sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Luonnon taika on tapahtunut!

Luonto on tehnyt täällä taikojaan tässä marraskuun aikana. Täällä on nimittäin alkanut vihertää! Muutokset keltaisesta kuivuudesta kohti vihreyttä ovat tapahtuneet niin nopeasti, että olen vähän ihmeissäni, vaikka pitäisihän se nyt tajuta, että tätä se sade teettää. Lokakuun aikana täällä satoi vettä muutamia kertoja ja nyt marraskuun aikana on satanut säännöllisemmin. Ei nyt paljoa, mutta viikottain kuitenkin. Tosin viime viikolla, kun olimme Chicagossa, saattoi sataa useampanakin päivänä. Itse asiassa huomasin tämän luonnon vihreyden vasta nyt reissun jälkeen eli varmaankin viime viikon aikana on tapahtunut paljon.

Minulta meni melkein jopa ohitse, että tällaista vihreyttä on ilmestynyt, koska ilmeisesti en havainnoi ympäristöäni kovinkaan tarkasti... Kävin tällä viikolla kävelemässä ja minulla meni puoli tuntia ennen kuin yhtäkkiä tajusin, että mitä hemmettiä - täällähän on vihreä nurmikko! 

Tästä postauksestani voi käydä katsomassa kahdesta ekasta kuvasta, minkälaiset erot pahimmillaan ovat kotimme vieressä menevällä ulkoilureitillä. Aika sokea saa siis olla, jos ei huomaa muutoksia. Kävin 30. päivä lokakuuta kävelemässä samassa paikassa ja jostain syystä pysähdyin silloin ottamaan valokuvan, vaikken tietoisesti miettinyt mitään luontovertailua. Tällaisen kuvan otin tuolloin tasan kuukausi sitten:
Maisemat 30. lokakuuta.
Kohtalaisen surullisen näköinen nurmikko oli vielä lokakuun lopussa. Myös taustalla häämöttävät kukkulat olivat vielä keltaisia. 

Mutta tällä viikolla näyttikin yhtäkkiä tältä:
Tämä kuva otettu tänään. 
Oi mitä autuutta! Olin valehtelematta lähes unohtanut, miltä vihreä nurmikko näyttää keskellä luontoa. Kyllähän täällä asuinalueiden ja kauppojen nurmikot vihertävät kastelun (tai nurmikon maalauksen) takia, mutta luonnon keskellä tuollaista ei ole näkynyt sitten viime huhtikuun lopun.

Muutos näkyy myös kukkuloissa, joita en ollut tajunnut edes katsella ennen kuin kiinnitin huomiota nurmikkoon. Nekin vihertävät jo! Voi että - pakko päästä haikkaamaan! Marraskuun alussahan kirjoitin edellisestä haikkauksestamme ja valittelin keltaisia kukkuloita (täällä, jos on mennyt ohi). Miten tällainen muutos voi tapahtua näin nopeasti? Tosin eiväthän kaikki kukkulat tietenkään välttämättä vielä kukoista... Mutta eipä tarvinnut odottaa kevääseen saakka. 
Tämän viikonlopun aikana on satanut niin paljon, että ulkoilureitin varrelle oli muodostunut tällainen lammikko. Ja huomatkaa vihreät kukkulat taustalla. Kuva otettu siis tänään.
Haha, tuossa viimeisimmässä haikkauspostauksessa kehun sitä, miten sää on täällä aina niin hyvä, ettei se koskaan ole vaikuttanut viikonloppusuunnitelmiin. Ironista kyllä, tänä viikonloppuna se vihdoin vaikutti, ensimmäistä kertaa täällä asuessa. Nyt viikonloppuna satoi nimittäin sekä lauantaina että tänään sunnuntaina. Ei koko päivää tietenkään, itse asiassa vain alkupäivästä, mutta kuitenkin. Ei siis lähdetty haikkailemaan. 

Kun näitä sadepäiviä on muutamakin peräkkäin ja kun aurinko laskee nykyään jo viiden aikaan ja koko loppupäivän on pirun pimeää, totesin tuossa yksi päivä miehelle, että "ihan kuin Suomessa asuisi". :D
Tehokkaasta ulkoilusta ei meinannut tulla tänään mitään, kun pysähtelin koko ajan ihastelemaan kaukaisuudessa loistavaa vihreyttä. 
En tiedä, kumpi meistä on enemmän kadottanut todellisuuden tajun, minä vai mies. Tai siis enemmän kalifornialaistunut sään suhteen. Tänään kävimme nimittäin puolen tunnin aikana seuraavat keskustelut:

mies: *puhuu siitä, miten aikoo ehkä kohta lähteä San Franciscoon hoitamaan yhtä asiaa*
minä: Nyt vai? Mutta uutisissa just luki, että siellä on nyt "hazardous road conditions"!
mies: Niin eli siellä sataa vähän. Kyllä mä osaan ajaa sateessa.

Ja hetken kuluttua:

minä: Mä aattelin mennä vähän kävelemään tonne trailille.
mies: Onhan sulla hyvät kengät? Siellä on varmaan tosi märkää.
minä: Se on hiekkatie. Suomessa on tarvottu nilkkoja myöten loskassa, joten enköhän mä pärjää märällä hiekkatiellä! 


Hiekkatie kyllä oli paikoitellen vähän märkä ja muutamassa paikassa jopa kurainen. Kotiin tullessa sille jenkkikämpistä puuttuvalle eteiselle olisi ollut tarvetta, koska lenkkarien pohjat olivat niin kurassa. Toisaalta riisuin kengät heti ovella keittiön nurkassa enkä lähtenyt tallustelemaan pitkin asuntoa kokolattiamatoille niin kuin aito jenkki ehkä olisi tehnyt...

Säässä on todellakin tapahtunut jokin muutos sinä aikana, kun me olimme Chicagossa, muutenkin kuin sen suhteen, että on satanut. Mutta tästä lisää ensi viikon - ei kun siis tämän viikon, koska Amerikassa viikko alkaa sunnuntaista ja Suomessa on jo maanantai - aikana.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Joulupuistossa San Josen downtownissa

Nyt kun Thanksgiving on juhlittu, elämässä voidaan siirtyä totaaliseen joulumoodiin. San Josen downtownissa avautui eilen Christmas in the Park, jonka avajaisissa kävimme miehen kanssa. Emme todellakaan ole joulupuiston kohderyhmää, mutta halusimme käydä katsomassa amerikkalaista joulutunnelmaa.
Puistossa oli krääsäkojuja (siis todellista krääsää, ei edes mitään sellaista joulumarkkinakamaa), snack-kojuja, eri tahojen koristelemia joulukuusia, kaikenlaisia koristeita ja esillepanoja, luistinrata ja tietenkin mahdollisuus tavata joulupukki. Niin ja huvipuistolaitteita. Jotain esityksiä ja tapahtumiakin siellä kai joulukuun aikana on.
Luistinrata. Tekisi vähän mieli käydä luistelemassa kalifornialaisessa säässä. Eipähän varpaat jäätyisi. 
Maailman surullisin maailmanpyörä. Oli oikeasti surkean pieni, mutta toisaalta tuo nyt onkin varmaan lapsille suunnattu. 
Me viihdyimme paikalla puoli tuntia, koska avajaistapahtuma oli lyhyt ja koska minimaalisen kokoisessa puistossa ei ollut meille yhtään mitään. Näimme, kun joulukuuseen sytytettiin valot ja kun joulupukki saapui paikalle hervottoman kokoisessa reessään. Tai oikeastaan emme nähneet pukkia, koska paikalla oli niin paljon väkeä ja koska lava, jolle pukki nousi, oli jostain syystä ihan matala.
Pukin iso reki parkissa ennen avajaisten alkamista. 
Puiston joulukuusi. Kyllä tämä aina sen Turun kauppatorin rautahäkkyrän voittaa. Ja ehkä jopa sen Tuomiokirkon pihan kuusen, koska tämä on oikeasti ihan kohtalaisen kaunis.   
Minulla ei ole mitään syvällistä sanottavaa Christmas in the Park -puistosta, mutta ajattelin jakaa kanssanne muutamia kuvia, koska en nyt jaksa kirjoittaa mitään muutakaan postausta. Tuo tapahtuma on San Josen downtownissa koko joulukuun, joten suosittelen Piilaaksossa asuvia lapsekkaita käymään tuolla. Tosin ehkä pikkukaupungeilla on omat joulupuistonsa...

Pieni piparkakkutalo.
Ympäriinsä kulkeva juna, jonka joulun kannalta olennainen funktio ei auennut minulle.
Nämä joulukuuset olivat ihan kivoja ja niitä oli paljon. Maahan oli levitetty jokin valkoinen muoviharso luomaan lumen tunnelmaa. 
Iloisen joulutunnelman keskellä ei ole unohdettu karua todellisuutta: Perheväkivalta vaikuttaa kaikkiin, eikä kukaan ansaitse hyväksikäyttöä. Apua on saatavilla - soita!
Eikä ole unohdettu myöskään kierrätyksen tärkeyttä. Amerikassa asuvilla ei ehkä ole kierrätysasiat kovinkaan hyvin hallussa, ja puistosta löytyikin lyhyt Environmental Alley, jossa oli jouluisia kierrätysohjeita mm. kuuseen ripustettuna.
Tässä tontut opastavat lajittelua ja kierrätystä. 


Kierrätys otettiin muutenkin vakavasti tässä puistossa, mikä on todella hyvä asia. Puiston snäkkikojujen kupit ovat ilmeisesti jotain todellista ekokamaa, koska niille oli oma kompostiroskis. 
Lämmin glögi olisi kelvannut meille, mutta sen sijaan tarjolla oli vain Fully loaded Hot Chocolate. Eli kaakao vaahtokarkeilla, kermavaahdolla, suklaakastikkeella, candy cane -tikulla ja kirsikalla. Ja sitten on vielä tuo lumiukkokoriste, joka ei ollut syötävä, mutta josta ei löytynyt merkintää siitä, ettei sitä saisi syödä. En ymmärrä, miten amerikkalaiset tajuavat, ettei tuota kuulu syödä, koska mekin hetki ihmeteltiin. :D Mies joi muuten tämän kaakaon, minä tyydyin kuumaan omenamehuun.

torstai 27. marraskuuta 2014

Thanksgiving ja Black Friday

Tänään Amerikassa vietettiin Thanksgivingia eli kiitospäivää. Kyseessä on suuri juhla, jossa pääosassa taitaa olla syöminen. Porukka ostaa kauheat kasat ruokaa ja valmistaa ison kiitospäiväaterian kalkkunoineen kaikkineen koko perheelle, suvulle ja ystävillekin. Kiitospäivä ei rajoitu siis vain perheen keskuuteen, vaan yleensä päivälliselle voidaan kutsua myös ystäviä ja tuttuja.

Kiitospäivä ja sitä seuraava perjantai eli Day after Thanksgiving ovat vapaapäiviä monille. Tämä pidennetty neljän päivän viikonloppu on Yhdysvalloissa todella suosittu matkustusajankohta, ja ruuhkat ovat kuulemma törkeät. Amerikkalaisilla kun ei näitä pitkiä lomia oikein muutoin ole. Chicagon matkan varmistumisen jälkeen me emme edes harkinneet mihinkään lähtemistä, kun näitä reissuja on tässä riittänyt. Mietimme jonkin päiväreissun tekemistä, mutta edes sellaiseen ei nyt riittänyt energia, vaan haluamme olla vain kotona.
Thanksgiving Parade via tv.
Meidän kiitospäivämme alkoi tv:n tuijottamisen merkeissä. New Yorkissa järjestetään aina perinteinen kiitospäivän paraati, joka televisioidaan livenä (joskin tänne länsirannikolle se tulee aikaeron takia kaikkea muuta kuin livenä). Itse tiedän tämän paraatin lähinnä Frendien kiitospäiväjaksojen takia. Halusin ehdottomasti nähdä paraatin televisiosta - paikan päällä olisi totta kai ollut huomattavasti parempaa, mutta ei nyt ihan paraatin takia jaksettu New Yorkiin saakka lähteä. ;) Paraati sisälsi juuri niitä juttuja, joita Frendien jaksoissakin on aina sen tv:n kautta näkynyt: kauheeta juhlameininkiä ja jättimäisiä hahmoilmapalloja. Fiilis nyt ei tietenkään kovin hyvin välittynyt tv:n kautta, ja mielestäni itse paraatia näytettiin tylsän vähän, vaikka ohjelma kesti kolme tuntia. Paraatin järjestää Macy's-tavarataloketju ja sen televisioi NBC, joten arvata saattaa, että koko tv-show oli täynnä mainostusta liittyen joko NBC:n uusin sarjoihin tai Macy'siin.
Tällaiset jättihahmoilmapallot näyttivät kyllä tv:nkin kautta upeilta! Oli Paavo Pesusieni, Spiderman, Ressu, Pokemon ja ties mitä... 
Me emme kokkaa edes erikoisia arkiruokia, joten kiitospäivän ruokia emme todellakaan tehneet. Meitä ei valitettavasti myöskään kutsuttu mihinkään dinnerille, koska emmehän me edes tunne täältä ketään amerikkalaista tai amerikkalaistuneita. Onneksi nykyään jotkin ravintolat ovat auki kiitospäivänä ja tarjoavat perinteisen Thanksgiving-menun. Me olimme muutama viikko sitten varanneet pöydän ravintolasta, jotta meiltä ei ihan kokonaan menisi ohi tämä kiitospäivän tärkeä ruokapuoli.

Söimme raflassa neljän ruokalajin menun, johon kuuluivat mm. perinteikkäät kiitospäiväruoat Butternut squash -keitto (myskikurpitsakeitto suomeksi?) ja kalkkunasiivut bataattimuusilla, karpaloilla ja kastikkeella. Kahden ihmisen menut yhdellä lasillisella punaviiniä ja yhdellä oluella kustansivat yhteensä 140 dollaria ja päälle vielä 24 dollarin tipit. Ei ehkä ihan halpaa siis. Ruoka oli hyvää, joskin aika peruskamaa. Kiitospäivän ateria pääsisi varmasti paremmin oikeuksiinsa amerikkalaisen kodin ruokapöydässä...
Kiitospäivän kalkkuna. Jos ei olisi ottanut koko neljän ruokalajin menuta, tämä annos olisi yksinään maksanut $41.50! Mutta kaipa ne kiitospäivän palkat niille työntekijöille jostain täytyy raapia.
Niin kuin kaikki varmasti tietävät, Day after Thanksgiving tunnetaan ehkä paremmin nimellä Black Friday. Tämä on amerikkalaisten suuri shoppailupäivä, vaikka ilmeisesti tilastollisesti juuri joulua edeltävät viikonloput kirivät ostostapahtumissa hiukan ylitse. Black Friday on ennen kaikkea alennusmyyntipäivä. Ennen tämä mustaakin mustempi perjantai on alkanut keskiyöllä heti kiitospäivän jälkeen ja perinteeseen on kuulunut se, että jenkit juoksevat tarjousten perässä keskellä yötä. Kuitenkin vuosi vuodelta kaupat aukeavat yhä aikaisemmin - tänään osa avautui jo nyt torstaina illalla kuudelta. Thanksgiving on muutoin yksi niistä harvoista päivistä, jolloin kaupat ovat kiinni. Hetken aikaa siis, kunnes avautuvat Black Fridayta varten. Eivätkä kaikki edes ole kiinni, koska ainakin meidän lähiruokakauppa oli tänään auki, mutta sulkeutui illalla kuudelta, kun muut kaupat aukesivat. Ei mitään logiikkaa siis.

Koska mustan perjantain alennusmyynnit alkavat nykyään jo kiitospäivän puolella, jossain on näkynyt termiä Black Thursday. Näistä kauppojen vuosi vuodelta aikaistuneista aukioloajoista on ollut juttuja nettilehdissä viikkotolkulla. Kaikki eivät ihan hyväksy, enkä ihmettele sitä lainkaan. Minne jää se kiitospäivän rauhallinen ruokailu, jos täytyy rynniä kauppoihin? Ja kaupanalan työntekijöitä varmaan vasta harmittaakin.

Kun me menimme syömään puoli viiden aikoihin, huomasimme, että tekniikkakauppa Best Buyn edessä oli jono. Kauppa aukesi kuudelta. Jono itse asiassa kiemurteli yli korttelin verran. Lehdessä oli, että jonkun toisen Best Buyn edessä porukka on jonottanut jo monta päivää.
Best Buyn jonoa. Jono jatkui kahden nurkan taakse ja piteni koko ajan, kun uusia ihmisiä tuli paikalle.
Ruokailun jälkeen me kävimme ihan mielenkiinnosta kauppakeskuksessa, joka oli toisella puolella tietä. Kadulle oli ilmestynyt kauhea trafiikki, ja kauppakeskuksen pihalla oli kyltti, jossa ilmoitettiin tämän ja huomisen päivän olevan työntekijöille shuttle-päivä. Eli työntekijät tulevat töihin shuttle-busseilla, jotta kaikki parkkipaikat saadaan asiakkaiden käyttöön.

Kauppakeskuksessa olevassa Macy'sissa oli aikamoinen ryysis, vaikka se oli tosiaan auennut vasta kuudelta, kun me olimme paikalla puoli seitsemän aikoihin. Oltiin taas muuten lähes ainoat valkoihoiset aasialaisten keskuudessa. Koko kauppakeskuksessakin riitti porukkaa, mutta ihan kaikki kaupat eivät olleet auenneet. Esimerkiksi Applen liike ja Nordstrom olivat visusti kiinni, samaten jotkin pikkuliikkeet. Ne aukeavat vasta aamulla, jotkin tosin tavallista aikaisemmin jo kuudelta. Mutta osa nyt illalla avoinna olevista kaupoista tosiaan pysyy auki koko yön huomiseen iltaan saakka. Yökyöpeleille on siis tekemistä.

Me emme shoppailleet mitään, vaan kävimme vain nopeasti uteliaina katsomassa, onko joku oikeasti tullut shoppailemaan kesken kiitospäivän. Itse en ihan käsitä, mikä pointti tällä Black Fridaylla on, koska eihän täällä mitään muuta ole kaupoissa viime aikoina näkynytkään kuin alennusmyyntejä ja tarjouksia. Sitä paitsi en vain usko amerikkalaisten kauppojen "tarjouksiin". Esimerkki: Tsekkasin tänään Macy'silla yhden haluamani lompakon hinnan. Se oli nyt 25 prosentin tarjouksessa: lähtöhinta $128, nyt hintaan $96. Olin katsonut tuota täysin samaa lompakkoa pari viikkoa sitten täysin samassa paikassa. Silloin ei ollut mitään tarjouksia, mutta lompakon olisi silloinkin saanut alle satasen hintaan. Täysin huijausta siis! Näitä "tarjouksia" varten lähtöhinnat vain nostetaan korkeiksi. Mutta uskon toki, että Black Friday sisältää varmasti myös oikeasti hyviä tarjouksia ja kunnon aleja. Me aiomme kuitenkin pysytellä huomenna poissa kaupoista.

Syömisen ja kauppakeskuksen tsekkaamisen jälkeen kävimme myös siellä Best Buyssa katsomassa tunti sen jälkeen, kun se oli auennut. Jono oli kadonnut, samaten varmasti ne tuotteet, joita ihmiset olivat jonottaneet. Ei mitään hajua, mikä siellä muka oli "niin halpaa", mutta kauhea määrä aasialaisia siellä oli. Telkkareita sai ilmeisesti hyvään hintaan, koska niitä porukka raahasi ovista ulos sellaisia määriä, että voisi luulla television olevan jokin täysin uusi tuote markkinoilla...

Tiedän kyllä ainakin muuten yhden ihmisen, jonka mielestä Black Fridayn alennukset ovat menemisen arvoisia. Nimittäin se venäläinen naapurini, jonka kanssa taannoin kävin sillä mielenkiintoisella shoppailureissulla, pyysi minua jälleen shoppailemaan kanssaan Black Fridayna. Kerroin olevani kiireinen koko perjantain. Hän ilmoitti Black Fridayn alkavan jo torstaina illalla. Ilmoitin, etten ehdi illalla, koska menemme syömään niin myöhään. Sitten hän oli tiistaina soittanut minulle ja jättänyt viestin, jossa kertoi lähtevänsä pre-Black Friday Saleen (kyllä, tietyllä tavalla Black Friday alkaa jo ennen kiitospäivää keskellä viikkoa) ja pyysi mukaansa, mutta en ehtinyt. Tänään hän jälleen otti yhteyttä ja kysyi, lähdenkö hänen kanssaan huomenna aamulla kuudelta (!) jonottamaan jotain käsittämättömiä lahjakortteja. Kun ilmoitin, ettei mielestäni mikään tarjous tai lahjakortti ole aamuyöstä heräämisen arvoista, hän kysyi, lähdenkö sitten vähän myöhemmin aamulla, kymmeneltä, Costcoon. Tässä vaiheessa mies oli jo sitä mieltä, että ehkä minun pitäisi vain mennä, koska toinen niin sinnikkäästi jaksaa kysyä. Mutta en ole menossa. En edes halua tietää, mikä Black Friday -helvetti Costcossa on. Sieltä saisi kuulemma kalkkunaa dollarilla paunan, jos joku nyt haluaa kalkkunaa vielä kiitospäivän jälkeen. No, tämä naapurini haluaa. Ja sitten hän haluaa lainata tilaa pakastimestamme tälle kalkkunalle pariksi viikoksi, koska ilmeisesti alennusruokaa kannattaa haalia, vaikkei olisi tilaa varastoida sitä minnekään. En tiennyt, mihin tekosyyhyn vedoten olisin voinut kieltäytyä pakastintilan lainaamisesta, joten hän nyt sitten rynnii tänne kalkkunoidensa kanssa. Yritän olla ajattelematta stereotyyppista kuvaa tarjousten perässä juoksijoista, mutta oikeasti en vain pysty...

tiistai 25. marraskuuta 2014

Tuleva joululoma Suomessa ja huonoja uutisia

Lähdemme kolmen viikon kuluttua Suomeen viettämään joulua. Olemme siellä vajaat kaksi viikkoa ja palaamme kotiin ennen vuodenvaihdetta. Miehen työnantaja maksaa meidän matkat Suomeen kaksi kertaa vuodessa. Kesällä emme edes harkinneet lähtemistä, koska olimme juuri vasta maaliskuussa muuttaneet.

Minä en ollut automaattisesti innostunut Suomeen lähdöstä edes nyt jouluksi, vaikka totta kai haluan nähdä perhettäni ja ystäviäni. Muistan vielä hyvin sen sekavan tunteen, joka minulle tuli, kun palasimme tänne kotiin Havaijin-lomalta. Epäilen, että parin viikon loma Turussa sekoittaa mieltä vieläkin enemmän, enkä ole aivan varma, olenko valmis siihen. Varsinkin, kun tähän syksyyn on sisältynyt näitä matkoja jo aika monta (tosin nämä lyhyet matkat eivät ole sekoittaneet mieltä enää). Sitä paitsi en millään jaksaisi sitä pitkää matkustamista.

Mies oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kyllä meidän nyt pitää mennä jouluksi Turkuun. Joulu ei ole minulle erityisen tärkeä juhla, lähinnä se välillä jopa ärsyttää, enkä jäisi kaipaamaan perinteistä joulumenoa varmaan paljonkaan. Ajattelinkin, että jos joku perheenjäsen haluaa viettää joulua meidän kanssamme, niin tulkoon he tänne. Mietin, miten voisi olla kiva viettää kerrankin erilainen joulu, koska kyllä sitä samaa soopaa nyt on jauhettu viimeiset 27 vuotta.

Pikkuhiljaa aloin kuitenkin lämmetä ajatukselle siitä, että josko Suomeen meneminen voisi sittenkin olla ihan kivaa. Tosin totta puhuen minulla ei ollut vaihtoehtoja, koska mies halusi ja koska tiesin, että onhan se nyt hyvä sinne mennä. "Ei sitten olla kauaa", totesin miehelle voimakkaasti monia kertoja ennen kuin varailimme lentoja. Lopulta päädyimme siihen, että olemme Turussa 12 kokonaista päivää. Päivissä ei kyllä oikeastaan edes ollut muokkauksen varaa lentoaikataulujen takia. Halusimme lennot Norwegianin kautta, koska Norwegian lentää Oaklandista (joka on käytännössä yhtä lähellä meitä kuin San Francisconkin kenttä) suoraan Tukholmaan, eikä kokonaismatka-ajasta näin ollen muodostu sitä järkyttävää yli vuorokautta kestävää kamaluutta, jonka aikana kierretään turhaan yleensä jostain Keski-Euroopan kautta. Norwegian lentää täältä tällä hetkellä vain maanantaisin, joten vaihtoehtoja oli tasan yksi, koska kolmen viikon reissu olisi ollut jo ihan liikaa. :D Ja koska ehdottomasti haluan vuodenvaihteeksi takaisin kotiin.
Kun lähdimme Chicagoon aikaisin aamulla, terminaalin ikkunasta sai seurata hienoa auringonnousua. Aasinsilta sille, miksi tungin tämän kuvan kuvittamaan tätä tekstiä, on se, että kohta istuskellaan taas terminaalissa odottamassa lentoa. 
Minä käytän taas itseni kohdalla termiä "loma", mutta miehelle Suomen reissu ei ole pelkkä joululoma. Hän nimittäin aikoo tehdä ihan töitäkin Turun toimistossa, ainakin muutamana päivänä. Joitain lomapäiviäkin reissuun kuitenkin kuluu ihan pakostakin, sillä täällä Yhdysvalloissa ainoastaan joulupäivä on vapaapäivä. Ja miehen työsopparissa vapaapäivät ovat Amerikan mukaan (tosin ei vuosiloman kohdalla, sillä luojan kiitos miehelle kertyy vuosilomapäiviä suomalaisen tavan mukaan 5 viikkoa/vuosi - tällaisesta luksuksesta ei amerikkalainen voi edes haaveilla, sillä vuosiloma on täällä kohtalaisen tuntematon käsite).

Ajatus Turkuun pääsemisestä on lopulta muuttunut pelkästään miellyttäväksi, kun olen päässyt suunnittelemaan ystävieni näkemistä. Elättelen myös toivoa lumesta ja pakkasesta, vaikka todennäköisesti aika turhaan, haha. Yhdessä vaiheessa jopa vähän mietin, mahtaako 12 päivää sittenkin olla liian lyhyt aika. Sittemmin olen kyllä tullut tulokseen, ettei se varmastikaan ole.

Eilen sain kuitenkin huonoja uutisia perheenjäseniltäni Turusta. Kukaan tuhansien kilometrien ja kymmenen tunnin aikaeron päässä perheestään asuva ei halua aamulla löytää sähköpostistaan viestiä, jossa lukee "Ota yhteyttä heti, kun ehdit". Toki ei varmaan kukaan halua tuollaista löytää. Kuvittelin arvaavani heti, mistä on kyse, mutta todellisuus oli jotain vähän ihmeellisempää. Mitään kuolemanvakavaa ei ole tapahtunut, mutta tilanne on se, että jos asiat menevät oikein huonosti, en välttämättä edes pääse kunnolla viettämään aikaa perheenjäsenteni kanssa. En ole kova panikoimaan tällaisia asioita, elämä nyt vain menee niin kuin menee ja onhan tässä vielä viikkoja aikaa ennen reissua, mutta pessimistinen olen silti aina ollut ja totta kai silloin odotan aina pahinta vaihtoehtoa toteutuvaksi. Ja eilen pieni Suomeen lähdön angsti sitten taas nosti päätään uusien uutisten myötä ja sain itseni kiinni ajattelemasta, olenko nyt ihan turhaan lähdössä sinne Turkuun saakka... Käsittämätön ajatus, mutta ihmismieli on.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Chicago kuvin ja kylmin kertomuksin, osa 2

Loppuviikko Chicagossa jatkui kylmissä tunnelmissa, vaikka keskiviikosta alkaen olikin hiukan lämpimämpää kuin alkuviikosta. Ilma oli silti edelleen niin vihlovan kylmää, että halusin pysytellä sisätiloissa ja suuntasin keskiviikkoaamusta museoon. Yleensä en tykkää lyhyillä lomilla tuhlata aikaa museoissa, mutta Chicagossa kävin kolmessakin eri museossa juurikin sään takia.
Chicago muistuttaa mielestäni välillä todella paljon New Yorkia. 
Olin kuullut Science and Indusrty -museossa olevan tähän aikaan vuodesta Christmas Around the World -näyttely, joka alkoi heti kiinnostaa. Museo sijaitsee kohtalaisen kaukana downtownista, yli 14 kilometrin päässä hotelliltamme, eikä sinne oikein päässyt lähelle hyvin metrolla. Yksinkertaisista metromatkoista rohkaistuneena päätin ottaa bussin. Sen kanssa kulkeminen oli yhtä helppoa kuin metronkin. Kaiken lisäksi Google Maps luetteli jokaisen matkan varrella olevan välipysäkin niin kätevästi, ettei omaa päätepysäkkiä mitenkään voinut olla tajuamatta. Sitä paitsi, kun olin bussiin noustessani varmistanut kuskilta bussin menevän tahtomalleni pysäkille, sekä kuski että kysymykseni kuullut toinen mies molemmat huutelivat minulle, kun pysäkkini lähestyi, vaikken ollut pyytänyt apua. Amerikkalaiset ovat kyllä mukavan avualiaita. Muutoin en ollut kovin ihastunut bussikuskiin, joka jostain käsittämättömästä syystä kutsui minua sweetyksi kysyessään, olenko menossa Science & Industry -museoon. Kun keski-ikäinen mies kutsuu lähes 30-vuotiasta naista tuollaisilla nimityksillä, minun uskoni ihmiskuntaa kohtaan ei nouse kovin korkealle. Tosin saatoin näyttää piponi ja reppuni kanssa enemmän teini-ikäiseltä... Joskin siinä tapauksessa on vielä karmivampaa, kun keski-ikäinen mies kutsuu sweetyksi.
Museum of Science and Industry.
Tämä oli museon ovessa. Illinoisissa on siis samanlainen meininki kuin Nevadassa ja Teksasissa. Itse asiassa näitä näkyi jopa enemmän kuin noissa kahdessa muussa osavaltiossa, esimerkiksi monien ravintoloiden ovilla.
Joulunäyttelyyn kuului eri maiden joulukuusia. Kuusia ei oltu koristeltu ehkä niin perinteisellä, jokaiselle maalle ominaisella tavalla kuin odotin, vaan enemmänkin niistä löytyi jokaisen maan kulttuuriin liittyviä koristeita. Tai en ainakaan usko, että belgialaiset laittavat kuusiinsaa vohveleita, mutta toisaalta mistäs minä tiedän. Enkä myöskään usko, että Puolassa kuuset näyttävät tällaiselta:
Pohjoismaat olivat muuten kaikki edustettuina.
Suomen kuusi. Esittelytekstissä kerrottiin riisipuurosta, mantelista ja siitä, että joulupukki saapuu jo päivällä, jolloin lapsilla on mahdollisuus tavata hänet.
Ruotsin kuusestakin löytyi tutun näköisiä koristeita. Tuollaiset vihreä-punaiset koristeet on askarreltu varmaan aika monella ala-asteella.
Arkiaamu on muuten huono ajankohta käydä museoissa, koska tilat ovat täynnä koululaisryhmiä. Menin museoon heti, kun se avautui, ja hetken aikaa tunsin oloni tyhmäksi, kun siellä ei ollut paljon muita. Kunnes sitten ovista alkoi rynniä sisään kasapäin meluavia lapsia.

Kun lähdin museosta pois bussilla, olin ainoa valkoihoinen matkustaja koko bussissa. Yksi aasialainen nainen siellä oli, mutta muut olivat kaikki tummaihoisia. Menomatkalla bussissa oli ollut minun lisäkseni vain kaksi matkustajaa, mutta olin jo silloin pistänyt merkille kaikkien vastakkaisella puolella tietä olevilla pysäkeillä odottavien ihmisten olevan tummaihoisia. Kuulinkin, että alue, jolla museo sijaitsee, on pitkälti tummaihoisten asuttamaa. Asuinalueiden epämääräisyys korreloi kyllä pelottavan vahvasti ihonvärin kanssa täällä päin maailmaa...
Hienot talot downtownissa. Alakerrokset ovat parkkihallia, mutta muutoin tuolla on asuntoja. 
Museon jälkeen tapasin #lifeisasmile-blogin Katjan lounaalla. Olen nyt siis treffannut ulkosuomalaisia sekä Dallasissa että Chicagossa, joten tämä bloggailu poikii loistavia mahdollisuuksia. :) Kiitos paljon seurasta ja Chicago-vinkeistä Katjalle!
River Walk, jossa sain kävellä täysin autuaassa yksinäisyydessäni.
Iltapäivästä alkoi vähän pyryttää lunta, mutta kuuro meni aika nopeasti ohitse, joten päätin lähteä taas kävelylenkille. Ei ollut ihan yhtä kamalan kylmä kuin maanantaina, mutta kylmä kuitenkin. Kävelin joenrantaa pitkin kohti satamaa ja järveä ja kävin katsomassa, miltä näyttää turistikaaosalue Navy Pier marraskuussa. Se näytti surulliselta. En oikein tajunnut, mitä nähtävää siellä niin kuin pitäisi olla edes turistiaikana, koska paikka vaikutti sisältävän lähinnä turistikrääsäkauppoja, ketjuravintoloita ja muutaman huvipuistolaitteen. Ihan niin kuin Pierit vaikkapa San Franciscossa tai Santa Monicassakin.
Navy Pier.
Navy Pierin sisätiloissa hengasi joitakin turisteja, ja kaikki kaupat olivat auki, mutta huvipuistolaitteet kiinni. Pierin edessä odotti kasapäin takseja ja pari bussia, joten ilmeisesti trafiikkia riittää tähänkin aikaan vuodesta. Minä päätin kävellä takaisin hotellille, koska matka Navy Pierille downtownista oli ollut vain noin kilometrin ja matka takaisin hotellille oli reilut kaksi. Minä muuten yllätyin monta kertaa siitä, miten lyhyet välimatkat Chicagon downtownissa ja lähiympäristössä on, vaikka kartasta katsottuna näyttää, että matkaa olisi monta kymmentä korttelia...
Näkymät Navy Pieriltä keskustaan.
Navy Pierin vieressä on ranta ja puistoalue, jossa kävin katsomassa, koska en ollut saanut tarpeekseni maanantain puistoiluista. Voi että maisemat olisivat varmasti upeat vihreään vuodenaikaan! Ja kesällä pääsisi varmaan uimaankin, keskeltä suurkaupunkia.
Autio ranta keskellä suurcityä.
Kävin myös torstaina museossa, sillä kertaa Chicago History Museumissa. Myös se kuhisi koululaisryhmiä aamusta. En voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten sekä Science and Industryssa että historiamuseossa koululaisryhmien kaikki lapset olivat tummaihoisia. En oikeastikaan ihmettele enää yhtään, miksi Yhdysvallat on kaksiajakautunut ja todella rasistinen maa, jos kerta lapsetkin jaetaan jo alakoulusta lähtien omiin kouluihin ja ryhmiin ihonvärin perusteella. Kammottavaa.

Mutta sitten kun siiryttiin tutkailemaan historiamuseossa olevia aikuisia, he olivatkin lähes kaikki valkoihoisia (ellei lasketa koululaisryhmien vetäjiä). Täällä alkaa toden totta kiinnittää koko ajan vain entistä enemmän huomiota näihin ihonväriasioihin, koska välillä ne ovat niin räikeitä...
Bongaa museoista aina kaikki kotimaastasi kotoisin oleva! Tässä Chicagossa perustetun Crate & Barrel -kaupan vitriini. Kyseinen ketju tekee yhteistyötä Marimekon kanssa. 
Museon jälkeen kävin tutustumassa Chicagon Old Town -alueeseen kävellen. Vaikka torstaina paistoi aurinko lähes pilvettömältä taivaalta, oli kylmä ja ilmassa viilsi taas sen verran voimakas tuuli, että oli vaikea hengittää vastatuulessa. Välillä tuuli osui niin pahasti, etten pystynyt kävelemään suoraan, koska tuuli liikutti minua sivuttain. Chicagoa ei siis ihan turhaan kutsuta nimellä The Windy City!
Old Townin fiilistä.
Vuonna 1880 rakennettu tiilitalo, joka edustaa hyvin sitä, millaisia kotitaloja Chicagoon rakennettiin vuoden 1871 tulipalon jälkeen. 
Olisin halunnut tutkailla Old Townin lisäksi lähellä olevaa Gold Coast -aluetta, mutta en yksinkertaisesti pystynyt tekemään mitään ylimääräisiä kävelykierroksia kylmässä viimassa. Onneksi olin kuitenkin nähnyt Gold Coastia turistibussikierroksella.
Kävelin Old Townista hotellille. 2 kilsan matka tuntui pitkältä täysin suoraa tietä pitkin kylmässä tuulessa, mutta onneksi pilvenpiirtäjät tulivat lähemmäksi tasaista vauhtia. 
Torstaina illalla kävimme miehen kanssa Willis Towerin (ent. Sears Towerin) Skydeckillä. (Tämän nähtävyyden lisäksi mies pääsi muuten näkemään Chicagosta vain Millenium Parkin ja Michigan Avenuen eli töitä on paiskittu taas niin pirusti, kun kotirouva vain laiskottelee.) Willis Tower on ollut Yhdysvaltojen korkein pilvenpiirtäjä 110 kerroksellaan ja 442 metrin korkeudellaan ihan vielä vähän aikaa sitten, mutta tämän kuun alussa lopullisesti valmistunut New Yorkin uusin pilvenpiirtäjä One World Trade Center (tai Freedom Tower, kuten sitä aiemmin kutsuttiin) on noussut korkeammalle.

Willis Towerin Skydeck on 103. kerroksessa 412 metrin korkeudessa. Paikka on todella suosittu turistinähtävyys, mutta me pystyimme kävelemään suoraan turvatarkastukseen, lipputiskille (tämäkin torni kustansi sen $19) ja siitä hissiin. Hissimatka 103. kerrokseen kesti noin minuutin. En ihan ymmärrä, miksi John Hancockin 94. kerrokseen pääsi noin 30 sekunnissa, mutta Willis Towerissa vain muutaman kerroksen ylemmäs kesti minuutin. Hitaampi hissi vai mitä kummaa? Tai sitten työntekijät / infovideon tiedot valehtelevat hissimatkojen pituuden (tai minä muistan väärin). Itse en aikaa todellakaan mitannut.
Näkymät illan pimeydessä Willis Towerista olivat hienot. Mieskin totesi siinä olevansa täsmälleen samaa mieltä kanssani: Chicagon pilvenpiirtäjänäkymät ovat kauniimmat kuin New Yorkissa.
Willis Towerin näköalakerros menee astetta pidemmälle kuin kollegansa muissa jenkkikaupungeissa. Rakennuksen seinässä on nimittän muutama lasinen boksi, joka ulottuu metrin verran seinän ulkopuolelle. Näitä kutsutaan nimellä The Ledge. Willis Towerissa voi siis astua lasin päälle 412 metrin korkeudessa!

Miestä ei pelottanut lainkaan, vaan hän lampsi määrätietoisesti lasiboksiin maisemia tutkailemaan. Minä kuikuilin hetken reunalla ja astuin sitten varovasti. Eka askel lasille oli kammottava, mutta tunne meni nopeasti ohi. Sen jälkeen olin kuin kotonani ja jopa istahdin koppiin ihailemaan maisemia. Noihin koppeihin on ilmeisesti usein paljon jonoa, mutta nyt ryysistä ei ollut, joten oli aikaa ihastella ja tutkia. The Ledge on kyllä loistava keksintö ja todella hieno kokemus!
103. kerroksessa 412 metrin korkeudessa. Pelottaisiko?
Vaikka nuo lasiboksit nyt tietenkin kestävät vaikka minkälaista painoa (ilmeisesti yli 4500 kiloa), myönnän silti paenneeni nopeasti pois, kun kanssani samaan boksiin tuli kaksi lasta, jotka päättivät testata kestävyyttä hyppimällä lasin päällä ja hakkaamalla lasia jaloillaan. (En tiedä, mistä kertoo se, että pelastauduin nopeasti itse suomatta ajatustakaan näille äidin pienille kullannupuille, mutta toisaalta lasten vanhemmat olivat siinä vieressä, joten ehkäpä lasten pelastaminen mahdollisesti sortuvasta kopista kuului näille vanhemmille, ei minulle. :D) En muuten onneksi ollut kuullut tästä ennen vierailuamme Willis Towerissa tai olisin ehkä joutunut käyttämään minuuttitolkulla aikaa säröjen etsimiseen ennen kuin olisin uskaltautunut astumaan lasille, haha.
Chicagon yksi metrolinja menee downtownissa katujen yläpuolella. Siitä tulee kaupungin metron nimi L/El train eli Elevated train. 
Koska ulkona katujen yläpuolella metropysäkillä ei ole kovin kiva värjötellä talvella, ainakin yhdeltä pysäkiltä löytyi tällainen lämpölampullinen kohta. Näitä myös Suomeen pysäkeille, kiitos! 
Chicagosta puhuttaessa ei varmaan voi olla mainitsematta kaupungin värikästä gansterihistoriaa. Minä en ole varmaan eläissäni nähnyt yhtäkään Chicagoon sijoittuvaa ganstaleffaa, eikä kaupungin rikollinen historia olekaan minulle kovin tuttua. Päätinkin siis valistaa itseäni osallistumalla gansterituristibussikierrokselle. No joo, oikeastaan vain halusin viimeiselle päivälle eli perjantaille jotain sellaista tekemistä, ettei tarvitsisi koko päivää hortoilla ulkona, vaikka perjantaina olikin jo huomattavasti lämpimämpää. Ehkä jotain opinkin, vaikka ei tuo kierros nyt mitään kovin suurta infoa tarjonnut. Enemmänkin se oli aika viihteellinen. Oppaat olivat pukeutuneet 20-luvun ganstereiksi ja vetivät koko kierroksen ajan asiaankuuluvaa roolia, mikä oli hauskaa ehkä ensimmäisen 10 minuutin ajan. Parasta kierroksessa oli se, että bussi kulki mm. Chicagon Chinatownin, Little Italyn ja Pilsenin lävitse, jotka kaikki olivat sellaisia alueita, joihin en muutoin olisi päässyt käymään. Tulipa niitäkin siis ohimennen nähtyä. Ja tiedänpähän nyt, mitä 20-luvun Chicagossa on kieltolain aikana harrastettu ja mitä siellä on tapahtunut vuoden 1929 ystävänpäivänä.
Chicagon downtownista löytyy kohtalaisesti taidetta. Tässä on nimetön Picasson taideteos. Ja alareunassa joulumarkkinat. 
Chicagossa tuli nautittua myös paikallisia herkkuja: perinteistä chicagolaista deep-dish pitsaa kahdesti ja hot doggeja. Deep-dish pitsassa on paksu pohja, mutta se ei ole sellainen pehmeä kuin pannupitsassa, vaan se on todella rapea. Muistuttaa jotenkin murotaikinakakkupohjaa. Päällä on perinteisesti tomaattikastiketta ja paaaljon juustoa, mutta maistoimme myös pepperonilla päällystettyä pitsaa sekä kasvispitsaa. Tykkäsimme paljon, joskin deep-dish pitsa on todella tuhtia ja täyteläistä tavaraa. Ja pitsaa pitää odottaa ravintoloissa 30-45 minuuttia (tämä ilmoitetaan sekä menussa että ovella). Deep-dish pitsan lisäksi hot dogit ovat paikallista herkkua Chicagossa. Ne eivät ole mitään nakilla, ketsupilla ja sinapilla täytettyjä mauttomia hotdoggeja, vaan yleensä niistä löytyy nakin lisäksi ainakin tomaattia, sipulia, jotain suolakurkkumömmöä (en tiedä mitä), ihan suolakurkkukin, chilipippuria ja suolaa. Yllättävän hyvää! Söin kahdesti tätäkin.
Chicago style hot dog.
Kuulin, että chicagolaisista hotdografloista saatetaan heittää ulos, jos siellä pyytää hotdoggiinsa ketsuppia. Tässä esimerkki tästä ketsupin vastaisesta asenteesta turistikaupasta bongatun t-paidan muodossa.
Kiinnitin muuten jo ensimmäisten päivien aikana Chicagossa huomiota joihinkin seikkoihin, joihin sain varmistusta tulevien päivien aikana. Tässä huomioni, jos joku nyt jaksaa vielä lukea:

- Autoilijat tööttäilevät törkeän paljon! Jo vain yhden korttelin kävelemällä tööttäyksiä saattoi kuulla monta. Täällä Piilaaksossa ei pahemmin tööttäillä. Toki liikennemäärät Chicagon downtownissa ovat jotain aivan eri luokkaa kuin vaikkapa San Josen mitättömässä downtownissa, mutta silti.

- Liikenne downtownissa oli muutoinkin välillä kaoottisen oloista. Kalifornian tärkein liikennesääntö "do not block intersection" joko ei ole tärkeä sääntö Illinoisissa tai sitten porukka Chicagossa ei vain osaa ennakoida ja analysoida liikennettä tarpeeksi hyvin, sillä liian pitkiin autojonoihin juuri ennen valojen vaihtumista rynnineet yksityisautoilijat blokkailivat risteyksiä taukoamatta. (Toki liikennemäärät selittävät tätäkin osittain. Mutta vain osittain. Ennakoinnilla pärjäisi pitkälle.) Ja näistä blokkauksista tööttäyssota vasta syntyikin! Oli jopa huvittavaa seurattavaa.

- Liikenteenohjaajia ja poliiseja oli monessa kulmassa, vaikka liikennevalot toimivat. En kertaakaan hoksannut syytä, ellei syy sitten ole juuri tuo edellämainittu kaoottisuus.
Lisää downtownin taidetta.
- Autoilijat eivät anna tilaa jalankulkijoille kovinkaan turvallisesti. Kun tietä ylitti, kääntyviä autoja suhahti sekä takaa että edestä. Jopa kolmesti edestäni meni auto niin pienestä välistä, että mielestäni auton olisi pitänyt odottaa minun ensin pääsevän tien yli - kerran yksi auto meni jopa niin läheltä, että kättäni ojentamalla olisin kevyesti koskenut siihen. Ja yhden kerran yksi auto suhahti yhden naisen edestä niin läheltä ja niin kovalla vauhdilla, että hetken luulin naisen jäävän auton alle.

- Chicagossa näkyi paljon ihmisiä silmälasit päässä. Olen täällä kotona huomannut, ettei monellakaan ole silmälaseja. En tiedä, selittääkö ihmisten kotimaatausta tätä: Piilaaksossa suurin osa näkemistäni ihmisistä on aasialaisia, joten ehkä heillä on parempi näkö? Mutta jotenkin epäilen, että kyse saattaa olla myös asenteesta silmälaseja kohtaan, sillä esimerkiksi silmälääkärini tuntuu olevan vaikea ymmärtää sitä, etten halua käyttää piilareita muuta kuin urheillessani. Mutta Chicagossa näin siis paljon ihmisiä silmälasien kanssa. Yhdessä ravintolassa laskin olleen jopa 7 nuorta naista minun lisäkseni silmälasien kanssa. Kotona en koskaan ole törmännyt moiseen; yleensä olen itse ainoa lasien kanssa.

- En oikein kiinnittänyt huomioita Chicagossa hintoihin, sillä en shoppaillut mitään. Ravintolaruoka oli mielestäni aikalailla samanhintaista kuin täällä kotonakin vastaavan tasoisissa paikoissa, ellei veroa oteta lukuun. Chicagon vero on nimittäin korkeampi kuin San Josen. Netin mukaan Chicagon sales tax olisi 9,250 %, mutta kun lasken ravintolakuiteista, niin prosentiksi tulee lähemmäs 10,5 % eli mukana on ehkä jokin muukin vero kuin pelkkä sales tax. San Josessa vero on 8,750 %. Mutta googlettelinpa äsken USA:n kalleimmat kaupungit listaa, eikä Chicago löytynyt kuin yhdestä TOP 10 -listasta (noita listoja on kyllä tsiljoona erilaista), mutta sen sijaan San Jose keikkui jokaisessa listassa aika ylhäällä.
Jokinäkymät illalla. 
Kaiken kaikkiaan Chicago oli mielestäni hieno ja ihana kokemus kylmästä säästä huolimatta! On niin kiva päästä näkemään näitä amerikkalaisia suurkaupunkeja, kun tämä Piilaakso ja San Jose nyt on lähinnä vain yhtä suurta lähiötä ilman mitään suurkaupunkituntumaa. Toisaalta samalla omasta kotikaupungista tajuaa sen loistavat puolet, jotka helposti näin 8 kuukauden asumisen jälkeen alkavat tuntua jo itsestäänselvyyksiltä. Meiltä pääsee mahtavaan (joskin kuivaan) luontoon, kukkuloille ja vuorille kädenkäänteessä, ja tämä luonnonrikkaus todella ansaitsee päivittäisen arvostuksen. Pilvenpiirtäjät ovat hienoja joo, mutta en minä sellaisten keskellä haluaisi asua. Hassua kyllä muutama vuosi sitten olisin todennut olevani totaalinen city girl, mutta tällä hetkellä sympaattiset pienet paikat ja luonnon läheisyys viehättävät paljon enemmän. Tosin ei kai San Joseta miljoonalla asukkaallaan, Piilaaksoa lähemmäs 4 miljoonalla asukkaallaan tai Bay Areaa 7.44 miljoonalla asukkaallaan voi kutsua ihan miksikään "pieneksi paikaksi". :D

perjantai 21. marraskuuta 2014

Chicago kuvin ja kylmin kertomuksin, osa 1

Postauksen kuvat tarjoavat sormeni, jotka joutuivat lähes kuolioon, ja iPhoneni, joka esitti kovan vastalauseen sille, että se oli tuotu uudenlaiseen ja kylmään ilmastoon, jumiutumalla ja sammumalla totaalisesti 50 prosenttia täynnä olevasta akusta huolimatta. 

Terveiset Chicagosta! En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka levittäytyvät tietokoneidensa kanssa Starbuckseihin, mutta nyt olen näköjään yksi heistä. Apua. Minulla on muutama tunti aikaa ennen kuin mies pääsee töistä ja ennen kuin lähdemme lentokentälle ja kohti kotia, joten ajattelin ilahduttaa teitä Chicago-postauksella. Tosin jos totta puhutaan, olen luonnostellut tämän postauksen lähes kokonaan jo eilen.
The Chicago Theatre.
Olen ehkä hieman ihastunut. Chicagoon nimittäin. Tämä Illinoisin suurcity on mielestäni todella hienon oloinen kaupunki ja taitaa nousta USA:n kaupungit TOP 3 -listassani sijalle 2 San Franciscon jälkeen. Peittoaa turhantärkeän New Yorkin ja liian suuren ja epämääräisen Los Angelesin kertaheitolla. Uskoisin Chicagon olevan jopa lähellä upeaa, jos siitä pääsisi nauttimaan silloin, kun on keväisen tai kesäisen vihreää ja kun koko kroppa ei ole vaipumassa totaaliseen syväjäähän.
Kaupungin lukuisat puistot eivät olleet kovin edukseen tähän aikaan vuodesta.
Olen täysin eri mieltä niiden ihmisten kanssa, jotka mainitsivat minulle Chicagossa olevan kylmä. Täällä mikään kylmä ole, täällä on J.Ä.Ä.T.Ä.V.Ä.Ä! Koko Yhdysvaltoja on tällä viikolla ravistellut kylmän ilman aalto. Tai no, 95 prosenttia Yhdysvalloista kärsii tästä ennätysmäisestä kylmästä - esimerkiksi Kalifornia kuuluu onnekkaaseen 5 prosenttiin, jossa erikoisen kylmää ei ollut. Chicagossa taisi alkuviikosta olla vuodenaikaan nähden kylmempää kuin on ollut johonkin 100 vuoteen! Niin että hei vaan Kalifornian säähän tottunut, tervetuloa!
Ei metroa, vaan metra. Paitsi että on Chicagossa ihan metrokin. Tuo Metra on jonkinlainen juna. 
Mittarilukemat eivät näyttäneet mitään kovin kummallista. Päivisin jotain noin -10 astetta, alkuviikosta ehkä hieman yli. Mutta ihan eri tarinaa kertoivat "feels like" -lukemat. En ole koskaan missään törmännyt siihen, että mittarilukeman ja feels like -lukeman ero olisi näin suuri: pahimmillaan ero oli yli 10 astetta. Oli esimerkiksi -8, mutta "feels like -20". Ja voin kertoa, että todellakin tuntui juuri siltä kuin feels like -lukema antaa ymmärtää. Kylmä, jäätävä ja mahdottoman voimakas tuuli pahensi pakkaslukemia kunnolla.

Jääräpäisestä päästä kärsii koko kroppa, kirjaimellisesti. Kun ennen matkaa kerroin miehelle kaikkien todenneen minulle Chicagossa olevan todella kylmä, mies kysyi, käydäänkö ostamassa minulle toppatakki. Ja hitot minä mitään toppatakkeja osta muutaman päivän takia. Etenkään, kun muutamien viikkojen kuluttua matkustamme Suomeen, josta on tarkoitus tuoda oma toppatakki, koska sille saattaa tulla tarvetta myöhemmin.
Chicago Water Tower. Ilmeisesti yksi niistä harvoista rakennuksista, jotka selvisivät vuoden 1871 Chicagon tulipalosta. Kuvassa myös keltainen "tv-sarjoista tuttu" koulubussi, joka on jo täysin arkipäivää tälle Amerikassa asuvalle.
Minä pukeuduin Chicagossa suurin piirtein kaikkiin lämpimiin vaatteisiin, joita Kaliforniassa kodissani omistan: pitkähihaiseen t-paitaan, ohueen collegepaitaan ja kahteen villatakkiin sekä kerrastohousuihn, farkkuihin ja lämpimiin urheilusukkiin. Päälle vedin tuulta pitävän kansitakin, jossa ei ole yhtään minkäänlaista vuorta. Jalassa nahkatennarit.

En muista, koska olisin palellut niin paljon kuin maanantaina Chicagossa. Lähdin aamupäivästä kävelylenkille tutkimaan paikallisia puistoja, koska "feels like -20" -sää on totta kai paras sää ulkona kävelyyn ja puistoiluun. Kyllä suomalaisella sisulla pärjää ja muita kliseitä! Ja pärjäsihän sillä, kun oli pakko.
Grant Park ja sen jalkapatsaat.
En tiedä, miksi olin kuvitellut julkisella liikenteellä yksin matkustamisen olevan pelottavaa. Jos osaa käyttää metroa yhdessä kaupungissa, sitä osaa hyvin todennäköisesti käyttää toisessakin, eikä yksin matkustaminen ole sen kummallisempaa kuin kaksin matkustaminenkaan. Sitä paitsi Chicagon metro vaikuttaa huomattavan yksinkertaiselta. Otinkin siis maanantaina aamulla metron hotellin läheltä Grant Parkin kulmille. Sieltä lähdin talsimaan kohti Museum Campus -nimistä aluetta.
Sisäänkäynti museokampukselle. Hetki ennen kuvaa edessäni käveli kaksi turistia, jotka olivat ainoat, jotka näin tuolla kävelyretkeni aikana (ellei lasketa muutamia ihmisiä, jotka menivät autoista suoraan museoihin). 
The Field Museumin eli luonnonhistoriallisen museon pihan luuranko. En käynyt museossa, koska olen käynyt sekä Lontoon että New Yorkin luonnonhistoriallisissa, ja mielestäni tällaiselle amatöörille nämä museot ovat aina aika samanlaisia. 
Ensimmäisen puolen tunnin ajan olin sitä mieltä, ettei täällä nyt niin kylmä ole. Mutta puolen tunnin jälkeen ja Michigan-järven rantaan päästyäni jäätävä viima oli niin voimakasta ja vihlovaa, että olin halvaantua paikoilleni. Ensin kirosin mielessäni, sitten kiroilin ääneen (ohikulkijat olisivat varmasti ihmetelleet, jos ohikulkijoita olisi ollut, mutta eihän tuolla kukaan muu hullu talsinut), sitten teki mieli itkeä ja sitten toivoin, että jospa ehkä kuolisin. Sormeni olivat valokuvaamisesta niin kohmeessa ja niin kipristelevät ja punaiset, että luulin niiden vaativan pian amputaatiota. Hanskojen laittaminen käteen ei auttanut enää siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut.
Näkymät museokampukselta downtowniin. Paljon kauniimpaa kuin New Yorkissa, totesin heti itselleni. 
Mutta periksi ei tietenkään anneta. Jos on syntynyt ja asunut Suomessa, ei voi valittaa kylmyyttä ja edelleen muita kliseitä. Häröilin museokampuksella jonkin aikaa ja "nautin" järvimaisemasta, mutta sitten jatkoin tarmokkaasti matkaa kävellen Grant Parkin lävitse kohti Millenium Parkia, joka on osa tuota isoa Grant Parkia.

Yhtään mitään nähtävää tuolla matkan varrella ei kyllä tähän aikaan vuodesta ollut. Täysin kuollutta, sekä kasvillisuuden että muiden liikkeellä olevien ihmisten suhteen. Nähtävyyksiin tuolla kuuluisi esimerkiksi Buckinghamin suihkulähde, joka jostain kumman syystä oli nyt kiinni. Mitä puhetta se sellainen on, että vesi muka jäätyisi...
Kävelyreitin varrella sai nauttia lähinnä korkeista taloista. Hyvä jos edes huomasi kävelevänsä puiston keskellä. 
Kun olin kävellyt reilun 2 kilometriä, en ollut vieläkään Millenium Parkissa. Pakenin Starbucksiin lämmittelemään ja juomaan kaakaota. En ole ikinä eläissäni arvostanut Starbuckseja niin paljon kuin tämän reissun aikana (nimimerkillä En ole arvostanut niitä lainkaan ja olen juonut Starbucksin kaloripommeja vain kahdesti ennen Amerikkaan muuttoa). Pienestä tauosta sai uutta puhtia, joka katosi noin 30 sekunnin kuluttua siitä, kun olin astunut jälleen ulos. Onneksi Millenium Park sijaitsi vain muutamien satojen metrien päässä kahvilasta, joten sain ylläpidettyä uskoni siihen, että turistielämä yhä kannattaa.
Millenium Parkin Crown Fountain. Kahteen tuollaiseen torniin heijastetaan chicagolaisten naamakuvia. Muina vuodenaikoina torneihin kuuluu myös valuva vesi sekä naamojen suista syljen lailla suihkuava vesi, mutta nyt vettä ei tietenkään ollut. 
Millenium Parkista löytyy myös tällaisia naamapatsaita.
Millenium Parkista löytyy yksi Chicagon suosituimmista nähtävyyksistä: Cloud Gate eli The Bean. Kyseessä on peililasinen suuri pavunmuotoinen taideteos, joka heijastaa kuvat viereisistä korkeista taloista (vai voiko niitä kutsua jo ihan pilvenpiirtäjiksi). Oli hieno, joskin tässä vaiheessa satoi jo vähän luntakin, joten saatoin elää lievässä horroksessa.
Ilmeisesti yksi Chicagon parhaimmista paikoista ottaa selfieitä, sillä niitä ottivat kaikki, peilin kautta tietenkin. Myös minä. ;)
Downtownin heijastus päivällä.
Ja sama illalla. 
Millenium Parkissa on tähän aikaan vuodesta luistinrata, jossa riitti porukkaa törkeän kylmästä ilmasta huolimatta:
Millenium Parkin jälkeen tämäkin jääräpää antoi sen verran periksi, että kävi Macy'silla ostamassa lämmittävän hupparin. Sitä toppatakkia en tietenkään edelleenkään edes harkinnut, vaikka sää kuinka nauroi päin naamaa ohuelle takilleni, jota Suomessa käytin noin syys-lokakuussa ennen marraskuun kylmiä ilmoja (=Turussa ehkä +5 astetta, joka myös tuntuu vain 5 asteelta).
Amerikkalaisten joulukuuset ovat kyllä loistavia. Tämä komistus oli Macy'sissa olevassa ravintolassa.
Macy'silla hengailun jälkeen jatkoin palloilua downtownissa, vaikka edelleen tuuli ja pyrytti lunta, eikä se huppari erityisemmin edes auttanut. Kävin kävelemässä Chicagon eräänlaista pääkatua Michigan Avenueta pitkin ja tutkimassa, mitä siellä on. Pohjoisosaa tuosta kadusta kutsutaan nimellä The Magnificient Mile, koska kadun varrella on paljon (luksus?)liikkeitä. Ei ollut hääppöinen katu, mutta suuret ostoskadut eivät olekaan vedonneet minuun sitten teini-ikäni. Ihastuin kuitenkin Michigan Avenuen sillan luota näkyvään jokimaisemaan, koska ympäristössä olevat talot ovat hienoja.
En ole ihan varma, voittaako tämä jokinäkymä Turun Aurajoen varren näkymät. En muuten tajua, miksi Donald Trumpin taloon on pitänyt kirjoittaa Trump. Siinäpä itseriittoisa mies?
Trumpin talo koko komeudessaan. Jotkut rikkaat tuollakin asuvat. 
Kävelin lopulta ihan hotellille saakka. Suorin reitti Millenium Parkista hotellille on reilu 2 kilometriä, mutta minä hortoilin sinne ja tänne päivän aikana eli kävelin aikalailla enemmän. Lopullisista kilometrimääristä ei ole tietoa, mutta sain kulutettua päivän tutkimusretkeeni aikaa lähes 5 tuntia (tähän laskettu mukaan lounas) ja melkein koko aika siis ulkona. Vaikka kilometrejä ei varmasti erityisen paljoa kertynyt, täytyy kuitenkin sanoa, että ne tuntuivat loputtoman pitkiltä Chicagon ilmastossa. Olin vielä tunti hotellille saapumisen jälkeen aivan umpijäässä. Mutta aika kultasi muistot todella nopeasti, sillä keskiviikkona olin jo sitä mieltä, ettei se maanantai nyt niin kylmä ollut. :D
Lisää taloja Michigan Avenuen sillan liepeiltä. Vasemmalla Wrigley Building, jolla on ainakin ollut jotain tekemistä sen purkan kanssa ja jonka katto on pimeällä valaistu hienosti. Oikealla Tribune Tower, jonka seinämään on ripoteltu palasia eri puolilta maailmaa olevista muista rakennuksista.
Tribune Towerin seinästä löytyy kaikenlaista rakennusjätettä, esimerkiksi palasia Notre Damesta ja Kiinan muurista.
Lempparini on tämä. Kuka on käynyt ryöstämässä Lincolnin haudan ja kehtaa vielä mahtailla sillä tällä tavalla? Ihme haudanryöstäjät. 
Tiistaina oli muuten ehkä vieläkin kylmempi kuin maanantaina. Kävin aamulla John Hancock Observatoryssa eli 360 Chicagossa, jonne kesti kävellä hotelliltamme noin 15 minuuttia. Silloin vedin päälleni pitkähihaisten paitojen, villatakkien ja hupparin lisäksi miehen takin, joka on lämminvuorinen purjehdustakki (eli ei sekään ihan chicagomaiseen säähän sopiva). Mies veti kaikki päivät koulutusta hotellissamme eikä joutunut astumaan ulos viimaan, joten hänellä ei takeille ollut tarvetta.
John Hancock siinä nousee korkeuksiin.
Täytyy myöntää, että edes hieman lämmintä vuorta omistavan takin ero oli huomattava omaan kansitakkiini verrattuna. Tuon kokemuksen jälkeen vähän hävetti valittaa kylmästä viimasta, kun ei kerta jaksa pukeutua sään vaatimalla tavalla, vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, että toppatakin ostaminen parin päivän takia olisi ollut maailman suurin turhamaisuus. Näytin miehen takin kanssa kyllä niin idioottimaiselta, että palasin nopeasti takaisin omaan ohueen takkiini. Ulkonäkö ennen käytännöllisyyttä eikun mitä...

John Hancock Observatoryn näköalatasanne oli hieno. Tähän aikaan vuodesta on ihana kiertää turistinähtävyyksiä, kun kaikkialle voi vain kävellä sisään jonottamatta. Tosin hissillä yksin matkustaminen 30 sekunnin ajan oli vähän ikävää, kun ei siellä ollut edes sellaista hissityöntekijää, eikä hisseistä ja niiden toimivuudesta koskaan tiedä...
Michigan-järvi ja Chicagon rantaa. Tuo kapeampi uloke on suosittu turistialue Navy Pier. Tähän aikaan vuodesta se tosin ei ollut kovinkaan suosittu.
Michigan-järvi on massiivinen. Pituutta löytyy 494 km ja leveyttä 190 km.
Observatorio sijaitsee 94. kerroksessa noin 304 metrin korkeudessa. Kyseessä ei ole korkein näköalatasanne Chicagossa, sillä Willis Towerin vastaava näköalapaikka on korkeammalla. Minua kuitenkin huippasi John Hancockissa aika pahasti. Se eroaa esimerkiksi New Yorkin pilvenpiirtäjäkollegojensa näköalatasanteista siten, että ikkunat yltävät aivan lattiaan saakka eikä ikkunan edessä lattialla ole mitään sellaista isoa reunaa. Sieltä pääsee siis selvästi kuikuilemaan alas, mikä aiheutti huippausta ainakin minulla.
Tästä kun katsoi alas, huippasi aika pahasti.
Jokin hieno talo, en tiedä mikä.
Minua ei aikoinaan vakuuttanut Empire State Buildingin näkymät New Yorkissa, koska maisema oli jotenkin turruttava. John Hancockin näkymistä kuitenkin tykkäsin todella paljon. Mielestäni Chicagon korkeiden rakennusten silhuetti on huomattavasti kauniimpi kuin New Yorkin. Ehkä se on se suuri Michigan-järvi, mikä aiheuttaa hienon kontrastin ja kauniimmat maisemat, en tiedä. Mutta joka tapauksessa tykkäsin. Hinta näihin näköalapaikkoihin on kova ($18) niin Chicagossa kuin oli Dallasissakin, mutta minkäs teet.
Downtownin pilvenpiirtäjät.
Tiistai-iltapäiväksi varasin itselleni turistibussikierroksen, jotta pääsisin näkemään kaupunkia ilman, että täytyisi taas kävellä monta tuntia. Kierroksen aikana sai astua pari kertaa ulos bussista, mutta suurin osa ihmisistä ei ollut kauhean innostunut poistumaan lämmitetystä autosta. Ihme touhua - niillä oli kaikilla vielä johonkin pohjoisnavalle soveltuvat megauntuvatakit! Juttelin kierroksella erään L.A:sta tulleen naisen kanssa ja hän kertoi ottaneensa taksin puolen mailin matkaa varten, koska ei pystynyt kävelemään kylmyydessä. Kun kerroin hänelle kävelleeni edellispäivänä lähes puolen kaupungin halki, hän tuijotti minua kuin olisin totaalisen hullu ja kehotti minua seuraavan kerran käyttämään Überia (taksimainen palvelu). Mutta kun kävelin ihan tarkoituksella, totesin hänelle. Hän ei enää tuon toteamuksen jälkeen jatkanut keskustelua; tulkitsi minut ilmeisesti sen verran pimahtaneeksi.

Tämä nainen ei muuten ollut ainoa, joka ei kyennyt toimimaan Chicagon säässä. Miehen pitämään koulutukseen osallistui eräs Miamista tullut häiskä, joka oli kauhuissaan viime viikolla katsonut Chicagon sääennustusta ja sitten soittanut hotelliin varmistaakseen, että hotellin tiloissa on ravintola. Tyyppi oli pelännyt, ettei pääse minnekään syömään, koska ei voi astua ulos. Ilmeisesti hän on oikeasti viettänyt kaikki 5 päivää hotellin sisätiloissa...
Hugh Hefnerin ensimmäinen ja alkuperäinen Playboy Mansion. Ovikellon vieressä on lukenut "If you don't swing, don't ring".
Playboy-talon kulmilla oli muitakin upeita rakennuksia.
Bussikierroksen jälkeen ei tehnyt mieli jäädä ulos. Olin bongannut lähellä olevan Comtemporary Art -museon, jossa oli näyttely David Bowiesta. En ole mikään fani, mutta aihe kuulosti kiinnostavammalta kuin epämääräinen palloilu ulkona tai ostoskeskuksessa. Lippu tähän yhteen näyttelyyn kustansi $25, mikä selvisi minulle vasta sitten, kun olin jo kävellyt museoon. Mielestäni jotenkin vähän korkeahko hinta museonäyttelylle, mutta voi olla, etten vain tiedä museoiden yleishinnoista tarpeeksi. Ymmärsin, että tämä on USA:n ainoa paikka, jossa kyseinen näyttely on, joten voipahan sanoa nähneensä. Oli ihan hieno näyttely, joskaan ei ihan hinnan arvoinen minulle. Saatan näyttelyn seurauksena viettää muutaman tunnin Bowien musiikkia kuunnellen...
Museum of Contemporary Art.