Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa? Otos 2.

Kun appivanhempani olivat meillä kaksi viikkoa vierailulla Suomesta, minulla oli jälleen oiva tilaisuus kuunnella kiinnostuneena sitä, mitä kaikkea Suomessa asuvat huomaavat ja ihmettelevät, kun saapuvat Piilaaksoon vierailemaan. Mieheni äiti oli meillä jo toista kertaa, mutta hänen isänsä sen sijaan ensimmäistä kertaa.

Olen jo aiemmin kirjoittanut oman äitini ihmetyksen aiheista pitkän listan, joka löytyy täältä. Tuosta postauksesta on kuitenkin jo melkein kaksi vuotta aikaa, joten ajattelin keräillä näitä hämmästelyjä uuteen postaukseen, vaikka tokihan nuo Suomesta tulevat vieraamme ihmettelevät usein samoja asioita. Kaisa Ribs & Coke -blogin takaa kirjoitti juuri postauksen samasta aiheesta, ja tuttuja juttuja näkyi heidänkin vierailla olevan. Tietyt asiat kyllä ihmetyttävät varmasti ketä tahansa suomalaista, oli tausta mikä tahansa.

Aah, tuliaisia Suomesta. Emme yleensä pyydä karkkia tai suklaata paljon, mutta halusin ehdottomasti maistaa tuota turkinpipppusuklaata. Pyysimme kaksi levyä, saimme kuusi. Näin kolme viikkoa myöhemmin kuudesta levystä jäljellä on enää kaksi, mikä on se syy sille, miksemme normaalisti pyydä suklaata - sen syö pois vain aivan liian nopeasti.

Alla olevista aiheista keskusteltiin meidän vieraiden kanssa. Valokuvat ovat satunnaisia otoksia vieraiden kanssa tekemiemme retkipäivien ajalta.

Liikenteestä

- Lähes jokainen vieras, joka meillä on käynyt, on aina heti laskenut, kuinka monta kaistaa on moottoritiellä, jota ajamme lentokentältä kotiin. Näin nytkin. Vaikka takana olisi joku 20 tuntia matkustusaikaa, suomalainen jaksaa kummastella valtaisaa moottoritietä. Viisi kaistaahan siinä on per suunta, jossain kohtaa jopa kuusi.

- Kun kaistoja on paljon, toki myös autoja on paljon. Autojen määrä hätkähdyttääkin hetkessä Suomesta tulleet. Aivan kamalan paljon autoja, totesivat appivanhempani moneen kertaan. Myös sunnuntaisin, kun ei edes ollut ruuhkaa. Vaikka kaikki kaistat olisivat täynnä autoja, jos vauhti on normaali 65 mph/h (noin 100 km/h) tai yli, ei puhuta ruuhkasta. Silloin kyseessä on vain tavallinen Piilaakson liikenne.

- Appivanhempani ihmettelivät ja sitten ylistivät sitä, miten sutjakkaasti liikenne kuitenkin sujuu autopaljoudesta ja ruuhkista huolimatta. Olimme muutaman kerran liikkeellä juuri pahimpaan ruuhka-aikaan, jolloin vauhdit moottoritiellä matelevat jossain 20-30 km/h -vauhdissa. Kyllä Suomessa lentäisi ärräpäät jo tässä vaiheessa. No kyllä varmaan, kun ei siellä niin pahoihin ruuhkiin ole totuttu. Mutta piilaaksolaiset ovat tottuneet. Pakkohan se on ottaa rauhallisesti. (Tosin minä, joka ajelen pahimpaan ruuhka-aikaan monta kertaa viikossa, olen hiukan eri mieltä siitä, onko liikenne rauhallista vai ei, mutta kaikki on toki suhteellista.)

- Appeni huomasi nopeasti sen, miten älyttömän huonokuntoisia isot moottoritiet (ja pienemmätkin tiet) ovat ja ihmetteli laadutonta kuntoa. Kaliforniassa on tunnetusti USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet. Jotkut pätkät isoista moottoriteistä ovat niin kamalassa kunnossa, että autoa ajaessa voisi kuvitella renkaiden olevan täysin puhki. Kun autoja ajaa miljoonittain joka päivä, tokihan ne tiet kärsivät.

- Appeni totesi autokannan olevan aivan kuten Suomessakin. Hän ilmeisesti odotti amerikkalaisittain isoja avolavoja ja SUVeja. Sellaisia ei ole paljon Piilaaksossa. Täällä ajetaan ekologisilla autoilla. Jos haluaa nähdä isoja autoja, kannattaa suunnata Los Angelesin suuntaan tai muihin osavaltioihin.

- Ruuhka-ajan kestäminen myöhään herätti hämmästystä. Miten tämä voi olla töistäpaluuruuhkaa, kello on jo kuusi illalla?, ihmetteli anoppini. Ne suomalaiset, jotka pääsevät töistään neljältä tai viideltä, olkoon onnellisia. Monet piilaaksolaiset painavat töitä myöhään iltaan ja sitten siellä ruuhkassa istutaan tunti tai pari. Illan ruuhka-aika yltää melkein kahdeksaan, joten anoppini ihmettely kuuden aikaan oli aivan liian aikaista.

- Huonokuntoisten ajoteiden lisäksi mieheni vanhemmat ihmettelivät huonokuntoisia jalkakäytäviä. "No ainakin tässä on jalkakäytävä", minä totesin, sillä sellainen ei ole niin itsestäänselvyys kuin Suomessa, vaikka täällä onkin jalkakäytäviä ihan kiitettävästi.

San Franciscon liikenne on ihan oma lukunsa, samoin kaupungin mäet.

Asumisesta 

- Anoppini on käynyt meillä silloin, kun olimme juuri muuttaneet Piilaaksoon, eli yli neljä vuotta sitten. Hän ihmetteli meille nyt tullessaan ensimmäisenä sitä, miten meillä on uudet yläkerran naapurit. (Yläkertamme ihmisiä ei nykyään voi olla kuulematta.) Me ihmettelimme tätä kysymystä hetken. Totta kai meillä on uudet naapurit, ollut jo monen monta kertaa! Useat naapurimme ovat vaihtuneet, joidenkin asuntojen asukkaat tiuhaankin, vähintään kerran vuodessa. Mutta sitten tajusimme... Suomessahan monet asuvat samassa asunnossa iät ajat, ehkä jopa vuosikymmeniä. Mekin asuimme mieheni kanssa Turussa kerrostalossa vuokralla monta vuotta, eivätkä naapurimme vaihtuneet muuta kuin yhden mummon kuoleman takia. Piilaaksossa kuitenkin monet muuttavat vuosittain, jos asuvat apartment-komplekseissa, koska vuokrat nousevat ja muuttamalla uuteen kompleksiin saattaa saada hiukan edullisemman hinnan.

- Appivanhempieni mielestä omakotitalot Piilaaksossa ovat pieniä töllejä. Aika röttelöitä. Suomessa ei ikinä rakennettaisi tuollaisia, kuten appeni asian totesi. Jepjep. Me olemme aina mieheni kanssa ajatelleet sanjoselaisten omakotitalojen olevan kuin suomalaisia kesämökkejä. Totta kai täällä on myös isoja omakotitaloja ja talojen ulkonäkö vaihtelee asuinalueesta ja kaupungista riippuen, mutta pääsääntöisesti rakennuskanta on kyllä aivan erinäköistä kuin mihin suomalainen on tottunut. (Toisaalta Suomessa lienemme tottuneet aivan liian hyvään ja säännösteltyyn...?) Syyt ovat totta kai pitkälti ilmastossa, ja Kaisan postauksessa, jonka linkitin tuonne ylemmäs, on tästä aiheesta hyvää tietoa. Valitettavasti minulla ei ole valokuvaa esittämään näitä töllejä, vaikka jo äitini aikoinaan ihmetteli näitä taloja ja jo silloin olisin halunnut kuvan blogiini tehostamaan tätä kertomusta.

Merileijonat San Franciscossa. Näitä jaksaa aina käydä katsomassa vieraiden kanssa.

Ihmisistä

- Se, että Piilaakso on maahanmuuttajien kehto ja kulttuurisesti erittäin monimuotoinen ja rikas, tulee helposti yllätyksenä niille vieraillemme, jotka eivät ole lukeneet blogiani paljon. Appeni ihmetteli ensimmäisenä päivänä sitä, miten kaikki työntekijät eri paikoissa ovat "ulkomaalaisen näköisiä". Yritimme siinä sitten selittää, että Piilaaksossa kaikki ovat ulkomaalaisen näköisiä, koska kaikki ovat ulkomaalaisia eli maahanmuuttajia tai koska keskivertoamerikkalainenkin voi olla ihonväriltään ja taustaltaan ihan mitä tahansa. Piilaakson tietynlainen "ulkomaalaisuus" on ollut keskustelunaihe kuulemma myös täällä asuvien suomalaisten kavereideni vieraiden keskuudessa eli se on yllättänyt monet.

- Anoppini ihmetteli ihmisten pukeutumista: Miksi jalassa on hienot korkkarit ja päällä kaunis paita, mutta jalassa jumppahousut? Miksi ylipäänsä ihmisillä on jumppahousut jalassa joka puolella? Niinpä niin. Olen joskus kirjoittanut aiheesta piilaaksolainen pukeutumistyyli. Jumppahousut ovat täysin normaali varustus täällä, oli menossa minne tahansa, ja ne voi yhdistää ihan mihin tahansa.

- Ihmisten kohteliaisuus saa suomalaisen hämmästelemään. Meidät ohitti nainen lastenrattaiden kanssa yli metrin päästä ja hän sanoi totta kai "Excuse me". Mahdottoman kohteliaita nämä ihmiset täällä, appeni totesi. Kohtasimme monet muutkin excuset met ja sorryt. Amerikkalaiset käytöstavat näyttäytyvät toki hyvin erilaisilta suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että jos joku tönäisee, se joku sanoo ehkä "oho" tai "sori" tai todennäköisesti ei mitään. Mutta amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet pahoittelevat aina, jos joutuvat ohittamaan, vaikka sitten sieltä parin metrin päästä.

Yksi appivanhempieni ihmetyksen aiheista: Miksi San Franciscon Golden Gate -sillan nimi on Golden Gate, vaikka sillan väri on oranssi, ei kultainen? No en tiedä, vaikka höpisimmekin kaikkea Kalifornian kultaryntäyksestä osavaltion the Golden State lempinimeen. Eikä blogini ole Wikipedia, joten en edes selvittäntyt syytä. :D

Ravintoloista

- Se, ettei mihin tahansa ravintolaan voi vain kävellä sisälle ilman, että täytyy odottaa, saattoi tulla pienenä yllätyksenä vieraillemme. Me kävimme pari kertaa aamupalaravintoloissa, joihin molempiin piti odottaa 1-1,5 tuntia. Aamupalamestat ovat ehkä pahimmasta päästä, sillä harva niistä ottaa pöytävarauksia. (Toisaalta 1,5 tuntia voi olla jopa lyhyt odotusaika; San Franciscossa joihinkin paikkoihin voi joutua odottamaan esimerkiksi 2,5 tuntia.) Myös lounasaikoina joihinkin paikkoihin kasvaa jono ja odotusaika saattaa venyä, eivätkä kaikki illallispaikatkaan ota varauksia. En tiedä, miten yleistä Suomessa on se, että ravintolaan on jono, mutta täällä se on aivan normaalia. Joskin ilman jonotustakin pääsee hyvin, jos valitsee ajan ja paikan oikein.

- Ravintoloiden annoskoot puhututtivat totta kai. Liikenteen lisäksi jokainen Suomi-vieraamme aina hämmästelee annoskokoja, eikä toki suotta, sillä amerikkalaiset annokset ovat suuria. Mutta siinä missä suomalainen monesti ajattelee, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, amerikkalaistunut kokee ravintolan olevan huono, jos sieltä ei saa ylijäänyttä ruokaa kotiin doggybagissa. Ei niitä annoksia siis ole tarkoitus yhden ihmisen kerralla syödä. Välttämättä.

- Ruokakauppojen laajat hevi-osastot tekivät mieheni vanhempiin vaikutuksen. Niin paljon tuoreita vihanneksia ja paljon erilaisia hedelmiä, he hämmästelivät. En muista, millaisia suomalaisten markettien hevi-osastot ovat, joten en osaa sanoa tähän mitään, mutta varmasti esimerkiksi juuri hedelmävalikoimat ovat laajemmat.

Gilroyssa, maailman valkosipulipääkaupungissa. On muuten harvinaisen kuollut mesta lokakuussa keskellä arkipäivää.

Kaikesta muusta sekalaisesta

- Suomalainen on tottunut jokamiehenoikeuksiin ja pitää niitä helposti niin itsestäänselvinä, että kun on ulkomailla, jossa ei voikaan oikaista jonkun pellon vierusta tai ei voi mennä ihastelemaan naapurustossa kasvavia appelsiinipuita, se ihmetyttää. (Kyllä, meidän naapurustossa on isoja appelsiinipuuviljelyksiä - Piilaakso on niin maaseutua...) Onneksi kävimme appivanhempieni kanssa keskustelun siitä, ettei USA:ssa ole koskaan kuultukaan mistään jokamiehenoikeuksista, ennen kuin he lähtivät kävelyretkillään kävelemään Private Propertylle. He olivat vähän siinä käsityksessä, että jos ei ole aitaa, on lupa mennä, mutta USA ei toimi niin.

- Automaattisesti itsensä vetävä vessanpönttö julkisissa vessoissa pelästytti anoppini neljä vuotta sitten ja pelästytti myös nyt. Eikö Suomessa ole tällaisia? Sellaiset vessat ovat kyllä ihan käteviä. Paitsi sillon, kun ne vetävät itsensä pienestäkin ihmisen liikehdinnästä kesken kaiken. Valitettavasti tuo on yleistä, sillä automaattinen mekanismi monissa pöntöissä on todella herkkä.

- Jos Suomeen haluaa viedä tuliaisia, petivaatteet saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Tämä selvisi anopilleni, joka ihmetteli täkäläisessä tavaratalossa lakanoita. Amerikkalaiset eivät esimerkiksi käytä pussilakanoita (tosin kyllä niitäkin löytyy nimellä duvet cover) ja patjat, peitot ja tyynyt ovat eri kokoisia kuin Suomessa. (Lue lisää amerikkalaisten sänkyelämästä täältä.) Eli kun täältä ostaa lakanasetin, sieltä saattaa paljastua kaikenlaisia yllätyksiä, eikä lakanoiden toimiminen Suomessa välttämättä onnistu ihan noin vain.

Santa Cruzissa ihastelemassa Tyyntä valtamerta. Tuona päivänä oli niin lämmin, että hame ja t-paita olivat tarpeeksi. Santa Cruzissa ei varmaan koskaan ole ollut niin lämmin, kun olen käynyt siellä. Yleensä siellä on kylmä meri-ilma.

- Erilaisten petivaatteiden lisäksi painot ja mitat ihmetyttivät totta kai. Me emme osanneet mieheni kanssa paljon auttaa tässä asiassa, sillä gallonat, unssit, paunat ja jotkut jalat ja tuumat ovat ehkä osittain vähän salamyhkäisiä meillekin yhä edelleen, hävettää myöntää.

- Jos me ihmettelemme Suomeen mennessämme minikokoista talouspaperia, Suomesta tänne vierailemaan tulleet kummastelevat, miksi meidän talouspaperimme on kokoa peitto ja paksuutta matto.

- Ja siinä missä me säikähdämme Suomessa hanasta kunnon paineella pulppuavaa vettä joka kerta, kun vierailemme siellä, vieraamme täällä kummastelevat, mistä veden painetta saa lisättyä suihkuun. Vastaus: ei mistään. Eikä sitä käteen otettavaa suihkuakaan löydy.

Saimme ihastella vieraidemme kanssa hiukan myös Halloween-koristeita. Ensi viikolla se on, tuo amerikkalaisten suuri ilon päivä!

Niin että tervetuloa vain vierailemaan Piilaaksoon, kaikki perheenjäsenet ja kaverit! Täällä on hauskaa. :)

Taputtaisitko ryhmäliikuntatunnilla?

Sain houkuteltua anoppini lauantaina BODYFLOW® (Suomessa BODYBALANCE®) -tunnilleni. Anoppini ei ole koskaan käynyt bodybalancessa eikä hän ymmärrä englantia kovin hyvin eikä varsinkaan ryhmäliikunnassa ja joogassa käytettävää englanninkielistä sanastoa. Hänellä saattoi olla siis mielessä paljonkin kysymyksiä siitä, mitä kummaa tunnilla oli käynnissä.

Tunnin jälkeen anopillani oli kuitenkin yksi iso kysymys, jonka hän minulle ääneen esitti:

Miksi kummassa ihmiset taputtivat tunnilla kappaleiden välissä koko ajan?

Kysymyksen jälkeen hän totta kai vielä jatkoi legendaarisella lauseella (jota minä ja miehenikin edelleen neljän Kaliforniassa asutun vuoden jälkeen yhä viljelemme joskus kotonamme): Ei kyllä Suomessa koskaan... Ei kukaan. 

No ei, ei varmasti Suomessa kukaan taputa kesken tunnin kappaleiden välissä. Hyvä jos edes tunnin lopussa. Sen mitä minä Suomen Turun ryhmäliikunnasta muistan ja tiedän, niin tunnilla ollaan naamat aika vakavina, ja siellä kyllä keskitytään ihan muuhun kuin siihen, että oman ilon annettaisiin kuulua ja näkyä. (Anteeksi mahdollinen yleistys.)

Toisin on täällä. Olen jo aiemmin ajat sitten kertonut, miten amerikkalaisella ryhmäliikuntatunnilla helposti hihkutaan, high fivetetaan ja taputetaan. Amerikkalaiseen kulttuuriin näkyvä ilo kuuluu aivan eri tavalla kuin suomalaisen mielenmaisemaan.

Eri lajien tunneilla käyttäydytään täälläkin totta kai eri tavoin, ja tunnin ohjaajalla on suuri vaikutus siihen, miten osallistujat käyttäytyvät. Voin vannoa, että minun tuntini, jopa vauhdikas BODYATTACK®, on aivan erinäköinen kuin jonkun vaikkapa aasialaisen, amerikkalaisen tai Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevan ohjaajan tunti. Jokainen ohjaa omalla persoonallaan, mikä heijastuu osallistujiin. Erot omien kotimaiden kulttuureissa ovat nähtävillä myös osallistujien käytöksessä, sillä ovathan Piilaakson jumppatunnit täynnä maahanmuuttajia kaikista maailman kolkista ja joukossa on myös amerikkalaisia. Suurimmat hihkujat ja taputtajat ovat lähtöisin Aasian maista. Poikkeuksia toki on paljon, tämä on vain yksinkertaistus.

Mikä sitten on vastaus anoppini esittämään kysymykseen? Miksi ihmiset taputtivat? Lauantain bodyflow-tuntini osallistujat ovat kultaa. <3 Suurin osa heistä on aasialaistaustaisia ja joukossa on tietty naisten ryhmittymä, jossa tykätään taputtaa. Mutta miksi? Minä en osaa sanoa. Syitä on varmasti monia.

Osallistujat nauttivat siitä mitä tekevät ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat pitävät kappaleista ja niihin liittyvistä liikkeistä ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat arvostaa ohjaajan panosta ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat nauttivat siitä tunteesta, jonka kappale heihin jättää, ja he haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat yksinkertaisesti tehdä elämästä kivempaa ja hauskempaa olemalla iloisia sen sijaan, että oltaisiin naama mutrulla.


Tässä muutamia syitä, joita epäilen. Voisin esittää myös vastakysymyksen. Miksi et taputtaisi? ;)  Miksi et tekisi elämästäsi ja muiden kanssaihmisten elämästä edes hetkeksi vähän iloisempaa, hauskempaa ja mahdollisesti myös onnellisempaa?


Jos pidät jostakin, anna sen näkyä ja kuulua. Ainakin jumppatunnilla.



Miten olisi? Uskaltaisitko taputtaa kesken tunnin seuraavan kerran, kun menet ryhmäliikuntatunnille?

Niin ne ajat muuttuvat: kuntosalin takarivistä kulttuurishokin kourista salin eteen ohjaamaan ryhmäliikuntatuntia

Naamakirja muistutti minua viime viikolla tasan neljä vuotta sitten tehdystä statuksesta:

Juuri kun on hiestä litimärkä ja punainen kahden tunnin kovan treenin jälkeen, on amerikkalaisen mielestä oiva hetki esittäytymisille ja kuulumisten vaihtamiselle. Tosin kai se oli jo aikakin, kun ollaan oltu ainakin 4:llä samalla tunnilla. Kaipaan Motivusta ja suomalaisuutta - kaksi vuotta samoilla tunneilla, eikä koskaan edes tervehditty!

Tuolloin neljä vuotta sitten olin asunut San Josessa noin kaksi kuukautta. Olin liittynyt eräälle kuntosalille ja alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla. Koin montakin erinäistä kultuurishokkia tuolla salilla. Ihmiset tervehtivät toisiaan, jopa juttelivat toisilleen ja olivat niin iloisia jumpatessaan... En ollut tottunut moiseen Turussa jumppatunneilla, joissa kävin parikin vuotta samojen ihmisten kanssa. Juuri kukaan Turussa ei paljoa puhellut toisilleen, elleivät sattuneet olemaan toistensa tuttuja tai kavereita ja elleivät kuuluneet samaan "klikkiin". (Tämä on totta kai puhtaasti vain ja ainoastaan minun oma kokemukseni.)

Minä olin San Josen kuntosalilla ehkä erikoisuus, sillä en ottanut osaa small talkiin. Hengailin jumppasalissa takarivissä omissa oloissani. Toki nopeasti opin, että tuntemattomia muita osallistujia tervehditään vähintään siinä vaiheessa, kun on oltu parilla samalla tunnilla. Mutta siihen se jäi. Ohjaajille en puhunut koskaan, lähinnä vain tervehdin. Ei kai nyt suomalainen puhu jumppaohjaajalle, ellei ole ihan vakkarikävijä, hah! Mutta San Josen salilla small talkia oli ilmassa aina. Minä tutkin ilmastoa salaa ja naputtelin kotona blogipostauksia kulttuurishokeistani.

Nyt neljä vuotta myöhemmin näin tuon kirjoittamani statuksen ja yritän muistella, millaista tuo aika oli. Ne bodypump-tunnit, joilla tuolloin nelisen vuotta sitten kävin, ovat edelleen salin aikataulussa. Minä olen nykyään niiden tuntien ohjaaja. Muistikuvani menneestä ovat hiukan hataria. Muistan kyllä täsmälleen sen paikan, johon aina hakeuduin tunneilla. Muistan edelleen, miten vähän kammoksuin sitä, kun joku yhtäkkiä tuli puhumaan minulle. En ole unohtanut, miten shokissa olin, kun ihmiset high-fivettivat toisiaan tunneilla ja hihkuivat ja jopa taputtivat käsiään joidenkin kappaleiden jälkeen. Enkä ole unohtanut sitä, miten tietyllä tavalla vähän pelkäsin erästä ohjaajaa, joka veti tuntejaan sellaisella asenteella, johon en todellakaan Suomessa ollut tottunut. Monet osallistujat juttelivat hänen kanssaan, mutta minä en koskaan sanonut mitään. Saavuin tunneille, menin takariviin, ja tuntien päätyttyä hipsin nopeasti pois.

Tuollaista menoa jatkui vuoden ajan, kunnes juuri tuo vähän pelkäämäni ohjaaja asteli minun luokseni sinne takariviin ja muutti elämäni kertaheitolla. Tuo ohjaaja, jota myös mentorikseni olen kutsunut, on kertonut monille erinäisille ihmisille siitä todella ujosta takarivin tytöstä, joka salin eteen lopulta päästyään muuttui totaalisesti. "She is so quiet and shy, never speaks to anyone, but then she comes to the front of the room, takes the mic and completely blows me away" ja sitä rataa.

Nykyään minä olen se, jonka mieleen ei edes tulisi olla kyselemättä nimiä ja kuulumisia, oli ilmassa hikeä tai ei. Ei siksi, että kontaktien luominen on osa työtäni totta kai, vaan siksi, että kohteliaisuus, ystävällisyys ja kanssaihmisen huomioiminen ovat niitä parhaimpia asioita, joita amerikkalainen kulttuuri sisältää. En enää koe tervehtimistä ja esittäytymistä shokkina tai toisen yksityisyyden loukkaamisena. Koen sen kohteliaana eleenä.

Olin aina ennen yksinäinen puurtaja, vaikka rakastinkin nimenomaan ryhmäliikuntaa. Olen kuitenkin hahmottanut jumppatunteja Piilaaksossa ohjatessani sen, että ryhmäliikunta on ryhmäliikuntaa nimenomaan sen ryhmän takia. Kaikille se ryhmä ei ole tärkein pointti, eikä sen tarvitse olla, mutta joillekin se saattaa olla kuin pelastusrengas. Tämän vuoksi arvostan suuresti amerikkalaista tapakulttuuria kiinnittää huomiota tuntemattomaan kanssaihmiseen. Ryhmäliikunnan ohjaajalla on kova työ sitouttaa uusi ihminen uuteen treeniin, mutta ohjaaja saa olla tyytyväinen tietäessään, että ryhmäkin pitää uudesta tulokkaasta huolta.

Jos Turussa jumppatunneilla vain tutut puhuivat toisilleen, San Josessa jumppatunneilla kaikki ovat tuttuja toisilleen - yhdistäähän ihmisiä se sama ryhmäliikuntatunti. Mitään muuta siihen ei tarvita.

Suojatiesuojelijat - uusi ilmiö ehkä Suomessa, täysin arkipäiväistä Yhdysvalloissa

Törmäsin iltapäivälehdessä tällä viikolla juttuun, joka kertoi enkeleiksi pukeutuneiden vapaaehtoisten saattaneen kouluun meneviä lapsia suojateiden yli Kuopiossa. Ottamatta kantaa siihen, onko enkeliasu hauska, vähän pelottava vai uskonnollisuutensa takia sellainen, josta kannattaa pahoittaa mielensä ja nopeasti, Kuopion ilmiö muistutti minua siitä, että olen unohtanut kirjoittaa blogiini yhdestä amerikkalaisesta (?) ilmiöstä. Nimittäin crossing guardeista, suojatiesuojelijoista.

Moiset suojelijat ovat täysin arkipäivää Kaliforniassa ja varmaan muuallakin Yhdysvalloissa. Enkeleiksi amerikkalaiset suojatiesuojelijat eivät ole pukeutuneet, vaan heillä on yleensä päällään huomioliivit ja kädessään he heiluttelevat isoa STOP-kylttiä.

Tällaisesta toiminnasta on siis kyse. Olen joskus ottanut oman valokuvan tilanteesta, koska tarkoitukseni oli kirjoittaa aiheesta, mutten enää löytänyt kuvaa mistään valokuvakansioni kaaoksesta. Tämä kuva on otettu Palo Alto Online -nettisivustolta, täältä. Lähde: Palo Alto Online, photo by Veronica Weber. Palo Altossa itsekin törmäsin nähin joka tiistaiaamu silloin, kun kävin siellä ohjaamassa bodyattackia. En käy enää. Meni hermot melkein tunnin kestävään aamuruhkamatkaan. 

En tiedä, onko joku, joka ei tietäisi USA:ssa olevan suojatiesuojelijoita lasten koulumatkan varrella. Näkyyhän sellaisia monissa tv-sarjoissa ja elokuvissa. Miksi sitten haluan kirjoittaa tästä? Sen takia, että kyseessä on ilmiö, jota minä ja mieheni aikoinaan uusina maahanmuuttajina kummastelimme jonkin verran. On kiva kerrankin muistaa jotain sellaista, mikä joskus kummastutti ja mikä nykyään tuntuu ihan normaalilta.

Sanon joskus, että amerikkalaiset suhtautuvat ylisuojelevasti moneen asiaan. Kun aloimme mieheni kanssa opiskella Kalifornian ajokorttia varten, huomasimme nopeasti, että jos amerikkalaiset suhtautuvat johonkin hyvin liioittelevan suojellen, niin lapsiin ja etenkin lapsiin liikenteessä. Otetaan esimerkiksi koulubussit. Koulubussien ohittamista koskevat tarkat liikennelait. Siis lait. Lain olemassaolon ohelle koulubusseihin on asennettu takavalot, jotka vilkkuvat silloin, kun bussia ei saa ohittaa (eli silloin, kun lapsia on nousemassa kyytiin ja poistumassa kyydistä). Vilkkuvien valojen merkitys pitäisi tietää, jos omistaa kalifornialaisen ajokortin. Aika itsestäänselvä ohje, eikö niin, ihan jo vain se lakikin? Mutta ei riitä amerikkalaisille, nimittäin lain ja vilkkuvien valojen lisäksi monien bussien takaseinään on kirjoitettu auki "Stop when red lights flash". Joissakin busseissa homma on viety vielä astetta pidemmälle, ja kaikkien näiden kolmen keinon lisäksi bussiin on asennettu STOP-kyltti, joka aukeaa sivulle silloin, kun bussia ei saa ohittaa.

Luulisi, että käy selväksi se, milloin koulubussia ei saa ohittaa. On lakia, vilkkuvaa valoa, tekstimuistutusta ja STOP-kylttiä. Ehkä jo sen pelkän lain tietämisen pitäisi riittää, mutta toisaalta täällähän nyt porukkaa autoilee ilman ajokortteja. (Nykyään mahdollisesti ehkä vähemmän kuin ennen, sillä laittomat maahanmuuttajatkin voivat nykyään saada sen ajokortin.)

Miten tämä liittyy suojatiesuojelijoihin? No siten, että suojatiesuojelijat edustavat hiukan samaa "tårta på tårtå" -meininkiä kuin lukuisat keinot kertoa, ettei pysähtynyttä koulubussia saa ohittaa. Crossing guardit eivät suinkaan ole vain sellaisilla suojateillä, joissa ei olisi liikennevaloja, vaan he päivystävät ihan sellaisissa risteyksissä, joissa on toiminnassa olevat liikennevalot. Mielestäni liikennevalo on aika yksinkertainen ohjeistus siitä, saako auton kanssa edetä vai ei, ja minulta ainakin tulee selkärangasta katsoa kääntyessä kevyen liikenteen väylä, mutta ilmeisesti olen varmaan jotenkin astetta parempi kuski kuin monet muut, hah. Toki täällä kun punaisia vasten saa kääntyä oikealle, niin ehkä se vielä erityisesti selittää näiden suojelijoiden tarvetta. Minua vain aiemmin joskus vähän huvitti se, että joku ihminen heiluttelee edessäni isoa STOP-kylttiä lasten ylittäessä tietä, vaikka minulle palaa punainen liikennevalo.

Lasten suojeleminen liikenteessä on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, etenkin tällaisella alueella, jossa liikennemäärät ja autojen määrät ovat tolkuttomat ja jossa näen valitettavasti oikeastaan päivittäin ihmisiä, joilla ei ole mitään hajua siitä, miten autoa ajetaan turvallisesti ja liikennesääntöjen mukaan. Olen muuten kahdesti todistanut sitä, kun autoilija melkein ajaa tietä ylittävän jalankulkijan päälle, ja kerran jopa pientä töytäisyä. Kaipa se on vain niin, etteivät ihmiset osaa katsoa tarpeeksi tarkkaan, etenkään alueilla, joissa jalankulkijat eivät ehkä ole niin yleisiä. Lapsia liikenteessä ei siis voi ylisuojella. Hienoa työtä tuo suojatiesuojelu!

Suojattomista suojateistä ja vaaratilanteista puhutaan Suomen medioissa aika tiuhaan tahtiin välillä. Mahtavatkohan suojatiesuojelijat rantautua jossain vaiheessa Suomeen...?

Minne viedä Yhdysvaltoihin muuttaneet suomalaiset? No Costco Wholesaleen tietenkin!

Meillä oli tänään hauska paikka treffeille kaveripariskunnan kanssa: Costcossa. Jos on jokin mesta, joka pitää esitellä Yhdysvaltoihin muuttaneille suomalaisille (ja ihan muillekin ulkomaalaisille), niin se on ehdottomasti Costco - tuo tukkukauppa, joka myy tavaraa niin yrityksille kuin yksityishenkilöillekin.

Muistan edelleen elävästi, kun minut ja mieheni vietiin ensimmäistä kertaa Costcoon. Mieheni kollega nappasi meidät kyytiin, ja yhtäkkiä olimme suuressa varastohallissa, joka oli täynnä tavaraa laidasta laitaan, massiivisia ruokapakkauksia, hulluja asioita vielä hullumman kokoisissa pakkauksissa. Tarkemmin en muista, mitä Costcosta sillä ensimmäisellä hetkellä ajattelin - olin varmaan vähän päästäni sekaisin; kyseessä oli kuitenkin ensimmäisen tai toinen asuinviikkomme täällä. En ollut muuten koskaan kuullutkaan mistään Costcosta Suomessa asuessani. Monien muiden tavoin en ole nähnyt sitä jotain Modern Family -tv-sarjan Costco-jaksoa.

Olen jo aiemmin esitellyt Costcon blogissani ja postaus löytyy täältä. Jos siis tämä tietynlainen amerikkalaisuuden multihuipentuma ei ole tuttu, kannattaa käydä lukaisemassa.

Costcoon sisälle ei ole asiaa ilman jäsenkortin näyttämistä. Kortti näytetään ostosten maksun yhteydessä kassalla, joten jos sisään pääsisikin livahtamaan ilman jäsenyyttä, matka tyssää kassalla. 

Me saimme nyt kolmen ja puolen vuoden täällä asumisen jälkeen vihdoin toimia itse Costcon esittelijöinä tänne muuttaneille suomalaisille. Kaverustuin keväällä erään ikäiseni suomalaisen naisen kanssa, joka minun tavoin on muuttanut Piilaaksoon miehensä työn takia, ja keskusteluissamme tuli ilmi, etteivät he ole puolisonsa kanssa koskaan käyneet Costcossa. Kauppaan sisälle kun ei pääse edes katsomaan ilman jäsenyyskorttia, ellei onnistu jotenkin livahtamaan sinnne (ainakin meidän lähi-Costcon ovensuutyöntekijöillä on muuten haukkojen katseet). Costco luonnollisesti kiinnosti heitä, joten sovimme Costco-treffit. Aiemmin olemme vieneet Costcoon vain turisteja eli vieraitamme - heille pääsy tähän kauppaan menee ihan turistinähtävyydestä.

Costco on elämys minä tahansa päivänä, mutta viikonloppuisin siinä on ihan omanlaisensa meininki: Jo parkkipaikka on tupaten täynnä autoja, autoja pyörii ympyrää vapautumassa olevia paikkoja etsien ja yleensä vähintään yksi tai kaksi autoa on poikittain jossain tilanteessa eikä kukaan tiedä, mihin suuntaan mennä. Näin ainakin meidän lähi-Costcossa, jonka asiakaskunta on muuten ihan kuin North San Josen asukaskunta: hyvin aasialaispainotteista. Sen jälkeen, kun auto on saatu pysäköityä, itse kaupassa selviytyminen vaatii usein hermoja, pitkäjäntäisyyttä ja rauhallisuutta. Cosctcossa nimittäin kuhisee lauantaisin ja sunnuntaisin päiväsaikaan.

Perussunnuntaikaaos Costcossa. 

Me päätimme siis ehdottomasti lähteä Costcoon sunnuntaina (ihan toki jo käytännön syistäkin - työskenteleville ihmisille työpäivän jälkeiset treffit ovat ruuhkien takia aika ikäviä, jopa mahdottomia). Emme itse asiassa tavanneet Costcossa, vaan joimme ensin puolenpäivän aikaan meillä vähän kahvia ja teetä ja valmistauduimme koitokseen. Sitten yhteisellä autolla eli carpoolilla paikalle. Kello oli yksi ja parkkipaikalla oli jo täysi hässäkkä, mutta meillä kävi tuuri, ja saimme paikan nopeasti.

Kuvassa näkyy tee, jota minä sain litkiä. Suolaiset ja makeat keksit sekä lehtikaalisipsit jäivät minulta syömättä, sillä tiukkaan ruokavalioon eivät kuulu moiset humpuukit. Olen yllättynyt itsekuriini, joka on kasvanut huimasti 90 Days Challengeni myötä. Ennenhän en kieltäytynyt koskaan mistään. Tosin en ole tyytyväinen siihen, että kaapissamme on nyt tällaisia herkkuja, vaan yritän tuputtaa mieheni syömään ne äkkiä pois.  

Itse asiassa meininki kaupassa sisällä oli hiukan rauhallisempaa kuin joskus aiemmin, kun olemme erehtyneet sinne viikonloppuna päivällä (liian usein...). Kavereiden suut loksahtivat auki jo aikalailla heti sisään astuttuaan. Onhan se Costco aika... omanlaisensa. Iso varastohalli täynnä tavaraa ja asiakkaita kärryineen.

"Voi vitsit mikä jättimäinen varastohalli", kaverini totesi. 

Costcot tosiaan ovat isoja varastohalleja, niin sisältä kuin ulkoakin.

Costcossa ei ole mitään hyllykylttejä tai opasteita siitä, mitä tuotteita on missäkin. Kamaa vain on ympäriinsä. Useimmat tuotteet ja tuoteryhmät ovat aina samoissa paikoissa, mutta joidenkin tuotteiden paikat saattavat joskus vaihdella, sillä tuotteetkin vaihtuvat. Me mieheni kanssa haemme Costcosta vain tiettyjä tavaroita ja ruokatarvikkeita (lähinnä wc- ja talouspaperia, kananmunia, kalaa ja vesipulloja ja sitten joskus jotain hedelmiä, vihanneksia tai marjoja, jos menekkiä on enemmän), emmekä usein jää tutkailemaan hyllyvälejä.

Kerron aina tietämättömille, miten Costcosta voi ostaa autonrenkaita, patjoja, puolentoista kilon pähkinäpusseja, kahden kilon laatikon tuoretta pinaattia ja sitten siitä ohimennen 50 000 dollarin sormuksen. Näköjään olen aliarvioinut Costcon korujen hinnan... Miten olisi yli 200 000 dollarin sormus mukaan siinä tukkushoppailun lomassa? Tosin noita kalleimpia tuotteita saa vain tilaamalla, eivät ne ole esillä. 

Nyt kävimme pitkästä aikaa vähän tarkemmin lävitse, mitäs kaikkea Costcosta löytyykään. Silmälaseja ja piilareita, koruja, telkkareita ja elektroniikkaa, keittiötarvikkeita, vaatteita, huonekaluja ja patjoja, alkoholia, kirjoja, tarjouksia elokuvalippuihin, Disneylandiin ja Universal Studiosiin, vihanneksia ja kasviksia, paljon erilaisia lihoja, maitotuotteita, hyllykaupoittain pakasteita, vielä enemmän hyllykaupalla kuivatuotteita, pesuaineita, kosmetiikkaa, käsikauppalääkkeitä ja reseptiläkkeitä, herkkuja, lisää herkkuja, voi niitä kaikkia herkkuja... Tuossa vain osan mainitakseni. Ja kaikki totta kai isoissa pakkauskoissa. Emme useinkaan osta ruokatarvikkeita Cosctosta juuri siitä syystä, että kahden aikuisen taloudessa jotkut kilon ja puolentoista kilon pakkaukset ovat monesti aika turhia.

Costco saattaa olla alkoholin suurkuluttajan taivas. Mukavan kokoisia (yleensä joku 1,75 litran) pulloja myydään 6-packeissa. Näitä kyllä saa ostaa yksittäinkin, jos jostain kumman syystä ei halua yli kuutta litraa viiniä, vodkaa tai giniä. Tosin tässä kohtaa tulee muistaa, että Costcossa eivät asioi vain yksityisnhenkilöt, vaan tukkukaupalle ominaisesti yritykset, kuten esimerkiksi varmasti monet ravintolat. 

Millainen perhe mahtaa tarvita 4,5 kilon pussin pannukakkumix-valmistaikinaa? Toisaalta vielä kiintoisampi kysymys: mahtaakohan moni diner täällä valmistaa aamupalapancakesinsa jostain tällaisestä...? 

Tekisi mieli vähän sipsejä. Costcossa tarjolla on vain tällaisia 850 gramman pusseja. Siinä on eväät illan elokuvahetkeen. 

Pieniäkin sipsipusseja löytyi tällä kertaa. Mitä nyt 1,5 kilon yhteispakkauksessa. Laiskojen ja/tai kiireisten kotiäitien vastaus siihen, mitä pakata lapsille lounasevääksi kouluun...? 

Me päätimme mieheni kanssa aikoinaan jo ensimmäisen Costco-reissun jälkeen hankkia jäsenyyden. Halvin hinta jäsenyydelle on vain reilut viitisenkymppiä vuodessa. Kaveripariskunta jäi vielä miettimään asiaa, vaikka tarttuihan heiltäkin muutamia ostoksia mukaan meidän jäsenkorttimme turvin.

Finlandia juusto herättää aina puhetta suomalaisissa. Edit 25.9: Mainitsin alun perin tässä, ettei tällä oikeasti ole mitään tekemistä Suomen kanssa, mutta Facebookissa ja kommentissa minua jo korjattiin: Finlandia on Valion USA:n markkinoiden tuote. Eli siis sinänsä suomalaista siis, voisi kai sanoa. Myös Arlan juustoa löytyi. Se näytti hyvältä (en ole täkäläisten juustojen fani, ja olen 3,5 asuinvuoden aikana löytänyt noin yhdenlaisen juuston, jota tykkään syödä). Harmi, etten saa syödä juustoja tällä hetkellä.

Sunnuntaitreffit Costcossa olivat hyvä idea! Kiitos seuralle hauskasta shoppailuhetkestä!

Joulukin oli saapunut Costcoon. Onhan jo syyskuun loppu.

Ystävällisyys on ilmaista, mikset siis vähän kehuisi

Olen onnellinen siitä, että minulla on sellainen työ, johon on ihana palata tauon jälkeen. Erityisen kivaa palaaminen on, kun huomaa muiden kaivanneen.

"OH MY GOD she is back!" kuului huudahdus yhden kuntosalin käytävän toisesta päästä. Yksi vakituisista osallistujistani näki minut ja tajusi minun palanneen. Huudahduksen jälkeen tämä osallistuja ja hänen kaverinsa juoksivat halaamaan minua ja kertomaan, miten paljon olivat kaivanneet minua. Eilinen tuntini tällä salilla oli hiljainen, ja kuulin näiltä osallistujilta, että osa ihmisistä oli ilmeisesti jäänyt pois sen takia, etteivät he tienneet minun palanneen. He eivät kuulemma olleet halunneet käydä sijaisteni tunneilla.

Myös yhdellä toisella salilla muutama osallistuja tuli halaamaan minua, koska he olivat niin iloisia siitä, että olin palannut. Kuvitelkaapa tämä Suomeen - osallistujat halaavat jumppaohjaajaa. Eikä kyse ole mistään kavereistani, vaan ihan vain tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat päättäneet harrastaa liikuntansa minun seurassani joka viikko.

Vielä kivempaa on palata jonnekin, jossa ei ole ollut todella pitkiin aikoihin. Sunnuntaina sijaistin bodyattackin salilla, jossa yhteen aikaan ohjasin säännöllisesti kolme kertaa viikossa. Melkein vuoteen en ole ohjannut siellä mitään. Tunnilla oli muutama vanha osallistujani, jotka eivät peitelleet sitä, miten iloisia olivat nähdessään minut. Heidän lisäkseen tunnilla oli myös pari sellaista osallistujaa, jotka olen nähnyt vain muutaman kerran urani alkuaikoina - eli kaksi vuotta sitten. He kävivät tuon kaksi vuotta sitten parilla sijaistamallani bodyattack-tunnilla. Antamani vaikutus on ilmeisesti ollut erinomainen, sillä nyt sunnuntaina he tulivat luokseni innosta säteillen. "We saw your name on the schedule and decided to come. We always loved your attack classes! Why you don't come here anymore to teach?" he kehuivat ja kysyivät. Lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Olin hämmästynyt, että he edes muistivat nimeni.

Eilen lupasin mennä illalla sijaistamaan yhden cxworx-tunnin tällä samalla salilla, jossa en ole ikuisuuksiin ollut. Aluksi oli epäselvää, tarvitaanko minua vai ei, sillä tuntia joka toinen viikko vakituisesti ohjaava ohjaaja olisi myös voinut sijaistaa tunnin. Päädyimme kuitenkin siihen, että hän antaa tunnin minulle. Hän kirjoitti viestissään minulle tarvitsevansa lepoa ja sitten vielä perään oli lisännyt: "Besides, they LOVE you there!!" Varma oli, että lähdin sijaistamaan tuntia kohtalaisen iloisin mielin.

Ohjaamaan palaaminen tarkoittaa myös palaamista armottoman foam rollauksen pariin. Maanantaisin minulla on aikaa rullailla Googlella ennen tuntiani, sillä sen tunnin ja aiemman tuntini välissä on aikaa. 

Kuulostaako kovin amerikkalaiselta? Todennäköisesti kuulostaa. En osaa ajatella suomalaisia ryhmäliikuntaosallistujia halailemaan ohjaajaa, mutten oikeastaan osaa kuvitella heitä hirveästi kehumaankaan. (Vika voi toki olla vain minun mielessäni ja niissä saleissa, joissa olen Turussa käynyt jumppatunneilla.) Kehujen jakaminen ja myönteisten kommenttien viljely arkipäiväisissä tilanteissa on mielestäni kovin amerikkalainen - tai ainakin kalifornialainen - piirre.

Tällaisista amerikkalaisten jakamista kehuista voi varmasti olla montaa mieltä. Toiset sanovat niitä teennäisiksi. Ehkä ne joskus ovatkin. Sosiaaliseen kulttuuriin kuuluvia ne ainakin ovat. Harvoin olen kuullut kenenkään täällä valittavan spontaanisti ääneen jostain pikkuseikasta. En tiedä, mitä amerikkalaisen tai kenenkään muun ihmisen mielessä liikkuu, kun hän päättää sanoa ääneen kehun tai päättää olla valittamatta ääneen. Olisiko hänellä mielessä myös ilkeä kommentti, mutta hän päättää valita kehun? Vai näkeekö hän vain kehujen arvoiset asiat? Tai ehkäpä hän oikein etsii niitä? Ehkä joillekin amerikkalaisille (tai ihan vain joillekin ihmisille) on opetettu, että aina kannattaa sanoa jotain kivaa. Ehkä sellainen "jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, ole hiljaa" -oppi on unohdettu täällä, vaikka Suomessahan ainakin jokainen hississä oleva ihminen tuntuu kasvaneen tähän ajattelutapaan kiinni. En kannata teennäisyyttä, mutta positiivisuus ja myönteisyys mielestäni hyödyttää.

Amerikkalaisia parjataan mielestäni joskus vähän turhaan heidän "teennäisyydestään". Toki teeskentelyssä on huonot puolensa, mutta keskimäärin myönteisten piirteiden näkeminen ja ääneen toteaminen ei mielestäni ole haitallista. Kehut ovat ilmaisia. Ystävällisyys ei maksa mitään. Kaikille jää mukava fiilis ja tulee hyvä päivä, kun hiljaa olemisen tai negatiivisten asioiden sijasta sanotaan jotain miellyttävää.

Minun kaltaiselleni kohtalaisen pessimistiselle ihmiselle iloiseen ja positiiviseen maailmaan sujahtaminen on tehnyt hyvää. Työminäni - jumppaohjaajaminäni - on totta kai tietyllä tavalla erilainen kuin arkiminäni. Tai en ainakaan usko, että kukaan osallistujani koskaan arvaisi minun olevan kohtalaisen kova valittamaan, sillä he tuntevat minut aina hymyilevänä, energisenä ja iloisena ihmisenä. Minulta on kysyttykin monesti, miten jaksan aina hymyillä jumppasaliin saapuessani ja läpi tuntien, oli päivä tai kellonaika mikä tahansa. Mitään roolia en kuitenkaan vedä, ja työni synnyttämä ja liikunnan ilon jakamisesta saamani positiivisuus on muokannut myös sitä arkiminääni.

Positiivisuus on siis tarttunut minuun tavalla, jota ei ennen ollut olemassa. Löydän tilanteista ja asioista positiivisia piirteitä, viitsin puhua niistä ääneen ja annan kehuja. Joku voisi sanoa kalifornialaisen teennäisyyden tarttuneen minuun, mutta itse haluaisin puhua enemmänkin vain asenteesta joitakin arjen tilanteita kohtaan. Jos joku asia on hyvin, miksi siitä pitäisi olla hiljaa? Suomessa käydessäni totesin eräälle asiakaspalvelijalle kiitokseksi "loistavaa", sillä olin tyytyväinen hänen tekemäänsä ratkaisuun ja hänen antamaansa palveluun. Äitini seisoi vieressäni, kuuli kiitokseni ja sanoi minulle jälkikäteen, että "kukaan ei Suomessa sano loistavaa". Miksei sano? Se on hieno sana. Sanoin sen reissuni aikana myös uudelleen täysin luontaisesti Hesburgerin kassalle, sana vain vahingossa tuli suustani. Se nyt vain oli loistavaa, että ketsupit löytyivät selkäni takaa.

En ole (muistaakseni) käynyt Hesessä sen jälkeen, kun muutin Turusta Kaliforniaan, enkä Turussa asuessanikaan käynyt siellä usein. Aikaa edellisestä kerrasta oli siis varmaan lähemmäs neljä vuotta. Ruoka ei ansainnut "loistavaa"-kehua. Itse asiassa olin aika pettynyt, mutta mieheni mielestä odotukseni olivat vain ihan liian korkeat heselaadulle. 

Seuraavan kerran siis, kun sinä lukija tykkäät jostain asiasta, koitapa sanoa se ääneen ja katso, miltä tuntuu. Ylistyssanoja ja superlatiiveja ei tietenkään kannata turhaan viljellä koko aikaa, mutta jos asiat menevät hyvin, kannattaa se tuoda ilmi ääneen. Jos tykkäät tuntemattoman kengistä, mikset kehuisi niitä ääneen ohimennen? Jos olet kaivannut jumppaohjaajaasi ja pidät hänen tunneistaan, kerro se hänelle. Jos ystäväsi uusi hiustyyli on onnistunut, ilmoita siitä ääneen. Tällaiset toimet eivät maksa sinulle mitään, mutta antavat ehkä muille loistavan loppupäivän.

(Turku) Suomi ulkosuomalaisen silmin

Ulkosuomalaisen on varmasti melkein mahdotonta selittää aina Suomessa asuneelle sitä, miten erilaiselta mutta kuitenkin niin samanlaiselta Suomi tuntuu ja näyttää ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen. Monet kaverini ovat kysyneet aiemmin Suomi-reissuillani ja myös nyt tällä viimeisimmällä reissullani, tuntuvatko Suomi ja Turku ihan tuppukyliltä Piilaaksoon verrattuna. Joka kerta olen järkyttynyt tästä kysymyksestä - enkö ole täällä blogissani tuonut jo monesti esiin, miten Piilaakso on oikeasti aika maaseutua? Jos Suomen moottoriteitä ei oteta lukuun (oikeasti, missä kaikki autoilevat ihmiset ovat?!), Suomi ei tunnu miltään tuppukylältä. Turkukin näyttäytyy minulle sellaisena suurcityna ja trendikkäänä kaupunkina että huh huh. Ja tässä ei ole ironiaa laisinkaan, vaikka jotkut kaverini niin luulivatkin. Olen ihan tosissani. Olen maininnut tästä jo aiemminkin.

Ihana kaunis Turku. Mitä nyt tuo Aurajoki on kohtalaisen kamalan värinen. 

Fakta siis on, että ulkomailla asuttujen vuosien jälkeen oma kotimaa näyttäytyy erilaisena kuin silloin, kun sieltä lähti. Vaikka lähdöstä minun kohdallani on vain parisen vuotta, eikä mitään vuosikymmentä. Toisaalta Suomi on kuitenkin minulle se sama maa, joka se oli lähtiessäni. Se on tuttu, vaikka unohdankin punnita vihannekset kaupassa ja vaikka mieheni tekeekin U-käännöksen Helsingin ydinkeskustan laitamilla ennen kuin muistaa, ettei Suomessa pahemmin saa tehdä U-käännöksiä (Piilaaksossa ne ovat yleisiä ja niitä pitää tehdä lähes päivittäin määränpäähänsä päästäkseen). Mutta ulkomailla asutut vuodet aiheuttavat sen, että vanhastaan tutut seikat saattavat hyppiä silmille. Niin minulle ainakin käy joka kerta Suomessa käydessäni.

Elämä Aurajoen varrella oli huomattavasti eläväisempää näin kesällä kuin helmikuussa, jolloin viimeksi tutkailin tilannetta. Tässä kuvassa elämä on kyllä rajattu pois.

Tässä koottua listaa siitä, mitä asioita en voinut olla huomaamatta ja ihmettelemättä Turussa ja Suomessa:

• Moottoriteiden (ja muidenkin teiden) varret ovat älyttömän puhtaita. Ei ole roskia eikä roskapusseja, ei limsa- ja kahvimukeja tai ruokakääreitä eikä ihmisten heittämiä vanhoja huonekaluja, patjoja tai kenkiä. Näitä kaikkia em. tuotteita nimittäin näkyy piilaaksolaisilla ja kalifornialaisilla moottoriteillä. Jotkut ulkosuomalaiset usein puhuvat kaihoisaan sävyyn Suomen puhtaasta luonnosta. Minä olen usein ihmetellyt, missä teltoissa ja maaseuduilla porukka oikein on Suomessa asunut. Minä ainakin olen asunut isossa suomalaisessa kaupungissa, jossa puhdasta luontoa ei kyllä ole ollut tarjolla niin paljoa, että voisin sanoa sitä kaipaavani. Mutta jos puhtaalla luonnolla tarkoitetaan roskattomuutta, niin yhdyn tähän muiden ulkosuomalaisten Suomen puhtautta hehkuttavaan kuoroon!

Puhdas Aurajoen ranta. Mitä nyt kännikalat jättivät jälkeensä tölkkejä, pulloja ja pitsalaatikoita.

• Moottorietiet ovat myös todella hyvässä kunnossa. Kaliforniassa on USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet, olen kuullut sanottavan. Monesti motareilla ajaessa on sellainen olo kuin rengas olisi täysin puhki, sillä tiet ovat niin huonossa kunnossa. Suomessa ajo kulkee kuin silkillä. Sillä, että Suomessa motareilla ei tunnu ajavan kukaan ja Kaliforniassa taas ajavat miljoonat ja miljoonat autot päivittäin, ei tietenkään ole asian kanssa mitään tekemistä. ;) 

• Myös julkiset vessat ovat todella puhtaat. Vaikka ekoina kertoina suomalaisissa julkisissa vessoissa asioidessani käteni automaattisesti hapuilikin seat coveria eli istuinsuojaa ennen pöntölle istumista (Kaliforniassa jokaisessa itseään kunnioittavassa julkisessa vessassa on tarjolla näitä suojia), Suomi-vessassa käyminen on keskimäärin hygienian kannalta helppo kokemus. Asiat oli tehty pönttöön eikä istuinrenkaalle roiskien, pöntöt oli aina vedetty, vessapaperia oli tarjolla, eikä kukaan ollut käyttänyt lattiaa roskiksena. 

• Hyvää lounasta saa halvalla. Kävin salaattibuffetissa, se maksoi 9,80 euroa. Sitten kävin trendikkäässä ravintolassa syömässä lounasannoksen, sekin maksoi alle 10 euroa. Piilaaksossa alle kympillä saa vain pikaruokaa tai jonkun burriton lounaaksi. Jopa astetta paremmat fast foodit maksavat yli kympin. 

Lounaista ei nyt ole kuvaa, mutta munkkirinkilöitä tuli syötyä jälkkäriksi (ja alkupalaksi, haha) useammin kuin vain kerran.

• Turussa ulkoillaan iltaisin todella paljon. Tätä ihmettelin jo heti ensimmäisenä iltana, kun ajoimme lentokentältä Turkuun keskustan läheisyyteen äitini luo. Keskustan laitamilla vastaan tuli koko ajan ihmisiä urheilutamineissa ja ulkoiluvaatteissa, ja oikein ihmettelin miehelleni ääneen, mikä ihmeen urheilutapahtuma on menossa. Sama toistui joka ilta. Siinä tuli itselle aika laiska olo. Toki Piilaaksossakin ulkoillaan paljon, mutta täällä ihmiset ajavat helposti kukkuloille ja puistoihin (toki asuinpaikasta riippuen) tai kävelevät jossain traililla, joten porukka ei keskity teille niin paljon. Turun meno oli sitä paitsi huomattavasti urheilullisemman näköistä, jos vertaa siihen kävelyporukkaan, joka ravaa täällä meidän kodin lähellä iltaisin normiarkivaatteissaan. 

• Toisaalta Turun kesäiset illat tuntuivat olevan aika viinaan meneviä. Fantasiasuomimaailmassani olin kaivannut Turun kesäiltoja Aurajoen rannassa ja jokilaivoja. Totuus löi nopeasti päin kasvoja, kun tajusin unohtaneeni kaljaa ja siideriä jokirannassa vetävät alaikäiset ja ne keski-ikäiset, jotka eivät kuluneista vuosista huolimatta ole oppineet tunnistamaan, missä kohtaa kannattaa lopettaa se alkoholin kittaaminen. Meininki oli ihan kivaa, ei siinä mitään, mutta kyllä se alkoholiin keskittyminen pisti aika pahasti silmään. Moista örveltämistä ja kännissä heilumista kun ei pahemmin Piilaaksossa näe (San Franciscosta en tiedä, koska en koskaan käy siellä iltaisin). 

Jakke Jokilautta, yksi Turun erikoisuuksista. Aurajokea edestakas reissaava lauttabaari. Viinaanmenevyys muuten tarttuu, sillä kävin kaverini kanssa kittaamassa yhden viinipullon puoliksi jokilautalla sen jälkeen, kun olimme jo istuneet monilla jokilaivoilla. 

• Mutta sitten toisaalta känniset eivät autoile kotiin. Tankojuoppous on mielestäni huomattavasti pienempi paha kuin rattijuoppous. Turun iltoja kruunaavat bussit, joita suhaa keskustasta jokaiseen suuntaan useita ja usein. Tätä yksityisautoiluun tottunutta alkoi lähes heikottaa.

• Monessa kulmassa haisee tupakka ja ilmeisesti tupakointi on vielä(kin) ihan normijuttu Suomessa. Meinasin saada sätkyn, kun tajusin, että terassilla (eli ravintolassa?!) saa polttaa. Kaverini saattoivat vähän ihmetellä, miksei muka saisi. Piilaaksossa haisee vain kannabis.

Turun keskiaikamarkkinoissa on eksoottista menoa niin turkulaisille, turisteille kuin ulkosuomalaisillekin. En kyllä maistanut tätä possua.

• Tupakan hajun lisäksi kulmissa kuuluu paljon kiroilua. Voimasanat tuntuvat olevan turkulaisille kätevä tapa tehostaa kommunikointia. Ja se tapa muuten tarttuu, mutta ikävän kuuloista se on. En ole varmaan koskaan kuullut kenenkään kiroilevan Piilaaksossa, ellei kevyttä voimasanaa darn lasketa ja senkin kuulin keskilännestä Kaliforniaan muuttaneen suusta. (Tähän toki voi vaikuttaa se porukka, jonka seurassa kuulen englantia, ja tilanteet. Mistäs minä tiedän.) 

• "Suomalaiset ovat yrmyjä ja hiljaisia eikä kukaan juttele tuntemattomille", ulkosuomalainen muistelee. Paitsi humalassa kesäilloissa kyllä jutellaan. Kaljajonossa ainakin.  

Kummal pual jokke on oikke pual jokke? Kysy sitä turkulaiselta. Minä en muuten osaa tuota Turun murretta, sillä en oikeasti ole mikään turkulainen.

• Ruokakaupan kassat ovat niin tehokkaita, että hyvä jos ulkosuomalainen pysyy perässä. Mitä mitä, minulta ei kysytty, onko minulla suunnitelmia viikonlopulle? Kukaan ei pakannut kamojani? Piilaaksossa kassat ovat pääsääntöisesti tajuttoman hitaita. 

• Suomalaiseen asiakaspalvelijaan voi myös luottaa: Kävin sulkemassa suomalaisen kännykkäliittymäni, joka on roikkunut mukanani lähes käyttämättömänä yli kolme vuotta. Operaattorin putiikissa käymisen jälkeen olin varma, ettei liittymää ole suljettu, vaikka työntekijä sanoi sulkeneensa sen heti. Eihän asiakaspalvelijaan voi luottaa, sanoo piilaaksolainen. Ei kukaan kuitenkaan tee sitä, mitä lupaa, ja samaa asiaa pitää käydä hoitamassa ainakin kolme kertaa, sanoo amerikkalaiseen menoon tottunut. Olin totta kai väärässä. Voi kunpa voisin tuoda suomalaiset asiakaspalvelijat mukanani Piilaaksoon. Paikallisen amerikkalaisen liittymäni putiikissa olisi ensinnäkin vierähtänyt yksinkertaisen asian kanssa ainakin kaksi tai kolme tuntia. Toiseksi viikon kuluttua asiakas olisi tajunnut, ettei asia tullut hoidetuksi ja edessä olisi uusi parin tunnin reissu. (En liioittele - olen kokenut tämän. Useasti.) 

Aurajoki tuntuu elävöityneen huomattavasti sitten sen ajan, kun minä asuin Turussa. Siellä menee vesibusseja ja vaikka mitä. Kova trafiikki.

• Suomalaisissa asiakaspalvelutilanteissa nyt ei muutoinkaan mitään roskaa jauheta, vaan asiat hoidetaan ja se siitä. Pidän tehokkuudesta, mutta toisaalta olisi myös ihan kiva, jos asiakaspalvelija tervehtisi. Olemme kuitenkin ihmisiä kaikki, itsepalvelukassat ovat sitten erikseen. 

• Kevyt liikenne huomioidaan Turussa hyvin. En ikinä olisi uskonut sanovani näin, sillä pyöräilin Turussa asuessani monia vuosia, jopa ympäri vuoden, ja pelkäsin usein henkeni edestä. Mutta kun tulee Piilaaksosta, jossa puolet autoilijoista tuntuu unohtaneen, että kävelijöitä ja pyöräilijöitä on edes olemassa, turkulaiset autoilijat vaikuttavat erittäin huomaavaisilta. Suojatietkin on merkattu kauniisti ja selkeästi. Eikä kukaan aja ylinopeutta. (Huomioitava on, että Piilaakson eri alueissa on myös eroja. Esimerkiksi Palo Altossa on paljon kevyttä liikennettä ja se varmasti huomioidaan siellä huomattavasti paremmin kuin jossain oman asuinalueeni, North San Josen, toimistoalueilla.) 

Ei uskoisi olevansa Turussa...

• Sunnuntai-illat Suomessa ovat kuolleita ostosmielessä. Olimme pk-seudulla sunnuntaina illalla, ja ostoskeskus ilmoitti kello 17:45 menevänsä kiinni vartin kuluttua. Mitä ihmettä - kuudelta illalla? Sen jälkeen yritimme etsiä kotipizzaa ja nekin olivat menneet kiinni kuudelta. Samoin monet ruokamarketit. Luulin, että tästä vanhanaikaisesta tavasta olisi päästy eroon Suomessa, mutta ilmeisesti ei? Tai ehkä syy oli vain kesä...

• ... Nimittäin lämpimänä kesäsunnuntaina ostarilla ei ollut ketään!? Paikka oli lähes autio. Minua huvitti paljon, nimittäin lämmin viikonloppupäivä Piilaaksossa tarkoittaa sitä, että kaikki ostarit ovat viimeistä parkkipaikkaa ja laitonta parkkeerausta myöten täynnä populaa. Itse asiassa ei tarvi olla edes lämmin päivä, ihan vain viikonloppupäivä riittää siihen, että ihmiset ovat ostareilla. Mutta niinhän se olikin, että kun Suomessa on kaunis ja lämmin kesäpäivä, siitä täytyy heti nauttia. Olin unohtanut. 

Vanha Wärtsilän alue, nykyään (kalliiden?) uusien asuntojen työmaa. Ilmoitin miehelleni, että jos koskaan muutamme takaisin Turkuun, voisin muuttaa vaikkapa tuolle alueelle. Voi kyllä olla, ettei irtoisi rahaa niihin kämppiin. :D

• Ja kyllä, minä shoppailin Suomessa vaatteita. Monet kaverini varmasti unelmoivat USA:ssa shoppailusta halvempien hintojen ja paremman valikoiman takia, mutta voin kertoa, että halvalla hinnalla irtoaa yleensä halpaa laatua. Amerikkalaiset edulliset vaatteet ovat välillä vähän kertakäyttöisen tuntuisia (tai sitten shoppailen väärissä kaupoissa?). Lindex, Vero Moda, Vila, Gina Tricot ja niin edelleen näyttäytyvät minulle nyt ihan uudessa valossa. Niistähän saa kohtalaisen kestävää tavaraa kohtalaisen edullisesti. Enkä muuten ikinä olisi ennen Kaliforniaan muuttoa ostanut Lindexistä mitään muuta kuin ehkä alusvaatteita ja Gina Trikoon teinitrikookamaa en voinut sietää. Nyt vain kadehdin kavereitani, jotka voivat ostaa vaatteensa tuollaisista paikoista aina. Piilaaksosta löytyy tietääkseni vain H&M ja Zara ja niidenkin valikoima on valittu amerikkalaista silmää miellyttäväksi. Aitoa merinovillaa oleva villatakkikin piti hakea Stockmannilta, koska kolmessa vuodessa olen läpikäynyt kolme amerikkalaista "villa"takkia eikä niistä ole ollut mihinkään. Jotain Filippa K:n laatua on täältä ihan turha etsiä, ellei sitten lähde selvästi kalliimpiin liikkeisiin. 

Yksi aamu jetlagissa lähdimme mieheni kanssa ulkoiluttamaan vanhaa rakasta mäyräkoiraamme, joka nykyisin on äitini mäyräkoira. Olimme liikkeellä aamuseitsemän jälkeen, jolloin ruotsinlaivat saapuivat satamaan. Joskus jetlag ajaa kauniisiin tilanteisiin ja maisemiin.

• Ja viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpinä: ne trendikkäät ihmiset. En vain pääse yli niistä. Ei näy yoga pantseja eikä flipflopeja arki- ja iltapukeutumisessa. Hyvä, että jätin omani pakkaamatta ja ehostin valikoimaani niillä ruotsalaisilla veromodilla ja muilla. ;) 

Tätä herraa on kyllä aina vain niin ikävä. <3 Elämäni vaikein päätös jättää yksi perheenjäsen taakse, mutta ehdottomasti oikea päätös. Herralla kun oli vähän terveysvaivoja.

Kun kalifornialaistunut ulkosuomalainen vierailee Suomessa, moni asia voisi mennä vähän pieleen...

Suomalaisuutta ei toistaiseksi ole saanut pois tästä suomalaisesta, mutta kyllä sitä vain törmää tilanteisiin, joissa tajuaa vieraantuneensa suomalaisesta arjesta ja elämästä ainakin jonkin verran. Kaliforniassa asuva ulkosuomalainen saattaa Suomessa vieraillessaan esimerkiksi...

• ... tervehtiä englanniksi kanssakerrostaloasujaa ennen kuin muistaa, että on paikassa, jossa ihmiset todennäköisesti puhuvat suomea. Ensimmäinen erhe oli varmaan vain jo se tervehtiminen ylipäänsä. :D

• ... tervehtiä lenkillä tuntematonta vastaantulijaa hymyllä ja nyökkäyksellä ja jopa pienellä sanalla. Yksi turkulainen taisi pelästyä ja pahasti. 

• ... pyytää anteeksi englanniksi, kun vahingossa osuu ohikulkijaan Turun Keskiaikamarkkinoilla.

• ... ylipäänsä pyytää anteeksi, kun vahingossa vähän hipaisee ohikulkijaa.

Onneksi tuli kalifornialaisen kotoinen olo, kun näköjään nykyään Suomessakin on pussissa olevaa salaattia ja maitotölkeissä korkit. Salaatti ei sentään ollut valmiiksi paloiteltua ja pestyä, kuten Kaliforniassa. 

• ... miettiä, mistä pankkiautomaatista saa nostettua rahaa, ennen kuin muistaa, ettei eri suomalaisilla pankeilla ole omia erillisiä automaatteja, vaan siitä yhdestä automaatista voi nostaa aina lisämaksuitta, oli pankki mikä tahansa. 

• ... viettää suihkussa tovin jos toisenkin ennen kuin hoksaa, että hei - tämän suihkunhan saa otettua käteen, jolloin peseytymisestä ja huuhtelusta tulee huomattavasti helpompaa.

• ... kääntyä punaista päin oikealle liikennevaloissa ennen kuin tajuaa sen olevan laitonta. Mutta miksi ihmeessä siinä risteyksessä pitäisi tönöttää tilaa viemässä, kun kerta oikealle olisi täysin vapaa risteys kääntyä mutkattomasti?

• ... ajaa ylinopeutta moottoritiellä ennen kuin muistaa nopeusrajoitusten oikeasti olevan rajoituksia, joita ihmiset lainkuuliaisesti noudattavat. 

Amerikkaruoka on valloittanut Suomea entistä enemmän. Turussa tuntuu olevan monessa uudessa (trendi)ravintolassa kauhea määrä erilaisia burgereita ruokalistoilla. Mikä juttu sekin on? Ja miksi? Haluan ihanaa suomalaista ruokaa enkä mitään burgereita...

• ... melkein lähteä jumppaan äitin luota jumppakengät jalassa ennen kuin muistaa, että Suomessa sisäliikuntakengät ovat sisäliikuntakengät ja ne vaihdetaan jalkaan vasta siellä kuntosalilla. 

• ... odottaa kassalla sitä, että kassa tai pakkaajatyöntekijä auttaisi ostosten pakkaamisessa ennen kuin muistaa, että ostokset pitää ihan itse pakata ja ettei mitään pakkaajatyöntekijöitä edes ole (paitsi ehkä jouluna isoissa marketeissa). 

• ... ihmetellä roskisten edessä, miten ihmeessä kierrätetään. On roskat ja sitten kierrätettävät. Kaksi roskista siis. Mitäs ne kaikki muut roskalaatikot olivatkaan...?

• ... jättää hedelmät punnitsematta, koska nehän punnitaan kassalla.

Korvapuusti kokosarjaa amerikkalaisen iso. Tuli kotoinen olo tästäkin. Muistelin kaikkien herkkujen Suomessa olevan mikkihiirelle tarkoitettuja, mutta näköjään muistin väärin. 

• ... kieltää koiraa pissaamasta tolppien ja lyhtypylväiden juureen, kunnes huomaa jokaisen vastaantulijan koiran pissaavan juuri niihin paikkoihin. (Ennen kuin joku kysyy, niin tietääkseni koirien pissattaminen pylväiden juureen ei edes ole Piilaaksossa kiellettyä, mutta ei siellä kyllä pahemmin mitään katuvalojakaan ole joka metrin välein, haha. Eikä minulla edes ole koiraa siellä. En siis tosiaan tiedä, mistä tämä kieltäminen yhtäkkiä ilmestyi mieleeni.)

• ... seistä ravintolan ovella kauan ihmetellen, miksei kukaan tule palvelemaan, kunnes huomaa, ettei mitään pöytiin saattajaa ole, vaan pöytiin vain mennään itsenäisesti.

• ... ihmetellä lyhytsanaista palvelua ravintolassa (tarjoilijan ilmestyessä ainoastaan kysymään "Ja mitäs saisi olla?") ja julistaa palvelun tylyksi ennen kuin ehtii muistaa, että Suomessa vain mennään heti asiaan sen kummempia turhia löpisemättä.

Nämä kaikki eivät ole tapahtuneet minulle tällä reissulla. Osa on tapahtunut aiemmin. Punaista päin ei kukaan onneksi ole oikeasti kääntynyt, mutta melkein kyllä. 

Jos olet valkoihoinen asiakas, sinulle ei ehkä tarjoilla kaikkia ruokia

Opin tässä vähän aikaa sitten sen, että Piilaakson kiinalaisissa ravintoloissa valkoihoiselle ei välttämättä tarjota kaikkia samoja ruokia kuin kiinalaisille. Olin mieheni työporukan kanssa syömässä kiinalaiseen keittiöön kuuluvaa dim sum -ateriaa, ja mieheni kollega ja hänen kiinalaistaustainen vaimonsa valottivat kuviota meille.

Tutustuin dim sum -aterioihin vasta tänne muuton jälkeen. Muistan joskus aiemmin ulkomaanmatkoilla maistaneeni alkupaloiksi tarjottuja dumplingeja, mutta siihen "nyyttiruoka"-kokemukseni on jäänyt. Kaverini vei minut täällä Piilaaksossa syömään dim sumeja vain muutama viikko muuton jälkeen. Ruokalistoja ei ollut, ruoat valitttiin kärryistä, kaikki muut asiakkaat olivat kiinalaisia, lähes kukaan ei puhunut englantia ja ruoka oli aivan tajuttoman hyvää (paitsi ehkä duck porridge, puuro, jossa lillui ankanlihanpalasia). Dim sumeista muodostuikin kertaheitolla lempparini.

Dim sum -valikoimiin kuuluvat erilaiset pienet annokset ja nyytit, jotka sisältävät milloin mitäkin (lihaa, kalaa, kasviksia).

Sittemmin olen käynyt täällä asuessa kolmessa eri dim sum -ravintolassa ja jokaisessa muutamia kertoja. Ne kaikki toimivat samalla periaatteella: menuita ei ole (tai niitä saa vain pyynnöstä), vaan ravintolassa kiertävät työntekijät kärryjen kanssa ja kärryistä valitaan niitä nyyttejä ja annoksia, joita haluaa syödä. Yhdessäkään näistä kolmesta ravintolasta työntekijät eivät puhu paljon englantia. Heidän sanavarastoonsa kuuluvat termit "pork", "shrimp" ja "vegetables", mutta siihen se pitkälti jää. Harvoin olen ymmärtänyt, mitä he kertovat nyyteissä olevan. Jos yritän kysyä, he eivät ymmärrä kysymystäni tai sitten vastaavat jotain, mitä minä puolestani en ymmärrä. Kielimuuri siis. Olen kaikkiruokainen enkä ole allerginen millekään, joten olen vain valikoinut nyyttejä, jotka näyttävät hyviltä tai mielenkiintoisilta.

Dim sum -ravintoloissa työntekijät kiertävät kärryjen kanssa ja näyttävät ruokailijalle kärryistä eri vaihtoehtoja. Eri kärryissä on eri valikoimia. 

Kun olin syömässä mieheni työporukan kanssa ravintolassa, jossa en ennen ollut käynyt, näin pitkälti samoja ruokia kuin aiemminkin olen nähnyt. Kuitenkin törmäsin myös muutamaan sellaiseen, joita en aiemmin ollut koskaan nähnyt minulle tarjottavan. Kyse voi hyvin olla sattumasta, tuurista tai tarjonnasta, tai kaikkien näiden yhdistelmästä. Yksi tekijä voi ilmeisesti olla myös valkoinen ihoni.

Dim sum -lemppareitani. Tämä kuva on minun ja mieheni yhdeltä lounaalta.

Mieheni kollega kertoi käyvänsä syömässä dim sumeja usein kiinalaistaustaisen vaimonsa kanssa. Hän on löytänyt omat lempparinsa. Joskus hän on käynyt aterioimassa myös ilman vaimoaan. Silloin hänellä on joskus ollut vaikeuksia saada kaikkea haluamaansa. Hänelle ei olekaan tarjoiltu samoja annoksia kuin silloin, kun hänen vaimonsa on ollut hänen vieressään. Kaikki työntekijät kärryineen eivät ehkä olekaan tulleet hänen luokseen tarjoamaan ruokia (eri kärryissä on eri valikoimia). Kielimuurin takia hän ei ehkä ole osannut pyytääkään haluamaansa.

Tämä mies oli vahvasti sitä mieltä, että hänellä on ollut ongelmia, koska hän on valkoihoinen ja ollut vain valkoihoisessa seurassa. "They don't offer me the things they think I don't like. Because I'm white", hän mietiskeli. Hän ei siis kokenut sinänsä tulleensa syrjityksi ihonvärinsä takia. Hän vain epäili työntekijöiden ajattelevan, ettei valkoihoinen pidä jostain tietystä ruoasta, eikä niitä ruokia siksi ole viitsitty edes tarjota hänelle. Hänen vaimonsa oli hiukan samoilla linjoilla tämän asian suhteen. Kuitenkin kun mies vähän myös ajatteli saavansa tylympää palvelua ollessaan syömässä ilman vaimoaan, vaimo oli sitä mieltä, että hän vain kuvittelee.

Kun olimme syömässä työporukan kanssa, seurueeseemme kuului kaksi kiinalaistaustaista naista. He osasivat kertoa meille tietämättömille, mitä missäkin ruokalajissa oli. En kyllä enää muista mitä nämä olivat. Etualalla vihreää teetä, joka kuuluu olennaisena osana dim sumeiluun. Vettä ei tarjoilla muuta kuin pyynnöstä eikä sitä kukaan juo, paitsi hölmö valkoihoinen länsimaalainen ehkä. 

Mitä nämä ruoat sitten ovat, joita valkoihoiselle ei tarjota? Yksi esimerkki oli duck tai chicken feet eli ankkojen ja kanojen jalat. Nyt ei ole kyse mistään koipipaloista, vaan siis ihan niistä jaloista. Nämä ovat mieheni kollegan ehdottomia lemppareita ja kuulemma hänen on vaikea saada niitä, jos hänen vaimonsa ei ole paikalla. Nytkään niitä ei muuten tuotu seurueellemme näytille; meitä oli useampi valkoihoinen ja kaksi kiinalaistaustaista. Mutta ei se mitään, tämä kiinalaistaustainen nainen hoiti kaikki tilaukset sujuvasti omalla kielellään ja saimme mitä halusimme. Minä maistoin kananjalkoja, eikä niistä kyllä muodostunut mitään lemppariani.

Chicken feet eli kanojen jalkoja. En oikein saanut näistä mitään syötävää irti. Jalka koostui lähinnä nahkasta ja luusta.

Maistoin myös muita sellaisia ruokia, joita en aiemmin ollut nähnyt dim sum -paikoissa. (Ja vaikka olisin nähnyt, en varmasti olisi ottanut niitä, sillä minulla ei olisi ollut hajuakaan siitä, mitä ne ovat.) Maistoin esimerkiksi jellyfishia eli ilmeisesti meduusaa. Toinen erikoisuus oli yhdistelmä, jossa oli sekä pork skinia eli sian nahkoja ja jotain fish ballseja (en muista enää oikeaa nimeä) eli kalapalleroita. Hämmentävä yhdistelmä. Olivat ihan hyviä, mutten kyllä ehkä tilaisi itselleni uudelleen.

Meduusaa ja mustekalaa, jota nyt olen syönyt lapsesta asti muunlaisissa ravintoloissa.

Parasta tässä ateriointikokemuksessa oli se, että seurueemme kiinalaistaustaiset kertoivat, mitä nyyteissä oli. Minulle selvisi nyt se, mitä useassa lempparissani on. Aiemmin olen vain syönyt aina niitä, koska ne ovat niin hyviä. Sama se minulle on ollut, mitä niissä on. Sain muuten myös kiitosta tältä mieheni kollegan vaimolta siitä, että maistoin innokkaasti ja vieroksumatta kaikkea. Samaa ei voi sanoja joistain muista pöytäseurueemme jäsenistä, haha. Teini-ikäisenä olisin varmasti nyrpistellyt nenääni, mutta nykyään tykkään kokeilla uusia ruokia, ja sitä paitsi dim sum on vain niin hyvää.

Yksi kaikkien aikojen lemppareitani, BBQ Pork Buns. 

En tiedä, pitääkö paikkansa, että valkoihoiselle tarjoiltaisiin erilaisia ruokia, mutta mielenkiintoinen ajatus sinänsä. Joskus thai-ravintoloissa olen kyllä miettinyt, tehdäänkö valkoihoiselle asiakkaalle erilaiset annokset kuin muille. Tulisuusasteet ovat silloin tällöin niin mietoja, vaikka kuinka tilattaessa pyytää mausteisuutta. Ehkäpä taustalla voi joskus olla työntekijöiden oletus siitä, etteivät valkoihoiset kuitenkaan tykkäisi - tai kestäisi - mausteisemmasta ruoasta.

Vielä muuten yksi ahaa-elämys tästä mieltäavartavasta ruokailukokemuksesta on kerrottava: Minun ja kavereideni on joskus ollut vaikea dim sum -ravintoloissa saada laskua pöytään siinä vaiheessa, kun olemme olleet valmiita. Kun kärryistä valitaan annoksia, työntekijä iskee aina pöydällä olevaan lappuun leiman, joka ilmeisesti jollain tavalla määrittää, mihin hintatasoon annos kuuluu. (Leimat eivät itsessään ilmoita mitään tarkkaa hintaa, joten hintatietoiselle ihmiselle Piilaakson dim sum -paikat eivät ehkä sovi.) Lopuksi leimalappu tulee antaa työntekijälle, joka sitten sen pohjalta väkertää pöytään tuotavan oikean laskun. Aina välillä kestää ikuisuuden, että joku tulee hakemaan leimalapun pois. Suomalaisena olen tietenkin vain istunut paikallani ja odottanut kiltisti, että joku kiinnittää minuun huomioita. Kun olimme tällä työporukalla syömässä ja kun olimme vain hetken liian pitkään odottaneet laskua, mieheni kollegan vaimo jo alkoi eleillä tarjoilijaa luokseen viittilöimällä kohtalaisen suurieleisesti.

Näissä ilmoituksissa oli jopa englantia. Aina niin ei ole.

Minulla on eteläkorealainen ja kiinalainen kaveri ja he viittilöivät aina jokaisessa ravintolassa työntekijöitä luokseen sillä samalla sekunnilla, kun tarvitsevat jotain. He eivät odottele turhia. Olen joka kerta vieroksunut tätä tapaa ja melkein jopa hävennyt heidän puolestaan, vaikka tiedän kyseessä olevan vain kulttuurillinen ero. Juttelin tästä seikasta mieheni kollegan ja hänen vaimonsa kanssa ja he ymmärsivät ajatukseni hyvin. Kuulemma heiluttelu ei ole ihan soveliasta missä tahansa ravintolassa, mutta kiinalaisessa dim sum -paikassa suurieleinen huitominen tuotti nopeasti tulosta ja saimme laskumme.