torstai 28. heinäkuuta 2016

Ruokaa omalta kotipihalta - Food Trucks

Kohtalaisen yleinen näky liikenteessä täällä aamuisin ovat autot, joita minä kutsun taco-kärryiksi. Kyseessä ovat food truckit. Harvinaisen usein ne sattuvat olemaan nimenomaan tacoja myyviä autoja, tai ainakin siltä joskus tuntuu.

Meidän asuinkompleksin pihalla kävi viime kesänä kerran viikossa food truck. En koskaan käynyt ostamassa niistä mitään, en käynyt edes katsomassa. Sitten tuli syksy ja talvi, eikä kukaan enää tilannut autoja tulemaan, koska ei kai kukaan Kaliforniassa asuva halua lähteä talvella vajaan 20 asteen lämmössä ulos hakemaan ruokaa pihaltaan. Ehei.

Nyt kesän myötä food truckit palasivat. Täytyy sanoa, että olisi varmaan taas jäänyt kokematta tämäkin amerikkalainen ilmiö, ellei tällaista autoa olisi ollut paikalla yhtenä iltapäivänä muutama viikko sitten, kun tulimme vierailulla olevan kaverini kanssa kotiin nälkäisinä. Hei, mennään testaamaan!
Food truck kotikadullamme.
Autolla oli vankilateema.
Mikä tahansa ruoka maistuu aina paremmalta ulkona, totesi kaverini. Ja onhan se totta. BBQ-autosta ostettu ruoka maistui taivaalliselta omalla kotipihalla. Eikä se ollut edes kallis annos.
Ei tule kyllä koskaan hengattua pihallamme syömässä. Ruoho on noin vihreää, koska sitä joko kastellaan sadettimien kanssa aina öisin tai koska se on tekonurmi, en nyt ole varma, kumpi. Osa pihamme nurmista on jo korvattu tekonurmilla, jotta Kalifornian vettä säästyisi.
Viime viikolla paikalla oli vohveleita myyvä auto. Minä olin sinä päivänä vähän nyrjäyttänyt nilkkani attackissa ja makasin KKK-hoidossa olohuoneen lattialla lähes itkien sitä, miten yksi pieni ihminen voi kohdata näin monia terveydellisiä ongelmia yhtä aikaa. (Jouduin taas hankkimaan sijaisia tunneilleni parin päivän ajan, nyt nilkan takia, ei äänen.) En jaksanut laittaa ruokaa, mitä oli ollut tarkoitus laittaa, ja lähetin mieheni ruoka-autolle.
Vohveliauto.
Ei olisi pitänyt. Jostain käsittämättömästä syystä työpäivän jälkeen asunnoille tuleva ruoka-auto myi lähinnä makeita vohveleita. Heillä oli vain yksi suolainen annos, vohveli friteeratulla kanalla. Olen ennenkin syönyt tällaisen yhdistelmän laadukkaassa ravintolassa, ja se oli hyvää. Tämän food truckin versio siitä oli ala-arvoisin ruoka-annos, johon koskaan olen törmännyt. En pystynyt edes syömään sitä. Mieheni söi omaansa, kunnes huomasi, että yksi kanapala oli täysin raaka. Ei muuta kuin takaisin autolle valittamaan. Rahat sentään sai takaisin, nyrpeiden ilmeinen kera. Ei siis paras kokemus food truckista tämä kerta.
Ala-arvoisin annos ikinä. Jostain syystä tuo vohveli ui siirapissa. Minä syön oikeasti lähes mitä tahansa, mutta tämä ei mennyt alas edes minulta, ranskiksia lukuunottamatta. 
Kuulin, että food truckit ovat ilmiö Suomessakin. Itse olen törmännyt niihin vain festareilla, eikä se mielestäni ole sama asia. Mutta ilmeisesti Turussa on jotain hipsterimäisiä (?) ravintolapäiviä, jolloin porukka tulee paikalle omien food truckiensa kanssa? (Näitä ravintolapäiviä on varmaan ollut jo silloin, kun itse asuin Turussa, mutta vietin yleensä kevät- ja kesäviikonloput sisätiloissa, joten olen varmaan missannut ne.) Ehkä niitä on liikkeillä muulloinkin, en minä tiedä. Onko?

Me lähdemme tänään mieheni kanssa Etelä-Kaliforniaan pienelle minilomalle. Viikonloppu menee mm. Tylypahkassa ja Teemu Selänteen pihvejä syöden. Ei toki samaan aikaan, haha. ;) Palaillaan ensi viikolla!

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Muir Woods - turistikaaos kaukana luonnon rauhasta

Milloin on hyvä aika lähteä katsomaan suosittua turistikohdetta? Viikonloppuna? Ehkäpä 4th of July viikonloppuna? Kenen tahansa järki ehkä sanoo, ettei todellakaan, myös meidän taisi sanoa, mutta näin me kuitenkin teimme.

Pari viikkoa sitten USA:n itsenäisyyspäivää edeltävänä sunnuntaina, kun kaverini oli vielä vierailemassa luonamme, pakkasimme itsemme autoon aamulla ja suuntasimme matkan kohti Muir Woodsia, kuuluisaa ja suosittua punapuumetsää. Muir Woods sijaitsee San Franciscosta pohjoiseen, noin 100 kilometrin ja 1,5 tunnin ajomatkan päässä meiltä. Kyseessä on National Monument, jota ylläpitää USA:n National Park Service. Punapuita näkee täällä muuallakin, ja aiemmat vieraamme olemme vieneet Big Basin State Parkiin, koska Muir Woodsilla on maine kaameana turistirysänä. Kaverini halusi punapuumetsään, ja ajattelimme mieheni kanssa, että ehkä olisi kiva meidänkin päästä johonkin uuteen paikkaan.
Siitä observatoriomatkasta viisastuneena kaverini istui tällä kertaa takapenkillä, sillä tiesin loppumatkan olevan mutkikasta tietä. Hän istui takana ja oli kuin mikäkin amerikkalainen: söi sipsejä. Pitäähän automatkalla olla snäksit kunnossa.
Aikoi Muir Woodsiin mennä koska tahansa, sinne kannattaa lähteä joko hyvin aikaisin aamulla tai sitten vasta tosi myöhään päivällä. Puisto aukeaa kahdeksalta aamulla, ja kaikkien lukemieni arvostelujen mukaan alimitoitetut parkkialueet täyttyvät tunnin sisällä. Me lähdimme kotoa vähän kahdeksan jälkeen, koska ketään ei kiinnostanut herätä liian aikaisin, ja olimme paikalla hiukan ennen kymmentä. Jos virhe numero yksi oli lähteä 4th of Julya edeltävänä viikonloppuna, virhe numero kaksi oli lähteä tällaiseen aikaan.
Loppumatka oli paitsi mutkikas, myös tolkuttoman sumuinen.
Kaikki kolme (?) pientä parkkialuetta olivat totta kai jo täyttyneet. Jos tilanne on tämä, auto täytyy jättää jonnekin tien varrelle. Lähdimme ajamaan tietä eteenpäin. Taskuparkeissa olevat autot vain jatkuivat ja jatkuivat mutka toisensa jälkeen. Mutkien takia monet kohdat tiessä oli merkitty "No Parking" -kyltein. Meinasi loppua toivo. Lopulta löytyi parkkeerattujen autojen pää. Emme mitanneet autolla, kuinka pitkä matka puistosta oli sinne, minne saimme automme. Koitin käyttää kävelymatkamme aikana yhtä appia, mutta se näyttää aina hivenen liikaa, joten täysin varmoja emme ole, mutta epäilemme, että matka puistoon oli noin 3 kilometriä. Kävelimme tien piennarta noin 40 minuuttia. Mieheni taisi vitsillä mainita liftauksen, ja paluumatkallamme eräs pariskunta todella liftasi ja sai heti kyydin. Olisi siis ehkä kannattanut. Tosin ihmeellisen helposti se kävelymatka kyllä sujui, mitä nyt jotkut autot ajoivat mutkikasta tietä pelottavan kovaa.
Tervetuloa metsään ja luonnon rauhaan. Tältä näytää Muir Woodsin parkkikaaos, kilometrien verran. Sitten erikseen oli vielä se turistibussikaaos.
Kävelymatka autolta puistoon oli jännä, sillä toisella puolella näkyi kirkas sininen taivas, toisella puolella tiheä sumu. Kuvassa siis sumua, ei pilviä.
Sisäänpääsy Muir Woodsiin oli $10/henkilö, mikä on tolkuttomin hinta, johon olen luontopaikoissa törmännyt, kun kyseessä ei ole edes kansallispuisto. Yleensä hinta erinäisiin puistoihin on autokohtainen, mutta Muir Woodsissa jostain syystä henkilökohtainen. Tosin lipputiskin ohi olisi voinut vain kävellä, eikä lippua tarkistettu missään. Homma tuntui siis olevan enemmän sellainen "maksa omantunnon mukaan". Me kiltit suomalaiset maksoimme totta kai. Luonto on sitä paitsi sellainen kohde, jota mielellään rahoittaa. Eihän National Park Service näitä kohteita voi ilman rahaa pitää auki, ja minä arvostan yli kaiken esimerkiksi vessoja, joista löytyy vessapaperit ja saippuat.
Forest voice olisi varmaan hyvä minulle äänihuuliongelmaiselle (tosin kuiskia en saa), mutta harmi vain, että kailotan edelleen aivan liian kovalla äänellä, olin missä olin.
Luin Yelpin arvosteluista, että Muir Woodsin turistikaaos on disneylandimainen, ja sitä se tosiaan oli. Ihmisiä oli niin paljon, että hyvä, että niitä puita näki. Mihinkään ei voinut kunnolla pysähtyä ihastelemaan, kun porukkaa tunki takaa eteenpäin. Kaiken lisäksi metsä on totta kai haluttu tehdä sellaiseksi, että sinne pääsee helposti. Kulkureitti oli siis laudoitettu. Olen esteettömien kulkureittien kannalla totta kai, mutta onhan sellainen aika kaukana aidosta metsäfiiliksestä. Onneksi metsään lähti kuitenkin polkumaisia haikkireittejä, joten menimme sellaiselle.
Tämä kuva valehtelee sen, kuinka rauhallista paikalla oli.
Koska ihmisiä oli paljon, paikalla oli enemmänkin kylttejä muistuttamassa siitä, että ääni voisi olla hiljainen.
Snäksihetki. Amerikassa metsään kuuluu ehdottomasti sipsipussin rapina. ;) En ollut muuten koskaan elämässäni maistanut Doritoksia ennen kuin kaverini osti niitä kaupasta täällä ollessaan. Jäin melkein koukkuun.
En tiedä, miten pitkän reitin kuljimme, mutta kyllä siinä taisi vierehtää pari tuntia. Ruuhkaa oli hiukan vähemmän kuin laudoitetulla reitillä, mutta kuitenkin porukkaa oli välillä niin paljon, että lähinnä ärsytti kulkea siinä jonossa.
Bongaa kuvasta ihmiset.
"Family Power" taisi olla tämän rykelmän edessä olevan kyltin otsikko. Tai jotain sinne päin. Keskellä oleva puu on tuhoutunut metsäpalossa joskus kauan sitten, mutta sen juurista lähtivät kasvamaan nämä muut komeudet. 
Olen nähnyt punapuita kahdessa eri paikassa ennen. (Ks. linkki postauksen alusta.) Punapuut Muir Woodsissa ovat isompia kuin ne, joita olen muualla nähnyt. Suuret puut ovat ehkä syy sille, miksi Muir Woods on niin paljon suosituimpi kuin muut paikat. Toisaalta San Franciscoon meneville turisteille Muir Woods on helpommin saavutettavissa kuin muut metsät, mikä on varmasti suurempi syy.
Puunhalaaja iski taas pitkästä aikaa.
Laudoitetulla reitillä puita ei voinut halailla, koska reitiltä ei saanut poistua, mutta polkumaisella haikkireitillä esteitä halailuun ei ollut. Tosin jos tuhannet ja taas tuhannet halailevat näitä puita, ei se ehkä tee niille kauhean hyvää. En siis välttämättä suosittelisi kellekään tällaista toimintaa.
Itse en ehkä menisi Muir Woodsiin uudestaan. Mitään luonnon rauhaa sieltä ei saa. Onhan se metsä, mutta kyllä se fiilis vähän katoaa sen turistilauman keskellä. Toki ajankohtamme oli älyttömän huono, mutta jos kuulopuheisiin ja nettiarvosteluihin on luottaminen, Muir Woodsissa on aina paljon ruuhkaa ja turisteja. Ja jos ajattelee sitä parkkipaikkatilannetta, niin täytyy kyllä sanoa, ettei reissu ehkä ihan ollut sen arvoista, että kävelee yhteensä 6 kilometriä vain pelkän parkkipaikan takia. Tosin kävelymatka sujui kyllä helposti, ja tulipahan enemmän liikuntaa. Seuraavat vieraat saatamme kyllä kuitenkin viedä taas sinne muualle punapuita katsomaan. Ellei joku nyt välttämättä halua disneylandmetsään. Ehkä joku arkipäivä ei-kesäaikaan voisi olla parempi aika vierailla...?
Kävimme kiipeämässä kaverini kanssa yhdelle pienelle kukkulalle (mieheni ei jaksanut). Sieltä ei näkynyt paljon mitään, mutta kirkas taivas aukeni sumun keskeltä, kun pääsi ylös saakka.
Kaliforniassa on vielä vettä joessa tähän aikaan vuodesta. Hädintuskin.
Löydä kuvasta metsäneläin.
Tunnetuin turistivalokuva Muir Woodsista taitaa olla se, kun ihmiset ajavat autolla ison punapuun rungon lävitse. Punapuut ovat todellakin isoja, ja ainakin yksi puu tuolla on niin paksu, että runkoon on saatu auton mentävä reikä. En kyllä tiedä, miksi maailmassa siihen on sellainen aukko tehty. En muistanut puun olemassaoloa etukäteen, ja paikan päällä emme tienneet emmekä nähneet, missä se puu on. Emmekä kyllä etsineetkään. Muir Woodsissa ei todellakaan ollut nettiä eikä edes kännykkäkenttää, joten googlettamaan ei pystynyt. Puu vähän kuin unohtuikin siinä kaaoksessa, joten emme käyneet edes kysymässä infotiskiltä. Aikamoinen kokemus jäi nyt siis välistä. Syy mennä uudelleen? Ehkei. (Edit 25.7.2016: Jaa, ilmeisesti kyseinen puu ei olekaan Muir Woodsissa?!)
Cheesecake Factoryn juustokakku kuuluu olennaisesti metsäpostaukseen. Paluumatkalla kinastelimme siitä, mihin menemme syömään. Olimme päässeet kompromissiin ja olimme ajaneet jo hetken ja minä olin melkein unessa. Kuin kohtalosta raotin vähän silmiäni ja näin tien vieressä olevan kauppakeskuksen pihalla Cheesecake Factoryn kyltin. Pakko päästä! Kaverini kertoi myöskin olleensa unessa ja oli havahtunut hätkähtäen siihen, kun autossa kuului kiljahdukseni "Cheesecake Factory!". Ruoka paikassa on aika jenkkimoskaa, mutta nuo juustokakut, ai että... Pitihän kaverini viedä niitä maistamaan. 
Onko joku muu käynyt Muir Woodsissa ja mitkä olivat kokemukset ihmispaljoudesta?

torstai 21. heinäkuuta 2016

Töissä yliopistoliikunnassa

Ääniongelmieni myötä luovuin alkukesästä kahdesta bodypumptunnistani. Sitten otin yhden tunnin tilalle, kun aloitin uudessa työpaikassa. Uusi työnantajani on San Jose State University ja työskentelen näin siis suomalaisittain ja tuttavallisesti yliopistoliikunnassa. Palkka ei ole hyvä eikä yliopisto tarjoa edes ilmaista parkkitilaa, mutta jotenkin minuun vetosi liikunnan ohjaaminen opiskelijoille. Ja se, että yliopisto hankki juuri lisenssin bodyattackiin ja halusin ohjaamaan attackia.

Jouduin siirtämään koe-esiintymistäni pari kertaa ääniongelmieni takia, mutta koe-esiintyminen oli kyllä jo ajat sitten, joskus keväällä. Se oli koe-esiintymisistäni kummallisin, sillä paikalla oli vain manageri, eikä hän edes suostunut teeskentelemään olemaan osallistujani. Ohjasin siis tyhjälle huoneelle pari kappaletta pumpista ja pari attackista sekä vähän bodyshredia, mikä oli kaikista omituisinta, sillä siinä kuuluu lopettaa itse liikkeiden tekeminen ja mennä coachaamaan osallistujia. Teeskentelin steppilaudan olevan osallistujani ja menin motivoimaan sitä tekemään vähän enemmän punnerruksia.
Kampusalueella. Hortoilen siellä navigaattorin kanssa.
Yliopistoliikunta erosi muista työnantajistani siinä, että he antoivat minulle heti oman tunnin. Muissa paikoissa on vain pitänyt alkaa sijaistella, ja sitten jos joku on luopunut omasta tunnistaan, on voinut hakea ohjaamaan sitä. Sain yliopistoliikunnan kesäaikatauluun attackin - 45 minuutin express-version. Mikään ei ole hullumpaa kuin 45 minuutin express-attack (7-biisistä suoraan 9-biisiin, voi auta!) - paitsi 30 minuutin attack, jollaisen olen ohjannut tasan kaksi kertaa elämässäni enkä halua ohjata ihan heti uudestaan. :D Olisin varmaan saanut oman pumppitunninkin, mutta ilmoitin, etten halua tällä hetkellä omaa pumppituntia. Kroppani ei yksinkertaisesti kestä pumppia enää yhtään enempää. Bodyshredia yliopistoliikunnalla ei ole aikataulussa, mutta ehkä joskus tulevaisuudessa.

Olin jo unohtanut, miten hankalaa työpaikan vastaanottaminen on tässä maassa. Yliopiston kanssa se tuntui olevan vielä hankalampaa kuin aiemmin on ollut. Kävin toukokuussa täyttämässä HR-osaston kanssa papereita. Tilaisuus kesti lähes 1,5 tuntia. HR-ihminen esitteli erinäisiä paperinivaskoja nopealla ja byrokraattisen tympeällä äänellä, enkä edes muista enää, mitä kaikkea ne sisälsivät tai mitä kaikkea olen allekirjoittanut. Paitsi sen muistan, että yliopiston työntekijänä olen lain mukaan vastuullinen ilmoittamaan, jos näen tai epäilen työssäni lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, ja jos epäonnistun ilmoittamaan tällaisesta, siitä tulee seurauksia. YMCA:lla on sama juttu. Entisenä sosiaalityöntekijänä (huh, entisenä - olenko vihdoin pääsemässä eroon siitä käsityksestä, että olen vähän vain lomailemassa sosiaalityöstä?) en tarvitsisi paperinivaskoja kertomaan minulle, miten tunnistan hyväksikäytön, mutta toisaalta ehkä on hyvä, että itsestäänselvyydetkin tulevat selväksi tässä maassa. Täällä on nimittäin ihan mielenkiintoisia käytäntöjä joskus. Olenko koskaan maininnut, että YMCA:lla me työntekijät emme esimerkiksi saa mennä vessaan, jos siellä on alaikäinen lapsi eikä muita aikuisia läsnä? Ei nyt liity kyllä hyväksikäytön tunnistamiseen sinänsä, mutta kuitenkin.
Yliopiston kampusalue on ihan kuollut kesällä. Luonnollisesti.
Mutta takaisin aiheeseen. Täytin siis 1,5 tuntia papereita. Sain tuntini kesäaikatauluun heinä- ja elokuulle. Sitten ennen kuin edes olin ohjannut ensimmäistä tuntiani, sain ilmoituksen, että minun tarvitsee mennä täyttämään kaikki paperit uudelleen. Nimittäin silloin, kun täytin ne, yliopistoliikunta oli osaston X alla. Juuri ennen kuin kesäaikataulu tuli voimaan, yliopistoliikunta siirtyi osaston Y alle. Koska osasto X ja osasto Y, molemmat yliopiston sisällä ja alla, eivät osaa täällä kommunikoida keskenään tai vaihtaa mitään tietoa, minä olin taas kuin New Hire ja paperit piti täyttää uudelleen. Äärimmäisen kätevä laitos tämä yliopisto siis. Periaatteessa kyllä ymmärrän, miksi minun piti täyttää paperit jo osaston X alla (muuten minua ei olisi saatu kesäaikatauluun), mutten kuitenkaan ymmärrä, miksei hommaa voitu hoitaa pikkaisen tehokkaammin.

Kuvio alkoi ärsyttää vielä enemmänkin: Papereiden täyttämiselle oli varattu yksi päivä ja tietty aikaväli, ja minulle oli ilmoitettu paikka, mihin voin mennä papereita täyttämään tämän aikavälin sisällä. Hortoilin kampusalueella kartan kanssa, löysin oikean rakennuksen ja täysin tyhjästä rakennuksesta (kukaan ei näköjään ole edes amerikkalaisella yliopistolla kesällä) oikean huoneen, jossa ei ollut ketään. Ei tietenkään. Rakennuksen vastaanottotiskillä kukaan ei tiennyt mistään mitään (ei tietenkään), koska vastaanottotiski oli oikeastaan ihan eri paikan tiski eikä liittynyt siihen, mitä minä olin menossa tekemään. Se HR:n tyyppi, jonka piti olla paikalla, ei vastannut puhelimeen, kun yritin soittaa. Managerini ei vastannut puhelimeen. Soitin HR-osastolle, jossa kukaan ei tiennyt mitään (ei tietenkään). Olin vihainen, sillä olin siivonnut aikataulustani aikaa mennä tähän tapaamiseen ja jättänyt kaverini lojumaan kotimme uima-altaalle siksi aikaa (ei mitenkään, että hän olisi valittanut siellä, haha). Lopulta vastaanottotiski osasi sanoa minulle, missä tämän HR-ihmisen oikea työhuone ehkä olisi ja kuin ihmeen kaupalla löysin sinne. Ja siellä tämä tyyppi tyytyväisenä oli ja sanoi, että olikin päättänyt pitää paperitilaisuuden omassa työhuoneessaan. En tiedä, oliko tästä ilmoitettu jossain ja olin vain missannut tämän uuden infon, mutta laitoin tapahtuman ehdottomasti amerikkalaisten leväperäisyyden piikkiin. Pelottavinta koko kuviossa oli se, etten oikeastaan ollut edes yllättynyt siitä, ettei homma toiminut kuten luvattu. Mikään tällainen ei enää yllätä minua tässä maassa.

Täytin melkein kaikki samat paperit uudestaan ja aloitin ohjaamaan kaksi viikkoa sitten. Kesä on hiljainen yliopistoliikunnassa, mutta minusta on hienoa, että yliopisto tarjoaa liikuntaa myös kesällä, vaikka osallistujia onkin vähän. (Ei Turun yliopisto mitään tarjonnut.) Minulla on attack myös tulevassa syysaikataulussa, silloin kokonainen 60-minuutin tunti. Rehellisesti sanottuna minulla olisi kaikkea muuta kuin aikaa ja energiaa uusiin tunteihin, mutta tässä nyt ollaan. Syyskuussa aloitan myös yhden toisen uuden 45 minuutin attack-tunnin ja cxworxin perään yhdellä kuntosalilla. Ääniongelmieni takia siis annoin pois kaksi pumppituntia, mutta otin tilalle kaksi attack-tuntia ja yhden cxworxin. Saa nähdä, miten syksy lähtee käyntiin.
Oikealla näkyvässä rakennuksessa täytin papereita ensimmäisen kerran.
Jotta paperiasiat uuden osaston Y kanssa eivät menisi liian helpoksi, toissapäivänä sain sähköpostiini tiedon siitä, ettei osastolla Y ole työhakemustani ja että minun pitää täyttää sellainen ASAP. Kyllä, työhakemus. Olen jo töissä siellä, olen jopa ohjannut tuntejani. Olen täyttänyt työhakemuksen osaston X alaisuudessa, mutta osastoa Y ei kiinnosta. Minun piti siis täyttää uusi hakemus. Ihan vain, jotta sellainen saadaan tietoihini. Tooosi järkevää.

En oikeastikaan tiedä, ovatko minun kokemukseni olleet vain jotenkin todella monimutkaisia, vai onko työelämä Amerikassa oikeastikin näin hirveän hankalaa ja paperisen turhan byrokraattista. Oli miten oli, nyt minulla on 5 työnantajaa.

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Vieraiden jälkeen

Olen täällä asuessani ensimmäistä kertaa elämässäni ollut tilanteessa, jossa muut tulevat lomailemaan kotiini. Eivätkä vain lomailemaan, vaan kunnolla turisteilemaan. Tilanne on varmaan tuttu lähinnä vain ulkomailla asuville tai asuneille. Ainakin kuvittelisin näin. Olenhan itsekin Suomen sisällä muuttanut kaupungista toiseen ja saanut vieraita. Muutin Vaasasta Turkuun teini-ikäisenä ja vaasalaiset kaverini kävivät vierailulla Turussa. Aikuisena olen käynyt kavereideni luona muissa kaupungeissa. Mutta eihän me mitään turisteiltu kunnolla, kunhan hengailtiin. Ei se ollut sama asia. Vaikka Suomi on erilainen eri paikoissa, se on kuitenkin Suomi, ei siinä tuntenut itseään turistiksi.
Twin Peaksilla San Franciscossa on tullut käytyä jo muutaman kerran. Mutta mikäs siinä, ihana paikka. Jos ei huomioi jäätävää tuulta, joka siellä näin heinäkuussa oli. Eikä...
... kamalaa sumua, joka myöskin usein pyörii Twin Peaksin yllä. Tämä kuva on toiseen suuntaan kuin ylempi, täysin samalta hetkeltä.
Minusta on ihanaa, että meillä käy vieraita Suomesta. Ehkä siihenkin voisi turtua, mutta meillä vieraita on käynyt todella harvoin, joten en ole turtunut ja odotan kovasti lisää. Kuitenkin tietyllä tavalla vieraiden tulo on hyvin väsyttävää. Mennään päivästä toiseen ja tutkitaan paikkoja aamusta iltaan. Kaverini kanssa tuntui, että olin burnoutissa ennen ensimmäisen viikon loppua, haha. Tosin siihen varmasti vaikutti se, että olin jo ennen hänen tuloaan hyvin väsynyt ääniongelmieni ja töiden takia ja se, etten saanut kunnolla nukuttua moneen yöhön. Normaalisti lomamatkoillamme mieheni kanssa me aina menemme aamusta iltaan, enkä ole yleensä tullut heti väsyneeksi kuten nyt. Mutta hauskaa meillä kaverini kanssa oli, enkä malta odottaa, että joku muukin kaveri tulisi joskus käymään!
Emme käy oikeastaan koskaan mieheni kanssa San Franciscossa, joten on kiva, kun vieraista saa hyvän tekosyyn lähteä cityyn, kuten paikalliset täällä sanovat.
Se on vähän hassu tunne, kun toinen turisteilee itselleen aivan uudessa ympäristössä ja ehkä jopa maassa, mutta itse on kotona. Ensimmäisten vieraidemme kanssa kaikki paikat täällä olivat minullekin uusia, koska olimme vasta muuttaneet tänne, mutta toiset vieraat tulivat vuoden jälkeen, jolloin olin jo mielessäni tuominnut monen paikan kuuluvan kategoriaan "tämähän on ihan tavallista ja arkista, ei ketään kiinnosta". Onneksi ne vieraat silloin itse tajusivat ja sanoivat, etteivät paikat ole heille mitenkään arkisia, vaan hyvinkin mielenkiintoisia.
San Franciscon kiemuratietä eli Lombard Streetiä on jo muutama kerta tullut ajettua autolla alas. Jälleen yksi kerta takana. Kertaakaan en ole kyllä itse ajanut, enkä varmaan ajakaan. 
Tietyllä tavalla, kun on vieraita, itsellekin tulee sellainen olo kuin olisi vähän kuin lomalla. Ja itse asiassa minähän nyt kaverini kanssa oikeasti olinkin. Ohjasin parin viikon aikana vain muutaman tunneistani ja hankin sijaiset suurimpaan osaan, jotta sain vietettyä kaverini kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Koska viimeisenä viikonloppuna olin kipeä, kaverini kävi San Franciscossa yksinään tapaamassa erästä toista kaveriaan ja matkusti sinne junalla - matka, jota minäkään en ole koskaan tehnyt!
Castro San Franciscossa.
Ei tarvitse varmaan selittää, mitä Castrossa kannatetaan. Tuon teatterin West Side Story sing-along olisi ehkä ollut aika kiva kokea. 
Koska oloni oli vähän kuin lomalla, kaverini lähtö aiheutti samanlaisen fiiliksen kuin lomalta paluu yleensä aiheuttaa. Vähän onnettoman ja laiskan olon siis. Ensin ihmettelin, mitähän siihen minun arkeen oikein kuuluikaan ja sitten sitä, onko ihan pakko mennä taas töihin. Minä jouduin pitämään yhden sairauspäivänkin kaverini lähdön jälkeen flunssan takia, ja tokihan paluu ohjaamaan oli sitten aika karua. Aivan kuten pitkältä lomalta töihin palaaminen aina on. Ehtiihän sitä vähän unohtaa, miten niitä töitä tehdään.
En yleensä vakuutu erinäisistä "maamerkki"-nähtävyyksistä, mutta Golden Gatesta olen aina tykännyt. "Se on hyvä, sä nimittäin käyt täällä aika usein", totesi mieheni, kun sanoin ajatukseni ääneen ajomatkalla keskellä siltaa.
En ole koskaan ajanut San Franciscossa tai edes sinne. Ajattelin, että kaverini kuskaamisen myötä tulee sekin pakon edessä koettua, mutta reissumme oli viikonloppuna, joten mieheni tuli mukaan, enkä lopulta uskaltautunut ajamaan. Minulla oli tällaiset oltavat takapenkillä. Onneksi on mukitelineet takanakin.
Muistin jälleen sen, miksi tämä ammatti on erittäin huono sen suhteen, ettei töistä voi olla pois. Tai ainakaan ei ole kivaa olla sieltä pois. Kroppa kun unohtaa niin nopeasti! Jo parin ohjauspäivän jälkeen lihakseni jumiutuivat pumpista pahasti, attackissa tuntui loppuvan henki kesken ja joka paikkaa särki pahemmin kuin tavallisesti. Ei sitä liikkumista vain voi jättää pois pitkäksi aikaa, jos kuvittelee pystyvänsä jatkamaan siitä, mihin jäi. Ärsyttävää. Onneksi nyt on sentään jo helpottanut. Olemme mieheni kanssa suuntaamassa kahden viikon reissulle USA:n itärannikolle loppukesästä ja selvästi pitäisi pakata liikuntavaatteet mukaan sinne, jottei paluu olisi sitten niin kovin hankalaa. Eikä siinä tietty mitään, mieluusti menisinkin vaikkapa attack-tunnille. En kuitenkaan koskaan ole kuulunut niihin ihmisiin, jotka nyt ihan välttämättä haluavat urheilemaan ihan koko ajan. Voisin kevyesti lötkötellä viikonkin ihan rauhassa.
Yksinkertainen esimerkki muuten siitä, miten itselle arkinen asia voi olla toiselle aivan uutta. Kaverini meinasi saada slaagin ekalla kerralla, kun käännyin päin punaisia oikealle. Niinpä niin, täällä tosiaan saa aina kääntyä oikealle, pysähtymisen ja muiden väistämisen jälkeen siis. Kaverini kummasteli tapaa, mutta voin sanoa, että se on yksi parhaimmista säännöistä ikinä. Tämänkin kuvan autojono kaikkosi hetkessä pois edestäni, vaikka valot jatkoivat punaisella pitkään. Sujuvuus ennen kaikkea.
Jos jollakulla on muuten vinkkejä itärannikolle fokuksena Salem, Boston, Cape Cod, Philadelphia, Baltimore ja Washington D.C, niin otetaan mielellään vastaan. :)

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Joskus tämä paikka vain ärsyttää

Ääneni kanssa on tapahtunut pieni relapse. Totta kai on, puhuinhan lähes kaksi viikkoa putkeen kaverini kanssa. En ohjannut paljon noina viikkoina, mutta näköjään en voi enää edes puhua. Kipu oli onneksi poissa, mutta ääni käheytyi nopeasti. Käheys lähti lähes kokonaan pois, kun olin kaverini lähdön jälkeen tiistaina taas koko päivän ihan hiljaa, mutta kun palasin ohjaamaan keskiviikkona, pieni kipu palasi, vaikka otin hyvin rauhallisesti. Kaiken lisäksi yksi saliketju, jossa ohjaan, on ihan maan syvimmästä raosta, ja joka toinen kerta mikit siellä eivät toimi. Yritä siinä sitten ohjata, kun ei voi puhua mitään tavallista keskusteluääntä kovempaa.

Viikko meni melkein pilalle viimeistään äsken, kun postin mukana tuli lasku puheterapiastani. En ole joutunut maksamaan omavastuuosuuksia käyntien aikana, ja jotenkin luulin, ettei omavastuuta vielä olekaan, mutta vielä mitä. Omavastuuosuuteni vakuutuksen jälkeen on yli 800 dollaria! Olen käynyt puheterapiassa nyt viisi kertaa, mutta en kyllä tiedä, mitkä kerrat lasku kattaa, koska erittelyä ei ole (?!) ja viimeisin käynti oli eilen. Aika kova hinta siitä, että puhaltelen vesilasiin kuplia pillillä ja luen erinäisiä lauseita ääneen. Ei mitenkään, etteivätkö nuo harjoitukset oikeasti olisi ihan hyödyllisiä, mutta hiukkasen nyppii nyt.

Toisaalta kokonaishinta ennen vakuutusta on lähemmäs 3000 dollaria, joten kaipa pitää olla vain iloinen siitä, että on ylipäänsä vakuutus ja että omavastuuosuus on näin pieni.
Jos Bernie olisi presidentti, ehkä minulla ei olisi tätä ongelmaa? :D Tämä kyltti oli San Franciscossa hippualueella Haight-Ashburyssa erään pubin edessä.
En tiedä, minkä tasoinen vakuutus meillä on - hyvä, keskitasoinen vai huono. Ihmettelen kuitenkin, miten ihmiset täällä hoitavat terveyttään. Miten kummassa ihmisillä on varaa maksella omavastuuosuuksiaan?! Totta kai Piilaakson it-alan palkoilla varmaan on, mutta entä muilla? Ja entä isommat sairaalakäynnit ja -kustannukset? Kuulin juuri, kuinka paljon mieheni työkaveri on maksellut synnytyskustannuksia eikä sekään mikään ihan pieni summa ole - kysymyksessä on monta tuhatta dollaria. Kuka ihme täällä haluaa synnyttää lapsia?!

Postin mukana tuli myös mieheni työlupapaperit. Mieheni on innoissaan tuossa nyt uudesta työluvasta ja minä olen tässä lasku kädessä ihan että "Häivytään nyt heti tästä maasta ennen kuin tulee lisää sairausongelmia".

Ei kannata siis sairastua, jos asuu USA:ssa. Ja vähän saisi taas jumpata, jotta työni arvo nousisi yli näiden kustannuksien, joita työstäni on syntynyt. Aikamoinen noidankehä.

tiistai 12. heinäkuuta 2016

USCIS yllätti nopeudellaan - mieheni työluvan jatko myönnetty!

Postauksen kuvat eivät liity aiheeseen, vaan ovat satunnaisia otoksia kaverini reissun ajalta.

Kesäkuun alussa USCIS:een eli U.S. Citizenship and Immigration Servicesiin lähti hakemus mieheni työluvan jatkosta. Asianajajamme epäili käsittelyajan olevan 3-4 kuukautta. USCIS on tunnettu kaikesta muusta kuin nopeasta toiminnasta, mutta tällä kertaa pulju pääsi yllättämään. Tasan 30 päivää sen jälkeen, kun hakemus oli vastaanotettu, meille tuli tieto siitä, että mieheni työlupaan on myönnetty jatko. Jee!
Sekä äitini että kaverini ovat tänne saapuessaan lentokoneen ikkunasta katsoessaan luulleet, että Kalifornian kukkulat ovat täynnä jonkinlaista hiekkaa. Ehei, kuivunutta ruohoa se vain on. Kalifornia on tosiaan niin kuiva.
San Josen downtownissa olevissa erinäisissä ovissa on taidetta. En tiedä, ovatko ne uusi juttu, vai olenko vain aikaisemmin kävellyt silmät kiinni, mutten ollut ennen huomannutkaan ennen kuin kaverini luki näistä jostain. Ei mitenkään, että usein edes kävelisin San Josen keskustassa, ei siellä tarvitse käydä koskaan.
Vaalitaidetta. Ei kyllä täysin ajantasainen kysymys enää.
San Josen downtown on joskus edes vähän edukseen. Tämä päivä ei kuulunut niihin, sillä yleensä downtown on aika kuollut eikä siellä ole paljon ketään, mutta tänä päivänä siellä ei ollut yhtään ketään. Oli viikko ennen 4th of Julya eli varmaan kaikki olivat lomilla.
Miehelleni kuuluva L1-työlupa voidaan myöntää 3+2 vuodeksi. Ensimmäisen kerran se myönnettiin meille kolmeksi vuodeksi, mikä meillä täyttyy nyt joulukuussa, ja nyt tuli viimeinen jatko kahdeksi vuodeksi. Meillä on nyt siis luvat olla täällä marraskuuhun 2018 saakka. Viisumimme - ne alkuperäiset, jotka meille myönnettiin silloin, kun muutimme tänne - on myönnetty 5 vuodeksi kerrallaan, joten niitä ei tarvitse lähteä nyt uusimaan. En tiedä, miksi viisumit myönnetään eri ajalle kuin työlupa, mutta työlupa on kuitenkin se, joka pitää olla voimassa, jotta täällä saa olla. Pelkkä viisumi ei riitä (ja kuka täällä edes voisi asua, jos ei saisi tehdä töitä?). Kun L1:n 3+2 vuotta tulee täyteen, jatkoa siihen työlupaan ei enää voi hakea; 5 vuotta on maksimi. Sen takia meillä on haussa myös Green Card eli pysyvämpi oleskelulupa. Emme tiedä, haluammeko asua täällä vielä viiden vuoden jälkeen, mutta on kiva saada ainakin mahdollisuus siihen.
Hannan Silicon Valley Sightseeing Tour sisältää turhien toimistorakennusten tuijottelua. Tässä on Apple, harvinaisen tylsä paikka. Erinäiset autotallien ovet jätettiin sentään tällä kertaa väliin, koska kuulemma kaveriani ei kiinnostanut. En ihmettele yhtään.
Facebookin tykkäyskyltti oli saanut uuden värityksen. Priden takia? Orlandon takia? Molempien takia?
Facen työntekijöilleen tarjoamia pyöriä.
Myös Googlen logolla oli hetkellinen uusi väritys.
Android patsaspuiston hahmot olivat saaneet itselleen tällaiset aidat, joita ei ollut vuosi sitten, kun kävin täällä ekan kerran. Ehkäpä aidat ovat tulleet, jotta tyhmät turistit eivät kiipeäisi noiden päälle kieltokyltistä huolimatta. Joidenkin nimeltä mainitsettomien valokuvista saattaa löytyä kuvia, joissa esimerkiksi maataan tuon yhden pullan päällä, ajalta ennen aitauksia tietenkin, köhköh... 
Tämän Googlen kampuksella olevan dinosauruksen nimi on Stan. Mehän pyörimme tässä aivan työpaikkani pihassa, mutta koska minulla ei ollut työpäivää, olin täysin kuuliainen kansalainen, jätin kulkulupani kotiin ja olin täysin turistina. Enkä kyllä muutoinkaan olisi edes saanut viedä kavereita Googlen tiloihin, toisin kuin googlelaiset.
Eksyimme myös Googlen kauppaan, joka on Android-puiston luona. En tiedä, miksi joku haluaisi ostaa googlekrääsää, mutta toisaalta tuo musta paita on kyllä ihan hieno ja vaatii pienen hetken ennen kuin tajuaa sen olevan Googlen.
Meitä mietitytti mieheni kanssa lomake nimeltä I94 eli lomake, joka kertoo, milloin ja mistä olemme tulleet laillisesti maahan ja mihin saakka saamme olla. Nämä tiedot uusiutuvat joka kerta, kun saapuu maahan. Passeissamme on tällä hetkellä leimat, joissa lukee, että oleskelulupamme on tämän vuoden joulukuuhun saakka. Meillä ei ole nyt ulkomaan matkoja suunnitteilla. Mietimme, täytyykö meidän lähteä maasta vain, jotta saamme ajantasaiset I94:t ja leimat vai onko niillä merkitystä. Mieheni kysyi tätä asianajajalta, ja jos hänen vastaukseensa on luottamista, niin ilmeisesti jatko näihin tulee automaattisesti, eikä leimoilla ole merkitystä. Ei siis tarvitse lähteä Kanadaan tai Meksikoon. Mikä sinänsä on totta kai vähän surku, olisihan pakkomatka voinut olla aika kiva.
Half Moon Bayssa Tyynen valtameren rannalla. Kaverini kävi vähän kahlaamassa. Minä palelin melkein enemmän kuin ikinä ja värjöttelin kauempana. Oli varmaan joku 15 astetta ja törkeä tuuli ja sumu.
Half Moon Bayn downtownissa on kauppa, jonka edessä lukee "Best Place in Town to Pick Up Chicks". Kaupassa myydään kaikenlaista maatalouskrääsää, mutta minulle selvisi vasta nyt, että siellä oikeasti myydään myös niitä chiksejä. Tiput tungetaan pieneen laatikkoon, jossa on käsittelyohje, eikä tipuilla ole palautus- eikä vaihto-oikeutta. Hinta oli vitosen kappale plus verot.
Nyt ei ole siis sitäkään ongelmaa, jota pelkäsin minun oman työlupani suhteen. Minun työlupanihan juuri uusittiin vain puoleksi vuodeksi, joulukuuhun saakka. Pelkäsin, ettei tietoa mieheni työluvan jatkosta tule ajoissa siten, että voin hakea omaani jatkon. Nyt ei ole ongelmaa. Yhdellä työnantajistani ei muuten vieläkään ole järjestelmässään tietoa uudesta työluvastani, koska managereja on liikaa, eikä ketään tunnu kiinnostavan minun tilanteeni...
Olen ollut kotimme porealtaassa viimeisen kahden viikon aikana kaverini kanssa enemmän kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä. Kiva ja rentouttava, mutta jos rehellisiä ollaan, ei tällaista tule käytettyä arkielämässä. Paluu arkeen on nyt koittanut, kun vieras on lähtenyt. Saa nähdä, koska pulahdan poreisiin seuraavan kerran.
Kieltämättä pieni stressi putosi harteilta nyt, kun nämä asumiseen liittyvät lupa-asiat ovat kondiksessa taas pariksi vuodeksi. Toisaalta tulevaisuus on iso kysymysmerkki. Tietenkin on turha miettiä liian pitkälle, voihan elämässä aina tapahtua ihan mitä tahansa, asui missä asui. Kuitenkin tällaisen ulkosuomalaisen elämä on aina pienoista kysymysmerkkien seassa elämistä ehkä enemmän kuin se olisi, jos asuisi kotimaassaan. Perheenjäsenet ja kaverit kyselevät usein, kuinka pitkään aiomme asua täällä. Täysin rehellinen vastaus on: emme tiedä. Katsellaan, miten elämä menee.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Las Vegas ei edelleenkään ole suosikkini

Kumma juttu, että eksyn aina uudelleen Las Vegasiin, vaikka olen inhonnut sitä ensimmäisestä kerrasta alkaen. Jos joku ei vielä tiedä, mitä mieltä olen Vegasista, niin kannattaa lukea tämä postaus. Negatiivisista tunteistani huolimatta tiedostan Vegasin kuitenkin olevan sellainen paikka, joka kannattaa käydä kokemassa, joten totta kai tarjosin mahdollisuutta kaverilleni. Täältä Bay Arealta lentää Vegasiin 1,5 tunnissa, eivätkä lennot välttämättä ole kauhean kalliita, ellei mene viikonlopuksi.
Las Vegas päivällä lentokoneen ikkunasta. Minun piti oikeasti kaksi kertaa katsoa, että onko se muka tuo korkeiden talojen keskittymä. Näyttää hyvin pieneltä ja kälyiseltä keskellä päivää korkealta katsottuna. Kuvan laatu on surkea, mutta todellisuus oli yhtä surkeaa. Paluulennolla yön pimeydessä näky oli sentään vähän kivempi.
En ole ennen ollut Vegasin lentokentällä. Jo siellä alkoi tämä tällainen kamaluus. Hirveä mesta lentokentäksi.
Olimme kaverini kanssa Vegasissa yhden kokonaisen ja kaksi puolikasta päivää ja siinä oli yksi puolikas päivä aivan liikaa. Kaverini sanoin Vegas on "yhden päivän verran viihdyttävä". Eihän siellä mitään tekemistä oikeasti ole, ellei tykkää uhkapelata, bilettää tai maata uima-altaalla, jossa olo on kuin kuumassa saunassa.
Me kiersimme lävitse suurimmat hotellikasinot. Tässä New York New York, jonka vuoristorata on muuten kiva, mutta kallis.
Brooklynin silta.
Pariisikin löytyy totta kai.
Tässä linnahotellikasinossa en ollut ennen käynyt sisällä. Nyt on sekin nähty, mutta kasino kuin kasino. Tämä oli ulkoa hieno, sisältä ihan turha.
Jotkut sanovat, että Las Vegasissa on hyvä ruoka. Me kävimme syömässä Gordon Ramsayn Burgr-raflassa. Siellä oli hyviä tryffelillä ja parmesaanilla maustettuja ranskalaisia - joskin olen syönyt parempia sweet potato -ranskiksia monta kertaa, Gordonin olivat vähän klähmäisiä, niihin oli vain heitetty päälle vaniljasokeria -, mutta hampurilainen ei ollut mikään maatamullistava, vaikka ihan hyvä olikin.
Me jouduimme jonottamaan Gordonin raflaan puoli tuntia, mikä oli mielestäni kohtalaisen lyhyt aika, sillä täällä päin maailmaa moneen ravintolaan joutuu jonottamaan ja usein juuri 20-30 minuuttia. 
Tämän nimi oli Hell's Kitchen Burger. En ole koskaan katsonut yhtään Gordon Ramsayn tv-sarjoja, joten en tiedä helvetin keittiöistä mitään.
Kävimme myös The Linq -hotellin maaimanpyörässä. Kallis hinta ja aika tylsä. Näkymät olivat ihan kivat sieltä ylhäältä, mutta siellä oltiin vain hetki ja koko kierros kesti kuitenkin puoli tuntia. En suosittele tuhlaamaan rahoja tai aikaa siihen.
Maailmanpyörä.
Näkymät ylhäältä.
Vegas pääsee kyllä paremmin oikeuksiinsa pimeällä kuin valoisalla.
Gordon Ramsayn raflan lisäksi kävimme kokeilemassa kahta eri buffettia, vaikka inhoan Vegasin buffetteja. Näen edelleen painajaisia elämäni ensimmäisestä Vegas-buffasta Bellagio-hotellissa (joka on muuten 5 tähden arvostettu hotelli)... Me kävimme nyt The Cosmopolitan -hotellin buffetissa, koska sillä oli kiva nimi: The Wicked Spoon. En ole edelleenkään Vegasin buffien ylin ystävä, mutta tämä oli kolmesta kokemuksestani parhain.
Jos Vegasin buffaraflat voisivat luopua kokolattiamatoistaan, ruokailukokemuksesta saattaisi tulla vähän parempi. Niistä matoista tulee usein ihan kamala haju!
The Wicked Spoonin herkkuja.
Tämä ei liity buffiin, mutta eräs tuttuni suositteli Vegasin yhden ravintolan French Toast Log -nimistä annosta eli siis tällaista French Toast -halkoa. Olen aina halunnut aamupaloilta tai brunsseiltani sekä suolaisen että makean puolen, joten tämä vastasi kaikkiin pyyntöihini. Koko oli niin iso, etten edes saa sanotuksi, ja söimme kaverini kanssa molemmat kokonaiset annokset. Kun tarjoilija haki tyhjät lautaset pois, hän totesi "I'm impressed". Hävetti ehkä vähän. 
Ruoan lisäksi Vegasissa hyvää ovat erilaiset showt, ja niistä minä jopa oikeasti tykkään. Kävimme katsomassa Criss Angelin Mindfreak-shown, johon sai liput alekioskilta hintaan noin 85 dollaria/lippu. Ei siis ihan halpaa, mutta ei mikään iltashow irtoa Vegasissa halvalla.
Show oli Luxor-hotellissa, joskin illalla, ei tällaisessa kauniissa päivänvalossa.
Mietimme kaverini kanssa, että jos Criss ei ole showssa ilman paitaa, pitää pyytää rahat takaisin harhaanjohtavan mainonnan takia. Kyllä se lähes melkein olikin, mutta vain lyhyen hetken. Ei siis taida olla perusteita nostaa oikeusjuttua.
Criss Angel on tainnut olla shownsa kanssa Vegasissa jo vuosia, mutta tämä Mindfreak-show on kai kohtalaisen uusi.
Luxorissa on Luxoriin sopiva sisustus.
Show oli hieno, mutta koimme molemmat pientä "Ihan kivat temput joo, mutta onhan näitä nähty" -tunteita. En ole koskaan nähnyt tuollaisia taikureita - vai pitäisikö sanoa illusionisteja - livenä, enkä kyllä niitä Criss Angelin tv-sarjojakaan ole katsonut, mutta silti jotenkin jäi vähän pettynyt olo. Samaan aikaan kuitenkin alkoi ärsyttää, koska miten se tekee ne temput?! Itsensä levitointi ja lennättäminen huoneen halki on hienoa, mutta minun pitää mielenrauhani takia saada tietää, miten homma tehdään, haha. Minua raivostutti hieman myös showssa olevat alaluokan vitsit, mutta ei kai Vegasin showlta voi muuta odottaakaan kuin moisia vitsejä.
Kaikkien maksullisten esitysten lisäksi hotellikasinot järjestävät pieniä ilmaisia esityksiä. Tässä Bellagion suihkulähdeshow, joka on sanalla sanoen överi, vaikkei siltä nyt tässä näytäkään.
Aiheeseen liittymätön kokispullo.
Kaveriani huvitti Vegasin alkoholitarjoukset ja hän totesi, ettei tällaisia tarjouksia ole selvästikään suunnattu suomalaisille rellestäjille.
En muuten ollut ennen käynyt Vegasissa hotellien uima-altaalla, mutta nyt kävimme. Hotellimme Planet Hollywoodin allasalue oli kohtalaisen surkea tällaiselle, jonka kotoa löytyy allas, ja oli se sitä myös kaverini mielestä. Ja ihan liian kuuma siellä oli. Olisimme halunneet hotelliin, josta löytyy jonkinlainen jännä allasalue, mutta valitettavasti sellaisten hotellien hinnat olivat korkeammat, joten tyydyimme tylsään Planet Hollywoodiin. Muutoin oli hyvä hotelli, parempi kuin Bally's tai Flamingo, joissa aiemmin olen ollut.
Emme käyneet kuuluisalla Las Vegasin kyltillä, mutta onneksi Starbucks antoi vähän makua siitä kyltistä.
Nykyajan fitness-buumi on näköjään tarttunut Aladdinin pullonhenkeenkin. Aivan hirveä henki! Nauroimme tälle hetken. Tietenkään Disneyn kuvia ei ole saanut käyttää, mutta hei oikeasti tämä on ihan kamala tulkinta.
Olen muuten suuri Sherlock Holmesin fanittaja.
Pelikoneiden lisäksi hotellikasinot ovat täynnä näitä "oikeita" uhkapelejä. Mietimme kaverini kanssa, miksi osa jakajista on asiallisia ja sitten osa sellaisia, joita kaverini nimitti osuvasti "tissibeibeiksi". Miksi työntekijöiden pitää olla pukeutuneina verkkosukkiksiin, alushousuihin ja korsetteihin? Meno Vegasissa on oikeastikin aika laadutonta.
Otimme iltalennot takaisin kotiin, jotta saisimme toisenkin puolen päivän Vegasissa, mutta tämä yksi ekstra puolikas päivä oli kuitenkin liikaa. Vinkki: jos se uhkapelaaminen ja biletys ei kiinnosta, Las Vegasiin riittää oikeasti hyvin 1,5 päivää ja siinä ajassa ehtii nähdä pääjutut Stripin eli pääkadun varrelta - ehkä myös downtownin eli vanhan Vegasin, jos haluaa. Minulla on nyt kaksi kokemusta tästä jo, tosin tällä kerralla downtown jäi välistä.
Huitsin Nevadassa keskellä aavikkoa on kesällä kuuma. 40 astetta, eikä yö tuo helpotusta tukaluuteen. Monessa paikassa oli tuulettimet, joista tuli kylmää vesihyöryä. Ei auttanut asiaa. Pakoon pääsi vain kasinoiden ja kauppojen ilmastointiin.
Maailman suurin suklaasuihkulähde tai joku sellainen. Alkoi tehdä mieli suklaata.
Koska meillä oli tosiaan viimeinä puolikkaana päivänä tylsää, hankimme itsellemme alekiskalta liput lounasbuffaan ja lähes ainoaan järkevään päivänäytökseen, jota Vegasilla oli tarjota perjantaina: Mac Kingin huumoritaikashowhun. Lounasbuffa oli Mirage-hotellissa ja se oli minusta ala-arvoisen järkyttävä. Aiempi pahin buffakokemukseni on nyt siis alittunut! Ennakko-asenteeni saattoi toki hieman vaikuttaa mielipiteeseeni. Kaverini ei suhtautunut aivan yhtä haukkuen, muttei silti ollut erityisen tyytyväinen tähän lounaaseen. Jokainen ruokalaji salaattia lukuunottamatta oli mauton tai suorastaan paha. Ei ihme, että tähän buffaan sai alelipun. En suosittele.
En voinut ottaa lounasbuffasta edes kuvaa, mutta ihailkaa vaikka tätä frozen hot chocolatea ja jätskiannosta friteerattujen Oreoiden kanssa. Olen joskus miettinyt, onko maailmassa jotain parempaa kuin Oreo-keksi. Nyt tiedän, että on: friteerattu Oreo-keksi.
Tykkään Twizzlers-karkeista. Tässä niistä tehty Vapauden Patsas.
Mac Kingin huumoritaikashow oli hauska. Se ei ollut niin suunnattu lapsille kuin etukäteen pelkäsimme, vaikka temput olivatkin aika lapsellisia (ei meidän aivoilla kuitenkaan saatu selville, miten niitäkään temppuja tehdään). Vitsit olivat aikuisille. Jopa vähän härskejä vitsejä päiväshowhun, mutta kuten jo totesin, mitä muuta Vegasin showlta voisi odottaa.
Emme kannata uhkapelejä, enkä ole koskaan aiemmin Vegasissa koskenut peleihin, mutta viimeisinä tunteina ennen lentokentälle lähtöä kaverini halusi kokeilla yhtä peliä. Yritimme etsiä konetta, johon voi laittaa kolikoita, mutta emme löytäneet. Siis eikö tässä maassa niillä kolikoilla tee oikasti yhtään mitään?! Kukaan ei koskaan maksa niillä missään, niillä ei saa tipata, ja jos niillä ei voi pelata edes Vegasissa, en tajua, miksi niitä edes on. Tai sitten emme vain löytäneet oikeanlaisia pelikoneita. Kaverini pelasi yhdellä dollarin setelillä (joka oli minun) ja voitti 10 senttiä. Tai siis ehkä pikemminkin hävisi 90 senttiä. Emme lunastaneet tätä voittoa, haha.
Minä tulin reissulla vähän kipeäksi. Sain pahan flunssan ja vähän kuumeisen olon. Vegas kipeänä ei ole mikään kovin mukava. Olin helpottunut, kun pääsimme illalla lentokentälle, mutta helpotus jäi lyhyeksi. San Franciscon ylle oli levinnyt niin paha pilvi- ja sumupeitto, että lennot olivat myöhässä. Meidän lentomme lähti kolme tuntia myöhässä. Koko ilta ja alkuyö meni siis kentällä hengatessa. Meidän piti olla alkuperäisen suunnitelman mukaan SFO:lla puolenyön aikaan, mutta olimme siellä lopulta vasta aamuneljältä ja kotona viideltä. Aikamoinen lopetus siis tälle reissulle.
Kanaaliajelu Venetsian kanaaleissa on edelleen kokematta. Ehkä ensi kerralla. ;)