keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Attack your jet lag!

Monilla ulkosuomalaisilla on varmasti jokin tietty juttu, jonka haluaa tehdä nopeasti Suomen vierailun alkaessa. Minulla se on Les Millsin tuntien paikantaminen ja niille meneminen. Kävin tunnilla jo heti eilen eli ensimmäisenä päivänäni Turussa.

Valittelin tuossa aiemmassa Suomen reissua koskevassa postauksessani sitä, kun pitkän sairauslomani jälkeen liikuntaani tulee taas tauko Suomen loman aikana. Kommenteissa kysyttiin, miksi matka Suomeen ja liikunnan harrastaminen sulkisivat toisensa pois. No eiväthän ne tietenkään sulje. Olin vahingossa poistanut joitain pätkiä tekstiä muokatessani, enkä ollut kirjoittanut ajatuksiani uudelleen ylös. Jo kahden aiemman Suomi-reissun kohdalla selvitin jo ennen matkaa, mistä löydän haluamani Les Millsin -tunnit, ja niin tein nytkin. Liikunta on minulla parasta lääkettä jetlagiin, enkä mielelläni yritä selvitä paria päivää pidempää ilman jumppatunteja, ellei ole tärkeitä syitä. (Mutta tietenkään liikunnan harrastaminen ei ole täällä mahdollista siinä mittakaavassa kuin kotona, minkä takia koen liikuntaani tulevan sen tauon, josta edellisessä postauksessa mainitsin.)

Kun tutkailin Turun kuntosalien jumppa-aikatauluja, törmäsin ilmiöön nimeltä kesäaikataulut. Olin aivan unohtanut, että tällainenkin kuvio on olemassa. Juhannuksen jälkeen puoli Suomea tuntuu menevän kiinni, näköjään kuntosalien ryhmäliikunnat mukaan lukien. En muistanut tätä, kun olen jo tottunut siihen, että Piilaaksossa on samat aikataulut ympäri vuoden pieniä juhlapäivämuutoksia lukuun ottamatta. Ilmeisesti Suomessa kesällä ei haluta jumpata niin paljoa. Toisaalta miksi haluttaisikaan, kun kerta Suomen kesä on niin lyhyt ja ulkona on paljon kivempi liikkua kuin sisällä...

Onneksi tunteja sentään löytyy, ja eilen kävelinkin sitten neljä kilometriä päästäkseni BODYATTACK-tunnille. Attackin takia olisin kävellyt varmaan vaikka kymmenen kilometriä, vaikka painoihan se aikaerorasitus päälle. Tunti oli vähän ennen kuutta illalla, ja siinä kohtaa piti valita, jääkö zombiena sisälle äidin luokse vai lähteäkö vain reippaana matkaan. Kannatti lähteä, sillä bodyattackista sai iltaan energiaa! 
Bodyattack pelastaa hetken kuin hetken, oli aikaerorasitus tai ei. "Attack your jetlag" on uusi mottoni! (Kuva otettu Facebookista, jossa se on ollut jaossa ohjaajien ryhmässä. Alkuperäinen lähde näkyy kuvasta.)
Jumppatunneilla käyminen Suomessa on minulle hauskaa ihan vain siitäkin syystä, että pääsen kuulemaan, miten niitä lajeja, joita itsekin ohjaan, vedetään suomeksi. Olen käynyt tunneilla vuosia ennen muuttoani totta kai, mutta en kai minä silloin kiinnittänyt tuollaisiin asioihin mitään huomiota - suomen kieli oli oletusarvo, ei sitä tarvinnut ajatella. Joskus liikkeiden nimissä tulee nykyään hauskoja yllätyksiä. Lempparini ovat esimerkiksi "iso hiihto" tai "matala juoksu" bodyattackissa. Parasta! Olen muuten jo kahden edellisen Suomi-reissuni aikana luonnostellut postausta siitä, miten jumppatunnit Turussa eroavat piilaaksolaisesta meiningistä. Olen aiemmin alle vuoden Kaliforniassa asumisen jälkeen kirjoittanut amerikkalaisesta ryhmäliikunnasta (jutun löytää täältä), mutta sittemmin ryhtyessäni itse ohjaajaksi ja vieraillessani Suomessa useammin olen luonnollisesti tutkaillut asiaa uudelta näkökantilta. Ehkäpä saan taas inspiraatiota palata aiheen pariin. Sanottavaa siitä kyllä olisi.

Tänään en jumppaan kerennyt, koska mieluummin sentään näen perhettä ja ihan joka päivä ei riitä aikaa molempiin, etenkään niiden rajallisten kesäaikataulujen kanssa. Huomenna olisi taas uudet mahdollisuudet. 

Mitäs muut ulkosuomalaiset haluavat tehdä heti ensimmäisten Suomi-päivien aikana? Perheen ja kavereiden tapaamista ei lasketa, se nyt on luonnollisesti monella ykkönen, myös minulla. :) 

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Matka kohti Green Cardia, osa 5: Green Cardit myönnetty, mutta ei vastaanotettu ja edessä on ulkomaanmatka

Saimme maanantaina tiedon siitä, että meille on myönnetty Green Cardit. Jee! Päätös tuli toisaalta juuri oikeaan aikaan ja toisaalta se olisi voinut tulla mieluummin vasta kolmen viikon päästä. Sillä me olemme juuri nyt lähdössä reissuun Suomeen. Ulkomaille. USA:n rajojen ulkopuolelle. Eikä meillä vielä ole sitä fyysistä Green Card -korttia. Tämä aiheuttaa pienoisia hankaluuksia. Mutta siitä lisää kohta. Käydään ensin lyhyesti lävitse pitkä hakemusprosessi.
"It is with great pleasure that we welcome you to permanent resident status in the United States", ilmoittaa USCIS. Green Card oikeuttaa siis pysyvään oleskeluun Yhdysvalloissa, joskin kortti pitää uusia.

Green Card -hakemusprosessi


Jos ottaa huomioon koko prosessin, Green Cardin anominen on aika pitkä kuvio. Papereiden kerääminen ja mieheni työpaikkaa koskeva Labour Certification -prosessi alkoi loppuvuodesta 2015. Mieheni Application for Permanent Employment Certification -hakemus eli PERM-hakemus lähti vetämään maaliskuussa 2016. Heinäkuussa 2016 saimme tietää hakemuksen menneen satunnaiseen audittiin eli tarkistukseen. Näistä prosesseista voi lukea lisää täältä GC-postaussarjani 1. osasta.

Marraskuun 2016 alussa auditti oli hyväksytysi läpäisty ja PERM hyväksytty. Edessä oli lääkärintarkistus, sillä Green Card -hakemukseen tarvitsee lääkärin todistuksen. Näistä jännittävistä tapahtumista olen kirjoittanut postaussarjani 2. osassa.

Vasta kun PERM oli hyväksytty ja lääkärintodistukset saatu, saattoi sen Green Card -hakemuksen laittaa sisälle. Oikeasti hakemuksen nimi ei ole mikään Green Card -hakemus, mutta anyway. Kaikkien tarvittavien papereiden kasaaminen kesti kuukauden, mutta lopulta joulukuun 2016 lopussa hakemuksemme lähetettiin United States Citizenship & Immigration Services -virastoon eli tuttavallisesti USCIS:een. Hakemuspaketista voi lukea postaussarjani 3. osasta.

GC-hakemuksen lähettämisestä lähtien prosessi olikin tehokkaampi kuin oletin, vain noin 6 kuukautta. Meillä oli Premium-käsittely (joka tosin koski vain hakemuksen yhtä osaa), joten se nopeutti prosessia. Jotkut kaverini ovat laittaneet hakemuksensa ennen minua, eivätkä ole vielä saaneet päätöstä. Myös sillä, mikä USCIS:n keskus käsittelee hakemuksia, on vaikutuksensa. Meidän hakemus oli Nebraskassa.

Vain pari viikkoa hakemuksen lähettämisen jälkeen meille tuli kutsu Biometrics-tilaisuuteen antamaan sormenjäljet. Kävimme antamassa jäljet tammikuun 2017 puolessa välissä. Se oli kohtalaisen nopea tapahtuma ja olen kirjoittanut siitä täällä 4. osassa.

Maaliskuun alkupuolella saimme postitse väliaikaiset Employment Authorization & Travel Document -kortit eli ns. Combo Cardit. Niiden avulla saa tehdä töitä (meillä tosin oli työluvat jo ennestään tietenkin) ja matkustaa ulkomaille GC-prosessin aikana. Noiden korttien saapumisen jälkeen olemmekin vain odotelleet.

Päätös Green Cardien myöntämisestä annettiin kesäkuun 19. päivä 2017.
Näitä maisemia saa ihastella jatkossakin. Kuva otettu asuinkompleksimme yhden talon pihaterassilta. Tässä näkyy siis oikeastaan takapihamme.

Kun Green Card on myönnetty, sen kanssa täytyy tulla Yhdysvaltoihin. Vai täytyykö?


Perjantaina saimme kotiin päätökset Green Cardien myöntämisestä. Itse kortit tulevat kuitenkin postitse erillisessä kirjekuoressa. Saimme tiedon, että kortit ovat lähteneet torstaina postitse meille kotiin. Ja nyt päästäänkin siihen kinkkisempään osaan.

Kun mieheni tekstasi minulle maanantaina tiedon siitä, että olemme saaneet Green Cardit, minä kirosin. En siksi, että GC oli myönnetty, vaan siksi, että se on myönnetty juuri nyt, 6 päivää ennen kuin me olemme matkustamassa ulkomaille. Mitäs kun fyysiset kortit eivät ehdi tulla postissa, emmekä saa niitä mukaan reissuun? Olen kuullut L-viisumien inaktivoituvan sillä hetkellä, kun GC myönnetään. Niiden kanssa ei siis voi maahan enää palata. En tiedä, onko tämä ihan totta vai ei, mutten halua kokeilla. Combo Cardien voimassaolosta sen jälkeen, kun GC on myönnetty, en tiedä. Mieheni lähetti heti korttien myöntämispäätöksestä kuultuaan sähköpostin lakifirmalle, mutta minä lähestyin asiaa käytännönläheisemmin: kyselin Piilaakson muilta suomalaisnaisilta, oliko kukaan ollut vastaavassa tilanteessa, jossa GC putkahtaa postiin ulkomailla ollessa.

Tästä aiheesta on tarinoita melkein niin monta kuin tarinoiden kertojiakin. Mikään tässä postauksessa mainitsemani ei siis ole ainoa oikea totuus. Jos GC-asiat mietityttävät, älkää ottako lainopillisia vinkkejä postauksistani, vaan kääntykää lakifirmojen puoleen - ja nekin antavat muuten erilaisia vastauksia muiden suomalaisten puheista päätellen. Kukaan ei siis oikeasti varmaan tiedä.
Jatkossakin saamme ajella näitä isoja teitä. Kuvassa kotimme ohi menevä expressway harvinaisen hiljaisena ajankohtana.
Sain vastauksia laidasta laitaan: Joku oli saanut lakifirmaltaan neuvon, että GC on ehdottomasti oltava, kun Yhdysvaltoihin palaa. Kuulemma jos maahan pyrkii GC:n myöntämisen jälkeen muulla kuin sillä GC:lla, rajaviranomainen voi tulkita sen siten, että henkilö on hylännyt GC:nsa. Kiva juttu. Sehän siitä vielä puuttuisi, että menettäisi tämän kortin, jonka hakeminen on ollut iso prosessi. Joku toinen taas oli saanut lainoppineilta neuvon, että Combo Cardin (oikeasti termi on Advance Parole eli AP-status) kanssa voi hyvin tulla vielä takaisin maahan, jos maasta on lähtenyt ennen GC-päätöksen saamista. Mutta kun meille on jo myönnetty GC. Me emme ole ulkomailla myöntöhetkellä - me emme vain ehdi saada kortteja postissa. Muutamalla ihmisellä on ollut valokuva tai skannaus matkan aikana postiluukkuun tulleesta Green Cardista ja he ovat tulleet maahan AP-statuksilla. Mieheni kollega on tullut näin, eikä rajaviranomaista ollut edes kiinnostanut koko GC-kuva. Sitten oli vielä joku, joka oli saanut neuvon olla vastaavassa tilanteessa yhteydessä USCIS:een. Hän oli saanut akuutin ajanvarauksen ja passiinsa jonkinlaisen väliaikaisen leiman, joka oikeutti hänet palaamaan maahan.

Ihmiset kuitenkin muistuttelivat minua, ettei se Combo Card (AP-status) takaa pääsyä maahan. Tämä on ihan fakta, joka lukee siinä kortissa. Jokainen tilanne harkitaan yksilökohtaisesti. Combo Cardilla maahan pyrkiessä joutuu sitä paitsi lähes automaattisesti erikoistarkistukseen, jossa tilanne syynätään läpi. Odotusaika ihmisillä sen ensimmäisen rajalla tapahtuvan jonotuksen jälkeen on ollut 3-6 tuntia. Ei paljon innostaisi pitkän lennon jälkeen istuskella jossain rajaviranomaisen odotushuoneessa... Jos GC:ta ei olisi myönnetty meille tässä vaiheessa, meidän ensisijaiset vaihtoehtomme maahan palaamiseen olisivat olleet ne L-viisumit, jotta voisimme välttää ylimääräiset odottelut ja tarkistukset. Nyt sitä vaihtoehtoa ei kuitenkaan oikein enää ole.

Jos näistä muiden suomalaisten tarinoista opin jotain, niin sen, että yhtä lainmukaista tapaa tässä tilanteessa ei ole. Käytäntöjä on monia, ja lopputulos riippuu pitkälti vain siitä rajaviranomaisesta.

Mutta sitten tuli vastaus lakifirmalta mieheni lähettämään sähköpostiin. Mieheni oli sähköpostissaan ilmoittanut, että tarvittaessa saamme kaverit auttamaan meitä Green Cardiemme saamisessa Suomeen. Lakifirman avustaja oli sitä mieltä, että näin on hyvä tehdä: pyytäkään kavereita lähettämään kortit postissa. En tiedä, mitä hän olisi vastannut, jos mieheni ei olisi maininnut tästä helposta mahdollisuudesta.
Täällä päivystettiin vielä eilen toiveissa se, josko kortit sittenkin ehtisivät vielä tulla. Täällä jaetaan perusposti myös lauantaisin. Valitettavasti tällä kertaa postipoika ei polkenut ihan niin nopeasti, että kortit olisivat saapuneet. 

Ilman Green Cardeja lähdetään siis, mutta toivottavasti niiden kanssa palataan


Meillä on oikeasti aika hyvä tilanne, sillä mieheni kollega ja hänen vaimonsa ovat lähtemässä Suomeen ihan vähän meidän jälkeemme. Me olemme antaneet heille postilaatikkomme avaimen, ja he käyvät nappaamassa kortit mukaansa. Joudumme hakemaan kortit pääkaupunkiseudulta, mutta se on pieni vaiva. Suunnitelma B on se, että toinen kollega lähettää kortit meille kuriirilla, jos ne eivät jostain syystä saavu ennen kuin kaverimme lähtevät omalle reissulleen.

Loppujen lopuksi kävi siis hyvä tuuri siinä, että päätös tuli tässä kohtaa. Jos se olisi tullut vasta sen jälkeen, kun olemme jo lähteneet, meillä olisi kaikki avaimet mukana, eikä kukaan pääsisi postilaatikkoomme.

Näin siis mennään. Kunhan mikään ei nyt menisi pieleen. (Kortit katoavat postissa, kaverimme hukkaavat ne matkalla...:D) Me suuntaamme tänään Suomeen! Ja suoralla lennolla SFO:lta Helsinki-Vantaalle. Woot woot!

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Jos olet valkoihoinen asiakas, sinulle ei ehkä tarjoilla kaikkia ruokia

Opin tässä vähän aikaa sitten sen, että Piilaakson kiinalaisissa ravintoloissa valkoihoiselle ei välttämättä tarjota kaikkia samoja ruokia kuin kiinalaisille. Olin mieheni työporukan kanssa syömässä kiinalaiseen keittiöön kuuluvaa dim sum -ateriaa, ja mieheni kollega ja hänen kiinalaistaustainen vaimonsa valottivat kuviota meille.

Tutustuin dim sum -aterioihin vasta tänne muuton jälkeen. Muistan joskus aiemmin ulkomaanmatkoilla maistaneeni alkupaloiksi tarjottuja dumplingeja, mutta siihen "nyyttiruoka"-kokemukseni on jäänyt. Kaverini vei minut täällä Piilaaksossa syömään dim sumeja vain muutama viikko muuton jälkeen. Ruokalistoja ei ollut, ruoat valitttiin kärryistä, kaikki muut asiakkaat olivat kiinalaisia, lähes kukaan ei puhunut englantia ja ruoka oli aivan tajuttoman hyvää (paitsi ehkä duck porridge, puuro, jossa lillui ankanlihanpalasia). Dim sumeista muodostuikin kertaheitolla lempparini.
Dim sum -valikoimiin kuuluvat erilaiset pienet annokset ja nyytit, jotka sisältävät milloin mitäkin (lihaa, kalaa, kasviksia).
Sittemmin olen käynyt täällä asuessa kolmessa eri dim sum -ravintolassa ja jokaisessa muutamia kertoja. Ne kaikki toimivat samalla periaatteella: menuita ei ole (tai niitä saa vain pyynnöstä), vaan ravintolassa kiertävät työntekijät kärryjen kanssa ja kärryistä valitaan niitä nyyttejä ja annoksia, joita haluaa syödä. Yhdessäkään näistä kolmesta ravintolasta työntekijät eivät puhu paljon englantia. Heidän sanavarastoonsa kuuluvat termit "pork", "shrimp" ja "vegetables", mutta siihen se pitkälti jää. Harvoin olen ymmärtänyt, mitä he kertovat nyyteissä olevan. Jos yritän kysyä, he eivät ymmärrä kysymystäni tai sitten vastaavat jotain, mitä minä puolestani en ymmärrä. Kielimuuri siis. Olen kaikkiruokainen enkä ole allerginen millekään, joten olen vain valikoinut nyyttejä, jotka näyttävät hyviltä tai mielenkiintoisilta.
Dim sum -ravintoloissa työntekijät kiertävät kärryjen kanssa ja näyttävät ruokailijalle kärryistä eri vaihtoehtoja. Eri kärryissä on eri valikoimia. 
Kun olin syömässä mieheni työporukan kanssa ravintolassa, jossa en ennen ollut käynyt, näin pitkälti samoja ruokia kuin aiemminkin olen nähnyt. Kuitenkin törmäsin myös muutamaan sellaiseen, joita en aiemmin ollut koskaan nähnyt minulle tarjottavan. Kyse voi hyvin olla sattumasta, tuurista tai tarjonnasta, tai kaikkien näiden yhdistelmästä. Yksi tekijä voi ilmeisesti olla myös valkoinen ihoni.
Dim sum -lemppareitani. Tämä kuva on minun ja mieheni yhdeltä lounaalta.
Mieheni kollega kertoi käyvänsä syömässä dim sumeja usein kiinalaistaustaisen vaimonsa kanssa. Hän on löytänyt omat lempparinsa. Joskus hän on käynyt aterioimassa myös ilman vaimoaan. Silloin hänellä on joskus ollut vaikeuksia saada kaikkea haluamaansa. Hänelle ei olekaan tarjoiltu samoja annoksia kuin silloin, kun hänen vaimonsa on ollut hänen vieressään. Kaikki työntekijät kärryineen eivät ehkä olekaan tulleet hänen luokseen tarjoamaan ruokia (eri kärryissä on eri valikoimia). Kielimuurin takia hän ei ehkä ole osannut pyytääkään haluamaansa.

Tämä mies oli vahvasti sitä mieltä, että hänellä on ollut ongelmia, koska hän on valkoihoinen ja ollut vain valkoihoisessa seurassa. "They don't offer me the things they think I don't like. Because I'm white", hän mietiskeli. Hän ei siis kokenut sinänsä tulleensa syrjityksi ihonvärinsä takia. Hän vain epäili työntekijöiden ajattelevan, ettei valkoihoinen pidä jostain tietystä ruoasta, eikä niitä ruokia siksi ole viitsitty edes tarjota hänelle. Hänen vaimonsa oli hiukan samoilla linjoilla tämän asian suhteen. Kuitenkin kun mies vähän myös ajatteli saavansa tylympää palvelua ollessaan syömässä ilman vaimoaan, vaimo oli sitä mieltä, että hän vain kuvittelee.
Kun olimme syömässä työporukan kanssa, seurueeseemme kuului kaksi kiinalaistaustaista naista. He osasivat kertoa meille tietämättömille, mitä missäkin ruokalajissa oli. En kyllä enää muista mitä nämä olivat. Etualalla vihreää teetä, joka kuuluu olennaisena osana dim sumeiluun. Vettä ei tarjoilla muuta kuin pyynnöstä eikä sitä kukaan juo, paitsi hölmö valkoihoinen länsimaalainen ehkä. 
Mitä nämä ruoat sitten ovat, joita valkoihoiselle ei tarjota? Yksi esimerkki oli duck tai chicken feet eli ankkojen ja kanojen jalat. Nyt ei ole kyse mistään koipipaloista, vaan siis ihan niistä jaloista. Nämä ovat mieheni kollegan ehdottomia lemppareita ja kuulemma hänen on vaikea saada niitä, jos hänen vaimonsa ei ole paikalla. Nytkään niitä ei muuten tuotu seurueellemme näytille; meitä oli useampi valkoihoinen ja kaksi kiinalaistaustaista. Mutta ei se mitään, tämä kiinalaistaustainen nainen hoiti kaikki tilaukset sujuvasti omalla kielellään ja saimme mitä halusimme. Minä maistoin kananjalkoja, eikä niistä kyllä muodostunut mitään lemppariani.
Chicken feet eli kanojen jalkoja. En oikein saanut näistä mitään syötävää irti. Jalka koostui lähinnä nahkasta ja luusta.
Maistoin myös muita sellaisia ruokia, joita en aiemmin ollut nähnyt dim sum -paikoissa. (Ja vaikka olisin nähnyt, en varmasti olisi ottanut niitä, sillä minulla ei olisi ollut hajuakaan siitä, mitä ne ovat.) Maistoin esimerkiksi jellyfishia eli ilmeisesti meduusaa. Toinen erikoisuus oli yhdistelmä, jossa oli sekä pork skinia eli sian nahkoja ja jotain fish ballseja (en muista enää oikeaa nimeä) eli kalapalleroita. Hämmentävä yhdistelmä. Olivat ihan hyviä, mutten kyllä ehkä tilaisi itselleni uudelleen.
Meduusaa ja mustekalaa, jota nyt olen syönyt lapsesta asti muunlaisissa ravintoloissa.
Parasta tässä ateriointikokemuksessa oli se, että seurueemme kiinalaistaustaiset kertoivat, mitä nyyteissä oli. Minulle selvisi nyt se, mitä useassa lempparissani on. Aiemmin olen vain syönyt aina niitä, koska ne ovat niin hyviä. Sama se minulle on ollut, mitä niissä on. Sain muuten myös kiitosta tältä mieheni kollegan vaimolta siitä, että maistoin innokkaasti ja vieroksumatta kaikkea. Samaa ei voi sanoja joistain muista pöytäseurueemme jäsenistä, haha. Teini-ikäisenä olisin varmasti nyrpistellyt nenääni, mutta nykyään tykkään kokeilla uusia ruokia, ja sitä paitsi dim sum on vain niin hyvää.
Yksi kaikkien aikojen lemppareitani, BBQ Pork Buns
En tiedä, pitääkö paikkansa, että valkoihoiselle tarjoiltaisiin erilaisia ruokia, mutta mielenkiintoinen ajatus sinänsä. Joskus thai-ravintoloissa olen kyllä miettinyt, tehdäänkö valkoihoiselle asiakkaalle erilaiset annokset kuin muille. Tulisuusasteet ovat silloin tällöin niin mietoja, vaikka kuinka tilattaessa pyytää mausteisuutta. Ehkäpä taustalla voi joskus olla työntekijöiden oletus siitä, etteivät valkoihoiset kuitenkaan tykkäisi - tai kestäisi - mausteisemmasta ruoasta.

Vielä muuten yksi ahaa-elämys tästä mieltäavartavasta ruokailukokemuksesta on kerrottava: Minun ja kavereideni on joskus ollut vaikea dim sum -ravintoloissa saada laskua pöytään siinä vaiheessa, kun olemme olleet valmiita. Kun kärryistä valitaan annoksia, työntekijä iskee aina pöydällä olevaan lappuun leiman, joka ilmeisesti jollain tavalla määrittää, mihin hintatasoon annos kuuluu. (Leimat eivät itsessään ilmoita mitään tarkkaa hintaa, joten hintatietoiselle ihmiselle Piilaakson dim sum -paikat eivät ehkä sovi.) Lopuksi leimalappu tulee antaa työntekijälle, joka sitten sen pohjalta väkertää pöytään tuotavan oikean laskun. Aina välillä kestää ikuisuuden, että joku tulee hakemaan leimalapun pois. Suomalaisena olen tietenkin vain istunut paikallani ja odottanut kiltisti, että joku kiinnittää minuun huomioita. Kun olimme tällä työporukalla syömässä ja kun olimme vain hetken liian pitkään odottaneet laskua, mieheni kollegan vaimo jo alkoi eleillä tarjoilijaa luokseen viittilöimällä kohtalaisen suurieleisesti.
Näissä ilmoituksissa oli jopa englantia. Aina niin ei ole.
Minulla on eteläkorealainen ja kiinalainen kaveri ja he viittilöivät aina jokaisessa ravintolassa työntekijöitä luokseen sillä samalla sekunnilla, kun tarvitsevat jotain. He eivät odottele turhia. Olen joka kerta vieroksunut tätä tapaa ja melkein jopa hävennyt heidän puolestaan, vaikka tiedän kyseessä olevan vain kulttuurillinen ero. Juttelin tästä seikasta mieheni kollegan ja hänen vaimonsa kanssa ja he ymmärsivät ajatukseni hyvin. Kuulemma heiluttelu ei ole ihan soveliasta missä tahansa ravintolassa, mutta kiinalaisessa dim sum -paikassa suurieleinen huitominen tuotti nopeasti tulosta ja saimme laskumme.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Entä kun Suomeen meno ei pelkästään innosta?

Viikon kuluttua suuntaamme Suomeen parin viikon reissulle ja lähtö herättää luonnollisestikin paljon erilaisia tunteita. Luonnostelin tämän postauksen viikkoja sitten silloin, kun en vielä tiennyt, koska pääsen palaamaan sairauslomaltani töihin. Julkaiseminen jäi, koska tilanteeni oli niin epäselvä ja se vaikutti ajatuksiini ja koska aihe on muutoinkin vähän arka. Hyvä, etten julkaissut, sillä nyt lähempänä reissua tunteeni ovat muuttuneet selvästi innostuneemmiksi, varsinkin kun pääsin palaamaan töihin tässä välissä.

Kaikesta huolimatta taustalla on myös nihkeämpiä tunteita - tai ehkä pikemminkin stressin aiheita -, ja nyt lopulta päätin viimeistellä tämän postauksen ja julkaista. En aio pyydellä tunteitani anteeksi ja haluan kirjoittaa rehellisesti siitä, mikä mieltäni painaa. Ehkä jollakin muulla ulkosuomalaisella on samankaltaisia mietteitä (joskin minun ajatukseni liittyvät vahvasti työtilanteeseeni).

Koska tämä postaus sisältää ajatuksia, jotka joku voi helposti tulkita sellaisiksi, etten haluaisi mennä Suomeen, niin korostetaan nyt heti tässä alussa, että minä kyllä ihan oikeasti haluan matkustaa Suomeen. On ihana päästä näkemään perhettä ja kavereita. En ole edes ollut Suomessa puoleentoista vuoteen. Suomen kesää en ole kokenut neljään vuoteen, joten on ihana päästä näkemään sitäkin. Harva asia on kuitenkaan niin mustavalkoinen, että sitä kohtaan olisi vain joko rakkauden tai vihan tunteita, innostuksen tai nihkeyden tunteita. Tai en minä ainakaan ole niin yksinkertainen ihminen.

Korostetaan vielä, että olin pelkästään innostunut Suomi-reissusta vielä vuoden alussa silloin, kun en tiennyt joutuvani melkein 3 kuukautta kestävälle sairauslomalle ja kolmannen kerran yhden vuoden sisällä (!) Leave of Absence -poissaololle työpaikoistani. Kun sairauslomani pituus alkoi selvitä, innostukseni alkoi kadota ja korvautui stressillä. Nytpä kerron miksi.
Olin tällä viikolla kaverini kanssa kivalla pitkällä iltalenkillä.

Pelkään työpaikkojeni puolesta


Jotkut läheisemme toivovat, että kävisimme Suomessa useammin. Pitkän matkan ja aikaeron takia Suomeen ei kuitenkaan tehdä mitään ihan lyhyitä reissuja (2 viikkoa on mielestäni minimi jetlagin takia). Minulla ei osa-aikaisena tuntityöläisenä ole mitään virallista vuosilomaa. Onneksi olen kuitenkin sellaisessa työssä, josta voin olla pois, kunhan vain hankin sijaiset. Jossain kohtaa raja tulee kuitenkin vastaan - suurimmalla osalla työnantajistani tuo raja on 5 viikkoa. Jos viiteen viikkoon ei ole yhtäkään tuntia, HR-osastot potkivat pihalle. Mitään ongelmaa muutaman viikon reissun takia ei siis todellakaan olisi, ellen olisi juuri viettänyt viimeistä kolmea kuukautta olemalla poissa töistä.

Minulla on tietenkin ollut lääkärin todistukset koko sairauslomani ajalle ja olen pitänyt työnantajat ajantasalla. Ongelmaa tämän suhteen ei siis ole ollut. Aloin kuitenkin panikoitua tuossa toukokuun loppupuolella, kun en tiennyt, milloin pääsen palaamaan tunneilleni ja kun reissun ajankohta alkoi lähestyä. Lopulta kaikki meni sinänsä hyvin, että pääsin palaamaan töihin tämän kuun alussa. Mutta... Juuri kun olen palannut pitkältä sairauslomalta ja tehnyt töitä vain parin viikon ajan, lähdenkin taas heti pois, lomalle. Eihän tuollainen nyt kovin hyvältä näytä.

Näen kauhukuvia siitä, miten saan vielä sanomista tästä tilanteesta. Täällä puhutaan jumppaohjaajien commitmentista eli sitoutumisesta. Säännöllisiin omiin tunteihin pitää sitoutua. Ohjaajat, jotka sijaistuttavat tuntejaan koko ajan, eivät ole hyvässä maineessa, eivät työnantajan eivätkä osallistujien silmissä. Onneksi voin sentään aina vedota perhesyihin. En minä oikeasti millekään lomalle ole menossa, olen menossa vierailemaan kotimaassani, sillä haluamme osallistua perhetapahtumaan.


Minun pitää itse hankkia sijaiset töihini


Kuinka moni tekee sellaista työtä, jossa joutuu itse hankkimaan tuuraajan töihinsä, kun lähtee pois? Lähti sitten lomalle tai sairauslomalle. Minä olen sellaisessa työssä. Olen juuri käynyt läpi melkein kolme kuukautta sitä, että joka viikko joudun varmistamaan sijaiset noin 11 eri tuntiin. Ja nyt homma alkaa taas alusta. Edessä on 2,5 viikkoa poissaoloa.

En ole toistaiseksi löytänyt tuuraajia muuta kuin muutamaan hassuun tuntiini. Olen aina joutunut hoitamaan sijaiskuvioita vielä lomilta ja reissuilta, eikä tämä kerta selvästi tule olemaan yhtään erilainen. 10 tunnin aikaero aiheuttaa siihen sitten vielä lisästressin päälle.

Sijaisten hankkiminen aiheuttaa stressin lisäksi huonoa omaatuntoa, sillä ne ovat yleensä ne samat ihmiset, jotka tuntejani sijaistavat ja he ovat tässä nyt jo sijaistelleet monta viikkoa putkeen. Lisäksi osallistujani ovat kaivanneet minua sairauslomani aikana. Tiedän, että vakituisen ohjaajan poissaolo on osalle osallistujista stressaavaa, kun koskaan ei tiedä, kuka tuntia sijaistaa vai sijaistaako kukaan. Minä suhtaudun työhöni intohimolla, enkä tykkää tilanteesta, jossa joudun pettämään osallistujieni luottamuksen yhä uudelleen. Totta kai he varmasti ymmärtävät syyni. Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö he olisi pettyneitä.
Iltainen North San Jose on ihan kiva paikka.

Hei rutiinit, olen kaivannut teitä! Oho, nyt ne jo katosivatkin uudelleen


Sairaslomani kesti reilun 2,5 kuukautta. Mihin tahansa työhön palaaminen pitkän tauon jälkeen on vaikeaa. Kaikkihan sen varmaan ovat kokeneet. Vaikka teen töitä päivittäin vain muutaman hassun tunnin, ne luovat arkeeni selkeän rutiinin. Käyn samoissa paikoissa, herään tiettyihin aikoihin, saan tietyn määrän liikuntaa ja minulla on aikaa tehdä omia juttuja tiettyinä aikoina ja niin edelleen.

Kolmen kuukauden aikana ehdin totaalisesti kadottaa rutiinini. Olen ollut innoissani töihin palaamisesta, mutta minulla on takana vasta yksi täysi viikko normaalia rutiiniani enkä todellakaan ole vielä kiinni vanhoissa, hyviksi todetuissa tavoissani. Ja kun ehkä ensi viikon aikana alan vähitellen muistaa, joudun taas lähtemään. Heti kun olen saanut kiinni niistä rutiineista, ne repäistään taas pois. Vähän ärsyttävä tilanne siis.


Hei liikunta, olen kaivannut sinuakin, mutta edessäni on iso haaste


Rutiineihin liittyy olennaisesti myös se, että liikuntaan palaaminen pitkän tauon jälkeen on vähän nihkeää ja vaikeaa, ehkä jopa kivuliasta. Jos liikkumisen pariin palaamisen saa tehdä oman aikataulunsa ja oman kroppansa ilmoitusten perusteella, kaikki on varmaan ihan hyvin. No minä en saa. Minun pitää mennä tekemään vaikkapa bodypumppia juuri silloin, kun tuntini on, sanoivat kroppani tuntemukset mitä tahansa.

Taukoni aikana olen kadottanut suurimman osan kunnostani ja voimastani. Tai siltä ainakin tuntuu. Jos the Aerobics and Fitness Association of Americaa on uskominen, olen oikeastikin tässä 12 viikon aikana menettänyt osan aerobisesta kunnostani: aerobinen kunto alkaa laskea jo 2-3 viikon tauon jälkeen. Lihaskunnon laskeminen vie vähän pidempään, 2-3 kuukautta, mutta juuri tuonkin ajan saavutin. Bodypumpissa on tosiaan välillä tuntunut siltä kuin en olisi ennen nostanut painoa ollenkaan. Bodyattack-tunti sai sykkeeni nousemaan tasolle, jossa sen ei muistaakseni pitäisi käydä, vaikka en edes voinut hyppiä kunnolla. Uskon saavuttavani vanhan tasoni kohtalaisen nopeasti. Kuitenkin juuri nyt kun kroppani alkaa vähitellen muistaa, mitä sen pitää tehdä, liikunta pistetään taas tauolle. Ei hyvä.

Liikuntatauon lisäksi kroppani on viime aikoina voinut vähän huonosti kehnon ruokavalion takia. Peili, mittanauha ja vanhat vaatteet kertovat karua totuutta. Sen lisäksi, että haluan päästä liikkumaan kuten ennen, haluaisin myös takaisin ne vähän paremmat ruokailutottumukset, jotka minulla tulevat helpommin sen liikunnan ohessa kuin ilman liikuntaa. Sanomattakin siis selvää, ettei 2,5 kuukauden tauon jälkeen oikein tee mieli lähteä lomalle. Onneksi kaksi viikkoa on lyhyt aika eikä kaada maailmaa tässä vaiheessa.


Suomi-reissu nyt vain aiheuttaa hämmennystä, etenkin kun kaikki täällä kotona Kaliforniassa ei ole ihan kohdallaan


Olen koko tämän vuoden elänyt pienessä epätietoisuudessa siitä, miten pystyn palaamaan töihini ja missä määrin ohjaamaan tuntejani tulevaisuudessa. Edes pienen osa-aikaisen työn tekeminen täällä parantaa elämänlaatuani huomattavasti. Siinä vaiheessa, kun työkuvioni ovat epäselviä, ajatukseni koko elämästäni täällä tuntuvat heittävän pienoista kuperkeikkaa. Valehtelisin jos sanoisin, etten ole tässä näiden lukuisten terveysongelmien keskellä miettinyt joskus sitä, pitäisikö vain palata takaisin Suomeen. Välillä en tosissani, mutta joskus ihan oikeastikin, vaikka tiedän, ettei muutto ole ratkaisu mihinkään ongelmaan ja vaikka oikeasti tykkään asua Kaliforniassa.

Suomeen meno on aiemmin aiheuttanut minussa hiukan ristiriitaisia tuntemuksia ja hämmennystä siitä, missä kotini on. Epäilen, että tällä kertaa se saattaa tehdä sitä entistä enemmän. Huonolla tavalla vai selkeyttävästi? Se jäänee nähtäväksi.
Meille on rantautunut kuumuusaalto, joten tätä ilmaa onkin kiva päästä karkuun ja nopeasti. Tosin onhan tässä nyt kuuma viikko kestettävänä.

Loppujen lopuksi


Joka tapauksessa on kiva päästä lähtemään, ja varsinkin tämän viikon aikana aloin oikein jo innostua lähdön ajatuksesta. En malta odottaa, että pääsen ihastelemaan Turun kesäistä fiilistä. Kaksi viikkoa on sitä paitsi niin lyhyt aika, ettei se nyt varmasti oikeasti ole iso ongelma työnantajilleni eikä edes kunnolleni. Olen vain kova stressaamaan välillä.

Tiedän joidenkin läheisteni ehkä olevan vähän pettyneitä siitä, ettemme ole Turussa pidempään. Toivottavasti he tämän lukiessaan ymmärtävät, etteivät kuviot ole niin yksinkertaisia. Minäkin tykkäisin olla Suomessa vaikka kuukauden tai kaksi. Mutta kun en vain voi. Palaa tämän postauksen alkuun, jos et vielä hoksannut syitä. 

torstai 15. kesäkuuta 2017

Euroopassa naiset eivät kuulemma sheivaa

Törmäsin vähän aikaa sitten Facebookissa keskusteluun, joka pisti minut ihmettelemään sitä, miten hassuja asenteita ihmisillä voikaan olla muualta päin maapalloa tulleista. Tämähän nyt ei ole mikään uutiskynnyksen ylittävä älynväläys, mutta ihmettelenpä ääneen nyt täälläkin.

Eräs kaverilistallani oleva kollegani laittoi kohtalaisen töykeän statuksen, jossa kertoi nähneensä pedikyyrihoitolassa kaksi naista, jotka eivät olleet sheivanneet jalkojaan. Eipä tässä mitään. Tämä henkilö postailee kaikenlaista rumaa viikottain, mutta tällä kertaa en voinut ohittaa statusta, sillä näin kommenteissa vilahtavan sanan Europe useaankin kertaan.

Tälle amerikkalaiselle kollegalleni ja hänen (nimistä päätellen) amerikkalaisille naiskavereilleen toisten naisten karvaiset jalat tuntuivat aiheuttavan suurta ahdistusta. Mikä pahempaa, nämä naiset julistivat tuomionsa nopeasti ja kovaa: eurooppalaiset.

Status keräsi mm. seuraavat kommentit:

"Were they European?"

"Well, you've been to Europe. You know they apparently never shave their legs there."

"What's wrong with people?!? This is not Europe!"

Minä olin vähän ihmeissäni näitä lukiessani. Siis mikä juttu tämä on, etteikö Euroopassa sheivattaisi? Kyseessä on tietenkin vain muutaman ihmisen mielipide, eikä tarkoita sitä, että monet amerikkalaiset luulisivat näin, mutta silti. En ole koskaan aiemmin törmännyt tällaisiin harhaluuloihin eurooppalaisista naisista. Tosin en ole kyllä koskaan perehtynyt sheivauksen historiaan. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2017, joten luulisi kaikenlaisten myyttien ja stereotypioiden hautautuneen jonnekin modernin ajan alle. Tai sitten ei. Kukoistavathan tietynlaiset rumat ajatukset tällä hetkellä enemmän kuin koskaan...
Yhden eurooppalaisen todellakin sheivatut jalat. 
Mitähän muita kummallisia uskomuksia eurooppalaisista joillakin amerikkalaisilla on? Minä olen jotenkin aina ajatellut monien tapaamieni amerikkalaisten pääsääntöisesti pitävän eurooppalaisia itseään huomattavasti tyylikkäämpänä (en nyt väitä, että karvat olisivat tyylittömiä, mutta ehkä tajuatte pointtini). Onhan minullekin sanottu usealla eri tavalla viesti tyyliin "I know you are from Europe because you dress so nicely". Minut tunnistaa eurooppalaiseksi kuulemma siitäkin, että käytän syödessäni haarukkaa ja veistä, vaikka lautasellani olisi hampurilainen tai sandwich. Me eurooppalaiset olemme kuulemma niin hienostelijoita, sormilla ei syödä.

Joku saattaisi ehkä tähän väliin huomauttaa, että eurooppalaisten niputtaminen yhdeksi isoksi samanlaiseksi ihmisjoukoksi, jossa kaikki käyttäytyvät samalla tavalla, oli jo lähtökohtaisesti näiltä toisten asioihin puuttuvilta naisilta suuri virhe. Nooh, kyllähän monet eurooppalaisetkin tuntuvat niputtavan yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvallat yhdeksi samanlaiseksi kasaksi, vaikka todellisuudessa eri osavaltiot ja niiden asukkaat eroavat toisistaan välillä hyvinkin värikkäästi. Ihan niin kuin ne Euroopan valtiot. Ennakkoluuloja on siis joka lähtöön

Mutta hei, kun suunnistan reilun viikon päästä kohti Eurooppaa, onko aika jättää karvat ajamatta? :D Onko joku muu joskus törmännyt tällaiseen käsitykseen karvaisista eurooppalaisista naisista? Entä mitä muita ennakkoluuloja olette kohdanneet?

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Edellisen postauksen herättämät ajatukset

Edellinen postaukseni keräsi pari mielenkiintoista kommenttia Facebookin blogiryhmän puolella. (Pahoittelut niille, jotka eivät kuulu siihen ryhmään; kommentit jäävät sinne pimentoon teiltä.) Tiivistetysti kommenteissa tuotiin esille sitä, että sairauslomahan on tarkoitettu toipumiseen eikä erinäisten asioiden tekemiseen tai itsensä miettimiseen. Termi "suorittaminen" tuli ilmi.

Minä sain paljon miettimistä kommenteista ja ajatukseni synnyttivät ajatuksia, joilla ei ole enää edes mitään tekemistä niiden kommenttien kanssa. En ollut tietoisesti ajatellut valittaa siitä, etten saanut sairauslomani aikana asioita aikaiseksi. Edellisen postaukseni idea oli vain kertoa siitä, miten muutama kuukausi kului, kun en ohjannut tuntejani. Minusta oli siis jännä kuulla jonkun kokeneen kuin kirjoitukseni takaa heijastuisi syyllisyys ja tyytymättömyys siihen, etten tehnyt mitään järkevää, tai jopa tarve jatkuvaan suorittamiseen.

Niinpä jatkoin sitä itseni miettimistä. Etenkin koska ajatus suorittamisesta ei ole minulle mikään vieras. Olenhan jo kertonut täällä blogissani suorittaneeni lyhyen elämäni aikana monta vuotta putkeen ja ottaneeni nopeasti vastaan mahdollisuuden hypätä irti ja kohti tuntematonta. Toisaalta samalla olen kertonut myös välillä melkein kuin hävenneeni sitä, että ryhdyin kotirouvaksi, ja sen jälkeen olen pohtinut myös ajatuksiani työelämästä. Vaikka vanhat mielipiteeni eivät täysin ole enää relevantteja tässä nykyisessä elämäntilanteessani, oli kuitenkin mielenkiintoista nyt muistella sitä, mitä aiemmin olen pohtinut, ja miettiä, heijastavatko nykyiset yksinkertaiset kirjoitukseni ja ajatukseni jotain sellaista, mitä en ole viime aikoina niin tietoisesti enää hoksannut ajatella. (Suorittamiseen liittyvät ajatukset veivät mieleni muuten moniin sokkeloihin ja niistä ajatuksista syntyi niin paljon näkemyksiä ulkosuomalaisuuteeni ja osa-aikaiseen kotirouvailuuni liittyen, että ne näkemykset ansaitsevat ihan oman aikansa ja paikkansa.)
Tänään sunnuntaina ei suoritettu. Kun ei tehnyt mieli lähteä ajamaan mihinkään kauas ulkoilemaan, ulkoiltiin kotimme ympäristössä. 
Mutta ajatus takaisin niihin edellistä postaustani koskeviin kommentteihin. Parissakin kommentissa tuotiin esiin siis se, ettei sairausloma ole kuulemma suorittamista varten. Olen täysin samaa mieltä. Minusta on silti kiva saada asioita aikaiseksi, ainakin joskus. Ehkä jonkun mielestä ajatus pelkästä rentoutumisesta 12 viikkoa putkeen kuulostaa ihanalta, mutta voi olla, että jos oikeasti pitäisi kokea se, se ei lopulta tuntuisikaan kovin kivalta. Minä en sitä paitsi ollut sairauslomalla minkään psyykkisen burnoutin takia, vaan selkäkivun takia. Totta kai minulla on silloin energiaa, jota olisi hyvä päästä purkamaan jonnekin, ainakin psyykkisesti. Jos olisin jossain toimistotyössä, en olisi edes joutunut sairauslomalle. Jouduin olemaan pois töistä vain siksi, että työni on niin fyysistä. Koinko syyllisyyttä siitä, etten tehnyt mitään? Ehkä osittain, mutta lähinnä sen takia, etten opiskellut siihen kurssiini, jonka suorittamisesta olen maksanut.

Itsensä miettiminen ja oman toimintansa pohtiminen puolestaan on minusta sellaista, mitä jokaisen kannattaa tehdä, oli sairauslomalla tai ei. Minusta on hyvä, jos ihminen haluaa oppia virheistään. Tai jos ei ole tehnyt virheitä, niin löytää toiminnastaan ne kohdat, jotka ovat ajaneet kohti onnistumista ja tyytyväisyyttä. Itse olisin kovissa ongelmissa, jos olisin heittänyt sairauslomani aikana aivoni narikkaan miettimättä omaa historiaani ja sitten saikun jälkeen vain palannut takaisin siihen, mistä saikulle lähdin ilman, että tajuaisin tilanteen ongelmalliset kohdat. Olenhan kuitenkin osittain omalla toiminnallani aiheuttanut vaivojani, vaikka toki fysiologisilla faktoilla ja ihan vain tuurillakin on ollut osuutta asiaan.
Bongaa kuvasta (tuolla pusikoissa elävien kodittomien?) kissa.
Haluan tuoda ilmi yllä olevat ajatukseni, ihan itseänikin varten. Toisaalta kuitenkin blogitekstit ovat huono paikka tuoda ilmi tällaisia ajatuksia, ja blogi kokonaisuudessaan on huono lähtökohta miettiä kenenkään elämää sen syvemmin. Sillä blogi on blogi ja sitä kirjoittaa bloggaaja. Ja mitä bloggaaja tekee? Miettii, mistä lukijat ehkä haluavat lukea ja mistä he ovat kiinnostuneita. Positiiviset jutut ovat totta kai kivoja luettavia, mutta rajansa kaikella. Olisin voinut kirjoittaa sairauslomani aikana siitä, millaisia ihania päiviä minulla on ollut. Siitä, miten yhtenäkin maanantaina nukuin pitkään, menin kaverini kanssa ihanalle pitkälle lounaalle ja sen jälkeen vielä kahville nauttimaan kakkua ja siitä miten noiden monien tuntien jälkeen palasin kotiin ja loppupäivän löhöilin sohvalla lempisarjojani katsellen. Ja siitä, miten tein tämän kaiken ilman huolen häivääkään siitä, että taas jäi päivän dollarit ansaitsematta, koska hei - ei minun tarvitse stressata rahasta, mieheni ansaitsee tarpeeksi meidän molempien elättämiseen. Viimeisten 12 viikon aikana elämä on välillä ollut aivan superihanaakin. Mutta olisivatko tuollaiset postaukset olleet kivoja? Minusta ei, enkä siis jaksanut kirjoittaa moisia. 
Hämmentävästi kuolleet puut. Ehkä ne eivät ole tykänneet sateista. Perjantaina muuten satoi vähän. Täällä! Kaliforniassa! Kesäkuun alussa! Siistiä.
Lopulta siinä, millaisen kuvan blogi antaa bloggaajansa elämästä, on kyse vain bloggaajan valinnasta, ei siitä oikeasta elämästä. Täysin mukavalta vaikuttava blogielämä ei kerro totuutta kenenkään oikeasta elämästä. Eikä myöskään blogi, jossa kerrotaan avoimesti vaikeuksista, anna kokonaista kuvaa sen kirjoittajan elämästä. Minä päätän, mitä kirjoitan tänne, milloin ja millä tavoin. Minä päätän, mitä jätän kertomatta. Kukaan ei tiedä minun elämästäni edes suurinta osaa tämän blogin perusteella. Tämä on vain se osa, jonka minäkin hetkenä päätän ja jaksan julkaista.
Joidenkin työpaikat tarjoavat kaikenlaisia kenttiä kaikenlaisiin pallopeleihin.
Jaksamisesta puheen ollen... Tässä pieni esimerkki bloggaajan elämästä. En ikinä väittäisi, etteivätkö postaukseni keskittyisi joskus vähän liiankin negatiivisiin asioihin. Olen tiedostanut tämän faktan jo pitkään. Siitä kertonee se, että blogini luonnoskansion alimmalta riviltä löytyy luonnos vuoden 2014 lopusta otsikolla "Elämäni positiviiset asiat tällä hetkellä". Kun olin valitellut uuden asuinmaan hankaluuksia ensimmäisten asuinkuukausien aikana useasti, oli sellainen olo, että kerrotaanpa kaikki ne ihanat asiat välillä. Postaus jäi kuitenkin julkaisematta. Se ei kerro siitä, että fiilikseni olisivat negatiivisia, vaan ihan vain siitä, että välillä olen vain liian laiska viimeistelemään luonnoksiani, kun uusiakin aiheita tulee koko ajan mieleen ja alan kirjoittaa niistä ja sitten on vielä se oikeakin elämä elettävänä. Joskus siis se, mikä päätyy julkaistavaksi saakka ja mikä ei, on vain arpapeliä ja kiinni laiskuuden määrästä. Ei aiheistani kannata ehkä sen syvällisempiä analyyseja alkaa tehdä.
Piilaakson kukkulat näkyvät, meni minne tahansa.
Lopulta kuitenkin se, että lukija reagoi jollain tavalla, on bloggaajan kannalta hyvin positiivista. Tällä kertaa saavutin sen. Sain samalla myös aikaiseksi tämän uuden postauksen, joten eipähän tarvitse stressailla seuraavan aiheen kanssa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

12 viikon sairausloman voi kuluttaa esimerkiksi näin

Sairauslomani - tai siis Leave of Absence, täysin palkaton poissaolojaksoni - päättyi virallisesti viime viikon keskiviikkona. Tasan viikko sitten, viime perjantaina, palasin kahteen työpaikkaani. Yhteen en ole vielä palannut, sillä ohjaan siellä vain bodyattackia, josta selkäni ei tunnu tykkäävän tällä hetkellä ollenkaan. Neljänteen en ole säännöllisesti palaamassa, sillä luovuin ainoasta tunnistani siellä (sekin oli bodyattack). Sijaislistalla yritän kyllä pysyä.

Tämä tauko kesti 12 viikkoa. Toisaalta aika meni todella nopeasti. Niin hujauksessa, etten edes tajunnut kevään tulleen ja menneen ja kesänkin saapuneen (joskin tämä ongelma minulla on ollut joka vuosi täällä asuessa). Kuitenkin toisaalta tuntuu siltä, että tekemättömyyttä jatkui ainakin puoli elämää.

Jos sairauslomani aikaista elämää vertaa oikeaan arkeeni, eron ei pitäisi olla kovin suuri. Teenhän töitä vain hyvin osa-aikaisesti, ainoastaan muutaman tunnin päivässä, ja muun ajan elän kotirouvailijan elämää. Ero oli oikeasti kuitenkin iso, se tuntui aivan valtavalta, ja syy siihen oli liikunnan puute. Maaliskuun puolen välin jälkeen en ole harrastanut mitään muuta liikuntaa kuin kävelyä. Minulla on siis ollut paljon energiaa, jota en ole saanut kulutettua oikein mitenkään. Se, kun pudottaa liikuntamäärät yli 11 tunnista viikossa nollaan, turhauttaa kroppaa aikalailla. Ja 12 viikkoa tuota ajatellen on muuten pitkä aika.

Vaikka minulla on ollut energiaa enemmän kuin tavallisesti arjessani, en silti ole saanut mitään järkevää aikaiseksi. Olen keräillyt näiden viikkojen aikana satunnaisia valokuvia, koska tarkoitus on ollut kirjoittaa kuulumisistani tyyliin joka viikko. Näköjään jäi kirjoittamatta. Heitän kuvia nyt sitten tähän ja tiivistän, mitä sain aikaiseksi 12 viikon aikana.
Maaliskuun lopussa vettä oli vielä ylimääräistä kotitalomme takana olevan joen luona. Vesi oli peittänyt alleen alikulkusillankin. 
- Olen kävellyt kotimme ympäristössä varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Reitit ovat hyvin yksipuolisia, sillä emme asu alueella, josta pääsisi kävelemään mihinkään kovin kiinnostavaan paikkaan (ympäristössä on lähinnä asuintaloja ja toimistorakennuksia), ellei halua todella pitkää lenkkiä.

- Olen tutkiskellut kotimme takana olevan joen vesimäärää. Kyllä, on ollut vähän tylsää.
Huhtikuussa oli vettä ja ankeaa.
Toukokuun lopussa mitään ei ollut enää jäljellä, paitsi kuivuutta. Tai no, vähänhän tuo nurmikko tuolla "joen" pohjassa kukoistaa vielä. 
- Olen tavannut vanhoja tuttujani, joita en ole nähnyt vuoteen.
Tapasin vanhoja tuttujani Campbellissa ravintolassa, jossa oli jopa ulkoterassi. Miinusta siitä, että paikka oli ison autotien vieressä. 
Söin ulkoterassilla maailman suolaisinta aamupalaruokaa lounaaksi. Aamupalasafkat lounaana on parasta ikinä. Tämä perunalohikasa tosin ei ollut hääppöinen
- Olen hengaillut joidenkin kaverieni kanssa enemmän kuin tavallisesti, mutten kuitenkaan niin paljoa kuin olisin voinut.
Toinen ulkoterassi, tämä Palo Altossa, vähän pienemmän tien varrella. Olin unohtanut, miten kivoja ravintoloita Piilaakson pikkukaupungeissa on. Seuraavan kerran, kun tekee mieli valittaa nuhjuisista etnisistä ravintoloista (joista saa kyllä superhyvää ruokaa!), täytyy selvästi lähteä lounaalle vähän kauemmaksi kotoa ja valita joku muu kuin se etninen. 
Palo Alton downtownissa. On muuten eri päivä kuin yllä olevassa kuvassa. 
- Olen katsonut lukemattomia tunteja Netflixia. Olen kahlannut läpi mm. Gossip Girlin kaikki 6 kautta, the 100:n kaikki 4 kautta, the New Girlia ensimmäiset pari kautta sekä Madam Secretaryn uusimman kauden, nämä vain näin mainitakseni.

- Olen löytänyt uudelleen ne kaikki hyvät karkit, joista onnistuin vierottautumaan pois vuoden 2015 aikana, ja olen syönyt herkkuja vieläkin enemmän kuin tavallisesti.
Kakkua ja jääkahvia.
- Olen löytänyt myös uusia herkkuja, ja tämän vuoksi asettanut yhden ruokakaupan pannaan, kun aloin käydä siellä joka toinen päivä.

- Olen syönyt ravintoloissa aivan liian usein.
Ihania fish tacoja. 
- Olen saavuttanut lähes kanta-asiakkaan paikan Whole Foods -ruokakaupan valmisruokatiskeillä juuri ennen lounasaikaa tai sen jälkeen (lounasaikana siellä on ihan liian kamala ryysis). Wholarista saa todella hyvää sushia, ihan vain vinkkinä jollekin.

- Olen huomannut, että elämäni keskittyy ehkä liikaa ruokaan. ;)
Uusin lempparini, poké bowl. Niin hyvää! Näitä tarjoavia mestoja on nykyään ihan joka kulmassa. Joko nämä ovat rantautuneet Suomeen? 
- Olen lihonnut useamman kilon, mikä tuskin on yllätys, kun katsoo noita edellisiä kohtia. Note to self: Kun ikä alkaa kolmosella, ei vissiin parane enää kuvitella, että voi syödä kasapäin sokeria ja rasvaa ilman, että se alkaa näkyä ja nopeasti, varsinkaan jos ei liiku.

- Olen siivonnut vaatehuoneemme. (Voisi kuvitella, että 12 viikon aikana olisi voinut siivota monta paikkaa, mutta tämä jäi ainoaksi siivoussaavutukseksi.)
Löysin kaverini kanssa East Bayn suunnalta Fremontista yhden hyvän malesialaisravintolan. Paikka oli mystisen ghetto-ostarin kulmassa. Parhaat paikat löytyvät joskus yllättäviltä kulmilta. Piilaaksossa näin käy useammin kuin harvoin. 
- Olen päässyt kaivamaan vaatehuoneen kätköistä niitä vaatteita, joita toin mukanani, kun muutimme tänne Turusta maaliskuussa 2014. Niistä tuli täällä asuessa nopeasti liian isoja, mutta en aio menettää elämäniloani sen takia, että ne sopivat minulle jälleen. Ne ovat hei hienoja vaatteita! Kaverinikin totesi, että onpa minulla hienot uudet housut. "Joo nää on yli 5 vuotta vanhat", totesin....

- Olen hengaillut uima-altaalla joitakin kertoja. Ohjaustuntieni takia päivän parhaat tunnit altaalla oleiluun on buukattu, joten tätä herkkua ei ole enää saatavilla. Mikä on ehkä ihan hyvä.
Meidän asuinkompleksissa on nykyään kaksi allasaluetta, tämä on niistä pienempi. En käy tässä toisessa koskaan, paitsi nyt olen muutaman kerran mennyt sinne, sillä suuremman allasalueen kalusteet ovat vaihdossa. 
- Olen saanut aikaiseksi käydä hammaslääkärissä, ensimmäisen kerran täällä asuessa. Vaati näköjään sairausloman, että kotirouva sai tällaisen aikaiseksi.

- Olen jaksanut suunnitella meille viikonlopputekemisiä, joita olen halunnut tehdä pitkään, mutten koskaan vain ole jaksanut suunnitella tai lähteä. Esimerkiksi Whale Watching -reissu tuli vihdoin toteutettua, samoin visiitti Santa Cruzin Mystery Spottiin.

- Olen ensimmäistä kertaa yli vuoteen elänyt monta päivää putkeen ilman, että äänihuuliini on sattunut. Olin jo unohtanut, miltä tuntuu elää ilman, että kurkkua särkee joka välissä. Mahtava tunne! Valitettavasti 12 viikon tauko ohjaamisesta ei korjannut ongelmaa kuitenkaan kokonaan. Nyt on vielä entistä selvempää se, ettei työni ole ihan ainoa syy näihin ongelmiin.
Vaikka olen kaivannut tuntejani, en niinkään ole kaivannut ruuhka-aikoina autoilua. Olen aamukävelyillä hengittänyt rauhallisesti ja säälinyt ohi ajavia, kohti ruuhkatukoksia meneviä autoja. Tässä kuvassa näkyvät ahkerat työläiset ovat kuitenkin yksityisautoilijoita fiksumpia: googlelaiset siinä odottavat Googlen bussia hakemaan töihin. Harmi, etteivät kaikki isot työnantajat tarjoa tällaisia mahdollisuuksia. 
- Olen opetellut mielessäni uusimman Les Millsin BODYPUMP-ohjelman (101), ilman että olen koskaan päässyt kokeilemaan sitä, saati ohjaamaan.

- Olen masentunut edellisestä kohdasta niin paljon, etten ole vaivautunut opettelemaan uusinta BODYATTACKin 96-ohjelmaa enkä CWORXin 26-ohjelmaa. Toistaiseksi en osaa näitä edelleenkään.
Tämä kuva on viimeisimmältä kävelyltäni viime viikolta. Pitää yrittää pitää kävelyt osana rutiinia jatkossakin, todella hyvää palauttavaa liikuntaa. 
- Olen tajunnut, että kaikkien näiden yllä mainittujen turhuuksien sijasta olisin voinut oikeasti tehdä sitä, mitä minun pitäisi tehdä: opiskella ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaatin saamista varten. Ilmoittautuin lokakuussa suorittamaan nettikurssin, jota on aikaa tehdä 12 kuukautta. Näin 7 kuukautta myöhemmin en ole edes aloittanut. Ei vain ole pahemmin ollut motivaatiota opiskella tuollaisia asioita tässä vaiheessa, kun tässä nyt on ollut kaikenlaista vastoinkäymistä. Mutta...

- ... 9 viikon sairausloman jälkeen vihdoin avasin opiskelukirjan ja aloin lukea! JES!
Altaalla on lähes aina liian kuuma lukea. Tasan tämän yhden kerran pystyin lukemaan siellä, koska oli pilvistä, joten aurinko ei paistanut liikaa. 
- Kaikkien näiden lisäksi olen reflektoinut paljon viimeisintä kahta vuotta ja miettinyt, missä meni pieleen. Olen stressannut paljon ja pohtinut, mitä oikeasti haluan. En ole löytänyt kaikkiin kysymyksiini vastauksia, mutta jotkut ongelmakohdat tiedostan. Seuraava askel olisi pyrkiä niiden korjaamiseen. Sitä en tämän 12 viikon aikana saanut aikaiseksi.

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kun pakenimme lehmiä

Meillä oli eilen mieheni kanssa hyvin toimintapitoinen ulkoilu, jota minäkään "haikkaaminen on niin tylsää" -mielipiteitä aina joskus laukova tyyppi en voi millään mittarilla pitää tylsänä. Kahden tunnin aikana jouduimme lehmien piirittämäksi, pakenimme lehmiä, kiipeilimme aitojen yli, rämmimme pusikoissa, syyllistyimme rikokseen, olimme tuntemattomien ihmisten kyydissä ja lopulta palasimme aloituspisteeseen Uberilla.

Mutta aloitetaanpa alusta. Kävimme kävelemässä Ed Levin County Parkissa, joka on ihan meidän lähellä, vain 20 minuutin ajomatkan päässä. En ole aiemmin käynyt siellä, enkä ole ihan varma, haluanko uudelleen...
20 minuutin päässä meiltä on tällaista maaseutua.
Puolisentoista tuntia meni oikein mukavasti. Noustiin ylös kukkulalle ja sitten lähdettiin takaisin alas. Olimme menneet reitillämme monen grazing gaten eli lehmien laiduntamisalueita rajoittavien porttien lävitse, mutta lehmiä ei ollut näkynyt. Olenkin jo aiemmin maininnut täällä, miten on ihan yleistä, että ulkoilureitit kulkevat läpi lehmien laiduntamisalueiden. Olen lehmiä usein nähnytkin, mutta ne eivät ole koskaan kiinnittäneet minuun mitään huomiota ennen tätä päivää.

Lopulta kohtasimme laiduntamisportin, jonka toisella puolella päivysti kuusi isoa lehmää. Minä ilmoitin miehelleni heti alkuunsa, etten varmana astu portista sisään. En ole aiemmin suhtautunut lehmiin varauksella. "Lehmähän on maailman leppoisin eläin", totesin joskus kaverilleni, mutta sitten hän kertoi minulle tarinoita, joiden perusteella lehmät ovat kaikkea muuta kuin leppoisia. "Amerikkalaiset lehmät on ihan hulluja", kaverini on ilmoittanut sen jälkeen, kun on joutunut hyökkäävien lehmien kanssa vastatusten ulkoillessaan (hänellä oli koira mukana). Hänen kaverinsa on joutunut jopa lehmien tallomaksi!
Oli kuivaa ja kuuma.
Se, että lehmä kävisi kävelijän kimppuun, on hyvin harvinaista, ja netistä lukemieni kertomusten perusteella viimeisten vuosien tapahtumat ovat olleet ihmisten käyttäytymisen syytä. Yleensä ihminen ei ole edes loukkaantunut lehmän takia, vaan oman toimintansa takia: paniikissa ihmiset ovat kiivenneet puuhun ja pudonneet tai loukanneet itsensä kiivetessään piikkiaitojen ylitse (amatöörit - meidän tarinamme osoittaa, että piikkiaidan yli ja ali pääsee helposti ilman tapaturmia, jos tietää, mitä tekee. :D) Tilastollinen harvinaisuus ei kuitenkaan lämmittänyt mieltäni siinä vaiheessa, kun porttia vartioi monta isoa lehmää, jotka tuijottivat meitä tulijoita liikahtamatta.

Me kuitenkin lähestyimme porttia rauhallisena, koska takaisinpäin kääntyminen ei huvittanut. Kun minä olin vain muutaman metrin päässä, lehmät kääntyivät ja lähtivät pois. Tämä oli hyvä merkki. Lehmät selvästi pelkäsivät meitä. Menimme portista sisään ja jatkoimme matkaa.
En ottanut porttia vartioivista lehmistä kuvaa ennen kuin tässä vaiheessa, kun ne jo pakenivat pois.
Nopeasti saavuimme aukealle alueelle, jossa oli paljon lehmiä. Varmaan yli 30. Ne söivät siellä ruohoa rauhallisina. Niitä oli kuitenkin kävelyreitin molemmin puolin ja ihan reitin vieressä ja muutama jopa reitilläkin. Tässä vaiheessa alkoi epäilyttää. Muistin lukeneeni, että joo, ei se lehmä ole aggressiivinen eläin, mutta lauman lävitse ei silti kannata lähteä kävelemään, jos on vaihtoehtoja.

Takaisinpäin kääntyminen ei edelleenkään huvittanut, mutta ei myöskään lehmälauman lävitse kävely. Varsinkin kun reitti näytti jatkuvan lehmien keskellä pitkän matkaa. Vähän siinä sitten arvoimme, mikä taisi olla ensimmäinen virhe. Vaikka liikuimme ja puhuimme rauhallisesti, epämääräinen liikuskelu taisi herättää lehmien huomion.
Lehmien määrä ei käy ilmi tästä, mutta tämä kertoo, millaisesta tilanteesta lähdettiin. Lehmät rauhallisina pellolla. Jos tilanne olisi pysynyt tällaisenä, ei olisi pelottanut jatkaa eteenpäin.
Nopeasti takaisinpäin kääntyminen ei ollut enää edes vaihtoehtona. Jostain ilmestyi lisää lehmiä, jotka blokkasivat reitin takaisin portille. Sitten lehmät aloittivat ääntelynsä. Siinä tilanteessa kutsuin niitä ammuu-ääniä vitsillä sotahuudoiksi. "No nyt ne tulee", sanoin miehelleni, enkä ollut väärässä. Jostain käsittämättömästä syystä ne kaikki aiemmin rauhallisesti ruohoa syövät kolmekymmentä lehmää eivät enää yhtäkkiä vaikuttaneetkaan rauhallisilta. Ne olivat kaikki nostaneet päänsä ja yksitellen ne alkoivat tulla rinnettä alas kohti meitä. Ensin hitaasti, sitten vähän nopeammin.
Lehmiä reitillä ennen kuin ne aloittivat vakaan lähestymisensä.
Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että ehkä olisi vain pitänyt rauhallisesti kävellä lehmälauman läpi tai ainakin palata takaisin, mutta kun 30 lehmää lopettaa syömisensä ja alkaa tallustella kohti syystä, jota en ymmärrä, ei tuntunut siltä, että haluan testata, kuinka leppoisa eläin lehmä on. Sillä aiemmin missään koskaan lehmät eivät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota; joskin olen aikaisemmin nähnyt lehmiä vain vähän kauempana ulkoilureiteistä. Silloin lehmät ovat vain syöneet, vaikka ohi kävelisi useampikin haikkaaja. Mieleeni pulpahtivat tuossa hetkessä kaverini kertomukset. Kaverini on tasapainoinen, järkevä ja fiksu ihminen, ei hän pelkäisi asioita ilman syytä, joten olin lähes varma, että tulen vähintään kuolemaan.

Mieheni on onneksi rauhallinen ja järkevä ihminen, muttei hänkään kuitenkaan ajatellut haluavansa kävellä lehmälauman lävitse, kun ne yhtäkkiä käyttäytyivät niin päinvastoin kuin voisi olettaa tai kuin lehmät portilla olivat käyttäytyneet. Mieheni kartoitti meille toista reittiä pusikossa ja ohjasi meidät korkeiden heinien läpi viereiselle pienelle joelle. Onneksi olemme Kalifornian kesässä, jolloin joki tarkoittaa sellaista pientä ojaa, jonka yli voi astua.
Väliin vähän keventävää maisemakuvaa. Siellä se Piilaakso on.
Toinen virhe saattoi olla perääntyminen, sillä lehmät seurasivat meitä. Niitä oli paljon ja ne lähestyivät vailla pienintäkään merkkiä siitä, että niitä olisi pelottanut. Lähdimme rämpimään kivien, keppien ja puiden oksien seassa joen vartta pitkin, kunnes äkkiä tuli stoppi, sillä vähän matkan päässä edessämmekin oli lehmä. "Ne on piirittänyt meidät, tää oli niiden suunnitelma", sanoin miehelleni ja olin oikeasti jo aika hätääntynyt. Tärisin ja sydämeni hakkasi. Se oli varmaan kolmas virhe. Lehmät todennäköisesti aistivat paniikkini.

Vaihtoehtomme oli joko kohdata yli 30 lehmää, jotka lähestyivät meitä eri suunnilta tai hypätä ojan yli. Harmi vain, että ojan toisella puolella oli piikkiaita. Julkisissa county parkeissa piikkiaita voi merkitä vain yhtä asiaa: yksityisaluetta. Isot ulkoilualueet ympäröivät usein yksityisalueita, jotka on merkitty tarkoin karttoihin ja jotka on aidattu.

Toisen ihmisen maalle ilman lupaa meneminen ei välttämättä koskaan ole hyvä ajatus. Yhdysvalloissa ilman lupaa astuminen alueelle, joka on Private property, on ehkä typerin idea koskaan. Tässä kohtaa aitaa ei sentään ollut isoja "No trespassing" tai "Do not enter" kylttejä, mutta aita itsessään ajoi asiansa aika selkeästi. Ajatus siitä, että syyllistyn rikokseen nimeltä illegal trespassing, ei kuitenkaan pelottanut ihan niin paljon kuin fakta niistä kymmenistä lehmistä. Sitä paitsi olemme Kaliforniassa, jossa tuskin kukaan ihan heti tulee aseen kanssa ampumaan luvatonta tunkeutujaa. Niinpä hyppäsimme ojan ylitse ja astuimme matalan piikkiaidan yli turvaan. Tässä vaiheessa lähimmät lehmät olivat vain muutaman metrin päässä.
Paniikiltani nappasin sentään yhden kuvan todistusaineistoksi. Siellä ne väijyvät ja lähestyvät. 
Piikkiaidan toisella puolella oli pöpelikköä, joka oli korkeampaa kuin mieheni, joka on jo aika pitkä. Kaiken lisäksi heinät olivat sellaista raapivaa ja piikikästä sorttia. Siellä sitten tarvoimme, kun ei muutakaan mahdollisuutta ollut. Sitten tuli toinen piikkiaita vastaan. Sen me alitimme, sillä se oli niin korkea. Kumpikaan meistä ei loukkaantunut näissä aitaoperaatioissa. Naarmuja tuli vain heinistä. Sitten tuli lisää pöpelikköä. Kartasta näimme, että ihan vieressä meni tie, private road totta kai. Lopulta pääsimme sinne.

Yksityistien vieressä oli asuinrakennuksia. Ohitimme ne nopeasti ja lähdimme kävelemään tietä pitkin. Päätimme kävellä takaisin julkiselle tielle. Ehdin juuri todeta miehelleni, että "Toivottavasti joku asukas ei nyt just aja tästä ohi", kun takaamme kuului jo auton ääni ja kunnon amerikkalainen auto eli pick-up ilmestyi näkyviin. Voi mikä tuuri! Oikeasti lopulta kuitenkin hyvä tuuri.
Muutama selviytyjä Kalifornian tuliunikko.
Onneksemme autossa ollut talon omistaja oli hyvin ystävällinen eikä vaikuttanut olevan moksiskaan siitä, että olimme hänen maillaan ja selvästi tulleet sinne erinäisten aitojen yli. Esitimme anteeksipyyntöjä monin eri lausein, ja minä selitin tarinaa lehmistä. Omistaja kyseli, olemmeko kunnossa ja kuinka paljon juomavettä meillä on vielä jäljellä. Hän ilmoitti, että meillä on edessämme parin mailin kävelymatka julkiselle tielle, ja sieltä on taas monen mailin matka takaisin puiston portille. Yksi maili on siis 1,7 kilometriä, joten mitään ihan lyhyitä matkoja nämä eivät olleet. Periaatteessa olimme ihan puiston vieressä, mutta reittiä takaisin puistoon luonnon keskeltä ei ollut, ja autotiet kiersivät kaukaa.

Omistaja olisi voinut viedä meidät takaisin ylös kukkulalle ulkoilureitin varrelle, mutta "we can't know if the cows are there". Hän kyllä ohimennen huomautti, etteivät ne lehmät ole ihmiselle vaarallisia, muttei kuitenkaan selkeästi halunnut saattaa meitä takaisin sinne, missä lehmiä saattaisi olla. Autoa ajoi joku muu mies, jolta omistaja kysyi lupaa, voisimmeko me hypätä kyytiin, jotta pääsisimme päätien varrelle ja sieltä saisimme tilattua Uberin. Lupa irtosi ja me kipusimme takapenkille. Yritimme kyllä sanoa, että kävelemme, mutta kuulemma matka olisi turhan pitkä. Oli muuten elämäni ensimmäinen kyyti pickupissa. Lavalla ei sentään tarvinnut matkustaa.
Kävelyn alussa jaksoi vielä katsoa maisemia ja poseerata. 
Matka päätielle oli tosiaan pitkä, meiltä olisi loppunut vesi kesken sillä kävelyreissulla. Meidät jätettiin julkisen tien varteen, ja kun auto ajoi pois, minua alkoi jo vähän naurattaa. Koko homma alkoi tuntua hauskalta. Voi kunpa olisimme kuulleet, mitä miehet puhuivat autossa meidän poistuttua. Hullut maahanmuuttajat, jotka juoksevat karkuun lehmiä...

Navigaattori kertoi tässä vaiheessa, että takaisin autollemme olisi kävelymatkaa yli 1,5 tuntia. Onneksi operaattorimme pisti parastaan keskellä maaseutua ja meillä oli jopa netti, joten tilasimme sen Uberin.

Lopulta sitten olimme takaisin autollamme. Tämä tarina huvittaa minua hiukan näin jälkikäteen. Aikamoinen paniikki lehmistä. Mutta juuri äsken kuulin kaveriltani, että se puisto, jossa hän on joutunut aggressiivisesti käyttäytyvien lehmien kanssa tekemisiin ja jossa hänen kaverinsa joutui lehmien tallomaksi... no sepäs onkin tuo sama puisto! Mieheni jo ilmoitti, että ensi viikonloppuna menemme kohtaamaan pelkomme ja palaamme noiden samojen lehmien luokse, mutta minä en ole ollenkaan vakuuttunut.
Ed Levin County Parkissa oleva järvi.
En tiedä, oliko tämä fiksua varovaisuutta vai merkki totaalisesta oikeasta luonnosta vieraantumisesta. Miehenikin sentään maanviljelijän poika suomalaiselta maaseudulta. En kuitenkaan riskeeraisi 30 lehmän kanssa. Sitä paitsi kaverini juuri kertoi minulle viime vuonna tapahtuneesta loukkaantumisesta ja jopa kuolintapauksesta. Lehmät vaarattomia eläimiä siis? En tiedä, uskallanko kaivaa oikeat lehtiuutiset esiin jostain netin kätköistä ja selvittää, onko syy ollut lehmissä vai enemmänkin tyhmissä ihmisissä... Jatkossa toivon kuitenkin lehmättömiä ulkoiluja.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Twin Peaks -tv-sarjan maisemissa: Snoqualmien vesiputoukset, Twede's Cafe ja Reinig Bridge

Me kävimme Seattle-reissumme aikana tunnelmoimassa Twin Peaks -tv-sarjan maisemissa: Snoqualmien vesiputouksella, Double R Dinerissa eli Twede's Cafessa ja Reinig Bridgella. Reilun puolen tunnin (ilman ruuhkaa) ajomatkan päässä Seattlesta löytyy monia kohteita ja maisemia, jotka ovat tuttuja niille, joita Twin Peaks alkumusiikkeineen on aikoinaan traumatisoinut (ei mitenkään, että puhuisin omasta kokemuksesta...). Aihehan on hyvinkin ajankohtainen nyt, kun Twin Peaksin uusin kolmas kausi on lähtenyt käyntiin. Minua ei uusi kausi kiinnosta, enkä nyt mikään Twin Peaks -fani muutoinkaan ole. Halusin vain nähdä vesiputouksen, koska aikoinaan Portlandin reissulta mieleen jäivät juurikin ihanat isot vesiputoukset, jollaisiin Kaliforniassa harvoin törmää. Ja kun tuolle suunnalle lähdettiin, niin samalla oli helppo käydä vetämässä ravintoa dinerissa ja katsastaa ohikulkumatkalla silta. Muitakin kohteita tuolla lähistöllä on tarjolla tosifaneille, ja lista löytyy helposti netistä.
Twin Peaksin kaupunki on kuvitteellinen, mutta sarjassa esiintyvän, oikeasti North Bendin kaupungissa sijaitsevan dinerin seinään on ikuistettu tämä.
Me lähdimme aamulla ajamaan Seattlesta North Bendin kaupunkiin syömään aamupalaa Twin Peaksista tuttuun dineriin. Sarjassa ravintola esiintyy nimellä The Double R Diner, mutta nykyisin paikan nimi on Twede's Cafe. Tämähän on siis se paikka, josta saa "a damn fine cup of coffee" ja kuuluisaa kirsikkapiirakkaaSarjan sisätilakohtauksia ei muuten tietenkään ole kuvattu tuolla, vaan studiossa. Paikkaa on ilmeisesti vuosien varrella remontoitu, mutta julkisivu on edelleen samanlainen kuin tv-sarjan jaksossa näkyy.
Twede's Cafe eli Twin Peaksista tuttu Double R Diner.
Minä söin vohvelin ja mieheni munakkaan. Ne olivat sellaista perusdineraamupalaa vähän astetta huonompia. Mieheni, joka ei tiennyt mitään mistään FBI:n agentti Dale Cooperin damn fine cup of coffee -mielipiteistä, joi kahvia. Kun kysyin, millaista se oli, hän sanoi, että aika laimeaa. Se siitä kuuluisasta kahvista siis. Valitettavasti tulimme aamupala-annoksista niin täyteen, että se kirsikkapiirakka jäi maistamatta. Olin pettynyt, mutta en vain olisi pystynyt syömään yhtään enempää makeaa vohveliannokseni jälkeen. Sitä paitsi jos piirakan taso oli samaa kuin kahvin tai ruoan, tuskin oli iso menetys.

"Home of the famous cherry pie and damn fine cup of coffee", kuuluu Twede's Cafen iskulause. Seinämaalauksella on varmistettu, ettei jää epäselväksi.
Vaikka Twede's Cafe matkustaa varmasti paljon Twin Peaksin maineella, asiakaskunnassa oli silti selkeästi paljon paikallisia, ei vain turisteja. Vaikutti siltä, että muutama tyyppi oli ihan kanta-asiakas, ja siinä syödessä kuulimmekin, kun kanttikset vaihtoivat tarjoilijan (joka oli muuten kohtalaisen töykeä meitä kohtaan!) kanssa kuulumisia. Läpi käytiin asuntokauppoja ja Havaijin lomia. Olin vähän yllättynyt asiakaskunnasta, sillä kuvittelin tuon paikan olevan vain turistikaaos. Toisaalta North Bend vaikutti todella pieneltä kylänpahaselta, joten ehkä siinä syy siihen, etteivät ihan kaikki turistit eksy tuonne suuntaan.
Twede's Cafe oli niin perusjenkkidiner sisältä, etten varmaan perinteisempään ole vielä törmännyt.
Aamupalalta jatkoimme matkaa kohti noin 10 minuutin päässä olevaa Snoqualmien vesiputousta. Teimme tosin pienen mutkan matkalla ja kävimme katsomassa Twin Peaksin ensimmäisestä jaksosta tuttua siltaa, Reinig Bridgea, jossa Laura Palmerin ystävä hortoilee hämärissä tunnelmissa. Silta näytti kuvassa hienolta, joten ajattelin, että sen takia voi ajaa muutaman minuutin, vaikken todellakaan tuollaista siltaa sarjasta muista. Ei siinä sillassa kuitenkaan mitään katsottavaa ollut, silta kuin silta.
Reinig Bridge. Luonto ympärillä oli muuten niin vihreää, että Kalifornian kuivuuteen tottuneen silmiin melkein sattui. 
Sillalta hurautimme Snoqualmien vesiputoukselle, joka sijaitsee saman nimisessä kaupungissa. Tämä vesiputous on siis se vesiputous siitä Twin Peaksin alkumusiikista. Tosin jos rehellisiä ollaan, en muista niitä maisemia enää kovin hyvin, enkä pysty katsomaan sitä alkua, koska vanhat traumat aukenevat. Snoqualmie Falls on suosittu turistikohde, ja parkkipaikat pullistelivatkin autoja toukokuisen lauantain puolenpäivän aikaan.

Vesiputouksen yläpäässä sijaitsee hotelli Salish Lodge & Spa. Tämäkin rakennus julkisivuineen on Twin Peaksissa, joskin siinä nimellä the Great Northern Hotel. Sisätilakohtauksilla ei ole mitään tekemistä tuon rakennuksen kanssa, mutta me kävimme silti sisällä. Siellä ei ollut mitään, paitsi nyt tietenkin hotellin aula, pieni krääsäkauppa ja ihan hienolta näyttävä ravintola.
Twin Peaksista tutut Snoqualmie Falls ja the Great Northern Hotel, oikealta nimeltään Salish Lodge & Spa.

Tämä vesiputous oli suurin, jonka koskaan olen nähnyt. Korkeutta sillä on 82 metriä ja leveyttä veden määrästä riippuen 15-45 metriä (hämmentävän hurja ero). Siitä lähti oikein valtaisa pauhu, ja ilmassa leijaili paljon vesihöyryä, joka sai ihon nopeasti kosteaksi.
Turistiryysis ja vesihöyryä.
Sateenkaartakin sai ihastella.
Vesiputousta voi ihastella sekä putouksen ylä- että alapäästä. Me parkkeerasimme auton ylös ja kävelimme sieltä hiukan yli kilometrin pituisen reitin alas. Sama matka pitää totta kai kävellä myös ylös, joten niille, jotka eivät halua liikuntaa, on alapäässä oma parkkipaikka.
Vesiputous alapäästä. Näkymät alhaalta eivät olleet hääppöiset.
Amerikkalaiset varoituskyltit olivat paikallaan, totta kai.
Minun mielestäni nämä maisemat olivat Seattlen-reissussa melkein kivointa. Todella hieno paikka. Jotenkin vähän maaginen. Turistiryysiskään ei ollut toukokuussa ihan niin paha kuin se varmasti kesällä on. Jos joku eksyy joskus tuonne lähistölle, suosittelen tsekkaamaan tämän putouksen.
North Bendin ja Snoqualmien kaupunkien luona oli hienoja maisemia.