keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas San Franciscossa

Me pääsimme maanantaina tsekkaamaan uuden Tuntematon sotilas -elokuvan elokuvateatterissa San Franciscossa. Elokuva ei ole (ainakaan tällä hetkellä) levityksessä Yhdysvalloissa, vaan kyseessä oli yksityinen ja siten hyvin ainutkertainen näytös vain tällä alueella.

Muutama viikko sitten mietin, milloinkohan me pääsemme näkemään tämän elokuvan, josta Suomen mediassa on viime aikoina kouhkattu melkein jopa liikaa. En tiennyt, että näytös oli tulossa. Olin missannut ilmoituksen tästä tapahtumasta aiemmin. Sain kuulla tästä, kun tapahtuma siirrettiin suurempaan paikkaan, sillä liput oli varattu loppuun ja kun kysyntää edelleen riitti. Onneksi saimme lippumme. Montaa tyhjää paikkaa ei salissa ollut, jos nyt oli yhtäkään (en ole varma).
Pieni elokuvateatteri San Franciscossa.
Jotkut tuntemani ulkosuomalaiset valittelevat sitä, kun ulkomailla asuessa putoaa helposti pois suomalaisen populaarikulttuurin parista: tv-sarjoja, leffoja tai suomalaista musiikkia ei välttämättä kovin helposti pääse näkemään ja kuulemaan. Minua tällainen ongelma ei ole kauheasti koskettanut. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut suomalaisista elokuvista, musiikista tai tv-sarjoista. Suomessa asuessani katsoin todella harvoin suomalaisia ohjelmia teini-ikäni jälkeen. Vaikka ulkomaille muutto on osittain aiheuttanut sen, että minua nyt kiinnostaa suomalaiset ilmiöt aiempaa enemmän, en silti pääasiassa ole kokenut isoksi ongelmaksi sitä, että suomalaiset leffat ja sarjat jäävät näkemättä ja musiikit kuuntelematta.

Tuntemattomasta sotilaasta olin kuitenkin hiukan kiinnostunut, osittain sen saaman mediahuomion vuoksi ja osittain siksi, että olen aina tykännyt siitä Väinö Linnan romaanista. Niistä vanhoista elokuvista en ole niin piitannut, ja olisin jatkanut elämääni vailla huolen häivää, vaikken koskaan olisi tätä uusinta filmatisointia nähnyt, mutta kivempi näin kuitenkin. Tosin itse asiassa en ollut hirveän innoissani lähtemään San Franciscoon maanantaina illalla yhden elokuvan takia, mutta mieheni puhui minut ympäri. Ei sitä Bay Arealla ihan kovin usein pääse katsomaan suomalaisia leffoja. Matka (65 km) ruuhkassa kesti 1,5 tuntia, San Franciscon keskustassa 3 mailin (vajaan 5 km:n) eteneminen vei puoli tuntia, mutta onneksi olimme lähteneet aikaisin ja olimme perillä melkein tunti ennen näytöksen alkamista.

Meillä oli muuten varmaan vähän astetta parempi esitys kuin niillä, jotka käyvät katsomassa tämän leffan Suomessa. Ovella oli nimittäin vastassa itse elokuvan ohjaaja Aku Louhimies. Ennen elokuvaa Louhimies piti pienen esittelyn ja elokuvan jälkeen oli vielä puoli tuntia aikaa esittää kysymyksiä, joihin Louhimies vastasi. Ja Bay Arean suomalaiset kyselivätkin paljon puolen tunnin aikana. Puhuttuna kielenä oli englanti, koska paikalla oli myös suomalaisten ei-suomea-puhuvia-perheenjäseniä. Elokuvassa oli myös englannin kieliset tekstitykset.
Herra Aku Louhimies.
Itse elokuvasta en nyt sano mitään, kun en mikään elokuvakriitikko ole. Ne katsokoon, keitä kiinnostaa ja keillä on mahdollisuus siihen. Olen tyytyväinen, että koimme tämän tilaisuuden. Tulihan siitä kotoinen fiiliskin, kun oli täysi elokuvasalillinen suomalaisia.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Nyt olen sen nähnyt: ihmiset todella viettävät öitään autoissaan nukkuen kuntosalin parkkipaikalla

Loppukeväästä kirjoitin Piilaaksossa näkyvästä ehkä hiukan erikoisesta ilmiöstä: ihmiset hengailevat autoissaan erinäisillä parkkipaikoilla (klik). Mainitsin postauksessani siitä, että todennäköisesti parkkipaikoilla myös nukutaan. Samalla kerroin kaveristani, joka oli todistanut sitä, kun aina auki olevan kuntosalin työntekijät ajavat aikaisin aamulla autossa nukkujia pois kuntosalin parkkipaikalta.

Nyt minun ei tarvitse enää kertoa vain kuulleeni kaveriltani tarinoita ihmisistä, jotka viettävät yönsä kuntosalin pihalla. 90 Days Challengeni aikana aloin välillä käydä tekemässä omia salitreenejäni aikaisin aamulla. Kun olin useasti kuntosalin parkkipaikalla ennen aamuseitsemää, pääsin todistamaan sen, että siinä missä minä saavuin treenaamaan aamulla ennen seitsemää, joku vasta heräili autossaan - siinä viereisessä parkkiruudussa.
Tämä kuva on otettu aamulla noin seitsemän aikoihin. Tuolla autossa joku tyyppi nukkui sikeän oloisesti. Hän oli rakentanut sinne itselleen kunnon systeemit nukkumista varten, joten ehkä kyseessä ei ollut mikään ihan harvinainen tilanne.
En ole yllättynyt tästä ilmiöstä, koska olinhan jo kuullut siitä ja koska onhan Piilaakson tuskastuttava ja kallis asuntomarkkinatilanne fakta. Ei täällä ole varaa kaikilla asua, mutta syystä tai toisesta (esimerkiksi työpaikan takia) tänne on silti tultava.
Tämäkin kuva aamuseiskalta. Kuvassa olevassa parissa autossa oli sen näköistä meininkiä, että niissä oli ilmeisesti vietetty yö.
Juttelin kuntosalin parkkipaikan käyttämisestä yösijana erään kollegani kanssa juuri viikko sitten. Hän ohjaa useana päivänä viikossa 6am-tunteja ja ihmettelee usein, miksi parkkipaikka on täynnä autoja, vaikka kuntosalilla ei todellakaan ole erityisen paljon ihmisiä. Tämä sali on eri kuin tämä, josta nämä minun kuvani ovat, mutta samaa ketjua ja samanlainen 24/7-auki oleva sali. Minähän ohjasin myös yli vuoden ajan 5:45am- ja 6am -tunteja, mutta sellaisella kuntosalilla, joka ei ollut öisin auki ja jonka parkkipaikalla oli vartiointi. Selvästi nämä nukkujat tietävät, minne kannattaa hakeutua, jotta saa olla yönsä rauhassa.
Miettikää, minkälaista olisi viettää yö henkilöautossa, kuntosalin parkkipaikalla, mahdollisesti monena yönä ja useasti. Tuskin kovin hauskaa. Vaikka auringonnousuun onkin hieno katselupaikka.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Garmisch-Partenkirchen Etelä-Saksassa

Vielä yksi Saksan fiilistelypostaus reissumme kohokohdasta: Garmisch-Partenkirchen -kaupungista. Itse kaupunki ei ollut kohokohdan arvoinen, vaan kohokohdan loi syymme mennä sinne: suomalaisen hyvän ystäväni häät. Ystävän häät tarkoitti totta kai myös sitä, että tapasin häissä monet muut suomalaiset ystäväni, jotka saapuivat Suomesta Garmisch-Partenkircheniin juhlahumuun.
Maisemat Garmisch-Partenkirchenissa, lähellä Itävallan rajaa, ovat kohdallaan.
Garmisch-Partenkirchenissa olisi varmasti ollut paljon kivaa katseltavaa ja aktiviteettia - lähinnä luontoa ja ulkoilua - , mutta valitettavasti silloin, kun meillä olisi ollut aikaa, sää ei suosinut, ja silloin kun sää olisi suosinut, ei ollut paljon aikaa. Saavuimme kaupunkiin Münchenista vuokra-autollamme kaksi Suomesta tullutta kaveriani takapenkillä perjantaina puolenpäivän jälkeen ja koko Garmisch-Partenkirchen oli sateinen, sumuinen ja kylmä. Eipä siinä paljoa maisemista nautittu. Tarkoituksena oli ollut mennä cable carilla jonkin vuoren näköalapaikalle. Meitä olisi kiinnostanut esimerkiksi Zugspitze, Saksan korkein vuori, mutta eipä niistä maisemista olisi mitään nähnyt kaiken sen sateen ja sumun keskellä, joten piti skipata.
Garmisch-Partenkirchen on tunnettu esimerkiksi mäkihypystä ja talviolympialaisista. Kävimme kääntymässä tässä mäkihyppyrin luona, ihan vain jotta voi sanoa käyneensä. Oli täysin samanlainen kuin ne muutkin mäkihyppymäet, joita olen elämässäni nähnyt, haha. Tuolla oli kyllä olympialaisten logo sentään, mutta se on tässä kuvassa piilossa.
Kävimme kääntymässä yhdellä kaupungin pääkadulla ja syömässä lounaan, mutta muutoin sateessa ei oikein viitsinyt tutustua kaupunkiin, eikä siellä kyllä mitään sateella ollutkaan. Onneksi häähotellilla oli uima- ja poreallas sekä saunat, ja seura oli mitä parhainta. Saimme samalla myös maistiaisen saksalaisesta saunakulttuurista: mitä alastomampana ja mitä enemmän ketarat levällään ollaan saunan lauteilla, sitä parempi? Suosittelen kaikkia saksalaiseen saunaan eksyviä miettimään tarkkaan, mihin kohtaa lauteita kannattaa istua, jos haluaa säästää silmiään. ;) Tai sitten meillä kävi todella erikoinen tuuri saksalaisten suhteen.
En tiedä, oliko tämä pääkatu Garmischin vai Partenkirchenin puolelta. Kaupungit ovat yhdistyneet, mutta molemmilla on edelleen oma "keskusta". Täällä ei ollut vesisateella mitään eikä ketään. 
Oli siellä kyllä kauniita taloja, joita ei oikein viitsinyt pysähtyä ihastelemaan, sillä olimme kaikki vähän kylmissämme ja hitusen märkiä. 
Lisää hienoja taloja. 
Hääpäivä oli lauantai ja silloin olikin jo upea ilma. Olimme etukäteen laskeskelleet, ettei meillä ole aikaa tehdä mitään isoja turistijuttuja ennen hääkirkkoa. Meidän oli mieheni kanssa tarkoitus mennä aamupalan jälkeen vähän kävelemään hotellin vieressä olevan järven ympäristöön, mutta juuri kun olimme melkein ulkona hotellihuoneen ovesta, päätimmekin nopeasti vaihtaa kävelylenkin autoiluun, ajaa yhden vuoren juurelle ja vetäistä cable carilla ylös tsekkaamaan maisemia. Jos olisimme nopeita, ehtisimme hyvin. Valitsimme lähimmän, Osterfelderkopfin, jonka näköalapaikka oli jossain noin 2050 metrin korkeudessa. Ja kannatti muuten mennä! Vai mitä meinaatte maisemista?
Cable carilla lähdettiin ylös.
Tällaiset maisemat avautuivat kohti Garmisch-Partenkirchenia.
Kännykkäkuva ei lainkaan tee oikeutta näille maisemille.
Minä, lumihuippuiset vuoret ja täysin kohmeessa olevat käteni. Tuolla oli kylmä ja tajuttoman tuulista. Hyvä, etteivät hiukset lentäneet päästä. Pipoa ei tietenkään ollut, mutta onneksi huppu sentään löytyi. 
Cable car -pysäkki, josta löytyy ravintola ja kahvila. 
Osterfelderkopfin näköalapaikka.
Tällaisella cable carilla noustiin ylös ja laskeuduttiin alas.  
Oli kyllä upea paikka. Olisi ollut kiva tehdä ylhäällä pieni kävelylenkki, kun maisemat olivat tuota luokkaa. Tuolta näköalapaikalta olisi kevyesti kävellytkin vähän alemmas toiselle huipulle, jossa olisi ollut toinen cable car -yhteys, mutta meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Vietimme huipulla aikaa noin puoli tuntia ja palasimme heti seuraavalla mahdollisella hissillä takaisin alas. Tulihan meille pienoinen kiire, kun piti kammata naamaa ja tukkaa ja vetää juhlatamineita päälle, mutta ehdimme kuitenkin hyvin ja todellakin kannatti.
Myös hotelliltamme, joka toimi häiden juhlapaikkana, avautui kauniit näkymät.
Aamusumukin oli kaunis. Nappasin tämän kuvan matkalla hotellin kuntosalille. Hääpäivän aamuna tuli hienosti ilmi ystäväpiirimme erilaiset mieltymykset: ennen aamupalaa yksi lähti vetämään hulluja mäkilähtöjä vuorille, minä lähdin vetämään kovaa HIIT-treeniä kuntosalille, kaksi meni aamukävelylle nauttimaan maisemista, yksi lähti uima-altaalle ja saunaan ja yksi taisi nukkua, kuten myös mieheni. Onneksi olemme näistä eroavaisuuksista huolimatta hyviä ystäviä. :) 
Myös maaseutu oli läsnä aivan hotellin vieressä, Baijerissa kun oltiin. 
Maisemat hotellin ja hääjuhlatilan pihalta sekä mieheni. 
Häät olivat ihanat, mutta ei niistä nyt sen enempää. Tosin mainitsemisen arvoista lienee se, että olin päättänyt antaa itselleni luvan syödä herkkuja ihan niin paljon kuin haluan ystäväni häissä, vaikka alkoholiin en suostunut koskemaan, ja niitä tulikin sitten syötyä yötä pitkin yllin kyllin. Rikoin siis 80 päivää kestäneen sokerilakkoni. Sokerihumala on muuten aito asia, ja aiheuttaa täysin samanlaisia oireita kuin alkoholihumalakin päänsärystä hoiperteleviin askeliin ja superenergisyyteen saakka. Krapulaa ei kyllä tullut, mitä ihmettelin suuresti, vaikka vetelin vielä vohveleita joskus aamuyöllä kolmelta. Aamupalalla kroppani jaksoi taas vetää sisäänsä kaiken sen ruoan, jonka matkan aikana muilla aamupaloilla olin itseltäni kieltänyt, ja vähän ehkä ylikin. Kohtuukäyttö on minulle tuntematon käsite.
Jälkiruokabuffetin antimia. Söin tällaisia satseja useamman kertaa. 
Seuraavana päivänä häiden jälkeen suurin osa kavereistani suunnisti Münchenin kautta takaisin Suomeen. Me jouduimme mieheni kanssa ajamaan takaisin sinne, mistä olimme alun perin lähteneetkin eli Berliiniin. Automatkalla sallin itselleni vielä Burgen Kingin ruoan, ihan vain jotta trans-rasvatkin saatiin korkattua takaisin ruokavaliooni... sekä pretzelin, joita nautin koko reissun aikana vain muutaman. Tarkoitus oli katkaista putki tähän ja ottaa lentomatkalle omat, terveelliset eväät, mutten ollut tietenkään ajatellut sitä, ettei Saksassa tosiaan ole kaupat auki sunnuntaisin. Saavuimme Berliiniin myöhään illalla ja löysin avoinna olevan kioskin ja huoltoaseman, joiden valikoimat olivat lähinnä karkkia ja alkoholia. Jäivät siis omat eväät saamatta.
Matkaevästä.
Kotiin palaaminen oli muuten hiukan haikeaa, ja ensimmäiset päivät reissun jälkeen sujuivat vähän apeissa fiiliksissä. Ei vain siksi, että lomalta palaaminen on aina kurjaa, vaan siksi, että kaverini palasivat Suomeen ja minä kotiin toiselle puolelle valtamerta. Koin hiukan samankaltaisia olotiloja kuin Suomen reissuilta palatessani: oli ihana palata kotiin, kun oli jo koti-ikävä, mutta samalla tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jättämässä jotain todella oleellista osaa itsestään taakse. Kumma tunne, mihin en ollenkaan ollut osannut varautua, sillä emmehän olleet Suomessa päinkään tällä reissulla. Ulkosuomalaisen tunne-elämä on joskun hyvinkin mielenkiintoista.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Päivä Münchenissa

Me olemme kotiutuneet takaisin Amerikan mantereelle reissustamme ja paluu arkeen on koittanut. Tässä postauksessa vähän fiilistelyjä Münchenista, lähinnä valokuvin. Me vietimme Münchenissa vain yhden kokonaisen päivän, mutta ajan lyhyyttä kompensoi laadukas seura: meidän ei tässä vaiheessa tarvinnut turisteilla enää kahdestaan, sillä kavereitamme alkoi saapua Suomesta Saksaan hääjuhlintaa varten ja saimme viettää päivän Münchenissa kaveripariskunnan kanssa.
Aamulla käppäilimme mieheni kanssa hetken kahdestaan, sillä kaverimme saapuivat kaupunkiin vasta puolenpäivän aikaan.
Loistoseuraa turisteiluun. 
Yhdessä päivässä ei paljoa ehdi turisteilla, varsinkin kun emme olleet liikenteessä ennen kuin vasta puolenpäivän jälkeen. Treffasimme kaverit Münchenin vanhan kaupungin laidalla ja kiertelimme hiukan vanhoja katuja pitkin Marienplatz-aukion ympäristössä.
Karlsplatz ja portti vanhaan kaupunkiin. 
Tuntui siltä, että koko Münchenin turistit olivat pakkautuneet vanhan kaupungin alueelle. 
Marienplatzilla sijaitseva uusi raatihuone, Neues Rathaus. Minä luulin tätä ensin tyyliin joksikin kirkoksi, sitten vanhaksi raatihuoneeksi, koska näyttäähän tämä aika vanhanajan rakennukselta. Ai miten niin en ollut perehtynyt yhtään Münchenin nähtävyyksiin? :D
Vanha raatihuone, Altes Rathaus, oli kuitenkin tämä tönö. 
Monumentti Odeonsplatzilla. En edes tiedä, mikä monumentti tämä on (tai no, joku Feldherrnhalle se on), mutta hieno se on, ja tosituristi valokuvaa aina kaikkea mahdollista, vaikkei edes tietäisi mitä.
Vanhasta kaupungista löytyy kiva markkina-alue, joka oli lounasaikaan aivan täynnä. 
Jos oluen juominen kiinnostaa, vanhassa kaupungissa sitä kannattaa juoda esimerkiksi kuuluisassa vanhassa panimoravintolassa Hofbräuhausissa. Tämä panimo on perustettu vuonna 1589, joskaan kuka tahansa rahvas ei ole päässyt sisään nauttimaan juomista ennen kuin vasta 1800-luvulla. 
Panimoravintolan sisällä musisoivat miehet nahkahousuissaan. Meno ravintolassa oli muuten aika railakasta keskellä arkipäivää ja mekkala sen mukaista. 
Ravintolan sisäpihalla oli rauhallisempaa kuin sisällä, ja me istuimmekin täällä tovin. Toiset toimivat asiaankuuluvasti ja joivat olutta sekä söivät makkaraa, toiset joivat valkkaria ja yksi nimeltämainitsematon kasteli suutaan vain vedellä ja kahvilla. 
Kävimme piipahtamassa myös valtaisassa Englisch Garten -puutarhassa, mutta siitä näimme ihan vain murto-osan.
Upea syyspäivä. 
Puiston kiinalainen torni, Chinese Tower. 
Vanhan kaupungin ja puistoilun jälkeen meillä oli vielä aikaa metroilla tsekkaamaan Münchenin maisemat olympiatornin näköalapaikalta.
Olympiaturm, Münchenin olympiatorni, jossa on totta kai näköalatasanne turisteille. Tuolla ei ollut muuten melkein ketään, ihan vain muutama hassu turisti. Ihanaa, kun ei tarvinnut jonottaa.  
Olympiatornin kupeessa sijaitsee myös BMW:n headquarters eli pääkonttori. Kuvassa myös pientä iltaruuhkan poikasta. Saksassa näkemämme ruuhkat eivät tietenkään olleet mitään Piilaakson ruuhkiin verrattuna, mutta kyllä tuollakin näkyi kunnon tukoksia ja autobahneilla onnettomuuksien aiheuttamia autojonoja.
Maisemat olympiatornista BMW:n pääkonttorin suuntaan. 
Maisemat olympiastadionin suuntaan. 
Olympiatornilta suunnistimme uudelleen vanhaan kaupunkiin syömään ennen kuin oli aika erota hetkeksi. Me jäimme mieheni kanssa vielä toiseksi yöksi Müncheniin, mutta kaveripariskunta jatkoi heti matkaa hääpaikkakunnalle. Sitä ennen söimme kuitenkin ihan älyttömän hyvää pretzelburgeria.

Todella hyvä illallinen. 
En nyt osaa sanoa Münchenista oikein mitään erityistä, sillä visiittimme oli niin lyhyt. Hyvää ensivaikutelmaa kaupunki ei kyllä antanut, mutta kyseessä taisi olla vain suurkaupunkeihin kuuluva ominaisuus: epämääräisiä alueita löytyy aina, ja meidän epäonneksemme osuimme tällaiselle alueelle heti ensimmäisenä iltana. Saavuimme mieheni kanssa päärautatieasemaa vastapäätä sijaitsevaan hotelliimme keskiviikkona illalla ja lähdimme etsimään ruokakauppaa. Aseman kupeessa ja yhdellä kadulla oli sellaista menoa että huh huh. Porukkaa oli sekä kännissä että aivan aineissa. Joillakin seisoi silmät niin pahasti päässä, että melkein hirvitti, ja minä en muuten pientä hätkähdä ja sitä paitsi olen nähnyt kaikenlaista entisessä ammatissani Turussa - niin ja San Franciscossa, jossa hiihtää kaikenlaista sakkia joka kulmassa. Alueella oli myös vähän sotkuista, ja tuli oikeasti sellainen olo, että viitsiikö tässä nyt edes paljon liikuskella. En tiedä, mikä alue oli kyseessä, mutta selkeästi se oli joku tällaisten tietynlaisten ihmisten kokoontumispaikka, sillä meno oli seuraavana iltana aivan samanlaista. Parin korttelin päässä oli kuitenkin jo täysin erilaista ja siistimpää, joten onneksi pääsin ensivaikutelmasta yli nopeasti.
Saksalaiset kyllä osaavat nämä alkoholijutut, kun crepejäkin saa alkoholin kanssa. Baileys-crepes kuulostaa erikoisen hauskalta, mutta jäi testaamatta. 
Minä en ole mikään makkaroiden tai lihan ystävä ja nämä kahvilan lihat jäivät maistamatta, mutta täytyy kyllä sanoa, että muutamat aamupalojen wurstit olivat todella hyviä. Varmaan minäkin söisin enemmän makkaraa, jos se maistuisi sellaiselta kuin Saksassa...  
Kiinnitimme muuten mieheni kanssa sekä Berliinissä että Münchenissa huomiota siihen, että sähköautoja ei Saksassa näy. Siellä ajetaan - tämä tuskin lienee yllätys - volkswageneilla, audeilla, vähän mersuilla ja jonkin verran bemareilla. Yhtäkään Teslaa ei tainnut tulla reissullamme vastaan eikä edes BMW:n sähköautoa. Latauspisteitä sähköautoille taisin nähdä Berliinissä ehkä kaksi ja kyseessä on kuitenkin suurkaupunki; Münchenissa ei osunut silmiin yksikään piste. Eihän tällainen autoprofiili ole tietenkään mikään yllätys Saksassa, ja me mietimmekin mieheni kanssa, olemmeko jotenkin piilaaksolaistuneet pahasti, kun sähköautojen puuttumiseen liikenteessä kiinnittää heti huomiota. Piilaaksossa sähköauto on se juttu ja kaikki muu on jo vähän jopa noloa. (Meidän perheessä on muuten ne kaksi bemaria. Sopisimme hyviin Saksaan asumaan...) Mutta toisaalta kun jossain tyyliin Turussakin näkyy Tesloja ja sähköautojen latauspisteitä, niin kyllä se nyt vähän ihmetytti, ettei suuren maan suurissa cityissa näkynyt ketään puhtaamman luonnon puolesta autoilijaa... Tai sitten me emme nyt vain sattuneet näkemään.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hääpäivä satulinnan kulmilla: Neuschwansteinin ja Hohenschwangaun linnat Etelä-Saksassa

Minun ja mieheni hääpäivä osui kätevästi Saksan reissuumme. Ajoimme tiistaina Berliinistä Etelä-Saksaan Baijerin alueelle Hohenschwangaun kylään, ja keskiviikkona vietimme hääpäiväämme ihastelemalla kylässä olevaa kuuluisaa Neuschwansteinin linnaa ja sen vieressä olevaa pienempää Hohenschwangaun linnaa.
Ajomatka Berliinistä Hohenschwangaun kylään on noin 730 kilometriä. Meillä meni aikaa 8 tuntia yhden pitkän pysähdyksen ja parin vessatauon kanssa. Maisemat olivat pitkälti tylsää autobahnia ja vasta aivan hetki ennen perillepääsyä maisemat alkoivat olla tällaisia. 
Aurinkokin alkoi laskea ennen kuin pääsimme perille. Matka Berliinistä etelään Hohenschwangauhin lähes Itävallan rajalle tarkoittaa jo melkein koko maan läpi ajamista pituussuunnassa, joten se on aikaa vievää puuhaa. 
Auringonlasku oli kaunis. Tuo edelläoleva auto alkoi hidastella ja joku ilmeisesti kuvasi maisemaa ikkunasta. Meidän takana tulevalla (todennäköisesti ei-turistilla?) meni hermot ja sieltä alkoi kuulua tööttäilyä. 
Neuschwansteinin linna on hyvin suosittu turistikohde. Linnaan pääsee vierailemaan vain opastetulla kierroksella, ja liput kannattaa ilmeisesti yleensä varata hyvissä ajoin. Me varasimme omat lippumme vain kaksi viikkoa ennen reissuamme, mutta onneksi lokakuun loppu ei ole mikään pahimman turistiryysiksen aika ja saimme liput ongelmitta. Myös pienempään Hohenschwangaun linnaan pääsee vain opastetulla kierroksella. Molemmat linnat sijaitsevat siis ihan vierekkäin Hohenschwangaun pikkukylässä. Osa nettisivuista antaa osoitteeksi Schwangaun kaupungin.
Neuschwansteinin linna Hohenschwangaussa. Kylässä vaikutti olevan yksi lyhyt pääkatu, jonka varrella on muutama pieni hotelli, pari turistikrääsäkauppaa, joitakin ravintoloita ja kioskeja. Vieressä sijaitsee isompi Schwangaun kaupunki, mutta en tiedä, mitä siellä on. 
Sanon Neuschwansteinin linnaa kuuluisaksi, mutta itse asiassa minä en edes tiennyt tällaisesta linnasta ennen kuin kaverini suosittelivat sitä minulle, kun kuulivat minun suunnistavan Münchenin lähistölle. Neuschwansteinin linnaa kutsutaan satulinnaksi ja Disney-linnaksi, sillä Walt Disney on ilmeisesti ottanut inspiraatiota tästä 1800-luvun lopussa rakennetusta linnasta prinsessatarinoihinsa. Henkilökohtaisesti en ole aivan vakuuttunut tästä satulinnatermistä. 
Linna, joka mielestäni hukkuu massiiviseen maisemaan ja vaikuttaa siksi pienemmältä kuin on.
Neuschwansteinin linna näyttää kuvissa satulinnalta ja hyvin suurelta. Kyllä se suuri onkin, mutta silti, kun saavuimme Hohenschwangaun kylään illalla pimeällä ja kun näin linnasta ensimmäisen vilauksen, mietin miehelleni ääneen "onko toi se pienempi linna". Sama fiilis jatkui aamun valossa: "Onpas se kyllä vähän pienempi kuin luulin", oli ajatukseni. Linna sijaitsee kohtalaisen lähellä Itävallan rajaa, ja maisemaa koristavatkin toisella puolella Itävallan Alpit ja toisella puolella vuoristo, jonka rinteessä linna sijaitsee. Luonto on siis niin massiivista, että suuri linna ikään kuin häviää siihen joukkoon, hukkuu maisemien upeuteen. Niihin kaikkiin postikorttilinnakuviin verrattuna linna on mielestäni todellisuudessa paljon pienemmän näköinen, mutta ehkä se oli tuo luontoäidin syy.
Katse kohti Itävaltaa Hohenschwangaun kylässä sijaitsevan Alpsee-järven rannalta. 
Itävallan puolella olevat Alpit koristavat maisemaa kauniisti. Tällainen näkymä avautuu Neuschwansteinin linnan parvekkeelta. Parveke on ainoa paikka, jossa linnassa sisällä saa ottaa valokuvia.
Neuschwansteinin linna oli Baijerin kuninkaan Ludvig II:n linna ja Hohenschwangaun linna Ludwigin isän, Maximillian II:n, linna. Ei historiasta sen enempää. Kävimme ensin Hohenschwangaun linnassa, joka oli aika symppis ja kohtalaisen kompakti. Kierros kesti puoli tuntia.
Hohenschwangaun linna. Kylässä on kaksi linnaa, joku museo, turistikaaos ja sitten näitä kuvassa näkyviä lintuja ja that's about it. Niin ja kauniit maisemat.
Valokuva valokuvaamisesta. 
Ekan linnan kierroksen jälkeen meillä oli nopsasti aikaa käydä valitsemasssa roskaruokaturistiravintoloista ja -kiskoista joku vähiten ällöttävin ja nopein vaihtoehto (valitettavasti nämä kriteerit kyllä sulkivat toisiaan pois) ja syödä kiireellä ennen kuin oli aika siirtyä seuraavan linnan kierrokseen. Minulla oli onneksi omat eväät, mutta voisiko joku panostaa turistipaikoissa joskus myös terveellisiin ruokiin?! Olen varma, että moni turisti söisi mieluusti jotain muuta kuin makkaraa, hodareita, pitsaa, pastaa tai leivitettyä kalaa tai kanaa.
Miehelleni kelpasi hyvin makkarat ja ranskalaiset, mutta minulle ei ollut yhtään mitään, etenkään kun emme ehtineet mennä kunnolla ravintolaan. Minulla oli onneksi sattumalta mukana yksi edellisen päivän automatkalta yli jäänyt salaatti. Kananmunat jäivät kyllä syömättä, sillä salaatti oli maannut yli 24 tuntia kylmälaukussa eikä siis ollut ihan kylmimmillään enää. 
Pikaisen ruokahetken jälkeen lähdimme kipuamaan kohti Neuschwansteinin linnaa, joka sijaitsee vuoren rinteessä. Ylös pääsee joko kävelemällä noin 1,5 kilometrin mittaisen tien ylös, maksullisella bussilla tai maksullisella hevoskärrykyydillä. Me kävelimme ylös. Linnan nettisivujen mukaan matka kävellen kestää noin 30-40 minuuttia. Meidän vauhdilla aikaa meni 20 minuuttia, meidän ohi kävelleiden useiden ihmisten vauhdilla varmaan alle vartti. Maksullista kyytiä liikuntakykyinen, terve ihminen siis tuskin tarvitsee, mutta toisaalta mekin otimme sitten bussikyydin alas, sillä siinä kohtaa myöhäistä iltapäivää oli jo aika väsy jetlagin ja huonosti nukutun yön jälkeen. Bussikyyti alas on halvempi kuin ylös.
Turisteille on tarjolla myös todellinen turistikyyti.
Neuschwansteinin linnan kierros kesti vain puoli tuntia, yhtä lyhyt siis kuin pienemmänkin linnan. Turistimäärät lienevät tuolla niin suuria, että kierrosten on pakko olla tehokkaita. Me emme olisi kyllä jaksaneet pidempää kierrosta. Oli kiva nähdä linna sisältä. mutta emme kaipaa kovin yksityiskohtaista selostusta historiasta saati yksityiskohdista. Keskittymiskyky alkoi herpaantua jo puolessa tunnissa.
Neuschwansteinin linna. Remonttikin oli käynnissä. Linna ei muuten koskaan valmistunut kokonaisuudessaan. 
Linnan sisäpihaa. Sisällä ei saanut ottaa kuvia. Nyt vasta jälkikäteen tätä kuvaa katsoessani tajuan sen, että tuonne sisäpihalle olisi selvästi päässyt jostain, mutta emme me hoksanneet käydä siellä tutkimassa.
Upeahan tuo linna on, ei käy kieltäminen, vaikka todellisuus olikin erilainen kuin kuvien perusteella minulle etukäteen syntynyt illuusio satumaisesta suurlinnasta. Minä en ole koskaan käynyt missään palatseissa enkä eurooppalaisissa linnoissa, joten tämä linna oli suurin ja massiivisin paikka, jonka toistaiseksi olen nähnyt.
Parhain näkymä linnaan on Marienbrück-sillalta. 
Linnakierrosten jälkeen ajoimme Hohenschwangausta noin puolitoista tuntia Müncheniin. Auton navigaattori ohjeisti meidät ajamaan läpi baijerilaisen maaseudun. Matka kulki aikamoisia pikkuteitä pitkin. Kyseessä oli arki-ilta, eikä meillä ole mitään tietoa, olisiko ollut olemassa joku autobahnikin, jota navi vältteli mahdollisen ruuhkan takia. Tulipa nähtyä baijerilaisia maaseutumaisemia kuin suoraan postikorteista: satumaisen oloisia pikkuisia baijerilaisia taloja (enemmän satumaisia kuin se linna), lehmiä, lisää lehmiä, tuoreen maidon myyntipisteitä, jotka tosin kaikki olivat kiinni, koska oli arkipäivä ja kello oli yli viisi ja sitten vielä lisää lehmiä. Kaunista seutua. Ei siellä tosin mitään ollut. Paitsi niitä lehmiä.
Baijerilaista maaseutua Neuschewansteinin linnalta kuvattuna. 
Olen muuten ottanut Saksan reissullamme tavaksi kirjoittaa blogipostauksia autossa. Tämä juttu on taas ruksittu automatkalla kuten Berliiniä koskeva postauskin oli ja myös julkaistu automatkalta, tällä kertaa matkalla Garmisch-Partenkirchenista Berliiniin. Jouduimme ajamaan tänään sunnuntaina takaisin Berliiniin paluulentoamme varten. Meillä koittaa nyt siis kotimatka, Istanbulin kautta San Franciscoon eli mikään ihan lyhyt keikka ei ole tiedossa.

Autoilu Saksassa on tässä reissun aikana tullut hiukan tutuksi, ja minulla on muutama kommentti saksalaisista huoltoasemista, vaikkei aihe satulinnaan liitykään. Minua on vähän ihmetyttänyt se, että vessat huoltoasemilla ovat olleet maksullisia, oli asiakas tai ei. Vessan käyttäminen maksaa 70 senttiä, tosin siitä saa 50 sentin lipukkeen, jonka saa käyttää ostamiseen. Eli periaatteessa asiakas maksaa vessakäynnistä 20 senttiä. Jännä systeemi. Etenkin kun moottoriteiden varsilta löytyy myös ilmaisia vessoja, jotka eivät ole huoltoasemien yhteydessä. Mikä idea siinä on, että ne ovat sitten ilmaisia?
Huoltoaseman maksulliset vessat. Saksalaisen tehokas porttisysteemi.
Näissä maksullisissa vessoissa on myös automaattinen istuinrenkaan pesu. Sitä arvostan. Piilaaksolaiset yleiset vessat ovat kärjistettynä todeten yleensä kohtalaisen saastaisia ja istuinrenkaat roiskuneessa vedessä, ehkä jopa ihan siinä pönttöön valuvassa ruumiin nesteessäkin, joten oli kiva muistaa, että puhtaitakin yleisiä vessoja on olemassa.
Itsekseen pyörivä ja peseytyvä istuinrengas. Ei ole muuten eka kerta, kun blogistani löytyy rehellinen kuva vessanpöntöstä.
Saksalaiselta huoltoasemalta saa myös vahvaa viinaa. Mitä tähänkään nyt sitten toteaisi... Saksalaiset. ;)
Vähän jäkkeä automatkalle mukaan huoltoasemalta.