kannata nyt kenenkään lukijan huolestua näistä jutuistani. Onhan elämäni sentään aivan kuin prinsessa Madeleinen. Ja monessa suhteessa todella paljon parempi.

Kevät tuli talveen ja pieni kriisi omaan mieleen

Piilaaksoon on tullut kevät. Minun mielestäni vähän turhan aikaisin, melkein kuin keskelle talvea. Ainakin jotkut kalifornialaiset ovat kyllä ilmeisesti sitä mieltä, että helmikuussa on jo ihan spring eikä mikään winter enää. Toiset ottavat vähän varovaisemmin ja sanovat kevään alkavan 1. maaliskuuta. Oli virallisesti miten tahansa, tämä suomalainen ainakin kokee kevään alkaneen. Katsokaa vaikka lämpötiloja:

Ei ihan hirveän talvimaista mielestäni. Ensi viikoksi kuulemma "viilenee", mutta ei tuo alkuviikko tuossa ihan kylmältä vaikuta. Ihan kevät siis. 

Talvi Piilaaksossa tarkoittaa jonkinlaista sadekautta, mutta tämä talvi on ollut todella vähäsateinen. Tuossa marras- ja joulukuussa taisi sataa muutaman kerran. Tämän vuoden puolella ei ole satanut oikeastaan yhtään. Ilmeisesti viime talvena satoi ja tulvi sitten tämänkin talven edestä. En kyllä muista, että yksikään aiempi kokemani talvi täällä olisi ollut ihan näin vähäsateinen, vaikka aiempina vuosina Kalifornia eli virallisesti kuivuudessa. Tämä osavaltio on kohta taas ihan pulassa, jos sateet olivat tuossa...

Lämpötilat nousivat ja puut alkoivat kukkia. Kohta kukinta katoaa ja tilalla on taas se kuivuus. Kevät Piilaaksossa on lyhyt ja ytimekäs ja ohi ennen kuin sitä edes ehtii tajuta. 

Istuin kaverini kanssa tällä viikolla terassilla ( = sanjoselaisella terassilla, mikä tarkoittaa tuoleja ja pöytiä jalkakäytävän vierustalla kunnon autotien vieressä) syömässä lounasta ja oli kyllä oikein mukavaa nauttia lämpimästä säästä. Olin liikkeellä t-paidalla ja piti levittää jopa aurinkorasvaa. Aurinkorasvan kanssa läträämistä inhoan, mutta ihan hirveästi ei harmittanut se, että paksumman takin sai tunkea kauemmas kaapissa, samoin kaulahuivin. Ehkä ne pitää kaivaa vielä esiin tai ehkä ei.

Hanna Hannahissa lounaalla.

Lounassatsiin kuului mini-cupcake. Söpöintä ikinä.

Myös uima-altailukausi tuli avattua toisen kaverini kanssa torstaina. Pari vuotta sitten avasimme kauden jo tammikuussa, mutta esimerkiksi viime vuonna emme käyneet altaalla ennen kuin vasta myöhemmin keväällä. Emme edes olleet ainoita altailijoita nyt, vaikka yleisesti ottaen meidän talossamme harva menee altaalle ottamaan aurinkoa keväällä, talvesta nyt puhumattakaan.

Onko kuva-arvoitus "Legs or sausages?" tuttu...? Minun jalkani onneksi eroavat kunnolla pienistä nakeista, mutta tuli silti se arvoitus mieleen tästä. 

Kaiken tämän lämmön keskellä omat ajatukseni ovat kuitenkin olleet jossain kauempana Suomen suunnalla. Olen viime aikoina päätynyt taas vaihteeksi miettimään omaa elämääni täällä Piilaaksossa ehkä enemmän kuin olisi täysin tervettä. Kaverini kanssa lounaalla yksi puheenaihe olikin joillekin täällä asuville ja tuntemilleni ulkosuomalaisille tuttu "Piilaaksossa asumiskriisi". Tuntuu, että minun pienessä Suomi-kaveriporukassani tästä taudista kärsii säännöllisin väliajoin aina joku jollain tasolla. Nyt on näköjään minun vuoroni. Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun irtisanouduin Suomen työstäni, ja ihan kohta meillä täyttyy neljä vuotta asumista Piilaaksossa. Kriisin paikka? Tiedä häntä... Mutta ehkä palaan aiheeseen vielä täällä blogin puolella myöhemmin.

Kansalaisvelvollisuus hoidettu eli ääni presidentinvaaleissa annettu

Kävimme tänään mieheni kanssa antamassa äänemme presidentinvaaleissa. Tämä oli toinen kerta, kun äänestämme ulkomailla ennakkoäänestyksessä. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, kun äänestimme (silloin eduskuntavaaleissa), äänestyspäiviä- ja paikkoja oli tarjolla muutamiakin täällä San Francisco Bay Arealla. Piilaaksossa elävän suomalaisen kelpaa siis olla, kun ei tarvitse ajaa minnekään sadan kilometrin (tai satojen kilometrien...) päähän äänestämään. Meille kätevin päivä oli tänään, kun Nordic Innovation Housella Palo Altossa pääsi äänestämään. Palo Altoon ajoi keskellä päivää vain 25 minuuttia.

Passinkin sai kaivaa pitkästä aikaa esille. Tosin näin ihmisten osoittavan henkilöllisyytensä ihan vain Kalifornian ajokortilla, joten otimme passit varmaan turhaan mukaan.

Itse asiassa mietimme äänestämään lähtemistä vielä eilen illalla. Kyseessä kun on arkipäivä, niin mieheni työpalaverit vähän hankaloittivat äänestämään lähtemistä virka-aikana. Minä olin kuitenkin sitä mieltä, että olisi tyhmää olla äänestämättä, joten mieheni fiksaili aikatauluaan, jotta pääsimme lähtemään yhdessä. Yksin en ehkä olisi jaksanut. Täällä on kyllä mahdollisuus äänestää myös lauantaina, mutta silloin vain San Franciscossa, emmekä halunneet lähteä sinne saakka.

Palo Alton downtownissa, jossa Nordic Innovation House on. Tosin se ei ole tällä kadulla.

Tupa oli täynnä suomalaisia ja sellaisia vaelteli kaduillakin. Keskivertosuomalainen ei kuitenkaan pahemmin harrasta small talkia, joten pääsimme tehokkaasti sisään ja ulos äänestyspaikalta.

Oikeasta äänestyspaikalle johtavasta ovesta ei voinut erehtyä.

Kun kansalaisvelvollisuus oli hoidettu, oli hyvä siirtyä lounaalle. Emme oikeastaan koskaan pääse mieheni kanssa arkisin yhdessä lounaalle, joten tällainen oli harvinaista. Toivottavasti näissä presidentinvaaleissa tulee toinenkin kierros, sillä silloinkin äänestys Palo Altossa on arkipäivänä. ;)

Valitsimme lounaspaikaksi erittäin suositun hummusravintolan, jonka seinällä on söpöt ohjeet hummuksen syömiseen. Kolmas vaihe rajautui pois kuvasta, mutta tuskin haittaa...

Step 3. meneillään.

Suomalaisesta politiikasta saa ja pitää olla montaa mieltä, mutta toivottavasti kaikki äänestämään oikeutetut vaivautuvat äänestämään siellä missä ikinä ovatkaan!

Jouluisia ja ei-niin-jouluisia kuvia joulusta

Meidän joulu sujui rennosti ja mukavasti: syömistä, ulkoilua, herkkuilua ja jouluelokuvia. Niin ja sitä minun perinteistä jouluflunssaani sairastaen.

Joulurauhan julistus pitää aina katsoa Yle Areenasta jälkikäteen, vaikka tuntuukin hiukan tyhmältä katsoa se ei-livenä ja ihan väärään aikaan. Tuo se kuitenkin vähän sitä jouluaaton tuntua. Turku jouluaattona oli yhtä harmaan näköinen kuin muistoissanikin.

Kävimme jouluaattona äitini kanssa vähän kävelemässä. Tässä kotimme lähellä olevassa puistossa saa kävellä eukalyptuspuiden alla. Hyvä tuoksu.

Joulusanoma?

Amerikkalaisille jouluaatto on sellainen päivä, jona mennään ja kuljetaan ihan kuin muulloinkin, mitä nyt ehkä enemmän stressaantuneena. Tänä vuonna aattona pelattiin meidän lähellä yksi jenkkifutiksen peli ja moni tuttuni suunnisti sinne somekuvien perusteella. Kuvassa taustalla näkyy Levi's Stadion, San Francisco 49ersien kotikenttä, joka sijaitsee aika lähellä meidän kotia. Kävelimme äitini kanssa stadionin viereen ja kävimme kuikuilemassa peliin meneviä.

Itsetehdyt porkkana-, lanttu- ja bataattilaatikot olivat maukkaita, kuten viime vuonnakin. Se saksalaisesta lihakaupasta hankittu ja äitini pitkälti paistama Swedish Ham oli myös hyvää, joskin mielestäni selvästi mauttomampi kuin suomalainen harmaasuolattu kinkku. Tosin en ole kyllä syönyt suomalaista joulukinkkua vuoden 2014 joulun jälkeen, joten olen varmaan vain unohtanut. Äitini Suomesta tuoma sinappi onneksi toi kinkun kanssa makua.

Äitini hoiti pitkälti joulukinkun paistamisen, mutta mieheni toimi lihamestarina ja leikkasi kinkun.

Tämä kuva on itse asiassa joulupäivältä, koska tästä tuli hienompi kuin jouluaattona otetusta kuvasta.

Me pidämme kiinni suomalaisesta tavasta juhlia joulua: rauhoitumme jouluaattona jo aamusta ja nautimme pitkistä joulunpyhistä. Tosin tänä vuonna jätimme juhlinnan vain kahteen päivään: jouluaattoon ja joulupäivään. USA:ssa tosiaan ainoastaan Christmas Day on ns. ainoa joulun pyhäpäivä. Tapaninpäivää ei edes tunneta.

Joulumekkoni. Meillä oli mieheni kanssa myös amerikkalaiseen tapaan jouluperhepyjamat eli samanlaiset pyjamat, jotka päällä oli hyvä hengata pitkin päivää. Ja nimenomaan niitä pidettiin päivällä. 

Meidän joulupäivään kuuluivat muuten olennaisesti lehmät, sillä kävimme ulkoilemassa Piilaakson kukkuloilla. Menimme samaan paikkaan, jossa mieheni kanssa koimme kesällä suuren seikkailun, kun pakenimme lehmiä ja syyllistyimme rikokseen (klik). Nyt kohtasimme lehmät uudelleen, emmekä tällä kertaa jääneet arpomaan, vaan menimme rohkeasti lävitse.

Joulupäivän ulkoilun maisemia.

Piilaakson kukkuloilla laiduntavat lehmät. Kukkulat ovat pitkälti keltaisia, sillä sadetta ei ole näkynyt eikä kuulunut. Tämä on äitini ottama kuva.

Piilaakso on todella niin maaseutua, että ulkoilureitit kulkevat lehmälaumojen lävitse. Tästä me kuljimme noiden keskeltä. Äitini, jonka mielestä lehmä on maailman leppoisin eläin (on se varmaan joo), käveli näiden vierestä tyynen rauhallisena. Oikea asenne ratkaisee, haha. 

Lehmä ihastelemassa Piilaaksoa usvan lävitse. Äitini ottama tämäkin kuva.

Teimme kahden tunnin reippaan ulkoilun. 

Tänään "tapaninpäivänä" mieheni meni jo töihin, ihan omasta tahdostaan, ja me lähdimme äitini kanssa Tech Museum of Innovation -museoon San Josen downtowniin. En ole koskaan aiemmin käynyt ko. museossa, koska se on enemmän lapsille kuin aikuisille, mutta menimme sinne nyt katsomaan Bodies Decoded -näyttelyä.

San Josen Tech-museo.

Bodies-näyttelyssä on oikeita lihaksia ja luurankoja. Olen nähnyt vastaavan näyttelyn NYC:ssa joitakin vuosia sitten ja tykkään kovasti. Aika vaikuttava ja mielenkiintoinen.

San Josen downtownia museon parvekkeelta katsottuna.

Tämä joulu oli kolmas joulumme pois Suomesta. Täytyy sanoa, että hyvin se joulu onnistuu täälläkin ja nyt siihen on jo niin tottunutkin, ettei edes osaa ikävöidä joulua Suomessa. Asiaa tietysti hiukan auttaa se, että saimme ainakin yhden perheenjäsenen vierailemaan luonamme jouluna, sillä perheen puutehan se luo sen suurimman ikävän. Saa nähdä, mitä ensi vuoden joulu tuo tullessaan.