sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Thanksgiving, Friendsgiving ja Kalifornian isoin piparkakkutalo San Franciscossa

Huh, onpa ollut kiireiset viimeiset kolme päivää! Torstaina juhlittiin Thanksgivingia, ja me kävimme mieheni kanssa syömässä kiitospäiväruokaa Mountain Winery -nimisellä viinitilalla. Viime vuonna kävimme ravintolassa ja olin jo silloin sitä mieltä, että ruoat Kiitospäivänä ovat aika kalliita. Mountain Winery ei ole tunnettu halvoista hinnoistaan, ja tämän vuotinen ruokailumme kustansi melkein tuplasti enemmän kuin viime vuotinen: yhden ihmisen buffet-ruokailu maksoi veroineen noin $100, eikä tähän hintaan kuulunut edes juomat. Eikä tipit. Mutta toisaalta saipa syödä niin paljon kuin halusi...
Ruokailualue on ahdettu täyteen pöytiä ja paikka oli tupaten täynnä porukkaa. Ei siis mikään rauhaisa paikka nauttia ruoasta.
Ruoka oli perinteistä Thanksgiving-kamaa: kalkkunaa ja sille stuffingia, perunamuusia ja karpalohyydykettä. Oli oikein maukasta, mutta ei nyt ihan hintansa arvoista. Saman totesin viime vuonna. Ehkä ensi vuonna ei tarvitse enää kolmatta kertaa päästä syömään tällaisia ruokia hinnalla millä hyvänsä... Tosin San Josen downtownista olisi kuulemma saanut parillakympillä eli me vain selvästi onnistumme valitsemaan väärin, haha.
Mountain Winery sijaitsee Piilaakson kukkuloilla. Näkymät ovat upeat.
Danger! Mountain Wineryssa järjestetään paljon ulkoilmakonsertteja, ja tässä taustalla näkyy Concert Bowl.
Buffetähky ei ollut tarpeeksi, vaan söimme lisää kiitospäiväruokia perjantaina, kun kaverimme (miehen kollega ja tämän vaimo) kutsuivat meidät viettämään Friendsgivingia. He olivat kokanneet kaikki perinneruoat itse. Oli tietenkin paljon parempaa kuin Mountain Wineryssa. Kaverimme ovat suomalaisia, mutta miehen kollegalla on Yhdysvaltojen kansalaisuus ja hänen perheessään on ollut tapana kokata aina Kiitospäivän ruoat. Oikeastaan sain nyt siis kokea sen kaipaamani aidon amerikkalaisen Kiitospäivän ruokailun. Puhuttu kielikin oli englantia - satunnaisilla ripauksilla suomea ja ruotsia -, sillä mukana oli yksi amerikkalainen. Oli siis lähes autenttinen kokemus. ;)
Lauantaina olimme San Franciscossa.
Thanksgivingin jälkeen alkaa virallisesti kunnon jouluhulinat. Lähdimme lauantaina San Franciscoon katsomaan Kalifornian suurinta piparkakkutaloa. Luksushotelli Fairmontin aulaan on rakennettu vuodesta 2008 alkaen suuri piparkakkutalo. Avoimien ovien päivät järjestetään aina kerran, ja ne olivat siis nyt. Lähdimme katsastamaan piparirakennelmaa eräiden uusien kavereidemme kanssa. Emmekä olleet ainoita: hotellin aulaan piti jonottaa noin 45 minuuttia.
Hotellin aula ja piparkakkutalo. Kiva yksityiskohta oli joulupukin jalat talon savupiipussa.
Korkeutta piparkakkutalolla on reilut kuutisen metriä. Talo on rakennettu yhden väliseinän kohdalle, ja sen lävitse pystyy kävelemään. Syvyys on noin 3 metriä. Talo sisältää 7750 piparkakkupalaa, 680 kiloa valkoista sokerikuorrutetta ja 317 kiloa karkkia. Tuoksu oli kohtalaisen huumaavan piparinen. 
Leveyttä talolta löytyy 7 metriä. Herkkujen tekemiseen on kulunut aikaa 520 tuntia ja talon rakentamiseen 375 tuntia. 
Oli totta kai vähän lapsille suunnattu tapahtuma, mutta paikalla näkyi paljon myös muita lapsettomia aikuisia kuin vain me. Itse asiassa pikkulapsia näkyi ihmeellisen vähän, mutta ehkä pitkä jono saattaa selittää jotain.
Paikalla oli myös joulupukki.
Alkoi tehdä mieli pipareita... Onneksi Ikeasta niitä saa.
Tuli tehtyä pieni mäkitreeni, kun käveli SF:n katuja.
Joulutohinat ovat siis täydessä käynnissä nyt, kun kalkkunajuhlasta on päästy eroon. Meidän ei onneksi tarvitse kaupoissa ryysistellä, koska emme harrasta joululahjoja.
SF:n Macy'sin iso Snoopy.
Union Squaren joulukuusi valoisalla.
Ja pimeällä. Union Squarella pääsee luistelemaan ja palmutkin ovat saaneet jouluvalot, joten fiilis on ihan huipussaan. San Josen keskustastakin löytyy luistelua valaistujen palmujen alla, joten pitäisi ehkä käydä kokeilemassa siellä. (Tästä kuvasta voi bongata myös ikkunan lasiin heijastuvan ihmisen, jääköön hänen henkilöllisyytensä salaisuudeksi. ;) )

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Happy Holidays!

Tänään oli kiva mennä aamulla töihin. Ajomatka aamun pumppitunnille Mountain Viewiin kesti vain noin 20 minuuttia. Normaalisti aikaa menee vähintään 30 minuuttia, mutta yleensä enemmän. Pituutta matkalla on noin 14 kilometriä.

Ilmeisestikin ihmiset ovat lomailemassa. Huomenna on Thanksgiving, jota seuraa alehelvettinä ja ostoskaaospäivänä tunnettu Black Friday. Monilla on molemmat päivät vapaana töistä - mutta ei todellakaan kaikilla. Monet pitävät vielä vähän enemmänkin lomaa, mikä ehkä selittää tämän aamun tavallista hiljaisemman liikenteen. Tämä viikko ja viikonloppu on Yhdysvaltojen yksi pisimmistä loma-ajoista, koska täällähän ei oikein mitään pitkiä kesä- tai talvilomia tunneta.
Motarille ei tarvinnut tänä aamuna jonottaa oikeastaan yhtään. Yleensä jonotusta kestää vähintään 5 minuuttia (mikä on muuten lyhyt aika - käyttämäni entrance on kohtalaisen hiljainen tavallisinakin arkipäivinä).
Me emme tänä(kään) vuonna saaneet kutsua amerikkalaisten Kiitospäivä-illalliselle, vaikka kovin viime vuonna elättelin toivoa, että tänä vuonna se tapahtuisi. Tämä nyt ei tietenkään ole mikään ihme, sillä tunnemme tänä vuonna suurin piirtein yhtä monta amerikkalaista kuin viime vuonnakin: noin nolla siis. Ehkä sitten ensi vuonna, jos olemme yhä täällä. :D

Me menemme huomenna mieheni kanssa brunssille eräälle lähellä olevalle viinitilalle. Kyseessä on brunssiaika, mutta ruoka on kyllä ihan sitä perinteistä kiitospäivälinjaa: kalkkunaa, kurpitsapiirakkaa ja sitä rataa. Ennen brunssia pitäisi käydä ohjaamassa yksi pumppitunti. Kolmesta normaalista torstain tunnistani kaksi on peruttu pyhän takia. Sitä yhtäkään ei olisi ollut pakko mennä ohjaamaan, mutta mielelläni menen. Palkka on totta kai sama. Täällä ei mitään pyhäkorvauksia ole.
Virallisesti joulukoristeet saisi kai laittaa esille vasta Kiitospäivän jälkeen, mutta onneksi oman kodin seinien sisällä saa tehdä mitä lystää. Targetissa osui silmiin mäyräkoirakoriste, joka oli totta kai pakko ostaa. Meidän naapurilla on joskus ollut samanlainen pihallaan.
Kiitospäivällä ei ole meidän elämässä tietenkään mitään merkitystä. Ei se ole meidän juhla, vaikka mielelläni menen silti syömään niitä ruokia. Koska tapaan töitteni kautta monia ihmisiä joka päivä, olen joutunut hokemaan Happy Thanksgivingia ja Happy Holidaysia monta kertaa. Tuntuu hassulta toivottaa hyvää pyhää pyhästä, joka ei itselle merkitse mitään, jota ei vietä ja jonka perinnettä ja taustaa ei edes ymmärrä kovin hyvin.
Vakavilla asioilla ei saa nauraa eikä toisten perinteitä ja juhlia saa pilkata, enkä minä tee kumpaakaan. Mutta onhan tämä ihan osuva tähän päivään. Kuvan otin Political Humor -faceryhmästä.
Oli miten oli, hyvää Kiitospäivää niille, jotka sitä viettävät! Ja Happy Holidays kaikille! Toivottavasti kaikilla on jotain, mistä olla kiitollinen. Minun syksyni on ollut ikävien tapahtumien värittämä, mutta onneksi elämässä on silti aina ihan hauskaakin.

maanantai 23. marraskuuta 2015

Piilaakson asuntotodellisuus

Viime aikoina on tullut taas vaihteeksi mietittyä asumista. Muutaman kaverin vuokrasopimus on umpeutunut ja vuokranantaja-asuntokompleksit ovat totta kai nostaneet vuokria - joillakin muutamia kymppejä, toisilla muutamia satasia. Meidän asuntomme alkaa vaikuttaa halvalta, kun katselee asuinalueemme North San Josen uusien asuntokompleksien vuokria. Meidänkin kompleksiin valmistui kesällä uusi talo, jossa vuokrat ovat huomattavasti korkeammat kuin meillä. Täällähän samanlainen asunto voi naapurilla maksaa ihan eri summan kuin itsellä - vuokran suuruus voi vaihdella ihan vaikka päivittäin, joten kaikki on kiinni siitä, koska vuokrasopimuksensa on tehnyt.

Piilaaksossa on hullut vuokrat ja hullut asuntomarkkinat. Niin ja tietenkin hullu kodittomuusongelma. Olenkin jo aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta. Tuossa vanhassa postauksessani mainitsin, ettei ole mitenkään tavatonta, että piilaaksolainen nörtti on luopunut asunnostaan. Eikä se todellakaan ole. Kuukausi sitten täällä uutisoitiin Googlen työntekijästä, joka asuu Googlen parkkipaikalla pienessä rekassa. Hän säästää 90 prosenttia tuloistaan, mikä tämän alueen it-ihmisten palkoissa ei välttämättä ole mikään ihan pikku summa.

Tästä rekassa asujasta nousi iso juttu. Minua vähän ihmetytti miksi, sillä ei se mikään yllätys tai uusi juttu voinut kellekään olla, että porukkaa asuu täällä missä milloinkin. Parkkipaikoilla asuvat tuskin ovat mikään yleinen ilmiö, mutta esimerkiksi monen nörtin kimppakämpät ovat yleisiä. Ja nyt ei puhuta mistään opiskelijoiden peruskimppakämppäilystä, vaan siitä, että monta aikuista ihmistä asuu pakon edestä samassa asunnossa tai omakotitalossa ja maksaa siitä(kin) ihan kohtalaisesti. Suomessa HS kirjoitti näistä Piilaakson kimppakämpistä kesällä.

Uusin villitys ovat kuulemma telttapaikat: porukka vuokraa telttoja takapihallaan. Hinta ei ole mikään ihan pieni. Kesällä oli lehtijuttuja teltasta, joka maksoi melkein tonnin kuukaudessa. Lue siitä esimerkiksi täältä. Maksaisitko itse tonnin siitä, että saat asua teltassa?

Kaikki nörtit haluavat Piilaaksoon ja ovat ilmeisestikin valmiita asumaan lähes missä tahansa ja maksamaan lähes mitä tahansa päästäkseen urallaan eteenpäin ja siihen pisteeseen, että saa alkaa maksaa jotain yli 3000 dollarin vuokria. Tuo Hesarin artikkeli väittää San Josen keskivuokran olleen 2200 dollaria vuonna 2014, mutta tuolla hinnalla ei kyllä asuntoa hyvältä alueelta löydy, ja vuokrat ovat myös nousseet vuoden aikana aivan tajuttomasti. Tällä hetkellä vuokrat tuntuvan lähtevän 3000 dollarista ylöspäin uusissa asuntokomplekseissa. Hintojen nousun pysähtymistä ei toistaiseksi ole näkyvissä, sillä kysyntää ja tarvetta riittää.

Nämä asumisasiat ovat tosiaan pyörineet viime aikoina mielessä. Niin kuin joku ehkä on huomannut, meidän "kaksi vuotta Piilaaksossa" on tulossa täyteen maaliskuussa. Kun miettii tulevaisuutta, asuminen on yksi aika iso ja keskeinen osa.

perjantai 20. marraskuuta 2015

Pikakurkistus toivottavasti soon-to-be uuteen työmestaani

Työnhaku täällä on kyllä sellaista byrokraattista paperien täyttämistä että huh huh. Lokakuun lopussa oli koe-esiintyminen ja täytin työhakemuksen. Sen jälkeen olen täyttänyt ties minkälaista paperia, mm. luetellut kaikki osoitteeni, työpaikkani ja niiden osoitteet sekä pomoni viimeisen 10 vuoden ajalta, allekirjoittanut ja taas allekirjoittanut lukuisia sopimuksia ja sitoumuksia ja antanut luvan tarkistaa taustani sekä soittaa yhteen nykyiseen työpaikkaani. Kyseessä on tuntien ohjaaminen isossa it-firmassa, mutta työnantajana toimii välikäsifirma. Tämä firma sijaitsee jossain ihan toisessa osavaltiossa kuin Kaliforniassa.

Sunnuntaina täytin varmaan tunnin ajan netissä lomakkeita, joiden toimivuus oli aika kivikautista. Nämä lomakkeet sentään toimivat muillakin selaimilla kuin IE:lla. Aikoinaan täytin hakemuksia, jotka pystyi täyttämään vain IE:lla, ja se oli jo aika noloa. Kun olin saanut lomakkeet täytettyä ja painanut Lähetä-nappulaa, joka lähettää lomakkeet Human Resources -osastolle, ruutuun ilmestyi teksti, jossa kehotettiin vielä tulostamaan kaikki lomakkeet ja faksaamaan ne HR-osastolle. Tai jos faksia ei ole, lähettämään kirjeellä. Lähetin HR-osaston kontaktihenkilölleni sähköpostin ja kysyin, onko homma selvä vai pitääkö oikeasti alkaa faksata niitä samoja papereita, jotka juuri täytin netissä. No ei tarvinnut. Seuraava vaihe oli vain mennä paikan päälle näyttämään henkilöllisyystodistus ja täyttämään vielä yksi lappu.

Ei onneksi tarvinnut lähteä sinne toiseen osavaltioon saakka tätä asiaa hoitamaan. Täksi päiväksi olin sopinut tapaamisen sen ryhmäliikunnan koordinaattorin kanssa, jolle koe-esiinnyin ja joka itse fyysisesti työskentelee täällä, siellä it-firman tiloissa.

Jos jotkut paikat ovat mielestäni monimutkaisia, niin isot kampusalueet, ja juuri sellaiseen jouduin tänään hortoilemaan. Navigaattori ohjeisti onneksi kohtalaisen hyvin oikeaan paikkaan. Auto piti parkkeerata parkkialueen kauimmaiseen nurkkaan, koska kaikki lähirivistöt olivat sähköautojen parkkipaikkoja. Lähdin hortoilemaan rakennusten luo ja ihmettelin, miksei missään lue, mikä rakennus on mikäkin numero. Ohitse viipotti pyörällä ja kävellen fiksun, coolin ja hipsterin oloista porukkaa. Tämä suomalainen ei vahingossakaan kysynyt keneltäkään "Excuse me, is this building 46?", vaan sen sijaan kaivoi taskusta kännykän ja käytti tämän it-firman omaa tuotetta tarkistaakseen olevansa oikeassa paikassa. Rakennus oli oikea, olin vain väärällä puolella.

Kävelin rakennuksen etupuolelle. Siellä oli söpö piha, josta löytyi mm. riippumattoja, joissa jotkut ilmeisestikin nauttivat työpäivästään. Olin juuri soittamassa koordinaattorille, jotta hän tulisi hakemaan minut sisälle (sinne ei noin vain kävellä), kunnes hän yhtäkkiä ilmestyi yhdestä mystisestä sivuovesta. "There you are, Hanna! Perfect timing!" hän ilmoitti ja käveli suoraa päätä halaamaan minua. Olen tavannut hänet vain kerran aikaisemmin - silloin, kun koe-esiinnnyin hänelle.

Istuimme siellä pihalla, niiden riippumattoilijoiden vieressä, ja täytin jälleen yhden paperin. Saman paperin olin jo täyttänyt nettijärjestelmässä, mutta samapa tuo. Koordinaattori ilmoitti minulle, ettei hänellä juuri nyt ole tarjota minulle omaa tuntia, mutta että hän yrittää etsiä jonkun välin. Voin alkaa sijaistaa kuitenkin jo aikaisemmin. "They're gonna love you here!" Sitten hän vielä puheli siitä, miten oli kertonut parille muulle firmassa ohjaavalle, että olen tulossa, ja miten nämä ohjaajat olivat hehkuttaneet innoissaan sitä, miten ihanaa on, että minut saatiin heille töihin.

En tiedä, miksei näille ihmisille mikään voi koskaan olla silleen vain "ihan ok". Olisiko elämä niin kamalan surullista, jos kaikki ei olisi aina amazing ja awesome...
Kyseessä on it-firma, joka tarjoaa työntekijöilleen pyöriä tälläisellä värityksellä. ;)

torstai 19. marraskuuta 2015

Vihreys (aka kalifornialainen talvi) on saapunut

Kuten olen kertonut, tässä viime aikoina täällä on satanut muutamia kertoja ihan kunnolla. Tällä viikolla havahduin siihen, että luonto on taas pitkästä aikaa muuttunut vihreäksi. Muutos tapahtui jälleen niin nopeasti ja niin yhtäkkisesti, että muutoksen melkein missasi, kun ei ole katsellut tarpeeksi ympärilleen. Viime vuonna kävi sama juttu: marraskuun lopussa yhtäkkiä tajusin, mitä ympärilläni on tapahtunut. Syksy ja talvi Kaliforniassa tarkoittaa sitä, että luonto alkaa kukoistaa.
Kukkulat vihertävät jo. Pian ne muuttuvat vielä entistä enemmän vihreiksi. On se jännä, mitä pienikin sademäärä sai nopeasti aikaan.
Yritin kuvata lisää vihreitä kukkuloita ja tämä oli tulos. Ei pahemmin näy kukkuloita. Mutta ehkä tästä näkee kuitenkin Piilaakson todellisuuden: kukkulat ovat läsnä aina ja kaikkialla, minne katsookin.
Koska Kalifornian kuivuus on tällä hetkellä uhkaava tila, veden säästämiseen liittyvää propagandaa on täällä esillä koko ajan. Tuntuu kuitenkin siltä, että nyt kun sadekausi on alkanut, propaganda on lisääntynyt. Osa porukasta tuntuu kuvittelevan, että pieni sade pelastaa koko osavaltion, vaikka kuivuusongelmat ovat jatkuneet jo vuosia. Ehkä infolle on siis syytäkin. Motarien infotauluissa näkee tekstejä kuten "Extreme drought. Limit water usage". Santa Clara Valleyn Water Districtilla on motarien varsilla isoja mainostauluja veden säästämisestä. Etenkin tämä mainos vähän ärsytti minua:
Kuvan lähde näkyy kuvassa.
Ihan niin kuin pitkät suihkut ja liiallinen veden käyttö olisivat vain naisten juttu. Kauheaa stereotypiaa. :D Tosin taisi niillä olla joku mieskin jossain mainoksessa - tosin se ei liity suihkuun. Täytyy muuten sanoa, että nämä propagandat pyörivät mielessäni, kun joudun nykyään töiden takia käymään suihkussa pahimmillaan kolme kertaa päivässä... Lyhyitä suihkuja, mutta silti. Hävettää.

El Niñosta puhutaan täällä koko ajan. Viime vuonnakin väittivät, että se tulee, muttei se pahemmin tullut. Ehkä tänä vuonna sitten. Jos Suomessa jauhetaankin säästä ja talvesta ja lumesta ja siitä, tuleeko lunta vai ei, niin täällä vasta jauhetaankin tästä sateesta tai siitä, sataako vai ei ja jos sataa, niin sataako tarpeeksi. Ja näköjään jatkan jauhamista täällä blogissakin.
Vihreys on toki katsojan silmissä. Minusta nuo kukkulat vihertävät jo aivan selkeästi. Tämän kuvan ottaessani olin liikenteessä Suomesta tänne muutama viikko sitten muuttaneen kaverin kanssa. Hän oli sitä mieltä, että kukkulat ovat aivan kuihtuneen ruskeita. Kehotin häntä vain odottamaan kevättä ja keltaisuutta. (Itse asiassa nyt kun katson tätä kuvaa, huomaan, ettei vihreys edes erotu tästä kovin hyvin. Mutta kyllä ne vihreitä ovat!)
Nyt kun kelloja on siirretty, täällä on myös ihan todella pimeää. Pimeä tulee jo viiden aikoihin ja se tulee todella yhtäkkisesti. Ja kun katuvaloja ei pahemmin ole, pimeä on oikeasti tosi pimeää ja on ihan sellainen olo kuin olisi yö. Tosin onneksi sitten aamuisin tulee aikaisemmin valoista. Kun torstaisin tulen aikaisen aamun bodyattack-tunniltani pois seitsemän aikoihin, on jo valoisaa. En siis voi enää nauttia auringonnoususta motarilla kotiin ajaessani, koska aurinko on jo noussut.
Sanoin sen jo viime vuonna ja nyt sanon uudestaan: ihan niin kuin Suomessa asuisi. Kello ei ole paljon mitään, mutta on täysin pimeää. 

maanantai 16. marraskuuta 2015

Väsynyt maanantai

Maanantaisin pitäisi ehkä olla täynnä tarmoa uutta viikkoa varten, mutta minua väsyttää aivan kamalan paljon. Yritin levätä viikonlopun aikana, sillä mieheni lähti lauantaina aamulla työmatkalle ja minulla oli siis hyviä hetkiä vain olla ja loikoilla. Mitä nyt uhrasin viikon ainoan täysinäisen lepopäiväni (sunnuntain) siihen, että kävin sijaistamassa aamulla yhden bodyattack-tunnin. Eräs osallistuja alkoi itkeä kesken tunnin, onneksi tosin positiivisista syistä, ei negatiivisista, mutta kiva katkos tuli tuntiin, kun oli pakko juosta salista itkien lähteneen perään ja mennä varmistamaan, mitä oli tapahtunut. Täällä kyllä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Aiemmin eräällä toisella salilla kaksi osallistujaa alkoi tapella kesken tuntini siitä, missä on kenenkin paikka. Olen käynyt ryhmäliikuntatunneilla Turussa asuessani melkein 10 vuotta eikä siellä koskaan tapahtunut mitään...
Meidän sisäpiha. Ihanan syksyistä. Tänään oli hävyttömän kylmä tuuli, mutta todella kaunis syksyinen päivä. Tosin minä olen tietenkin sisällä. Ulkona on noin 15 astetta ja sisällä törkeän kylmä, joten makaan lämmityslaite täysillä viltin alla sohvalla.
Aamutuntejani lukuunottamatta olen vain maannut koko viikonlopun. Minun piti kyllä opetella vanhoja bodyattackin ohjelmia sunnuntaina ohjaukseni jälkeen, mutten jaksanut. Sen sijaan opettelin kyllä kaksi uutta cxworxin kappaletta, koska niitä pystyn opettelemaan hyvin kotona kokolattiamatolla maaten.

Näiden epämääräisten liikuntahetkien lisäksi olen syönyt roskaruokaa viikonlopun aikana enemmän kuin olisi hyväksi: lauantaina thai-ruokaa ja sunnuntaina kävin Chipotlessa, joka on sellainen meksikolaisruokaa tarjoava pikaruokaketju. Olen aiemmin käynyt Chipotlessa vain kerran, ja suhtaudun moisiin roskaruokapaikkoihin kohtalaisella varauksella. Kutsun miestäni joskus Chipotle-mieheksi, koska hän tuntuu käyvän valitettavan usein lounaalla Chipotlessa. Alan kuitenkin nyt itsekin lämmetä kyseiselle paikalle. Ehkä liiankin paljon, koska sitä piti saada tänään maanantaina lisää. Kun elää kokonaisen viikonlopun huonolla ruokavaliolla ja maanantaina aamulla ohjaa klo 11 mennessä 2,5 tuntia liikuntaa, kroppa näköjään haluaa vain lisää. Olen varma, että Amerikka tulee lopulta vain tuhoamaan elämäni, sillä ei olisi tullut koskaan Turussa mieleenkään käydä vaikkapa Hesellä hakemassa ruokaa keskellä päivää. En tosiaan ole ollut mikään roskaruoan ystävä, vaikken muutoin olekaan mikään vain terveysruokien syöjä.

Minun piti oikeasti tänään harjoitella niitä attackin ohjelmia, mutta kello on nyt neljä ja mahani on aivan liian täynnä edes liikunnan ajattelemiseen, sillä Chipotle-annoksen lisäksi vedin pussillisen Whole Foodsin suklaakookospalloja ja viikunapatukoita. Olin tuossa oikeastaan kokonaisen viikon syömättä herkkuja ja nyt se näköjään kostautuu. Voi siis olla, että jatkan päivääni tässä sohvalla.
Chipotlen rice bowl (josta söisi varmaan ainakin kaksi aikuista) ja Frendit - mitä muuta voisi tarvita maanantaihinsa?
Oli minulla oikeasti jotain ihan älykästäkin kerrottavaa. Kävin viikonlopun aikana kahdella eri Ymca:n kuntosalilla osallistumassa ohjaajien kokoontumiseen, ja jälleen kerran sain todeta, miten elämä vain on yksinkertaisimmillaankin niin erilaista täällä kuin Suomessa. Ekassa palaverissa oli tarjolla nyyttärimeiningillä ruokaa. Eräs ohjaaja oli tehnyt suklaapaloja. Hän kiersi ympäriinsä kyselemässä, olivatko kaikki maistaneet niitä. "Did you try the brownies? I made them. Aren't they amazing?" Kuulin ainakin neljä kertaa, kun hän kehui omia leipomuksiaan kehuvin adjektiivein. Ja olivathan ne hyviä, kehunsa todellakin ansainneet. Huvitti vain, kun mietin, miten Suomessa suhtauduttaisiin siihen, jos joku hehkuttaisi taukoamatta sitä, miten hyviä suklaapaloja on leiponut. Ja sitten alkoi vähän naurattaa, kun mietin, miten kuvio oikeasti Suomessa menisi: "No nää nyt on vaan tälläsiä, vähän epäonnistuikin, ei nää oo kovin hyviä." :D

Toisessa palaverissa keskusteltiin siitä, miten on tärkeää, että uudet salin jäsenet saadaan otetuksi vastaan. Pomot kehottivat, että ohjaajien kannattaa paitsi itse käydä esittäytymässä uusille tunneille tulijoille, myös pyytää vanhoja "kanttis"-osallistujia käymään esittäytymässä, jos näkevät, että tunnille tulee joku uusi kasvo. Ja jälleen kerran olin pakotettu miettimään kotimaatani Suomea, jossa kävin vuosia samoilla tunneilla samojen ihmisten kanssa aina samaan aikaan, eikä kukaan tuntematon koskaan puhunut toiselle tuntemattomalle mitään eikä tervehtinyt toisiaan, eikä missään määrin yrittänyt tehdä tuntemattomasta itselleen tuttua. En todellakaan tiennyt heidän nimiään tai sitä, mite he tekevät, eikä minua kiinnostanutkaan. En tiedä, kiinnostaako täälläkään ketään oikeasti vai onko kyseessä enemmän vain sellainen kohtelias tapa ja teeskentely, mutta ehkä pikkuhiljaa alan lämmetä täkäläiselle toiminnalle (vaikka olen älyttömän huono nimissä enkä koskaan muista kenenkään nimeä, vaikka kirjoitan niitä jopa ylös!). Varsinkin Ymca:n saleilla yhteisöllisyys kukoistaa. Yleensä en ehdi tuntieni alussa edes kysyä, onko joku ekaa kertaa tunnilla, ennen kuin joku vanha osallistuja on jo ehtinyt bongata uuden, auttaa tätä esimerkiksi pumppikamojen hakemisessa ja huutanut jostain salin kauimmasta nurkasta minulle "Hanna! Hanna! Come here! We have a new person here today!"

torstai 12. marraskuuta 2015

Voi mitä sotkuja

Monilla täällä päin asuvilla ihmisillä tuntuu olevan täysin erilainen käsitys siisteydestä kuin minulla on. Sanon täällä usein, että "nämä ihmiset" ovat kamalan sottaisia eivätkä osaa elää siivosti. "Näillä ihmisillä" viittaan milloin mihinkin, mutta yleensä kanssamme samassa taloyhtiössä tai tällä alueella asuviin ihmisiin.

Kun näen autohallin lattioilla starbucks-kuppeja, myttyyn heitettyjä nenäliinoja ja kaiken maailman muuta kamaa, jota ihmiset eivät ole jaksaneet viedä roskiin asti, mietin mielessäni, että taas "ne ihmiset" ovat olleet asialla. Kun näen kuntosaliketjun salin naisten vessassa lattialla olevia wc-paperimyttyjä ja istuinsuojia, lavuaareissa ja pukuhuoneen lattialla hiustuppoja ja penkeille jätettyjä likaisia saliketjun pyyhkeitä ja tyhjiä kosmetiikkarasioita, syytän jälleen mielessäni "niitä ihmisiä". Kun menen kotitalossani roskakuiluhuoneeseen, jossa joku on tukkinut molemmat kuilut liian isoilla roskapusseilla ja sen jälkeen hylännyt kaikki muut roskansa siihen huoneen lattialle, koska kuiluun ei enää pääse käsiksi, kiroan mielessäni "niitä ihmisiä", kun itse kävelen sääntöjen ja kaiken kohteliaisuuden mukaisesti alakertaan viemään roskapussini sinne, minne se kuuluu: roskalaatikkoon, ei roskahuoneen käytävälle. Kun roskalaatikkohuoneessa minua odottaa järkyttävä kaaos - pusseja heiteltynä ympäri huonetta ja kaikkea mahdollista hylättyä kamaa - kiroan lisää "niitä ihmisiä", jotka eivät osaa elää niin kuin ihmisten mielestäni pitäisi elää.

On aina helppo syyttää "niitä ihmisiä". Niitä toisia, niitä muita, ei itseä. Mutta kun oikeasti! En tiedä, olenko minä jotenkin poikkeuksellisen siisti ihminen vai onko suomalaisen käsitys siisteydestä vain hyvin erilainen kuin muilla tällä alueella elävillä, mutta mielestäni tämä ei ole OK:
Tervetuloa meidän kotitaloon!
Meidän roskahuone näyttää usein tältä. Tämä on siis se huone, jonne roskapussit pitäisi viedä, jos ne eivät syystä tai toisesta mahdu alas roskakuilusta yläkerrassa. Suurin osa naapureistamme jättää roskansa sinne yläkertojen kuiluhuoneisiin lattialle lojumaan eivätkä todellakaan kävele alas asti. Ja jos kävelevät, niin lopputulos on tämä. Taloyhtiömme meksikolaiset työntekijät siivoavat sotkut totta kai pois, mutta ei mene aikaakaan, kun näkymä on taas jotain tällaista.

Toissapäivänä kaksi meksikolaista työmiestä roudasi portaita alas jotain hylättyjä huonekaluja, erittäin epäergonomisen ja hankalan näköisesti. Kävi heitä sääliksi. Nekin huonekalut joku oli tainnut jättää roskakuiluhuoneeseen, koska "kyllähän ne joku sieltä sitten siivoaa pois". Miksi tehdä itse mitään, kun meksikolaiset siivoavat puolestamme?
Kun roskalavahuonekin on täynnä, loput kamat voi hylätä jonnekin kulmaan huoneen ulkopuolelle, esimerkiksi autotallin kulmaan, ja vain jättää siihen. Tämä tilanne oli kait yritetty pelastaa siten, että noiden luona oli lappu, missä luki "To Salvation Army". Kaunis ajatus joo, mutta olisiko kannattanut kuitenkin ihan itse viedä ne tavarat sinne pelastusarmeijalle. Meksikolaiset heittävät nämä todennäköisesti vain edelleen roskiin.
En ole 28 elinvuoteni aikana koskaan törmännyt mihinkään näin jäätäviin sotkuihin kuin täällä asuessani olen. Toki en ole asunut ennen ulkomailla enkä matkustellut länsimaiden ulkopuolella muuta kuin pari kertaa eli vajavainen kokemustaustahan minulla on. Mutta maailmankatsomukseni on nyt siis avartunut. Valitettavasti vain erittäin huonolla tavalla. Tiedän, ettei tämä sotku ole mitään verrattuna monen muun maan oloihin, ihan pientähän tämä on, mutta tämä on hei Kalifornia, ei mikään kehitysmaa.

Kertokaa kiltit Amerikassa asuvat muut ulkosuomalaiset, että teilläkin on tällaista! (Niistä New Yorkin sotkuista en kuitenkaan halua kuulla, se on ihan oma maailmansa se! ;D)

tiistai 10. marraskuuta 2015

Ei mitään asiaa, paitsi sadeasiaa

Jos viime viikon alussa satoikin yhtenä päivänä kummallisen paljon, niin eilen maanantaina sitä vasta satoikin. Vettä tuli täysin kaatamalla ja pitkän aikaa putkeen. Samaan aikaan ukkosti ja oikein salamoi. Ihanan eksoottista, vaikkakin hieman pelottavaa, sillä salamointi liikenteessä ollessa ei ole mitään hauskinta (kun salamia ei ehdi ihastella, haha). Jouduin valitettavasti tosiaan olemaan liikenteessä keskellä pahinta kaatosadetta, ja vähän huolestuneena mietiskelin siinä, mahtavatkohan auton pyyhkimet kestää sellaista tolkutonta edestakas jynssäämistä.

Niin siis joo....... Oikeastikin. Tuollainen ajatus putkahti mieleen. Parissa sekunnissa tajusin, mitä olin ajatellut. Minusta on selkeästi tullut sellainen, jolle vähän naureskelin vuosi sitten: sateesta täysin vieroittautunut ja siitä lähes mitään tietämätön. Ei apua. On se kumma juttu, kun jossain päin maailmaa sataa aina ja koko ajan, ja pyyhkimet kestävät ihan hyvin. ;)
Pakollinen täysin turhanpäiväinen sadekuva liikenteessä. Ettei vain jää epäselväksi, että sade on oikeasti ihmeellinen asia tässä maailman kuivassa kolkassa, myös tämän suomalaisen mielestä.
Sade on niin mielenkiintoinen ilmiö, että juttelin siitä jopa pumppituntini alussa osallistujien kanssa. Totesin pitäväni sateesta, vaikka se tekeekin liikenteestä aivan kaoottista. Tähän eräs osallistuja totesi oikein osuvasti: "It's not the rain that makes the traffic worse, it's the people!" Osui ja upposi. Eihän se ole se sää, se on se, miten siihen säähän suhtaudutaan. Kun sadetta ei ymmärretä ja kun siihen ei olla totuttu, tapahtuu pahoja asioita. Minä sentään osaan ajaa sateessa ilman, että hidastan vauhdin kahteenkymppiin motarilla, vaikka pelkäsinkin hyväkuntoisen auton pyyhkijöiden kestävyyttä. :D
Kun Kaliforniassa sataa, käy näin. Punaiset ympyrät kartassa merkkaavat liikenneonnettomuuksia, huutomerkit joitain pienempiä liikenteen hidastuksia. Kartta kuvaa Los Angelesin aluetta, mutta sama meno täällä Piilaaksossakin on. Kosmetologini sanoi minulle varaavansa sadepäivinä 15 minuutin ajomatkaan tunnin. Ei ollenkaan liioiteltua. (En tiedä tämän kuvan lähdettä, sillä se on pyörinyt ympäriinsä netissä. Kuva on ehkä hiukan photoshopattu, mutta oikeasti se kuvastaa ihan täysin täkäläistä meininkiä: koska ihmiset eivät ole tottuneet sateeseen, heillä ei ole ajotaitoa toimia sateessa oikein, joten sitten käy näin.)
Kaatosade onneksi kesti vain maanantaiaamupäivän. Keskipäivällä oli jo kirkkaampaa. Jumiuduin kuitenkin liikenteessä hetkeksi Googlen self-driving -auton perään. Olen näistä itseohjautuvista autoista joskus kirjoitellutkin täällä. Ei mikään harvinainen näky.
Tässä autossa oli ihan testiajaja sisällä, niin kuin näissä autoissa pitää ollakin, sillä ne ovat vasta testivaiheessa.
Mutta joo, syksy ja sadekausi ovat siis saapuneet. Ja kylmyys! Lämpötila on ollut nyt jo monena päivänä alle 20 astetta. Öisin menee juuri ja juuri jopa alle 10 asteen. Niinä aamuina, kun joudun lähtemään töihin puoli kuuden aikoihin, on ollut jotain 8 astetta. On alkanut harmittaa, että ostin alkusyksystä sen toppaliivin enkä sellaista aasialaisten naisten tavaramerkkiä, kevyttoppatakkia. En tiedä, mitä olen taas kuvitellut. Kun päällä on huppari ja toppaliivi, kun kello on 5.30 aamulla ja kun sataa kaatamalla vettä, paleltaa aika pahasti! Naureskelin tuossa, että jos asuisin Suomessa ja olisi 8 astetta, minulla olisi vähintään villakangastakki, kaulahuivi ja hanskat, varmaan pipokin. Niin ja joku sellainen, jota kutsutaan sateenvarjoksi ja jota ei kalifornialaisissa kaupoissa pahemmin myydä. 
Sateen ja kylmyyden mukana saapuvat joulukuuset. Tässä ostoskatu Santana Rown kuusi.
Tänään sentään vedin päälle nahkatakin, kaulahuivin ja syyskengät, kun lähdin lounaalle kaverin kanssa. Oli jotain 18 astetta lämmintä (syksyinen 18 astetta, ei kesäinen, eli oikeasti viileä) ja olin kyllä aika kylmissäni. Niin oli muuten kaverinikin ja hänellä oli vielä enemmän vaatteita kuin minulla. Suomesta hänkin.
Joulukuusia ja palmuja. 
Mutta hyvin minä osaan pukeutua. Naapuruston intialaiset vetelevät edelleen sortseissa, t-paidoissa ja läpsyissä ja tulevat varmasti tekemään näin läpi koko "talven". Samat vaatteet kesät talvet.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Napa Wine Countryn parhaat

Kuinka monelle tulee Kaliforniasta mieleen viinit? Varmaan aika monelle, ainakin hiekkarantojen, hengenpelastajien, Hollywoodin ja kaiken muun (epärealistisen tai täysin vain Etelä-Kaliforniaan kuuluvan ;D) hömpötyksen jälkeen.

Me emme mieheni kanssa ole mitään viini-ihmisiä. Suomessa asuessamme joimme viiniä kohtalaisen usein, mutta tänne muuttaessa alkoholin kulutuksemme on laskenut lähelle nollaa, emmekä oikeastaan enää koskaan osta alkoholia kotiin juotavaksi. Kuka nyt Kaliforniaan tulisi viinejä juomaan, haha...

Napa Valleyn viinialue on kuitenkin ollut must see -listalla alusta alkaen, koska Napan viinit ovat kuuluisia ja koska onhan näitä Kalifornian isoja viinialueita pakko päästä näkemään. Viinialueita täällä muuten riittää - itse asiassa lähimmät viinitilat löytyvät ihan tästä Bay Arean hujakoilta 30 minuutin ajomatkan päästä meiltä -, mutta Napa taitaa olla yksi kuuluisimmista ja hienostuneimmista alueista.
Napa Valley, kuuluisa viinialue, joka on pystyttänyt itselleen kyltin, jonka luona parveili pieni turistilauma valokuvailemassa.
Me lähdimme Napaan juhlistamaan hääpäiväämme lokakuun lopussa yhtenä viikonloppuna. Käytän tässä postauksessa nyt nimeä Napa, vaikka oikeastaan Napa Valleyn viinialue on eri asia, ja Napa on vain yksi kaupunki tällä alueella. Monet alueen viinitilat sijaitsevat ihan muissa kaupungeissa.

Tässä reissun parhaat palat:

- Napaan ajaa meiltä vain 1,5 tuntia eli sinne voi hyvin lähteä tekemään vaikka vain päiväreissun. Tosin lauantaina päiväruuhkassa sinne ajoi kaksi tuntia.
Maisemia Napan päätien varrella. 
- Ilmasto tuntuisi ainakin näin yhden vierailukerran perusteella olevan Napassa vähän erilainen kuin täällä Piilaaksossa: siellä oli todella lämmin ja paljon lämpimämpi kuin täällä.
Viiniköynnöksiä niin pitkälle kuin silmä näkee.
- Napassa oli myös vihreämpää kuin täällä. Totesimme mieheni kanssa molemmat, ettei näytä yhtään siltä, että olisi Kaliforniassa, vaan enemmänkin siltä kuin olisi jossain Etelä-Euroopassa. Vaikkemme mitään Etelä-Euroopan asiantuntijoita olekaan, sellainen assosiaatio tuli heti mieleen.
Viineihin liittyvä oheiskrääsä kukoistaa joillakin viinitiloilla.
- Jo pelkkä autolla ajaminen Napa Valleyn alueella oli kivaa. Päätiessä on yksi kaista per suunta ja molemmilla puolilla levittäytyivät viiniköynnökset ja viinitilat, joista suurin osa näytti aika hienostuneilta. Napan alueen vieressä sijaitsee muuten toinen viinialue, Sonoman alue, joka on kuulemma rennompi eikä niin hienostunut kuin Napa (eikä myöskään yhtä kallis).
Napan alueen päätie.
- Päätien varrella tuoksui viiniltä. Tuoksu tulvi autoonkin ilmastoinnin kautta.
Näiden vanhojen viinitynnyreiden läheisyydessä tuoksui todella vahvasti punkku.
- Napan viinitiloista suurin osa ei vaadi etukäteisvarausta, vaan tasting roomeihin saa vain pelmahtaa paikalle. Me kävimme lauantaina kahdessa paikassa ja sunnuntaina yhdessä.
Before & after -kuva: maistelussa punaviiniä ja taustalla köynnökset, joista tämän viinin rypäleet ovat oikeasti tulleet.
- Yksi erittäin suosittu tapa viettää päivää Napassa on tulla viinitilalle piknikille. Vain osa viinitiloista sallii piknikit, joten kannattaa tsekata etukäteen, minne saa mennä piknikille ja minne ei. Yleensä piknikin yhteydessä on soveliasta ostaa viinitilalta viinit juotavaksi. Me vietimme parisen tuntia lauantaina piknikillä. Valitsimme viinitilan, josta sai (tai piti) ostaa valmiit piknikeväät, sillä viinitilalla oli pieni ruokaputiikki.
Kalleimmat piknikeväät koskaan: kaksi täytettyä leipää, pieni salaatti, pullo viiniä ja yksi limsa maksoivat yhteensä jotain noin $60. Tosin viinillä oli hintaa jo sen $20. Oli muuten varmaan kallein viini, mitä koskaan olemme ostaneet vain itsellemme (kertoo aika paljon meidän viiniharrastuksen tasosta). Hyvää oli, sekä ruoka että viini. Kosteuspyyhkeitäkin kelpasi käyttää, kun niissä oli Amerikan lipun kuosi paketissa. :)
- Tämän piknikviinitilan nimi on V. Sattui Winery. Me käytimme mieheni kanssa paljon aikaa sen pohdiskeluun, onko nimen Sattui enemmän sellainen "Ai hitsit kun sattui pahasti" vai sellainen "Sattuipa kerran" tyyppinen sattua. Mutta eräs kaverini sitten ratkaisi tämän ongelman ilmoittamalla, että nimihän on selvästi "v*ttu ku sattui". :D
Me siirryimme nurmikolta pikniköimään penkille ja viinitynnyripöydälle heti, kun paikka vapautui. V. Sattui Winery on yksi suosituimmista piknikpaikoista Napa Valleyssa ja siellä oli paljon porukkaa lämpimänä lokakuisena lauantaina. Viinitilalla on piknikpöytiä, mutta osa ihmisistä oli tullut paikalle myös omien vilttien kanssa. Ja totta kai näkyi myös sellaisia kokoontaitettavia tuoleja, joita amerikkalaiset roudaavat erinäisiin tapahtumiin mukanaan.
- Ei Napassa ihan pakko pelkkää viiniä ole maistella. Sieltä löytyy nimittäin myös kuohuviiniä, ainakin Mumm-merkkistä sellaista. Tuota merkkiä näkyy Suomen Alkossakin, joskin merkki on alunperin Ranskasta ja sieltä siirtynyt sitten Napaan, joten ei hajuakaan, onko Alkon Mummit ranskalaista vai kalifornialaista. Mutta hyviä olivat ainakin nämä Napan versiot.
Mummilla maisteluannokset olivat kunnon kokoisia. Monesti viinitiloilla maisteluannos on kohtalaisen pieni liru. Tämä kolmen skumpan maistelumenu maksoi noin $20, me jaoimme nämä. Mummia löytyy täältä ihan kaupoistakin, mutta osa Napan viineistä on sellaisia, että niitä saa ostaa vain ja ainoastaan viinitiloilta suoraan. 
Mummin tilalla. Oli vähän surkean näköistä tähän aikaan vuodesta.
- Viikonlopun jännin kokemus oli ehdottomasti mutakylpy sunnuntaina! Napan alueen pohjoisosassa sijaitsee paikka nimeltä Calistoga, joka on kuuluisa kuumista lähteistään ja mutakylvyistään. Kun luin tästä, ei tullut enää kysymykseenkään, etteikö mutakylpyä pitäisi päästä testaamaan. Calistogan mutakylvyillä on pitkä historia: intiaanit ovat käyttäneet Calistogan aluetta parantamiseen jo ennen kuin eurooppalaiset saapuivat mestoille. Nykyään mutakylvyt ovat suurin turismin vetäjä Calistogassa, ja kylpyjä tarjoavat useat spat.
Harva spa tarjoaa mutakylpyjä pariskunnille yhtä aikaa, mutta löysin yhden paikan, jossa tämän kokemuksen saa jakaa mielitiettynsä kanssa. Väittävät, että tuo muta on Calistogan maaperästä ja siihen sekoitettu vesi Calistogan mineraalivettä. Uskokoon ken tahtoo; en tiedä, miten asia oikeasti on. Oli miten oli, älyttömän rentouttavaa! 
Mudassa lilluttiin noin vartti (kauempaa ei olisi pystynytkään, se oli niin kuumaa) ja sen jälkeen siirryttiin suihkun kautta pieneen porealtaaseen, joka oli kuulemma mineraalivettä. Kroppani oli tässä vaiheessa niin rentoutunut, etten pystynyt liikuttamaan kasvojani. Oikeastaan vähän pelottava kokemus. Porealtaan jälkeen vetäydyttiin pieneen huoneeseen, jossa kääriydyttiin peittoon ja jossa sai levätä 20 minuuttia. Normaali ihminen olisi ehkä nukahtanut, mutta minun unenlahjani katoavat aina silloin, kun voisi nukahtaa, joten makoilin vain (ja niin teki kyllä miehenikin). Tästä huvista me pulitimme noin $65/henkilö, mutta tuo oli alehinta: oikea hinta on $90/henkilö. Ei siis ihan halpaa huvia, mutta ehdottomasti kokemuksen arvoinen. Päälle tuli tietenkin spa attendantin tippi, sillä kokemuksessa oli avustamassa työntekijä.
Päätien varrella oli pysäköitynä tällainen vanha pieni kuormuri, jonka lavalla oli kolme isoa kurpitsaa. Ajoimme tämän ohi kolme kertaa, ja kolmannella kerralla minun oli pakko pyytää miestäni pysähtymään, jotta saisin käydä ottamassa valokuvan. Jotenkin ihan hirveän sympaattinen! Ja nuo kurpitsat olivat todella isoja!
- Rakastan aamupaloja ja brunsseja ja olinkin varannut meille mutakylvyn jälkeen brunssin eräästä Napan ravintolasta. Oli aika perus, ei mitään ihmeellistä. Näkymät olivat hienommat kuin ruoka: kuvittelimme olevamme siellä Etelä-Euroopassa jälleen.
Brunssiravintola.
Ja ravintolan pihaa.
Napa on ehdottomasti paikka, jossa voisi käydä uudestaankin. Me olemme aina miettineet, ettemme viitsi lähteä, koska on autoiluongelma: kuka saa maistella viinejä ja kuka ajaa autoa? Viinien maisteluannokset ovat toki yleensä pieniä, mutta itse ainakin suhtaudun aika nollalinjalla autoilun ja alkoholin yhdistämiseen, vaikkei kukaan muu täällä Amerikassa tunnukaan niin tekevän.

Onneksi viinitiloilla maisteluannoksen saa jakaa, joten me ostimme nyt aina vain yhdet annokset, joista molemmat maisteli. Mieheni ajoi. Emme kuitenkaan edelleenkään ymmärrä, miten ihmiset järjestävät tällaiset tilanteet. Esimerkiksi Mummin tilalla viereisessä pöydässä istui pariskunta ja molemmat maistelivat täydet annokset eli kolme isoa lasia skumppaa. Miten he mahtoivat olla liikkeellä...? Napan alueella on toki paljon erilaisia viinitilakierroksia ja sieltä saa vuokrata myös pyöriä, joten osa varmasti käyttää näitä mahdollisuuksia. Me emme kyllä nähneet ketään ajamassa pyöriä. Välimatkat joidenkin viinitilojen välillä ovat muuten välillä pitkiäkin, esimerkiksi Mummin tila sijaitsi kohtalaisen kaukana päätiestä.
Hieno rekkari. Tämä auto oli varmaan jonkinlainen viinitilakierroksen auto. Tai sitten joku on vain todella iso Napa-fani.
Mutta ehkä ihmiset täällä maistelevat vain niin sivistyneesti, että pysyvät ajokunnossa koko ajan. Tai ehkä minulla on vain huono viinapää, kun en todellakaan itse lähtisi ajamaan autoa kolmen skumppalasillisen jälkeen......
One ring to shade them all. Tämä oli yhden vanhan huvimajan yläpuolella. Vanha Lotr-fani arvostaa.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Uutisia edellä

Olen näköjään unohtanut kirjoittaa postauksen hääpäiväretkestämme Napan viinialueelle. Minun piti kirjoittaa tämä postaus eilen, mutta sitten olin kahden aamutuntini jälkeen niin väsynyt, että foam rollailun ja venyttelyn jälkeen lösähdin sohvalle katsomaan Frendejä ja syömään herkkuja ja siinä menikin sitten loppupäivä. Oho.
Syksy on niin saapunut Piilaakson. Maanantaina satoi, eikä vain sillä tavalla niin kuin täällä yleensä sataa (eli noin minuutin ajan, pari pisaraa), vaan kunnolla parikin tuntea putkeen. Eilen ja tänään paistoi jälleen aurinko, mutta lämpötila jäi alle 20 asteen. Minä nukuin viime yönä jo villasukat jalassa. Se on varma syksyn (ja talven, apua!) merkki.
Ajattelin, että aina on uusi päivä ja että ehkä teen postauksen Napasta tänään. Mutta tänään päätinkin aamupäivän tuntieni ja illan tuntieni välissä alkaa opetella paria uutta bodypump-kappaletta tunneilleni, koska ilmeisesti suurin osa ohjaajista miksailee jo vanhoja ohjelmia tunneilleen, mutta minä olen edelleen vain rynkyttänyt nykyistä ohjelmaa (se tuli täällä käyttöön kuukausi sitten). Tuli siis vähän paineita niin sanotusti.

En siis todellakaan ehdi nyt kirjoittaa Napasta. Sen sijaan voin kertoa teille, että olen kerrankin ollut uutisia edellä. Sunnuntaina kävimme Costcossa ja bongasin sieltä edellistäkin nallea suuremman nallen. Nyt oikein jättinallen!
Tämän nallen kanssa poseerasivat niin pikkulapset kuin yksi tällainen aikuinenkin...
Postasin yllä olevan kuvan totta kai Facebookiin. Mutta vielä mitä! Tämä nalle ylitti uutiskynnyksen ihan Suomessa asti! Tiistaina Ilta-Sanomat uutisoi tästä mykistävän kokoisesta nallesta, jonka kuljetukseen tarvitaan ihan trukki. Jutun voi lukea täältä.

Ehkä jonkun pitäisi palkata minut bongailemaan Ameriikan ihmeellisyyksiä, jos kerta tämä ylittää uutiskynnyksen... ;)