Metsään meni

Menin sunnuntaina metsään. Mieheni ja kavereideni kanssa. Niin ja yhden koiran kanssa.

Metsäseuraa.

En ole pitkään aikaan ollut metsäilemässä. Enkä edes ulkoilemassa eli kalifornialaisittain finglishina haikkaamassa. Jouluna kävimme äidin kanssa, mutta sitä edellinen kerta taisi olla joskus kesällä.

Joku on joskus väittänyt, että luonnossa sielu lepää. Tai jotain muuta tosi teennäisen kuuloista. Muistan, kun varhaisnuoruudessani äitini ehkä joskus mainitsi minulle, että voisin käydä useammin ulkoilemassa. Sanoin silloin aina, että ulkoilusta tulee pää kipeäksi. Joskus tuntuu, etten ole kehittynyt paljon sitten noiden aikojen. Ulkoilu viikonloppuisin on melkoisen suosittu harrastus monien tuntemieni piilaaksolaisten keskuudessa. Minä en ole saanut kunnon pääsylippua niihin kerhoihin.

Jos joku rakastikin eilistä ulkoilua, niin tämä toveri.

Meillä oli kyllä eilen oikein kiva parin tunnin metsäreissu. Hyvässä seurassa on aina kiva tehdä kaikenlaista. Nyt minullakin on taas sellainen fiilis, että hei... pitäisikö oikeasti käydä ulkoilemassa useammin. Varmaan en käy, mutta fiilis on tärkein.

Sieluni ei lepää, vaikka kuinka tuijottelisin tällaisia.

Tai tätä.

Päätä ei särkenyt metsästä tullessa, mutta illalla kyllä. Sattaa toki olla, että särky tuli vain siitä, kun menin mieheni kanssa ulkoilun jälkeen syömään ravintolaan 2000 kaloria per naama (kaikki ilo ja kunnia ruokalistoille, jotka täällä päin maailmaa kiltisti ilmoittavat jokaisen ruoan kalorimäärän - kuka tarvitsee siihen tarkoitukseen jotain appeja tai muita?!). Ehkä ruokavaliolla on vaikutusta siihen, jääkö ulkoilusta hyvä fiilis vai se päänsärky, mutta mitään en myönnä.

Ravintolassa sieluni melkein lepäsi, kun tuijotin tätä sanomaa ja mietin, pitääkö se paikkaansa minun kohdallani.

En ehkä joka viikonloppu aio mennä metsään, mutta tämä sunnuntai oli oikein mukava.

Jouluisia ja ei-niin-jouluisia kuvia joulusta

Meidän joulu sujui rennosti ja mukavasti: syömistä, ulkoilua, herkkuilua ja jouluelokuvia. Niin ja sitä minun perinteistä jouluflunssaani sairastaen.

Joulurauhan julistus pitää aina katsoa Yle Areenasta jälkikäteen, vaikka tuntuukin hiukan tyhmältä katsoa se ei-livenä ja ihan väärään aikaan. Tuo se kuitenkin vähän sitä jouluaaton tuntua. Turku jouluaattona oli yhtä harmaan näköinen kuin muistoissanikin.

Kävimme jouluaattona äitini kanssa vähän kävelemässä. Tässä kotimme lähellä olevassa puistossa saa kävellä eukalyptuspuiden alla. Hyvä tuoksu.

Joulusanoma?

Amerikkalaisille jouluaatto on sellainen päivä, jona mennään ja kuljetaan ihan kuin muulloinkin, mitä nyt ehkä enemmän stressaantuneena. Tänä vuonna aattona pelattiin meidän lähellä yksi jenkkifutiksen peli ja moni tuttuni suunnisti sinne somekuvien perusteella. Kuvassa taustalla näkyy Levi's Stadion, San Francisco 49ersien kotikenttä, joka sijaitsee aika lähellä meidän kotia. Kävelimme äitini kanssa stadionin viereen ja kävimme kuikuilemassa peliin meneviä.

Itsetehdyt porkkana-, lanttu- ja bataattilaatikot olivat maukkaita, kuten viime vuonnakin. Se saksalaisesta lihakaupasta hankittu ja äitini pitkälti paistama Swedish Ham oli myös hyvää, joskin mielestäni selvästi mauttomampi kuin suomalainen harmaasuolattu kinkku. Tosin en ole kyllä syönyt suomalaista joulukinkkua vuoden 2014 joulun jälkeen, joten olen varmaan vain unohtanut. Äitini Suomesta tuoma sinappi onneksi toi kinkun kanssa makua.

Äitini hoiti pitkälti joulukinkun paistamisen, mutta mieheni toimi lihamestarina ja leikkasi kinkun.

Tämä kuva on itse asiassa joulupäivältä, koska tästä tuli hienompi kuin jouluaattona otetusta kuvasta.

Me pidämme kiinni suomalaisesta tavasta juhlia joulua: rauhoitumme jouluaattona jo aamusta ja nautimme pitkistä joulunpyhistä. Tosin tänä vuonna jätimme juhlinnan vain kahteen päivään: jouluaattoon ja joulupäivään. USA:ssa tosiaan ainoastaan Christmas Day on ns. ainoa joulun pyhäpäivä. Tapaninpäivää ei edes tunneta.

Joulumekkoni. Meillä oli mieheni kanssa myös amerikkalaiseen tapaan jouluperhepyjamat eli samanlaiset pyjamat, jotka päällä oli hyvä hengata pitkin päivää. Ja nimenomaan niitä pidettiin päivällä. 

Meidän joulupäivään kuuluivat muuten olennaisesti lehmät, sillä kävimme ulkoilemassa Piilaakson kukkuloilla. Menimme samaan paikkaan, jossa mieheni kanssa koimme kesällä suuren seikkailun, kun pakenimme lehmiä ja syyllistyimme rikokseen (klik). Nyt kohtasimme lehmät uudelleen, emmekä tällä kertaa jääneet arpomaan, vaan menimme rohkeasti lävitse.

Joulupäivän ulkoilun maisemia.

Piilaakson kukkuloilla laiduntavat lehmät. Kukkulat ovat pitkälti keltaisia, sillä sadetta ei ole näkynyt eikä kuulunut. Tämä on äitini ottama kuva.

Piilaakso on todella niin maaseutua, että ulkoilureitit kulkevat lehmälaumojen lävitse. Tästä me kuljimme noiden keskeltä. Äitini, jonka mielestä lehmä on maailman leppoisin eläin (on se varmaan joo), käveli näiden vierestä tyynen rauhallisena. Oikea asenne ratkaisee, haha. 

Lehmä ihastelemassa Piilaaksoa usvan lävitse. Äitini ottama tämäkin kuva.

Teimme kahden tunnin reippaan ulkoilun. 

Tänään "tapaninpäivänä" mieheni meni jo töihin, ihan omasta tahdostaan, ja me lähdimme äitini kanssa Tech Museum of Innovation -museoon San Josen downtowniin. En ole koskaan aiemmin käynyt ko. museossa, koska se on enemmän lapsille kuin aikuisille, mutta menimme sinne nyt katsomaan Bodies Decoded -näyttelyä.

San Josen Tech-museo.

Bodies-näyttelyssä on oikeita lihaksia ja luurankoja. Olen nähnyt vastaavan näyttelyn NYC:ssa joitakin vuosia sitten ja tykkään kovasti. Aika vaikuttava ja mielenkiintoinen.

San Josen downtownia museon parvekkeelta katsottuna.

Tämä joulu oli kolmas joulumme pois Suomesta. Täytyy sanoa, että hyvin se joulu onnistuu täälläkin ja nyt siihen on jo niin tottunutkin, ettei edes osaa ikävöidä joulua Suomessa. Asiaa tietysti hiukan auttaa se, että saimme ainakin yhden perheenjäsenen vierailemaan luonamme jouluna, sillä perheen puutehan se luo sen suurimman ikävän. Saa nähdä, mitä ensi vuoden joulu tuo tullessaan.

Paljon ruokaa, jonkin verran elokuvia ja vähän ulkoilua

Meidän viikonloppu koostui otsikossa mainitusta yhdistelmästä. Fiilis oli kohtalaisen laiska koko viikonlopun, mutta onneksi aina ei tarvitse olla tekemässä kaikenlaista aktiivista.

Lauantaina kävimme kaveripariskunnan kanssa lounaalla Korean BBQ-ravintolassa. Tässä taas oiva esimerkki aasialaisesta ruokakulttuurista, josta pääsee nauttimaan Piilaaksossa. Olen aiemmin syönyt Korean barbecueta vain kerran.

Korean BBQ-ravintolassa side dish -ruoat (näille on joku oikea nimikin, en vain tiedä sitä) ovat valmiina ja liharuoat tilataan sitten itse. Keskellä on grilli lihoja varten. 

Asiakas grillaa itse omat lihansa. Paikasta riippuen tarjoilijat saattavat myös (ainakin tarvittaessa) auttaa. 

Lounaalla sai täytettyä lihakiintiöt täyteen useiden viikkojen ajalle. Täyden mahan kanssa olikin hyvä suunnata elokuvateatteriin, nostaa jalat ylös ja katsoa Despicable Me 3. Oli kohtalaisen väsynyt jatko-osa, mutta lastenelokuva virkisti minua ja miestäni hyvin.

"Odota, mulla on palmuolo", sanoin miehelleni pysähtyessäni kuvaamaan palmua leffateatterin edessä.

Tarkoitin jalat ylös ihan kirjaimellisesti. Despicable Me 3 meni todella pienessä salissa, mutta ainakin tuolit olivat kivat. 

Sunnuntaina meidän oli tarkoitus mennä ulkoilemaan rannikolle, koska siellä olisi (ehkä) ollut viileämpi ilma kuin laaksossa. Meitä kuitenkin laiskostutti sunnuntaina sen verran paljon, ettemme jaksaneet lähteä minnekään kovin kauas tekemään pitkää kävelyä. Niinpä suuntasimme vain puolen tunnin ajomatkan päähän. Minulla oli ajatus, että haluan ulkoilemaan vain, jos menemme jonnekin viileään. 30 asteen helle kun ei nimittäin innostanut haikkailuun. Päädyimme kuitenkin lopulta juuri sellaiselle kuumalle kukkulalle, jonne aurinko porottaa suoraan, varjoja ei ole ja jossa kuivunut ruohikko oikein hehkuu kuumuutta. Ei siis mennyt ihan halujeni mukaan eikä ulkoilukaan sitten ihan napannut siinä helteessä.

Kuten otsikossa on mainittu, kävelyä tuli siis vain vähän. Reilun tunnin jälkeen palasimme autolle ja ajoimme syömään Chili'siin, koska ainakin siellä oli ilmastointi eikä yhtään kuuma, hah. En ole aiemmin syönyt siellä hampurilaista, mutta nyt kokeilin. Oli ihan hyvää.

Valokuvaaja olisi ehkä voinut keskittyä kuvassaan tuohon hampparin alaosaan eikä hyvin epämääräisen ja tylsän näköiseen yläosaan, joka jäikin puoliksi syömättä. 

Elokuvateema jatkui sunnuntainakin ruokailun jälkeen, kun katsoimme kotona leffan nimeltä the Impossible. Se kertoo siitä vuoden 2004 tsunamista, jonka takia kaikki suomalaisetkin varmasti tietävät, mikä tsunami on. En ollut tiennyt tällaisesta elokuvasta, mutta elokuva tuli puheeksi kosmetologini kanssa, kun puhuimme viikko sitten maanjäristyksistä ja tsunameista. Hänen mukaansa Santa Barbarassa oli vähän aikaa sitten pieni tsunami, kun hän oli siellä käymässä. Öh okei. Tuota noin... En ihan uskonut tätä hänen kertomaansa. :D Vaikka mistäpä minä tiedän - ehkä on olemassa joitain pikkutsunameita, jotka eivät ole mitään tuhansia ihmisiä tappavia massiivisia aaltoja, joillaiseksi minä käsitän tsunamit. Sanoisin niitä ehkä vain aalloiksi ja epäilen vahvasti, että Santa Barbarassa olisi nähty mitään isoja aaltoja kovempia ilmiöitä, mutta joka tapauksessa kasvohoitoni yhteydessä käytiin lävitse useampikin erilainen luonnonkatastrofi, joka Kaliforniaan voi iskeä. (Kosmetologini kertoilee muuten usein vähintäänkin hiukan huvittavia juttuja, joita en aina ihan usko. Olen jopa kerännyt niitä ylös. Saan mieheni kanssa aina viihdettä, kun kerron niitä hänelle. Ehkä joskus kerron teillekin.)

En tiedä, miksen ollut tiennyt tällaisen elokuvan olemassaolosta. Aihe on mielenkiintoinen ja leffassa on Ewan McGregor, josta olen aina tykännyt. Oli siis pakko nähdä, kun nyt sain tästä tietää. Ei aiheensa puolesta mikään kevyin elokuva sunnuntai-iltapäivään, mutta tykkäsin kyllä. Surullinen tositarina, mutta kauniisti toteutettu elokuva eikä ihan hirveän ylidramatisoitu niin kuin olisi voinut kuvitella.

Elokuvaan täysin liittymätön puu, joka oli mielestäni valokuvamaisen hieno. 

Kaiken kaikkiaan oli kiva ja rentouttava viikonloppu, mutta jostain syystä minua edelleen näin maanantaina väsyttää ihan kamalasti.

Kun pakenimme lehmiä

Meillä oli eilen mieheni kanssa hyvin toimintapitoinen ulkoilu, jota minäkään "haikkaaminen on niin tylsää" -mielipiteitä aina joskus laukova tyyppi en voi millään mittarilla pitää tylsänä. Kahden tunnin aikana jouduimme lehmien piirittämäksi, pakenimme lehmiä, kiipeilimme aitojen yli, rämmimme pusikoissa, syyllistyimme rikokseen, olimme tuntemattomien ihmisten kyydissä ja lopulta palasimme aloituspisteeseen Uberilla.

Mutta aloitetaanpa alusta. Kävimme kävelemässä Ed Levin County Parkissa, joka on ihan meidän lähellä, vain 20 minuutin ajomatkan päässä. En ole aiemmin käynyt siellä, enkä ole ihan varma, haluanko uudelleen...

20 minuutin päässä meiltä on tällaista maaseutua.

Puolisentoista tuntia meni oikein mukavasti. Noustiin ylös kukkulalle ja sitten lähdettiin takaisin alas. Olimme menneet reitillämme monen grazing gaten eli lehmien laiduntamisalueita rajoittavien porttien lävitse, mutta lehmiä ei ollut näkynyt. Olenkin jo aiemmin maininnut täällä, miten on ihan yleistä, että ulkoilureitit kulkevat läpi lehmien laiduntamisalueiden. Olen lehmiä usein nähnytkin, mutta ne eivät ole koskaan kiinnittäneet minuun mitään huomiota ennen tätä päivää.

Lopulta kohtasimme laiduntamisportin, jonka toisella puolella päivysti kuusi isoa lehmää. Minä ilmoitin miehelleni heti alkuunsa, etten varmana astu portista sisään. En ole aiemmin suhtautunut lehmiin varauksella. "Lehmähän on maailman leppoisin eläin", totesin joskus kaverilleni, mutta sitten hän kertoi minulle tarinoita, joiden perusteella lehmät ovat kaikkea muuta kuin leppoisia. "Amerikkalaiset lehmät on ihan hulluja", kaverini on ilmoittanut sen jälkeen, kun on joutunut hyökkäävien lehmien kanssa vastatusten ulkoillessaan (hänellä oli koira mukana). Hänen kaverinsa on joutunut jopa lehmien tallomaksi!

Oli kuivaa ja kuuma.

Se, että lehmä kävisi kävelijän kimppuun, on hyvin harvinaista, ja netistä lukemieni kertomusten perusteella viimeisten vuosien tapahtumat ovat olleet ihmisten käyttäytymisen syytä. Yleensä ihminen ei ole edes loukkaantunut lehmän takia, vaan oman toimintansa takia: paniikissa ihmiset ovat kiivenneet puuhun ja pudonneet tai loukanneet itsensä kiivetessään piikkiaitojen ylitse (amatöörit - meidän tarinamme osoittaa, että piikkiaidan yli ja ali pääsee helposti ilman tapaturmia, jos tietää, mitä tekee. :D) Tilastollinen harvinaisuus ei kuitenkaan lämmittänyt mieltäni siinä vaiheessa, kun porttia vartioi monta isoa lehmää, jotka tuijottivat meitä tulijoita liikahtamatta.

Me kuitenkin lähestyimme porttia rauhallisena, koska takaisinpäin kääntyminen ei huvittanut. Kun minä olin vain muutaman metrin päässä, lehmät kääntyivät ja lähtivät pois. Tämä oli hyvä merkki. Lehmät selvästi pelkäsivät meitä. Menimme portista sisään ja jatkoimme matkaa.

En ottanut porttia vartioivista lehmistä kuvaa ennen kuin tässä vaiheessa, kun ne jo pakenivat pois.

Nopeasti saavuimme aukealle alueelle, jossa oli paljon lehmiä. Varmaan yli 30. Ne söivät siellä ruohoa rauhallisina. Niitä oli kuitenkin kävelyreitin molemmin puolin ja ihan reitin vieressä ja muutama jopa reitilläkin. Tässä vaiheessa alkoi epäilyttää. Muistin lukeneeni, että joo, ei se lehmä ole aggressiivinen eläin, mutta lauman lävitse ei silti kannata lähteä kävelemään, jos on vaihtoehtoja.

Takaisinpäin kääntyminen ei edelleenkään huvittanut, mutta ei myöskään lehmälauman lävitse kävely. Varsinkin kun reitti näytti jatkuvan lehmien keskellä pitkän matkaa. Vähän siinä sitten arvoimme, mikä taisi olla ensimmäinen virhe. Vaikka liikuimme ja puhuimme rauhallisesti, epämääräinen liikuskelu taisi herättää lehmien huomion.

Lehmien määrä ei käy ilmi tästä, mutta tämä kertoo, millaisesta tilanteesta lähdettiin. Lehmät rauhallisina pellolla. Jos tilanne olisi pysynyt tällaisenä, ei olisi pelottanut jatkaa eteenpäin.

Nopeasti takaisinpäin kääntyminen ei ollut enää edes vaihtoehtona. Jostain ilmestyi lisää lehmiä, jotka blokkasivat reitin takaisin portille. Sitten lehmät aloittivat ääntelynsä. Siinä tilanteessa kutsuin niitä ammuu-ääniä vitsillä sotahuudoiksi. "No nyt ne tulee", sanoin miehelleni, enkä ollut väärässä. Jostain käsittämättömästä syystä ne kaikki aiemmin rauhallisesti ruohoa syövät kolmekymmentä lehmää eivät enää yhtäkkiä vaikuttaneetkaan rauhallisilta. Ne olivat kaikki nostaneet päänsä ja yksitellen ne alkoivat tulla rinnettä alas kohti meitä. Ensin hitaasti, sitten vähän nopeammin.

Lehmiä reitillä ennen kuin ne aloittivat vakaan lähestymisensä.

Näin jälkikäteen on helppo sanoa, että ehkä olisi vain pitänyt rauhallisesti kävellä lehmälauman läpi tai ainakin palata takaisin, mutta kun 30 lehmää lopettaa syömisensä ja alkaa tallustella kohti syystä, jota en ymmärrä, ei tuntunut siltä, että haluan testata, kuinka leppoisa eläin lehmä on. Sillä aiemmin missään koskaan lehmät eivät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota; joskin olen aikaisemmin nähnyt lehmiä vain vähän kauempana ulkoilureiteistä. Silloin lehmät ovat vain syöneet, vaikka ohi kävelisi useampikin haikkaaja. Mieleeni pulpahtivat tuossa hetkessä kaverini kertomukset. Kaverini on tasapainoinen, järkevä ja fiksu ihminen, ei hän pelkäisi asioita ilman syytä, joten olin lähes varma, että tulen vähintään kuolemaan.

Mieheni on onneksi rauhallinen ja järkevä ihminen, muttei hänkään kuitenkaan ajatellut haluavansa kävellä lehmälauman lävitse, kun ne yhtäkkiä käyttäytyivät niin päinvastoin kuin voisi olettaa tai kuin lehmät portilla olivat käyttäytyneet. Mieheni kartoitti meille toista reittiä pusikossa ja ohjasi meidät korkeiden heinien läpi viereiselle pienelle joelle. Onneksi olemme Kalifornian kesässä, jolloin joki tarkoittaa sellaista pientä ojaa, jonka yli voi astua.

Väliin vähän keventävää maisemakuvaa. Siellä se Piilaakso on.

Toinen virhe saattoi olla perääntyminen, sillä lehmät seurasivat meitä. Niitä oli paljon ja ne lähestyivät vailla pienintäkään merkkiä siitä, että niitä olisi pelottanut. Lähdimme rämpimään kivien, keppien ja puiden oksien seassa joen vartta pitkin, kunnes äkkiä tuli stoppi, sillä vähän matkan päässä edessämmekin oli lehmä. "Ne on piirittänyt meidät, tää oli niiden suunnitelma", sanoin miehelleni ja olin oikeasti jo aika hätääntynyt. Tärisin ja sydämeni hakkasi. Se oli varmaan kolmas virhe. Lehmät todennäköisesti aistivat paniikkini.

Vaihtoehtomme oli joko kohdata yli 30 lehmää, jotka lähestyivät meitä eri suunnilta tai hypätä ojan yli. Harmi vain, että ojan toisella puolella oli piikkiaita. Julkisissa county parkeissa piikkiaita voi merkitä vain yhtä asiaa: yksityisaluetta. Isot ulkoilualueet ympäröivät usein yksityisalueita, jotka on merkitty tarkoin karttoihin ja jotka on aidattu.

Toisen ihmisen maalle ilman lupaa meneminen ei välttämättä koskaan ole hyvä ajatus. Yhdysvalloissa ilman lupaa astuminen alueelle, joka on Private property, on ehkä typerin idea koskaan. Tässä kohtaa aitaa ei sentään ollut isoja "No trespassing" tai "Do not enter" kylttejä, mutta aita itsessään ajoi asiansa aika selkeästi. Ajatus siitä, että syyllistyn rikokseen nimeltä illegal trespassing, ei kuitenkaan pelottanut ihan niin paljon kuin fakta niistä kymmenistä lehmistä. Sitä paitsi olemme Kaliforniassa, jossa tuskin kukaan ihan heti tulee aseen kanssa ampumaan luvatonta tunkeutujaa. Niinpä hyppäsimme ojan ylitse ja astuimme matalan piikkiaidan yli turvaan. Tässä vaiheessa lähimmät lehmät olivat vain muutaman metrin päässä.

Paniikiltani nappasin sentään yhden kuvan todistusaineistoksi. Siellä ne väijyvät ja lähestyvät. 

Piikkiaidan toisella puolella oli pöpelikköä, joka oli korkeampaa kuin mieheni, joka on jo aika pitkä. Kaiken lisäksi heinät olivat sellaista raapivaa ja piikikästä sorttia. Siellä sitten tarvoimme, kun ei muutakaan mahdollisuutta ollut. Sitten tuli toinen piikkiaita vastaan. Sen me alitimme, sillä se oli niin korkea. Kumpikaan meistä ei loukkaantunut näissä aitaoperaatioissa. Naarmuja tuli vain heinistä. Sitten tuli lisää pöpelikköä. Kartasta näimme, että ihan vieressä meni tie, private road totta kai. Lopulta pääsimme sinne.

Yksityistien vieressä oli asuinrakennuksia. Ohitimme ne nopeasti ja lähdimme kävelemään tietä pitkin. Päätimme kävellä takaisin julkiselle tielle. Ehdin juuri todeta miehelleni, että "Toivottavasti joku asukas ei nyt just aja tästä ohi", kun takaamme kuului jo auton ääni ja kunnon amerikkalainen auto eli pick-up ilmestyi näkyviin. Voi mikä tuuri! Oikeasti lopulta kuitenkin hyvä tuuri.

Muutama selviytyjä Kalifornian tuliunikko.

Onneksemme autossa ollut talon omistaja oli hyvin ystävällinen eikä vaikuttanut olevan moksiskaan siitä, että olimme hänen maillaan ja selvästi tulleet sinne erinäisten aitojen yli. Esitimme anteeksipyyntöjä monin eri lausein, ja minä selitin tarinaa lehmistä. Omistaja kyseli, olemmeko kunnossa ja kuinka paljon juomavettä meillä on vielä jäljellä. Hän ilmoitti, että meillä on edessämme parin mailin kävelymatka julkiselle tielle, ja sieltä on taas monen mailin matka takaisin puiston portille. Yksi maili on siis 1,7 kilometriä, joten mitään ihan lyhyitä matkoja nämä eivät olleet. Periaatteessa olimme ihan puiston vieressä, mutta reittiä takaisin puistoon luonnon keskeltä ei ollut, ja autotiet kiersivät kaukaa.

Omistaja olisi voinut viedä meidät takaisin ylös kukkulalle ulkoilureitin varrelle, mutta "we can't know if the cows are there". Hän kyllä ohimennen huomautti, etteivät ne lehmät ole ihmiselle vaarallisia, muttei kuitenkaan selkeästi halunnut saattaa meitä takaisin sinne, missä lehmiä saattaisi olla. Autoa ajoi joku muu mies, jolta omistaja kysyi lupaa, voisimmeko me hypätä kyytiin, jotta pääsisimme päätien varrelle ja sieltä saisimme tilattua Uberin. Lupa irtosi ja me kipusimme takapenkille. Yritimme kyllä sanoa, että kävelemme, mutta kuulemma matka olisi turhan pitkä. Oli muuten elämäni ensimmäinen kyyti pickupissa. Lavalla ei sentään tarvinnut matkustaa.

Kävelyn alussa jaksoi vielä katsoa maisemia ja poseerata. 

Matka päätielle oli tosiaan pitkä, meiltä olisi loppunut vesi kesken sillä kävelyreissulla. Meidät jätettiin julkisen tien varteen, ja kun auto ajoi pois, minua alkoi jo vähän naurattaa. Koko homma alkoi tuntua hauskalta. Voi kunpa olisimme kuulleet, mitä miehet puhuivat autossa meidän poistuttua. Hullut maahanmuuttajat, jotka juoksevat karkuun lehmiä...

Navigaattori kertoi tässä vaiheessa, että takaisin autollemme olisi kävelymatkaa yli 1,5 tuntia. Onneksi operaattorimme pisti parastaan keskellä maaseutua ja meillä oli jopa netti, joten tilasimme sen Uberin.

Lopulta sitten olimme takaisin autollamme. Tämä tarina huvittaa minua hiukan näin jälkikäteen. Aikamoinen paniikki lehmistä. Mutta juuri äsken kuulin kaveriltani, että se puisto, jossa hän on joutunut aggressiivisesti käyttäytyvien lehmien kanssa tekemisiin ja jossa hänen kaverinsa joutui lehmien tallomaksi... no sepäs onkin tuo sama puisto! Mieheni jo ilmoitti, että ensi viikonloppuna menemme kohtaamaan pelkomme ja palaamme noiden samojen lehmien luokse, mutta minä en ole ollenkaan vakuuttunut.

Ed Levin County Parkissa oleva järvi.

En tiedä, oliko tämä fiksua varovaisuutta vai merkki totaalisesta oikeasta luonnosta vieraantumisesta. Miehenikin sentään maanviljelijän poika suomalaiselta maaseudulta. En kuitenkaan riskeeraisi 30 lehmän kanssa. Sitä paitsi kaverini juuri kertoi minulle viime vuonna tapahtuneesta loukkaantumisesta ja jopa kuolintapauksesta. Lehmät vaarattomia eläimiä siis? En tiedä, uskallanko kaivaa oikeat lehtiuutiset esiin jostain netin kätköistä ja selvittää, onko syy ollut lehmissä vai enemmänkin tyhmissä ihmisissä... Jatkossa toivon kuitenkin lehmättömiä ulkoiluja.

Todellakin Memorial Day -perinne

Unohdin Seattle-postauksessani mainita siitä, että tuliaisiksi matkalta toin saman mitä nykyään näköjään tuon kaikilta reissuiltani: flunssan. Koko viime viikko meni kipeänä, mutta onneksi tauti hellitti viimein viikonloppuna. Meillä oli vielä oikein pitkä viikonloppu, sillä maanantaina oli Memorial Day.

Maanantaina Memorial Dayna kävimme ulkoilemassa paikassa, jossa mehiläiset tekivät töitään, ja kyltissä kehotettiin varovaisuuteen. Joku voisi taas sanoa jotain itsestäänselvyyksistä...

Selkäkipua varten myönnetty sairauslomani päättyi virallisesti perjantaina, mutta saikku on käytännössä jatkunut, sillä en ole saanut lääkäriltäni vielä mielipidettä siitä, voisinko palata ohjaamaan, ja ilman lääkärin lausuntoa, en voi mennä työpaikoilleni. Viime vuonna totesin sairastelustani tulleen selkeä Memorial Day -perinne ja mietin, mitähän seuraavana vuonna. No tässä sitä ollaan taas. Jos olisin vuosi sitten ääniongelmieni kanssa kamppaillessani tiennyt, että vuoden kuluttua ääneni saattaa edelleen välillä vaivata ja että sen lisäksi olen satuttanut jalkani ja että noiden ongelmien päälle olen vielä kaiken lisäksi taas saikulla ja tällä kertaa selkäongelman takia, olisin varmaan antanut vain periksi. Ehkä se olisi ollut parempi. Ehkä olisin säästynyt paljolta ja saattaisin voida huomattavasti terveellisemmin kuin voin nyt.

Vihreät nurmikot ovat niin enää muisto vain.

Oli miten oli, selkäsaikkua ja liikkumattomuutta on takana 11 viikkoa. Sunnuntaina kävin tämän piiiiitkän tauon jälkeen ensimmäistä kertaa kokeilemassa bodypumppia, ihan vain osallistujana. Särkyni ei ole ihan kokonaan vielä poissa, mutta se on vain jäänne vanhaan kipuun verrattuna, ja fysioterapeuttini sanoi, että toki voin käydä kokeilemassa, miltä tunti tuntuu. Pienillä painoilla ja hyvin varovaisesti.

Hiukan kevätkukkia näkyy vielä, vaikka ollaan jo ihan kesäkuussa.

Kukkulat sen sijaan ovat jo ihan kesäväreissä eli keltaisia.

Tunti meni pienessä shokkitilassa, mutta tuntui kyllä ihanalta. Voi että miten ihminen voikaan menettää saavutuksensa parissa kuukaudessa! En mahdu edes urheiluvaatteisiini enää kunnolla. Onneksi tunti ei aiheuttanut lisää kipua ja toivon, että lääkärinikin on sitä mieltä, että voisin pikkuhiljaa palailla ohjauksien pariin. Toki muutoksia tottumuksiini pitäisi tehdä, jottei kipu tule taas takaisin.

Lihakseni vetivät totta kai ihan jumiin jo yhdestä tunnista ja maanantaina yhden ylimääräisen vapaapäivän (miehelleni siis) kunniaksi olikin sitten hyvä lähteä vähän vetreytymään ja kävelemään. Menimme tekemään pitkästä aikaa pidemmän ulkoilun: 1 tunti ja 45 minuuttia. Kävimme Morgan Hillissa Rancho Cañada del Oro -alueella, josta postauksen kuvat ovat. Maasto oli vähän mäkistä, mutta ihme kyllä selkäni ei kipeytynyt siitäkään. Jossain pitkän tunnelin päässä saatan nähdä pienen pilkahduksen valoa.

Tervetuloa Kaliforniaan - internet on niin moderni asia, että se on vasta saapunut Morgan Hillin maaseudulle ja sitä pitää oikein mainostaa kyltein. "It's finally here, all new satellite INTERNET". Hurraa! :D 

Tunnelin päässä olevan valon määrää vähentää kyllä kohtalaisen paljon se, että kuukauden päästä tästä meidän pitäisi olla Suomessa. Vaikka olen innoissani Suomeen pääsystä, valitettavasti matkustaminen tässä kohtaa on vähän ongelmallista monesta eri syystä. Olen luonnostellut aiheesta blogipostausta, mutta vielä en ole rohjennut edes ajatella sen julkaisemista...

Katse kaukana tulevaisuuteen on joskus ihan hyvä olla.