Kuulunko vai enkö kuulu?

Tässä viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta on hyvä vähän kirjoittaa niistä tunteista, joita reissumme Suomeen on minussa herättänyt.

Kun olimme vielä San Josessa ja kun mietin tulevaa reissua, elämä Suomessa tuntui todella kaukaiselta - sekä oma, entinen elämämme että perheen ja kavereiden elämä. En oikein osannut kuvitella itseäni enää samaan vanhaan elämään, koska irrottautuminen entisestä ja tavallisesta arjesta on omalla kohdallani ollut aika selkeää. Mutta eipä Turussa ja Paimiossa tarvinnut olla kauaakaan ennen kuin se olikin se meidän elämä San Josessa, joka alkoi tuntua kaukaiselta. Se, mikä kotona San Josessa tuntui vieraalta, alkoi vain parin Turku-päivän jälkeen tuntua täysin tutulta ja ihan tavalliselta. Nopeasti tuli sellainen olo kuin en olisi ollut hetkeäkään poissa Suomesta. Istuin parin (työ)kaverin kanssa samassa raflassa ja samassa pubissa, jossa ennenkin olemme istuneet, juorusimme ja valitimme töistä niin kuin aina ennenkin, ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin yhtään aikaa ei olisi kulunut, kuin en olisi ollut lainkaan poissa. Myös joulunpyhinä oloni oli kuten menneinä vuosinakin. Olin vahempieni kanssa jouluaattona, ja kun mieheni tuli illalla hakemaan minua Paimioon, olisin täysin hyvin voinut kuvitella matkaavani vain muutaman kilometrin päähän entiseen kotiimme. Ei tuntunut ollenkaan siltä kuin oma koti olisi tuhansien kilometrien päässä ja yhden valtameren toisella puolella. Reissumme aikana myös muutamat kaverit ja perheenjäsenet totesivat, että tuntuu ihan siltä kuin en koskaan olisi ollutkaan poissa.

Oloni tuli siis nopeasti vähän sekavaksi. Tietyllä tavalla rupesin taas kokemaan kuuluvani Turkuun, vanhoihin piireihin ja vanhaan elämääni. Siihen elämään, joka Kaliforniassa ollessa vielä tuntui kaukaiselta, mutta joka heti Turkuun saapuessa valtasikin minut tuttuudellaan ja tavallisuudellaan aika nopeasti. Samaan aikaan mielessä pyörivät kuitenkin vastakkaisetkin tunteet, mitkä aiheuttivat sekavien tunnetilojen lisäksi ristiriitaista oloa: tiedostin, etten nyt kuulu Turkuun ja ettei tämä elämä täällä ole sitä minun tämän hetkistä "oikeaa elämääni", ja näiden ajatusten lisäksi välillä tunsin, etten edes halua kuulua tänne tällä hetkellä.

Näin loman loppua kohden olen vielä kaiken lisäksi alkanut potea koti-ikävää. Ja vaikka täällä blogissa yleensä koti-ikävällä viittaan Suomi-ikävään, nyt viittaan sillä ihan oman kodin ikävään. Ikävoin San Josessa olevaa kotiamme ja tunnen pääasiassa kuuluvani sinne. Toisaalta kuitenkin samaan aikaan kotimme San Josessa tuntuu vähän vieraalta, koska kyllähän minulla on Suomessa ja Turussa sellainen olo kuin olisin vähän kuin kotona. En ihan täysin kotona, koska sitä omaa konkreettista kotia ei missään ole, mutta vähän kuin kotona kuitenkin.

Niin hassulta ja typerältä kuin se ehkä kuulostaakin, oloni tuntuu tiivistettynä vähän minnekään kuulumattomalta. Kaipaan kotiin San Josehen, vaikka samalla tunnen täällä Suomessa olevani jo jonkinlaisessa kodissa. En oikein tiedä, minne kuulun: Suomeen, jossa oma koti aina tietyllä tavalla on, vaiko Kaliforniaan, jossa se oma koti nyt oikeasti tällä hetkellä on. Kuvittelin päässeeni niin hyvin irti vanhasta arjestani, että minua vähän oikein ihmetytti se, miten täällä Suomessa saattoi niin nopeasti tulla sellainen tunne kuin ei koskaan olisi pois ollutkaan. Tämä oloni ei kuitenkaan ole minulle täysin vieras olotila, sillä samanlaisia tunteita olen kokenut monen kesäloman jälkeen: kun olen ollut 5 viikkoa kesälomalla ja irrottautunut töistä, loman jälkeen töihin palatessa ei ole yleensä mennyt kuin pari työpäivää ennen kuin olen jo täysin ehtinyt unohtaa missään lomalla koskaan olleenikaan.

Minua ahdistaa tällä hetkellä hieman sekä sekavien tunteideni takia että myös sen takia, että oloni on aika pelottava, kun kerta pystyn niin selvästi vertaamaan sitä kesälomien jälkeiseen oloon. Ensimmäisinä kuukausina San Josessa todellakin koin olevani vain pitkällä lomalla, mutta lopulta se tunne haihtui, ainakin tietoisesti. Nyt olen kuitenkin pakotettu jälleen miettimään, koenko sittenkin jollain tasolla tämän hetkisen elämäni vain lomana. Loma tarkoittaa aina lyhytkestoisuutta ja pysymättömyyttä ja se tarjoaa aika räikeän vastakohdan tasaiselle ja pysyvälle arjelle. Ei kai se ole mikään ihme, jos koen kuulumattomuuden tunteita, koska eihän kukaan voi kuulua ikuiseen lomaan.

On kuitenkin yksi asia, jota en missään nimessä edelleenkään kaipaa vanhasta Turku-elämästäni. Nimittäin töitä. Kävin käymässä työpaikallani yhtenä päivänä, ja vaikka työkavereita oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja vaikka heitä joskus ikävöinkin, oli kyllä ihanaa, kun toimistolta pääsi kävelemään ulos parin tunnin jälkeen täysin tietoisena siitä, ettei sinne tarvitse vielä pitkään aikaan palata. En olekaan tainnut kertoa täällä blogissa sitä, että olen virkavapaalla Suomen työstäni. Kun muutimme, virkavapaani oli myönnetty vain yhdeksi vuodeksi, mutta kesän aikana toinenkin vuosi myönnettiin. Minulla on siis työpaikka, jonne palata, kun muutamme takaisin Suomeen. Tai siis jos muutamme Suomeen silloin, kun tarkoitus olisi palata. Kuten tämän joululoman aikana olen monille maininnut, eihän mikään ole koskaan varmaa.

Vaikka 9 kuukautta on tietyllä tavalla hyvin lyhyt ja nopea aika, sen kyllä pitäisi mielestäni olla tarpeeksi pitkä aika siihen, että töistä olisi pystynyt pääsemään niin irti, että niitä jo ehkä vähän kaipaisikin. Mutta enpä kaipaa. En tiedä, mistä se johtuu. Siitä, etten ole ollut täysin tyytyväinen työhöni? Siitä, että "laiskottelu" on vain paljon kivempaa kuin työnteko? Vai siitä, että tiedän, ettei minun tarvitse vielä pitkään aikana palata? En osaa sanoa. Mutta kyllähän se on aika voimakas se tieto siitä, ettei kaipaa. Ja ehkä jopa vähän pelottavakin.

Jos näitä töihin liittyviä tunteita ei oteta lukuun, sekavat ja jopa ikävät tunteeni ovat juuri niitä tunteita, joita etukäteen pelkäsin ja joiden takia en alussa ollut kovin innostunut matkustamisesta Suomeen. Vaikka kärsinkin San Josen kodin ikävästä ja vaikka haluankin nyt palata kotiin, koska viihdyn todella hyvin Kaliforniassa, kärsin kuitenkin samaan aikaan lievästä ahdistuksesta, koska minun täytyy lähteä perheen ja kavereiden luota. Reissujen jälkeen on aina vähän vaikea päästä kiinni arkeen, ja tällaisen reissun jälkeen se saattaa olla vielä vaikeampaa. Mutta saa nähdä. Huomenna alkaa kotimatka.