maanantai 28. maaliskuuta 2016

Ihanat kamalat verot

Tiedättehän amerikkalaisista tv-sarjoista ja elokuvista repliikin "I need to do my taxes" ja sitten henkilö kaivaa jostain kaapin nurkasta jonkun pölyisen laatikon, joka on täynnä papereita ja lippulappusia?

Nyt on se aika vuodesta. Täytyy tehdä verot. Eikä voi muuta taas sanoa kuin että voi herramanjestas, suomalainen esitäytetty veroilmoitus on taivaasta! Eihän Suomessa tarvitse tehdä juuri mitään, verohallinto on tehnyt lähes kaiken puolestasi. Toista se on täällä (luonnollisesti, kun kyseessä on julmetun iso maa). Jokainen joutuu itse tekemään veronsa eli täyttämään kasan lomakkeita ja ilmoittamaan tulonsa. Veroja maksetaan sekä liittovaltiolle että osavaltiolle, ja totta kai jokaisella osavaltiolla on omanlaisensa käytännöt. Kaikissa osavaltioissa ei taida edes olla omaa veroa.

Minä en tiedä veroista täällä oikeastaan mitään. Paitsi sen tiedän, että ensimmäisenä asuinvuotena meidän verotus meni vähän mönkään: saimme tuhansien dollarien mätkyt liittovaltiolle ja parin tonnin mätkyt osavaltiolle. Meidän verotus tehtiin viime vuonna lisäajalla vasta lokakuussa, vaikka normaalisti verotus tehdään juuri näihin aikoihin keväällä. Näin ollen viime vuosikin eli toinen asuinvuotemme on suurimmaksi osaksi mennyt samalla tavalla, joka aiheutti mätkyt ekana vuonna. Voi siis olla, että tulossa on lisää mätkyjä. Saa nähdä.

Täällä ei ole sellaisia selkeitä veroprosentteja, jotka voisi itse laskea niin kuin Suomessa, vaan ennakonpidätyksen määrä perustuu lukuun, joka voi olla 0, 1, 2 ja niin edelleen. Tähän lukuun vaikuttaa esimerkiksi se, onko lapsia tai puoliso, joka ei työskentele. Liittovaltion verolle ja osavaltion verolle tulee oma lukunsa, joka voi olla tai sitten voi olla olematta sama. Nuo luvut ja omat tulot sitten määrittävät sen, kuinka paljon ennakonpidätys palkasta on. En tiedä, miten homma käytännössä toimii, mutta tällaisellä lomakkeella omaa lukua etsitään:
Kai tämä on ihan selkeä, jos asian ymmärtäisi syvällisesti. Paitsi että käytännössä luvuksi voi ilmoittaa jonkun muunkin kuin sen, minkä tämän lomakkeen perusteella saisi, ihan tilanteesta riippuen. Ikävöin selkeitä suomalaisia veroprosentteja, vaikka toisaalta on kyllä kivaa, että täällä saa verohelpotuksia, jos puoliso ei ole töissä ja jos on lapsia. Minä olen muuten täyttänyt näitä lukujani työnantajilleni kaksi kertaa managerien läsnäollessa. Managerit ovat auttaneet muiden lomakkeiden täyttämisessä, mutta tässä kohtaa he ovat vetäytyneet sivuun ja todenneet: "I am NOT allowed to help you with this. You need to know yourself." Toinen managereista sanoi: "Most people put the same for federal and state, but I don't know how you want to do this", mikä oli mielestäni aika rohkea neuvo maassa, jossa oikeusjuttuja vedetään siitäkin, jos kännissä kaadut kaverin pihalla (ihan off-topicina tähän: kosmetologini on ollut jury dutyssa tällaisessa oikeusjutussa eli tämä ei ole urbaani legenda).
Tämä lukukuvio meillä ehkä meni ekana vuonna mönkään. Joskin alun perin meillä saattoi olla oikeanlaiset numerot, mutta sitten tuli kirjanpitäjä, joka oli sitä mieltä, että meidän pitäisi miettiä lukuja uudestaan. Hän ei siis tietenkään antanut mitään ohjetta tai sanonut juuta eikä jaata, kehotti vain katsomaan tilanteen uudelleen. Eli emme voineet syyttää häntä jälkikäteen. Päädyimme korjaamaan lukuja, minkä jälkeen tulikin sitten ne isot mätkyt. Asiantuntijoihin ei siis aina kannata luottaa. (Toki syy saattoi olla joku muukin, mutta olen totta kai varma, että olisimme osanneet itse paremmin. :D)

Täällä aviopari voi tehdä veronsa joko yhdessä tai erikseen. Tilanteesta riippuen toinen tapa voi olla kannattavampi kuin toinen. Me olemme tehneet veromme yhdessä, mikä on syy siihen, etten minä tiedä prosessista juuri mitään. Head of household eli mieheni hoitaa meillä nämä jutut, kotirouva vain on ja ihmettelee ja ilmoittaa miehelleen, että tämän pitäisi kirjoittaa veroista blogipostaus, koska tämä jopa ymmärtää asiasta jotain. ;) Paitsi ettei kuulemma miehenikään ole ihan kartalla näissä verokuvioissa. (Onko joku muka?!) Tosin totta kai viime vuonna kotirouvallakin oli omia yhdysvaltalaisia tuloja, jotka sekoittavat nyt pakkaa entisestään.

Periaatteessa varmaan verotuksen tekeminen on kohtalaisen helppoa, jos tuloja on vain Yhdysvalloista ja jos vaikka käy vain palkkatyössä. Työnantajat ilmoittavat vuoden alussa lomakkeella (W2) työntekijälle, kuinka paljon ovat viime vuonna maksaneet palkkaa ja kuinka paljon on maksettu ennakonpidätystä ja sosiaaliturvamaksuja (kyllä, tässä maassa on sellaisiakin). Minulla näitä lappuja on nyt kolmelta eri työnantajalta, ensi vuonna ainakin neljältä.

Meillä on kuitenkin tuloja myös Suomesta, ja tietenkin kaikki ulkomaan tulot ja varat pitää ilmoittaa. Homma menee siis hiukan mutkikkaammaksi. Minä sain vielä viime vuonnakin palkkaa Suomesta, sillä olin virkavapaideni keskellä vuosilomalla ja sain siis lomarahoja. Lisäksi meidän pitää ilmoittaa kaikista ulkomaan tileistämme vuoden korkein saldo ja korkotulot, ja meillä tietenkin on edelleen useampia tilejä suomalaisissa pankeissa. Mitä enemmän tilejä, sitä enemmän hommaa. Korkeimpien saldojen etsimisessä menee hetki, kun eivät ne suomalaiset verkkopankitkaan ihan kaikkeen pysty. Saldot eivät vaikuta verotukseen, mutta viranomaiset haluavat tietää ne. Jos tileillä esimerkiksi olisi älyttömiä summia, voisi nousta epäilyjä ties-mistä terroristien rahoittamisesta tai muusta. Ja tietenkin kaikki muut mahdolliset ulkomaiset tulot ja varat pitää ilmoittaa.
Tässä yksi esimerkki siitä prosessista, kun mieheni on laskenut tilille tulleita korkoja. Oikeastikin korot pitää laskea käsin, koska ei meidän nettipankista löydy tietoa muutoin. Ainakaan tässä tapauksessa, kun korkoja tulee näin vähän - jonkun tilillä on nyt selkeästi kauhean vähän rahaa, haha. Ehkä löytyisi, jos kyseessä olisi oikeasti merkitykselliset summat. Tilien saldot ja korot pitää ilmoittaa muuten myös amerikkalaisten pankkien tileistä. Tässä kohtaa sitä toivoo, että tilejä olisi vain pari eikä montaa niin kuin meidän tapauksessa ja vielä eri maissa.
Suomalainen veroilmoitus on kohtalaisen yksinkertainen iso läpyskä. Nyt miehelläni on kourassaan 50-sivuinen nivaska paperia, josta suurin osa vaikuttaa ihan turhanpäiväiseltä. Verolomakkeitakin taitaa olla tsiljoonaa erilaista, joten ensiksi täytyy tietää, mikä lomake kuuluu täyttää. Me käytämme apunamme kirjanpitäjää, certified public accountant, joka tulee mieheni työnantajan kautta. Verotuksen voi tehdä täällä myös ihan itse käyttämällä maksullisia nettiohjelmia, mutta meillä ei ole kokemusta niistä. Me käytimme kirjanpitäjää viime vuonnakin ja silloin meidän piti lähinnä vain ilmoittaa hänelle tulomme ja varamme, mutta nyt meidän täytyy itse täytellä lomakkeita. Tuntuu siltä, että saman homman voisi tehdä sen nettiohjelmankin avulla, mutta onneksi nyt emme sentään joudu itse maksamaan tämän kirjanpitäjän palveluita.

Mieheni tuossa nyt siis pähkäilee papereidensa kanssa. Minulle vaikein tehtävä oli se, kun laskin, kuinka paljon olen ajanut työmatkoja viime vuonna. Syksystä alkaen, kun aloin ohjata näitä kaikkia lukuisia tuntejani, ajoin viikottain noin 184 mailia eli vajaa 300 kilometriä. En olisi ikinä uskonut, sillä vaikka tiedän ajavani paljon, eivät välimatkat täällä Bay Arealla tunnu juuri miltään. Aiemmin olenkin jo kertonut, että käytän viikossa jotakuinkin 6 tuntia työmatkoihin eli siitä voitte taas päätellä, miten kamalissa ruuhkissa istun, kun 300 kilsaan menee aikaa yhteensä 6 tuntia. Nykyään työmatkoja on vielä pikkaisen enemmän, kun olen aloittanut uusia tunteja. Saan muuten ilmoittaa verotuksessa myös Les Mills -koulutukseni. Yksi työnantajani on korvannut kolmesta koulutuksestani yhden, joten sitä en voi ilmoittaa, mutta kaksi ensimmäistä voin. Tuskin moiset pikkusummat vaikuttavat mitään, mutta koitetaan nyt kuitenkin.

(Edit 28.3: Okei kirjanpitäjältä tulikin jo vastaus, etteivät koulutukseni ole maksaneet tarpeeksi tuloihin nähden, eikä kilometrejäkään huomioida tässä minun tilanteessani. Höh.)

Vaikka en osaa sanoa näistä verojutuista mitään, halusin kirjoittaa aiheesta ihan vain siitä syystä, että nyt osaan jälleen arvostaa Suomen yksinkertaista ja helppoa byrokratiaa pikkaisen enemmän. Suomesta puheen ollen - totta kai me joudumme tekemään veroilmoituksen myös Suomeen sitten, kun sen aika tuossa kohta on. Ja helppoudesta puheen ollen - mieheni teki juuri valituksen Suomen verohallinnolle vuoden 2014 veroista, sillä häneltä oli peritty sosiaaliturvamaksuja koko vuodelta, vaikka hän ei edes ole ollut oikeutettu Suomen sosiaaliturvaan muuttomme jälkeen. Yksi valituskirje, muutama liite ja hakemus postiin. Meni noin kuukausi ja hän sai vastauksen ja veronpalautuksia tililleen. En halua edes miettiä, miten monimutkainen ja kuukausia vievä prosessi tuollainen olisi USA:n byrokratian kanssa....

Halusin kirjoittaa tästä aiheesta myös siksi, että verotus on hyvin pinnalla tällä hetkellä, kun ihmisten aika kuluu tässä projektissa nimeltä doing taxes. Facebookissa porukka tekee statuspäivityksiä verojen kauheudesta. Viime viikolla näin mentoriani, jota tervehdin iloisesti ja kysyin jotain, johon sain kaamean aggressiivisen vastauksen. "Why on earth you are so angry?!" minä kysyin. "I just did my taxes!" hän vastasi lähes huutaen ja oli koko loppuajan äärimmäisen vihaisen oloinen. Jos siis satut tapaamaan näihin aikoihin kiukusta puhisevan USA:ssa asujan, verot saattavat olla syynä puhinaan.

Mahdolliset veronpalautukset tai mätkyt tulevat täällä tietoon lähes samantien, kun verot on tehty. Ei siis ole tulossa lisää rahaa jouluksi (tai lisää menoja jouluksi) niin kuin Suomessa, vaan iloa tai surua kevääseen.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Jos tienaat alle 250 000 USD vuodessa, olet muuten tosi keskiluokkaa. Ainakin Piilaakson ytimessä Palo Altossa.

Edellisen blogipostauksen aiheeseen liittyen SF Gate uutisoi toissapäivänä, että Palo Alton kaupunki suunnittelee alkavansa tarjota tuettua asumista perheille, jotka tienaavat vuodessa alle 250 000 dollaria. Eli hiukan alle 230 000 euroa. Nämä perheet kun ovat niin köyhiä, ettei heillä ole varaa asua Palo Altossa.

Minusta tuntuu, että on täysin mahdotonta selittää jollekin, joka ei asu Piilaaksossa, mitä täällä on käynnissä. Miten pieni oma kuplansa ja maailmansa tämä paikka on. Mutta tässä on oiva esimerkki, joka todistaa, että Piilaaksossa ollaan täysin vieraannuttu muusta maailmasta.

250 000 dollarin vuositulot Palo Altossa pudottavat perheen keskiluokkaan. Middle classia ollaan ja vahvasti.

Paitsi jos asiaa katsotaan koko USA:n kannalta. Siinä tapauksessa tuollaiset vuositulot heittävät perheen kolmen rikkaimman prosentin joukkoon. Keskiluokkaa Palo Altossa, rikkainta väestöä koko maassa.

Joskus kuulee sanottavan, että tällä alueella perheen pitäisi tienata vähintään 200K vuodessa, jotta täällä pystyisi asumaan hyvin, ainakin jos aikoo asua San Franciscossa tai Palo Altossa. (200K = 200 000 dollaria = noin 180 000 euroa.) Minä en tiedä, mitä isot it-firmat maksavat palkkaa, mutta olen aika vakuuttunut siitä, ettei "tavallinen keskiluokka" varmastikaan yllä tuollaisiin summiin. Puhumattakaan muista. Mutta eivätpä ne muut varmaan asukaan SF:ssa tai Palo Altossa.

Piilaaksossa asumisen kalleuteen ja alueen asumiskuplaan liittyen katsoin tällaisen Youtube-videon siitä, miten tavallinen keskiluokka on hinnoiteltu ulos Piilaakson kuplasta, miten he joutuvat lähtemään rikkaiden it-alan ihmisten ja ulkomaisten investoijien alta pois. Jos aihe yhtään kiinnostaa, suosittelen kovasti katsomaan tuon 23 minuutin pätkän, sillä se kertoo juuri sitä tarinaa, jota minä en osaa pukea sanoiksi täällä blogissa. Todella mielenkiintoista ja hyvin hullua, mutta täysin totta. Yli miljoonan maksavia taloja, jotka eivät ole luksusta, vaan kaameita rötisköjä... Kondoasunto ison motarin vieressä asbestikatolla sekin lähes miljoonan... Nainen, jonka vuokra nousi yli 300 prosenttia kertaheitolla... Takapihoilla teltoissa asuvia ihmisiä... Kiinalaiset, jotka tulevat ja ostavat Piilaaksosta taloja käteisellä ja tarjoavat paljon oli pyydetyn hinnan...
Kuvakaappaus videosta. San Franciscossa sijaitseva läävätalo, hinta kuvassa. Myytiin nopeasti ja ostettiin käteisellä.

Kammottava Palo Altossa oleva omakotitalo, joka kaiken lisäksi sijaitsee tulva-alueella. Halvalla lähtee.
Videolla haastatellaan huippukiinteistövälittäjää, joka tuntuu edustavan sitä ryhmää, jonka mielestä nykyinen tilanne on luonnollinen ja jopa edistystä. Totta kai ahkerilla ja älyttömän fiksuilla it-nörteillä on oikeus asua täällä enemmän kuin niillä, jotka eivät ansaitse tarpeeksi eivätkä työskentele tarpeeksi. Lopussa hän toteaa, että kenellä tahansa on mahdollisuus elämään Piilaksossa. Hanki vain hyvä koulutus ja hyvä työpaikka. "Just work harder."

Näin Piilaaksossa.

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Uusi vuokrasopimus tehty

Taas on ollut se aika vuodesta, kun meidän piti päättää, teemmekö uuden vuokrasopimuksen nykyiseen asuntoomme vai muutammeko muualle. Täkäläisissä asuntokomplekseissa vuokrasopimukset ovat määräaikaisia. Aika voi vaihdella muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Sopimukset ovat määräaikaisia, jotta vuokranantaja voi nostaa vuokraa sopimuksen päätyttyä vastaamaan Piilaakson naurettaviin mittoihin nousevia vuokria.

Meillä on nyt kahdesti ollut sopimus vuodeksi kerrallaan. Viime vuonna, kun ensimmäinen sopimuksemme päättyi, kävimme katsomassa uusia asuntoja, mutta päätimme jäädä asumaan vanhaan paikkaan. Silloinen vuokran korotuksemme oli hyvin pieni: pienen tinkauksen jälkeen korotus jäi vain 25 dollariin kuukaudessa. Joskin meillä oli koko ensimmäisen vuoden ajan ollut ns. uuden muuttajan alennus, jonka poistumisen jälkeen jouduimme oikeasti maksamaan vuokraa $340/kk enemmän kuin aiemmin, mutta kuitenkin oikeasti korotus oli vain tuon parikymppiä. Olisimme saaneet silloin uuden asunnon muutaman sata dollaria halvemmalla, mutta päätimme kuitenkin olla muuttamatta.
Ei sitä nyt täältä haluaisi muuttaa pois.
Tämän toisen asuinvuoden aikana asuinalueellemme North San Josehen on valmistunut jonkin verran uusia asuntoja. Emme kauheasti ole seurailleet hintoja, mutta olemme kuitenkin huomanneet (ja kuulleet), että vuokrat niissä ovat korkeammat kuin meillä. Täällä vuokran määrä on aina kiinni muuttoajankohdasta, ja siksi aiemmin alueelle muuttaneilla voi olla edullisemmat asunnot kuin vastikään muuttaneilla, jopa ihan saman asuinkompleksin sisällä. Esimerkiksi kaverimme, jotka asuvat naapurissamme samassa kompleksissa, maksavat täysin samanlaisesta asunnosta vähemmän kuin me, sillä he ovat muuttaneet kämppäänsä vuotta aiemmin kuin me.

Meidän vuokrasopimuksemme umpeutuu huhtikuun puolessa välissä ja vähän mietimme, mahtaako vuokranantajamme nostaa hintaa lähemmäs tasoa, jossa uusien asuntojen vuokra tällä hetkellä pyörii. Tältä alueelta ei saa enää uutta asuntoa alle kolmen tuhannen dollarin - itse asiassa nykyiset vuokrat pyörivät useampia satasia yli kolmen tonnin - , ja meidän vuokramme on ollut alle tuon. Pelkäsimme, että nyt nousu yli tuon rajan tulee tapahtumaan. Yllätyimme kuitenkin hyvin positiivisesti: vuokranantaja korotti hintaa vain $112/kk.

Pysymme siis edelleen juuri ja juuri alle kolmen tuhannen, mikä tuntuu todella omituiselta, mutta en tietenkään valita yhtään. Keskimääräinen vuokra San Josessa on erinäisten epämääräisten lähteiden mukaan ollut noin $2200/kk vuonna 2015. San Jose on kuitenkin erittäin suuri kaupunki ja sisältää paljon epämääräisiä alueita, joissa asumus on tasoa "hökkeli", mikä ehkä selittää kohtalaisen edullisen kuuloista keskivuokraa. Tuo $2200/kk nimittäin on todella edullinen. Minä en tiedä yhtäkään, jolla vuokra olisi noin halpa (varmaan koska tunnen lähinnä insinöörejä ja heidän puolisoitaan, haha). Uudet asuntokompleksit ovat erittäin kalliita. Ja itse asiassa San Josessa on edullista asua, sillä monissa Piilaakson pikkukaupungeissa vuokrataso on paljon korkeampi. Kävimme jokin aika sitten tuttujemme asunnossa Palo Altossa, jossa on San Franciscon ohella Piilaakson (ja itse asiassa koko USA:n) kalleimpia asuinalueita. Asunto oli aivan kaamea vanha läävä, jostain 70-luvulta varmaan, ja heidän vuokransa oli niin järkyttävän iso, etten voi edes käsittää. (Vuokraa selittävät esimerkiksi koulut: Palo Altossa on laadukkaat koulut, mikä nostaa asumisen hintatasoa paljon.)

Me emme siis nyt hetkeäkään miettineet, että muuttaisimme uuteen asuntoon. Ihmettelimme hiukan edullista vuokrankorotusta, mutta mietimme, että ehkä San Josessa on rent control. Sitten kuitenkin selvisi, että tuossa kilometrin päässä eri asuntokompleksissa asuvien kavereidemme vuokranantaja nosti vuokraa $500/kk! Selvisi, että joo, onhan täällä rent control, mutta se koskee vain jotain tosi vanhoja taloja. Me olemme siis älyttömän onnekkaita siitä, että meidän korotukset ovat kohtalaisia, emmekä joudu muuttamaan.

Joku varmasti päivittelee, miten voi olla näin kallista. Espanjan lomallamme lankoni ja hänen vaimonsa kauhistuivat, miten voi olla mahdollista, että me maksamme vuodessa enemmän vuokraa kuin he maksavat Suomessa asuntolainaa paritalon puolikkaasta. Noh, Piilaakso on oma maailmansa, eikä vuokria voi verrata Suomeen, koska palkkatasokin on täällä ihan erilainen. Ja joku varmasti päivittelee, miten meillä voi olla näin halpa vuokra ja miksi ihmeessä edes kehtaan sanoa sitä kalliiksi. Me asumme oikeasti todella edullisesti, jos verrataan vaikkapa juuri siellä Palo Altossa tai San Franciscossa asuviin tai vaikkapa joissain muissa USA:n suurien kaupunkien keskustoissa asuviin. Kaikki on suhteellista.

Asumiskustannukset Piilaaksossa ovat joka tapauksessa hullut. Vuoden 2006 ja 2014 välissä vuokrahinnat alueella nousivat 42 prosenttia (lähde), mikä on Yhdysvaltojen suurin nousu. Täällä saa koko ajan lukea lehtijuttuja ihmisistä, joiden elämä on täysin katastrofaalista asumisen kalleuden takia. Viime viikolla luin yh-äidistä, jonka kotiin ei mahtunut joulukuusta ja joka lopulta joutui muuttamaan pois koko Bay Arealta, jossa kuitenkin yhä joutuu käymään töissä. Hän aloittaa työmatkansa joka arkiyö kello 2:30! Muutama kuukausi sitten luin nuoresta naisesta, joka jäi San Franciscossa asunnottomaksi, koska hänen vuokranantajansa päätti nostaa vuokraa 150 prosenttia. Ei ole mikään salaisuus, että sanfranciscolaiset vihaavat Googlea, Facebookia, Twitteria ja mitä-näitä-nyt-on, jotka nostavat hinnat sfääreihin, joihin vain ko. firmojen palkkoja saavilla on varaa. Niistä rekoissa ja teltoissa asujista olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin. On olemassa myös termi hacker house: samassa talossa asuu monta nörttiä kimppakämpässä. Ja nyt ei ole kysymys mistään opiskelijoista, vaan työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä.
Meidän asuinkompleksi. Koko komeuteen kuuluu vielä kolmaskin talo, joka valmistui viime vuonna.
Mihin tämä kaikki voi johtaa? En osaa sanoa. Kauppalehti kuitenkin juuri uutisoi, että Piilaaksosta tuli viime vuonna muuttotappioalue, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011. Ihmiset, etenkin perheelliset, lähtevät, kun ei ole enää varaa. Tuossa jutussa mainitaan myös siitä, kuinka monta miljönääriä isot it-yritykset ovat synnyttäneet. Että sellaiset tyypit tätä asumisen hintatasoa sitten varmaan nostavat.

Katsellaan, miten tilanne kehittyy tulevaisuudessa. Tämä meidänkin asuinalue North San Jose on kiintoisassa vaiheessa, sillä Samsung avasi jokin aika sitten uuden ison toimistorakennuksen ihan tuohon meidän lähelle ja Apple on ostanut myöskin tuosta kivenheiton päästä jonkun ison vanhan toimistorakennuksen sekä ison peltoalueen ja aikoo ilmeisesti rakentaa alueelle jotain, kukaan ulkopuolinen ei taida tietää vielä mitä. Saa siis nähdä, vaikuttaako moinen tämän alueen hintatasoon tulevaisuudessa. Asuminen kun tuppaa olemaan paljon kalliimpaa siellä, missä isojen it-yritysten konttorit sijaitsevat.

Oli miten oli, täällä me nyt kuitenkin jatkamme asumista, samassa paikassa, johon kaksi vuotta sitten muutimme "kahdeksi vuodeksi". Ajattelimme asunnon olevan väliaikainen, koska "mehän asutaan täällä Kaliforniassa kuitenkin vain pari vuotta ja ehkä ekan vuoden jälkeen täytyy muuttaakin". Harmi, että ostimme alussa suurimman osan huonekaluistamme halvasta Ikeasta, koska ajattelimme, ettei vain parin vuoden ajalle kannata satsata. :D

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Vihdoin se tapahtui: meidän oli pakko ostaa toinen auto

Se päivä on vihdoin koittanut: olemme antaneet periksi amerikkalaiselle elämäntyylille ja hankkineet toisen auton. Kahden aikuisen kotitaloutemme on pärjännyt vain yhdellä autolla yllättävän pitkän aikaa, kaksi vuotta - ja se on muuten saavutus, sillä me sentään asumme alueella, jossa tarvitsee autoa käytännössä ihan koko ajan minne tahansa päästäkseen. Paitsi silloin, kun mieheni menee töihin. Tämä seikka on pelastanut meidät tähän saakka: mieheni on voinut joko kävellä tai mennä naapurissa asuvien kollegojen kyydillä.

Mies-parallani ei ole ollut autoa käytössään oikeastaan koskaan täällä asuessamme. Kun tulimme tänne, hän osti avoauto-bemarin ja rakastui siihen, mutta valitettavasti tämä kotirouva on tarvinnut sitä autoa koko ajan. Ensimmäisen vuoden ajan ajelin kuntosalille lähes päivittäin ja toisen vuoden aikana aloin käydä töissä (eli ajelen edelleen kuntosalille, haha). Pienoisia ongelmia yhden auton kanssa alkoi muodostua siinä vaiheessa, kun aloin käydä töissä iltaisinkin. Mieheni kun ei pääse edes kauppaan ilman autoa (tai no, pääsisi, jos haluaisi kävellä 3 km/suunta).

Olemme miettineet toisen auton ostamista oikeasti pitkään. Ensimmäisenä vuotena mietimme sitä muuten vain, toisen vuoden aikana sen takia, että se alkoi tuntua oikeasti hyvältä ajatukselta. Kun minä aloin käydä töissä, mietimme, että pitäisi varmaan ostaa sellainen auto, jolla minun olisi fiksu hoitaa työmatkani. Toisin sanoen ekologinen auto, hybridi- tai sähköauto. Moiset autot ovat täällä aika suosittuja, ja Kalifornian osavaltio antaa tietynlaisiin ekologisiin autoihin tarran, jolla saa ajaa carpool-kaistaa ruuhka-aikana, vaikka autossa olisikin vain yksi ihminen. Carpool saattaisi auttaa minua, kun ajelen töihin aamuisin ja joskus iltaisinkin.

Kävimme koe-ajamassa muutamaa hybridi-ja sähköautoa viime vuoden loppupuolella, mutta emme erityisemmin ihastuneet niihin. Sitä paitsi auton lataaminen meidän asuinkompleksissa olisi todella kallista, eikä minun työpaikoillani ole latauspisteitä (paitsi tietenkin Googlella, mutta se ei paljoa auta). Bensa on täällä sen verran kohtuuhintaista, ettei sähköauton ostaminen loppujen lopuksi tuntunut kannattavalta. Etenkin kun niiden range eli matka, jonka yhdellä akun latauksella ajaa, ei ole mikään huima (ellei osta Teslaa, mikä ei valitettavasti meille ainakaan ole ihan realistinen vaihtoehto :D). Minä en ainakaan halua yhtään stressiä yhdestä autosta ja siitä, kestääkö akku vai ei; auton tankkaaminenkin on jo tarpeeksi ärsyttävää ja sitä ei sentään tarvitse ihan joka päivä tehdä. Hybridiauto taas ei oikein innostanut meitä ajatuksena.

Kaiken tämän päälle minä muistin hirveän hyvin, miltä minusta oli tuntunut viime keväänä, kun ajoin SUV-autoa, jonka lankoni ja hänen vaimonsa vuokrasivat kyläillessään meillä. Se oli ihana auto! Olen aina pelännyt isoja autoja, mutta kun ajoin sitä, en voinut uskoa, miten hyvin sieltä näki eteenpäin. Näkymä motareilla muuhun liikenteeseen oli aika huima. Siis eihän meidän matalasta kaarasta näe yhtään mitään siihen verrattuna.

Aloimme siis kääntyä vähän SUV-auton puoleen. Meidän avobemari kun kuitenkin on vain 2-ovinen ja 4-paikkainen pienellä takaluukulla, niin toisen auton olisi järkevää olla isompi. Hyppäsimme siis kertaheitolla ekologisesta sähköautosta SUV-autoon. Aikamoinen hyppy vai mitä?

Valinnaksi päätyi lopulta BMV:n X3, joka on SUV, mutta kohtalaisen pieni sellainen. Mieheni teki tämän valinnan, koska minä en todellakaan ole mikään autoihminen. Osallistuin kuitenkin valintaan toistelemalla lauseita kuten "Mä en ainakaan luota amerikkalaisten automerkkeihin!", "Mä en ainakaan aja mitään japanilaisten autoa!", "Voiko saksalaisiin autoihin muka vielä luottaa?" ja "Ei hitsit vie kyllä ruveta miksikään bemariperheeksi!" :D

Kävimme koe-ajamassa muutamaa X3:sta jo vuoden alussa. Meillä oli hakusessa käytetty auto, joten se tietenkin rajasi valikoimaa paljon. Emme kuitenkaan päätyneet ostamaan, koska vaihtoehdot olivat jotenkin vähän huonoja ja koska emme me nyt kuitenkaan ihan oikeasti välttämättä tarvinneet toista autoa. Päätimme siis vain sinnitellä, koska käytännössä molemmat pääsivät töihinsä ja koska kauppareissut voitiin hoitaa silloin, kun oli aikaa ja se auto. Ei ollut kauhean monimutkaista, vähän vain ärsyttävää.

Mieheni työpaikka on nyt kuitenkin muuttamassa. Se on edelleen lähellä kotiamme, mutta sellaisen matkan päässä, ettei kävely enää oikein onnistu, ainakaan helposti. Tuli siis vain aika antaa periksi.

Eilen lähdimme sitten koe-ajamaan yhtä potentiaalista vaihtoehtoa Santa Cruz -kaupunkiin ja päädyimme ostamaan sen. Kätevästi käytän tässä nyt termiä "me", vaikka oikeasti mieheni on käytännössä se, joka tekee nämä autopäätökset ja minä vain enemmän katselen vieressä. En edes uskalla koe-ajaa autokaupan autoja.
Meidän autot. Ei auttanut, bemari-perheeksi piti ruveta. ;) 
Me ostimme ensimmäisen automme heti tänne muuton jälkeen käteisellä, joten emme tarvinneet silloin lainaa. Uuden maahanmuuttajan, jolla ei ole credit historya, on mahdollista saada täällä jonkinlainen autolaina, mutten osaa sanoa siitä prosessista tarkemmin mitään. Nyt tällä kertaa päädyimme ottamaan lainan. Tässä on käynyt ilmi, että tietyllä tavalla olisi ehkä silloin ensimmäisellä kerrallakin kannattanut ottaa se laina joka tapauksessa, sillä nyt mieheni on täällä first time car buyer. Emme ole ihan varmoja, miten tuo vaikutti lainan saamiseen mieheni hyvästä credit scoresta huolimatta, mutta ajattelin nyt mainita kuitenkin, jos tätä lukee joku suomalainen Yhdysvaltoihin muuttaja, joka pohtii, ottaako autolaina vai ei. Kannattaa tutkia asiaa!

Ostoprosessissa kävi ilmi, että vaikka kuinka olisimme amerikkalaistuneita, koska haluamme SUV-auton, niin emme kuitenkaan ole vielä tarpeeksi sulautuneet uuteen asuinmaahan, sillä meillä ei ollut mukana shekkivihkoa. Maksoimme downpaymentia yli puolet auton hinnasta, ja totta kai tuollaiseen summaan olisi tarvinnut kirjoittaa shekki. Hahahaha, miksi meillä nyt shekkivihko olisi taskussa?! Meidän piti siis ajaa tänään aamulla uudestaan Santa Cruziin viemään shekki ja nappaamaan uusi automme mukaan.
Päädyimme syömään aamupalaa erääseen autokauppiaamme suosittelemaan raflaan, joka tuntui olevan paikallisen väen suosima. Raflan edessä haisi voimakkaasti kannabis, ja asiakaskunta koostui elämäntapasurffareiden näköisestä jengistä sekä boheemista ja vähän epämääräisestä sakista. En ole varmaan koskaan kirjoittanut blogiini paljon mitään Santa Cruzista, mutta se on pieni surffikaupunki rannikolla, ja siellä on todella hämärää porukkaa aina liikenteessä. :D 
Onneksi jäi shekkivihko ekana päivänä kotiin, niin oli hyvä tekosyy mennä aamulla syömään epäterveellistä aamupalaa sen sijaan, että olisi syönyt kaurapuuroa kotona.
Meidän automyyjä oli tekoruskettunut valkoihoinen amerikkalainen, joka heitti mielestäni vähän rasistisen oloista läppää. Myyjä pohti toisen myyjän kanssa, mistä mahdamme olla kotoisin. Ensin hän totesi, että "I can hear from your accent that you totally are BMV people", mutta hän ei kuitenkaan ajatellut meitä saksalaisiksi. Hän heitti jonkun oudon kommentin liittyen aasialaisiin (en muista enää miten se meni, mutta outo se oli) ja totesi sitten, että " - - and you are way too nice to be Russians!" Öh okei. Kun olimme koe-ajamssa (täällä autokauppias tulee lähes aina mukaan koe-ajamaan), hän kommentoi edellä ajavia meksikolaisia hivenen korviin särähtävään sävyyn.

Täällä päin muuten näkee kaikenlaisia automyyjiä: vain pieni osa on sellaisia siistejä niin kuin voisi luulla autokauppiaan olevan ja enemmistö on sitten ihan mitä sattuu sakkia. Osa myyjistä näyttää siltä, että he saattaisivat olla asiakkaita. Tai ehkä autokorjaajia. Oikeasti pari viikkoa sitten luulimme yhtä myyjää huoltomieheksi. Hänellä oli likaiset lötköt vaatteet ja kun hän kipusi autoon, puoli takamusta näkyi. Ostaisitko auton sellaiselta kaverilta...?

Myös autokaupat ovat aina välillä sellaisia mitä-lie epämääräisiä hökkeleitä. Tiettyjen automerkkien omat liikkeet ovat toki usein isoja liikkeitä, mutta eivät nekään mitään hienoja välttämättä ole. Mieheni sanoin: "Suomessa kävellään sellaiseen lasipalatsiin, täällä mennään nyrkkipajaan." Ehkä vähän kärjistetty, mutta aika hyvin paikkaansa pitävä kuvaus.

Miten muutoin auton ostaminen eroaa täällä, jos verrataan Suomeen? Autokaupassa menee aikaa. Kun istutaan alas puhumaan hinnasta, pitää kuunnella myyjän kaikenmaailman bullshittia huomattavasti enemmän kuin yleensä Suomessa ja sitten jos asiakas yhä epäröi, niin yleensä myyjä hakee paikalle managerin. Ja sitten bullshitti alkaa alusta. Onneksi monissa paikoissa myyjää ei välttämättä kiinnosta ja niistä pääsee helposti eroon, mutta kyllä me olemme jo mieheni kanssa oppineet sen, että tietyssä vaiheessa katsomme toisiamme ja toteamme, että "Ihan just kohta toi hakee paikalle managerin." Autokaupassa menee täällä siis yleensä noin puoli päivää.

Myös totta kai itse auton ostaminen on huomattavasti vaikeampaa täällä kuin Suomessa. Suomessa riittää ehkä yksi tai maksimissaan kaksi allekirjoitusta, mutta täällä allekirjoitetaan monia eri papereita ja ainakin kymmeneen eri kohtaan. Meidän ostoprosessi eilen kesti yli tunnin, eikä tähän ole laskettu sitä, kun on keskusteltu hinnasta. Mutta me otimme lainan autoliikkeen kautta, joten se toki pidensi prosessia.

Mutta nyt on toinen auto. Koska me asumme kahden makuuhuoneen asunnossa, meillä on koko ajan ollut kaksi autopaikkaa asuintalomme autohallissa eli mitään lisämaksuja tai ongelmia parkkipaikan suhteen ei tule. Paikkamme ovat typerästi peräkkäin sillä tavalla, että toinen auto ajetaan nokka edellä kohti seinää ja toinen siihen perään. Periaatteessa emme siis voi pitää "minun autoa" ja "mieheni autoa", koska käytännössä joudumme ajamaan molempia logistisista syistä.

perjantai 18. maaliskuuta 2016

Piilarihyvitys

Hankin tuossa vuoden alussa taas itselleni kuukausipiilarit vuodeksi. Kävin samalla silmälääkärillä kuin viimeksikin. Löysin aiheeseen liittyen luonnos-kansioni kätköistä yli vuoden vanhan pienen pätkän kirjoitusta otsikolla "Pointsit amerikkalaiselle asiakaspalvelulle". Silloin yli vuosi sitten, kun ostin piilarit lääkäriasemalta ensimmäisen kerran, asemalta soitettiin minulle pari kuukautta ostoksen jälkeen ja kysyttiin, olenko ollut tyytyväinen. Olen täällä blogissa valittanut niin paljon erinäisistä asioista, että olin näköjään kerrankin päättänyt kehua oikein olan takaa tällaista loistavaa palvelua. Minulla oli oikeasti ollut jopa vähän ongelmia ostamieni piilareiden kanssa, ja minulle tarjottiin kontrolliaikaa ja mahdollisuutta vaihtaa jo ostetut piilarit toiseen merkkiin, mutten koskaan tarttunut tilaisuuteen. Olin kuitenkin ällistynyt tällaisesta palvelualttiudesta. Näköjään en kuitenkaan niin paljon, että olisin jaksanut kirjoittaa postauksen kuntoon ja julkaista sen. Oho. No, nyt tuli vähän korjattua sekin asia. Eli siis painotetaan vielä: kyllä tässäkin maassa todella osataan ja joskus paljon paremmin kuin Suomessa! ;)

Mutta palataanpa tähän päivään. Viime vuonna kirjoitin, että meidän silmävakuutukseen sisältyy vuosittainen lääkärikäynti ja 150 dollarin korvaus piilariostoksista, jos ei hanki silmälaseja. Näin lukee mielestäni vakuutuspaperissa. Menin siis silmälääkäriasemalle, koska piilarini olivat loppu ja koska he olivat itse asiassa jo aiemmin jälleen soittaneet ja ilmoittaneet, että olisi aika tulla tarkistukseen. Sitten kävikin ilmi, että vakuutuksemme korvaa kyllä tarkistuksen, mutta ei piilarisovitusta (sitä ei kyllä korvattu ensimmäiselläkään kerralla) eikä myöskään piilareita. Vakuutusehtojen mukaan piilarit korvataan vain joka toinen vuosi.

Olin hämmentynyt, menin kotiin ja etsin vakuutuspaperit. Siellä sanotaan mielestäni kohtalaisen selkeästi, että piilariostokset korvataan silmälasien sijasta 12 kuukauden välein. Soitin vihaisena vakuutusyhtiöön. Käytiin seuraava keskustelu:

minä: "It says here that I can have contacts every 12 months."
asiakaspalvelija: "No, it's every 24 months."
minä: "But I have this paper and it says here that it's every 12 months."
asiakaspalvelija: "No, it's every 24 months."
minä: "Then why does it say here that it's every 12 months?!"
asiakaspalvelija: "It's every 24 months."
minä: "Okay, thank you, bye!"

Ota näistä nyt siis selvää. Ehkä jossain on joku pikkupräntti, jota en todellakaan ole lukenut. Rehellisesti sanottuna en edes ole lukenut koko sivua, joten ehkä asia on selitetty jossain, ja siihen yhteen lauseeseen ei ole uskominen. Tai ehkä vakuutusehdot ovat muuttuneet vuoden aikana. Tai ehkä jotain muuta.

Oli miten oli, jouduin siis maksamaan tämän toisen vuoden piilarit itse. Vakuutukseni korvasi silmälääkärikäynnin, mutta ei piilarien sovitusta eikä piilariostosta. Viime vuonna minulle jäi maksettavaa vuoden piilareista $96 eli noin 80 euroa. Sain kaiken lisäksi $40 rebaten eli hyvityksen piilarien valmistajalta, joten loppujen lopuksi en maksanut vuoden piilareista juuri mitään. Tällä kertaa jouduinkin sitten maksamaan jo aika paljon enemmän: $294 eli noin 260 euroa sisältäen sekä piilarien sovituksen ja kontrollin että vuoden kk-piilarit. En muista yhtään, mitä olen Suomessa maksanut piilareistani, joten en osaa sanoa, onko tuo halpaa, kohtalaisen hintaista vai kallista.

Viime vuonna hain siis hyvityksen ostoksestani. Siitä tuntui loppujen lopuksi olevan melkein enemmän haittaa kuin hyötyä. Hyvitys tuli kortilla, jossa oli 40 dollaria. Kortti oli ilmainen tietyn ajan. Summa piti käyttää tuona aikana tai sen jälkeen kortista oltaisiin alettu periä maksua kuten mistä tahansa pankki- tai luottokortista. Aika oli pitkä, monta kuukautta, mutta arvatkaapa kuinka helppoa oli käyttää tasan tuollaista summaa kokonaan pois. Maksoin kortilla kerran jonkun 35 euron ravintolalaskun ja kerran pienen karkkiostoksen, minkä jälkeen siellä pyöri joku vajaa 2 dollaria pitkän aikaa. Mihin tuollaisen summan nyt sitten käyttäisi? Yleensä kaupoissa käytän itsepalvelukassoja, joissa en osaa jaata ostosta kahdelle eri kortille, ja jos asioinkin ihmiskassan kanssa, en nyt kehtaa alkaa siinä jonossa pyydellä, että "anteeksi, voisitko veloittaa tältä kortilta 1,68 dollaria ja loput tältä kortilta". Hyvityskortin voi vetää myös miinukselle, minkä jälkeen vasta ongelmissa ollaankin. Lopulta sain handlattua dollarit pois Starbucksissa ja kortille jäi joku 2 senttiä. Olin oikeasti ihan varma, että kortista aletaan veloittaa maksua noiden parin sentin takia - en ihmettelisi yhtään, vaikka homma olisi juuri niin typerää. Mutta ei kuitenkaan. Kortti siis oli ja meni.
No totta kai hain tälläkin kertaa rebaten! Kuitista, joka sisältää vain kahdet erilaiset piilarit ja sovituskäynnin, piti ympyröidä piilariostokset ja käynti, jotta tyhmäkin tajuaa.
Kauhea vaiva joka tapauksesa muutaman kympin takia. Koska tämä hyvityskulttuuri on kuitenkin mielestäni jotenkin kiintoisa, päätin tänä vuonna tehdä saman ruljanssin uudelleen, vaikka tiesin, että saan taas samanlaisen kortin, jonka käyttäminen on hermoja raastavaa. Ja vaikka hyvityksen saadakseen pitää täytellä ja tulostella lomake, kopioida pari kuittia ja ympyröidä itsestäänselviä asioita.

Tällä kertaa minulla oli eri valmistajan piilarit, mutta sain itse asiassa vähemmän hyvitystä kuin viimeksi: vain $35. Kohta saa siis taas stressata siitä, miten käyttää muutama jäljelle jäänyt dollari... :D
Hyvityskortti tuli kotiin parissa viikossa.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Tähän 2-vuotissyntymäpäiväänsä viettävään blogiin eksytään tavalla jos toisella

Eilen blogini täytti kaksi vuotta. Suuri kiitos kaikille teille lukijoille, jotka käytte lukemassa juttujani kerta toisensa jälkeen! On kiva huomata, että kävijöitä edelleen on, vaikka postaustahtini on tämän toisen bloggailuvuoden aikana hiljentynyt, kun olen eksynyt mukaan työelämään ja tullut väsyneeksi. Joskus aiemmin mietin, mitenköhän postausaiheita mahtaa riittää, kun elämään täällä tottuu, mutta riittäisihän niitä. Nyt on enemmänkin kysymys siitä, milloin viitsii ja jaksaa kirjoittaa. Tsemppaus on kuitenkin kova, ja ajattelen blogiani ja teitä lukijoita päivittäin! :)

Tein viime vuonna postauksen siitä, millaisilla googlauksilla tänne blogiini on eksytty. Sittemmin olen vähän keräillyt googletuksia aina välillä ylös, joten nyt voin tehdä samanlaisen.

Suurin osa tulijoista etsii juuri tätä blogia ja googlettavat blogin nimeä, nimerkkiäni tai jotain noiden yhdistelmää. Sitten on niitä erinäisiä amerikkalaisia asioita googlettavat: porukka ihmettelee amerikkalaisia keittiöitä, ruokakauppoja, turisteja tai kaupunkeja, yleensä Dallasia tai Chicagoa, ei niinkään San Joseta tai edes San Franciscoa. No okei, San Franciscoa joskus, San Joseta ei koskaan. :D Kalifornian googletus, milloin missäkin asiayhteydessä, tuo myös blogiini. Ehkä Piilaaksokin joskus. Bloggerin tapa kerätä tilastoja on sen verran puutteellinen, etten pysty sanomaan, kuinka usein ihmiset googlettavat mitäkin ja päätyvät blogiini, mutta tuollainen on yleiskuva.

Tässä kuitenkin listaus muutamista satunnaisista googletuksista, jotka ovat mielestäni hauskoja ja jotka ovat johtaneet blogiini. Joitakin blogini tilastoista löytyy vain kerran, joitakin ehkä pari tai muutama enemmänkin.

Saslik
Wtf? Tätä googlaamalla on eksytty blogiini 5 kertaa. Mikä ihmeen Saslik?! Olin todella hämmentynyt, kun kiinnitin tähän huomiota, joten googlasin itse asiaa ja selvisi, että Saslik on ravintola Helsingissä. Selvä siis se. En kyllä tiedä, miten se liittyy blogiini.

virkattu patjanpäällinen
Ööh, miksi joku haluaisi sellaisen? Vai tarkoitetaanko tällä jotain päiväpeittoa? Virkkausjuttuja tästä blogista on kuitenkin ihan turha etsiä.

purjehdustakki vapaa-aikaan, arkeen
Pitääkö jostain syystä vapaa-aikaan ja arkeen olla erilaiset purjehdustakit...?

Paimion yöelämä
Hahaha ihan paras! Mieheni on paimiolainen, ja kiusoittelen häntä usein pienestä Paimiosta, koska olen itse mukamas niin city-tyttö - paitsi nykyään tietty asun paikassa, jossa on yhtä paljon maaseutua ja yhtä vähän katuvaloja kuin Paimiossa, haha. Mutta joo, sääliksi käy sitä, joka Paimion yöelämää googlettelee. Mieheni mukaan sitä ei kuulemma kauheasti ole.

aurinkorasvan haju vaatteissa
On todellakin iso ongelma tässä paikassa, missä aurinkorasvaa tarvii käyttää ärsyttävän usein ja missä pesukoneet ovat vähintäänkin vähän onnettomia. Jos jollakulla on ratkaisu tähän ongelmaan, kertokaa! Minulla sellaista ei ole.

Spotify+muutto ulkomaille
On äärimmäisen huono yhdistelmä ja olen valittanut tästä aiheesta blogissani ainakin kahdesti.

Vanha aviopari istuu kuistilla
Kuulostaa joltain Anton Tsehovin novellilta eikä miltään, mikä liittyy blogiini. Minä ja mieheni istumme vain tietokoneiden ääressä, emme kuistilla.

"talonmiehen suudelma"
Tulee tarpeeseen, jos asuu amerikkalaisessa talossa.

amerikkalaiset ihmettelevät suomalaisia
Ja suomalaiset ihmettelevät amerikkalaisia, joskus sankoin joukoin, kun Piilaakson Suomi-naisia kerääntyy yhteen kahvittelemaan ja valittamaan. ;)

teennäiset amerikkalaiset
Ovat todellisuutta, eivät vain tv-sarjojen luomaa kuvitelmaa.

kiitoskortti tekstejä
Amerikkalaiset osaavat tehdä maailman parhaat kortit, joten eiköhän näitä löydy.

Chicago kieltolain aikana
Oli mielenkiintoinen paikka, jos on uskominen sitä gangsteri-turistikierrosta, jolla kävin Chicagossa.

etelä kalifornia
On varmasti todella ihana paikka, mutta täysin erilainen maailma kuin tämä Piilaakso, joten sori vain, väärä blogi! Niin ja väärä kirjoitustapa. ;)

Thanksgiving onko kaupat auki
Jos joku selittäisi minulle logiikan siitä, miten amerikkalaiset kaupat ovat auki erinäisinä juhlapäivinä, olisin kiitollinen. Mutta eihän se ole mahdollista, sillä logiikkaa ei ole. Vastaus tähän kysymykseen on sekä kyllä että ei.

kuka saa ajaa carpool
Se, jonka autossa on enemmän kuin yksi ihminen tai se, joka ajaa ekologista sähkö- tai hybridiautoa ja joka on sen takia saanut autonsa kylkeen carpooliin oikeuttavan tarran. Tai ehkä joissain carpooleissa se, joka on hankkinut itselleen Fast Trakin. Näin siis Kaliforniassa.

bodyattack kokemuksia
BODYATTACK IS GO GO GO!!!!! What are you waiting for, go try it NOW!! Bodyattack on muuttanut elämäni ja voisin kirjoittaa attackoinnista blogipostauksen vaikka joka päivä, mutta sellainen ei ehkä ihan taida mennä tämän blogin aiheen alle.

kumpi sormi fitness 24 seven
Tämä on hämmentävä googlaus, vaikka tajuan kyllä, mitä tässä on haettu takaa. Valitettavasti vain se Suomen saliketju, joka sisältää sanat "24" ja "fitness" on ihan eri kuin se saliketju, josta minä täällä joskus kirjoittelen.

naisten kotirouva kurssi
Kotirouvailu on taitolaji, sitä ei opita kursseilla!

Ja ylempään liittyen sekä viimeisimpänä, syvällisimpänä ja ehdottomasti parhaimpana:

onko kotirouva syrjäytynyt?

Tähän en aio edes vastata. Lue blogiani ja päätä itse.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Heinäsirkat ovat muuten hyviä

Jaksoimme lähteä eilen illalla vähän juhlistamaan merkkipäiväämme nimeltä "Kaksi vuotta täynnä Kaliforniassa". Ajattelimme, että olisimme aloittaneet perinteen, ja menneet samaan raflaan, jossa kävimme viime vuonna merkkipäivän "Ensimmäinen vuosi täynnä Kaliforniassa" kunniaksi. Vaikka ravintola olikin silloin pettymys. Mutta perinne kuin perinne hei.

Kun saavuimme San Joseen downtowniin, ei tarvittu kuin muutama minuutti ennen kuin tajusimme, että suunnitelmamme oli huono. "Miksi ihmeessä täällä on näin paljon ihmisiä liikkeellä, eihän täällä koskaan oo ketään? Hei... miksi noilla on Sharksien pelipaidat? Voi ei, onko tänään joku peli?!" Me emme tiedä mitään San Josen tapahtumista, joten emme tienneet, että keskustan on valloittanut San Josen Sharksien kannattajat. Ravintola, johon olisimme halunneet, on hyvin suosittu eikä ota vastaan varauksia, joten sinne on tavallisenakin päivänä ja etenkin viikonloppuna vaikea päästä. Näin Sharksien peli-iltana odotusaika oli 1,5-2 tuntia. Emme jääneet odottamaan. Perinne ei siis alkanut alkaakaan ennen kuin se jo loppui.

Menimme sitten erääseen raflaan, joka minulle edustaa ihan vain meksikolaistatyyppistä paikkaa, vaikka oikeammin sanottuna paikka tarjoileen Oaxaca-alueelle tyypillistä ruokaa. (Älkää huoliko, en minäkään oikeasti tiennyt, mikä on Oaxaca, ennen kuin googletin sen.) Tämä rafla on lueteltu 100 Things to Do in San Jose Before You Die -kirjassa. Vaikka välillä mietinkin tätä kirjaa ja sitä, että voisin kirjoittaa niistä asioista tänne blogiin, oikeasti kirjan listan läpikäyminen on todellakin jäänyt. Tämä yksi rafla on kuitenkin pysynyt mielessäni pitkään. Alueella asuville lukijoille tiedoksi, että paikan nimi on Mezcal.

Ei tarvinnut odottaa kuin vain noin vartti, kunnes pöytä jo vapautui. Muistin, että San Jose -kirjassa oli mainittu grasshopper-alkupala. Pakko oli siis heti etsiä listasta, löytyisikö näitä heinäsirkkoja, ja kyllähän niitä löytyi. En ole ikinä elämässäni syönyt hyönteisiä, joten pakkohan oli kokeilla.
Heinäsirkkoja oaxacalaisen keittiön tyyliin. Minä sanon nam! Maistaisitko?
Ruoka kulkee nimellä chapulines. Heinäsirkat on maustettu valkosipulilla, limellä ja suolalla, ja ne tarjoiltiin quacamolen ja tortillasipsien kanssa. Sirkat olivat todella hyvin maustettuja ja aika rapsakoita. Ihmettelin vähän, miten sipsit ja quacamole liittyvät hyönteisiin, mutta itse asiassa noiden kolmen yhdistelmä oli todella toimiva. Suosittelen!

Muutoinkin ruoka oli ihan jees, joskin minun banaaninlehtiin käärityt tamalekset eivät oikein maistuneet paljon miltään. Ihmettelin, mikäköhän raflassa on niin erityistä, että se on mainittu San Jose -kirjassa, mutta mieheni sen taas totesi oikein osuvasti: "Eiköhän se kerro enemmän San Josesta ja siitä, mitä tekemistä täällä on, kuin tästä raflasta."

Jälkkärit haettiin Cheesecake Factorysta. Juustokakkutehdasrafla ja suuri kauppakeskus, jossa tämä ravintola sijaitsee, vasta kuhisivatkin lauantai-iltana kahdeksan aikaan. Merkkipäivämme teeman kunniaksi saattoi taas tehdä vähän vertailuja, joissa ei ole mitään järkeä: "Suomessa ei mikään kauppakeskus ole varmaan edes auki lauantaina illalla tähän aikaan, mutta täällä on niin paljon populaa, ettei löydy edes parkkipaikkaa!" :D
Onneksi Cheesecake Factorylla on aulassa tiski, josta saa ostettua kakkupaloja mukaan.
Äkkiä kakut kainaloon ja kotiin! Pala kakkua, yksi lasi skumppaa, eka jakso House of Cardsin uusimmasta kaudesta ja olin valmis nukkumaan jo yhdeltätoista. Ei sitä jaksa enää enempää juhlistaa, vaikka mikä merkkipäivä olisi...
Kakkupalat ovat mielestämme pienentyneet sitten viime kerran, josta kylläkin on hiukan aikaa. Ovat kyllä niin tuhtia tavaraa, että ehkä ihan hyvä vain. Minä jaksoin omani, mieheni jätti neljäsosan syömättä. 

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Kaksi vuotta Kaliforniassa täynnä!

Eilen 10. maaliskuuta 2016 meillä täyttyi kaksi vuotta asumista Kaliforniassa. Vuosipäivä vähän kuin tuli ja meni. Minä olen ollut niin väsynyt ja stressaantunut, että hyvä jos edes tajusin, että tällainen päivä on. Olen muutaman viimeisen päivän aikana välillä miettinyt, onko tulevaisuuteni nyt sitten tällaista, ainaista väsymystä ja ylirasitusta, ja pohtinut, onko tässä mitään järkeä. Mutta kun tajusin vuosipäivän, pysähdyin hetkeksi muistelemaan vanhaa ja tulin siihen tulokseen, että nyt on oikein hyvä. Aina ei voi olla helppoa, mutta päällimmäinen tunteeni on se, että olen iloinen ja onnellinen, että olemme nyt täällä ja jäämässä.
Nykyinen kotikaupunkimme San Jose. 
Helmikuussa kirjoitinkin jo siitä, mikä sai meidät jäämään tänne, vaikka alun perin tarkoitus oli asua täällä vain kaksi vuotta. Päätös jäämisestä oli tehty jo aiemmin, joten tämä kahden vuoden täyttyminen ei ehkä tunnu mitenkään erikoiselta enää tässä vaiheessa tuon aiemman päätöksenteon vuoksi.
Vähän kuin kohtalon omaisesti eilen 10.3 postissa saapui ilmoitus siitä, että irtisanoutuminen Suomen työstäni on hyväksytty. Ympyrä sulkeutui. Paitsi ehkä oikeammin sanottuna olen ajat sitten hypännyt jo täysin uuteen ympyrään ja jättänyt vanhan taakseni.
Ehkä kuitenkin mieheni kanssa juhlistamme jotenkin viikonloppuna. Jos jaksamme. Minulla päättyy huomenna lauantaina 20 päivän liikuntaputki ja viimeisen kolmen päivän aikana olen ohjannut yhteensä 10 tuntia, joten olen sillä tavalla lievästi sanottuna aika äärimmäisen loppu juuri nyt. Toisaalta ehkä aina jaksaa lähteä ulos syömään. ;)
Tämä kevät on eronnut viime keväästä monella eri tavalla, myös sään kannalta. El Niño pauhaa minkä kerkeää, ja tällä viikolla on satanut paljon ja useasti.
Täällä on jo ihan kevät. Yhtenä iltana nousin ylös autosta kuntosalin pihalla ja kasvojani vastaan iskeytyi voimakas kukkien tuoksu. Kukkapuut jaksavat kukoistaa. Aivan huumaava tuoksu!
Kuten jo aiemmin olen maininnut, tähän maahan ei tietenkään noin vain jäädä, vaan meillä on tällä hetkellä menossa byrokraattiset kuviot sen suhteen, että voimme jäädä. Aihe varmasti kiinnostaa monia, ja lupaan kirjoittaa siitä vielä, kunhan jaksan.
Koskaan ei tiedä, minne elämä kuljettaa. Täytyy vain uskaltaa päästää hetkeksi irti ja antaa elämän viedä.
Hyvää viikonloppua kaikille, ihanat lukijat!

tiistai 8. maaliskuuta 2016

Toivottavasti saan tehdä töitä vielä jatkossakin

Siitä onkin kulunut hetki, kun olen viimeksi joutunut asioimaan amerikkalaisten viranomaisten kanssa. Nyt on tullut taas harjoiteltua sitä, joskin ei kasvokkain, vaan papereiden muodossa.

Minun työlupani on nimittäin umpeutumassa. L2-viisumiini ei sisälly työlupaa automaattisesti, vaan olen joutunut hakemaan sitä erikseen. Hain sen loppukeväästä 2014 vain varmuuden vuoksi, vaikkei minulla silloin ollut aikomustakaan hakea töihin. Minulla oli siis lupa pitkän aikaa turhaan, mutta toisaalta olipahan valmiina heti silloin, kun sille oikeasti tuli käyttöä. Nämä tämän kaltaiset työluvat ovat kuitenkin voimassa vain kaksi vuotta, joten nyt se on umpeutumassa, vaikken ole vielä ollut töissä edes vuotta.

Lupani umpeutuu kesäkuussa. Jatkoa työlupaan pitää hakea viimeistään 90 päivää ennen sen umpeutumista. Tuo 90 päivää on aika, jossa USCIS eli U.S. Citezenship & Immigration Services lupaa käsitellä hakemuksen. Ainakin periaatteessa. Käytännössä harva asia tuntuu tässä maassa sujuvan siinä ajassa, kun luvataan (en vieläkään ole päässyt yli siitä, että mieheni ajokortin saamisessa kesti 7 kuukautta). Jatkoa työlupaan ei kuitenkaan saa hakea liian ajoissa: hakemusta ei saa laittaa yli 120 päivää ennen kuin työlupa on umpeutumassa.

Minä postitin hakemukseni USCIS:lle eilen. Minun 120 päivää on jo tullut täyteen, 90 päivään on vielä vähän aikaa. Joistakin lähteistä on saanut käsityksen, ettei hakemusta oikeasti saisi laittaa ennen kuin vasta juuri silloin, kun 90 päivää on tulossa täyteen, tai muuten hakemus hylätään. Lähteitä ja vastauksia on täällä niin paljon kuin kysyjiäkin. Myös viralliset lähteet ovat joskus hieman epäselviä.

Silloin, kun ensimmäisen kerran hain työlupaani, koko prosessi oli mielestäni aika helppo. Ainoa, jota stressasin, oli järjestys, johon paperit piti asetella. Jotkut samassa tilanteessa olevat ovat käyttäneet lakimiehiä työluvan hakemiseen, enkä minä tajunnut miksi, koska hakemus vaikutti niin helpolta. Nyt kun joudun hakemaan jatkoa työlupaani, olen hyvin stressaantunut koko tästä asiasta. Ehkä koska nyt oikeasti tarvitsen lupaa, aiemmin en tarvinnut.

Yksi syy lisääntyneeseen stressiin on myös se, että keväällä 2014 en oikeasti ollut vielä täysin tietoinen siitä, miten asiat voivat tässä maassa kestää ja mennä pieleen. Olen vasta jälkikäteen kuullut muiden suomalaisten kertomuksia siitä, miten erinäiset hakemukset ovat menneet mönkään, koska ne oli kirjoitettu väärän värisellä kynällä (virhe, jonka minäkin tein ensimmäisessä työlupahakemuksessani - ei se tosin vaikuttanut mitenkään) tai koska tarvittavat valokuvat eivät olleet pienessä pussissa hakemuksen mukana (toinen virhe, jonka minäkin alun perin tein - ei vaikuttanut mitenkään tämäkään). Olen kuullut myös siitä, miten viranomaiset eivät koskaan ilmoita, jos hakemuksesta puuttuu jotain, vaan antavat asian vain olla, ja sitten hakija saa joskus kuukausien päästä alkaa ihmetellä, mitähän mahtaa olla käynnissä. Olen myös kokenut sen, miten hakemukset vain katoavat jonnekin ja ilmeisesti jäävät lojumaan jonnekin mappi-Ö:hön ja viranomaiset vain unohtavat ne, sillä mieheni ajokortin kanssa kävi juuri näin. Mutta tätä mieheni ajokorttiasiaa lukuun ottamatta meillä kaikki paperihommat ovat oikeasti aina sujuneet hyvin. Minä olen siis vain muiden suomalaisten tarinoita kuuntelemalla oppinut uskomaan sen, mitä monet ihmiset täällä sanovat: viranomaisasiat Yhdysvalloissa eivät usein toimi eivätkä ainakaan ongelmitta.

Koska en tiennyt muiden ongelmista silloin, kun tein ensimmäisen työlupahakemukseni, en erityisemmin stressaillut hakemuksen täyttämistä. Onhan hakemus vain yksisivuinen, ja kyllä minä nyt yliopiston käyneenä osaan täyttää yhden hakemuksen, haha. En tainnut pahemmin edes lukea USCIS:sen 12-sivuista ohjeistusta hakemuksen täyttämiseen. Katsoin vain, mitä liitteitä tarvitsen, ja pistin hakemuksen menemään.

Tällä kertaa hakemuksen täyttäminen tuntui huomattavasti vaikeammalta. Olisi pitänyt ottaa kopio ekasta hakemuksestani, sillä minä ja mieheni googletimme kolme eri kysymystä ja tutkimme nettilähteitä kauan tätä 1-sivuista hakemusta varten.

- Status of Last Entry into the U.S. "Mitä tähän nyt laitetaan? L-2? L-2 Spouse? L-2 Visitor? En minä tiedä! Googleta!"

- Current Immigration Status. "No onko tää nyt sama kuin Status of Last Entry? L-2? Mutta se on viisumi, ei immigration status? Vai mikä edes on immigration status? Eikös L-2 oo vain se viisumi? Olisiko tää sitten L-2 Spouse? Vai L-2 Visitor? Mut ollaanko me nyt niitä Visitoreja vai ei? En minä tiedä! GVG!"
"Mistä ihmeestä mä tiedän, mistä oon ekan kerran hakenut työlupaani? Se paikka, mihin hakemuksen postitin, on ihan eri paikka kuin se, mistä päätös tuli, joten kumpaa tässä tarkoitetaan?" Vastaus löytyi totta kai googlettamalla ja oikea vastaus oli se paikka, joka lukee päätöksessä. Mutta Dates-kohta aiheutti paljon päänvaivaa jopa tälle maisterikoulutuksen saaneelle. ;) "Tarkoittaako tuo päivää, jona oon hakenut työlupaa niin kuin mä kysymyksenasettelusta ymmärtäisin vai päivää, jolloin lupa on myönnetty? Ja miksi tuossa lukee Dates monikossa?" Googlettelun perusteella tämä maisteri ymmärtää kysymyksenasettelun aivan väärin, ja päivämäärä-kohtaan kuuluu kirjoittaa aikaväli, jona ensimmäinen työlupa on voimassa. Eli mielestäni asia, jota tässä ei ollenkaan kysytä. Mutta kun tämän lomakkeen täyttää tietokoneella, tuohon Dates-kohtaan mahtuu vain yksi päivämäärä, ei mitään aikaväliä. Voi sanonko mikä...
Ainoa, minkä vastauksen tiesin heti, on se, että eligibility categoryni eli kategoria, jonka perusteella saan hakea työlupaa, on koodi (a)(18). Koska tämä luki blogissani! Miksen ole aikoinaan kirjoittanut kaikkea auki tänne blogiin... olisi ollut nyt helpompaa, koska en tosiaan ole pohtinut tällaisia kysymyksiä viimeksi hakemusta täyttäessäni ja läpi meni silloinkin. Tosin totta kai tuokin koodi piti tarkistaa. Eihän sitä tiedä, jos koodit olisivat vaikka muuttuneet.

Googlettelusta päätellen en muuten ole ainoa, joka ei ihan tajua, mitä hakemukseen kuuluu kirjoittaa, sillä netti tuntuu olevan pullollaan kyselijöitä. Ja kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä asiassa vastaajia ja vastauksiakin on paljon. Vaikka USCIS tarjoaa 12 sivua ohjeita 1-sivun hakemuksen täyttämiseen, ohjeet liittyvät lähinnä oman eligibility-kategorian selvittämiseen, eivät näihin muihin juttuihin.

Ja sitten ne liitteet. Laitoin samat kuin aiemminkin: kopiot passeistani (niitä on nykyään kaksi) ja viisumistani, paperin joka todistaa maahantulopäiväni ja sen, että olen saapunut Yhdysvaltoihin laillisesti silloin, kun olen viimeksi tänne saapunut eli 20. päivä helmikuuta tänä vuonna Espanjan lomamme jälkeen, kopiot mieheni passista, viisumista ja työluvasta sekä avioliittotodistuksemme. En tiennyt, pitäisikö avioliittotodistuksen olla uusi ja päivätty - olisimmehan me voineet vaikka erota tässä parin vuoden sisällä, missä tapauksessa minä en tietenkään saisi edes olla tässä maassa. Laitoin kuitenkin sen saman todistuksen, jonka saimme vihkimispäivänämme, joten täytyy nyt toivoa, että se riittää. Lisäksi mukaan piti tällä kertaa liittää kopio siitä työluvasta, johon nyt olen hakemassa jatkoa. Kaiken tämän päälle hakemukseen piti niitata shekki, sillä työluvan jatkon hakeminen maksaa saman kuin ensimmäinenkin työlupa maksoi eli $380.

Jotenkin älytöntä on se, että silloin, kun sain ensimmäisen myönteisen työlupapäätökseni, sen mukana minulle postitettiin viivakoodi, joka kehotettiin laittamaan tämän jatkohakemuksen yhteyteen prosessin nopeuttamiseksi. Eli toisin sanoen viivakoodi, jonka avulla löytyy nopeasti ne tiedot, jotka olen ilmoittanut ekan hakemuksen yhteydessä. Eli täsmälleen ne samat tiedot, jotka ilmoitan nytkin jatkohakemuksessa. Sanotaan, että Suomen byrokratia on vaikeaa, mutta edes Suomessa samoja asiakirjoja ja papereita ei yleensä tarvitse toimittaa samalle viranomaiselle montaa kertaa...

Tällä kertaa stressasin järjestystä, jossa liitteet pitää erotella, vielä enemmän kuin ekalla kerralla. Hakemuksen liitteet pitää siis järjestellä tiettyyn järjestykseen. Tästä USCIS antaa ohjeen, joka on lievästi epäselvä ja jopa avoin tulkinnalle. ("Tässä sanotaan, että tämä hakemus pitää olla päällimmäisenä ja shekki nidottuna siihen kiinni. Mutta sitten on tämä lomake, jossa pyydän, että mulle ilmoitetaan, kun hakemus on saapunut USCIS:een ja se pitää olla päällimmäisenä ja nidottuna hakemukseen. Miten mä voin nitoa kaksi paperia ja shekin sinne väliin? Ja sitten tässä on tää viivakoodilappu, joka ainakin pitäisi olla päällimmäisenä, jotta heti näkee, että mä oon hakenut työlupaa aiemminkin. Help!") Liitteet on myös hyvä erotella erivärisillä papereilla, koska ilmeisesti viranomaiset eivät osaa ymmärtää papereita muuten. Olen itse käsitellyt paperitöitä ja hakemuksia Suomen työssäni ja minua naurattaa suunnattomasti se, että hakijan pitäisi itse järjestellä paperit johonkin tiettyyn järjestykseen ja vielä erotella niitä joillain turhilla tyhjillä värillisillä papereilla. Voisi kuvitella, että liitettä katsomalla näkee, mikä se on ja mihin se liittyy. Jos siis hakemuksen käsittelijä on ihan lukutaitoinen ihminen...

Ehkä jonkun lukijan on hyvin vaikea käsittää, miksi ihmeessä stressaan ja avaudun rivitolkulla jostain papereiden järjestyksestä, mutta voin sanoa, ettei olisi mitenkään ihmeellistä, jos hakemus katoaisi mappi-Ö:hön tai tulisi takaisin hylkynä, koska paperit olivat väärässä järjestyksessä. Enkä nyt edes pahemmin liioittele.

Kehitin liitteisiini puolipäivää kestävän stressin jälkeen jonkinlaisen järjestyksen ja sujauttelin väliin värillisiä papereita. Kiikutin koko nivaskan eilen kuriirille, maksoin postituksesta $25 ja hakemus on jo tänään tämän kuriirin mukaan saapunut perille Arizonaan, jonne se piti lähettää. Toivotaan, että hakemus tosiaan tulee käsitellyksi ajoissa siinä 90 päivässä, jossa nämä hakemukset luvataan käsitellä. Kuulemma jatkohakemukset käsitellään yleensä nopeammin ja sainhan alun perinkin työlupani noin kuukauden odotuksen jälkeen, mutta kerta se olisi ensimmäinenkin, kun meillä menevät nämä viranomaisasiat sotkuun.

Olen melkein nähnyt jo painajaisia siitä, miten kuluu joku 88 päivää, eikä vastausta kuulu, ja sitten joudun ilmoittamaan neljälle eri työnantajalle, että hupsista sori. Laillisestihan olen oikeutettu olemaan täällä töissä, mutta periaatteessa minulla pitää olla voimassaoleva työlupakortti. Kuulemma jostain saa hakea väliaikaisen kortin, jos alkuperäinen ehtii umpeutua, mutta ei kuulosta yksinkertaiselta prosessilta... Mutta saapahan nähdä.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Jillian Michaels BODYSHRED™ -ohjaajakoulutus

Viime sunnuntaina kävin kouluttautumassa Jillian Michaelsin BODYSHRED™-formaatin ohjaajaksi. Minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä siitä, kuka on Jillian Michaels. Tiedän vain, että hän on liikunta-alan ihminen ja valmentaja, joka on ollut mm. reality-tv-sarjassa The Biggest Loser, josta olen ehkä kuullut kerran tai kaksi. Ilmeisesti tämä ohjelma on tullut Suomessa nimellä Suurin Pudottaja. Minä olen oikeasti autuaan tietämätön kaikista reality-tv-sarjoista. Ja Jillianin urasta olen edelleen tämän bodyshred-koulutuksen jälkeenkin lähes yhtä tietämätön kuin olin ennen koulutusta. Hän ei tietenkään itse kouluta ohjaajia, vaan kouluttajat ovat hänen valitsemiaan ihmisiä.

Mutta joka tapauksessa Jillian on kehittänyt bodyshredin™. Minä tiesin bodyshredin sen takia, että silloin kun muutimme tänne, minulla oli ensimmäisen kevään aikana joka perjantai tietynlainen jumppaputki: bodypump, bodyshred ja bodycombat. (Nykyään muuten ohjaan itse juuri tuon kyseisen bodypump-tunnin!) Kävin bodyshredissa aikalailla koko ensimmäisen asuinvuoden ajan, ja tykkäsin siitä paljon.
Jillian kysyy, oletko valmis. (Lähde Jillian Michaels Bodyshred nettisivut.)
Kun kuulin, että Piilaaksoon tulee ohjaajakoulutus, mietin hetken, että menisin. Olisihan se hyvä ohjata jotain muutakin kuin Les Millsin tunteja. Sitten kuitenkin päätin, etten mene, sillä bodyshredin nettisivuilta sai vähän sellaisen kuvan, että koulutukseen vaaditaan periaatteessa ryhmäliikunnan ohjaajan national certificate eli koulutus, jota minulla ei ole. En jaksanut alkaa kysellä, pääsisikö koulutukseen ilmankin.

Kun olimme Espanjassa lomalla, sain sähköpostin yhden kuntosalin koordinaattorilta. Hän kyseli, olisinko kiinnostunut lähtemään koulutukseen, ja lupasi osittaisen sponsoroinnin. Päätin lähteä, sillä itseni maksettavaksi koulutuksesta jäi vain alle puolet, reilut sata dollaria. Päätin olla mainitsematta, ettei minulla ole tätä vaadittavaa koulutusta - lähinnä sen takia, että tämä minut sponssaava kuntosali on itse asiassa työnantaja, joka vaatii tämän national certificaten. Työsopimuksessani lukee, että minun pitäisi hankkia tämä sertifikaatti 6 kuukauden sisällä työllistymisestä, mutten ole saanut aikaiseksi, eikä kukaan ole sitä kysellytkään. Totta kai bodyshred-koulutukseen ilmoittautumisen yhteydessä kävi ilmi, ettei minulla ole tätä sertifikaattia, mutta eipä sellaista sitten lopulta tarvittukaan. Se riitti, että on jo valmiiksi jonkun muun lajin ohjaaja. Eikä toistaiseksi minua sponssaava työnantajani puuttunut siihen, ettei minulla vieläkään ole tätä sertifikaattia.

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, bodyshredia on vain Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Bodyshred on HIIT-tyyppinen circuit training -treeni, joka kestää 30 minuuttia alkulämmittelyn ja loppuverryttelyn kanssa. Siinä on neljä 6 minuutin pituista circuitia eli kierrosta periaatteella 3-2-1: kolme minuuttia resistance-treeniä, kaksi minuuttia cardio-treeniä ja yksi minuutti aktiivista palauttelua vatsalihasliikkeitä tekemällä. Yhtä liikettä tehdään aina 30 sekuntia kerrallaan; resistance-vaiheessa on yleensä kolme liikettä, joita vuorotellaan, ja cardiossa sekä aktiivisessa palauttelussa on kaksi vuorottelevaa liikettä. Kun yksi 6-minuutin kierros on tullut tehtyä, uusi kierros lähtee heti perään. Yleensä HIIT-tyyppisissä treeneissä ja tabata-treeneissä on tauko, jolloin ei tehdä mitään, mutta bodyshredissa ei ole mitään taukoja, vaan kaikki tehdään putkeen. Jopa aktiivisessa palauttelussa syke pysyy noin 70 %:ssa maksimista.
Tätä on bodyshred. (Lähde Jillian Michaels Bodyshredin nettisivut.)
Youtubesta löytyy totta kai videoita, jos jotakuta kiinnostaa, mutta meininki näyttää niissä aika pahasti sellaiselta ostostv-jumppavideomeiningiltä. Tai siis itse asiassa ei vain pahasti, vaan aivan täydellisesti juuri sellaiselta meiningiltä, before- ja after-kuvineen sekä "get sexy body fast!" -sloganeineen kaikkineen (katso vaikka! :D). Itse asiassa bodyshred on zumban tapaan tilattavana DVD:nä varmaan juuri jonkun ostostv:n kautta, mutta meininki oikealla tunnilla ei kyllä ole ollenkaan noin typerän oloista kuin mainosvideoissa annetaan ymmärtää. Jos tykkää HIIT- tai tabata-tyyppisistä treeneistä, bodyshred on aika huippu tunti!

Siitä, kun olen viimeksi itse käynyt bodyshred tunnilla, on yli vuosi aikaa. Muistin kyllä, minkälainen formaatti on kyseessä, mutta siihen tietoni sitten jäikin. En esimerkiksi lainkaan tiennyt, että kyseessä on formaatti, johon koreografian saa tehdä itse, kunhan pysyttelee formaatin sallimissa rajoissa. En todellakaan ole kovin mielissäni tekemässä omia koreoita (vie vielä enemmän aikaa kuin niiden Les Millsin valmiiden opetteleminen, ja jo sekin vie tuhottomasti aikaa!), mutta onneksi bodyshred tarjoaa myös valmiita liikepaketteja.

Koulutuspäivää varten sai 15 sivua materiaalia luettavaksi etukäteen. Materiaalin piti tulla 5 päivää ennen, mutta se tuli vasta 3 päivää ennen. Mitään muuta etukäteisvalmistelua ei tarvittu. Luin, että koulutuksessa on käytännön koe, ja vähän ihmettelin, miten siellä voi ohjata mitään, jos liikkeitä ei anneta etukäteen. Olen niin tottunut Les Millsin jämptiin meininkiin, jossa musiikki ja koreografia annetaan ennen koulutusta ja jossa jokaisen osallistujan pitää opetella ohjaamaan oma kappale. Loppujen lopuksi bodyshred-koulutuksessa ei pahemmin ohjattu mitään itse.

Minä olen käynyt vain Les Millsin koulutuksissa, ja voin todeta, että niihin verrattuna bodyshred-koulutus oli aivan älyttömän helppo. Ensinnäkin ainoa liikuntasuoritus koko koulutuksessa oli yksi ainoa bodyshred-tunti. LM-koulutuksissa vedetään sama tunti lävitse monta kertaa, ohjataan omaa kappaletta monta kertaa, hiotaan tekniikkaa ja sitten on vielä jokaiseen lajiin kuuluva oma challenge, jossa viimeistään liikutaan ihan hullun lailla. Bodyshredissa yhden 30 minuutin tunnin jälkeen ei enää liikuttu, paitsi vähän sinne päin siinä käytännön kokeen aikana. Koulutus oli lähinnä vain 127-sivuisin ohjaajan oppaan läpikäymistä. Aika kevyt kokemus siis fyysisesti.

Toiseksi koulutuksessa ei katsottu sen yhden 30-minuutin tunnin lisäksi lainkaan sitä, miten ohjaaja itse hallitsee liikuntasuoritukset. Totta kai kouluttaja tunnin aikana näki, kykeneekö jokainen osallistuja vetämään bodyshred-tunnin lävitse - kyllähän sen kunnon ja liikunnallisuuden tai sen puutteen siinä ajassa ehtii nähdä - mutta jotenkin mielestäni jäi sellainen kuva, ettei kyllä paljoa vaadita. Tosin muistan, että ajattelin vähän samaa myös LM-koulutuksissa. Todennäköisesti aliarvioin omia taitojani ja edelleen pidän ohjaajia jonkinlaisina yli-ihmisinä, enkä tajua, että he ovat juuri sellaisia ihmisiä kuin minäkin. (Tämä kehäpäätelmä on tarkoituksellinen. ;) )

Se käytännön koekin oli aivan älyttömän helppo. Bodyshredin ohjauksessa tärkeää on se, että jokaisen 30 sekunnin viimeisen 10 sekunnin aikana ohjaaja näyttää, mikä liike on seuraavaksi. Aikaa on siis tasan 10 sekuntia. Käytännön kokeessa piti osoittaa osaavansa tehdä tämä. Itse asiassa ajoitus on huomattavasti vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa, mutta kun sitä pari kertaa sai harjoitella, niin hommasta alkoi päästä jyvälle. Lisäksi piti osoittaa osaavansa tuon 10 sekunnin jälkeen itse lopettaa liikkeen tekeminen ja lähteä tsemppaamaan niitä omia osallistujiaan. Tämä vasta muuten vaikeaa olikin sellaiselle, joka on tottunut ohjaamaan Les Millsin formaatteja, sillä LM-tunneillahan ohjaajan ei pidä itse lopettaa liikettä juuri koskaan (paitsi GRITissa). Mutta voi autuus - nyt repertuaarissani on siis formaatti, jossa minun ei itse tarvitse jumpata mukana!

Mutta ei bodyshredin ohjaajaksi pääseminen ihan noin helppoa kuitenkaan ollut. Koulutuspäivän jälkeen piti tehdä kirjallinen koe kotona. Olin ehkä sekunnin ajan panikoitunut tästä, kunnes tajusin, että tällaiset kokeet on varmasti tehty juuri niin helpoiksi, että kaikki läpäisevät ne halutessaan, koska totta kai formaatit haluavat saada lisää ohjaajia saadakseen lisää rahaa ja näkyvyyttä. Itse asiassa koe oli vielä helpompi kuin edes luulin. Olin miettinyt, että se on varmaan ajastettu, mutta ei se ollut. Koetta sai tehdä niin kauan kuin halusi, vaikka monta päivää (kuitenkin kahden viikon sisällä), ja siinä sai käyttää ohjaajan opasta apuna.

Kysymykset olivat monivalintaisia tai oikein/väärin-kysymyksiä ja niitä oli 42 kappaletta. Vähintään 80 prosenttia piti saada oikein. Ohjaajan oppaan sisällysluetteloa tutkimalla löytyi aina aika helposti kohta, josta vastaus löytyi, kunhan vähän jaksoi lukea (tämän neuvon kouluttajakin antoi koulutuspäivänä). Minä taisin käyttää kokeen tekemiseen noin kolmisen tuntia yhteensä, mutta tein kokeen kahdessa erässä kahtena eri päivänä. Kysymykset eivät olleet niin helppoja kuin olin ajatellut. Maalaisjärjen avulla ei olisi pärjännyt, vaan kyllä opasta piti oikeasti lukea.
Ohjaajan opas, jota kyllä tuli selattua. En silti edelleenkään ole lukenut sitä kokonaan kunnolla enkä antaumuksella. Pitäisi tehdä se(kin).
Kun painoi submit-nappulaa, ruudulle ilmestyi teksti, läpäisikö kokeen vai ei. Minä läpäisin, ja scoreni oli 93. Eli ilmeisesti sain oikein 93 prosenttia vastauksista. Älyttömän typerää on se, ettei mistään pääse näkemään, mitkä vastaukset olivat väärin ja mikä olisi oikea vastaus. Minä merkitsin ylös kysymykset, joiden vastauksista en ollut varma, ja mielestäni olisi ihan hyvä oppimiskokemus päästä palaamaan näihin kysymyksiin. Mutta ehkä olen vain ihan liian hikke, eikä ketään muuta kiinnosta koko koe enää sen jälkeen, kun sen on läpäissyt.

Mutta nyt olen siis sertifioitu Jillian Michaelsin bodyshredin ohjaaja. Jee! Tämä kuntosali, joka minut koulutukseen sponsoroi, aikoo ottaa tämän formaatin ohjelmistoonsa jossain vaiheessa tulevaisuudessa. Ehkä siis saan oman tunnin sinne. YMCA ei tätä formaattia tarjoa. 24 Hour Fitness tarjoaa jonkin verran, mutta sinne minun pitää koe-esiintyä, sillä he vaativat koe-esiintymisen aina, kun ohjaaja haluaa alkaa ohjata jotain uutta lajia. Jotkut muutkin saliketjut tällä alueella tarjoavat bodyshredia, mutten tiedä vielä, jaksanko hakea minnekään uuteen työpaikkaan.

Yksi oma tunti minulla on kuitenkin jo tiedossa: tarkoitus olisi alkaa ohjata bodyshredia Googlella kerran viikossa. He tarvitsivat kipeästi jotakuta ottamaan yhden vapautuvan tunnin, joka oli alunperin sellaista lajia, jota minä en osaa ohjata. Tämä bodyshred tulee nyt siis tilalle ja sen perään cxworx, yhteensä siis tunnin. En tiedä vielä, koska ohjaan ensimmäisen tunnin. Heti kun uskallan.
Hieno sertifikaattini. 
Les Millsin tunteja saa ohjata vain kuntosaleilla, joilla on lisenssit niihin tunteihin. Bodyshredia saa ohjata missä vain, mutta se ei ole ilmaista. Valitettavasti bodyshredin kohdalla ohjaajan itse pitää maksaa pientä kuukausittaista maksua. Periaatteessa maksu on vapaaehtoinen, koska se ei sinänsä ole lisenssimaksu, vaan maksu siitä, että pääsee netissä käsiksi kaikkeen bodyshredin materiaaliin (jota välttämättä ei tarvitsisi, sillä ohjaajan oppaassa on jo paljon materiaalia ja koska koreot ja liikkeet saa päättää itse). Mutta käytännössä jos maksua ei maksa, oman sertifikaatin saa pitää vain vuoden ja sen jälkeen koko koulutus pitää käydä uudestaan. Älytön systeemi siis. Mutta kuulemma monet ei-LM-formaatit, kuten vaikkapa zumba ja U-Jam, ovat sellaisia, joissa ohjaaja itse maksaa tällaista kk-maksua. Niin ja musiikit ostetaan tietenkin myös erikseen, ihan niin kuin Les Millsillakin uudet ohjelmat aina maksavat. Jumppaohjaajan työ ei siis ole ihan ilmaista puuhaa.

Onko joku lukija joskus kokeillut bodyshredia? Jos ei ja jos sattuu asumaan paikassa, jossa tuntia on tarjolla, suosittelen kokeilemaan! :)