torstai 28. elokuuta 2014

Lomatauolla

Terveiset Havaijin Big Islandilta! Saavuimme tänään Kailua-Konaan. Lento Alaska Airlinesilla eli paikallisella halpalentoyhtiöllä sujui loistavasti! Meininki ei tuntunut ollenkaan halpalentoyhtiöltä, koska esimerkiksi kaikki limsat ja vedet olivat ilmaisia. Vain ruoka maksoi. Ja viihdejärjestelmä, jos sellaisen olisi halunnut (tosin omia näyttöjä ei ollut, joten en tiedä, mikä järjestelmä sieltä olisi taiottu).

Lento San Josesta kesti 5 tuntia 5 minuuttia eli ei ihan lyhyt matka. Näin viimeksi mannertenvälisen reitin lentäneenä tämä tuntui kuitenkin aika lyhyeltä. :) Saavuimme Kailua-Konaan puoleltapäivin paikallista aikaa. Aikaero San Josehen on kolme tuntia taaksepäin.

Ensimmäinen ajatus Havaijista oli se, että ei hitto, täällä on näin lämmin, onkohan mulla vähän vääränlaisia vaatteita. :D Kumma juttu, kun kotona oli 27 astetta, mutta täällä sama 27 astetta on huomattavasti kuumempi. ;)
Näkymä hotellin parvekkeelta.
Toinen ajatus oli se, missä kaikki turistit ovat. Pahin turistikatu vaikutti tuossa päivällä olevan todella hiljainen. Huippulomasesonki on toki täällä jo ohi - onneksi! - mutta ensi maanantaina Amerikassa on Labour Day, joka on siis vapaapäivä, ja olen ymmärtänyt, että tämä pitkä viikonloppu on vielä kiireistä aikaa Havaijilla. Hotellien hinnoissakin tämä vapaapäivä näkyi.

Näin yhden vajaan päivän aikana ehti tapahtua kaikenlaista. Radiossa pyöri jonkin aikaa jokin varoitusnauha ja meillä kesti hetken ennen kuin tajusimme, että sieltä tulee infoa tulivuorenpurkauksesta! Tällä hetkellä ei ole mitään välitöntä vaaraa eikä evakuointitarvetta, mutta tilannetta tutkaillaan. Olen siinä käsityksessä, että nämä tulivuoret täällä nyt tekevät kaikennäköistä kaiken aikaa, ja toivon, ettei tämä ole mitään kauheasti tavallisesta poikkevaa. :) Infonauhassa valitettavasti ilmoitettiin myös, ettei laava ole näkyvillä miltään julkiselta paikalta ja ettei alueelle edes saa mennä mahdollisten sortumavaarojen vuoksi. Täällähän porukka ilmeisesti juoksee usein sinne, missä laavaa milloinkin näkyy. Siis ihan paikallisetkin.

Samalla, kun tuo info pyöri radiossa useiden minuuttien ajan, ajoimme jonkin onnettomuuden ohitse. Joku oli joko jäänyt auton alle tai ajanut mopolla ulos tieltä. Verta oli paljon. Ikävä näky. Oli ensimmäinen kerta, kun olen nähnyt loukkaantunen ihmisen. Onneksi apu oli jo tullut, joten pääsimme vain nopeasti ajamaan ohitse.

Heitimme tänään myös talviturkkimme - juuri ja juuri ennen kuin kesä loppui! Kotona tulee uitua kyllä uima-altaassa, mutta meriveteen ei Pohjois-Kaliforniassa oikein ole ollut hinkua, kun se on niin tajuttoman kylmää. Tai no, hinkua ehkä olisi ollut, mutta kun kaikki sanovat, ettei sinne voi mennä ilman märkäpukua, enkä ole sitten ehtinyt mennä itse tutkailemaan. Onneksi mereen pääsi nyt heti täällä! Ja vesi oli ihanan lämmintä!
Näkymä toiseen suuntaan.
Lomailemme täällä Havaijilla nyt kaksi viikkoa. Tulossa on siis pieni bloggailutauko. Kotiin palaamme syyskuun 12. päivä.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kynsien huoltoa ja Broadway-musikaalia

Kävin tänään manipedissä. En lähes koskaan jaksa lakata sormenkynsiä, mutta on kiva, kun välillä joku tekee sen puolestani. :)

Täällä on paljon kynsisalonkeja. Niitä löytyy yleensä sekä sisä- että ulkoilmaostareilta. Salongit taitavat olla aina aasialaisten, usein vietnamilaisten, pitämiä. Toistaiseksi en ole nähnyt yhtäkään ei-aasialaista. Olen käynyt vain kerran Aasiassa (juurikin Vietnamissa), joten en oikeasti voi tehdä tällaista pienen yleistyksen tapaistakaan, mutta nämä täkäläisillä ostareilla olevat kynsisalonkipaikat tuntuvat olevan aivan kuten Aasian turistikaupungeissa: ulkoapäin välillä hyvinkin epäilyttävän näköisiä paikkoja, joissa työntekijät osaavat ehkä välttävää englantia jos sitäkään ja joissa palvelu on massapalvelua ja hinnat halvat ja joihin ei tarvitse aikavarausta. Näin kärjistäen totta kai. :) Eiköhän näitäkin mestoja löydy joka lähtöön.

Itse olen käynyt täällä itse asiassa vain yhdessä kynsisalongissa, mutta siellä kolme kertaa. Kaverini suositteli paikkaa ja kertoi sen olevan siisti ja hygieenisen oloinen. Salongin työntekijöistä ainakin suurin osa on vietnamilaisia, todennäköisesti kaikki. Paikan omistaa ilmeisesti eräs vietnamilainen mies, joka usein hengeilee paikalla. Työntekijät vaikuttavat puhuvan englantia juuri ja juuri niin hyvin, että osaavat tervehtiä ja sanoa muutaman kynsiin liittyvän asian. Lisäksi he jostain kumman syystä osaavat kysyä, onko minulla tänään töitä. Tätä on kysytty jokaisella kolmella kerralla (työntekijä ollut eri)! Englannin ja asiakkaalle puhumisen sijaan työntekijät usein puhuvat keskenään omalla äidinkielellään tai sitten ovat vain hiljaa.
Kynsisalonkini. Tämä kuva on Yelpistä, ei siis minun ottamani.
L.A. Madde jakoi blogissaan jokin aika sitten tämän huikean hauskan kynsisalonkeja kuvaavan stand up -videon. Tuo nainen osaa aivan loistavalla tavalla tiivistää kynsisalonkien menon ja ilmapiirin! Ja lisäksi hän imitoi työntekijänaisten aksenttia aivan todella hyvin! Naurattaa ihan hirveästi, vaikkei meno nyt tietenkään ihan tuollaista ole. :)

Olen käynyt nyt kaksi kertaa manipedissä, jossa lakkaus tehtiin ihan kynsilakalla, ja kerran pedikyyrissa, jossa lakka oli geelauksella. Manipedin hinta kynsilakalla oli noin $35 + tippi. Tänään tippasin juuri ja juuri 18 % ja maksoin yhteensä $41 eli noin 31 euroa. Geelauksella tehdyn pedikyyrin hinta taisi olla yhteensä tippeineen jotain noin $47 dollaria eli noin 36 euroa. Olen ollut joka kerta tyytyväinen kynsien ulkonäköön, mutta geelaus ei kestänyt niin kuin se minulla Suomessa on kestänyt.

Olen kuullut monien suomalaisten valittelevan sitä, kun geelauksen hinta Suomessa on niin korkea. Haluan tuoda nyt esiin, ettei Suomessa ja täällä tehdyn geelauksen laatua oikein kannata verrata toisiinsa. Minulla on ollut aikoinaan Suomessa geelikynnet yhteensä lähes 5 vuoden ajan sormissa ja monena kesänä varpaissa eli kokemusta on. Varpaissa geelaus on minulla kestänyt aina lähes koko kesän eli vajaan 3 kuukautta. Täällä geelaus varpaissa kesti alle kuukauden. Siinä missä Suomessa varpaiden geelauksen laittaminen kestää noin tunnin, täällä samassa ajassa tehtiin lyhyt jalkakylpy, minimaalinen hieronta, kynsien viilaus ja se itse geelaus. Geelauksen laittotapakin oli erilainen: Suomessa laitetaan monta kerrosta, täällä vain muutama. Geeli itsessään täällä taitaa myös olla erilaista kuin se, jota minulla on Suomessa ollut: Suomessa  aina lopuksi geelin päältä viilataan se vielä ohueksi ja kauniiksi, täällä geelaus ei edes kestä kunnon viilausta siitä päältä. Ohutta kamaa siis.

Voi olla, että olen tottunut Suomessa vain erittäin hyvään laatuun. Toki geelauksia on joka lähtöön, mutta minä sain aina loistavaa työtä ja laadukasta, kestävää jälkeä. Ja totta kai täälläkin varmasti on erilaisia paikkoja, joista osasta ehkä saakin vähän kestävämpää työtä. Jotenkin kuitenkin epäilen, että aasialaisissa on aikalailla samanlainen meininki... Mutta mistäs sen tietää. Omalla kynsityypilläkin on totta kai vaikutuksensa. Ja se hyvä puoli näissä ei-niin-kestävissä geelauksissa täällä on, että ne saa itse viilattua pois, kun niihin kyllästyy. :)

Onko jotakuta muuta Amerikassa asuvaa muuten vaivannut kynsisalonkien asetelma? Siis se, että työntekijät ovat poikkeuksetta tietystä maasta ja asiakkaat usein jotain aivan muuta? Itselleni tuli kerran jotenkin jopa pieni häpeän tunne. En kuitenkaan oikein saa kiinni tästä tunteesta. Päättelin sen sitten jotenkin liittyvän tähän "rotuasiaan". Valkoisen naisen häpeää kenties? Kysehän on totta kai vain omasta tavasta ajatella asiaa. Eivät ne kynsisalonkien asiakkaat vain valkoihoisia ole. Ehkä omat tunteet johtuvat eniten omasta taustasta. Suomessa ei kuitenkaan tällaisia selkeästi tietyn kansalaisryhmän tarjoamia kauneudenhoitopalveluja oikein ole. Olenko ainoa, joka pohtii näitä juttuja? :)

Manipedin jälkeen lähdin tänään rentoutumaan parin suomalaisen kaverin kanssa ravintolaan ja sitten musikaaliin. Heti kun tajusin, että San Josessa on mahdollisuus nähdä Broadway-musikaaleja, tuli kauhea into päästä katsomaan. Broadway tulee tänne totta kai vain kiertueillaan, ja ilmeisesti kiertueet ovat täällä kesäisin, joten ei tämä arkipäiväistä herkkua ole. Mutta onneksi yksi kiertue oli juuri nyt täällä.

Kävimme katsomassa Wicked-musikaalin San Josen Center for the Performing Arts -paikassa. Lippu kustansi $73.85 eli noin 56 euroa. Ei ollenkaan paha Broadwaysta, etten sanoisi! Ja paikat olivat kohtalaisen hyvät.
Suihkulähde oli valaistu teemaan sopivalla värillä. Taustalla kiertuebussi.
Esitys oli loistava! Taattua Broadway-tyyliä lavastuksineen kaikkineen! Ei voi valittaa, kun asuu paikassa, jossa on mahdollisuus nähdä tällaista. Jenkeillä on muuten jännä meininki teattereissa. Rivillämme istui nainen, jolla oli pieni sipsipussi mukana! Bongasin myös yhden pienen juustotarjottimen, ja juomajonossa joku tyyppi kyselikin tarjoilijalta juustotarjottimien perään.

Teatterisaliin saa totta kai viedä myös juotavia. Mukitelineitä ei sentään ollut. Wicked-teeman väritykseen sopivasti muovisten drinkkilasien varret loistivat pimeässä vihreänä. Ja näitä mukeja jenkit toivat esityssaliin! Voin sanoa, että lähes yhtä ärsyttävää kuin kännykät. Huoh. Onneksi kuitenkin drinkit olivat pieniä, joten mukit katosivat nopeasti lattialle piiloon.

maanantai 25. elokuuta 2014

Näkymät Piilaaksoon Sierra Vista Open Space Reservesta

Luin lauantaina uutisen siitä, että San Josen itäpuolelle, Sierra Vista Open Space Reserve -luontoalueelle on avattu jokin uusi parkkipaikka ja haikkireitti. Uutisen kuvista huomasin, että parkkialueelta avautuvat mahtavat näkymät San Josen ja Piilaakson ylle. Päätimme sitten eilen lähteä katsomaan näitä näkymiä. Pohdimme, mahtaako paikalla olla uutisen takia puolet piilaaksolaisista, mutta rauhallista oli. Tosin me olimme liikkeellä vasta lähempänä kahta. Fiksummat hoitivat ulkoilunsa varmaan ennen kuin aurinko ehti nousta kovin ylös.
Edessä näkyvät kukkulat, jonne suunnistimme.
Uutisen mukaan tämän Sierra Vistan luontoalueen näköalapaikka on ollut yleisölle auki jo vuosia, mutta sinne on ilmeisesti pitänyt kävellä viereisestä Alum Rock Parkista, josta kävely on kestänyt noin tunnin suuntaansa. Nyt uuden parkkipaikan myötä näkymiä pääsee tutkimaan ihan autolla.
Autoilua kukkuloilla.
Jotenkin epäilytti, päädyimmekö ihan oikeaan paikkaan. Parkkipaikka näytti uudelta, mutten tajua, miksei se siellä aikaisemmin olisi ollut. Kyllä tie ainakin vei ihan ylös asti, eikä tie itsessään näyttänyt uudelta. Uskon kuitenkin, että olimme oikeassa paikassa, koska parkkipaikka näytti kovasti samalta kuin lukemani uutisen kuvissa.
Haikkireitti kuivalla kukkulalla. Suuntasimme tuonne reunalle. 
Näkymät kukkuloilta olivat hienot. Vaikka täällä San Josessa on näin kesällä oikeastaan aina täysin sininen taivas vailla pilven hattaraa, vuorilta ja kukkuloilta avautuvissa näkymissä näkyy kuitenkin usein jonkinlaista sumua tai usvaa. Niin näkyi nytkin. Vastapuolella kaukana olevat vuoret ja San Josen downtownin korkeat talot olivat usvan peitossa. En tiedä, mitä tämä usva on tai mistä se johtuu, mutta en ole kertaakaan nähnyt näköalapaikoilta kirkasta näkymää.
San Jose. Tuo laikku tuolla keskellä on lentokenttä.
Kaupunkin itäpuolta.
Minun kamerallani ei saanut kuvia, joissa erottuisi yhtään mikään. San Josen downtownin muutamat hassut korkeat rakennukset näkyivät kyllä kauniina siluettina paljaalla silmällä, vaikka olivatkin sen pienen usvan peitossa. Kameralla niistä ei kuitenkaan saanut mitään irti. Minun yritykseni näytti tältä:
Usvan ja kameran zoomin sumentama San Josen downtown.
Tällaisen kuvan röyhkeästi kopioin uutisartikkelista selventämään näkymiä:
Photo by LiPo Ching/Bay Area News Group. Kuva täältä.
Tuollaiselta se San Josen downtown näyttää. Ei mikään valtaisa keskusta siis. Täältä näköalapaikalta selkenikin hyvin se, että San Jose näyttää aikalailla yhdeltä suurelta lähiöltä niin sanotusti. :D Olen kuullut useankin kuvaavan San Joseta isoksi lähiöksi sen takia, että täällä on suurella alueella vain pieniä asuintaloja ja matalia toimistoja. Ja tuon poikkeuksen tekevä downtown on pieni alue, eivätkä talot ole mitään pilvenpiirtäjiä. Toisaalta niiden jenkkikaupunkien, joissa olen ollut, downtownit nyt ylipäänsä vaikuttavat usein aika pieniltä kaupunkien koko kokoon verrattuna... Tuskin monenkaan kaupungin keskusta yltää pitkälle koko kaupungin lävitse. :D
Haikkireitin varrella oli portteja karjan laiduntamisen takia. Ei kyllä näkynyt minkäänlaista karjaa...
Ilmeisesti näköalapaikalta näkyisi kauas, jos olisi täysin kirkasta. Ja tuolta pitäisi näkyä myös monia maamerkkejä, kuten Levi's Stadium, joku silta ja jonkun vuoren huippu (enkö olekin perehtynyt näihin maamerkkien nimiin hirveän hyvin?), mutta emme osanneet etsiä näitä maisemasta.
Kuivien kukkuloiden lisäksi näkyi vähän vihreääkin.
Oli kyllä tosi hieno näköalapaikka! Noita haikkireittejä voisi mieluusti mennä tutkailemaan toistekin. Nyt jaksoimme kävellä vain yhden kukkulan reunalle ja takaisin, yhteensä vain vajaa 3 kilometriä. Tuolla kukkuloilla tuuli, mutta siellä oli silti ihanan lämmin! Itse asiassa kummankin lämmin tuulesta huolimatta... Miehen mielestä kukkulat itsessään hehkuivat niin paljon lämpöä, että se riittäisi lämmittämään varmaan kylmän illankin. :D
Tällainen vesilammikkokin näkyi! Aina, kun jossain kuivuuden keskellä on vettä, sitä pitää valokuvata tässä kuivuuden kärsimässä maassa. :)
Automatka näille kukkoloille ja ihan siellä kukkuloilla oli hauska, koska maisemat avautuivat kauniisti ja niistä pääsi mukavasti nauttimaan - näin kun ei itse ajanut sitä autoa. Ylös päin tultaessa auto kyllä joutui kovalle muutamissa jyrkissä mutkissa.
Joku järvi, josta nappasin kuvan auton vauhdista ja jonka tulkitsin kartan perusteella olevan Calaveras Reservoir.
Täällä Bay Areassa oli muuten lauantain ja sunnuntain välisenä yönä pahin maanjäristys 25 vuoteen! Järistys oli 6.0 tai joidenkin lähteiden mukaan 6.1. Järistyksen keskittymä oli Napa Valleyssa eli meiltä yli 100 kilometrin päässä. Aika kaukana siis. Järistys on kuitenkin tuntunut täällä asti! Meidän asuintalomme nettiportaali täyttyi aamulla ihmisten viesteistä, joissa he kertoivat tuntemuksistaan. Useat olivat heränneet yöllä tärinään. Me kuitenkin nukuimme tyytyväisinä. Ja minä sentään aina herään kaikkeen!

lauantai 23. elokuuta 2014

Computer History Museumista lyhyesti ja itseohjautuvista autoista

Kävimme tänään Mountain Viewissa Computer History Museumissa. Mies on halunnut jo jonkin aikaa mennä tutkailemaan tätä museota. Nimensä mukaisesti museo esittelee tietokoneiden ja tietojenkäsittelyn historiaa. Sisäänpääsy maksaa $15.

Museon suurimman näyttelyn nimi on "Revolution: The First 2000 Years of Computing". Näyttely kattaa monia eri osa-alueita ja aikakausia. Liikkeelle lähdetään ihan niistä vanhanajan laskimista ja reikäkorteista ja niistä sitten edetään hitaasti kohti nykypäivää tutkaillen, miten ja millaisilla laitteilla erilaista tietoa on käsitelty vuosien varrella. Museossa esitellään erilaisten tietokoneiden ja muistien ja muiden tällaisten lisäksi myös tietokoneita kehittäneitä ihmisiä ja yrityksiä. Lisäksi tietoa löytyy runsaasti kaikista esineistä, jotka kautta aikojen ovat sisältäneet tietokoneita, mm. ABS-jarruista, ohjusjärjestelmistä, roboteista yms..
Suomalainen bongailee vain Suomi-juttuja. Suunto ja Nokia check! :)
Tietokoneiden historia ei ole minulle kovin tuttu, ja pidinkin näyttelyä ehkä jopa liian yksityiskohtaisena sellaiselle, jolle perushistoria ei ole niin hyvin selvillä. Näyttelyesineitä ja niihin liittyviä tekstejä on runsaasti, eikä niihin mitenkään jaksanut kaikkiin keskittyä. Myös mies oli hiukan sitä mieltä, että asiaa on lähes liikaa. Kattavuus on toki hyvä asia, eikä näin yksityiskohtaisia museoita aiheesta varmaankaan löydy useita. Monipuolisuus vaatii kuitenkin paljon aikaa ja ehkä useita käyntikertoja, ellei keskittymiskyky ole loistava.
Tietokonepeleille oli oma osionsa. Ihana heijastettu Pacman liikuskeli ympäri huonetta.
Minun mielestäni kiintoisinta oli tietojenkäsittelyn historia. Esillä oli paljon vanhanajan laitteita, mm. laitteita, joilla on käsitelty Yhdysvaltojen sosiaaliturvaan liittyviä tietoja 1930-luvulla.

Toinen lempparini oli itseohjautuviin autoihin liittyvä pieni näyttely "Where to? A History of Autonomous Vehicles". Googlellahan on projekti, jossa kehitetään self-driving/driverless caria eli suomeksi itseohjautuvaa tai automatisoitua autoa.
Mallikappale Googlen uudesta leikkikalusta.
Täällä päin maailmaa ei ole mitenkään erikoista, että tuollaiseen itseohjautuvaan autoon törmää ihan liikenteessä! Yhdysvalloissa kolme osavaltiota on laillistanut itseohjautuvien autojen käytön autoteillään: Nevada, Florida ja Kalifornia. Mies onkin moisia täällä jo nähnyt. Itse olen nähnyt kyllä Googlen auton, jossa oli tuollainen tötsä katolla, mutta luulin sen liittyvän Googlen Street Viewn kuvaamiseen. En tiedä, kumpi se oikeasti oli. Nämä liikenteessä olevat Googlen automatisoidut autot ovat vielä testausvaiheessa ja niissä on kyydissä ihan testiajajat.
Auto, joka tietää missä on ja mitä ympärillä on.
Itseohjautuva auto ei tarvitse ihmistä kuljettamaan. Auto kulkee itsenään liikenteessä videokameroiden, tutkien ja laseretäisyysmittareiden avulla. Museossa esillä olevasta auton mallikappaleesta löytyi ihan tavalliseen ajamiseen liittyvät välineet, kuten ratti ja polkimet, mutta Google on tämän vuoden toukokuussa esitellyt ihan täysin autonomisen auton, josta puuttuvat kaikki nämä ihmisen ajamiseen tarvitsevat vehkeet.
Ja näin se toimii. Pahoittelut, ettei tuo punainen pikkuteksti näy, mutta kyllä tuosta pääpiirteet selviää.
Yksi itseohjautuvien autojen kehittämisen tavoitteista on liikenneturvallisuuden parantaminen. Koneeseen eivät vaikuta häiriötekijät niin kuin ihmisiin. Google on sitä mieltä, että itseohjautuvat autot vähentäisivät liikenneonnettomuuksia. Wikipedian mukaan näillä Googlen autoilla on testiajettu jo yli miljoona kilometriä. Autot ovat olleet osallisena onnettomuuksiin kahdesti, mutta molemmilla kerroilla autoa on ajanut manuaalisesti ihminen, ei siis automatisoitu kone.
Itseäni ajatus autosta, joka ei tarvitse kuljettajaa, hieman pelottaa. Vaikka onhan tuossa ihminen + häiriötekijät -yhdistelmässä toki aika suuret riskit, joita koneen kanssa ei ehkä olisi. Ja kone ainakin osaa ajaa. Mutta silti. Koneillahan on ihan omat häiriötekijänsä. Mitä jos se kone menee jumiin tai sekaisin liikenteessä?

Tulevaisuus on kuitenkin ihan nurkan takana, halusimme tai emme. Ehkäpä pelkoni on vain uutuuden pelkoa... Herättääkö itseohjautuva auto teissä lukijoissa jotain ajatuksia? Onko joku Kaliforniassa asuva lukijani (tai miksei Nevadassa tai Floridassa asuva, jos sellaisia tänne on eksynyt) jo törmännyt näihin?

perjantai 22. elokuuta 2014

Vähän viinin maistelua (taas) ja shoppailua

Yksi parhaimmista asioista täällä on se, että saa tutustua hyvin monenlaisiin ihmisiin. Sellaisiin ihmisiin, joiden seuraan en "normaalisti" varmaan mitenkään eksyisi ja jotka ovat erilaisia kuin minä itse. Tällaisten ihmisten kanssa oppii aina jotain uutta. Vähintään itsestään.

Yksi uusista tuttavuuksistani on keski-iän saavuttanut ja ehkä jo ylittänytkin venäläistaustainen nainen. Hän asuu tuossa naapurissa. Tapasin hänet, kun aioimme osallistua samaan tapahtumaan ja kun hän kyseli asuintalomme nettisivuilla carpoolia eli kimppakyytiä. Päädyimme menemään samalla kyydillä ja siinä sitten hieman tutustumaan.

Hän on asunut Kaliforniassa yli 20 vuotta. Sitä ennen hän on asunut parisen vuotta missäs muualla kuin Suomessa, jonne muutti Venäjältä. Minulla ja hänellä ei ole mitään yhteistä. Paitsi se, että olemme asuneet Suomessa. Ja ehkä se, ettemme ole töissä, joten meillä on aikaa.

Hänen kanssaan oli ihan hauska jakaa automatka, koska hän kertoili mielenkiintoisia juttuja esimerkiksi Neuvostoliitosta. Ja hän luetteli ne pahimmat stereotypiat, joita venäläisistä on ollut (mm. sen, että ennen muinoin jos jossain näkyi jonon pää, venäläinen asettui jonon jatkeeksi tietämättä, mitä jonosta saa) ja kertoi jokaisen pitävän paikkaansa. Lisäksi hän puhui mielestäni hassuja juttuja Suomesta. Hän kertoi esimerkiksi hävenneensä olevansa venäläinen Suomeen muuttaessaan, koska venäläisillä on ryyppääjien maine. Kunnes hän oli asunut Suomessa hetken ja huomannut, että siellä vasta ryypätäänkin. Kuulemma hänen venäläiset ystävänsä saattoivat juoda pari pulloa vodkaa ruoan kanssa eikä sitä huomannut heistä, mutta hänen suomalainen miehensä ja tämän kaverit makasivat jo yhden pullon jälkeen aina pöydän alla. Lisäksi hän oli usein ihastellut suomalaisia laittautuneita naisia, jotka menivät iltaisin ulos. Kunnes hän sitten näki nämä naiset palaamassa kotiin niistä iltariennoista tukat sekaisin ja meikit levinneinä (mitä ei Venäjällä näkynyt). Yöelämämeno Suomessa on siis ilmeisesti ollut samanlaista aina. ;)

Anyway, tämä uusi tuttavani pyysi minua jo tämän meidän ensimmäisen automatkamme jälkeen hänen kanssaan shoppailemaan outletteihin. En ollut kauhean innoissani, koska en nähnyt, mitä yhteistä meillä olisi, kun ikäeroakin on niin huimasti. Lupasin kuitenkin lähteä, vaikka jälkikäteen pohdinkin hetken, miten saan keploteltua itseni pois moisesta lupauksesta. Kamala minä. Itse asiassa ajattelin, ettei hän koskaan oikeasti ja konkreettisesti pyytäisi minua mukaansa. Täällä nyt ehdotellaan kaikenlaista, eikä monikaan aio ehdotuksiin palata.

Toissaviikolla hän pyysi minua kanssaan ruokaostoksille ja menin. Ja tällä viikolla hän sitten ehdotti sitä outlet-reissua. Ajattelin siinä sitten, että mikä ettei. Vaikkei meillä olisikaan yhteistä, hän on kuitenkin mukavan oloinen ja kaiken lisäksi puhuu loistavaa englantia, mikä on aina plussaa.

Oli kyllä mielenkiintoinen reissu, ei voi muuta sanoa! Kuvittelin, että olemme menossa vain shoppailemaan, koska en muistanut hänen puhuneen mistään muusta. Yhtäkkiä kuitenkin löysin itseni keskeltä viinitilaa, koska tuttavani halusi mennä maistelemaan viinejä. No, mitäs minulla pientä viininmaistelua vastaan on. Tuli vain vähän puskista.

Ajoimme Livermoreen, joka on hiukan alle tunnin ajomatkan päässä meiltä. Livermoressa on mm. Premium Outlets, mutta lisäksi siellä on näköjään jonkin verran viinitiloja. En ole aikaisemmin ollut täällä viinitiloilla maistelemassa niin kuin viime viikolla kerroin. Tämä ensimmäinen kokemus oli oikein miellyttävä. Valitsimme setin, johon kuului kaksi valkoviiniä ja kaksi punaviiniä. Setti maksoi $10, mikä oli mielestäni edullisempi kuin olisin olettanut. Tietenkään maistelumäärä ei ole suuri, mutta silti. Lisäksi maistoimme setin ulkopuolelta kolmea muuta viiniä, joita ei laskutettu erikseen.

En tiedä viineistä oikeastaan mitään. Tämä uusi tuttavani tietää. Hän selitti ummet ja lammet ja olin eksynyt koko kuviosta jo aika alussa. Mutta maistoinpa ensi kertaa elämässäni sellaista "vähän kalliimpaa" viiniä (minun mittapuullani "vähän kalliimpi" tarkoittaa sadan dollarin viiniä :D). Olisi kyllä kiva oppia viineistä jotain, ja tämä Kalifornia olisi ehkä aika sopiva opiskelupaikkakin...

Mutta siihen shoppailuun. Tuttavani on toiminut joskus personal shopperina ja ilmeisesti tapa on vähän jäänyt. Hän nimittäin tunki syliini taukoamatta kaikenmaailman asuja, jotka kuulemma sopisivat minulle. Harmi vain, ettemme olleet kaupassa, jossa olisi ollut mitään minun mielestäni minulle sopivaa. Hänen lempikauppansa kuhisi keski-ikäisiä rouvia ja vaatteet olivat vähän sellaista chanelmaista klassista tätityyliä (ja hinnatkin samaa luokkaa). Todella kaunista siis, muttei lainkaan sellaista, mihin itse pukeudun. Jouduin jo ensimmäisen vartin ajan tolkuttamaan hänelle, että ei, en halua kokeilla vaaleanpunaista paksua paitaa oli se miten laadukas tahansa enkä myöskään vihreitä suoria housuja ja ei, en tarvitse 700 dollarin juhlamekkoa enkä myöskään klassista jakkua. Eikä hän oikein ymmärtänyt. Kuulemma voisin oikein hyvin pukeutua klassisesti.

Sama meininki jatkui seuraavassa kaupassa, joka ei sekään ollut halpa outletmeiningistä huolimatta. Siinä missä hän otti itselleen sovitettavaksi yhden vaatteen, hän tunki minulle ainakin seitsemää. Jos vaatteet eivät olleet klassisia, niin sitten niissä oli suurimmassa osassa jotain ihme paljetteja tai muuta tilpehööriä, joita voin vain harvoin sietää vaatteissa, olivat ne kuinka laadukkaan näköistä designerkamaa tahansa. Yhdestä valkoisesta röyhelöpaidasta (jossa oli vielä kaiken lisäksi jotain kultaisia pikkupalleroita) totesin, että tuollaista käyttävät mielestäni vain 16-vuotiaat tyylittömät teinitytöt (vaikka teinit eivät maksa samanlaisista vaatteistaan satasia). Ainakin Suomessa. Ja arvatkaapa mitä sain tähän kommentiksi! "Well, you don't live in Finland anymore! Maybe it's time for you to wear something different!"

En tiedä, olisinko itkenyt vain nauranut. Tai no, itse asiassa nauroin. Ja itse asiassa osaa hänen minulle kiikuttamista vetimistä jopa kokeilin ja täytyy myöntää, että kyllä hänellä on silmää sille, mikä istuu ja mikä ei. En olisi ikimaailmassa valinnut sellaisia vaatteita, koska ne näyttivät henkarilla vähän oudoilta tai sitten liian klassisilta. Mutta vaatteen ilme muuttui täysin, kun vedin sen päälleni! Jäivät kuitenkin kauppaan.

Meillä oli silti kyllä täysin erilainen näkemys asioista. Mikä ei tietenkään tullut minään yllätyksenä. Miksi ihmeessä alle 30-vuotias suomalainen nainen ja keski-iän ylittänyt amerikkalaistunut venäläinen nainen jakaisivat samanlaisen tyylimaun? Yllätyksenä tuli kuitenkin hänen tyrkyttämisensä. Hän yritti varmasti vain olla ystävällinen, mutta en silti ymmärtänyt hänen intoaan tuputtaa minulle hänen mielestään hienoja vaatteita, koska toin useasti ja selkeästi ilmi, etten ole kiinnostunut. Toinen eriävä näkemys meillä oli alennuksista. Hänen mielestään minun olisi pitänyt ostaa kaunis, klassinen juhlamekko, koska se oli alennuksen jälkeen vain parisataa dollaria. Ja koska se on arvokas ja istuu täydellisesti (ja niin se kyllä istuikin). Totesin kuitenkin, etten tarvitse juhlamekkoa, enkä halua ostaa sellaista oli se alessa tai ei. Ei minulla ole mitään tilaisuutta sellaiselle mekolle. Hänellä oli kuitenkin ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Ja itse asiassa se, ettei minulla ole oikeanlaista tilaisuutta mekolle, ei edes kuulemma ollut minun ongelmani, vaan aviomieheni ongelma. Minun pitäisi vain ilmoittaa miehelleni, että hänen täytyy viedä minut jonnekin, jonne voin pukeutua kauniiseen mekkoon. Öh, okei. Ehkä hän vähän vitsaili. Vähän. Todella vähän. Tai ehkä ei lainkaan.

Päädyin kuitenkin ostamaan pari vaatetta, ihan sellaisia itse omilla toimivilla silmilläni ja tyylitajullani löytämiäni. Tuttavani ei muuten pitänyt niistä lainkaan, toista hän oikein inhosi kovaan ääneen. :D

Kävin tällä viikolla myös erään toisen naapurini kanssa kauppakeskuksessa. Siitä ei kuitenkaan saa edes huteran aasinsillan avulla minkäänlaista blogipostausta aikaiseksi, koska olemme molemmat tällaisia saman ikäisiä ja samansuuntaisen tyylimaailman omistavia tylsyyksiä...

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Amerikkalainen tippikulttuuri

Tippaus. Tapa, joka herättää tunteita puolesta ja vastaan ja josta monella on hyvin vahva näkemys. Tippaus on olennainen osa amerikkalaista elämää. Koska olen aina ennen asunut Suomessa, en ole tottunut tippaukseen osana arkipäivää. Koska olen kuitenkin lomaillut Yhdysvalloissa muutaman kerran, olen sentään onneksi tutustunut tippaustapaan ennen tänne muuttoa, eikä siinä enää ollut paljoa opettelemista.

Mistä tipissä on kysymys?

Amerikkalaisissa hinnastoissa ilmoitettu hinta on vain työn tai ravintolassa ruoka-annoksen hinta. Palvelu ei siis kuulu ilmoitettuun hintaan ja siitä täytyy erikseen maksaa tippaamalla, oli sitten kyseessä tarjoilijan, kampaajan, taksikuskin tai pitsalähetin antama palvelu. Monissa ravintoloissa tipin tarpeesta muistutetaankin menun ja/tai kuitin alareunassa olevalla tekstillä "Gratuity not included".

Eräs Suomessa asuva, monien asioiden suhteen erittäin älykäs ihminen totesi minulle, ettei tällaiseen tippausjuttuun kannata noin vain lähteä mukaan, kun mietiskelin hänelle, miten työmiestä pitäisi tipata. (Terkut vain sinne ruudun toiselle puolelle itsensä tunnistavalle! ;) ) Eri maissa on erilaiset tippauskäytännöt, ja oman kohdemaan tapaan kannattaa totta kai perehtyä ennen kuin lähtee maailmalle nolaamaan itseään. Amerikan käytännöstä voi todeta, ettei tippaaminen ole asiakkaan valinta. Se on palvelun hinta, joka on maksettava. Miehen työkaveri lähti tässä taannoin ravintolasta jättämättä tippiä ja henkilökunta juoksi hänen peräänsä kadulle. Se, ettei jenkkiraflassa tippaa, on vähän sama kuin lähtisi maksamatta ollenkaan. Jos et ole tyytyväinen, jätät vähän vähemmän tippiä. Tästä toki jotkut amerikkalaiset voivat olla eri mieltä ja saattavat sanoa, ettei tipin jättäminen ole pakollista. Ja ei kai se nyt periaatteessa olekaan. Käytännössä kuitenkin, maan historia, tavat ja palkat huomioiden, tippaus on osa elämää. Palvelusta on maksettava erikseen ja piste.

Tippaustapa on tullut tänne tietenkin Euroopasta, lähinnä kai Englannista, ja levinnyt entisaikojen tavernoihin sun muihin. Ilmeisesti 1900-luvun alussa amerikkalaiset ovat kokeneet tippauksen olevan vastoin egalitaarisia ja demokraattisia arvoja, ja tällöin tippaustavalla on ollut voimakkaita vastustajia. Silti tippaus jäi pysyväksi tavaksi. Olen lukenut myös sellaista (täältä), että kieltolailla ja raittiusliikkeellä olisi ollut osansa tippaustavan juurruttamisessa: kun alkoholin myynnistä ei tullut voittoja, tipeistä tuli monille välttämättömiä.

Historiallisen taustansa lisäksi tippauksella on totta kai myös poliittinen puoli. En jaksa edes yrittää ymmärtää näitä kuvioita. Jos asiasta haluaa tehdä mustavalkoisen ja yksinkertaisen kuuloisen, ei tarvitse kuin miettiä sitä, keitä tippauskulttuuri hyödyttää. No, työnantajia totta kai. Isoja yrityksiä ja niiden omistajia. Tippaustavan säilyttämiselle on varmasti suuret puolestapuhujansa tässä maassa.

Mitä tekemistä tipillä on palkan kanssa?

Amerikassa on määritelty liittovaltiotasolla työnantajan maksettava minimipalkka eli summa, joka työnantajan on vähintään maksettava työntekijälle suoraan palkkana. Siis sellaiselle työntekijälle, joka saa tippejä säännöllisesti (muunlaisia työntekijöitä koskevat omat säännökset). Tämä summa on vain $2.13/h (noin 1,60 euroa/h)! Tipit tulevat sitten tuohon päälle ja muodostavat loppuosan palkasta.

Olen ymmärtänyt, että liittovaltio olisi määritellyt rajan myös sille, kuinka paljon palkan olisi oltava yhteensä työnantajan maksaman minimipalkan ja tippien kanssa. Jos raja ei mene tipeillä rikki, työnantajan täytyisi maksaa erotus työntekijälle. Mutta en nyt ihan ymmärrä tätä kuviota kaikkien osavaltioiden osalta. Ilmeisesti tämä yhteisminimipalkka ei velvoita osavaltioita ja niissä toimivia työnantajia. Tai ainakin sellaisen käsityksen saan tästä taulukosta, josta näkyvät osavaltiokohtaiset erot. Oma ymmärrykseni loppuu hiukan kesken, koska joissain osavaltioissa tuo $2.13 on tosiaan ainoa raja. Ehkä joku jossain toisessa osavaltiossa asuva osaa valaista, miten hommat toimivat? (Tai joku, joka osaa tulkita tuota taulukkoa. :D)

Kalifornian osalta tilanne on kuitenkin selkeä. Osavaltiot voivat päättää omat suuremmat minimipalkkansa, ja Kaliforniassa onkin määritelty, että työnantajan on maksettava työntekijälle suoraan palkkaa $9/h (noin 6,78 euroa/h). Kalifornia tuntuu näin mutu-tuntumalla olevan aika fiksu monissa asioissa ja myös tässä palkka-asiassa. Tuosta yllä olevan linkin takaa löytyvästä taulukosta näkee, että $9/h-minimipalkka on osavaltioiden keskuudessa yksi korkeimmista. Vain kahdessa muussa osavaltiossa minimiraja on suurempi kuin Kaliforniassa ja ero on vain muutama sentti.

Tipit tulevat tuon $9/h-palkan päälle. Todella kälyinen tuo 9 dollarin tuntipalkka kyllä on, etenkin ottaen huomioon Kalifornian kalliit hinnat. Tipit tulevat siis todellakin tarpeeseen. Kuinka moni kehtaa vielä sanoa, ettei viitsisi tipata?

Tipit ovat verotettavaa ansiotuloa. Esimerkiksi ravintoloissa tuodaan lasku, jossa on ruoan loppusumma veroineen. Sitten on viiva, johon kirjoitetaan gratuity eli tippi, jonka asiakas päättää. Asiakas laskee sitten summat yhteen, merkitsee summan kuittiin ja allekirjoittaa. Näin tippi menee virallisesti. Oma lukunsa on tietenkin käteisellä maksava. Varmasti osa tipeistä menee virallisen tien ulkopuolelta työntekijän taskuun...

Mikä on oikean tipin määrä?

On olemassa lukuisia sääntöjä siitä, minkä suuruinen tippi missäkin tilanteessa ja kenellekin on hyvä. Voitte arvata, että neuvot riippuvat usein myös vastaajasta. Vinkkejä löytyy netistä paljon. Tässä hiukan yleisimpiä neuvoja, joita olen kuullut ja jotka ovat olleet samoja vastauksen lähteestä riippumatta:
- Ravintoloissa "oikean tipin" määrä on usein 15-20 % ruoan ja juomien verottomasta yhteishinnasta. Hinnathan täällä ilmoitetaan aina ilman veroa ennen itse maksutapahtumaa. Joissakin ravintoloissa (ja kampaamossa, jossa kävin) kuitin alareunaan on muuten valmiiksi laskettu eri tippien määrät hinnasta (usein 15 %, 18 % ja 20 %).
- Pitsalähetille $2-$5.
- Baarimikolle $1-$2 per juoma tai 10-20 % kokonaislaskusta, jos juo pidemmän aikaa.
- Partureille, kampaajille, hierojille ja kynsisalonkien työntekijöille 15-20 % työn hinnasta. Jos kampaamossa joku muu kuin kampaaja pesee tukan, pesijää tipataan $5.
- Taksikuskille 10-20 % ajon hinnasta.
- Hotellissa siivoajalle $2-$5 per päivä.
(- Siitä, kuuluiko sitä työmiestä tipata vai ei, en vieläkään ole varma. Tippasin $5, ja hän näytti ehkä hivenen hämmentyneeltä. Toisaalta hän kyllä kuului asuinkompleksimme henkilökuntaan, joten häntä todennäköisesti ei olisi tarvinnut tipata.)

Tässä myös video yleisistä tippimääristä. Kuten huomaatte, prosentit vaihtelevat hiukan näistä minun antamista "yleisistä". Kukin tavallaan siis.

On myös paikkoja, joissa en vieläkään tiedä, miten tippi kuuluu hoitaa. Niissä rafloissa, joissa ruoka tilataan tiskiltä ja maksetaan samalla ja joissa juomat kannetaan itse pöytään, olen vähän hukassa. Työntekijä tällöin vain tuo ruoan pöytään, muuta palvelua ei ole. Miten kuuluu tipata? Ei kai samalla tavalla kuin rafloissa, joissa tarjoilija hoitaa kaiken?

Ajatuksiani tippauksesta.

Tippauksen hyviä puolia on vaikea keksiä. Näin siksi, ettei tippaustavalla tunnu olevan sen työntekijän näkökulmasta kovinkaan paljon hyviä puolia, kun se työnantajan maksama peruspalkka on surkea (ja jostain syystä ajattelen asiaa sen työntekijän näkökulmasta). Jos jotain plussapuolia tuleekin mieleen, ne kumoutuvat aika nopeasti, kun tilannetta pohtii tarkemmin.

Nopeasti ajateltuna voisi sanoa, että tippaustapa takaa hyvän asiakaspalvelun. Täällä esimerkiksi hyvin harvoin törmää tylyyn tarjoilijaan. "Mä oon täällä vain töissä, ei kiinnosta" -asennetta ei paljoa ole näkynyt. Mutta eihän asia oikeasti ole näin! Tippi ei takaa hyvää palvelua. Kyllä kunnon asiakaspalvelua saa myös siellä, missä ei tipata. Monissa maissa palvelun hinta ja työntekijän palkka on onnistuttu laskemaan vaikkapa sen ruoka-annoksen hintaan ja silti palvelu pelaa.

Entäs sitten työntekijöiden määrä? Kun osa palkasta tulee asiakkaalta tippien muodossa, työnantaja voi maksaa matalaa palkkaa ja näin ollen työntekijöitä voi palkata riittävästi. Joku voisi sanoa tätä hyväksi puoleksi. Itse en ehkä sanoisi, koska ajattelen taas sitä rassukkaa matalapalkkaduunia painavaa. Sitä paitsi Kaliforniassa on riittävästi työntekijöitä, vaikka tuo minimipalkka onkin "korkea".

Ajattelin myös hetken, että ehkä työn/ruoan/tuotteen hinta on paremmin läpinäkyvä, kun siihen ei ole sisällytetty palvelun hintaa. Mutta eihän tämäkään pointti ole ihan näin yksinkertainen, koska toki hinnoissa on muitakin kuluja kuin vain raaka-ainekuluja.

Miinuspuolia sen sijaan onkin helppo löytää. Itseäni kauhistuttaa se, ettei työantajan tarvitse maksaa kunnon palkkaa. Oikeasti, $2.13 per tunti, huh! Ihmiset eivät saa kunnon palkkaa työnantajaltaan, koska osa palkasta tulee tipeistä. Jos tulee. Tämä "jos" onkin systeemin pahin aukko mielestäni. Kaikenlaisia idiootteja on aina liikenteessä, ja uskon, että monet jättävät piheyttään liian vähän tippiä tai eivät tippaa ollenkaan. Tästä piheydestä kärsii työntekijä, jolle tipit saattavat merkitä sen, onko kotiin varaa ostaa kunnolla ruokaa vai ei. Ja se tipin määrä ei oikeasti riipu palvelun laadusta. Se riippuu asiakkaasta ja asiakkaan halusta maksaa "vähän lisää".

Mutta oli tippauksesta mitä mieltä tahansa, se on kuitenkin osa elämää Amerikassa. Olen jo kauan sitten hyväksynyt tippaustavan enkä enää kyseenalaista sitä, koska se on ihan turhaa. Joskus silti edelleen ihmetyttää, sillä mielestäni työn tai tuotteen ja palvelun välinen ero ei ole aina ihan selkeä. Esimerkiksi hieronnassa tai kampaajalla koen, että työ ja palvelu menevät päällekäin - jos vaikka tukka on leikattu huonosti, eikö se ole sitä palvelua? Vai onko se palvelu sitten vain sitä työntekijän käyttäytymistä? Tukka on leikattu paskasti, mutta työntekijä oli iloinen - tippaa kunnolla?!

Niin ja mitä ihmettä on se, ettei tippiä saisi maksaa kolikoilla? Tämän kiellon olen kuullut useasti, mutten koskaan ole saanut siihen selitystä. Onko se alentavaa? Ärsyttävää, koska niillä kolikoilla ei oikeasti kukaan tee mitään (miksi niitä edes tässä maassa on?)? Olen silti päätellyt, että tämä kielto oikeasti pitää paikkaansa. Ainakaaan meidän lomareissun hotellisiivoajalle ei kelvannut kolikoilla yöpöydälle jätetty tippi...

maanantai 18. elokuuta 2014

Shoreline at Mountain View Park

Kävimme eilen jälleen vähän ulkoilemassa. Haikkailu on näin kesällä vähän jäänyt, koska sää on hieman liian lämmin ulkoilulle. Emme jaksa lähteä viikonloppuisin aikaisin kävelemään ja jo keskipäivällä on yleensä liian kuuma. Yritin mennä toissaviikolla tuttavani kanssa ulkoilemaan. Jaksoimme kävellä eräässä mäkisessä puistossa puoli tuntia, minkä jälkeen oli pakko vetäytyä puun alle istumaan. Ilma sisämaassa on tukala, koska se on sellaista kumman kuivaa.

Eilen päätimme kuitenkin käydä tutkimassa San Franciscon lahden rannikkoa puolenpäivän jälkeen. Veden läheisyydessä ei ole niin kuuma ja siellä usein myös tuulee hiukan. Menimme noin 20 minuutin ajomatkan päässä olevaan Shoreline at Mountain View -nimiseen puistoon, joka sijaitsee siis Mountain Viewssa.
Kaikki vesi ei ole vielä Kaliforniasta kadonnut. Tämä oja piti jopa hieman pulppuavaa ääntä! :)
Sunnuntai on suosittu puistopäivä. Ihmisiä kerääntyy usein piknikille ja muutoinkin viettämään aikaa ulos. Olen muuten huomannut, että piknikit otetaan täällä aika tosissaan. Esimerkiksi monilla aasialaisilla on aina kunnon notkuvat ruokapöydät. Ja sitten on tietenkin ne retkituolit vilttien lisäksi. Monissa puistoissa vietetään usein myös erilaisia juhlia, esimerkiksi synttäreitä. Mielestäni on hienoa, että jotkut jaksavat roudata kaikenmaailman ruoat, kakut, juomat ja koristeet jonnekin puistoon. Itse en jaksaisi...
Tämä lätäkkö ei kuitenkaan enää pulpunnut. Viereisellä katselupaikalla oli infotaulu, jossa kehotettiin tutkailemaan jotain energianmuodostusta, ja taulussa oli myös kuvia erilaisista linnuista, joita katselupaikalta voisi tutkailla. Eipä näkynyt enää yhtään mitään. Kaikki on kuivunut.
Shoreline-puisto sijaitsee saman nimisen Shoreline-järven vieressä ja aivan San Franciscon lahden rannikolla. Puistossa on tarjolla erilaisia järviaktiviteetteja. Eilen näkyi mm. polkuveneitä ja ihmisiä seilaamassa sellaisilla surffilaudan näköisillä laudoilla seisten (miksi tätä kutsutaan?).
Shoreline Lake.
Me kävelimme järven ympäri ja katselimme vähän maisemia myös SF:n lahden suuntaan. Tai no, itse asiassa se, minkä kuvittelin olevan SF:n lahti, onkin kartan mukaan pienempi lätäkkö nimeltä Shoreline Slough. Sen erottaa lahdesta pienenpieni läntti maata. Eipä siellä mitään kummoista näkynyt.
Puistossa näkyi vihreyttä! Ihanaa kaiken sen keltaisen kuivan keskellä, jota täällä yleensä pelkästään näkee.
Kävelyyn meni aikaa noin tunti, mutta vauhtimme oli aika hidas. Lahden puolella oli ihanan virkistävää, mutta lähempänä järveä ja kauempana lahdesta oli lähes kuuma. Tämä ilmasto on kyllä outo täällä, enkä oikein saa siitä tolkkua. Mielestäni lämpötila on päivisin usein "vain" jotain 27-30 astetta, mutta silti on aika tukalaa. Ehkä se on tämä kuivuus.

Puiston ympäristössä sijaitsee myös golf-kenttä. Golfaus on täällä ilmeisesti aika suosittu harrastus.
Varo golfkärryä. Ja oikeasti tuollainen jopa huristi tuosta tien yli, kun olimme kävelemässä.
Meidän piti mennä tunnin kävelymme jälkeen juomaan vähän limsaa puiston kahvilaan, koska se vaikutti söpöltä. Bongasimme kuitenkin menusta vohveli- ja pannukakkuannokset ja tilasimme sitten "vahingossa" ne. :D Upotimme annoksemme totta kai kasaan vaahterasiirappia. Totesin siinä miehelle, ettei koko hommassa kyllä ollut yhtään mitään järkeä. Pikkuinen kävely kulutti vähemmän kaloreita kuin mitä välipalastamme tuli uusia...
Puiston vieressä oleva Rengstroff House. Tämä talo on Mountain Viewn vanhin historiallinen talo ja se on rakennettu noin vuonna 1867. Emme käyneet sisällä.
Tuulimylly, jolla on aikoinaan pumpattu vettä maan alta Rengstroff Houseen ja sen farmille. Tällainen mylly voi pumpata vettä jopa 1500 gallonaa päivässä eli yli 5600 litraa.
Polveni ovat muuten edelleen kipeät, vaikka olen jättänyt kaiken liikunnan pois. Aika ajoin polviani hiukan särkee tai pistelee. Lepäily tuntuu olevan siis yhtä turhan kanssa.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Huvipuistoilua ja viinin maistelua

Kävimme eilen pyörähtämässä California's Great America -huvipuistossa. Näimme jo keväällä teiden varsilla paljon mestan mainoksia, mutta jotenkin ajattelimme paikan olevan jossain vähän kauempana. Hämmästys olikin suuri, kun kartasta sitten selvisi, että puisto on ihan tuossa vieressä Santa Claran kaupungissa, noin 10 minuutin ajomatkan päässä.

Meidän piti mennä tsekkaamaan puisto jo heinäkuun lopulla. Huomasin silloin kuitenkin netistä, että puisto myi tarjouslippuja parillakympillä normaalin hinnan (jotain $50-60) sijasta. Näissä lipuissa oli käyttöaika elokuun ekat kolme viikkoa. Ostimme alennusliput ja jäimme odottamaan sopivaa vierailupäivää.

Tässä on nyt kuitenkin ollut kaikenlaista viikonloppuisin, emmekä ole ehtineet huvipuistoilemaan. Tarkoitus oli mennä tänään sunnuntaina. Onneksi tällä viikolla tutkailin vielä aukioloaikoja ja hoksasin, että puiston onkin kiinni tänään. Olisi tietenkin pitänyt perehtyä asioihin hieman tarkemmin etukäteen, mutta ei nyt tullut mieleenkään, että huvipuisto olisi kiinni elokuussa sunnuntaina.

Kiinniolemisen syy on kuitenkin ihan selkeä - eihän tällainen taukki vain tajunnut. Huvipuiston viereen on juuri avattu iso stadion, jossa on tänään päivällä San Francisco 49ersin peli. Tai no, en nyt sanoisi, että ihan selkeä syy... Kyllä me hiukan mietimme, mikä suurin syy on. Stadion on järjettömän kokoinen ja vaatii isoa parkkipaikkaa, ja stadion käyttääkin Great American parkkipaikkaa. Tämä on selkeästi (yksi?) syy sille, miksi huvipuiston pitää olla kiinni. Mutta ehkä muitakin syitä on? Ehkä peli vie asiakkaita huvipuistolta liikaa? Ehkä huvipuistosta tulee liian kova mekkala? Tai sitten se on vain tuo parkkiongelma.
Levi's Stadium huvipuiston vieressä.
Joka tapauksessa meidän suunnitelma meni uusiksi. Liput piti käyttää tämän viikonlopun aikana. Valitettavasti meillä oli sovittua menoa lauantaina iltapäivällä, joten meille jäi vain alkupäivä aikaa käydä puistossa. Silleen pikapikaa. Pakko oli, kun ei lippuja viitsinyt jättää käyttämättäkään.

California's Great America on amerikkalaisella mittakaavalla hyvin pieni huvipuisto. Kooltaan se on kuta kuinkin kuin Särkänniemi tai Lintsi. Meitä kiinnostivat lähinnä vain vuoristoradat, joita Great Americasta löytyy useampia. Kooltaan nämä vuoristoradat ovat pieniä ja kesyjä. Tai siis jenkeille pieniä, mutta meille ihan tarpeeksi isoja. Kaliforniassahan on mm. Six Flagsin huvipuisto, josta löytyy suuria vuoristoratoja. Katsoimme puistoa viime kesänä, mutta jo kuvista päättelin, etten uskalla varmaan yhteenkään rataan, eikä meillä olisi ollut edes aikaa, joten jäi käymättä.

Ehdimme olla puistossa eilen kolme tuntia, minä aikana ehdimme käydä neljässä vuoristoradassa. Yksi oli puinen ja sellainen perinteinen. (Olen kyseenalaistanut jo parin vuoden takaisin Coney Islandin puisen vuoristoradan ajelun jälkeen sen, miksi Lintsin puisessa radassa täytyy olla ne jarrumiehet. Lintsin rata on aika hidas, kun vertaa täkäläisiin, vaikka onkin ihana!) Kolmessa muussa menikin kaikissa pää alaspäin ja ne olivat hauskoja, vaikkeivat olleetkaan suuria. Yhdessä seistiin, mikä oli aika jännää. Lempparini oli Särkänniemen Tornadoa muistuttava rata, mikä oli todella kiva! Ja Tornado onkin ollut lempparini Suomen huvipuistolaitteista siitä asti, kun se aukesi.

Yksi pienempi rata jäi vielä kokeilematta (ja itse asiassa ihan näkemättäkin). Lisäksi jäi kokematta se, mikä minua olisi kiinnostanut kaikkein eniten: suuri, pitkä ja kuulemma hyvin vauhdikas puinen vuoristorata. Se ei valitettavasti ollut auki ollenkaan. Se on suljettu, koska se on aiheuttanut liian kovaa meteliä. Ilmeisesti kiljuvat ihmiset ovat naapurustolle liikaa. :D Kalifornian Great Americasta löytyy vuoristoratojen lisäksi myös pari muuta aikuisille sopivaa kieputinta, mutta ei haitannut, vaikkemme nyt ehtineet niihin. Olen nimittäin auttamattomasti liian vanha huvipuistoihin. Vuoristoradat menevät, mutta muissa pyörimissä tulee vain paha olo.
Tein totta kai joitain huomioita amerikkalaisesta huvipuistomeiningistä. Toiminta vaikutti paikoitellen hieman tehottomalta. Yksittäisiä vaunupaikkoja ei tarjottu kenellekään jonossa odottavalle. Suomessa aina huudellaan niiden yksinäisten odottajien perään, jotta paikat saataisiin täytettyä kokonaan. Okei, eihän nyt ollut enää pahin sesonkiaika. Mutta kyllä jonoja silti oli. Ratoihin piti odottaa vähintään puoli tuntia. Pisin jono oli hiukan yli tunnin. Eikö tällöin kannattaisi yrittää nopeuttaa prosessia täyttämällä täyteen, jos vain mahdollista? Toki täällä suuressa maailmassa tunnin jono on ihan lyhyt jono, mutten silti ymmärrä, miksei paikkoja tarjottu. Vaunut eivät olleet kertaakaan täynnä liikkelle lähtiessään silloin kun näin...

Suurikokoiset ihmiset eivät oikein mahtuneet vuoristoratoihin. Työntekijät yrittivät kyllä, mutta näimme kahdesti, kun lopulta asiakas oli pakko käännyttää pois. Eräs perhe yritti vuoristorataan yhdessä. Ensin äiti todettiin liian isoksi ja käskettiin pois. Sitten työntekijät yrittivät ähertää isää ja pientä poikaa vaunuun. Mies ehtikin siinä todeta minulle, että nyt näyttää pahasti siltä, ettei turvakaide turvaa lasta tarpeeksi, koska isän vatsa on pahasti tiellä. Ja niinhän siinä lopulta kävi, että työntekijät käskivät isänkin pois. Poikarassukka oli kuitenkin liian pieni matkustaakseen yksin eikä siis saanut mennä rataan ilman vanhempaa, joten lopulta hänetkin pienen sananvaihdon jälkeen lähetettiin pois. Lapsiparka! Toinen tapaus, jonka näimme, oli nuori nainen, joka ei edes ollut mikään kovin lihava.

Itse asiassa kukaan näistä kolmesta poisajetusta ei ollut mikään sairaalloisen lihava. Mutta toki vuoristoratojen vaunut ovat pieniä, ja kohtalainenkin vatsakkuus estää turvakaiteen mahtumisen alas. Mietimme kuitenkin miehen kanssa, onkohan viime vuoden onnettomuus vaikuttanut toimintatapoihin. Viime kesänähän joku nainen lensi vuoristoradasta kesken kyydin Teksasissa ja kuoli, koska turvavaljaat eivät olleet mahtuneet kunnolla kiinni.

Luottamukseni amerikkalaisiin huvipuistoihin ei ole koskaan ollut kauhean korkealla. Pari vuotta sitten New Yorkin Coney Islandin huvipuistossa työntekijät eivät ihan hirveän hyvin tarkistaneet lukituksia. Eivät sillä tavalla kunnolla reilusti kokeilemalla niin kuin mielestäni Suomessa tehdään. Ja nämä kyydistä lentelevät ihmiset eivät todellakaan tee hyvää luottamukselle - oli kyseessä minkä tahansa kokoinen ihminen. Miksi työntekijät eivät tässä Teksasinkaan tapauksessa huomanneet ongelmaa?

Eilen uskoni kuitenkin nousi hieman, sillä Great Americassa lukitukset kokeiltiin kunnolla ja reilulla otteella! Sain mielenrauhan. :) Jostain syystä laitteissa eniten pelottaa se, että lukitus antaa periksi kesken kaiken... Ei ehkä kaikkein relevantein pelko. Tässäkin maassa on miljoonia ja taas miljoonia huvipuistoajeluja, eikä täällä mitään onnettomuuksia tapahdu kovin usein.

Amerikkalaisessa huvipuistossa varoituskylttejä erinäisistä asioista on totta kai joka puolella. Näin on kuitenkin myös Suomessa. Itse asiassa ottaen huomioon sen, miten paljon jenkit rakastavat varoituskylttejä mitä omituisimmissa ja itsestäänselvissä paikoissa, varoituksia huvipuistossa oli ehkä jopa yllättävän vähän.
Kaiken kaikkiaan California's Great America oli kiva paikka, vaikkei se nyt ihan täyttänyt amerikkalaisen huvipuistounelman kuvaa. Ei ehkä oikean hintansa arvoinen, mutta tarjouslippuja toki saa monesta eri paikasta ja ilmeisesti usein. Ja samalla lipulla pääsee myös viereiseen vesipuistoon. Voisin ehdottomasti mennä Great Americaan uudestaan - etenkin sen nyt suljettuna olleen puuradan takia. Jos se siis koskaan enää aukeaa.

Pelkäsin muuten hiukan näitä puiston vuoristoratoja etukäteen, koska ovathan ne nyt hiukan isompia kuin mihin on Suomessa tottunut, vaikka näiden mittakaavalla ovatkin minimaalisia. Nyt on vähän sellainen olo, että josko sittenkin joskus sinne Six Flagsin puistoon... ;) Mutta se on Etelä-Kaliforniassa eli ei mikään päivän reissu.

Syy, miksi ehdimme olla huvipuistossa vain sen kolme tuntia, oli viininmaistelutilaisuus. Pari naapuriani järjesti asuintalomme yhteisessä tilassa viininmaistelun, jonne olimme luvanneet mennä ja jonne myös halusimme mennä. Mikään ns. kunnollinen maistelutilaisuus tämä ei ollut. Jokainen vei yhden pullon viiniä ja sitten vähän maisteltiin. Vain yksi ihminen tiesi viineistä jotain ja hän meitä sitten valistikin siitä, mitä kannattaa katsoa ja tunnustella.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joimme viiniä täällä. Uskomatonta kyllä. Pohjois-Kaliforniassa on viinitiloja vaikka kuinka paljon, ja kauppojen hyllyt ovat täynnä täällä tehtyjä viinejä, eikä niiden hintakaan ole kummoinen Suomeen verrattuna. Sitä paitsi Suomessa yleensä joimme joskus viikonloppuisin vähän viiniä, mutta nyt emme vain ole jaksaneet tutustua täkäläiseen tarjontaan. Vähän huvittavaa. Suurin osa eilen maistelluista viineistä oli kalifornialaisia ja olivat maukkaita. Kunnon viininmaisteluretki viinitiloille onkin kyllä to do -listalla. Heti kun päätämme, kuka ajaa. ;)

Viininmaistelutilaisuuteen osallistui vähän alle 20 ihmistä. Oli kiva vähän jutella muutaman uuden naapurin kanssa. Ja sain nyt varmistusta siihen, että täällä todellakin asuu amerikkalaisia, vaikka aiemmin luulin, että natiivit ovat jossain aivan muualla. Eilen tapasin ihmisiä mm. Wisconsinista, New Yorkista ja ihan täältä Kaliforniastakin.

perjantai 15. elokuuta 2014

Ensimmäinen askel kohti luottohistoriaa?

Kävimme eilen toista kertaa pankissa. Työntekijät eivät olleet nyt ihan niin maireita kuin ensimmäisellä kerralla. Ulko-ovikin piti avata itse. :D Toisaalta emme ehtineet ottaa askeltakaan sisälle ennen kuin meitä oli jo tervehtinyt kaksi työntekijää, joista toinen ehti kysyä kahdesti, voiko auttaa, ennen kuin ehdimme rekisteröimään kysymyksen ja vastaamaan.

Amerikkalainen pankki on kyllä kätevä. Aikaa ei tarvitse varata, eikä jonoja ole. Sen kuin vain kävelee sisään ihan milloin haluaa ja istuu alas. Tosin vielä kätevämpää tietenkin olisi, jos nämä asiat voisi hoitaa kotoa nettipankin kautta. Mutta eihän kone voi koskaan voittaa ihmiskontaktia.

Meidän piti mennä pankkiin social security numbereidemme takia. Minä ilmoitin pankille oman SSN:ni, koska en sitä aiemmin ole tehnyt. Mies ilmoitti oman numeronsa pankkiin heti sen saatuaan jo huhtikuun alussa paperisella lomakkeella, mutta hän ei ole nähnyt mitään credit history -tietoaan netin kautta, mikä hiukan ihmetytti. Oli siis parempi käydä varmistamassa, ettei lomake ole kadonnut postissa tai jotain. Olihan se SSN kyllä rekisteröitynyt, mutta luottohistoriatietoa ei vain vielä ollut. Virkailija vakuutti, että näissä asioissa vain kestää.

Halusimme myös nostaa toisen luottokorttimme luottorajaa. Tai siis nostaa secured credit cardimme rajaa antamalla pankille lisää rahaa vakuuttamaan meidän luottomme. Mehän emme saa tavallista luottokorttia ilman luottohistoriaa, kuten aiemmin olen kertonut, vaan meidän pitää antaa pankille vakuus luottoa varten. Luottorajan nostaminen ei jostain syystä onnistunut pankissa. Virkailija käski soittamaan luottokortin takana olevaan puhelinnumeroon. Mies soitti, ja muutaman päivän sisällä tililtämme pitäisi kadota summa vakuudeksi ja luottorajan pitäisi näin nousta.

Vaikka miehellä ei vielä luottohistoriaa nettisivujen kautta näykään, jotain on ehkä kuitenkin alkanut tapahtua nyt, kun hän on aktiivisesti käyttänyt luottokorttiaan ja maksanut tietenkin kaikki laskutkin ajoissa. Mies sai nimittäin toissapäivänä eräältä yritykseltä mainoksen Mastercardista ja tarjouksen kortin hankkimiseen. Tänään samalta yritykseltä tuli toinenkin samanlainen tarjous. Muistan lukeneeni jostain, että luottokortteja aletaan tarjota, kun luottohistoriaa alkaa kertyä. En vain muista, mistä olen näin lukenut. Tuntuu kuitenkin aika oudolta, että jokin amerikkalainen firma ihan randomisti tarjoaisi maahanmuuttajalle luottokorttia eli eivätköhän nämä mainokset ja tarjoukset liity luottohistorian alun syntymiseen.

Oikeaoppinen tapahan olisi nyt ottaa kaikki mahdolliset tarjotut luottokortit ja alkaa vingutella niitäkin aktiivisesti, jotta saisi maksimoitua luottohistoriansa kertymisen. Olen joskus miettinyt, miksi jenkkisarjoissa velkaongelmiin joutuneet tai luoton käytöstä eroon pyrkivät ihmiset leikkaavat saksilla kahti useita luottokortteja - miksi niitä kortteja on monta? Noh, nyt sekin alkaa selvitä. Jotkin asiat vain ovat niin kuin tv:ssä! :) Miehen saamassa mainoksessa muuten lukee, ettei luottokorttia saa hakea, jos jo omistaa kyseisen firman luottokortteja kaksi tai useamman...

Minä en muuten omaa luottokorttiani muista koskaan käyttää. Jotenkin mieleeni on vain iskostunut ajatus siitä, että luottokortin käyttäminen on viimeinen keino ja sitä käytetään vain, jos rahaa ei muutoin ole. Täällä asiat ovat kuitenkin ihan erilailla, ja moiset kuvitelmat pitäisi unohtaa.

torstai 14. elokuuta 2014

Muutat fyysisesti, mutta entäs sähköisesti?

Kun muuttaa ulkomaille, elämässä tulee yhtäkkiä eteen kaikenlaisia pieniä ja isoja käytännön (uudelleen)järjestelyjä. Yksi näistä järjestelyistä on oman netissä olevan elämän päivittäminen. Minä en osannut etukäteen edes ajatella mitään nettijuttuja, mutta kun yritin kirjautua joihinkin paikkoihin täällä, kohtasinkin pieniä esteitä. Mitään vaivalloisia nämä järjestelyt eivät tietenkään ole - kunhan vähän klikkaillaan. Ja luonnollisesti eläminen Amerikassa avaa aivan uusiakin mahdollisuuksia...

Facebook oli ehdottomasti kaikkein helpoin päivitettävä. En muista, mahtoiko naamakirja alussa uudesta maasta kirjauduttaessa edes kysellä niitä turvakysymyksiä, joita se usein on kysellyt, kun ulkomaanlomalla haluaa kirjautua sisään. Joka tapauksessa Facelle riitti uuden asuinpaikan päivittäminen omiin tietoihin ja that's it! Helppoa.

Spotify oli hieman astetta hankalampi. En edes tajunnut, että sillekin pitäisi jotain päivityksiä tehdä. Hoksasin asian vasta, kun Spotify eräänä päivänä ilmoitti, että olen käyttänyt kaiken minulle sallitun käytön ulkomailla (tai jotain tuonne päin). Oman asuinmaan vaihtaminen ei kuitenkaan ihan heti onnistunut. Spotify väitti aluksi useaan kertaan, etten saa vaihtaa asuinmaatani ilmaiseen versioon (joka minulla on), vaan että minun pitäisi hankkia Premium-versio. Ehkä en vain osannut tai jotain, koska aikani siinä klikkailtuani ohjelma antoi minun vihdoin päivittää uuden asuinmaan ilman mitään maksullisten versioiden ostamista.

PayPal olikin sitten jo todella paljon hankalampi. Asuinmaata ei saanut vaihdettua yhtään minkään kautta, mutta PayPal ei myöskään tarjonnut vastausta ongelmaan. Googlettamalla löytyi sitten tieto siitä, ettei PayPal tiliä pysty muuttamaan toiseen maahan. Tietyllä tavallahan tämä on ihan järkeenkäypää, koska maiden lait ynnä muut vaihtelevat. Mutta käytännössä järjestelmä tuntuu vähän tolkuttomalta. Jos muuttaa toiseen maahan, täytyy luoda täysin uusi tili. Tosin ilmeisesti PayPallin ylläpidolle voi lähettää viestin, jossa selvittää tilanteensa ja muuttonsa, ja he voivat sitä kautta päivittää uuden asuinmaan vanhaan tiliin. Mutta ihan ongelmatonta ja vaivatonta ei tämä vaihtoehto nettikeskustelujen perusteella ole. Minä päädyin luomaan uuden tilin. Ja tätä varten jouduin tietenkin luomaan uuden sähköpostin, koska eihän sitä samaa sähköpostia voi käyttää. En pidä erilaisten tilien luomisesta turhaan, joten vähän ärsytti, mutta toisaalta PayPallia oli siinä kohtaa pakko käyttää. Ja nyt tilejä on minulla siis kaksi.

Netflixin suhteen emme ole vielä tehneet mitään. Kun käytämme sitä täältä, kirjaudumme automaattisesti sisään Amerikan tarjontaan. Kuukausimaksut menevät kuitenkin edelleen Suomen Netflixin kautta. Amerikan puoli olisi varmaan halvempi, joten pitäisi kyllä siirtyä sinne. Kiintoisaa on muuten se, että vaikka kirjaudumme Amerikan tarjontaan, kaikki ohjelmien esittelytekstit ovat suomeksi. Jotenkin hassua.

En osaa sanoa, onko tarjonta Amerikan Netflixissä parempi vai sama kuin Suomessa. Vaikuttaisi siltä, että tarjontaa on enemmän, mutta en voi väittää perehtyneeni tarjontaan kovinkaan paljoa Suomessa. Yksi asia täällä kuitenkin on, jota Suomen Netflixissä ei ole: DVD-/Blueray-elokuvien tilaaminen Netflixiltä postitse kotiin lainaan! Kyllä, ihan oikean postin kautta. Palautus tapahtuu viemällä levy postilaatikkoon. Emme ole kokeilleet. Kaikenmaailman leffanvuokraukset netin kautta suoratoistona ovat jo niin arkipäivää, että tämä Netflixin etanapostitoiminta tuntuu vähän vanhanaikaiselta. Mutta toisaalta, miksi ei? 

Amerikkaan muuttaminen tietenkin myös vapauttaa useista nettielämän puolista. Olen jo vuosia tilannut kosmetiikkani, shampooni ja hoitoaineeni sun muut hiustenhoitotuotteeni netistä, koska tuotteet ovat Suomessa niin tuhottoman kalliita, että postituskulujenkin kanssa tilaaminen ulkomailta oli huomattavasti edullisempaa (jos sitä epäekologista puolta ei mietitä). Samoin jotkin vaatteet tilasin netistä. Nyt saatoin kuitenkin unsubscribeta kaikkien näiden nettikauppojen uutiskirjeet, koska saan tuotteeni ruokakaupasta tai lähiostarilta - ja totta kai vieläkin halvemmalla.  

Toisaalta asuminen Amerikassa avaa oman sähköisen elämän kannalta uusia huimia, helppoja ja halpoja mahdollisuuksia. Meiltä löytyy nyt AmazonPrime, jonka avulla Amazonista saa tilata ilman toimituskuluja. Ja koska täällä paketit jaetaan suoraan kotiin, ei tarvitse edes vaivautua minnekään postitoimistoon. Erittäin epäekologista ehkä, mutta meille tulee nyt aika usein paketteja. Niin helppoa, kun ei tarvitse vaivautua etsimään tavaroita kaupoista! :D Niin ja AmazonPrimella tilaaminen onnistuu vain yhdellä klikkauksella. Laiskan ihmisen paratiisi! (En tiedä, onko AmazonPrime saatavilla Suomeen.)

AmazonPrimeen kuuluu myös Netflixiä vastaava palvelu, josta löytyy sekä ilmaiseksi että pientä maksua vastaan tv-sarjoja ja elokuvia. Sieltä löytyy myös uutuuksia heti sen jälkeen, kun jakso on tullut tv:stä (nämä uutuudet tietenkin sitä maksua vastaan).

Amerikasta ja etenkin täältä uusia nettielämän mahdollisuuksia etsivältä ja koettelevalta Piilaakson alueelta löytyy myös kaikenlaista jännää. Viime vuonna Piilaakson alueella lanseerattiin Google Shopping Express, joka sittemmin on laajentunut myös Los Angelesiin ja New Yorkiin. Enää ei tarvitse lähteä edes ruokakauppaan, koska Google tuo kaiken autolla kotiovelle saman päivän aikana. Tätä palvelua tarjoavat totta kai myös muut yritykset, ja onhan näitä vastaavia Suomessakin. Täällä nämä palvelut ovat kuitenkin ihan arkipäivää. Meidän asuintalossa naapureilla on joka päivä ovella Googlen kasseja.

Google tarjoaa ensimmäisen puolen vuoden ilmaiseksi. Meillä ei tätä palvelua vielä ole, mutta kaipa se on vain ajan kysymys... Miehen kollegoilla jo on ja kehuvat kovasti. Ja kieltämättä sen jälkeen, kun on itse roudannut kasan limsatölkkejä tai vesipulloja kaupasta, tulee vähän sellainen olo, että hei - joku muu voisi tehdä tämän(kin) minun puolestani. ;) Jos jotain olen tämän 5 kuukauden täällä asumisen aikana oppinut, niin sen, että Amerikassa mitään ei tarvitse tehdä itse, jos ei halua tai jaksa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Whale watching -yritys, Monterey ja 17-Mile Drive

Lähdimme viime lauantaina rannikkokaupunki Montereyhin. Monterey sijaitsee etelässä noin 120 kilometrin päässä meiltä.

Suurin syy lähtöömme oli se, että olin sekä kuullut yhdeltä tuttavaltani että lukenut uutisista, että Montereyn lahdessa on tällä hetkellä ennätysmäärä ryhävalaita. Ilmeisesti valaat ovat normaali näky lahdessa, mutta nyt niitä on ilmeisesti enemmän kuin ennen ja ne ovat lähellä rantaa. Pitihän niitä sitten lähteä katsomaan, koska emme ole ennen valaita nähneet. Tai no, itse asiassa keväällä, kun kävimme Santa Cruzissa miehen äidin ja siskon kanssa, miehen sisko rupesi yhtäkkiä ihmettelemään, mitä kummaa kaukana merellä näkyy. Meressä kelluva möykky taisi vesisuihkusta päätellen olla valas.

Suuntasimme heti aamusta siis kohti Montereyta. Ajoimme ensin Santa Cruziin ja siitä sitten etelään Highway 1:sta eli Pacific Coast Highwayta pitkin. Tuo PCH on kyllä mielenkiintoinen monimuotoisuudellaan. Nimensä mukaisesti se kulkee ihan rannikkoa pitkin, ja sitä mainostetaan upeana reittinä, joka menee aivan meren rantaa pitkin. Paitsi, ettei mene koko aikaa. Muistan viime kesälomareissulta sen, että olimme miehen kanssa välillä vakuuttuneita siitä, että olemme eksyneet oikealta tieltä, koska eihän tämä voi olla PCH, koska tämä menee keskellä ei-mitään... PCH tosiaan menee välillä esimerkiksi keskellä peltoa pitkänkin aikaa. Jossain kohtaa se on myös kunnon monikaistainen freeway.
PCH:n näkymät yhdessä vaiheessa. Minä ja mies, kunnon "kasviasiantuntijat", tulkitsimme tuon vihreän olevan "jotain salaattia". :D Kaupassa kuitenkin törmäsin artisokkaan, joka näytti ihan tuolta, eli ehkä tuo on siis artisokkaa. :) Kivat pakokaasut varmaan näissä, koska PCH ei todellakaan ole mikään hiljainen tie..
Lauantaina oli todella pilvinen päivä rannikolla (San Josessa kyllä oli ihan kirkas taivas). Totesinkin miehelle, että jos Suomessa näyttää tältä, se tarkoittaa sitä, että ihan kohta alkaa sataa. Täällä ei kuitenkaan sateesta ole pelkoa. Ilma oli muuten vain harmaa.

Ilmeisesti osa harmaudesta johtui kuitenkin myös sumusta. Yhdessä kohtaa PCH:ta tuli nimittäin daylight headlight section. Olenkin kertonut, miten täällä ei tarvitse pitää auton etuvaloja päällä päivällä. Tuolla tietyllä PCH:n välimatkalla valot kuitenkin täytyy kytkeä aluetta usein vaivaavan sumun ja huonon näkyvyyden takia. Muutama kyllä näytti ajavan ilman niitä valoja laista ja kehotuksista huolimatta.

Matkan varrella ohitimme kaupungin, jolla on ehkä söpöin nimi ikinä: Watsonville! Mietin, että toivottavasti jostain päin maailmaa löytyy myös Holmesville. :D Kotona sitten googletin, ja löytyyhän sellainen! Pikkukylä Ohiossa ainakin... Taitaa olla jossain muuallakin.
En tiedä, mitä Watsonvillessa on vai onko mitään.
Menimme katsomaan niitä valaita Moss Landingiin, joka sijaitsee hiukan ennen Montereyta meiltä päin tultaessa. Rannalle oli kertynyt muutama muukin whale watching mielessä.
Värjöttelevät whale watchaajat.
Eihän tuolta rannalla oikeasti juuri mitään nähnyt. Olisi pitänyt olla kiikarit (niin kuin joillakin olikin). Näimme muutaman kerran valaan pyrstön ja sitten niitä vesisuihkuja useasti. Eli olihan niitä valaita siellä! Elukoiden kanssa meressä meni myös monta pientä laivaa. Montereysta järjestetään paljon whale watching -veneretkiä. Tällä hetkellä, kun valaita on meressä ennätysmäärä, retkiä järjestetään monta kertaa päivässä. Yhdeltä tuttavalta sain suosituksen veneretkestä, on ilmeisesti rahan arvoista. Mutta merenkäynti on kuulemma kovaa ja puolet porukasta vain oksentaa laidan yli...

Meillä ei ollut nyt intoa, aikaa eikä oikeanlaisia varusteita veneretkeä varten, vaikka hiukan harmittikin, ettei valaita kunnolla nähnyt rannalta käsin. Mietimme kuitenkin, että joskus tuollainen veneretki olisi kiva tehdä. Minä ajattelin, että sellainen olisi hauska joidenkin vieraiden kanssa. Ja sopivasti eräät tulevaisuuden vieraat ilmoittivatkin heti whale watching -statukseni Facebookista nähtyään haluavansa ehdottomasti katsomaan valaita!

Emme jaksaneet värjötellä rannalla kovinkaan pitkään. Siellä ei todellakaan ollut mikään lämmin! Tsekkasimme Moss Landingin kuuluisan raflan Phil's Fish Market & Eateryn ulkoapäin. Nälkä ei vielä ollut, joten ruoan testaaminen jäi. Moss Landingissa haisi muuten aika järkyttävältä satamalta. :D
Suosittu ravintola.
Hauskan nimiset veneet Moss Landingin venesatamassa.
Moss Landingista jatkoimme matkaa Montereyhin. Menimme siellä Fisherman's Wharfille, joka oli täysin samanlainen turistirysä kuin San Franciscon vastaavakin, vain pienemmässä koossa.
Montereyn Fisherman's Wharf.
Suurin osa Amerikan turisteista on muuten amerikkalaisia. Me näimmekin PCH:lla autoja mm. Nevadasta, Utahista ja Kansasista. Kävimme syömässä Wharfissa yhdessä ravintolassa, jossa tarjoilija heti suumme avattuamme halusi tietää, mistä olemme. Hän kertoi, että heillä käy paljon eri kansallisuuksia, mutta hän törmäsi vasta nyt ensimmäistä kertaa suomalaisiin - ja suomalaisten aksenttiin.
Wharfin turistikaaos.
Fisherman's Wharfista löytyi myös lempiotuksiani merileijonia.
Ei, tämä ei ollut kuollut. 
Merileijonia uiskenteli laitureiden ympäristössä, joten niiden meininki tuntui hiukan luonnollisemmalta kuin San Franciscon Wharfissa (vaikka luonnollisesti merileijonat sinnekin ovat eksyneet).
Mahtaa veneen omistajaa ärsyttää...
Ihmettelemme, miten merileijona pystyy kiipeämään tuon kaiteen päälle...
Kun olin saanut tuijotella merileijonia tarpeekseni, jatkoimme jälleen matkaa. Suuntasimme suosittuun nähtävyyteen, 17-Mile Drivelle. 17-Mile Drive on maisemareitti Montereyn niemessä Pacific Grove - ja Pebble Beach -alueilla. Nimensä mukaisesti reitti on 17 mailin eli noin 27 kilometrin pituinen, ja se tekee pienen ympyrän. Suurin osa kävijöistä taitaa kulkea Driven autolla, mutta siellä voi myös pyöräillä. Reitille pääsee vain neljän sisäänkäynnin kautta, ja porteilla täytyy maksaa ikään kuin tietulli eli sisäänpääsymaksu, $10/auto.

17-Mile Driven varrella on 21 pysähdyspaikkaa, joista muutama tosin on vain golf-kenttä tai resort-hotelli. Portilta sai lehtisen, jossa kerrotaan, mitä jokaisella pysähdyspaikalla on.
Spanish Bay. Joku espanjalainen tutkimusmatkailija on hengaillut täällä miehistönsä kanssa v. 1769 etsiessään Montereyn lahtea.
Point Joe ja kovat aallot. Opaslehtisen mukaan ennenvanhaan moni merenkävijä on kokenut loppunsa näissä kivissä Montereyn lahtea etsiessään...
Yhden pysähdyspaikan nimi oli the Restless Sea.
Maisemat olivat ihan hienot. Mies vaikutti yhdessä vaiheessa hiukan ärsyyntyneeltä siihen, että noin puolen mailin välein pysähdyttiin ja noustiin autosta tuijottamaan "tota samaa merta".
Näkymät China Rockilta. Tietenkin piti taas kiipeillä kiville ja kallioille.
Minua ihastuttaa tämä meren väri.
Näin rannikolla ja lahden kärjessä oli kyllä aika kova tuuli ja sumu. Olin vahingossa unohtanut takin kotiin, joten minulla oli vain farkkupaita pitkähihaisena. Yhdessä vaiheessa olinkin ihan täysin jäässä. Mies oli sitä mieltä, ettei edes ole kauhean kylmä, mutta hänellä olikin tuulenpitävätakki. (Ja kyllä, tarjosi sitä myös minulle! :) ) Hänen takkinsa oli mukana vain siksi, koska minä muistutin häntä ottamaan sen mukaan, koska tiesin, että tuolla on kylmä. Miehen mukaan kesällä voisi kulkea vain sortseissa ja t-paidassa koko ajan, haha.
Tuonne ei olisi saanut mennä. Juuri tällä tavoin turistit kuolevat... Onneksi tämä herra pääsi elävänä takaisin.
Tsunamiriskikin oli. Tai on.
17-Mile Driven varrella on paljon eläimiä. Pysähdyspaikkoihin kuuluvat mm. Bird Rock eli lintuja täynnä oleva kivi ja Seal Rock, jossa suurin osa elukoista taisi olla niitä merileijonia.
Me bongasimme tällaiset hylkeet. Opastaulun mukaat ovat ilmeisesti harbor sealeja eli kirjohylkeitä.
Osa pysähdyspaikoista kuhisi ihmisiä, mutta osassa taas ei ollut juuri ketään. Yksi suosituimmista paikoista taisi olla The Lone Cypress eli yksinäinen sypressipuu.
Yksinäinen sypressipuu. Se näyttää hyvin yksinäiseltä kaukaa, mutta lähempää katsottuna ei ollutkaan enää ihan niin yksin.
Yksinäinen sypressi on Pebble Beach Companyn logo, ja puun kuvion ja silhuetin käyttö on kielletty ilman erillistä lupaa. Valokuvia sai sentään ottaa omaa käyttöön.
Sumuiset näkymät Carmel Bayhin. 
Tämä puu vasta yksinäinen olikin.
Koko 17 mailin kierros ei tietenkään mennyt rannikolla. Puolet reitistä meni sisämaassa metsässä. Metikön puolella tie kulki aika paljon ylös. En tiedä, kuinka paljon nousua oli, koska opaslehtinen ei kertonut.
17-Mile Drivella. Välillä mentiin myös ihan "kunnon metsässä".
Reitin korkeimpien kohtien olisi pitänyt opaslehtisen mukaan antaa "grand view" Montereyn lahteen ja Santa Cruzin vuoristoon. Päädyimme kuitenkin seisomaan keskelle pusikkoa ja ihmettelemään, mitä sieltä muka pitäisi näkyä. Edessä oli aika paljon pöpelikköä. Ja sitten oli vielä se sumu. Emme olleet ihan ainoita, jotka ajattelit näin, koska kuulin vieressä seisovan naisen toteavan miehelleen "Well, I wouldn't say this is grand..."

Maisemat muistuttivat välillä muuten hieman Suomesta. Tai sitten kärsin vain koti-ikävästä.
Suomimai- ei kun siis maisemaa Kaliforniasta. Tämä oli reitin korkein kohta, ja täältä olisi ehkä jopa hiukan näkynyt maisemia, ellei olisi ollut tuota sumua ja pilveä.
En tiedä, kuinka usein tuolla niemellä on sumuista. Veikkaan, että usein. Ja tuo kasvillisuushan tarvitsee sumua:
17-Mile Drive on paitsi maisemia katselevien turistien, myös rikkaiden suosiossa. Pebble Beachin alueella asuu ihmisiä, ja 17-Mile Drivelta näkyikin aika hulppeita taloja ja kunnon kartanoita. Alue on myös täynnä golf-kenttiä, joita näkyi joka puolella melkein koko ajan. Pitäähän olla harrastusmahdollisuuksia, ettei rikkaille tule tuolla tylsää. Kivat golfausmaisemat kyllä, mutta ehkä hiukan kylmää...
Hyväosaisten taloja ja leikkikenttiä.
Näitä kylttejä riitti. 
Pebble Beachilla sijaitsee tietenkin myös resort- ja kauppakeskittymä. Kaupat olivat todella hienostuneita ja niissä myytiinkin lähinnä golf-tarvikkeita ja -vaatteita. Bongasimme keskittymästä kiinteistönvälityksen seinän, josta pääsi vähän tutkailemaan noita alueen talojen hintoja. Halvin näkemämme oli hiukan päälle 2 miljoonaa dollaria ja kallein yli 22 miljoonaa dollaria. Aika suuri hintahaitari siis! Hiukan ihmettelin tuota 2 miljoonan dollarin "halpaa hintaa". Nimittäin perusomakotitalo Piilaaksossa voi ihan helposti maksaa yli miljoonan, joten siihen suhteutettuna Pebble Beachilta talon omistavan ei tarvitse välttämättä olla mikään ihan superrikas... Tosin ihan kaikilla ei taida olla asiaa edes Piilaakson omakotitalobisnekseen.
Pebble Beachin fancy hotelli.
Täytyy kyllä sanoa, että 17-Mile Drive vaikutti hiukan pinnalliselta. Toki maisemat olivat aitoja, mutta jotenkin nuo vieressä olevat golf-kentät ja asumukset veivät alueelta luonnollisuuden tunteen pois. Miehen tuomio on se, että koko maisemareitti vaikutti väkisin väännetyltä. Rannikko kuin rannikko.

Ennen kuin aloitimme matkan kohti kotia, kävimme syömässä crepsejä Monterey Crepe Companyssa Montereyn downtownissa. Sitten jaksoi taas istua autossa. Reissussa meni ihan koko päivä, ja vaikka suurin osa ajasta meni autossa, olimme kuitenkin molemmat illalla ihan loppu. Maileja kertyi päivän aikana 183.5 eli noin 295 kilometriä. Ja mies ajoi ne kaikki. :)