maanantai 29. kesäkuuta 2015

Pumppivideo ja kampaajalla

Eilen sunnuntaina ohjasin kokonaisen bodypump-tunnin ja tunti kuvattiin. En ole koskaan aiemmin ohjannut pumppia missään, joten tämä oli ensimmäinen kerta, kun vedin koko ohjelman putkeen samalla ohjaten. Kutsuin tätä harjoittelukerraksi, mutta niinhän siinä kävi, että siitä tuli sitten lopullinen sertifiointivideoni. Latasin videon eilen illalla Les Millsin nettiportaaliin ennen kuin ehdin panikoitua liikaa siitä, että todellakin olen lähettämässä arvioitavaksi ensimmäistä videotani ensimmäisestä harjoittelukerrastani. Olinhan minä oikeasti salaa vähän asennoitunut sillä tavalla, että olisi kiva, jos homman saisi kerralla purkkiin, sillä tiesin handlaavani koreografian, tekniikan ja ohjauksen kohtalaisen hyvin, mutta pieni pessimisti minussa kuitenkin ajatteli, että tuskinpa vain.

Bodyttackin kohdalla en missään nimessä halunnut lähettää ekaa videotani. En vaikka eräs tunnillani silloin ollut ohjaaja sanoi, että video olisi varma läpäisy. Halusin tehdä uuden ja olla parempi, ja sitähän mieltä mentorinikin silloin oli. Nyt mentorini taisi olla koko ajan siinä ajatuksessa, että lopullinen pumppivideo kuvataan heti ja sillä selvä, vaikka mainitsin hänelle kyllä harjoittelusta silloin, kun pyysin häntä varaamaan tilan ja kutsumaan ihmisiä.

Olen todella tyytyväinen, että sain videon kerralla kasaan. Näin videossa muutaman ikävän virheen ja pystyisin vielä parempaankin, mutta silti. Tiedän olleeni hyvä ja jopa parempi kuin jotkut, jotka ovat ohjanneet omia tunteja jo pidempään (se kertoo kyllä enemmän täkäläisestä tasosta kuin minusta ja kyvyistäni). Sitä paitsi luotan mentorini näkemykseen, ja hän oli sitä mieltä, että video on satavarma läpäisy ja erittäin hyvä, vaikka hän antoikin vähän rakentavaa palautetta.
Kerrankin kamera hoiti puolestani bloggaajan kasvojen suojelemisen. :D Sen sijaan jouduin tässä suojelemaan näitä muita, vaikkei näin pienestä kuvasta varmaan mitään selvää saisikaan.
Mentoristani puheen ollen... Mainitsinkin aiemmin, että hän on toiminut Les Millsin bodypump-sertifiointivideoiden arvostelijana. Luulin, ettei hän toimi enää, mutta kyllä toimiikin. Hän sitten mainitsikin minulle, että varmaan arvostelee videoni. En tiedä, onko noiden videoiden arvostelussa jotain jääviyttä. Mentorini ei ainakaan vaikuttanut huolestuneelta asian suhteen, mutta se ei välttämättä kerro mitään, sillä täällä nyt tuntuu olevan jotenkin yleistä se, että ihmiset ottavat ohjeet ja säännöt täysin lungisti, eivätkä viitsi noudattaa niitä. Ja toisaalta mentorini ei ole sukulaiseni eikä kaverini, vaan ainoastaan toinen ohjaaja, joka on ollut tukenani. Hän ei ole edes treenannut minua tätä pumppia varten, vaan olen tehnyt kaiken harjoittelun itse. Olen käynyt hänen pumppitunnillaan viimeksi joskus alkuvuodesta. Hän ei myöskään kuvannut videotani, sillä koska pumpissa ollaan paikallaan, kenenkään ei tarvinnut pidellä kameraa, vaan kamerana toiminut iPad oli viritetty pystyyn pumppilautojen päälle. Mentorini oli kyllä tunnilla mukana, mutta sivussa osallistumassa.

Osallistujat tunnillani olivat muita pumppiohjaajia ja heitä oli monta (ja kolme heistä miehiä, mitä minun mieheni jostain syystä vähän ihmetteli, haha). Varmaankin ihmiset tulivat nyt sen takia, että halusivat treenata uutta 94-ohjelmaa. Kaikki kehuivat suoritustani, mutta jätän näiden ihmisten awesome- ja fantastic-kommentit omaan arvoonsa, ja keskityn niihin oikeasti rakentaviin palautteisiin, joita sain. Sain nimittäin muutaman arvokkaan neuvon ja ne liittyivät puhumiseen. Kuulemma puhun liian paljon ja liian nopeasti. Ja kun ihminen, jolla on aksentti, puhuu liian nopeasti, ihmiset eivät ymmärrä. Tämä puhuminen on seikka, jota en itse oikein pysty arvioimaan omasta esityksestäni, sillä tokihan minä nyt itseäni ymmärrän, kun kuuntelen. Tosin huomasin kyllä videotani katsoessa, että puhun todella nopeasti. Olin selvästi päättänyt, että jos minulla kerta on jossain välissä se 10 sekuntia aikaa sanoa ohjeet, niin minähän sanon ne kaikki siihen väliin, jotta arvostelija saa rastit ruutuun. Haha.

Mutta videoni on nyt siis ladattu Les Millsille. Mentorini on kovin tunkemassa minua jo seuraavaan koulutukseen, CXWorxiin. Siitä huolimatta, etten ole koskaan edes käynyt noilla tunneilla. Itse olen jotenkin sitä mieltä, että ensin on oltava hyvä osallistuja ja sen jälkeen voi miettiä sitä, haluaisiko ohjata, vaikka tiedänkin, ettei osallistujana olemisella ja ohjaajana olemisella ole välttämättä minkäänlaista yhteyttä. Mutta kyllähän sitä nyt vähän pitäisi tietää, mikä on homman nimi.
Asuinalue, jossa olin tänään kampaajalla.
Ja sitten toiseen aiheeseen. Kävin tänään kampaajalla leikkauttamassa hiukseni. Olen käynyt täällä tasan yhden kerran kampaajalla viime kesänä, enkä ollut tyytyväinen lopputulokseen (lue täältä). Korjausleikkauksesta huolimatta en jäänyt kokemuksesta kovin vakuuttuneeksi. Jouluna Suomessa käydessäni kävin sitten vanhalla kampaajallani. Ajattelin, että leikkautan hiukset vain Suomessa käydessäni, mutta nyt kun emme kesällä mene Suomeen, pakkohan kuivista latvoista oli päästä eroon.

Kosmetologini mainitsi minulle kerran hyvästä kampaajasta, kun huono kampaajakokemukseni tuli puheeksi. Päätin kokeilla, koska joku uusi paikka oli joka tapauksessa pakko löytää (sinne viime kesäiseen en varmasti enää mene, vaikka moni tuttuni tykkää siitä paikasta). Tällä kampaajalla on pieni salonki kodissaan.
Onneksi sain kampaajalta hyvät ohjeet, miten salonkiin pääsee, sillä ovi oli takapihalla, eikä mitään kylttiä ollut. Pienen kauhun hetken ajan luulin menneeni väärään sisäpihaan, kun en nähnyt ensin mitään ovea, ja ehdin ajatella, että kohta joku tulee ja ampuu minua luvattoman tunkeutumisen takia. Mutta onneksi olin oikeassa paikassa. 
Lopputulos vaikuttaa nyt ihan hyvältä, sillä tein heti selväksi, etten halua kerrostusta ja että haluan vaihdella jakaukseni paikkaa. Mutta lopullisen tuomioni annan vasta, kun olen pessyt hiukseni, sillä kampaajan föönauksen jäljiltä kaikki näyttää aina hyvältä. Muutoin palvelu nyt oli mitä oli. Hiukset pestiin, leikattiin ja föönattiin kuivaksi. Mitään jätettävää hoitosuihketta tai lämpösuojaa ei laitettu pesun jälkeen. Leikkausta ei näytetty peilin avulla takaa, vaan kun tukka oli kuiva ja kammattu kohdille, homma oli siinä. Ei edes hiuslakkaa, tosin en nyt sellaista olisi tarvinnutkaan. Leikkaus oli ohi noin kolmessa vartissa ja maksoi silti $70 + tippi $14. Aika samoissa kovissa hinnoissa siis sen viime kesäisen paikan kanssa. Salonkikampaamopalvelut ovat täällä kalliita. Sellaisista ketjupaikoista saisi halvalla. Viime kesän kokemuksen jälkeen tuomitsin itseni kurjaksi ja ennakkoluuloiseksi tapaukseksi, kun piti hakea jotain hienoa ja kallista paikkaa ja kun kuvittelin kalliilla hinnalla saavan hyvää jälkeä. Ajattelin silloin seuraavalla kerralla kokeilevani ketjupaikkaa. Mutta enpäs nyt uskaltanutkaan. Mieheni käy SuperCutsissa ja hänen tukkansa on aina hiukan "sinne päin leikattu" niiden reissujen jälkeen, vaikka hän itse kelpuuttaakin lopputuloksen. Ja työntekijät siellä ovat pitkälti aasialaisia, jotka eivät puhu englantia kovin hyvin. Taidan siis olla edelleen ennakkoluuloinen ja selvästi myös valmis maksamaan täysin olemattomasta palvelusta. Ehkä ensi kerralla...
4th of July on tulossa ja näin vähän koristeita. Tai sitten nämä ovat aina tässä. Ja kyllä, taas olen kuvannut toisten ihmisten koteja ilman lupaa.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Viime viikot

Siis apua, kesäkuu on melkein ohitse! Ennustinkin keväällä, että kesä tulee varmasti menemään ohi hujauksessa, kun olen kiireinen näiden liikuntakuvioiden kanssa, mutta en ihan tätä odottanut.
Apartment-kompleksimme järjesti tänään karnevaalitapahtuman. Minä olin harjoittelemassa attackia kuntosalilla, mutta kävin tutkailemassa karnevaalimeininkiä salin parvekkeelta.
Viime ja tällä viikolla liikuntaa on tullut harrastettua päivittäin noin 4 tuntia. Pumppiohjelma on opeteltu ja treenattu. Minun on tarkoitus vetää kokonainen harjoitustunti huomenna. Apua. Attackin kanssa pääsi harjoittelemaan ohjausta mentorointiryhmässä ja mentorini omilla tunneilla, mutta nyt en ole harjoitellut missään, paitsi salilla omalle peilikuvalleni. Tunnin osallistujat eivät onneksi ole oikeita asiakkaita, vaan mentorini kutsumia ihmisiä, lähinnä muita pumppiohjaajia. Jos kukaan nyt siis tulee, ei aikaisemminkaan ole oikein tullut... Mentorini kuvaa tämän tunnin. Kyseessä on siis ensimmäinen harjoitteluvideoni.
Olen käynyt 24 Hour Fitnessin kuntosalilla harjoittelemassa pumppia aamuisin ennen kello 10:n tuntia. Sali on kaikkien vapaasti käytettävissä tuolloin, ja siellä onkin välillä kaikenlaista porukkaa. Tähän kuvaan tallentui tanssiva mies. Otin eilen videokuvaa itsestäni, kun harjoittelin, ja videoni taustalla tanssii ensin puolen tunnin ajan aasialainen mamma, sitten tämä tässä valokuvassa oleva mies ja lopulta vielä joku meksikolainen tuli tekemään jotain jumppaliikkeitä. Kaikki keskittyvät omaan tuohuunsa, eikä ketään kiinnosta, mitä muut tekevät. Paitsi minua näköjään, ehkä koska olen suomalainen? ;)
Myös uusi attackin 89-ohjelma on koreografian osalta aikalailla iskostettu päähän, mutta vielä pitäisi opetella ohjaamaan oikein ja sujuvasti. 89-ohjelma tulee täällä tunneille heinäkuun puolessa välissä. Eihän minulla mitään tuntia ole, mutta ei sitä koskaan tiedä, mitä tapahtuu. Pitää olla aina valmiina, vähän niin kuin partiolaiset, haha.
Attack-treeneissä kotini kuntosalilla eli lattialla istumassa. Mieheni osti minulle hienon bluetooth-kaiuttimen, jotta saan musiikin kuulumaan kännykän sijaan kaiuttimesta, eikä minun tarvitse enää roudata tietokonetta mukana sen jälkeen, kun en tarvitse enää sitä Les Millsin videota harjoitteluni tueksi. 
Vaikka en itsekseni harjoittele ja treenaa täysillä, olen silti aika loppu. Energiaa ei tunnu riittävän. Sen takia postaustahtinikin on vähän hiljentynyt. Illat ovat menneet Netflixiä katsellen. Orange is the New Blackin uusin tuotantokausi meni puolessatoista viikossa. Telkkaria katsoessa olen myös syönyt varmaan kokonaisen vuoden edestä herkkuja parin viime viikon aikana. Uusi lempparini ovat Oreo-keksit, jotka ovat sata kertaa parempia kuin jotkut kuivat Dominot. Ja sata kertaa makeampia. Minuun selvästi puree tämä amerikkalaisten herkkujen sokerisuus. Vedän Oreoita helposti melkein paketillisen kerrallaan, ja voin sanoa, että ne paketit eivät ole mitään ihan pieniä. Mutta toisaalta jos on liikkunut 4 tuntia, on ehkä vähän kalorivajettakin... Ei mitään parasta palautusruokaa tietenkään, mutta ainakin kulutan ne kaikki kalorit ihan helposti.
Peanut butter Oreoita - parasta ikinä! Onneksi peanut butterissa on sentään proteiinia. :D
Yksi kaverini sanoi, että minun pitäisi alkaa pitää sellaista helposti lähestyttävän "tavallisen ihmisen" treeniblogia. Ei siis sellaista, missä kirjoitetaan treeneistä ja siitä, kuinka syödään kanaa, parsakaalia ja maitorahkaa, vaan sellaista, jossa kerrotaan siitä, kuinka harjoitellaan, treenataan, tullaan kotiin ja syödään loppuilta (tai minun tapauksessani myös loppupäivä, koskan olen kotirouva) herkkuja. Valitettavasti tällä hetkellä minulla ei ole energiaa kirjoittaa edes tähän blogiin, vaikka kirjoitettavaa olisi, joten toisen blogin perustaminen kyllä jää jo ihan siitäkin syystä.

Eilen ja tänään otin vähän iisimmin. Kävin jopa uima-altaalla. Olin siellä viimeksi joskus huhti-toukokuun vaihteessa, silloin kun tein attack-videotani. Isäni kysyi tällä viikolla Skypessä, miksen ole lainkaan ruskettunut, vaikka täällä paistaa aurinko koko ajan. Eipä tässä ole oltu ulkona, ei sitä rusketusta siellä kuntosalilla saa. En oikeastikaan muista, koska olisin viimeksi ollut arkisin ulkona, ellei lasketa jotain satunnaisia pikkuvisiittejä.
Allasalueemme tänään aamupäivällä kuntosalin parvekkaalta katsottuna. Oli vähän pilvistä. Iltapäivällä oli vielä enemmän pilvistä, mutta lämpöä oli melkein 30 astetta ja allasalue ihan täynnä ihmisiä. 
Olin unohtanut, millainen tappaja tuo aurinko on täällä näin kesäaikaan. Eilen oli 28 astetta ja uv-indeksi jotain luokkaa 7. Suojakertoimeni oli 50, mutta ihoni paloi silti vähän (olin todennäköisesti levittänyt rasvan huonosti ja sitä paitsi rasva on vanhaa), vaikka ihoni on ollut ruskettunut koko ajan ja siten sen luulisi olevan vähän tottunut. Tein alkuvuodesta päätöksen, etten tänä vuonna ota enää aurinkoa sillä tavalla kuin viime vuonna, sillä huomasin sen, miten Kalifornian aurinko oli vaikuttanut ihooni jo vain 10 kuukauden täällä asumisen aikana. Eli ehkä ihan hyvä siis, ettei olisikaan aikaa hengailla ulkona.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kolmas kerta toden sanoo eli kun ne sakot vihdoin rapsahtivat

Muistatte varmaan, että olemme mieheni kanssa joutuneet jo kaksi kertaa poliisin pysäyttämiksi (jos ette muista, klik). Minä valojen puuttumisen takia, mies ylinopeuden takia. Molemmilla kerroilla vältyttiin sakoilta. Nyt on tapahtunut kolmas kerta, ja kolmas kertahan aina toden sanoo.

Mieheni joutui poliisin kanssa tekemisiin työmatkallaan Ohiossa. Kyseessä oli siis eri osavaltio, ja nämä sakkoasiat ovat aivan varmasti osavaltiokohtaisia. Mies ajoi motarilla 70 mph -nopeusrajoitusalueella 82 mph (eli noin 110 km/h -alueella vauhtia 130 km/h). Keskialueella oli kaksi poliisiautoa pysähtyneenä, ja toinen autoista lähti seuraamaan miestä. Poliisiauton valoja pysähtymispyynnön merkiksi ei ihan heti laitettu päälle. Mies oli tässä vaiheessa jo hiljentänyt vauhtia, mutta aika nopeasti poliisi sitten kuitenkin laittoi valot päälle ja vaati pysähtymään.
Poliisin pysäyttämänä. Mies epäili, ettei toimituksesta saa ottaa valokuvia, joten tämä oli ainoa salaa ja nopeasti napsaistu otos tilanteesta. :D
Kun meidät on pysäytetty täällä Kaliforniassa, missään nimessä ei ole saanut pysähtyä motarin reunaan, vaan on pitänyt ajaa ensimmäisestä exitistä ulos ja pysähtyä vasta jossain siellä. Nyt mies oli kuitenkin pysähtynyt motarin reunaan ja se oli ihan hyväksyttävää. Kyseessä oli tullitie eli motari, josta ei pääse ajamaan ulos ilman, että maksaa tullin, joten se varmasti ehkä saattaa selittää sitä, miksi tässä tapauksessa motarille sai pysähtyä. Tai sitten Ohiossa on vaan eri meininki kuin täällä. Ja näkyyhän täällä meilläkin joskus ihmisiä poliisin pysäyttämänä motarin varrella.

Poliisi ilmoitti miehelle heti pysäyttäneensä ylinopeuden takia ja aikovansa antaa sakot. Poliisi oli miehen ajokortin kanssa kuulemma ainakin vartin autossaan ennen kuin tuli takaisin miehen luokse hakemaan vielä vuokra-auton papereita. Sitten kesti jälleen, ainakin noin 10 minuuttia. Tässä vaiheessa toinen poliisiauto oli ajanut paikalle. Sitten mies tultiin pyytämään ulos autosta ja hänet laitettiin nojaamaan poliisiautoon. Toinen poliiseista alkoi tutkia miehen autoa: ensin poliisikoira kävi haistelemassa ja koiran haistelun jälkeen poliisi kysyi mieheltä, onko ok, jos hän tutkii auton. Ensin tutkittiin sisätila, sitten takakontti. Takakontissa oli miehen matkalaukku, joka avattiin ja tutkittiin; samoin tutkittiin miehen reppu.
Miehen työmatkan kohde Archbold, pikkukaupunki Ohiossa.
Kun toinen poliisi penkoi autoa, toinen poliisi jutusteli mukavia mieheni kanssa. Mies kertoi pitäneensä koko ajan käsiä puuskassa, mutta jossain vaiheessa hän oli alkanut liikuttaa käsiään, jolloin poliisi oli käskenyt häntä pitämään kädet edelleen puuskassa.  Muutoin mitään sellaista "Keep your hands where I can see them" -meininkiä ei ollut. Miten tylsää.

Missään vaiheessa poliisit eivät kysyneet mieheltä mitään alkoholiin tai päihteisiin liittyvää, eikä humalatilaa muutenkaan tutkittu millään tyhmillä kysymyksillä. (Täällähän ei puhalluteta.)

Kun auto oli tutkittu, miehelle ojennettiin sakkolappu ja ohjelappu sakon maksamiseen. Sakkoja rapsahti $130. Sakon voi maksaa postittamalla certified checkin tai money orderin. Nämä ovat shekin tapaisia, jotka tehdään kaupassa tai pankissa, eli joissa on varmasti katetta. Eli sellaisella tavallisella, omasta shekkivihosta repäistyllä shekillä ei saa sakkoa maksaa, koska niissähän ei välttämättä katetta ole. Toinen vaihtoehto on käydä maksamassa sakko jossain ohiolaisessa kaupungissa. Kolmas vaihtoehto on onneksi maksaa sakko netin kautta, ja niin mies tekikin.
Mies kävi ohikulkumatkallaan myös Detroitissa - olen kateellinen! Tässä General Motorsin pääkonttori.
Varmasti kyse on tuurista ja poliiseista, mutta näköjään Ohiossa napsahtaa ylinopeussakko aika helposti. Jos siis verrataan siihen, kun mies ajoi täällä 65 mph -alueella 90 mph -vauhtia ja poliisi vain kehotti jatkossa ajamaan nopeusrajoituksen mukaisesti. Nyt kyseessä oli kuitenkin huomattavasti pienempi ylinopeus. Ehkä Kaliforniassa ollaan lepsumpia. Tai sitten asian selittää vain se tuuri.

Tällä hetkellä mies on Brasiliassa työreissulla. Todellakin toivon, ettei hän joudu siellä poliisin kanssa tekemisiin. :D

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Saratogassa, japanilaisessa puutarhassa ja San Andreas -leffassa

Siitä on ikuisuus, kun olemme viimeksi tehneet viikonloppuisin mitään erikoista mieheni kanssa. Olen ollut jostain sieltä maaliskuusta alkaen (muka) niin kiireinen bodyattack-juttujeni kanssa, että viikonloput ovat vain hurahtaneet vauhdilla ohitse. Nyt kun edellisestä kerrasta on tosiaan aikaa ja kun mies on viime aikoina ollut niin paljon työmatkoilla (ja lähti taas tänään), päätimme tehdä lauantaina jotain. Mikään haikkailu ei tullut kysymykseen, koska minun oli pakko pitää täysin liikuntavapaa päivä. Päätimme sitten tehdä sen, mitä olen halunnut tehdä jo yli vuoden ajan: mennä katsomaan Saratoga-kaupunkia.
Saratoga, yksi USA:n puukaupungeista. Puiden istutus ja hoito otetaan Saratogassa siis vakavasti.
Liput liehuvat aina ja joka päivä ja kaikkialla.
Saratoga sijaitsee alle puolen tunnin ajomatkan päästä meiltä. Olemme ajaneet tämän pikkukaupungin keskustan lävitse muutamia kertoja ohikulkumatkalla. Joka kerta olen todennut, että siellä on kivan näköistä ja että olisi kiva käydä siellä vaikka syömässä. Lauantaina päätimme lähteä sinne syömään aamupalaa.
Meidän aamupaloihin kuuluvat myös jälkkärit suolaisten annosten jälkeen. Tässä red velvet cake pancakes.
Saratogan keskusta vaikutti oikein sympaattiselta. Siellä on pikkuputiikkeja, kivan näköisiä ravintoloita ja usea viininmaistelupaikka. Viinitiloja on alueella paljon, ja näköjään osa on päättänyt tuoda tasting roominsa viinitilan ulkopuolelle tuonne pikkukaupungin keskustaan. Meille eivät viinit puolenpäivän aikoihin maistuneet, mutta ehdottomasti Saratoga ravintoloineen ja viineineen on uuden vierailun arvoinen mesta. Heti kun vain saamme aikaiseksi. Eli tuskin menemme koskaan. ;)
Sympaattinen Saratoga.
Tsekkasimme myös keskustan lähellä olevan japanilaisen puutarhan. Olemme aiemmin käyneet sekä San Franciscon että San Josen japanilaisissa puutarhoissa, joista kumpikaan ei herättänyt meissä mitään erityistä mielenkiintoa, vaikka SF:n puutarha onkin hieno. Tämä Saratogan puutarha ei ollut poikkeus. Kaiken lisäksi puutarhaan maksoi. Myös maksullisessa San Franciscon puutarhassa on sentään panostettu (San Josen ilmainen puutarha on aika kälyinen), mutta tässä Saratogan mestassa ei kyllä oltu panostettu oikein mihinkään. Lähinnä siellä oli vain kälyisiä polkuja jossain pusikossa.
Lammikko...
... jota oli kiva tutkailla...
... koska siellä uiskenteli tällaisia. Ja nämä olivat aikamoisen kokoisia! Kaikissa kolmessa japanilaisessa puutarhassa, jossa olemme käyneet, on aina näitä samoja kaloja. En ole sivistänyt itseäni siitä, mitä ne ovat. 
Mutta tulipa nähtyä taas yksi japanilainen puutarha. Oli muuten niin kuuma, että hyvä, kun jaksoi muutaman askeleen ottaa ulkona. Saratoga on meiltä etelään ja enemmän kukkuloiden väliin, joten siellä on heti paljon tukalampi ilmasto.
Vähän nauratti tämä kyltti. Caution: uneven steps, eli muutama iso laattakivi, ja sitten nuoli osoittamaan kohti vaihtoehtoista reittiä. Näitä kylttejä bongasin tästä yhdestä pienestä puutarhasta kolme. Ei todellakaan siis mikään wheelchair accessible -mesta.
Kuumuudesta suunnistimme leffateatteriin katsomaan San Andreas -leffan. Emme olleet muuten ainoita, jotka päättivät mennä keskellä kaunista kesäpäivää leffaan. Jonot olivat pitkät ja kuhina kävi. Tuo San Andreas on pahimman megaluokan katastrofielokuva Kaliforniasta. Leffan nimen mukaisesti San Andreas -siirros alkaa liikuskella ja Kaliforniaan iskevät järkyttävän kokoiset maanjäristykset ja sitten tietenkin vielä tsunami perään. Näimme joskus elokuvan trailerin ja se vaikutti niin huonolta liioiteltujen erikoistehosteidensa kanssa, että se oli pakko mennä katsomaan, koska se sijoittuu Kaliforniaan ja keskittyy pääasiassa San Franciscon alueelle. Ensimmäistä kertaa asumme siellä päin, minne katastrofielokuva sijoittuu. (Ellei lasketa Vares-leffoja, koska niissä oli katastrofia kerrakseen, tosin ihan muista syistä.....)
Puutarhan pusikoista aukesi vähän kivaa näkymää.
Vaikka minä tiedän, että Kalifornia sijaitsee aivan hemmetin riskissä kohdassa maanjäristysten suhteen, en ole pelännyt maanjäristyksiä täällä asuessani. Enkä etenkään tsunameja. (Onneksi San Jose ei ole rannikolla.) Enemmän vain edelleen harmittaa, etten silloin kerran herännyt siihen pieneen järistykseen, joka täällä tuntui ja johon kyllä naapureitamme olivat heräilleet.

San Andreasta katsoessa alkoi kyllä vähän pelottaa. Ihan absurdissa mittaluokassahan siinä ollaan, mutta silti. Koska fakta on se, ettei tuo San Andreas -siirros ole liikkunut pitkään aikaan ja on vain ajan kysymys, koska se jälleen liikkuu. Tutkijat ovat ilmeisen yksimielisiä siitä, että iso järistys on Kaliforniaan tulossa. Voi olla, että se tulee kahden vuoden päästä tai ehkä sadan vuoden päästä, mutta edellisestä kerrasta on jo reilusti yli sata vuotta aikaa. Tähän tulevaan järistykseen viitataan nimellä "The Big One" ja siitä näkee puhuttavan aina silloin tällöin pienempien maanjäristysten yhteydessä.

Väistämättä aloin pohtia sitä, miksi ihmiset haluavat nähdä tällaisen leffan, joka leikittelee asialla, jonka tapahtuminen on mahdollista ihan vaikka tuossa lähitulevaisuudessa? (Vieressäni istuva mies ei ilmeisesti halunnut, sillä hän ilmoitti kaverilleen kesken kaiken lähtevänsä vessaan, mutta ei koskaan palannut.) Monet katastrofileffat kuitenkin sijoittuvat hieman enemmän sinne aivan täydellisen fiktion puolelle... Vaikka mistäs sitä tietää, vaikka joku päivä tänne tulisi jääkausi tai iso avaruusalus. Mutta ehkäpä vielä olennaisempi kysymys: miksi ihmiset haluavat katsoa elokuvaa siitä, kun maanjäristys tuhoaa kaiken, kun iso maanjäristys on juuri vähän aikaa sitten tuhonnut kaiken? Nepal hei, sanooko mitään? Ehkä amerikkalaisia ei vain kiinnosta, onhan se Nepal aika kaukana...
Isänmaallisuus näkyi niin San Andreaksessa kuin Saratogassa erään kaupan näyteikkunassa. Tästä sisustus 4th of July -juhliin.
Luin San Andreas -leffan ilmestymisen aikaan vähän vitsikkään lehtijutun siitä, että vaikka iso maanjäristys sinänsä on ihan realistinen ajatus, olisi kuitenkin ollut fiksumpaa tehdä katastrofielokuva Kalifornian kuivuudesta, koska sellainen katastrofi on ihan oikeasti nyt käynnissä. En valitettavasti löytänyt enää linkkiä tuohon juttuun. Mutta olisihan kuivuusleffa ihan jännittävä. Miettikää nyt kun porukka yrittää juosta pakoon sitä, kun maa kuivuu jalkojen alta, tai kun ihmiset alkavat raivata toisiaan pois tieltä päästäkseen sen viimeisen jäljellä olevan juomaveden luokse. :D

perjantai 19. kesäkuuta 2015

Conditional offer of employment

Kävin tällä viikolla täyttämässä kuntosalilla new hire -papereita. Se ryhmäliikunnan aluemanager, joka arvosteli koe-esiintymiseni ja joka otti netissä täyttämäni hakemuksen käsittelyyn, palasi asiaan lupaamallaan tavalla eli parin päivän sisällä. Hän kehotti olemaan yhteydessä toiseen manageriin: sen kuntosaliketjun tietyn yksittäisen salin, jonka alle olin hakemukseni laittanut, service manageriin. Näitä managereita täällä siis riittää.

Tämän service managerin luokse pääseminen oli astetta vaikeampaa, mutta ei siinäkään lopulta mennyt kuin viikko. Kaikki asiat ryhmäliikunnan aluemanagerin kanssa hoituivat sähköpostilla ja hän välitti keskustelumme myös tälle service managerille, joten ajattelin sähköpostin olevan hyvä tapa kommunikointiin. Minä kyselin service managerilta sähköpostitse, koska voin tulla täyttämään papereita, mutta kun hän ei vastannut vuorokauden kuluessa, soitin salille. Puhelimessa hän kertoi, ettei papereita voi tulla nyt täyttämään, koska tietokonejärjestelmä on rikki. Sovimme tapaamisen muutaman päivän päähän, jolloin ongelman piti olla korjattuna. Tapaamispäivän aamuna hän laittoi minulle sähköpostin (vastauksena siihen s-postiin, jonka olin alun perin lähettänyt eli hän oli kyllä noteerannut sen tulon) ja ilmoitti, että tietokonejärjestelmä on edelleen rikki, eikä paperitöitä voi tehdä. Hän lupasi ilmoittaa, kun järjestelmä on korjattu. Bongasin hänet samana päivänä myöhemmin, kun menin salille, esittäydyin ja tiedustelin tilannetta. Hän lupasi ilmoittaa. Kun hänestä ei parin päivän sisällä kuulunut mitään, soitin jälleen ja silloin hän ilmotti, että nyt järjestelmä toimii. Varasimme siis ajan. 

Mitä nämä new hire -paperit sitten ovat? Niihin kuuluu USCIS:n (U.S Citizenship and Immigration Service) I9 ja liittovaltion W4. Aah, ihana byrokratia. 

I9-lomake on Employment Eligibility Verification Form. Sen joutuu täyttämään kaikki, niin Yhdysvaltojen kansalaiset kuin maahanmuuttajatkin. Lomakkeessa kerätään tiedot, joilla voidaan varmistaa, että henkilö on oikeutettu tekemään töitä Yhdysvalloissa. Lomake löytyi netistä, joten onneksi pääsin tutustumaan siihen etukäteen. Tämä oli nyt sitten se lomake, johon jouduin ilmoittamaan sen työlupani päättymispäivämäärän.

Liittovaltion W4-lomake liittyy verotukseen. Täällä ei ole mitään loistavia verokortteja, jotka perustuisivat edelliseen palkkaan. Täällä täytetään lomake W4, josta saadun tuloksen perusteella työnantaja ottaa palkasta summan liittovaltion veroa. Osavaltion veroja varten on kait olemassa omia lomakkeita, mutta minä syötin saman W4:n tuloksen myös osavaltion verotukseen. Meillä meni muuten viime vuoden verotus täällä aika mönkään, kiitos tuon W4:n ja lakimiesten epämääräisten neuvojen, mutta ehkäpä kerron siitä lisää myöhemmin...

Tällä kuntosalilla nämä molemmat lomakkeet sisältyivät heidän omaan tietojärjestelmäänsä. En siis täytellyt mitään paperilappusia, vaan täytin tiedot koneella. Service manager istui vieressäni koko ajan ja kävimme yhdessä läpi jokaisen kysymyksen. Kysymyksiin sisältyi kaikenlaista jännää, kuten esimerkiksi kaikki osoitteeni viimeisten seitsemän vuoden ajalta, alkamis- ja päättymispäivämäärien kanssa. Huh. Minä pääsin todella helpolla, sillä minulla oli vain kaksi osoitetta. Kuulemma joillakin on ollut yli kymmenen ja siinä on sitten mennyt ikä ja terveys, kun on yritetty muistella alkamis- ja päättymispäiviä. Hauskaa oli se, että kun valitsin maaksi Suomen, ohjelma heitti state- eli osavaltio-alavalikon. En edes katsonut sitä, mutta sitten manager totesi, että unohdin täyttää osavaltion. Ehdin todeta, ettei Suomessa ole osavaltioita, mutta sitten klikkasin valikon auki ja sieltä paljastuivat Suomen läänit. Siis voiko state-sanalla muka viitata lääneihin? Ja tosi oleellinen tieto suomalaisessa osoitteessa joku lääni... Mutta hei, olin ihmeissäni, että sieltä järjestelmästä putkahtivat tuollaiset. 

Sen sijaan viisumityyppiäni ei järjestelmästä löytynyt. Sieltä löytyi kyllä L1-viisumi, joka miehelläni on, mutta minun viisumini on L2, eikä siihen voi viitata tuolla L1-nimellä. Tai näin ainakin kuvittelen. L1-viisumiin sisältyy nimittäin ehto siitä, että saa työskennellä vain ja ainoastaan yhdelle, tietylle työnantajalle, mutta minä saan työluvallani työskennellä ihan kelle tahansa. Onneksi löytyi kuitenkin Muu-kohta, johon sain kirjoitettua oman viisumini.

Minun viisumiani ei löytynyt myöskään ohjekirjasta, joka kuntosalilla oli erinäisten numerosarjojen etsimiseen. Järjestelmään nimittäin kirjattiin erinäisiä numeroita, kuten esimerkiksi ajokortin ja viisumin numero. Koska näissä erinäisissä korteissa ja muissa numeroita on yleensä enemmän kuin yksi, ohjekirja on ihan tarpeen. Minun viisumissani oli kolme erilaista numeroa, enkä valitettavasti tiennyt, mikä niistä on viisumin numero. Myöskään manager ei tiennyt. Eikä tiennyt se ohjekirjakaan. Siellä oli kuvia ajokorteista sun muista, joista tarvittavat numerosarjat oli ympyröity, mutta viisumeja sieltä ei oikein löytynyt. Onneksi viisumin numero ei kuitenkaan ollut välttämätön tieto. Mieheni on muuten yrittänyt googlettaa joskus, mikä niistä kolmesta numerosta on se viisumin numero, mutta tämä on edelleen vähän epäselvä asia meille. 

Erilaisten henkilötietojen ja numeroyhdistelmien lisäksi minun piti hyväksyä kasa erilaisia ohjeita. Järjestelmässä taisi olla ainakin viisi jotain asiakirjaa tai manuaalia, joista yhtäkään en saanut lukea. Manager vain klikkaili ne auki, selitti, mitä ne ovat ja sitten klikkasi rastin ruutuun. Kuulemma pääsen niihin käsiksi myöhemmin. En edes muista, mitä kaikkia siellä oli; jotain kuntosalin ohjeita ja muita sellaisia. Ja tuskinpa on väliä sillä, saiko niitä lukea nyt vai vasta myöhemmin, koska en usko, että niitä olisi voinut olla hyväksymättä ja edelleen päästä töihin. Ryhmäliikunnanohjaajan manuaalin sentään sain tulostettuna, koska sen oikeasti jopa haluan lukea. 

Mieleeni jäi kuitenkin asiakirja nimeltä Dispute Resolution. Tämä on jonkinlainen työnantajan ja työntekijän erimielisyyksien selvittelyprosessi. Jos minulla tulisi siis ongelmia työnantajani kanssa ja haluaisin haastaa lafkan oikeuteen, menisimme ensisijaisesti tähän selvittelyprosessiin, jos hyväksyn sen osana työsuhdettani. Prosessilla yritetään tietenkin välttää se, etteivät työnantaja ja -tekijä joutuisi heti oikeuteen. Manager sanoi, että prosessin jälkeen saa mennä oikeuteen, jos haluaa, mutta yleensä ei tarvitse. Mielenkiintoista oli se, että hän totesi kolmeen otteeseen, ettei minun tarvitse hyväksyä tätä prosessia osana työsuhdettani, mutta kuitenkin hän klikkasi sen rastin ruutuun sen enempiä varmistelematta. No, onneksi haluan välttää niin pitkälle kuin mahdollista kenenkään oikeuteen haastamista tässä maassa. Tai missään muussakaan maassa itse asiassa.

Lisäksi new hire -papereihin sisältyi Direct Deposit -nimisen asian luominen. Kun annoin shekeistämme löytyvät pankkitilimme numeron sekä routing-numeron, työnantaja voi maksaa palkan suoraan tililleni. Siis vau! Vitsit miten edistyksellistä! Palkkaa ei tarvitsekaan vastaanottaa shekillä! :D Ja ihan superedistyksellistä oli se, ettei minun tarvinnut kirjoittaa tämän Direct Depositin luomista varten mitätöityä shekkiä shekkivihostamme, vaan numeroiden kirjoittaminen tietojärjestelmään riitti. Olin siis ihan turhaan opiskellut, miten mitätöity shekki tehdään... Oli muuten elämäni ensimmäinen kerta, kun kannoin shekkivihkoa mukana. Meillä ei ikinä ole sitä mukana missään.

Paperitöiden aikana soitettiin myös johonkin tax credit -palvelunumeroon, koska työnantajan piti varmistaa, olenko oikeutettu johonkin tax credittiin. Minulle jäi vähän epäselväksi, mistä tässä oli kysymys. Ilmeisesti työnantaja saattaa joissain tilanteissa olla oikeutettu saamaan liittovaltiolta (tai osavaltiolta?) jotain korvausta, jos palkkaa tietynlaisen ihmisen. Manager kertoi käyneensä tämän prosessin lävitse kymmenien ja kymmenien ihmisten kanssa ja että hänen uransa aikana vain viisi ihmistä on ollut oikeutettu tähän credittiin. Ei kovin todennäköistä siis, että tällainen mamu olisi oikeutettu johonkin. Numeroon piti kuitenkin soittaa. Jonottelua kesti hämmentävän vähän aikaa, alle 10 minuuttia. Sitten luuri lykättiin minulle ja joku nainen toisessa päässä alkoi kysellä kysymyksiä monotonisella äänellä.

En ymmärtänyt kysymyksistä puoliakaan. Sen verran sain niistä kuitenkin kiinni, että osasin vastata kerta toisensa jälkeen "no". Niissä kysyttiin, olenko saanut jonkinlaisia avustuksia tms. viimeisten vuosien aikana tai olenko asunut jonkun kanssa, joko on saanut sellaisia. Kaksi kertaa jouduin pyytämään, että nainen toistaa kysymyksen, koska en oikeastikaan ymmärtänyt mitään. Kun pyysin tätä, nainen piti aina lyhyen tauon ja sitten toisti kysymyksen täysin samanlaisella monotonisella äänellä. Ehkä se puhe tuli jostain nauhalta tai jotain.

No tämän puhelun lopputulos on varmasti arvattavissa. En ollut oikeutettu. Manager palasi puhelimeen ja nainen langan toisessa päässä antoi hänelle koodin, jonka hän syötti järjestelmään, jotta järjestelmässä päästiin eteenpäin. Tämä soittorumba oli siis edellytys paperitöiden täyttämiselle. Täällä kyllä osataan tämä turhanpäiväinen ja aikaavievä byrokratia.

New hire -papereiden täyttämiseen ja tuohon puheluun meni aikaa tunti. Aika pian sen jälkeen sähköpostiini pamahti ilmoitus siitä, miten iloinen kuntosali on siitä, että olen vastaanottanut heidän conditional offer of employmenttinsa. En ole siis vielä saanut työpaikkaa. Olen vasta vastaanottanut ehdollisen työtarjouksen. Prosessi jatkuu nyt background checkillä. Ilmoittani tiedot tarkistetaan jostain kuka-tietää mistä järjestelmistä ja minulle tehdään joitain taustatutkimuksia. Tämä prosessi voi managerin mukaan kestää pari päivää tai yli kuukauden, ihan tapauksesta (ja varmaan tuurista) riippuen. Olen kuullut, että työpaikan vastaanottaminen Amerikassa on pitkä prosessi. Luulin kuitenkin, että tällä viitataan lähinnä joihinkin työhaastattelurumbiin ja sellaisiin, mutta näköjään ei.

Taustatutkimuksen jälkeen minulle ilmoitetaan, palkataanko minut nyt lopulta vai ei. Jos minut palkataan, prosessi jatkuu edelleen. Ilmeisesti täytyy täytellä lisää papereita sekä opiskella jotain manuaaleja ja katsoa videoita ja käydä tekemässä jokin testi. 

Hiukan tulee ikävä sitä, että työnantaja lätkäisee käteen työsopimuksen, johon heitetään nimet alle...

Arvatkaa muuten mikä oli vaikeinta näiden papereiden täyttämisessä. Amerikkalainen näppäimistö! Siis voi että tunsin oloni aivan mummoksi. Erikoismerkit olivat miten sattuu ja myös ne sivussa olevat numeronäppäimet olivat ihan epäloogisessa järjestyksessä (olisi tietenkin voinut käyttää ylhäällä olevia numeroita näin jälkikäteen ajatellen). Kesti ikuisuus, kun syötin social security numberiani moneen eri kohtaan ja osoitettani, ja lopulta minun oli pakko nauraa managerille sitä, etten ollut koskaan aiemmin käyttänyt sellaista näppäimistöä. Vitsit mikä dorka maahanmuuttaja. :D

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Les Mills BODYPUMP® -ohjaajakoulutus

Osallistuin viime viikonloppuna Les Millsin BODYPUMP® Certification Trainingiin eli ohjaajakoulutukseen. Prosessi bodyattackin® kanssa meni niin hyvin ja minä innostuin ohjaamisesta sen verran paljon, että halusin saada samaan syssyyn toisenkin sertifikaatin. Lisäksi tiesin todeksi sen, minkä mentorinikin minulle sanoi: "One certificate is nothing, you need more" - mitä enemmän sertifikaatteja on, sitä todennäköisemmin pääsee jonnekin ohjaamaan.
Pakkasin pumppikoulutusta varten vähän vähemmän tavaraa kuin attack-koulutusta varten, mutta silti kamaa oli ihan liikaa mukana. 
Bodypump on ollut harrastuksenani vuosikausia, tosin välillä pitkillä tauoilla. Kävin ensimmäisellä tunnilla noin kahdeksan vuotta sitten, jos lasketaan mukaan yliopistoliikunnan pumppitunnit, jotka eivät olleet Les Millsin tunteja, mutta käytännössä samaa tavaraa kuitenkin, vain eri nimellä ja ohjaajan itse tekemillä ohjelmilla. Kun aloin miettiä toisen sertifikaatin hankkimista, bodypump tuli mieleen tietenkin heti ensimmäisenä, koska se on minulle niin tuttu laji ja koska pidän siitä. Epäilin kuitenkin aluksi, ettei kannata, koska bodypump-ohjaajia on niin paljon. "Yeah, but there're also a lot of bodypump classes", minulle totesivat lähes kaikki, joiden kanssa kävin tätä keskustelua. Bodypump on Les Millsin formaateista tunnetuin ja suosituin, niitä tunteja on paljon (täkäläisellä mittakaavalla) ja niillä käy paljon porukkaa. Päätin siis lähteä koulutukseen.

Ensin ajattelin meneväni koulutukseen vasta syyskuussa, mutta sitten päätin, että haluan nähdä mahdollisimman nopeasti, viekö tämä minun uusi urani johonkin vai ei. Siispä tungin itseni jo tämän kesäkuun koulutukseen. Muutaman kerran olen ehtinyt katua päätöstäni, sillä minun pitäisi tällä hetkellä opetella sekä bodyattackin uuden ohjelman koreografia että tätä pumppikoreografiaa. Sisäistettävää alkaa olla vähän liikaa näin heti alkuun... En käsitä, miten jotkut ohjaavat monia Les Millsin formaatteja ja pystyvät sisäistämään uudet koreografiat yhtä aikaa.

Viikonlopun mittainen bodypump-koulutus järjestettiin Alamedassa, mistä olin tyytyväinen. Mieheni oli työmatkalla ja jos koulutus olisi ollut San Franciscossa, olisin stressannut itseni kuoliaaksi, sillä en olisi tiennyt, miten päästä sinne (niillä kuntosaleilla ei ole parkkipaikkoja, joten auton pysäköiminen olisi ollut ongelma, vaikka olisinkin uskaltanut lähteä ajamaan sinne omalla autolla). Alameda on pieni kaupunki, joka sijaitsee Oaklandin vieressä saarella San Franciscon lahdessa. Meiltä ajoi sinne noin kolme varttia.
Tervetuloa Alamedaan. Ei vaikuttanut kovin viehättävältä mestalta. Tämä kuva on sunnuntailta. Lauantaina aamulla tuossa talon edessä bussipysäkillä kasa ihmisiä odotti bussia - mielenkiintoisesti he olivat kaikki tummaihoisia. 
Kun koulutuspaikkaan ajoi, piti mennä läpi täysin autioituneen alueen, jossa oli tällaista.
Alamedassa oli kyllä mystiset hoodsit. Alueella on aikaisemmin ollut jokin laivaston tukikohta tai jotain, mutta nyt siellä oli vain hylättyjä ja ränsistyneitä rakennuksia sekä täysin autioita kulmauksia. Bongasin taloja, jotka ovat ilmeisesti olleet laivaston asuntoja, mutta en tiedä, mitä ne nyt ovat. Siellä nimittäin näkyi ihmisiä lauantaina aamulla pihoilla, joten joku siellä selvästi vielä asuu. Eräs koulutuksessa ollut totesi, että talot on muutettu low-income housing -taloiksi, mutta en sitten tiedä, mikä totuus on. Mutta low-income -fiilistä Alamedassa kyllä oli. Ja sitten siellä keskellä autiota ja ränsistynyttä aluetta sijaitsi iso tehdashalli, jossa oli kuntosali sisäjalkapallokenttineen kaikkineen. Mystistä.
Näissä taloissa oli hämmentävän vähän ikkunoita ja ne vähäisetkin ikkunat olivat kovin pieniä. Luulin ensin, että nämä ovat laivaston asuintaloja, koska näin jonkun U.S Goverment -kyltin, ennen kuin tajusin, että laivasto on ajat sitten kadonnut tältä alueelta.
Näin Alamedasta kaikkein oudoimmat kulmat. Tällaisia ränsistyneitä taloja riitti entisellä laivaston alueella.
Osallistujia kurssilla oli 12, joista vain yksi oli mies. Luulin, että miehiä olisi enemmän tällä kurssilla, mutta olin väärässä. Attack-koulutuksessakin miehiä oli sentään kaksi. Kurssin trainer eli kouluttaja oli Uudesta-Seelannista alun perin kotoisin oleva Paula Adam. Koko Les Millshän on muuten Uudesta-Seelannista, ja bodypump oli ensimmäinen tunti, joka tuotiin ulkomaille. 1990-luvun alussa Phillip Mills, joka oli mukana isänsä Les Millsin kuntosaliyrityksessä, toi painot mukaan ryhmäliikuntaan ja siitä syntyi tunti, joka kulki nimellä PUMP. Tunti menestyi Uudessa-Seelannissa ja Australiassa niin hyvin, että vuonna 1997 se uudelleenimettiin BODYPUMP-nimellä ja vietiin ulkomaille. Tällöin syntyi Les Mills International. Ketään ei varmaan kiinnosta nämä jutut, mutta kun muutamakin kaverini on ollut siinä käsityksessä, että Les Mills olisi alun alkaen amerikkalainen yritys, niin pitäähän moinen väärä tieto äkkiä korjata. :)
Koulutuspaikan parkkipaikalta näkyi USS Hornet Museumin WWII-laiva.
Jokainen Les Millsin koulutus alkaa Uuden-Seelannin alkuperäiskansan maoreiden tervehdyksellä ja kädenpuristuksella (Kia ora!). En tiedä, johtuiko kouluttajan alkuperästä vai mistä, mutta tällä kertaa ekan päivän alussa katsottiin myös pieni pätkä maorin tanssia. Tanssiesitys oli kyllä jostain Les Millsin tilaisuudesta eli ei välttämättä kovin autenttista menoa.

Bodypump-koulutus kulki täysin samalla kaavalla kuin attack-koulutuskin. Päivä alkoi kouluttajan vetämällä masterclass-tunnilla. Odotin paljon sitä, että pääsen näkemään, kun Les Millsin eliittiä oleva ohjaaja vetää pumppitunnin, mutta ei kyllä ollut kummoinen kokemus. Attack-koulutuksen trainer Amanda Scales oli niin uskomaton, että hän ehkä asetti odotukseni hiukan liian korkealle näitä muita ja muiden formaattien kouluttajia kohtaan.

Koulutuksessa oli käytössä uusin bodypump-ohjelma eli 94-ohjelma (ohjelman sizzler löytyy täältä). Kun olen kertonut aikomuksestani mennä koulutukseen parille ohjaajalle kuntosalillani, olen kuullut hiukan sääliä heruvia kommentteja siitä, että joudun kouluttautumaan 94-ohjelmalla. Tässä pump-ohjelmassa rikotaan nimittäin bodypumpin ennätyksiä: 55 minuutin ohjelman aikana tulee pumpin historiassa ensimmäisen kerran yli 1000 toistoa täyteen. Yleensä yhden tunnin aikana toistoja tehdään keskimäärin 800, joskus ehkä ollut 900. Myös kouluttaja Paula ilmoitti koulutuksessa, että tämä 94-ohjelma tulee todennäköisesti olemaan vaikein ohjelma, jota meidän koskaan täytyy opetella. Kiva lähtökohta sille sertifiointivideon teolle siis.
Koulutuspaikan kuntosalilla oli hämmentävät levypainovälineet.
Ensimmäisenä koulutuspäivänä käytiin lävitse pumppiliikkeiden tekniikkaa. Attack-koulutusta varten tekniikkaa oli hiottu yhdessä mentorini kanssa siinä mentorointiryhmässä, mutta nyt olin täysin oman tunneille osallistumiseni historian varassa. Mitä nyt näytin juuri ennen koulutusta pari liikettä mentorilleni, joka sattuu olemaan Les Millsin ohjaajaeliittiä (= kaikki jatkokoulutukset käynyt ja Elite-tittelin saanut) bodypumpissa ja joka on jopa toiminut USA:n länsirannikon Les Millsin bodypump-sertifiointivideoiden arvostelijana. Sen enempää meillä ei kuitenkaan ollut aikaa hioa tekniikkaani, mutta eipä siinä kauheasti korjattavaa kait ollutkaan, sillä Paula korjasi minua koulutuksen tekniikkasessioissa vain kaksi kertaa.

Mentorini on pari kertaa kieltänyt ottamasta tekniikka-asioissa mallia niistä Les Millsin videoista, joissa uusi ohjelma esitetään. Tuo video on koreografiavihkon tukena siinä, kun pitää opetella uusi ohjelma. Video on siis sama, josta tuo ylempänä linkitetty sizzlerkin on pätkitty. Vaikka näillä videoilla esiintyvät vain Les Millsin ehdoton eliitti, mentorini mukaan tekniikka-asiat eivät näillä ihmisillä välttämättä ole aina täydellisesti hallussa. Muutamalta keskustelupalstalta olen lukenut, miten ihmiset haukkuvat sitä, miten bodypumpin koreografin tekniikka näissä videoissa on usein vähän hakusessa. Eikö kansainvälisen ison tunnin koreografian tekijän itse pitäisi hallita oikea tekniikka?!, minä olen miettinyt. No, ilmeisesti ei, sillä koulutuksessa myös Paula mainitsi meille, ettei meidän tule ottaa mallia tältä koreografilta, vaan mieluiten muilta videolla esiintyviltä ohjaajilta. Koreografilla on ilmeisesti ollut tapaturmia, joiden takia tekniikka on kärsinyt.

Koulutuspäiviin sisältyi teoriaa, jossa keskityttiin siihen, mitkä ovat bodypumpin ja sitä ohjaavan ihmisen elementit ja miten bodypumppia tulee ohjata. Les Millsin eri formaatteja ohjataan ilmeisesti aika samoin tavoin, sillä sisällössä oli paljon tuttua attack-kurssilta. Pumpin ohjaukselle on täysin samat kolme layeria eli tasoa kuin attackinkin ohjaukseen.
Ohjauksen kolme tasoa.
Tässä koulutuksessa piti osata hallita vain ohjauksen ykköstaso eli se taso, jossa opastetaan, miten liike tehdään oikein ja turvallisesti. Lopullista sertifiointia varten pitää osata myös kakkostaso, jossa ohjeistetaan ja neuvotaan se, miten liikkeitä voi parantaa ja mitä hyötyä niistä saa irti. Kolmostaso on motivointitaso, joka muodostuu kokemuksen myötä, eikä sen hallinta ole edellytys sertifioinnille. Les Mills tarjoaa valmiina kaikki ykkös- ja kakkostason asiat, jotka pitää sanoa, joten jutut tarvitsee vain opetella ulkoa ja toki myös sisäistää.

Koulutuksessa käytettiin paljon aikaa siihen, että itselle määrättyä esityskappaletta sai käsikirjoittaa. Käsikirjoittaminen tarkoittaa sitä, että kirjoitetaan paperille ylös se, miten kappale aiotaan ohjata ja mitä aiotaan sanoa missäkin vaiheessa. Oli ihan kiva, että kirjoittamiseen sai käyttää paljon aikaa koulutuksessa - mitä nyt minä olin käsikirjoittanut koko kappaleeni jo valmiiksi ennen koulutusta! Olin käsikirjoittanut ohjaukseeni myös jo kakkos- ja kolmostason ohjauksen elementtejä, joita tässä koulutuksessa ei olisi vielä tarvinnut hallita, sillä ainakin kakkostaso pitää kuitenkin hallita totaalisesti sertifiointivideossa ja koska mikään ei ole niin kamalaa kuin se tunne, etten tiedä, mitä sanoisin kappaleen aikana. Minun on pakko kirjoittaa ylös kaikki, mitä aion sanoa (tai siis mitä kuvittelen sanovani - todellisuudessa puolet käsikirjoitetuista jutuista yleensä unohtuu, kun oikeasti ohjaa), myös ihan jo sen takia, ettei englannin kielen käyttäminen ole aina niin helppoa. Vaikka ajattelen ja opettelen näitä asioita vain englanniksi, välillä minut valtaa suuri blackout, jonka aikana tiedän tasan tarkkaan, miten pitäisi ohjeistaa, mutta jostain syystä asiat tulevat mieleeni yhtäkkiä vain suomeksi. Minulla muuten menee välillä sanat sekaisin, kun ohjaan, ja olen ajatellut sen johtuvan siitä, etten puhu äidinkieltäni. Mutta tässä koulutuksessa huomasin, että muutkin (natiivipuhujat) sekoilivat sanoissaan, eli ongelma taitaakin olla yleismaailmallinen aloittelijan ongelma.

Tässä koulutuksessa keskityttiin paljon myös sihen, minkälaista fiilistä musiikki luo pumppitunnille sekä siihen, minkälaista äänensävyä ohjatessa tulee käyttää ja miten sävyn tulisi muuttua yhdenkin kappaleen sisällä. Bodypumpissa on 5 erilaista ääntä, joita tulee käyttää. Les Mills tosiaan sanelee aika tarkasti sen, mitä ohjaajan kuuluu tehdä ja millainen olla. Olen joskus Suomessa miettinyt, miksi kaikki samaa tuntia ohjaavat ohjaajat sanovat aina samat asiat samalla tavalla ja ovat välillä hyvin samanlaisia. Nyt tiedän syyn siihen. Tai no, toki olen kyllä tiennyt, että Les Mills määrittelee jonkin verran sitä, millä tavalla tunteja kuuluu vetää - koko puljun ideahan perustuu siihen, että menit tunnille missä tahansa päin maailmaa, voit luottaa siihen, että tunti on samanlainen ja täyttää tietyt kriteerit - mutta aika tarkaksi tämä homma tuntuu kyllä menevän. Toinen juttu on tietenkin se, näkyvätkö nämä kehotukset tavallisen riviohjaajan työssä... Sitä paitsi Les Mills kyllä painottaa, että loppupeleissä ohjaaja itse luo omanlaisensa tunnin olemalla oma itsensä. Mutta tiettyjen kriteerien on silti täytyttävä.
Musiikki ohjaa ohjaajan toimet ja äänensävyt, mistä syntyy kokonaisuus - Ultimate You! 
Aivan kuten attack-koulutuksenkin kohdalla, myös tätä pumppikoulutusta varten osallistujille lähetettiin kahta viikkoa etukäteen materiaali, joka sisälsi 94-ohjelman. Samalla jokaiselle määrättiin kaksi kappaletta, joiden koreografia piti opetella ulkoa sataprosenttisesti. Koko ohjelmaa ei siis tarvinnut opetella kahden viikon aikana. Attackissa alkulämmittely oli määrätty jollekin, mutta tässä pumpissa ei. Myöskään core-biisiä tai venyttelyä ei oltu määrätty kenellekään.

Minulle oli määrätty kappaleet 7 ja 8 eli askelkyykyt ja olkapäät. Tiesin käytäntönä olevan, että koulutuksessa ohjataan vain toinen kappale ja että siinä toisessa kappaleessa ainoastaan varjostetaan, kun joku toinen ohjaa (eli tehdään liikkeet ohjaajan vieressä, mutta ei itse puhuta). Kuulin yhdeltä taholta, että eka kappale on se, joka oikeasti pitää ohjata koulutuksessa, ja toiselta taholta, että toka kappale on se, joka ohjataan. Ei siis auttanut muu kuin opetella ohjaamaan molemmat. Loppujen lopuksi se oli se ensimmäinen kappale, joka piti ohjata itse koulutuksessa ja jonka ohjaamiseen kouluttajan arviointi pitkälti perustui.

Ekana päivänä sai ohjata kahden minuutin ajan omaa kappalettaan, mistä Paula antoi sitten palautetta. Minä lähdin tähän koulutukseen huomattavasti itsevarmemmin kuin attack-koulutukseen. Osittain sen takia, että tiesin, mitä tuleman pitää, mutta osittain myös sen takia, että olin aika varma osaavani minulle määrätyt kappaleet. Ekan päivän lyhyen esiintymisen jälkeen itsevarmuuteni vain kasvoi, sillä esityksestäni puuttui vain yksi ohje (jonka olin kyllä käsikirjoittanut, mutta tietenkin unohdin). Tekniikkani ja sitä yhtä puuttuvaa ohjetta lukuun ottamatta ohjaukseni oli kunnossa. Kaiken lisäksi huomasin, että olin valmistautunut paremmin kuin monet muut: muutamalla oli pahoja ajoitusongelmia (liikkeet eivät menneet musiikin temmossa) ja ohjaus vähän hakusessa.
Bodypumpin nykyinen koreografi siinä posettaa. Post-it -lapuissa on meidän osallistujien näkemyksiä siitä, mitkä piirteet tekevät hyvän ja inspiroivan ohjaajan.
Ensimmäisen koulutuspäivän piti kestää puoli kymmeneen illalla, sillä koulutus alkoi vasta puoliltapäivin. Me olimme kuitenkin valmiita jo puoli yhdeksältä. En ollut ensimmäisen päivän jälkeen mitenkään erityisen väsynyt. Pumppiohjelma oli käyty lävitse kerran kokonaan Paulan ohjaamana aamulla ja sitten illalla kokonaan lävitse siten, että jokainen ohjasi omaa kappalettaan sen parin minuutin verran. Tosin tässä vaiheessa osa kappaleista tehtiin lävitse parhaimmillaan kolmekin kertaa, sillä osallistujia oli enemmän kuin kappaleita eli jotkut ohjasivat saman kappaleen toistensa jälkeen. Lisäksi päivän aikana oli hinutettu tangon kanssa siinä tekniikkosiossa. Mutta ihan siedettävä pumppailumäärä yhdelle päivälle siis. Etenkin kun illan sessiossa monet, myös minä, pitivät tangossaan aika pienet painot silloin, kun eivät ohjanneet.

Olen lukenut joistakin suomalaisten bodypump-koulutusta käsittelevistä blogipostauksista, että Suomen koulutuksissa olisi kehotettu pitämään tangossa koko ajan kunnolla painoja ja jopa sanottu, että kouluttaja arvostelee myös käytettyjen painojen perusteella. Meidän kouluttaja ei maininnut koulutuksessa käytettävistä painoista yhtään mitään. Hän totesi kyllä, että ohjaajana meidän tulee toimia roolimalleina käytettäville painoille. Toisaalta hän myös mainitsi, että 94-ohjelman joitain biisejä (esim. hauiksia) tulee tehdä pienillä painoilla, koska "low weights and high reps mean big calorie burn". Lisäksi tekniikkahan kärsii monella, jos painoja käytetään tällaisissa biiseissä liikaa - toistoja on kuitenkin hauiksille tässäkin hauiskappaleessa yli 140 kappaletta. Mutta oli miten oli, me koulutuksessa käytimme joko tavallisia painojamme tai vähän kevyempiä. Missään nimessä painoja ei tarvinnut lisätä totutusta. En tiedä, onko tämä vain fiksua, kun on tarkoitus keskittyä tekniikkaan, vai kuvastaako tämä sitä, mihin olen kiinnittänyt huomiota täkäläisessä ryhmäliikunnassa: täällä ei aina treenata naama irvessä.

Seuraava koulutuspäivä alkoi klo 11, joten yöllä ehti nukkumaan ihan kunnolla, kun ei tarvinnut herätä joskus viideltä niin kuin attack-koulutusta varten piti. Aamunkin ehdin ottaa rauhallisesti, joten lähdin uuteen koulutuspäivään hyvin mielin ja rauhoittuneena.
Tokan päivän eväät. Hiukan vähemmän evästä kuin attack-koulutuksessa ja tokana päivänä vielä hiukan ekaa päivää vähemmän. Silti jäi ylimääräistä ruokaa. Ruispalamme vetelevät viimeisiään, mutta ei kai se mikään ihme ole, sillä nuo tuotiin pakastimeemme joululomalta eli puoli vuotta sitten. Ei tule siis paljoa ruisleipää kaivattua.
Toinen koulutuspäivä alkoi pienen teoriahetken jälkeen oman kappaleen ohjaamisella ja nyt ohjattiin koko kappale. Samalla oli vuorossa myös sen itselle määrätyn toisen kappaleen varjostaminen. Tällä kertaa ne, joilla oli ohjattavana sama kappale, ohjasivat kaikki samaan aikaan ilman mikkiä, ja meidät muut jaettiin tasan heidän osallistujikseen. Paula sitten kierteli katsomassa ja kuuntelemassa kaikkia erikseen. Tällä tavalla tehden yhtäkään kappaletta ei tarvinnut tehdä enempää kuin kerran.

Askelkyykkykappaletta ei oltu määrätty muuta kuin minulle, joten minä jouduin (tai sain) ohjata ihan yksin koko ryhmälle. Ohjaukseni meni täysin putkeen. Unohdin osan asioista, joita olin käsikirjoittanut, mutta esityksessäni oli kaikki vaadittavat ohjeet ja myös jo kakkos- ja kolmostason ohjauksen puolia. Minä jopa onnistuin ujuttamaan joukkoon yhden osallistujan nimen mainitsemisen ja motivoinnin, mistä sain erityiskehut. Paula ei antanut esityksestäni yhtään mitään korjattavaa, vaan ilmoitti, että se oli "amazing" ja että olen loistava coach. Mielestäni oli vähän outoa, ettei hän antanut mitään parannusehdotuksia, sillä mielestäni jotain olisi pitänyt keksiä. En yritä vähätellä suoritustani, vaan mielestäni kouluttajan pitäisi olla paikalla motivoimassa ja haastamassa eteenpäin eikä ilmoittamassa, että "joo, toi oli tosi hyvä". Jopa mieheni totesi, että "eikö aina nyt jotain korjattavaa pitäisi olla?".

Sain kehuja myös muilta osallistujilta ja kaikki nämä kehut paransivat luottamusta itseeni. Minulla on nimittäin vaikeuksia olla puhelias ja avoin täällä (en ole sellainen Suomessakaan tuntemattomien kanssa), minkä takia koen olevani huono ohjaaja, sillä nimenomaan avoin siinä työssä pitää olla. Oli siis ihana huomata, että kun astun sinne lavalle, saan itsestäni irti asioita, joita en muuten saisi, ja edustan mallia, jota jopa amerikkalaiset pitävät kehumisen arvoisena. Mentorinikin on joskus todennut, että "you're so quiet and shy, but then you get up there and BAM".

Myös varjostukseni meni hyvin; siitäkin kappaleesta sai palautetta oman tekniikan osalta. Minä varjostin olkapäät-biisin. Ihmiset olivat selkeästi harjoitelleet ekan päivän jälkeen, sillä osa oli päässyt eroon ajoitusongelmistaan, mutta valitettavasti se, joka ohjasi olkapäät, ei kuulunut tähän joukkoon. Hän ei pysynyt ollenkaan musiikin tahdissa. Varjostaminen on todella hankalaa, jos ei voi luottaa siihen, mitä oikea ohjaaja tekee, sillä koko ajan pitää katsoa toista ja yrittää ennakoida. Ja varjostajan tulee siis tehdä se, mitä ohjaaja tekee, vaikka tämä tekisi kuinka koreografian ja musiikin rytmin vastaisesti. Sekin on taito. Kerran, kun varjostin attack-tunnilla, tajusin yhtäkkiä olevani lattialla punnertamassa, vaikka ohjaaja oli tekemässä kyykkyjä. Minä olin vain ohjaajaa katsomatta mennyt täysin sen koreografian mukaan, jonka tiesin osaavani, mutta ohjaaja olikin unohtanut jotain välistä. "Oh yeah, you're right, that's how it goes", hän joutui toteamaan. Ei näin siis. :)
Koulutuksen säännöt ja tavoitteet. Päivän aikana oli vain lyhyitä taukoja, 5-10 minuuttia, sekä yksi 30 minuutin lounastauko. Jos tauon jälkeen myöhästyi, piti punnertaa 10 punnerrusta varpailla per myöhästynyt minuutti. Toisena päivänä yksi osallistuja ilmestyi koulutukseen tunnin myöhässä. Hän ei joutunut punnertamaan. :D Les Millsin etukäteen lähettämissä ohjeissa sanotaan, ettei myöhästyjiä oteta enää mukaan, mutta tämä myöhästyjä kyllä pääsi sisään ja koulutuksesta läpi.
Toiseen koulutuspäivään sisältyi lisää teoriaa ja lisäksi Bodypump Challenge. Les Mills on selvästi poistanut kuntotestit koulutuksistaan, sillä sellaista ei ollut tässä sen enempää kuin attack-koulutuksessakaan (molemmissa on ennen ollut), mutta challenget ovat jääneet. Pump Challengessa tehtiin pumpista tuttuja liikkeitä, mutta painoja olisi pitänyt lisätä puolet enemmän siitä omasta tavallisesta painomäärästä. Siis olisi pitänyt. Paula ilmoitti, että jos et halua lisätä, niin sitten et lisää. Challengea varten muuten lämmiteltiin lähtemällä ulos 10 minuutin juoksulenkille. Kumma juttu, miten sitä jaksaa vetää jotain attackia, mutta juoksu tuntuu heti ikävältä. :D

Liikkeet tehtiin parin kanssa siten, että toinen teki ja toinen motivoi, sitten vaihdettiin. Tarkoitus oli valita sellainen pari, jonka kanssa voisi pitää samoja painoja. Valitettavasti minun ja parini kohdalla näin ei käynyt. Osassa liikkeistä meillä oli kunnon painot, mutta esimerkiksi kyykkyihin ja askelkyykkyihin hän valitsi hyvin kevyet painot, enkä minä todellakaan saanut itseäni motivoitua sen vertaa, että olisin lisännyt enemmän, kun ei toinenkaan lisännyt. Koko challenge meni siis omalta osaltani vähän penkin alle, mutta minkäs teet. Paula ei sanonut mitään, eikä tuo challenge nyt tietenkään ollut se syy, miksi tuolla koulutuksessa olimme. Silti hiukan harmittaa, sillä osa veti liikkeet todella kovilla painoilla. Olisi vain pitänyt yrittää haastaa itsensä, kun siihen olisi nyt ollut loistava tilaisuus. Mutta olipa oiva esimerkki siitä, miten ohjaajan tulee osata motivoida ja näyttää esimerkkiä, sillä aina löytyy niitä osallistujia, jotka eivät kykene haastamaan itseään yksin ilman malliesimerkkiä. (Niillä pumppitunneilla, joilla olen täällä käynyt, osa ohjaajista pitää niin kevyitä painoja, että suomalaisista kuntosaleista varmaan naurettaisiin sellainen ohjaaja pihalle...)

Koska en käyttänyt isoja painoja challengessa, ei toisestakaan koulutuspäivästä tullut rankka. Iltapäivällä challengen ja teoriaosuuden jälkeen oli vuorossa vielä toinen ohjauskerta, jolloin koko ohjelma tehtiin lävitse kerran. Eli päivään sisältyi kaksi kokonaista pumppituntia ja challenge. Lihakseni olivat väsyneet illalla, ja maanantaina aamulla oloni oli hetken aikaa kuin katujyrän alle jäänyt, mutta iltapäivään mennessä olin toipunut jo niin hyvin, että lähdin - yllätys yllätys - pumppitunnille. Huomasin kyllä, ettei homma oikein pelittänyt kunnolla ja että puhti oli osittain poissa.

Toinenkin ohjauskertani meni loistavasti ja sain äärimmäisen hyvän palautteen. Esitys arvioitiin kuten attack-koulutuksessakin eli kolmen osa-alueen osalta: koreografian, tekniikan ja ohjauksen ykköstason osalta. Läpäisin arvosanalla 3/3, kuten attackinkin. Ryhmämme toiveesta Paula kävi jokaisen palautteen ja "arvosanan" lävitse koko ryhmän kuullen, ja tuo 3/3 oli yleisin arvosana. Porukka kehittyi kahden päivän, yhteensä noin 17 tunnin aikana älyttömän paljon! Kuitenkin 12 osallistujasta kaksi ei pystynyt korjaamaan ajoitus- yms. ongelmiaan ja sai arvosanan 1/3, joka on "pass pending" ja tarkoittaa sitä, että heidän tulee vielä treenata sitä omaa yhtä kappalettaan, videoida se ja lähettää Les Millsin arvioitavaksi ennen kuin he saavat luvan siirtyä sertifiointivideon tekemiseen.
Tokan koulutuspäivän jälkeen olin niin nälkäinen, että halusin palkita itseni pitsalla. Kotimatkalla ajoin Pizza Hutin kautta. Ei ole aikoihin mennyt pitsa niin vauhdilla suusta alas. Söin jopa pepperonipitsaa kauhealla vauhdilla, vaikka sen maku ei ollutkaan mielestäni kauhean hyvä. Kahdesta pitsasta jäljelle jäivät nämä palat, kun miehenikin osallistui syömiseen muutaman palan verran.
Minä ihmettelin koulutuksen aikana, miten ihmiset oikein ovat harjoitelleet, kun niin monella oli alussa niitä ajoitusongelmia. Ajattelin, että joiltain puuttuu totaalisesti jokin rytmikorva, sillä musiikin temmon vaihtelusta kyllä kuulee minusta aika paljon sitä, miten liikettä pitäisi tehdä. Jouduin kuitenkin itse huomaamaan, että temmossa pysyminen on ihan hemmetin hankalaa, jos ei ole harjoitellut sataprosenttisesti ja jos vähän jännittää. Paula nimittäin tarjosi jollekin mahdollisuutta ohjata lämmittely, jota ei oltu määrätty kenellekään. Minä lopulta lähdin yrittämään, sillä olin aika varma osaavani koreografian, sillä olin harjoitellut muitakin kuin kahta omaa biisiäni jonkin verran. Siinä kuitenkin sitten huomasin, että on syytä harjoitella vielä paaaljon enemmän, sillä minäkin kadotin sen rytmin! Osasin koreografian, mutta menin väärään tahtiin. Sentään tajusin kadottaneeni rytmin ja etsin sen aika nopeasti takaisin sen sijaan, että olisin vain jatkanut väärässä temmossa. Mutta joo, practice practice practice.

Homma jatkuu siis harjoittelemalla. Attackin osalta osasin koko ohjelman koreografian ulkoa ennen koulutusta, kiitos mentorointiryhmän, mutta nyt en todellakaan osaa. Koreografian opettelun lisäksi pitää käsikirjoittaa kaikki loputkin kappaleet ja opetella ohjaamaan ne. Töitä siis riittää. Kun jutut on opeteltu, täytyy kuvata samanlainen sertifiointivideo kuin attackissakin. Aikaa videon tekoon on annettu kaksi kuukautta.

Kaiken kaikkiaan pumppikoulutus ei ollut mielestäni niin mukava kuin attack-koulutus. Amanda teki attack-kurssista upean, mutta varmasti vaikutusta on myös sillä, että uutuudenhohto oli nyt kadonnut, kun Les Millsin kurssille osallistui toisen kerran. Opin kuitenkin kurssilla ja materiaalia lukemalla älyttömän paljon bodypumpista. Vaikka olen käynyt tunneilla pitkään, en ole tiennyt, miksi asioita tehdään tietyllä tavalla ja tietynlaisilla liikkeillä sekä liikkeitä vaihtamalla. Usein olen tunneilla lopettanut liikkeen siinä vaiheessa, kun polte on käynyt liian pahaksi, koska kukaan ei ole kertonut minulle, mikä hyöty on siinä, että siitä pisteestä jatkaa eteenpäin vielä hetken. Hei näitä toistoja on tässä sata, ei se nyt haittaa, jos mä hetken lepään... Toivon, että minusta joskus tulevaisuudessa tulee sellainen ohjaaja, joka osaa motivoida sen tietyn pisteen ohi ja yli.

Olin muuten kuvitellut, että pumppikoulutus olisi raskaampi kuin attackin koulutus. Jotenkin ajattelin, että aerobista ohjelmaa jaksaa vääntää helpommin kerta toisensa jälkeen kuin pumppiohjelmaa. Koska onhan se kamala tunne, kun lihas on väsynyt. Olin kuitenkin väärässä. Attack-koulutus oli fyysisesti paljon raskaampi ja minulla kipeytyivät polvitaipeet ja pakarat jo ekan päivän jälkeen. Nyt lihakseni eivät olleet erityisen kipeät lauantain jälkeen. Lisäksi attack-koulutusviikonlopun jälkeisen päivän olin täysin loppu, enkä ikimaailmassa olisi kyennyt menemään harrastamaan liikuntaa. Mutta kuten totesin, eilen maanantaina iltapäivällä lähdin jo pumppitunnille.
Tänään tiistaina olen käsikirjoittanut kappaleita kolmisen tuntia putkeen ja opetellut tarvittavia ohjeistuksia.
En muuten tainnut attack-koulutusta koskevassa postauksessa lainkaan mainita, että nämä Les Millsin Initial Certification Trainingit maksavat $290 / kurssi. Ei ole siis mitään ilmaista touhua. Kurssimaksu sisältää materiaalin, kurssin ja sertifiointivideon arvioinnin. En tiedä, mitä kurssit Suomessa maksavat. Mielenkiinnosta yritin etsiä tietoa netistä, ja löysin tiedon, että kurssi maksaisi noin 470 euroa, mutta sitten taas jossain väitettiin, että kurssi maksaisi joko vähemmän tai enemmän. En siis tullut kauheasti viisaammaksi.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Perjantai viinitilalla

Ratkaisu Kalifornian kuivuusongelmaan löytyy teiden varsilta...? Hei älä kastele pihaa! 
Kävin tänään elämäni toista kertaa kalifornialaisella viinitilalla. Aiemmin olen nopeasti käynyt vain yhdessä erään tuttavani kanssa. Emme ole mieheni kanssa koskaan saaneet aikaiseksi mennä Napaan ja Sonomaan, noihin kuuluisiin kalifornialaisen viinin tyyssijoihin, vaikka niihin ajaisi meiltä vain pari tuntia. Meidän piti mennä vieraidemme kanssa, mutta he sitten priorisoivat muita juttuja viinien edelle.
Viinitila.
Yksi suomalainen kaverini järjesti eräänlaisen networking-tapahtuman Morgan Hillissä viinitilalla. Morgan Hilliin ajaa meiltä alle puolisen tuntia, kun ei ole ruuhkaa (työmatka-aikoina matka venyy helposti tuntiin). En ollut tiennyt, että siellä on viinitiloja, mutta niitä löytyy noin parisenkymmentä kappaletta. Eli viinitiloja löytyy siis todella läheltä kotia.
Maisemat olivat aika mukavat. 
Yksi valkkari näytti aivan vedeltä. Yhdessä vaiheessa eräällä tyypillä oli oikeasti vettä lasissa, ja minä kysyin, pitääkö hän tästä valkkarista. Veden ja viinin voi siis sekottaa keskenään ulkonäön perusteella.
Viinitila, jossa olimme, on perheyritys ja ollut pystyssä vuodesta 1925. Me saimme viinimaistelut ja pienen kierroksen tilalla paikan perustajan pojanpojalta. Mies on syntynyt ja asunut tällä viinitilalla. Todellinen ja aito perheyritys siis oli kyseessä. Miettikää, miten hienoa olisi syntyä ja varttua viinitilalla...
Mystinen kellari, jossa haisi kellarilta ja viiniltä.
Olin vähän pettynyt, kun rypäleitä ei tallota jaloin, vaan siihen käytetään tällaista konetta. 
Paikka oli pieni ja erittäin sympaattinen. Viinit tehdään alusta loppuun saakka tällä tilalla pullotuksia myöten eli mitään välikäsiä ei ole. Työntekijöitä tilalla ahertaa noin 20, kun mukaan luetaan perheenjäsenet.
Viinisäiliöitä tai mikä lieneekään oikea termi. Tuo tuolla takana oleva puinen säiliö on kalifornialaisesta punapuusta tehty.
Viinit pullotetaan viinitilalla tällä koneella. 
Minä toimin kuskina, joten en maistellut ihan kaikkia tarjottavia viinejä, enkä todellakaan juonut koko annoksia. Maisteluannokset ovat ihan kunnon kokoisia, eikä sylkemistä harrastanut kukaan ainakaan tänään. Kaikkihan siellä autolla olivat, minä taisin vain olla ainoa, joka oikeasti piti ajokunnon mielessä ja välitti asiasta. Minun viinapääni ei ole hyvä, mutta kyllä parin tunnin tilaisuuden jälkeen parilla ihmisellä seisoi silmät päässä sen verran pahasti, etten haluaisi osua liikenteeseen samaan aikaan heidän kanssaan... Mutta ehkä he ovat tottuneet tai jotain.
Viinit ikääntymässä. 
Mites se networking puoli sitten? Noh, minä olin tilaisuudessa kahden suomalaisen kaverini kanssa, joten senhän voi arvata, miten suomalaisten kävi... :D Tuli siinä vaihdettua muutamia sanoja muidenkin kanssa, mutta enpä solminut muutoin mitään kontakteja. Paitsi mantelikuoharin kanssa, sillä sellaista ostin kotiin yhden pullon.

Eipä tästä paikasta nyt muuta sanottavaa ole. Ajattelin kuitenkin jakaa nämä muutamat kuvat, sillä viikonloppuni menee auttamattomasti liikunnan ja Les Millsin parissa, eikä aikaa postailla ole.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Mitä en vieläkään osaa Amerikassa

Olen asunut Yhdysvalloissa yli vuoden, mutta on paljon sellaisia yksinkertaisia ja arkisia asioita, joita en vieläkään täällä osaa. Tässä joitakin:

- En osaa käyttää käteistä rahaa, tarkemmin sanottuna kolikoita. Kun on olemassa yhden dollarin seteleitä, kolikoista tulee aika turhia. Sitä paitsi amerikkalaiset kolikot ovat vähintäänkin vähän hämmentäviä, sillä niiden arvoa ei mitenkään pysty päättelemään niiden koosta. Dime eli kymmenen sentin kolikko on pienempi kuin viidensentin ja yhdensentin kolikko. Kaiken lisäksi 25-, 10- ja 5-sentin kolikot ovat samanvärisiä; vain yhdensentin kolikko on eri värinen. Lompakkoni on aina välillä täynnä kolikoita, ja minä olen ihan pihalla, mikä on mikäkin.
Lähes käyttökelvotonta rahaa...
Sitä paitsi missä noita kolikoita edes voisi käyttää? Ainoastaan 25-sentin kolikoille on käyttöä, koska ne menevät parkkiautomaatteihin. Mutta ne muut... Siis ihan oikeasti - minkälaisessa tilanteessa niitä voisi fiksusti käyttää? Ehkä jos ostaisi jonkun yhden halvan tuotteen, voisi maksaa kolikoilla. Paitsi että silloinkin sitä vaan maksaisi niillä dollarin seteleillä. En ole varmaan koskaan nähnyt, että kukaan maksaisi täällä kolikoilla mitään.

Me tulimme jo aikoja sitten miehen kanssa siihen tulokseen, ettei täkäläisillä kolikoilla tee yhtikäs mitään. Ratkaisimme ongelman ostamalla pienen säästölippaan, johon nykyään tungemme kaikki kolikot.
Meidän Rainy Day Fund. Niin tuossa kyljessä lukee.
Säästölippaasta parhaan tekee sen, että se laskee, kuinka paljon sisällä on rahaa. Kuvan ottamisen jälkeen lisäsin muutaman kolikon, ja 15 dollaria meni rikki. Jes! :D
Joo-o... Tällä tavalla noita kolikoita ei ainakaan tule koskaan käytettyä.

- En osaa mitään, mitä aikoinaan ihmettelin tässä postauksessa (paitsi ehkä ne vaatteiden koot, päivämäärät ja kellonajat sentään). Olen edelleen yhtä pihalla. En osaa fahrenheitteja. Sään suhteen käsittelen niitä vain suuntaa antavasti. Joka kerta kun tarvitsen uunia, googletan celsiukset fahrenheiteiksi. En tiedä, miksen ole kirjoittanut yleisimpiä käyttämiäni asteita ylös paperille, sillä googletan aina uudelleen ja uudelleen niitä samoja.

En osaa myöskään mittayksiköitä. Ihmeen jaardit ja jalat, ei niistä nyt kukaan ota selvää. Nesteiden tilavuudet ovat myöskin aika epäselviä. Meillä on mittakuppi, josta löytyvät fluid ouncejen ja cupsien lisäksi vanhat kunnon desit ja millilitrat. Totta kai osaan mitata mittakuppiin cupsit ja muut, muttei minulla ole kyllä silloin hajuakaan siitä, kuinka paljon tavaraa minulla siinä on. Paitsi esimerkiksi kaksi cupsia. :D Jos etsin käsiini uuden reseptin, etsin sen suomeksi ja teen sen mukaan.
Lapsuudenkodistani eli vanhemmiltani käännetty mittanauha, jossa toisella puolella on sentit ja toisella tuumat. Inchejä on ihmetelty lapsena ja niitä ihmetellään edelleen.
- En osaa englantia yhtään paremmin kuin osasin tänne muuttaessa. "Vitsit sä saat sitten jenkkiaksentin", totesivat jotkut ennen muuttoa. Haha, niin varmaan. En ole enää lapsi. Jotkut aikuiset osaavat omaksua uuden aksentin, mutta minä en todellakaan kuulu heihin. Sitä paitsi minun ei tarvitse puhua englantia päivittäin eikä muutenkaan paljon, ja silloin, kun puhun sitä, puhun lähinnä muiden ulkomailta tänne muuttaneiden kanssa, joilla on minun tavoin vahvat aksentit. Eihän täällä kieltä siis opi (tässä elämäntilanteessa) muuta kuin sillä tavalla, että uskaltaa avata suunsa helpommin kuin ennen.

- En osaa käyttää ihmisten nimiä tervehtiessä. En vaikka miten yritän. Ei tunnu luonnolliselta. Tai sitten pelkään, että lausun jonkun nimen väärin, koska en ole oppinut sitäkään, että tavattaessa toistaisin toisen nimen muutaman kerran sen oppiakseni.

- En osaa small talkata. Ei tulisi mieleenkään mennä ja kysyä joltain puolituntemattomalta, onko hänellä suunnitelmia illaksi tai viikonlopuksi. Mitä se minulle kuuluu?!


Ikävä tosiasia taitaa olla se, että kaikki yllämainitut asiat olisivat sellaisia, jotka kyllä oppisi, jos vähän vaivaisi päätään ja ajattelisi. Mutta en jaksa. :D


Ps. Täällä satoi tänään vettä!? Kaikenlaisia kesäkuun sään ennätyksiä meni kait rikki. Esimerkiksi San Franciscossa moinen sademäärä tähän aikaan vuodesta on tullut viimeksi joskus 1800-luvulla. Eikä se sademäärä nyt mikään iso ollut, mitä vähän tihkutteli. Vettä Kaliforniassa riittää muuten kuulemma enää vain vuodeksi, jos Hesaria on uskominen.