Muuton byrokraattiset kiemurat

Muuttomme San Josehen Kaliforniaan oli 10.3. Ennen kuin lähden erittelemään sitä kaaosta, jonka täällä kohtasimme, haluan kirjoittaa siitä, miten tänne pääsi. Toisin kuin jotkut lähipiirissäni luulivat, Amerikkaan muuttaminen ei todellakaan ole mikään yksinkertainen juttu - ei siinäkään tapauksessa, että työpaikka on olemassa.

Ensin piti tehdä hakemus Amerikan maahanmuuttoviranomaisille (United States Citizenship and Immigration Services eli USCIS) työlupaa varten. Mieheni viisumi on L-1B (intra-company transferee). Hakemuksen teossa miestäni avusti amerikkalainen lakimiesfirma, joka käytännössä täytti kokonaan tarvittavat lomakkeet mieheni toimittamien tositteiden perusteella. Periaatteessa hakemuksessa piti todistaa, että ihmisellä on sellaista ainutlaatuista osaamista, jota ei Amerikassa muutoin jo valmiina ole. Amerikan maahamuuttopolitiikka on ilmeisen tiukka, eikä työmarkkinoille noin vain ulkomaalaisena tulla.

Kun hakemus oli valmis, lakimies lähetti sen USCIS:een. Vajaan kahden viikon käsittelyajan jälkeen viranomaisilta saapui jonkinlainen lisäselvityspyyntö: Request for evidence (RFE). USCIS kaipasi siis lisää todisteita hakijan osaamisesta ja työnkuvasta yms. Käytännössä kysymykset olivat samoja, joihin oli jo annettu vastaus, mutta vastauksia piti antaa laajemmin ja tarkentaa. Tässä kohtaa lakimies myös kehotti pyytämään lausuntoja amerikkalaisilta asiakkailta, mikä venytti prosessia. Ohjeistus taitaa olla, että työlupaa ja viisumia kannattaa hakea puoli vuotta ennen haluttua muuttoajankohtaa. Me aloitimme prosessin lokakuun lopussa, kun toive oli muuttaa helmikuun alussa. Lakifirma oli siinä käsityksessä, että muutto olisi voinut toteutua jo joulukuussa, eli eivät olleet hekään ihan ajantasalla. 

Kun lakimiehet olivat saaneet halutut dokumentit RFE:tä varten kasaan, vastaukset lähetettiin viranomaisille. Tämän jälkeen USCIS:n vastaus tuli vajaassa kahdessa viikossa, ja vastaus oli myöntävä. Tämä oli kuitenkin siis vasta myönteinen työlupa; viisumi piti hakea erikseen, eikä USCIS:n myönteisen luvan saaminen millään tavoin taannut automaattisesti myönteistä päätöstä viisumihakemukseen.

Ennen viisumihakemuksen tekoa piti odottaa joku kaksi viikkoa, että USCIS lähettää kirjallisen paperin hyväksynnästä. Ensin tuli jokin kopio, joka ei kelvannut viisumihakemukseen, ja vasta sitten virallinen paperi. Kun paperi oli kourassa, viisumihakemuksen saattoi tehdä. Tässä kohtaa myös minä pääsin puolisona täyttämään omia lomakkeita.

Lomakkeessa kysyttiin taustaa, mm. vanhempien nimiä ja omaa koulutusta ja nykyistä työnantajaa (myös minun kohdalla, vaikka viisumini ei liittynyt mitenkään Amerikassa työskentelyyn) sekä tietenkin nämä amerikkalaisten lempikysymykset: oletko terroristi, asekauppias, lapsisotilaiden välittäjä, vehkeiletkö USA:n hallitusta vastaan yms. yms. :D Luonnollisesti vastaus jokaiseen kysymykseen oli ”no”. En käsitä, miksi amerikkalaiset eivät ole vielä tajunneet kysyä samoja asioita eri tavalla tai edes tehdä kysymyslomakkeista sellaisia, että välillä kuuluisikin vastata ”yes”.

Kun sekä mieheni että minä olimme täyttäneet omat viisumihakemuksen lomakkeet netissä, ne lähetettiin sähköisesti. Sitten piti maksaa viisumimaksu. Tämä ei ollut helppoa. Konsulaatin järjestelmät muuttuivat vuoden alussa. En tiedä, johtuiko tästä vai mistä, mutta korttimaksu ei onnistunut minkään luottokortin avulla. Tilisiirtona sitten onnistui, minkä jälkeen piti odottaa pari pankkipäivää, että maksu rekisteröityi järjestelmään. Vasta sitten pystyi varaamaan ajan haastatteluun konsulaattiin. Ajan onneksi sai nopeasti jo seuraavalle päivälle.

Helsingissä konsulaatissa käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Konsulaatti sijaitsee tavallisessa kerrostalossa. Kadulla oli ovisummeri, jota piti painaa sisälle päästäkseen. Olimme lukeneet etukäteen, ettei summeria saa painaa liian aikaisin ennen omaa ajanvarausta, koska sisälle ei pääse etukäteen. Me taidettiin kuitenkin päästä sisälle jopa noin 5 minuuttia ennen omaa aikaa. Rappukäytävästä oikean oven luota ei kuitenkaan päässyt mihinkään sisälle, eikä ovessa ollut mitään kylttiä tai ovikelloa. Ovisummerista oli neuvottu odottamaan käytävässä. Siinä sitten seistiin, kunnes ovi avautui ja tuiman näköinen vartija vaati passeja. Passit saatuaan hän läimäsi oven uudelleen kiinni, ja me odoteltiin vähän lisää. Tässä vaiheessa käytävään tunki lisää ihmisiä hissistä odottamaan konsulaattiaikaansa. En tiedä, asuuko viereisten ovien takana ihmisiä, mutta jos asuu, saatan vähän sääliä heitä.

Lopulta hetken odottelun jälkeen mieheni päästettiin ensin sisälle, ja minun odotteluni jatkui. Sitten minutkin haettiin sisälle, ja edessä oli lentokenttämäinen turvatarkastus. Mukaan haastatteluun ei saanut ottaa mitään muita tavaroita paitsi passin ja paperit, joita tarvitsi haastattelussa. Etukäteen oli ohjeistettu, ettei konsulaattiin saa viedä muita elektronisia laitteita kuin kännykän ilman ilmoitusta etukäteen.

Turvatarkastuksen jälkeen piti odotella hetki ennen kuin kutsuttiin ensimmäiselle tiskille. Tähän meidät kutsuttiin mieheni kanssa erikseen, koska mieheni oli mennyt sisään turvatarkastuksesta jo aiemmin. Tässä tiskillä pyydettiin vain passi ja paperit. Minulla oli mukana vain avioliittotodistus ja yhteinen vuokrasopimus. Lisäksi mukana oli kyllä kasa häävalokuvia, mutta kukaan ei katsonut niitä. :D

Ensimmäisen tiskin jälkeen odoteltiin taas hetki ennen kuin kutsu kävi toiselle tiskille. Tähän meidät kutsuttiin yhtä aikaa. Mieheltäni kysyttiin vain muutama kysymys: kuinka kauan olet työskennellyt nykyisen työnantajan palveluksessa ja mitä työtä teet. Minä olin valmistautunut haastatteluun suurin piirtein opettelemalla ulkoa mieheni vanhempien syntymäajat, mieheni työnkuvan ja muita tällaisia asioita, joita en osaa normaalisti kertoa edes suomeksi. Minulta kysyttiin kuitenkin vain yksi kysymys - kuinka kauan ollaan oltu naimisissa. Tähän kysymykseen yritin tarjota lisävastauksia näyttämällä yhteistä vuokrasopimusta, joka todistaa pitkän avoliiton, mutta vuokrasopimus ei paljon virkailijaa kiinnostanut.

Ennen kuin tiskiltä ilmoitettiin, että viisumimme on hyväksytty, tapahtui ehkä omituisin konsulaattivierailun hetki: Virkailija sanoi kaiken näyttävän hyvältä, mutta ilmoitti sitten käyvänsä jossain ja häipyi takavasemmalle. Hetken kuluttua hän palasi ja ilmoitti, että viisumit on hyväksytty. Takahuoneessa vierailun pointti jäi täysin mystiseksi, ja meitä hämmensi hieman tämä kummallinen eleily.

Kun viisumit oli hyväksytty, meiltä otettiin sormenjäljet ja sitten meidät ajettiin pois. Passit jäivät konsulaattiin viisumipaperin kiinnilaittoa varten. Minun viisumini on L-2 (dependent), eikä viisumiin kuulu automaattisesti lupaa tehdä töitä USA:ssa. Työlupa täytyy hakea erikseen.

Amerikkaan matkustaminen sujui samaten kuin lomamatkoillakin. Lentokoneessa täytettiin sama lappu, jolla ilmeisesti karsitaan rehelliset terroristit, huumeiden kuljettajat ja siipikarjan käsittelijät (jälleen kerran siis rivi ”no”-vastauksia), ja rajatarkastuksessa mentiin tönöttämään samaan jonoon kuin ennenkin eli Visitors-jonoon. USA:n näkökulmasta emme ole vakituisia asukkaita, vaan pelkästään vierailijoita viisumilla. Mielenkiintoista tässä on se, että Suomen näkökulmasta olemme kuitenkin vakituisesti muuttaneet ulkomaille, koska asumme täällä yli vuoden. Aikamoisia väliinputoajia siis ollaan.

Rajatarkastuksessa ei enää ollut mitään erityisiä kysymyksiä. Katsottiin vain paperit nopeasti lävitse ja otettiin ne tavalliset sormenjäljet ja valokuvat, jotka lomamatkoillakin. Tosin minulle todettiin, että koska olen dependent, mitä ikinä tapahtuukin pääviisumin haltijalle eli miehelleni, minä seuraan perässä. ”Whatever happens to him, you follow.” Selvä se sitten.

Kaiken kaikkiaan työluvan ja viisumin hakuprosessista voisi todeta, että mikään ei suju niin nopeasti kuin voisi kuvitella. Eikä mikään ole itsestäänselvää. Mieheni tutun hakemuksen USCIS hylkäsi ensimmäisellä kerralla, koska näyttöä ei ollut tarpeeksi ja koska jokin muotoseikka oli väärin (tosin se muotoseikka oli aika iso, sillä papereissa oli väärä nimi, haha).

Seuraavassa postauksessa voin kertoa vähän uudesta asunnostamme. Pysykää kuulolla! :)