sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Vihdoin sadeton viikonloppu

Lauantaina oli kaunis ilma, aurinko paistoi, oli melkein pilvetöntä ja lämpöä oli lähemmäs 15 astetta. (Aikaisin aamulla oli kuulemma ollut vain muutama lämpöaste ja nurmikko kuurassa!) Lähdimme kavereiden kanssa vähän ulkoilemaan Coyte Hills Regional Parkkiin Fremontiin San Franciscon lahden rannalle, puolen tunnin päähän kotoa. Emme olleet ainoita, jotka hieno ilma oli saanut ulos: parkkipaikat olivat aika täynnä ja ihmisiä oli kävelemässä isot joukot.
Kävelimme kukkuloilla San Franciscon lahden reunassa.
Maisema oli aika hieno, mutta ei vaihtunut tästä mihinkään. Oli vähän sumuista/pilvistä, joten SF:n silhuettia ei näkynyt lahden toisella puolella. 
Koirakin oli mukana.
Puistossa pääsisi kävelemään myös "veden päälle".
Olemme käyneet mieheni kanssa tuossa puistossa kerran aikaisemmin (olen näköjään kirjoittanutkin siitä täällä). Se oli ekana kesänä, kun asuimme täällä, ja koko alue oli aivan kuiva ja keltainen (kannattaa tsekata vanhat kuvat vertailun vuoksi). Ihmettelimme silloin, milloinkohan tuolla on ollut vesialueita, sillä täysin kuivan maan ja heinikon keskellä oli siltoja, mutta paikka näytti siltä, ettei siellä ole ollut vettä ikuisuuksiin. Nyt selvisi siltojen syy. Tosin niillä ei nyt ollut mitään virkaa, sillä koko alue tulvi aika pahasti. Aikalailla on menty siis ääripäästä toiseen.
Vettä oli muuallakin kuin vain lahdessa, sateiden jäljiltä.
En ehkä parkkeeraisi tuonne.
"Boardwalk closed due to flooding." Oh you don't say...
Onneksi emme olleet suunnitelleet ottavamme tätä ulkoilureittiä.
Jotkut sanovat Kalifornian kuivuuden olevan tältä erää ohitse. Tietyllä tavalla. Suurin osa osavaltiosta on nyt paremmassa kunnossa sateiden jäljiltä kuin se on ollut viime vuosien aikana. Virallinen hätätila kuivuuden takia on kuitenkin edelleen voimassa, sillä kuvernööri ei ole poistanut sitä. Vähän huvittavaa sinänsä, sillä Kaliforniaan julistettiin juuri hätätila myös sateiden takia. Kaksi vastakkaista hätätilaa siis. Tosin sateista johtuva hätätila liittyi lähinnä siihen, miten sade on esimerkiksi rikkonut teitä, aiheuttanut mutavyöryjä ja tulvia.
Onneksi linnuilla on sentään kivaa tulvan keskellä.
Myös tänään sunnuntaina oli ihana ilma, ja lämpöä 16 astetta. Minä sijaistin aamulla bodyattackin, mutta muutoin vietimme mieheni kanssa leppoisan rentoilupäivän. Sisätiloissa totta kai, haha.

torstai 26. tammikuuta 2017

Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa?

Aina kun meillä on käynyt vieraita (eli viisi kertaa, jos äitini ensimmäinen keskeytynyt vierailu lasketaan mukaan), olen yrittänyt kysyä heiltä, millainen kuva Piilaaksosta on tullut heille, mitä asioita he ovat ihmetelleet ja mikä on pistänyt pahasti silmään. Yleensä en ole saanut irti niin isoja ajatuksia, että olisin saanut niistä postauksen aikaiseksi jälkikäteen. Tällä kertaa päätin alkaa pitää listaa äitini huomioista, jotten unohtaisi niitä saman tien.

Tällainen lista ei ole ihan ongelmaton. Ensinnäkin luonnollisesti sen takia, että se kuvastaa vain yhden ihmisen näkemyksiä ja kokemuksia. Toisaalta tämä koko blogi kuvastaa vain yhden ihmisen - minun - näkemyksiä, joten tuskin subjektiivisuus haittaa tässäkään tapauksessa. Toinen hankaluus on se, että olen itse muuttunut jo täysin sokeaksi. En muista, mikä on ominaispiirre täällä ja mikä Suomessa ja siksi minun on vaikea ymmärtää vieraiden ihmettelyä. Suomi on lievä fantasiamaailma ajatuksissani ja Piilaakso on täysin arkea. Tuntuu, että kirjoittaisin itsestäänselvyyksistä, kunnes joku Suomessa asuva tulee ja toteaa, että "onpa ihmeellistä". Kaiken tämän päälle äitini huomioita varjosti vähän äiti-tytär -suhde, jossa nyt on pakko ihan vain periaatteesta aina välillä väittää vähän vastaan. ;) Jos hän viitsikin ihmetellä jotain, minä olin heti "Toihan on ihan normaalia! Mitä ihmeellistä tossa on?! Onhan noin Suomessakin! ... Ai eikö? ..."

Oli miten oli, tässä nyt se lista sekä äitini huomioin että minun kommentein koristeltuna.

- Jos fiilistä San Josessa pitäisi kuvata jotenkin, yksi keskeisimmästä asioista, joita äidilleni jäi mieleen, oli se, että "San Josessa lentokoneet tulevat niskaan". San Josen kansainvälinen lentokenttä sijaitsee aivan downtownin vieressä, keskellä kaupunkia, ja se on vilkas kenttä. Lentokoneet nousevat ja laskeutuvat aivan motarin vierestä, ja monesti motarilla ajaessa lentokone menee ylitse todella matalalta. Sama näkymä on downtownissa. San Josen kentän lisäksi SF:n kenttä on lähellä ja toki rikkaiden it-ihmisten asuttamalla alueella on kuulemani mukaan myös paljon pieniä, yksityisiä lentokenttiä, joten lentokoneet ovat arkea. Minua ei koskaan ole erityisemmin ihmetyttänyt - onhan noita lentokoneita nähty - mutta muistan, että tänne muuttaessa mieheni jaksoi useammankin kerran ihmetellä sitä, kun lentokone lentää lähes nenän edestä autotiellä. Harmi, ettei tästä ole kuvaa, koska monesti on kyllä ollut pieni photo moment.

- Kaliforniassakin voi olla vihreää. Viimeksi, kun äitini oli täällä alkusyksystä, joka paikka oli kuivunutta ja keltaista. Kukkulat näyttivät hiekalta. Nyt oli vihreää, eikä äitini voinut saada tarpeekseen siitä, miten paljon kauniimpi maisema oli. Jep jep, Kalifornian kuivuus on aika rumaa, mutta ei täällä aina ole sellaista.

- Myös se (Pohjois-)Kalifornian kylmyys pitäisi lisätä tähän kohtaan, mutta siitähän juuri kerroin.

- Ihmisten pukeutumistyyli ei vakuuttanut äitiäni, ja voin sanoa, ettei hän todellakaan ole trendikkyyden perään. Kun hän oli ollut täällä alle kaksi vuorokautta, hän jo totesi, ettei vissiin tarvitse kauheasti miettiä sitä, onko tarpeeksi tyylikkäät vaatteet, kun moni kulkee lähinnä jumppahousuissa tai jossain yöhousuja vastaavissa pöksyissä. Täysin totta. Jos minä pukeutuisin täällä kuten pukeuduin Suomessa arkena töihin, olisin todella ylipukeutunut. Ainakin Piilaaksossa. San Franciscossa ihan välttämättä en. 

- Myös Piilaksolaisten talvipukeutuminen oli äitini mielestä kohtalaisen huvittavaa: Osa kulkee kesävaatteissa, vaikka on kylmä. Toiset ovat tajunneet, että on talvi, ja ovat vetäneet päälleen pipon ja toppatakin, mutta jalkaansa sandaalit ja ehkä sortsit. Ja sitten on niitä, jotka ovat pukeutuneet kuin tyyliin Lapin -30 asteen pakkasiin (yleensä nämä pukeutujat edustavat alkuperältään tiettyä maanosaa). Meitä on siis joka lähtöön. Mutta siinä missä suomalaisissa kaupungeissa se yksi torilla talvisin t-paidassa ja sortseissa kulkeva tyyppi on "paikallinen kylähullu", täällä se on vain it-nörtti, joka ei ole jaksanut panostaa lämpimiin vaatteisiin, koska kohta on kuitenkin taas lämmin. 

- San Josen taidemuseossa ja yhdessä teatterissa ei ole narikkaa. "Siis ei ole narikkaa?! Mihin takit laitetaan?" äitini ihmetteli. Yritin selittää, että vaikka juuri nyt on satanut paljon, San Josessa on yleensä varmaan keskimäärin 10 sadetonta kuukautta ja monta kuukautta putkeen kohtalaisen lämmin, joten narikoihin ei varmastikaan ole jaksettu panostaa. Suurimman osan ajasta ihmisillä joko ei ole (ulko)takkia tai sitten se on sellainen, ettei sitä tarvitse jättää minnekään. Takki päällä sisällä istuminen on myös kohtalaisen normaalia täällä, koska sisätilat ovat monesti kylmiä. (Se teatteri, jossa olen käynyt, ei kyllä ole ollut kylmä koskaan, koska ihmisiä on pakkautuneena niin paljon pieneen tilaan.) Tai sitten homma on järjestetty tarvittaessa:
Talvi- ja sadekuukausina narikka on järjestetty teatterissa esimerkiksi tällaisella tavalla. Ja vain harva takkinsa tuohon jättää.
- Help wanted - ja New Hires Wanted -kyltit ravintoloiden, kahviloiden ja kauppojen ikkunoissa sai äitini pysähtymään. "Siis etsiikö nää paikat oikeasti uusia työntekijöitä tällä tavalla?" hän kysyi, ja hänen mielessään olivat varmasti Suomen työttömyys, työkkärit ja niiden hyvinkin byrokraattinen meininki. Äitini mielestä moiset kyltit muistuttavat hyvin vanhaa aikaa, jota on kuvattu jossain tyyliin länkkäreissä. No, tuollaiset kyltit ovat ihan arkipäivää täällä. Sitä, löytyykö niiden kautta oikeasti työpaikka, en kyllä tiedä.

- Suuret ruoka-annokset. Ei vaadi selitystä. Annokset ovat valtavia, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Äitini jaksoi ihmetellä tätä vielä tällä toisellakin vierailullaan. Ekalla kerralla hän jo oli saada slaagin, kun kyllähän suomalaiselle on opetettu, että lautanen tulee syödä tyhjäksi. Minä siinä sitten yritin selittää, ettei annosta ole yleensä välttämättä tarkoitettu kerralla syötäväksi ja että ruokaa on tapana ottaa mukaan dogibagissa - mikä se sellainen ravintola on, josta ihmiset eivät lähde pois pieni nyssäkkä kädessään? Asetin ehkä kuitenkin itse huonon esimerkin sanomalla yhtä ja tekemällä toista, sillä vain harva ravintola onnistuu luomaan annoksen, jota en pystyisi halutessani syömään kokonaan pohjattoman vatsani takia. Omat silmäni eivät enää edes näe suuria annoskokoja. "Tää on ihan valtava", sanoi äitini. "Aika peruskoko, ei edes isoin, mitä näkee", minä vastasin. Mitenhän pärjään enää ikinä suomalaisissa ravintoloissa...? Fakta on kuitenkin se, että monet täällä jättävät annoksista osan ja ottavat sen kotiin mukaan.

- Teatterissa taputetaan joka välissä. Kävimme katsomassa balettia, jossa jokaisen pienenkin heikon piruetin tai edes hiukan keskeisen numeron jälkeen ihmiset taputtivat, ja äidilläni oli mennä hermo. "Mitä nää taputtaa koko ajan?" hän kuiskasi korvaani. "Tää on Amerikka", minä vastasin.

Tämän eron muistan ja tiedostan itsekin. Täällä ihmiset eläytyvät eivätkä epäröi näyttää sitä ja antaa sen kuulua. Itse asiassa esitys, jossa kävimme äitini kanssa, oli hyvin lievästä päästä taputusten ja eläytymisen suhteen. Olen ollut esityksissä, joissa on taputettu, kun lavalle on tuotu uusia lavasteita (jotka muuten olivat sellaista b-luokan kesäteatteri-tasoa, jota jokainen koskaan teatterissa käynyt on varmasti nähnyt) tai kun jollakin on ollut vähän hienompi tai erikoisempi asu. Lavalle tuotavat eläimet ja lapset saavat aina isot taputukset (lasten kohdalla toki ymmärrän sen). Jos eläin tekee yksinkertaisenkin tempun, siitä vasta riemu repeää. Tässä äitini näkemässä baletissa ei kuulunut edes aawww-kohahduksia, joita monesti kuuluu, varsinkin jos on niistä eläimistä ja lapsista kyse. Olin vähän pettynyt, ettei äitini päässyt kokemaan sellaista aidon amerikkalaista fiilistä. Toisaalta minä ja mieheni joudumme aina pidättelemään naurua, kun sellainen aaww-kohahdus tulee, joten ehkä ihan hyvä, että siltä vältyttiin...

- Ohut ja höttöinen vessapaperi oli puheenaiheena, koska miksipäs ei. Äitini mielestä meidän vessapaperi oli kamalan ohutta, eikä hän ymmärtänyt, miten sellaista voi kunnolla käyttää. Kerroin hänelle, että meidän paperi on itse asiassa aika paksua, jos verrataan normipapereihin, joita täällä päin yleensä näkee. Olemme vartavasten etsineet tästä seitinohuiden vessapapereiden maasta vähän paksumpaa paperia (sellaista saa esimerkiksi Costcosta).
"Jos haluat nähdä oikeasti ohutta vessapaperia, mene tuonne vessaan", sanoin äidilleni yhdessä ravintolassa, jonka vessassa oli tällaista paperia. Tämä ohuus ei ole mikään poikkeus. Täkäläiset putket eivät kestä paksua paperia.
- Sen sijaan talouspaperi oli äitini mielestä niin isoa ja paksua, että sillä voisi kantaa ihmistä. Fakta on kuitenkin se, että meidän talouspaperi on pienintä mahdollista kokoa. Vessa- ja talouspaperikuviot eivät siis mene ihan tasan tässä maassa.

- Äitini mielestä monet talot näyttivät epätodellisilta, sellaisilta kuin ne olisivat ehkä jostain sadusta, tai sitten ne olivat aivan liian laatikkomaisia. Hmm joo, kalifornialainen rakennustyyli on ehkä vähän omaperäinen. Mieheni joskus totesi monien sanjoselaisten omakotitalojen näyttävän siltä kuin suomalaisten kesämökit. Tönöjä on joka lähtöön. Valitettavasti minulla ei ole mitään hyvää esimerkkikuvaa tästä.
Huono esimerkki, mutta onpahan kuva talosta, joka eroaa aikalailla suomalaisista taloista. 
- Ostosten tekemistä inhoava äitini ei voinut ymmärtää sitä, ettei yhdestä isosta (ruoka)kaupasta välttämättä saa kaikkea arjessa tarvitsemaansa. Olimme kaupassa X, ja mietin, mitä ruokaa voisi laittaa. "Ei täältä kyllä saa mitään kunnollista kanaa eikä jauhelihaa, tarvii mennä toiseen kauppaan", sanoin ja äitini tuijotti minua kuin hullua. Sitten olimme kaupassa Y, ja äitini muistutti juuston olevan loppu. "Ei täältä saa sitä juustoa", sanoin ja kohautin olkiani. Aina me valitsemme kaupan sen perusteella, mitä pitää ostaa. Joskus pärjää vain yhdellä, mutta monesti eri päivinä pitää käydä eri kaupoissa. Normaalia? No joo. Mutta ai niin, Suomessahan kaiken saa Prismasta tai Cittarista ja mitä-näitä-nyt-on ja varmaan jostain Siwastakin. Täällä ei saa. Tosin ehkä pitää korostaa, että vain jos vähänkään katsoo, mitä syö, niin ei saa. Jos esimerkiksi orgaaniset tuotteet eivät niin kiinnosta ja jos antibiootteja täyteen pumpattu liha ei haittaa, niin kaiken saa mistä vain (*köh*walmart*köh*). Samaten jos hinta-asiat eivät kiinnosta, kaiken saa varmaan esimerkiksi Whole Foodsista (paitsi sen meidän juuston; eikä siivoustarvikkeita; eikä päivittäiskosmetiikkaa, ellei välttämättä halua ituhippeilijöiden shampoota, saippuaa ja hammaslankaa :D). Vika voi toki olla minussakin, mutta epäilen, koska monet suomalaiset täällä puhuvat siitä, miten pitää käydä eri kaupoissa. (Ehkä vika on suomalaisissa?)

- Ravintoloiden toimintatavoista äitini ei tykännyt yhtään:
  • Lautanen haetaan pois heti, kun se on tyhjä, vaikka seurueen muut jäsenet vielä söisivät. "Onpa tylyä, ei kyllä Suomessa koskaan..." Täällä blokkaajat ja tarjoilijat ovat monesti erikseen, ja blokkaajat ovat usein valoakin nopeampia keräämään likaiset astiat pois. Minä tykkään, mutta hitaasti syövälle äidilleni tuli sellainen olo kuin hän olisi aivan liian hidas. 
  • Tarjoilijat käyvät vähintään kerran, monesti useamminkin, kysymässä, onko kaikki hyvin. Joskus jopa vain tyyliin sekunti sen jälkeen, kun ruoka on tuotu (ruoan tuoja on blokkaajan tavoin yleensä joku muu kuin tarjoilija). "Mitä ne nyt käy tossa koko ajan häiriköimässä?" äitini ihmetteli. Vastaus kuuluu: "Ovat hyvän tipin perässä."
  • Lasku tuodaan heti, kun ruokailu on lopetettu, ja joskus jopa ennen sitä. "Take your time", "Whenever you're ready", tarjoilija sanoo, muttei tarkoita sitä. Vanhat ulos ja uudet sisään, tippien määrä pitää maksimoida. Minä tykkään tästä tavasta, koska en kestä sitä, että ravintolassa pitää istuskella ilman, että on ruokaa tai pahimmassa tapauksessa edes juotavaa. Mutta onhan siinä huonotkin puolet. Istuskelu, seurustelu ja illallisen syöminen rauhassa? Mitä se on? Jotain fancya eurooppalaista tapaa?  (Korostetaan nyt, että toimintatavat riippuvat toki ravintolasta. Jos täällä menee ns. hienompaan raflaan, kyllä siellä saa istuskella rauhassa. Eikä kukaan toistaiseksi ole koskaan heittänyt minua ulos lounasraflasta, vaikka olisinkin ollut siellä hiukan pidempään laskun maksamisen jälkeen.)
  • Ravintoloissa ei aina kateta veitsiä. Vaikka tarjolla olisi vaikkapa kanapihvi. "Sellainen veitsenkäyttö on niin elitististä ja eurooppalaista", minä sanoin, vaikka oikeasti olin äitini ihmettelyn kanssa täysin samaa mieltä. Minä tarvitsen veitsen! Hampurilaiseenkin! Luolamiehet syövät käsin, minä olen länsimaisesta Euroopasta.
- Myös hyvin positiivista suhtautumista koiriin ihmeteltiin: koiria saa tuoda ravintoloihin ja kauppoihin. Ei nyt kaikkialle tietenkään, mutta keskimäärin aika moni paikka taitaa olla koiraystävällinen. Eikö Suomessa muka saa terassille tuodaa koiraa? Siellä saa tupakoida, mutta koirat on no-no?? Voi Musti-parat. 
Pet-friendly on Piilaakson muotisana?
 - Äitini koki pienen shokin, kun kävimme ensimmäisessä museossa ja kun hän tajusi jälkikäteen, että hänelle oli annettu seniorilippu. Kysymättä. Tämä toistui myös parissa muussa museossa. Meitä vähän nauratti, sillä äitini ikä ei ala vielä muutamaan vuoteen edes kutosella, mutta samalla myös ihmetytti. Kukaan ei kertaakaan kysynyt hänen ikäänsä tai mitään muutakaan, seniorilippu vain annettiin automaattisesti. Eikös Suomessa pidä todistaa ikä kaikenmaailman eläkeläiskorteilla ja henkkareilla? Noh, äitini sai halvemmat liput ja me saimme hyvät naurut. Ehkä täällä seniorilippu on vain vähän varttuneempien ihmisten lippu. 

- Äitini ei paljoa harrasta ryhmäliikuntaa Suomessa, mutta kyllä hän jossain "mammajumpissa" käy. Täällä hän kävi YMCA:n salilla bodyattack-tunnillani. Hän olisi halunnut vetäytyä salin sivuun olemaan yksin ja suomalainen, mutta totta kai minä kerroin muutamalle osallistujalle, että hän on äitini, eikä hän sen jälkeen saanut hetkeäkään rauhaa. Häntä ihmetytti se, että jotkut osallistujat tulivat oikein piirittämään häntä, juttelemaan ja kyselemään kaikenlaista, mutta myös se, että tavallisen small talkin lisäksi nämä ihmiset ylistivät hänelle minua. Ennen tuntia, tunnin jälkeen ja myös kappaleiden välissä. (Ei, en pysäytä musiikkia kuin kahdesti BA-tunnin aikana, mutta ihmiset saavat juoda ja ottaa taukoja silloin, kun haluavat.) Äitini ei voinut ymmärtää, miksi nämä osallistujat näkivät tarpeelliseksi häiriköidä häntä puhumalla minusta ja kehumalla koko ajan. Aivan liian amerikkalaista, suomalainen ei ymmärrä. Kaverini kertoi samaa silloin, kun hän oli käymässä tällä samalla tunnilla, sillä osallistujani puhuivat myös hänelle. Amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet puhuvat ja ylistävät. 

- Ja sitten paras: sääntöjä ei noudateta. KYLLÄ! NIIN JUURI! Tätä minä olen jauhanut niin kauan kuin täällä olen asunut. Sääntö on yleensä vain lievä suuntaa antava opastus, jota voi noudattaa tai sitten voi toimia jollain muulla tavalla. Suurimman esimerkin tästä äitini koki Oaklandin lentokentällä passintarkastuksessa, jonka luulisi olevan kaikkien sääntöjen ja asetusten noudattamisen mekka. Mutta ei. Työntekijä 1. sanoi, että on ongelma ja odota tässä (ongelma liittyen siihen, että nimi lipussa ja passissa oli vähän eri tavoin kirjoitettu). Sitten työntekijä 1. päätti lähteä ilmeisesti kahvitauolle (?!), jolloin tuli työntekijä 2., joka totesi, ettei ole mitään ongelmaa ja että äitini tulee siirtyä eteenpäin ja nopeasti. Että niin. 

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

En ole blogannut, koska BP100, Netflix, sade ja ylipäänsä elämä

Huomasin eilen, että tämä kuu on ollut postausteni suhteen hiljaisin koskaan: tämä on kuukauden 5. postaus ja kuukausi on jo lähes lopussa.

Syitä hiljaisuudelle on useita. Pientä vieraan jälkeistä masennusta on taas ollut ilmassa... Les Millsin uudet ohjelmat otettiin käyttöön täällä viikko sitten suurimmassa osassa kuntosaleista, joten bodypumpin (100), bodyattackin (95) ja cxworxin (25) koreoissa on ollut vähän harjoittelemista. Kokonaista lepopäivääkään minulla ei ole ollut pariin viikkoon, kun viikon ainoat vapaapäiväni täyttyivät uusien ohjelmien harjoittelusta, niiden launching-tilaisuuksista ja yhdestä sijaistuksesta. Myös Netflix ja sohvan pohja ovat kiinnostaneet vähän liikaa viime aikoina. Lisäksi kaikkien aikojen lempisarjani, jota tulee noin 2-3 vuoden välein kolmen jakson verran (Sherlock!), uusin kausi tuli juuri, ja jos olenkin joskus elänyt kaksi vuotta elämästäni lähes horroksessa tuon lyhyen sarjan takia, parin viikon horros ei ole mitään siihen verrattuna.
Oli pakko kaivaa esille tämä kuva vanhojen aikojen muistoksi, koska voi itku, haha. Minä Lontoossa keväällä 2013. Ne, jotka ymmärtävät, ymmärtävät.
Tammikuun 14. päivä oli ympäri maailman suuri päivä, sillä silloin oli International Launching Day Les Millsin BODYPUMP 100 -ohjelmalle. Kun uusi ohjelma tulee aina neljä kertaa vuodessa, tuosta voitaneen laskea, että BP on 25 vuotta vanha formaatti. Itse olen ohjannut vain ohjelmasta 94 lähtien, joten en ehkä ollut tästä virstanpylväästä niin tohkeissani kuin monet muut ohjaajat, jotka ovat ohjanneet älyttömän kauan, mutta kuitenkin.
Yleensä launching-tilaisuudessa on tarjolla vesipulloja ja klementiinejä tai banaaneita, mutta tällä kertaa oli kakku. Koska BP100. Kakku taisi tosin olla sokeriton ja voiton, mutta hyvää se silti oli.
Osallistuin taas Palo Altossa olevalla kuntosalilla uusien ohjelmien julkaisutilaisuuteen niin kuin aina ennenkin. Mentorini toi bodypumpin tuolle salille 18 vuotta sitten, ja tuo paikka oli ilmeisesti silloin tällä alueella yksi ensimmäisistä kuntosaleista, jossa bodypumppia oli tarjolla. Kuten olen aiemminkin kertonut, Les Millsin formaatit eivät ole niin iso juttu USA:ssa kuin Euroopassa.
Minä ohjaamassa 100-ohjelman bonus-kyykkybiisiä etualalla. 
BP100 on mielestäni hyvä ohjelma, vaikka odotinkin ehkä jotain mindblowing-kokemusta. Mutta kuten eräs kollegani totesi, "how could it be?". Rakastan kyykky- ja ojentaja-biisejä. Rinta-biisi on kamalinta ikinä, mikä tarkoittaa sitä, että se on juuri sitä, mitä ihminen tarvitsee. Askelkyykky-biisi on kohtalaisen yksinkertainen ja voisi mielestäni olla haastavampikin, mutta onneksi siihen on vaihtoehtoinen bonus-kappale, jonka saamme ottaa käyttöön täällä sen jälkeen, kun alkuperäistä on vedetty 2-3 viikkoa. Olkapäiden uusi liike Slow Clean on parasta ikinä, mutta olen ehkä ainoa, joka on sitä mieltä.

Koska BP100:n julkaisu on ainutlaatuinen tilaisuus, mentorini hankki Les Millsin Presenterin ja Trainerin Will Pritchardin vetämään tunnin meille ohjaajille ja kuntosalin muille osallistujille Palo Alton kuntosalilla eilen lauantaina. Will on ollut muutamassa BP-ohjelman videossa esiintymässä ja ohjaamassa, ja oli myöskin tässä uusimmassa 100:n videossa. Olen tavannut hänet kerran aikaisemmin Mini Quarterlyssa, jossa hän veti kokonaisen pumppitunnin. BP100 hänen kanssaan oli loistava kokemus.
Bodypumppia ja kakkua kahtena peräkkäisenä lauantaina. Ei voi valittaa. Kakun teksti ei ole patrioottinen ilmaisu, vaan LM-sisäpiirivitsi, sillä Will käytti tuota lausetta BP100:n videolla. (Hän on muuten uusiseelantilainen, mutta edustaa LM:n USA-tiimiä.)
Will ja mentorini, joka lahjoi Willin laukulla. Keräsimme hänelle myös rahaa ($10/ohjaaja) lahjaksi siitä, että hän tuli ohjaamaan meille, sillä kuntosali ei todellakaan maksanut hänelle mitään tästä. Hän oli kuulemma yrittänyt kieltäytyä rahasta sanomalla tulleensa rakkaudesta lajiin, ei rahasta. 
Keskityin välillä enemmän syynäämään Willin tekniikkaa ja kuuntelemaan hänen ohjaustaan kuin omaan treeniini. Enkä kyllä omaa pumppitreeniä olisi tarvinnutkaan.
Tunnin jälkeen eräs ohjaajapariskunta oli kutsunut kaikki ohjaajat kotiinsa syömään lounasta ja viettämään iltapäivää. He ovat italialaisia, ja noin puolen tunnin välein pöydille tuotiin lisää pastaa, leipää ja kaikkea muutakin mahdollista suoraan uunista ja kattiloista. Voin muuten kertoa, että kun kasa ryhmäliikuntaohjaajia kokoontuu yhteen, ruokaa menee aika paljon.
Tämä pariskunta oli rakentanut autohalliinsa todella tyylikkään kuntosalin, jossa harjoitella lajeja. Sain luvan ottaa kuvan ja julkaista, koska voi luoja olen kateellinen. Kaiken lisäksi heillä on Les Millsin Smart Bareista (=nuo BP-välineet) suurimmat painokiekot! Yhdelläkään kuntosalilla täällä ei ole tuollaisia! 10 lbs:n eli vajaan 5kg:n levypaino on suurin, mitä täällä näkyy välinemerkistä riippumatta, ellei lasketa joitain satunnaisia isoja kiekkoja, jotka pölyttyvät jumppasalin nurkissa ja joita kukaan ei koskaan käytä. Kaverini sanoi noiden isoimpien Smart Bar -kiekkojen olevan laittomia täällä jostain käsittämättömästä syystä, mutta eräs toinen ohjaaja osasi kertoa, että San Josen yliopistolle hankittiin juuri muutama kappale noita isoimpia. 
Niin ja satanutkin täällä on taas ja paljon, mikä on totta kai vielä yksi oiva syy sille, etten ole bloggaillut, koska sateella ei tietenkään voi tehdä mitään hyödyllistä. Hyvä että olen säilynyt hengissä lukuisista työmatkoistani, sillä ajosää motareilla on ollut muutaman kerran aika mielenkiintoinen. Ja porukka on silti ajellut aika lujaa, vaikka näkyvyys on paikoitellen ollut noin 10 metriä eteenpäin: ajovauhti yhdessäkin rankkasateessa oli kaikilla 60mph, mikä on noin 95 km/h! Tilannenopeudessa olisi siis monilla ehkä vähän säätämistä. Lisäksi yksi motari oli yhtenä aamuna täynnä vettä molemmilta reunoilta ja kun autot ajoivat niistä lammikoista yli kovaa vauhtia, takana tulevilla ei ollut kamalan kivaa. Kätevää.
Motarin vesikaaoksesta en voinut ottaa kuvaa, mutta tässä esimerkki siitä, mitä kodimme lähellä olevalle risteykselle (ja monelle muullekin paikalle) tapahtuu joka kerta, kun sataa paljon. Kuvasta ei erotu kunnolla se, että tuo on oikeasti syvä ja iso lammikko, jonne tavallinen henkilöauto oikein pulahtaa renkaitaan myöten. Pari tuntia tämän kuvan ottamisen jälkeen lammikko oli kadonnut eli joku oli käynyt imemässä veden pois. 
Onneksi sade sentään vähentää liikennettä, kun ihmiset jäävät kotiin. Ja onneksi ensi viikolla sataa jo vähemmän. Pikkuhiljaa alan olla sitä mieltä, että sade, jota yhdessä vaiheessa kaipasin kovasti, saisi jo riittää tältä erää.
Kuvaa hyvin kalifornialaista mentaliteettia, josta olen kertoillut jo monesti. 

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Matka kohti Green Cardia, osa 4: Biometrics hoidettu

Edellinen osa täällä.

Kävimme tänään mieheni kanssa USCIS:n toimipisteessä antamassa sormenjälkemme. Tämä tapahtuma on nimeltään Biometrics eli biometrinen tunnistus.

Green Card -hakemuksemme meni USCIS:een 21. päivä joulukuuta, ja jo heti kahden viikon jälkeen saimme kutsut sormenjälkiä antamaan. Tehokasta toimintaa siis (en tiedä, vaikuttiko premium-käsittely tähän nopeuteen).
Tammikuun 4. päivä meille tuli kerralla nämä kaikki kirjeet USCIS:lta. Kolme minulle, kolme miehelleni. Nämä olivat tositteita siitä, että USCIS on lunastanut tarvittavat shekit. Muistan ihmisten joskus valittaneen, kun Kela lähettää useita kirjekuoria samaan osoitteeseen (kuulemma tuhlausta...), mutta hei eihän se ole mitään tähän verrattuna.
USCIS lähettää kirjeen Biometrics-ajanvarauksesta kotiin. Se tuli viikko noiden kuuden kirjeen jälkeen. Kirjeessä on päivämäärä ja kellonaika, jolloin paikalle pitää mennä. Jos tämän ajanvarauksen missaa, koko Green Card -hakemus tulkitaan hylätyksi ja prosessi keskeytyy. Ei siis parane lähteä pois kotoa vaikkapa lomalle tai työmatkalle heti sen jälkeen, kun on lähettänyt hakemuksensa USCIS:een. Annetun ajanvarauksen muuttaminen on mahdollista, mutten tiedä, miten se toimii tai kuinka helppoa se on, koska meille sopi annettu aika. Saimme mieheni kanssa saman ajan.

USCIS antaa saman ajan monelle eri ihmiselle ja käytäntö on first come, first serve. Meidän aikavaraus oli klo 10, mutta olimme toimistossa noin 20 minuuttia ennen. Paikalla oli kourallinen muitakin ihmisiä. Kello 10 olimme jo valmiita. Supertehokas käynti etten sanoisi.

Biometricsiin pitää mennä ajanvarauslapun ja virallisen ID:n kanssa. Ensimmäisen jonon virkailija, joka taisi olla enemmänkin vartija, tsekkasi ajanvarauslapun ja passin ja sitten käytiin seuraava keskustelu, jonka avulla ilmeisesti varmistetaan tulijan olevan se, joka hän väittääkin olevansa:

virkailija: *katsoo passiani ja sitten minua* "What's your name, ma'am?"
minä: "Hanna."
virkailija: *katsahtaa uudelleen passiani* "What's your name, ma'am?"
minä: "Hanna."

(Oikeasti virkailija varmaan kuuli minut väärin ensimmäisellä kerralla. Hän saattoi luulla minun kysyneen, mitä hän kysyi, ja siksi toisti kysymyksensä. Tätä mieltä mieheni ainakin on.)

Aikamoinen tarkistus siis. Ehkä jollakin voi mennä pasmat sekaisin, jos pitäisi yrittää valehdella nimi, mutta siinä tapauksessa olisi kannattanut harjoitella paremmin. Sukunimeäkään ei näköjään tarvinnut sanoa. Miehenikään ei sanonut omaansa, ja läpi meni.

Tämän jälkeen oli turvatarkistus. Koska ajanvarauskirjeen ohjeissa sanottiin, että "cell phones, cameras or other recording devices are not permitted" ja koska me olemme sääntöjä noudattavia suomalaisia, jätimme puhelimemme autoon. Turvatarkastuksessa joku oli tietokoneen kanssa ja se meni lävitse. Odotushuoneessa oli kyltit, ettei siellä saa käyttää puhelimia, mutta joka toisella oli puhelin kädessä. Jälleen osoitus siitä, mitä säännöt tässä maassa monesti tarkoittavat: eivät ainakaan sääntöjä.

Minulla oli hiuksissani hiussolki, joka piti ottaa pois turvatarkastuksen metallipaljastuslaitteen piippauksen takia. Ei riittänyt, että työntekijä katsoi sitä hiuksissani, vaan se piti poistaa ja antaa työntekijälle hetkeksi käteen. Älytöntä. Avatun vesipullon sentään sai tuoda.

Turvatarkastuksen jälkeen ohjattiin jonoon, ja tiskiltä sai täytettäväksi lomakkeen sen jälkeen, kun oli näyttänyt virkailijalle kätensä (kyllä, kuulostaa huvittavalta ja olikin sitä). Lomakkeessa kysyttiin henkilötiedot sekä pituus, paino ja silmien ja hiusten värit. Kun lomake oli täytetty, piti mennä uudestaan samaan jonoon. Onneksi jonossa ei mennyt kummallakaan kerralla aikaa enempää kuin ehkä minuutti. Toisen jonotuskerran jälkeen pääsimme kaiken lisäksi heti eteenpäin antamaan ne sormenjäljet.

Yksi työnantajistani on ottanut minulta sormenjäljet samalla tavalla kuin USCIS: ensin kaikista sormista yhtäaikaa ja sitten vielä jokaisesta sormesta yksitellen pyörittelemällä. Silloin prosessi vei aikaa, kun jokaista sormea hinkattiin ja kostutettiin käsidesin kanssa ja kun jälkiä piti ottaa monta kertaa ennen kuin ne onnistuivat tarpeeksi hyvin. Ilmeisesti USCIS:lla on paremmat laitteet, sillä tällä kertaa toimitus oli nopea. Kädet pyyhyttiin ensin jonkun desinfiointirätin kanssa ja sitten jäljet saatiin kerralla oikein. Työntekijä kysyi minulta heti ekan sormen jälkeen, onko käsissäni käsirasvaa, ja ehdin jo pelästyä tehneeni pahan virheen siinä, kun olin rasvannut käteni ennen lähtöä, mutta eipä se sitten ollutkaan mikään ongelma, kunhan en vain painellut sormiani liian kovaa skannauspintaa vasten.

Sormenjälkien lisäksi napsaistiin nopea valokuva, mutta sitten se oli siinä. Työntekijä lätkäisi ajanvaraskirjeeseen leiman siitä, että sormenjäljet on otettu. Jostain syystä sen lomakkeen, joka alussa täytettiin, sai mukaansa.

Aikaa meni yhteensä alle 20 minuuttia. Kaikki amerikkalaiset virastot voisivat ottaa mallia tällaisesta tehokkuudesta!

Miksi sormenjäljet otetaan? USCIS tutkii, ettei jälkiä löydy FBI:n rikosrekisteristä ja varmaan jotain muutakin. Ja ottaen huomioon, että sormenjäljet otetaan aina maahan saapuessa, niin kaipa jossain joku vertaa, että nämä ovat nyt sitten edelleen tämän saman henkilön sormenjäljet.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Sausalito - upeat näkymät San Franciscoon

Emme olleet mieheni kanssa koskaan käyneet Sausalitossa ennen kuin päätimme viedä äitini sinne muutama viikko sitten. Moni tuttuni on kehunut Sausalitoa kauniiksi paikaksi, mutta emme vain koskaan olleet saaneet aikaiseksi lähteä sinne. Halusin tehdä joitain päiväretkiä äitini kanssa, ja sitten kun kosmetologini vielä suositteli Sausalitoa ja yhtä siellä olevaa (aamupala)ravintolaa, suunnitelma oli valmis.

Kun San Franciscosta ajaa Golden Gate -sillan yli, saapuu Sausalitoon. Olemme käyneet monta kertaa Golden Gaten toisella puolella, joka siis on jo Sausaliton puolta, mutta vain turistilaumojen valloittamilla näköalapaikoilla, joista tuijottaa siltaa ja SF:n silhuettia. Tämän reissun ansiosta opin, että on olemassa myös rauhallisempia näköalapaikkoja.
Sausalito, Mill Valley ja Tiburon, päiväretkemme pysähdyspaikat.
Kävimme syömässä brunssia Cavallo Point -hotellin yhteydessä olevassa ravintolassa, jota kosmetologini oli suositellut minulle. Hotelli sijaitsee vanhan linnoituksen yhteydessä, Fort Baker -nimisellä alueella. Fort Baker on vanha armeijan tukikohta, ja sieltä on aikoinaan suojeltu San Franciscoa vihollisten hyökkäyksiltä.
Fort Baker ja hotellin rakennuksia.
Näkymät Golden Gatelle ravintolan edestä.
Ravintola itsessään ei ollut erityisen kummoinen elämys, mutta sain siellä kuohkeimmat vohvelit ikinä. Raflalla oli kiva ulkoterassi, joka oli täynnä ihmisiä, ja jonotusaika siihen oli puolitoista tuntia. Minä olisin jäätynyt ulos, joten olin tyytyväinen sisätiloissa, jonne meillä oli varaus.

Fort Bakerin alue on todella kaunis ja sieltä on huikeat näkymät Golden Gatelle ja San Franciscoon. Jopa hienommat kuin niiltä turistimassojen näköalapaikoilta. Tuolla oli myös paljon rauhallisempaa. Ehkä viemme seuraavat vieraat tuijottelemaan näkymiä tuolta nyt kun tiedän, että tällainenkin kulmaus on olemassa.
Golden Gate kuuluu niihin nähtävyyksiin, joita jaksan ihastella kerta toisensa jälkeen, vaikka eihän sillassa sinänsä ole paljon erikoista nähtävää. Kuvassa minä ja mieheni.
Vähän naurattaa, kun minä otan tällaisia kuvia, koska en mielestäni omista mitään välinettä, jolla kannattaisi zoomailla...
Ja sitten äitini lainaa vuosikausia vanhaa digikameraani, jonka kaivoin hänelle jostain laatikon pohjalta, ja ottaa sillä tällaisia kuvia. Selvästi vika on siis käyttäjässä (tosin kuten edellisestä lauseesta voi päätellä, minä en ole vuosiin kuvannut digikamerallani) ja siinä, kuinka monta sekuntia käyttäjä jaksaa kuluttaa kuvan napsaamiseen.
Lahjoitin digikamerani lopullisesti äidilleni, mutta nyt kyllä harmittaa, kun tajuan, että sillä voisi kuvata tällaisia kuvia, johon kännykkäni ei ikimaailmassa pystyisi. Mutta mieheni oli taas järjen ääni: enhän minä mitään kameroita jaksaisi kuitenkaan roudata mukanani, enkä käyttää kuvan ottamiseen yhtään ylimääräistä sekuntia. Apple, voisitko tehdä iPhonejen kameroista vähän parempia? :D 
Merileijona. Kait.
Fort Bakerista suunnistimme Sausaliton keskustaan, joka on veden äärellä ja josta myöskin on hienot näkymät San Franciscoon eli cityyn kuten paikalliset sanoisivat. Olen tosiaan kuullut paljon kehuja Sausalitosta ja olihan siellä kiva kävellä, mutta siellä on lähinnä vain (turisti-)kauppoja ja (turisti-)ravintoloita ja jos kumpiinkaan ei ole asiaa, alue on kävelty halki hetkessä. Lähimaastossa on toki paljon hienoja ulkoilumahdollisuuksia niin kuin täällä päin aina on.
Tällaista tietä kelpaa ajella.
Osa taloista oli aika jännän näköisiä, paljon modernimpien oloisia kuin täällä usein näkee.
Sausaliton keskustan pääkatu.
Siellä se city näkyy.
Keskustan pääkatu toisesta suunnasta.
Kosmetologini oli suositellut myös Mill Valley -nimistä kaupunkia, joten kävimme sielläkin. Se oli aivan kuollut paikka, ellei oteta lukuun yhtä krääsäkauppaa ja kahvilaa, jotka molemmat olivat tuntuneet vetävän sisäänsä kaikki ne, jotka olivat kaupunkiin eksyneet. Mill Valley on keskellä vuoristoa laaksossa, jossa oli iltapäivällä jo aika hämärää, kun aurinko ei enää yltänyt sinne, ja aivan tajuttoman kylmä. En ottanut sieltä edes mitään fiksua kuvaa. Kesällä varmaan kiva.
Ennen joulua Sausalitossa suklaakaupan edessä. Pätee varmasti joulun jälkeenkin. Ympäri vuoden.
Sausaliton keskustassa jalankulkija ylittää suojatien ottamalla käteensä lipun ja heiluttelemalla sitä. Kiintoisa konsepti.
Kivitaidetta ja taiteilija itse Sausalitossa.
Tsekkasimme myös Tiburonin, koska mieheni jostain syystä halusi. En ollut koskaan kuullutkaan mistään Tiburonista, mutta ilmeisesti kyseessä on kallis kaupunki ja asuinalue. Esimerkiksi Robin Williams asui siellä ennen kuolemaansa. Tiburon sunnuntaina illalla oli muuten vielä kuolleempi kuin Mill Valley. Siellä oli noin kolme ihmistä kävelemässä meidän lisäksi.
Tiburon.
Tiburonissa voisi olla ihan kiva asua, ainakin tässä kohtaa. 
Äitini kanssa kulkiessa tuli siis nähtyä paljon paikkoja, joissa en ollut ennen käynyt. Tällaisia päiväretkiä uusiin paikkoihin voisi tehdä useamminkin ja ihan ilman vieraitakin.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Nyt se on Suomessa asuvalla tutkitusti todistettu - Piilaaksossa on kylmä!

Kuinka moni lukija on pyöritellyt silmiään epäuskoisena, kun olen kirjoittanut siitä, miten täällä Pohjois-Kaliforniassa on kylmä? Kuka on uskonut minua, kun olen sanonut, että 15 astetta tuntuu viileältä? Onko joku epäillyt, kun olen tekstin lävitse lähes itkenyt sitä, miten sekä sisälle että ulos jäätyy?

Äitini on aina epäillyt minua. "Kun eihän 10-15 astetta mikään kylmä ole." Äitini tuskin on ollut poikkeus. Harva Suomessa asuva kaverini on ihan heti uskonut, kun olen sanonut täällä olevan kylmä.

Mutta nyt se on tutkitusti todistettu, että minä olen puhunut totta ja äitini on vain turhaan epäillyt. ;) Kerrottakoon nyt kaikille, että Turussa elävän mielestä Piilaaksossa on kylmä!

Heti ensimmäisellä viikolla täällä ollessaan äitini kiinnitti Suomi-kirkon Kauneimmat Joululaulut -tilaisuudessa huomiota siihen, miten suurimmalla osalla oli kunnon toppatakit. Vähän ovat suomalaiset vinksahtaneet Kaliforniassa, hän oli ajatellut. Muutaman tunnin kuluttua tästä olimme katsomassa jouluvaloja. Oli pimeää ja hiukan tihkutti vettä. Tällöin äitini myönsi ensimmäisen kerran ääneen, että no joo, on vähän vilpoisaa. Vain muutaman päivän kuluttua tästä kuulin hänen jopa käyttävän sanaa kylmä. Äitini, joka nukkuu kahdenkymmenen asteen pakkasessa makuuhuoneen ikkuna auki, suusta tämä tarkoittaa jo jotakin.
Pelkällä villtakilla pärjäsi ennen joulua tasan yhtenä päivänä Salinaksessa, joka sattuu totta kai olemaan sisämaassa.
Lämpöasteet äitini vierailun aikana olivat täällä suunnilleen 10-15 asteen pinnassa. Äitini kulki samoissa vaatteissa, joissa hän kuulemma kulkee Turussa, kun asteita on saman verran pakkasen puolella. Miinus 15 astetta pakkasta Turussa tai 15 astetta lämmintä Piilaakson talvessa. Ei mitään eroa? No sen verran eroa ainakin, että kuulemma äitini paleli täällä muutamaan otteeseen, mutta Turussa hän ei ole palellut samoilla vaatteilla.

Meillä on kaikilla ennakkoluuloja, ja tottahan toki Kalifornia ehkä kuulostaa paikalta, jossa on aina lämmin. Tyyni valtamerikin näyttää kuvissa niin kauniilta ja lämpimältä, vaikka se on täällä päin aivan jäätävän kylmä meri. Ei tämä Piilaakso ole mikään Sahara, vaikka täällä joskus eletäänkin noin 9 kuukautta vuodesta ilman sadetta. On myös tehtävä ero tämän Pohjois-Kalifornian ja Etelä-Kalifornian välillä. (Kalifornian koko lähentelee Suomen kokoa, ja kaikki tietävät, miten Rovaniemen sää eroaa aika paljon Helsingin säästä.) Etelässä on lämpimämpää kuin täällä, enkä minä tiedä siitä ilmastosta mitään - varmasti minulla on Etelä-Kaliforniasta samanlaisia ennakkoluuloja kuin suomalaisilla on Kaliforniasta ylipäänsä.

Ja sitten on vielä se tosiasia, että 20 astetta täällä on aivan eri asia kuin 20 astetta Suomen kesässä. Tämän äitini sentään myönsi jo ensimmäisellä visiitillään viime syksynä. Hän oli aina ihmetellyt, miten voin kutsua 20 astetta miksikään muuksi kuin todella lämpimäksi, mutta täällä ollessaan hän hoksasi, että 20 astetta voi tuntua hyvin erilaiselta, kun on eri leveysasteilla ja eri puolella maapalloa.

Olen aiemminkin todennut, että lämpötila-asteikko tuntuu täällä aivan erilaiselta kuin Suomessa. Lämpötiloja ei voi verrata. En tiedä, onkohan syynä maantieteellinen sijainti tai suuren valtameren läheisyys tai Piilaksoa ympäröivät vuoret ja kukkulat vai mikä. Piilaakso on kaiken lisäksi mikroilmastojen luvattu alue: muutamien kilometrien säteellä on aivan erilaisia säätiloja riippuen siitä, missä kohtaa laaksoa ollaan ja kuinka lähellä merta. Puhumattakaan siitä, jos lähdetään sinne San Franciscoon saakka, joka on säänsä puolesta aivan oma maailmansa.
Ostin vähän aikaa sitten takin, joka on osoittautunut aivan liian kylmäksi ja ohueksi näihin säihin. Kyllä täällä pitää pukeutua kuin Turussakin olen pukeutunut. (Tässä kuvassa viritän muuten autoon suojaa joulukuusen kyyditsemistä varten. Emme todellakaan ajelleet katto auki, vaikka jotkut muut kyllä ajavatkin!)
Jos joku nyt vielä epäilee kylmyyttä, niin kerrottakoon sekin, että äitini lähtiessä kotimatkalle kyyditsin lentokentälle hänen lisäkseen kaverini Suomessa asuvat vanhemmat, jotka olivat olleet täällä kuukauden visiitillä. Kysyin heiltä heti, mitä mieltä he olivat Piilaakson lämmöstä näin talvella. Ja sieltähän vastaus kuului kirkkaana takapenkiltä: "Toppatakit ovat tarpeellisia ja kylmä on!" Ja etenkin sisällä! Me asumme sentään talossa, jossa on paljon asuntoja sekä meidän ala- ja yläpuolella että sivuilla. Kaipa ne lämmittävät edes hiukan, ja meillä on ollut lämmityslaite päällä jo melkein kaksi kuukautta putkeen. Äitini ei palellut sisällä, joskin hän kyllä huomasi, miten öiden lämpötilat vaikuttivat suoraan siihen, millaiselta sisällä tuntui. Nämä kaverini vanhemmat olivat asuneet koko vierailunsa ajan kaverini omakotitalossa, ja villasukkia oli kuulemma pitänyt olla jalassa kahdet päällekkäin ja silti oli palellut.

Kylmyyttä enemmän äitini kyllä saattoi ihmetellä paikallista pukeutumistyyliä: asuyhdistelmiä täällä kun näkee kaikenlaisia. Toisilla on Suomi-kirkon suomalaisten mukaisesti toppatakit ja muut talvivarusteet. Sitten on niitä, joista kalifornialaisuus paistaa läpi talvellakin: toppatakin kaveriksi jalkaan on vedetty sandaalit. Ja totta kai osa porukasta kulkee kesät talvet sortseissa ja t-paidoissa.

Minä kääriydyn nyt untuvatakkiini, jonka toin Suomesta Kanadan matkaamme varten, mutta joka on tullut tarpeelliseksi ihan täällä kotonakin. Villasukkiakin äiti toi onneksi Suomesta taas uuden parin.
Tällaisen untuvatakin kanssa pärjääkin jo hetken aikaa. Tämä kuva on Carmelista, jossa oli aika lämmin päivä silloin, kun me kävimme siellä. Osa oli t-paidoilla, mutta minä en luopunut untuvatakistani enkä ollut ainoa. Aivan kuten Suomessakin siis: osa katsoo pukeutumisohjeita kalenterista, osa lämpömittarista.
Täällä on muuten satanut ja paljon. Tai pikemminkin tulvinut. Viime viikonloppuna taisi sataa ennätyksellinen määrä: sellainen vesimäärä lyhyen ajan sisällä tulee taivaalta vain noin 10-25 vuoden välein. (Omituinen vuosimäärä, mutta suoraan monista uutisista). En ole mielestäni nähnyt koskaan niin paljon sadetta kuin täällä, mutta mieheni muistutti, että kyllähän Turussakin satoi usein aika runsaasti kerralla. Ero on kuitenkin siinä, että Suomessa on kohtalaisen toimivat järjestelmät sille, minne se vesi menee (paitsi silloin, kun sielläkin tulvii...). Täällä ei tunnu olevan. Vesi kertyy teiden varsille ja teiden uriin, tulvii ulos viemäreistä, kuivuuden takia monta kuukautta kivusta huutaneet pienet joet ja ojat alkavatkin yhtäkkiä tulvia yli äyräidensä ja ihmiset kadottavat ne viimeisetkin kykynsä hallita ajoneuvojaan ja liikennettä. Välillä tuntuu siis totaalikaaokselta. Me onneksi asumme alueilla, joihin ei ole tullut tulvavaroitusta.
Tämä on pahin vesivaurio, joka meidän asuintalossa on näkynyt. Toisen kerroksen käytävään on hiukan satanut sisään.
Mutta kotitalomme taakse on syntynyt luonnon oma uima-allas. Näyttää kuvassa pieneltä, mutta oikeasti tuota vettä on kertynyt hyvin suurelle alueelle, eikä kyseessä ole mikään vain sentin syvyinen lammikko.

torstai 5. tammikuuta 2017

Piilaakso = maaseutu

San Jose on USA:n asukasluvultaan 10. suurin kaupunki miljoonalla asukkaallaan. San Joseta sanotaan joskus myös Piilaakson pääkaupungiksi - varmaan juurikin siksi, että se on asukasluvultaan laakson suurin kaupunki, siinäkin tapauksessa, että San Francisco laskettaisiin mukaan Piilaaksoon (sitä ei aina lasketa). Mitään suurkaupunki fiilistä San Josesta tai Piilaaksosta ei kuitenkaan saa (paitsi jos se SF tulkitaan mukaan). Sekä San Jose että Piilaakso ovat auttamattomasti lähinnä maaseutua. Tästä olen kirjoitellut monta kertaa.

Äitini on ollut meillä kylässä nyt kahdesti ja molemmilla kerroilla hän on todennut, ettei San Jose tosiaan vaikuta miljoonakaupungilta eikä välttämättä edes kaupungilta. Uudenvuodenpäivänä ajoimme hänen kanssaan kukkuloille ihailemaan Piilaakson maisemia ja hänen käsityksensä vahvistui. Maaseutua mitä maaseutua.
Piilaakso. Monet ovat näköjään erehtyneet luulemaan tätä pysähdyspaikkaa roskikseksi - tien varrella oli kaamea kasa roskia ympäriinsä heiteltynä!
Piilaakso on kuin lähiö. Toimistorakennuksia, asuintaloja ja niitä ympäröiviä kukkuloita. Kaikki rakennukset ovat matalia. San Josen downtownin muutamat korkeat talot pystyy erottaamaan laakson silhuetista korkealta katsoessa, mutta vain, jos tietää, mistä kohtaa etsiä. Sanoin äidilleni, että tuolla näkyy San Josen downtown ja hän oli vain, että "jaa missä muka, mikään ei näytä suuren kaupungin keskustalta".
Kauniit vihreät kukkulat ja jossain kaukana San Jose.
Maaseutumaisuus ei tule kuitenkaan pelkästä lähiömäisyyden fiiliksestä. Se tulee ihan siitä tosiasiasta, ettei tarvitse ajaa pitkää matkaa kotoa, kun eläimet tulevat näkyviin. On peuroja ja lehmiä ja kaikenlaista muutakin. Lähes jokaisella haikkireissulla näkee jonkun eläimen, oli se sitten peura tai haisunäätä. Jos haikkimesta osuu lehmien laiduntamisalueelle, vielä parempi. Lehmät ovat valtoimenaan ympäri kukkuloita ja myös hevosia näkyy, eikä näitä nähdäkseen tarvitse edes lähteä haikkaamaan - niitä näkee ihan auton ikkunastakin motareilla ja muilla teillä ajellessa. Niin ja niitä ruohonleikkauspalvelua tarjoavia vuohia näkyy varmaan taas pian, kun niitä oli viime vuonnakin näihin aikoihin.
Ihan peruspiilaaksoa, 25 minuuttia meiltä kotoa.
Meidän oli pakko pysähtyä tien varteen ihastelemaan näitä. En tiedä, mikä tämän eläimen nimi on, mutta varsinkin tuo harmaa oli niin söpö, etten kestä. Siinä se majestiittisena lötkötti, täysin liikkumatta ja vähän vain tuijottaen. Ei paljon valokuvaajat kiinnostaneet. Älyttömän kaunis otus.
Emme olleet ainoita, jotka pysähtyivät tien varteen. Tämä yksi mies näki asiakseen pujahtaa aidan lävitse valokuvaamaan lähempää. Tuota kuningaseläintä ei tämäkään touhu häirinnyt yhtään. Tuo mies muuten kysyi minulta, haluanko minäkin mennä katsomaan eläimiä lähempää - hän olisi kuulemma ollut turvanani... 
Minä tyydyin kuitenkin katsomaan vain aidan oikealta puolelta. 
Tämä yksi hevonen oli kovinkin kiinnostunut ja tuli hakemaan taputuksia äidiltäni. Minulta niitä ei oikein herunut. 
(Pohjois-)Kalifornian talveen kuuluva sade on muuten saanut aikaan tämän vihreyden, joka kuvissa näkyy. Suurimman osan vuodestahan täällä on kuivan keltaista (ks. vaikka täältä valokuvat samoilta kukkuloilta kuivan kevään ja kesän jälkeen). Äitini tykästyi tähän vihreyteen hyvin paljon. Viimeksi kun hän oli täällä syksyllä, kaikki oli keltaista ja tylsän kuivaa. Hän jopa luuli kukkuloiden olevan hiekkaa, koska siltä ne näyttivät kaukaa. Mutta ei, keltaista kuivunutta ruohoa se vain oli. Harmi vain, että Piilaakson kukkulat näyttävät vihreiltä ainoastaan muutaman kuukauden ajan vuodessa.
Minä en vieläkään ole kertaakaan ajanut kukkuloille. Mieheni aina ajaa. Varmaan minun pitäisi, sillä mutkikkailla teillä alan voida helposti hiukan pahoin. Ajaminen ehkä auttaisi.
Ja kyllä muuten sataakin nyt. Joulun aikaan satoi muutamia kertoja ja suurimmaksi osaksi oli hyvin kaunis sää, mutta nyt alkaa näköjään kunnon sadeputki. Lämmintäkään ei ole. Tästä San Josen lämpöasteasiasta eilen takaisin Suomeen lähteneellä äidilläni muuten riittikin sanottavaa, mutta siitä lisää myöhemmin.
Pohjois-Kalifornian sadekausi parhaimmillaan. Näkyvissä myös vuorokauden ylimmät ja alimmat lämpöasteet. Onneksi yölämpötilat ovat nyt aika korkeita. On tässä jo muutaman kerran käynyt nollassa saakka.