sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kuulunko vai enkö kuulu?

Tässä viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta on hyvä vähän kirjoittaa niistä tunteista, joita reissumme Suomeen on minussa herättänyt.

Kun olimme vielä San Josessa ja kun mietin tulevaa reissua, elämä Suomessa tuntui todella kaukaiselta - sekä oma, entinen elämämme että perheen ja kavereiden elämä. En oikein osannut kuvitella itseäni enää samaan vanhaan elämään, koska irrottautuminen entisestä ja tavallisesta arjesta on omalla kohdallani ollut aika selkeää. Mutta eipä Turussa ja Paimiossa tarvinnut olla kauaakaan ennen kuin se olikin se meidän elämä San Josessa, joka alkoi tuntua kaukaiselta. Se, mikä kotona San Josessa tuntui vieraalta, alkoi vain parin Turku-päivän jälkeen tuntua täysin tutulta ja ihan tavalliselta. Nopeasti tuli sellainen olo kuin en olisi ollut hetkeäkään poissa Suomesta. Istuin parin (työ)kaverin kanssa samassa raflassa ja samassa pubissa, jossa ennenkin olemme istuneet, juorusimme ja valitimme töistä niin kuin aina ennenkin, ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin yhtään aikaa ei olisi kulunut, kuin en olisi ollut lainkaan poissa. Myös joulunpyhinä oloni oli kuten menneinä vuosinakin. Olin vahempieni kanssa jouluaattona, ja kun mieheni tuli illalla hakemaan minua Paimioon, olisin täysin hyvin voinut kuvitella matkaavani vain muutaman kilometrin päähän entiseen kotiimme. Ei tuntunut ollenkaan siltä kuin oma koti olisi tuhansien kilometrien päässä ja yhden valtameren toisella puolella. Reissumme aikana myös muutamat kaverit ja perheenjäsenet totesivat, että tuntuu ihan siltä kuin en koskaan olisi ollutkaan poissa.

Oloni tuli siis nopeasti vähän sekavaksi. Tietyllä tavalla rupesin taas kokemaan kuuluvani Turkuun, vanhoihin piireihin ja vanhaan elämääni. Siihen elämään, joka Kaliforniassa ollessa vielä tuntui kaukaiselta, mutta joka heti Turkuun saapuessa valtasikin minut tuttuudellaan ja tavallisuudellaan aika nopeasti. Samaan aikaan mielessä pyörivät kuitenkin vastakkaisetkin tunteet, mitkä aiheuttivat sekavien tunnetilojen lisäksi ristiriitaista oloa: tiedostin, etten nyt kuulu Turkuun ja ettei tämä elämä täällä ole sitä minun tämän hetkistä "oikeaa elämääni", ja näiden ajatusten lisäksi välillä tunsin, etten edes halua kuulua tänne tällä hetkellä.

Näin loman loppua kohden olen vielä kaiken lisäksi alkanut potea koti-ikävää. Ja vaikka täällä blogissa yleensä koti-ikävällä viittaan Suomi-ikävään, nyt viittaan sillä ihan oman kodin ikävään. Ikävoin San Josessa olevaa kotiamme ja tunnen pääasiassa kuuluvani sinne. Toisaalta kuitenkin samaan aikaan kotimme San Josessa tuntuu vähän vieraalta, koska kyllähän minulla on Suomessa ja Turussa sellainen olo kuin olisin vähän kuin kotona. En ihan täysin kotona, koska sitä omaa konkreettista kotia ei missään ole, mutta vähän kuin kotona kuitenkin.

Niin hassulta ja typerältä kuin se ehkä kuulostaakin, oloni tuntuu tiivistettynä vähän minnekään kuulumattomalta. Kaipaan kotiin San Josehen, vaikka samalla tunnen täällä Suomessa olevani jo jonkinlaisessa kodissa. En oikein tiedä, minne kuulun: Suomeen, jossa oma koti aina tietyllä tavalla on, vaiko Kaliforniaan, jossa se oma koti nyt oikeasti tällä hetkellä on. Kuvittelin päässeeni niin hyvin irti vanhasta arjestani, että minua vähän oikein ihmetytti se, miten täällä Suomessa saattoi niin nopeasti tulla sellainen tunne kuin ei koskaan olisi pois ollutkaan. Tämä oloni ei kuitenkaan ole minulle täysin vieras olotila, sillä samanlaisia tunteita olen kokenut monen kesäloman jälkeen: kun olen ollut 5 viikkoa kesälomalla ja irrottautunut töistä, loman jälkeen töihin palatessa ei ole yleensä mennyt kuin pari työpäivää ennen kuin olen jo täysin ehtinyt unohtaa missään lomalla koskaan olleenikaan.

Minua ahdistaa tällä hetkellä hieman sekä sekavien tunteideni takia että myös sen takia, että oloni on aika pelottava, kun kerta pystyn niin selvästi vertaamaan sitä kesälomien jälkeiseen oloon. Ensimmäisinä kuukausina San Josessa todellakin koin olevani vain pitkällä lomalla, mutta lopulta se tunne haihtui, ainakin tietoisesti. Nyt olen kuitenkin pakotettu jälleen miettimään, koenko sittenkin jollain tasolla tämän hetkisen elämäni vain lomana. Loma tarkoittaa aina lyhytkestoisuutta ja pysymättömyyttä ja se tarjoaa aika räikeän vastakohdan tasaiselle ja pysyvälle arjelle. Ei kai se ole mikään ihme, jos koen kuulumattomuuden tunteita, koska eihän kukaan voi kuulua ikuiseen lomaan.

On kuitenkin yksi asia, jota en missään nimessä edelleenkään kaipaa vanhasta Turku-elämästäni. Nimittäin töitä. Kävin käymässä työpaikallani yhtenä päivänä, ja vaikka työkavereita oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja vaikka heitä joskus ikävöinkin, oli kyllä ihanaa, kun toimistolta pääsi kävelemään ulos parin tunnin jälkeen täysin tietoisena siitä, ettei sinne tarvitse vielä pitkään aikaan palata. En olekaan tainnut kertoa täällä blogissa sitä, että olen virkavapaalla Suomen työstäni. Kun muutimme, virkavapaani oli myönnetty vain yhdeksi vuodeksi, mutta kesän aikana toinenkin vuosi myönnettiin. Minulla on siis työpaikka, jonne palata, kun muutamme takaisin Suomeen. Tai siis jos muutamme Suomeen silloin, kun tarkoitus olisi palata. Kuten tämän joululoman aikana olen monille maininnut, eihän mikään ole koskaan varmaa.

Vaikka 9 kuukautta on tietyllä tavalla hyvin lyhyt ja nopea aika, sen kyllä pitäisi mielestäni olla tarpeeksi pitkä aika siihen, että töistä olisi pystynyt pääsemään niin irti, että niitä jo ehkä vähän kaipaisikin. Mutta enpä kaipaa. En tiedä, mistä se johtuu. Siitä, etten ole ollut täysin tyytyväinen työhöni? Siitä, että "laiskottelu" on vain paljon kivempaa kuin työnteko? Vai siitä, että tiedän, ettei minun tarvitse vielä pitkään aikana palata? En osaa sanoa. Mutta kyllähän se on aika voimakas se tieto siitä, ettei kaipaa. Ja ehkä jopa vähän pelottavakin.

Jos näitä töihin liittyviä tunteita ei oteta lukuun, sekavat ja jopa ikävät tunteeni ovat juuri niitä tunteita, joita etukäteen pelkäsin ja joiden takia en alussa ollut kovin innostunut matkustamisesta Suomeen. Vaikka kärsinkin San Josen kodin ikävästä ja vaikka haluankin nyt palata kotiin, koska viihdyn todella hyvin Kaliforniassa, kärsin kuitenkin samaan aikaan lievästä ahdistuksesta, koska minun täytyy lähteä perheen ja kavereiden luota. Reissujen jälkeen on aina vähän vaikea päästä kiinni arkeen, ja tällaisen reissun jälkeen se saattaa olla vielä vaikeampaa. Mutta saa nähdä. Huomenna alkaa kotimatka.

torstai 25. joulukuuta 2014

Kuulumisia Suomesta

Toivottavasti kaikkien joulu on sujunut mukavissa merkeissä! Meidän reissu on kulunut hyvin. Alun perin meillä ei pitänyt olla kovin tiukkaa ohjelmaa ja olin vähän pelännytkin etukäteen sitä, että joudun pyörittelemään peukaloita jossain toisten ihmisten nurkissa, mutta olemme saaneet täytettyä tyhjät raot ohjelmalla. Oikeastaan tilanne onkin päätynyt siihen, ettei ihan ehdi pitkää aikaa edes hengähtää muuta kuin nyt näin joulunpyhinä. Mutta hyvä niin.

Suomeen saapui onneksi valkoinen joulu, ja täällä Lounais-Suomessakin saadaan nyt nauttia kunnon lumesta ja pakkasesta. Ihanaa ja harvinaista! Sanovat Suomea harmaaksi ja ankeaksi tähän aikaan vuodesta, ja saattaahan se sitä ollakin, jos maisemaa katselee enemmän kuin näin hetken aikaa pitkän tauon jälkeen ja jossakin muussa mielentilassa kuin kauheassa huumassa. Minun mielestäni Turku oli kaunis viime viikon vesisateessakin, mutta onhan se lumen suoma valkoinen valo silti kauniimpaa kuin se harmaus.
Meidän ihana mäyräkoiramme jouluaattona. Tai siis nykyäänhän tämä on vanhempieni mäyräkoira. Jälleennäkeminen oli muuten mahtava! 
Täällä oleminen on herättänyt paljon tunteita, joita en nyt edes kykene erittelemään tänne vielä, mutta erityistä hämmennystä tavallisista asioista en enää parin ensimmäisen päivän jälkeen ole kokenut. Se talouspaperi taisi olla hämmentävintä. Tosin ihmettelin kyllä sitä, miksi ihmiset täällä ovat niin myrtsejä. Eräskin mies seisoi takanani Wikken salaattipöydän luona, ja vaikka olimme ainoat ihmiset koko pöydän luona, hän koki silti jostain kumman syystä tarpeelliseksi seisoa aivan takanani myrtsin naaman kanssa niin kuin elämä olisi kovinkin pilalla, kun kehtaan seistä hänen edessään. Olisi jumankauta mennyt toiselle puolelle tiskiä, siellä oli samat tuotteet! Sanoin anteeksi, kun huomasin hänet, vaikka hän olikin saapunut vasta minun jälkeeni siihen tönöttämään, mutta hän vain jatkoi tuijottamista naama norsunveellä. Joo anteeksi vain, mikähän mahtoi olla ongelma. Ja Wikken vessassa oli keski-ikäisiä naisia, jotka myös näyttivät siltä kuin tulossa olisi surkea maailmanloppu joulun sijaan. En tiedä, onko ihmisillä vain joulustressi, vai näyttävätkö suomalaiset vain yhtäkkiä tuollaisilta juroilta, kun on tottunut katselemaan aasialaisia ja meksikolaisia ja ehkä joitakin amerikkalaisiakin. Ehkäpä minäkin näytän samanlaiselta. Ja varmasti muuten näytänkin, enhän edes hymyile koskaan, koska itsekseen ja yksinään hymyilevä on vähintään lievesti sekopäinen.
Ostimme Costcosta loppujen lopuksi tällaisia isoja joulupalloja ja roudasimme ne tänne Suomeen mukaan. Suomalainen aito kuusi ja jenkkien isot joulupallot eivät ole täysin yhteensopivia, sillä kuusi ei oikein jaksa kannatella noita. 
Perhettä ja kavereita on ollut kiva nähdä, mutta yksi kohokohta oli myös se, kun pääsin käsiksi Paimiossa olevaan omaisuuteeni, haha. Meillä on tosiaan 52 laatikkoa tavaraa säilössä miehen vanhempien luona. Matkalaukkuihin mukaan pakattiin aikoinaan lähinnä vain vaatteeita ja minun kenkiäni. Tässä 9 kuukauden aikana on alkanut kaivata erinäisiä asioita, ja varustauduimme tähän reissuun kahdella matkalaukulla, joista toisesta vapautui joulukoristeiden ja muutamien lahjojen jälkeen lähes kaikki tila. Nyt mukaan lähtevät ainakin ne talvitakit, joita Chicagossa olisimme jo kaivanneet, minun lempikirjani, jotka aiemmin äkillisessä mielenhäiriössä jäivät muuttomatkasta ja vanha kunnollinen kuorimaveitsemme, jollaista emme ole onnistuneet löytämään Piilaaksosta. Kunhan saamme kaikki kamat pakattua, mahdollisiin tyhjiin tiloihin saattaa eksyä vielä jotain muutakin.
Osa omaisuudestamme. Onneksi olemme kirjoittaneet moneen laatikkoon, mitä niistä löytyy. Tiettyjen tavaroiden etsiminen ei siis ollut aivan mahdotonta.
Kävimme aatonaattona nopeasti piipahtamassa vanhassa lähiruokakaupassamme. Kuvittelin kaipaavani paljonkin asioita suomalaisesta marketista, mutta turha niihin kauppoihin on nyt lähteä kääntämään veistä haavassa. Karkkihyllyä ihastelin, mutta ei niitä herkkuja raaski täältä ostaa, kun ei niitä sitten kumminkaan kotoa saa - parempi vain selvitä koko ajan ilman. Karkin sijaan ostimme kaupasta purkkaa, hammastahnaa ja roll on -deodorantteja. Kun muut ostivat jouluruokaa, me lappasimme kassahihnalle kasan purkkapusseja ja dödöjä. Kassa ei näyttänyt ihmettelevän yhtään. Ehkä moni muukin ulkosuomalainen on käynyt kasvattamassa varastoa...
Ehkä näillä pärjää hetken. Mukana myös ostokset apteekista.
Totta kai mukaan kotiin lähtee myös sitä ruisleipää. Niin ja miehen siskon antaman herkkukorin sisältö:
Miehen sisko tietää, mitä ulkosuomalaisille kannattaa ostaa lahjaksi.

torstai 18. joulukuuta 2014

Turussa! Paimiossa!

Terveiset Suomen Turusta ja Paimiosta! Saavuimme tänne tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. Lensimme Oaklandin lentokentältä, jossa emme aikaisemmin olleet käyneetkään. Matkaan San Josesta Oaklandiin käytimme ekaa kertaa ikinä Uber-palvelua (kuin taksi, muttei kuitenkaan taksi, vaan yksityishenkilöiden tarjoamia kyytejä, jotka tilataan ja maksetaan kännykän appin avulla - palvelu toimii ilmeisesti nykyään myös Helsingissä?). Ajomatka kesti tunnin, ja kuulemani mukaan Uberin hinta tälle matkalle on huomattavasti halvempi kuin taksin. Me olimme ainakin todella tyytyväisiä. Oaklandin kentälle pääsee myös julkisilla, mutta se vaatii useita vaihtoja, ja meidän asuinpaikkamme sijainnin takia julkisilla matkustaminen olisi ollut kaikkea muuta kuin käytännöllistä. Ilmeisesti lentokentät yrittävät kieltää Uberia ajamasta lentokentille sakkojen uhalla, mutta meillä ei ollut ongelmaa. Kuski ajoi nätisti terminaalin ovelle saakka.

Lento Oaklandista Tukholmaan sujui kohtalaisen kevyesti 9,5 tunnin lennolla, ja Tukholmasta Helsinkiin pääsi tehokkaasti parin tunnin odottelun jälkeen (lentoyhteys Turkuun olisi ollut todella hankala ja hävyttömän kallis). Jos joku suunnittelee matkustamista San Franciscoon, Bay Areaan tai Piilaaksoon, suosittelen ehdottomasti katsastamaan Norwegianin tarjonnan, koska tuon yksinkertaisemmaksi matkustaminen Pohjois-Kaliforniaan ei realistisesti varmaankaan voi tulla. Ellei joku sitten kehitä suoraa lentoyhteyttä Helsinki-Vantaalle. (Valitettavasti tämä ei ollut maksettu mainos.)

Kummallinen kotimaan kaipuu iski jo Ruotsissa. Tukholman lentokentällä oli nimittäin mm. kahvila, jonka tiskillä esillä olevat erinäiset pullat, munkit ja leivokset aiheuttivat minulle sellaisen olon kuin olisin saapunut vähintään taivaaseen. Oi leivoskahvilat, miten olenkaan kaivannut teitä! Sellaisia kun ei pahemmin Piilaaksossa näy.

Helsinki-Vantaalle saavuttaessa heti matkatavarahihnalla karu todellisuus löi päin naamaa. :D Siellä huusi joku äiti kahdelle vaahtosammuttimen kokoiselle lapselleen kaikkia mahdollisia suomalaisia kirosanoja niin kuuluvasti, että koko halli raikui - tuli jumalautat ja v-sanat ja muut. Only in Finland? Minä totesin, että järkyttävää. Miehen kollega, joka matkusti kanssamme, totesi, että tietyllä tavalla aika kotoisaa, ja vaikka hän varmasti vitsaili, sanoissa oli silti perää... ;)

Olen kuullut joiltain Amerikan ulkosuomalaisilta, jotka ensimmäisen kerran palaavat Suomeen pitkän ajan jälkeen, minkälaisia fiiliksiä lähtö ulos Helsinki-Vantaalta aiheuttaa. En tiedä, miten paljon ennaltakuulemani vaikutti omiin havaintoihini - todennäköisesti jonkin verran. Mutta tuntuihan se Helsinki-Turku -motari aika pieneltä. Hassuinta oli kuitenkin se, kun missään ei oikein ollut ketään keskellä yötä. Pari autoa siellä täällä. Piilaakson öiset liikennemäärät ovat kevyitä vaikkapa Los Angelesiin verrattuna, mutta kyllä San Franciscon lentokentän ja San Josen välillä on öisinkin autoja liikkeellä paljon.

Aamulla, kun ajoimme Paimiosta Turkuun, olin aikamoisissa turkufiiliksissä. Kun saavuimme vanhan kotimme kulmille, olihan siinä lähes kyyneleet silmissä. Mutta olo oli vähän outo. Me olemme olleet poissa "vain" 9 kuukautta, ja tietenkin sitä nyt muisti, miltä kaikki näyttää. Paitsi että vaikka kaikki näytti samanlaiselta ja juuri sellaiselta kuin muisti, kaikki oli kuitenkin hivenen erilaista, pienin muutoksin. Kun ajoimme Skanssin (kauppakeskus) ohi, ihmettelin, onko se aina näyttänyt ulkoapäin noin pieneltä, vaikka kyseessä on kuitenkin yksi suurimmista ostoskeskuksista täällä päin. Sama tunne tuli Turun risteysten kanssa, vaikka kadut itsessään olivat juuri sellaisia kuin muistin. Esimerkiksi mielestäni yksi Turun isoimmista risteyksistä vaikutti hassun pieneltä. Mies ei kylläkään kokenut mitään omituisia fiiliksiä kaduista ja risteyksistä. Ehkä omiin tuntemuksiini vaikuttaa se, etten minä pahemmin ole ajanut Turussa ja se, että olen suhtautunut Turun liikenteeseen pelonsekaisin tuntein. Mies sen sijaan on ajanut Turussa yli 10 vuotta, joten muisti varmaan paremmin, miltä risteykset ja kadut oikeasti tuntuvat. (Ja minä muuten edelleen suhtaudun Turun liikenteeseen pelokkaasti enkä suostu nyt ajamaan autoa täällä.)

Kaikkia omia tuntemuksia ei välittömästi edes tajua. Jo heti yöllä saapuessamme miehen vanhempien luokse otin talouspaperin ja mietin itsekseni pääni sisällä, miksi maailmassa anoppi on ostanut niin pientä, ohutta ja heppoista leikkitalouspaperia. Kun tulin omien vanhempieni kotiin ja otin talouspaperin, ehdin noin kahden sekunnin ajan pohtia, miksi ihmeessä täälläkin on tätä leikkipaperia ennen kuin totuus iski tajuntaani. Ja olen sentään kirjoittanut täällä blogissakin amerikkalaisten jättimäisistä talouspapereista, mutta silti en vain ihan heti hoksannut, missä se "ongelma" on. Luulisi, että tällaiset asiat tajuaa tietoisesti, mutta selvästikään ei. Ja hei, meillä kotona San Josessa oleva talouspaperi on sentään amerikkalaisten mittakaavassa vielä pientä!

Ensimmäisten tuntien aikana Suomessa tuli myös aika hyvin selväksi se, miten nopeasti ihminen tottuu erilaisiin asioihin ja miten vikkelästi ihminen oppii toimimaan uudella tavalla. Vaikka alussa San Josessa valitin siitä, miten suihkua kotona ei saa käteen ja vaikka edelleen manaan sitä yleensä aina siivotessani (emme koskaan ole saaneet aikaiseksi ostaa sitä erillistä, letkullista suihkunpäätä), nyt kun suihkun olisi saanut käteen, en koskenutkaan siihen koko suihkuttelun aikana. Myös amerikkalaisten ohut vessapaperi kuuluu niihin asioihin, joista olen jaksanut San Josessa valittaa. Mutta nyt kun tulin tänne, alkoi heti ärsyttää paksu, kova ja tönkkö serla. Onko serlakin aina ollut tuollaista? ;)

Joo, isot on ongelmat taas...

Mutta Turku! Oi Turku! Eräs kaverini kysyi, tuntuuko Turku nyt ihan pieneltä tuppukylältä. Ei todellakaan tunnu! Tämä on kauniimpi, eläväisempi ja trendikkäämpi kaupunki kuin mikään Piilaakson kaupunki koskaan voi olla! Olen käynyt nyt Turun keskustassa vain nopeasti kääntymässä, mutta siellä oli enemmän elämää kuin San Josen keskustassa koskaan olen nähnyt. Toki nyt puhutaan vain keskustasta, mutta mielestäni keskustat ovat kaupunkien sydän.
Aah, tämä ei vaadi edes kuvatekstiä.
Olemme Suomessa vajaan parisen viikkoa. Paluu kotiin on 29. päivä. Saatan postailla tässä loman aikana jotain tunnelmia, jos hämmennyn vielä joistain niin arkipäiväisistä asioista kuin talouspaperista. Tai saatan olla postailematta. En lupaa mitään. :)

maanantai 15. joulukuuta 2014

Jouluiset ulkokoristeet Amerikan tyyliin

Kävimme sunnuntaina illalla ihailemassa amerikkalaisten ulkona olevia joulukoristeita. Menimme jälleen San Josen Willow Gleniin, jossa Halloweeninakin kävimme katsomassa. Willow Glenissa asuvat kyllä osaavat, ei voi muuta sanoa! Ja viitsivät panostaa! Willow Gleniin kuuluu perinne, jossa asukkaat pystyttävät etupihallensa pienen kuusen. Kuusi on jokaisessa pihassa täsmälleen saman kokoinen ja täsmälleen samassa paikassa, mutta koristevalot ovat erilaisia. Ihan joka pihalla ei kuusta tietenkään ollut, mutta enemmistö asukkaista oli mukana tässä perinteessä. Oli hienon näköistä! Koska jenkkikaduilla täällä päin on harvoin katuvaloja (ja jos onkin, niitä on harvassa ja ne ovat huonosti valaisevia keltaisia), ihmisten joulukuuset ja muutkin jouluvalot valaisevat teitä kauniin kätevästi.
Katuvalojen korvikkeet.
Netissä on sivuja, joissa ihmiset voivat itse ilmoittaa koristeensa, jotta muut voivat tulla ihastelemaan. Willow Glenista oli listattu vain neljä taloa siltä zip codelta, jota tutkailin. Toki suurimmassa osassa taloista oli koristeita, mutta ne eivät olleet niin massiivisia, että niistä olisi ilmoitettu erikseen. Yritin ottaa valokuvia, mutta luonnollisestikaan kännykän kamera, pimeys ja vilkkuvat jouluvalot eivät ole kauhean hyvä yhdistelmä.
Tuon porokoristeen pää liikkui.
Nämä sen sijaan pysyivät kaikki tylsästi paikoillaan. Huomatkaa tuon lumiukkokoristeen ja minkä-lie pingviinikoristeen koot verrattuna taloon. Iso koriste vai matala talo?
Amerikkalaisten mahtavat joulukoristeet ovat sarjassamme niitä juttuja, joita näkee aina telkkarissa, mutta silti kun sellaiseen törmää livenä, sitä menee pieni ihminen aika sanattomaksi. Valoja oli kiinnitelty ympäri pihoja ja ympäri talojen kattoja ja seiniä, ja pihamailla oli ties minkälaisia koristevirityksiä.
Tällainenkin löytyi.
Tämä lumiukko tärisi kuin pelosta. Tai joulustressistä. Oli aika hieno, joskin piti vähän ikävää meteliä.
Ihmiset jaksavat jakaa joulumieltä vilpittömän, aidon ja iloisen oloisesti. Eräs asukas päivysti kotinsa edessä ja jakoi katsojille karkkeja. Hän oli itse aikamoinen kävelevä koriste, koska oli ripustanut itseensä jouluvaloja.
Tämän kuusen valot vilkkuivat, vaihtoivat väriä ja tekivät erilaisia kuvioita musiikin tahtiin.
Ylläolevat koristeet ovat mielestäni vielä aika kohtalaisen kesyjä. Osa asukkaista oli kuitenkin villiintynyt ja lyönyt vähän ehkä överiksi:
Yhden talon koristeet.
Ja vähän lähempää.
Pihalla oleva vanha autokin oli saanut koristeet.
Mitenkään paljoa ihmisiä ei ollut liikkeellä katselemassa valoja, mutta kyllä niiden muutaman netissä listatun talon edessä parveili joitakin.
Aika massiivisia olivat nämäkin hahmot.
Myös hyväntekeväisyys oli näkyvillä. Tämän talon asukkaat olivat pystyttäneet valonsa hyväntekeväisyyttä varten ja pihalla oli keräyslippaita:
Liikaa vai juuri sopivasti?
Tuleeko tästä kiva joulumieli vai hervoton päänsärky?
Viime vuonna tämän saman talon jouluvaloilla rahaa oli kerätty aika iso summa.
Tässä pihassa oli myös selkeä kyltti siitä, mihin aikaan valot ovat päällä. Yöksi ne suljetaan. Muilla pihoilla en tällaista nähnyt, ja vähän mietityttääkin nyt, mahtavatko valot olla 24/7 päällä. Varmaan kauhea sähkölasku. :D

Mutta niin, eihän kaikille riitä vain valot. Myös musiikkia täytyy olla. Tuolla Willow Glenin alueella muutamassa talossa koristeisiin kuului olennaisesti musiikki, joka raikui pihalle piilotetuista kaiuttimista. Näiden talojen edessä oli myös kyltit, joissa ilmoitettiin, mille tajuudelle oman radion voi virittää, jotta kuulee saman musiikin vaikka autoon. Näillä ihmisillä on siis kotonaan jonkinlaiset lähettimet, joista he soittavat musiikkia. Mutta sopii hyvin kylmään iltaan - eipähän tarvitse nousta autosta ulos musiikin kuullakseen.
Tältä näytti yksi musisoitu piha. Ja alla olevista videoista näkee, miltä meno näytti oikeasti...
Koska en mitenkään pystyisi sanoin kuvaamaan sitä tunnelmaa, joka näistä soivista koristepihoista tuli, kuvasin yhden talon esitystä. Katsokaa itse ja päättäkää, ovatko kyseiset asukkaat loistokansaa vai vähän ehkä vinksahtaneita. ;) Molemmat videot ovat saman talon edestä, tuosta ylläolevasta. Pihan 15 minuuttia kestävä esitys sisälsi 7 eri kappaletta, joiden tahdissa valot ja koristeet vilkkuivat ja kertoivat selkeää tarinaa.
Että semmosta täällä päin maailmaa. Ja tosiaan tuolla tuon kaiken takana on jonkun kotitalo. Siellä oli valotkin päällä eli joku oli kotona. En tiedä, onko tuossa pihan edessä jokin sensori, joka havaitsee katsojan ja aloittaa musiikin, vai pauhaako tuo tuolla koko ajan. Koska en tajua, miten kukaan pystyy olemaan kotona. Tai naapurissa.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Meidän viikonloppu (eli lähinnä joulukaaoksesta ja siitä, miten porukka käyttäytyy täällä teatterissa)

Huh, kun on ollut kiireinen viikonloppu! Lauantaina meillä kuului ohjelmaan sekä miehen työpaikan pikkujoulut että balettiesitys. Pikkujoulut oli kyllä pikemminkin get together -tapahtuma, jota vietettiin lauantaina päivällä. Kävimme kartingissa ja syömässä. Minua ei saanut astumaan lähellekään kartingautoa, mutta hengailin varikkobeibenä ja virallisena lapsenvahtina ihanalle pienelle pojalle, joka onnistuu valloittamaan sydämeni aina uudelleen joka kerta, kun yhtäkkisesti vain tarttuu minua kädestä kiinni. Tällä nimenomaisella amerikkalaisella kartingradalla muuten piti katsoa ennen ajamista noin 7 minuutin opastusvideo, jossa mm. neuvottiin, miten kartingautosta noustaan ylös. "Tartu reunoihin tukevalla otteella ja työnnä itsesi ylös." Saattoi olla paikan työntekijöillä vähän ihmettelemistä, kun seitsemän suomalaista vain nauroi lähes koko opastusvideon ajan...

Pikkujouluilun jälkeen meidän piti lähteä miehen kanssa vielä vähän metsästämään joulusuklaata Suomeen tuliaisiksi. Macy's-kauppaketjussa myytävä Frangon jouluinen candy cane -suklaa on parasta ikinä missään! (Tai ainakin tässä maassa.) Melkein voisin sanoa, että peruspandat ja muut joulusuklaat kalpenevat tämän rinnalla ihan kevyesti. No, hintakin on toki vähän eri luokkaa. Tosin tämä Frangon suklaa käy jälleen hyvästä esimerkistä siitä, miten jenkkien "tarjoukset" ja "alennukset" tuntuvat olevan vähän kukkua: 450 gramman paketti suklaata maksaa hintalapun mukaan $24, mutta kertaakaan marras- tai joulukuun aikana Macy'silla ei ole tarvinnut maksaa tuota hintaa, vaan aina on joku "tarjous", jolla suklaat saa hintaan $12. Kun Black Fridayn aleista päästiin, täällä jatkuvat vain muut alet. Jokin alennuspäivä lauantainakin taas oli, en edes tiedä mikä.
Suosittelen! Tilasimme nämä netin kautta jo marraskuussa, mutta osa oli jo tietenkin kadonnut meidän suihin. Piti siis käydä ostamassa vähän lisää. Joku ehkä saa tuliaisiksi tällaisen. :)
Karkin takia voi aina ajaa ihan minne tahansa, mutta täytyy kyllä myöntää, että Valley Fair -ostari (jossa on Macy's) oli lauantaina myöhään iltapäivällä totaalinen kaaos. Nyt ei ollut jonoa motarilta saakka, mutta parkkialueet ja -halli olivat täynnä ja autojonoja valui pitkiä matkoja vapaita paikkoja etsimässä. Paikalla oli liikenteenohjaajat, mutta niistä ei tuntunut olevan mitään hyötyä. Etsimme parkkipaikkaa lähes puoli tuntia! Mutta mikäs siinä, kun autossa soivat joululaulut. Täällä on kyllä ihmeellisen alimitoitettuja nämä parkkialueet, kun ottaa huomioon alueen asukasluvun ja ostarien koot. Näitä ongelmia ei ole vain joulun alla, vaan ihan perusviikonloppunakin. Vaikka toki tämä lauantain tilanne oli poikkeuksellisen kaoottinen.

Lauantaina illalla kävimme katsomassa Pähkinänsärkijä-baletin. Kyseessä oli San Jose Balletin esitys, jossa koreografia oli vähän muunneltu. En ollut perehtynyt esitykseen etukäteen, enkä siis tiennyt koreografian olevan muunneltu. Rakastan balettia, enkä voi sietää silmissäni sitä, että klassikkobaletteja on menty muuttamaan, mutta onneksi siitä on aikaa, kun olen viimeksi nähnyt Pähkinänsärkijän, niin en oikein muistanut, miten se menee. Oli ihan hieno esitys, koska siinä pysyttiin kuitenkin ihan koko ajan klassisessa baletissa, eikä kyseessä ollut totaalinen raiskaus. Esitys oli pettymys kuitenkin siltä osin, että musiikki tuli nauhalta. Oikean orkesterin puuttuminen aiheutti vähän kesäteatterifiilistä. Liput olivat hyvin edulliset, $25/hlö, joten ehkä tuohon hintaan ei saa valittaa musiikista.

Koska Pähkinänsärkijä on paljolti lapsille suunnattu, yleisö oli täynnä lapsiperheitä. Tämä tarkoitti sitä, että ooh-, aah- ja waaauu-huokausten määrä oli vielä suurempi kuin yleensä täällä päin maailmaa. En oikeastikaan osaa päättää, ärsyttääkö minua tämä tapa suunnattomasti vai olenko vain kateellinen siitä, että nämä ihmiset osaavat eläytyä ja nauttia elämästään niin paljon minua paremmin. Siinä, missä minä ajattelen, että onpa surkeaa, kun musiikki tulee nauhalta, ja vähän kurppanen tuo lavastuskin, niin vieressä oleva meksikolainen on ihan huumassa ja antaa tunteidensa myös kuulua. Porukka myös taputti täällä koko ajan. Baletissa nyt yleensä taputellaan aina kaikkien hienojen hyppyjen ja piruettien jälkeen (tai aikana), mutta nyt ihmiset taputtivat suurin piirtein jo siitä, että joku random sivuhahmo astui lavalle. Myös vapautunut nauru kuului asiaan, jos esitykseen sisältyi jotain humoristista.

Ihmisten seuraamisessa paras kohta oli kyllä se, kun ennen esitystä joku San Jose Balletin tyyppi tuli lavalle puhumaan jostain hyväntekeväisyysjutusta ja kun hän aloitti sanomalla "Good evening", katsomosta ihmiset huusivat kuorona takaisin "Good evening!". Olin samaan aikaan sanomassa miehelle jotain, enkä keskittynyt tapahtumaan, joten minun piti oikein varmistaa mieheltä, olinko kuullut oikein - huusivatko nämä ihmiset oikeastikin takaisin. Kuvitelkaapa sama Suomeen johonkin muualle kuin koululuokkaan.

Viimeksi, kun kävin samassa teatterissa (San Jose Center for the Performing Arts) katsomassa Wicked-musikaalin, katsomoon sai viedä juomia. Nyt juomien vieminen oli kielletty (pl. vesipullot). Kuitenkin kaikenmaailman syötävää saliin sai viedä. Väliajalla nämä meksikolaiset ja aasialaiset (saatan ehkä vähän kärjistää) valuivat valtoimenaan kiskalle ostamaan sipsejä, keksejä ja karkkia, jotka he tietenkin roudasivat mukanaan katsomoon. Eivät he sentään rapisuttaneet pahasti kesken esityksen, mutta minusta on silti jotenkin kummallista, että live-esitystä tullaan katsomaan sipsipussin kanssa. Niin ja ne roskathan voidaan heittää lattialle ja jättää sinne. Ihan normaalia. No big deal. (!?)

Totesin miehelle jälkikäteen, että kun me joskus muutamme takaisin Suomeen ja menemme katsomaan Helsinkiin kansallisbaletin esitystä, minä otan katsomoon jonkun suklaapatukan, syön sitä ja huokailen ääneen aah ja vau. Ja sitten katsotaan, kuinka kauan kestää ennen kuin minut heitetään ulos. :D Kulttuurieroja kauneimmillaan taas.

Tämä sunnuntai meillä on mennyt lähinnä pakatessa, koska arkipäivät menivät minulla sairastaen ja miehellä töissä, emmekä saaneet silloin mitään aikaiseksi. Onneksi ehdimme kuitenkin tänään illalla käydä vähän ihastelemassa amerikkalaisten joulukoristeita. Voi että mitä menoa! En jaksanut nyt alkaa ahertaa kuvien kanssa, joten teen näistä koristeista oman postauksen.
Meidän naapurilla on tällaiset söpöt mäyräkoirakoristeet. Kun tuosta kulkee ohi, alkaa soida musiikki. Ihan pientä verrattuna siihen, mitä tänään näimme. 

lauantai 13. joulukuuta 2014

Tämän ainakin tarvitsee, kun muuttaa amerikkalaiseen asuntoon

Kun muuttaa itselle täysin uuteen asuinmaahan, on kiintoisaa tutkailla, mitä kaikkea kummallista ympäriltä löytyy. Sitä myös kiinnittää helposti huomiota kaikkiin erinäisiin asioihin, vaikka normaalisti kotimaassaan kulkisi havainnoimatta ympäristöään. Myös sellaisiin asioihin, joita sieltä kotimaastakin löytyy. Yksi niistä hassuista asioista, jotka täällä ovat pistäneet minun silmääni, ovat "talonmiehen suudelmat". Tiedättehän - ne sellaiset isot imukupit, joilla voi avata tukkeutuneita viemäreitä ja vessanpönttöjä.

Minua jotenkin alussa kummastutti se, että täällä monissa kaupoissa myytävissä vessaharjoissa on mukana tälläinen imukuppi. Sellaisia pelkkiä vessaharjoja on valikoimissa huomattavasti paljon vähemmän. En voinut alussa ymmärtää, miksi maailmassa kukaan haluaisi vessaansa tönöttämään tuollaisen harja- ja imukuppiyhdistelmän. Miksi? Ja kun törmäsin asuinkompleksimme yhteisessä vessassa pöntön vieressä olevaan, nurkkaan työnnettyyn yksittäiseen imukuppiin, ihmettelin kovasti, miksi siivooja tai talonmies on jättänyt paikat niin sotkuiseen kuntoon. Mutta imukuppi pysytteli tuossa vessassa viikkotolkulla.
Joku hullu on kuvannut kaupassa vessaharjoja...
Mutta onpa tässä nyt selvinnyt, miksi talonmiehen suudelmia on täällä joka paikassa. Me emme olleet asuneet tässä asunnossa kahta kuukauttakaan ennen kuin toisen vessamme pönttö tukkeutui ensimmäisen kerran. Silloin kutsuin asuinkompleksistamme huolehtivat meksikolaiset apuun. Muutama kuukausi ensimmäisen kerran jälkeen sama pönttö tukkeutui uudelleen. Ja jälleen tuli meksikolainen hoitamaan likaiset työt. Silloin alkoi meilläkin aivoissa raksuttaa ja rupesimme miettimään, olisiko tarpeen ostaa oma imukuppi, niin pääsisi hieman helpommalla...

Ja niinpä kotitalouteemme liittyi kaunis talonmiehen suudelma. En ole ikinä eläissäni omistanut tai edes kaivannut sellaista, eikä ole mieskään. Yhden käden sormet riittävät vielä tällä hetkellä juuri ja juuri laskemaan ne kerrat, jolloin tuota imukuppia olemme tarvinneet. Huippuostos siis.

Tämän blogin kommenteissa on jo joskus aikaisemmin ohimennen sivuttu sitä, miten vessapaperit ovat täällä ohuita todennäköisesti juuri sen takia, etteivät putkistot muuten vetäisi. Me olemme löytäneet vähän sellaista paksumpaa paperia, mutta on se silti huomattavasti ohuempaa kuin joku perusserla. Ilmeisesti paperia ei pitäisi kuitenkaan käyttää ollenkaan, jos haluaisi pelata varman päälle. Suomessahan saa aika pahasti töpeksiä, että pöntön saa jumiin, mutta täällä siihen ei selvästikään vaadita kovin kummoisia tekoja. Ei ole vissiin väliä sillä, onko kyseessä uuden vai vanhan talon putket, sillä tämä meidän asuintalomme on täysin uusi ja silti tilanne on tämä. Älytöntä.

Suosittelen siis kaikkia jenkkiasuntoihin tai -taloihin muuttavia satsaamaan muutaman dollarin ja ostamaan talonmiehen pusun! Elämä on huomattavasti helpompaa, kun imukuppi on valmiina silloin, kun sitä tarvitaan. Nyt melkein kaduttaa, ettei meillä ole sellaista vessaharja- ja imukuppiyhdistelmää, sillä sitten imupille olisi oma, sopiva paikka... :D

Mutta toisaalta, mistäs minä tiedän, onko muillakin näitä ongelmia vai tykkäävätkö nämä jenkit muuten vain myydä imukuppeja... Vai onko vika vain käyttäjässä. Mites on, Amerikassa asujat?

torstai 11. joulukuuta 2014

Puskee räkää ja vettä ja sitten valmistaudutaan lomaan

Olen ollut flunssassa sunnuntaista lähtien. Taas. Tämä on jo toinen kerta tämän syksyn aikana. Jos otetaan lukuun kaikki pienet kurkkukivut, joista olen tasaisin väliajoin kärsinyt täällä asuessa, olen ollut huomattavasti enemmän kipeä lyhyen ajan sisällä täällä kuin Suomessa keskimäärin. En tiedä, mistä johtuu. Ehkä liiallinen liikunta aiheuttaa kaikkien muiden ongelmien lisäksi myös alhaista vastustuskykyä? Tai sitten se on se ilmastointi, joka pauhasi jokaisessa paikassa kevään, kesän ja alkusyksyn aikana. Tiedä häntä. Mutta ärsyttävää. Minulla olisi ollut vähän ohjelmaakin tälle viikolle, mutta olen nyt vain joutunut kykkimään sisätiloissa. Viikonlopuksi on suunnitteilla vaikka mitä, mm. miehen työpaikan pikkujoulut ja balettiesitys, johon meillä on liput, joten toivottavasti olo tästä helpottuu. Maanantaina koittaa myös lähtö Suomeen eli pitäisi ehtiä pakatakin viikonlopun aikana.

Mutta mikäs tässä loikoillessa. Täällä oli tänään nimittäin myrsky. Tai ainakin "myrsky". Tosin tässä tapauksessa kyseessä saattoi oikeastikin olla myrsky. Vettä on tulvinut koko päivän sellaisia määriä, että välillä kuulosti siltä kuin vettä tihkuisi sisälle meidän asuntoon (emmekä asu ylimmässä kerroksessa). Aamulla puhelimiin pärähti tulvavaroitus ja sellainen hälytysääni, että hypähdin varmaan puoli metriä ylöspäin tuolilta (en tiennyt, että puhelin voi alkaa pitää hälytysääntä). Tiet ja motarit todellakin tulvivat uutiskuvista päätellen. Sähköt on poikki monesta paikkaa. SFO:lla joku 170 lentoa on peruttu. Monet Bay Arean koulut olivat julistaneet täksi päiväksi vapaapäivän, jotta vanhempien ja lasten ei tarvitse ottaa riskiä ja lähteä koulumatkalle. San Josessa yhden ruokakaupan katto on osittain romahtunut katon päälle taivaalta tulvivan veden takia. Ja niin edelleen. Olin siis enemmän kuin tyytyväinen, kun sain olla sisällä. Paitsi että kesken päivän minun täytyi lähteä siirtämään autoamme parkkihallista kadulle parkkiin, koska työmiesten piti päästä tekemään autohallissa parkkipaikkamme kohdalla jotain, josta he ilmoittavat meille noin minuuttia etukäteen. (Note to self: Harjoittele taskuparkin tekemistä useamminkin kuin kerran 10 vuodessa, niin voit pysäköidä lähimpään paikkaan, eikä tarvitse tarpoa pitkää matkaa sateessa. :D)
Todistusaineistoa. 
Suomi-reissua varten meidän täytyy muuten hoitaa asioita kuntoon muutenkin kuin vain pakkaamalla. Ensinnäkin piti ilmoittaa pankille, että olemme matkustamassa, jotta he eivät lukitse pankki- tai luottokorttejamme, jos joudumme käyttämään amerikkalaisia korttejamme reissun aikana (itse ainakin yritän pysytellä suomalaisessa pankkikortissa, koska suomalaisella tililläni on vielä juuri ja juuri sen verran rahaa). Toiseksi ja itse asiassa tärkeimmäksi meidän pitää hankkia matkavakuutukset. Jos satumme jäämään auton alle (mikä Turussa on hyvinkin todennäköinen riski - terveisiä vain niille, jotka pelkäävät meidän loukkaantuvan täällä liikenteessä :D), olemme aika pulassa ilman matkavakuutuksia. Emme nimittäin ole enää Suomen sosiaaliturvan vakuuttamia, ja sairaalalaskuja saattaisi kertyä aika mittava määrä, jos jotain sattuu, eikä matkavakuutusta löydy.

Kelahan tosiaan poistaa oikeuden Suomen sosiaaliturvaan myös ihan Suomen kansalaisilta, jos kansalainen muuttaa ulkomaille pidemmäksi aikaa kuin vuodeksi. Onhan sosiaaliturva asumisperusteinen. Jotkut Amerikassa asuvat ulkosuomalaiset ovat edelleen oikeutettuja Suomen sosiaaliturvaan, jos he ovat muuttaneet tänne ns. lähetettyinä työntekijöinä rajatuksi aikaa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että suomalainen yritys on lähettänyt heidät tänne ja että tämä Suomessa sijaitseva yritys yhä maksaa vakuutusmaksuja ja veroja Suomeen. Vaikka meillä miehen työnantaja on suomalainen firma, täällä Amerikassa työnantajana toimii tämän yrityksen Amerikkaan perustettu tytäryhtiö, jolloin kaikki maksut menevät tietenkin Yhdysvaltoihin.
Lisää todistusaineistoa. Kelalta on aina kiva saada postia, etenkin ulkomaille.
Oikeuden sosiaaliturvaan saa totta kai takaisin, kun palaa asumaan Suomeen; se vaatii vain pienen paperityön. Silloin saamme takaisin myös Kela-korttimme, jotka tietenkin jouduimme palauttamaan Kelaan ennen muuttoamme. Osa suomalaisuuttani saattoi kadota Kela-kortin mukana, haha.

Ja ai niin (postauksen punaista lankaa ei alun perinkään ollut, joten en edes yritä) - lokakuussa kirjoitin siitä, miten pankkimme lupasi palauttaa meille meidän secured credit cardeja varten maksamat vakuudet. Rahat ovat nyt oikeasti ilmestyneet tilillemme, vaikka olin asian suhteen skeptinen. Vau! Samalla myös minun luottokorttini luottorajaa oli nostettu siitä säälittävästä 300 dollarista, jossa se alun alkaen oli. Toinen vau! Kyllä kait tässä siis pikkuhiljaa pääsee sinne "luotettavien ihmisten" kirjoihin...

tiistai 9. joulukuuta 2014

Näin maksetaan lasku Amerikassa

Kerran kuukaudessa postilaatikostamme tupsahtaa utility-lasku eli lasku, jolla maksetaan asuntomme energia-, vesi- ja jätemaksut. Kun tämä lasku saapuu, on aika kaivaa shekkivihko esiin ja aloittaa pieni operaatio! Laskut nimittäin todella maksetaan täällä päin maailmaa shekeillä.

Prosessin ensimmäinen askel on siis shekkivihon ottaminen esiin. Me emme kanna shekkivihkoa mukanamme, vaan se on nätisti säilössä kotona kaapissa. Laskusta tarkistetaan summa, ja sitten ruvetaan kirjoittamaan shekkiä. Shekkiin kirjataan päivämäärä, maksunsaaja ja summa, joka merkitään sekä numeroin että kirjoittamalla. Lisäksi shekkiin merkitään se, mihin maksu on - tässä tapauksessa shekkiin kirjoitetaan vähän niin kuin viitenumero. Sitten tulee vielä totta kai allekirjoitus.
Tässä kirjoitetaan shekkiä. Kuva ei ole lavastettu. 
Prosessin toinen askel on se, että laskupaperista irrotetaan laskun se osa, joka täytyy liittää shekin mukaan. Tähänkin lappuun vielä kirjataan summa, jonka shekki kattaa.
Lapun ohjeissa lukee, ettei käteistä saa lähettää ja ettei tätä lappua saa niitata shekkiin kiinni. 
Tämä lappu ja shekki laitetaan yhdessä kirjekuoreen, joka tulee laskun mukana. Kuori ei kata postimaksua, joten postimerkki täytyy hankkia itse. Olemme joutuneet ostamaan täällä jo tähän mennessä enemmän postimerkkejä kuin viimeisen 10 vuoden aikana Suomessa yhteensä. Tilasimme juuri netin kautta läjän postimerkkejä kotiin, kun postiluukusta tuli sopivasti mainos tästä mahdollisuudesta (olemme siis mainoksen uhreja).
Lappu ja shekki kuoreen ja siinä se! Spiderman-postimerkki sopii tilanteeseen kuin tilanteeseen. 
Kolmas ja viimeinen askel on se, että kirjekuori viedään postiin. Se on onneksi täällä meillä todella helppo operaatio, sillä meidän tarvitsee vain matkata asuintalomme alakertaan postihuoneeseen. Siellä on nimittäin lähtevälle postille oma lokero, jonka postinjakaja tyhjentää postit tuodessaan.

Ja tadaa, valmista tuli! Laskun maksaminen Amerikassa on siis helppoa kuin mikä! En kyllä tiedä, mitä tapahtuu, jos kuori hukkuisi postissa...

Tämä amerikkalainen tapa maksaa laskuja huvitti meitä alussa todella paljon, ymmärrettävistä syistä. Nyt olemme kuitenkin jo tottuneet tällaiseen meininkiin. Minä en ole kyllä vielä kertaakaan kirjoittanut shekkiä... Mutta ei kai kotirouva tällaisia taloudellisia asioita hoidakaan. ;)

Okei, jos nyt totta puhutaan, niin tämä utility-lasku on ainoa lasku, jonka maksamme shekillä. Onhan täällä oikeasti muitakin vaihtoehtoja. Laskut voi maksaa suoraveloituksen tyyppisesti, yleensä jonkun kolmannen osapuolen tai ehkä laskuttajan omien nettisivujen kautta (mutta ei siis omassa verkkopankissa). Myös laskun maksaminen luottokortilla onnistuu, mikä on ilmeisesti yleinenkin tapa Amerikassa. Tällöin loppusummaan saattaa kyllä poksahtaa lisämaksuja. Lisäksi on olemassa jonkinlainen sähköisen shekin mahdollisuus. Itse emme ole tällaista käyttäneet, mutta ilmeisesti verkkopankissa syötetään laskun tiedot ja pankki luo sitten sähköisen shekin. Hauskaa tässä tavassa on se, että jos vastaanottaja ei tue sähköistä shekkiä, pankki tulostaa tämän shekin ja lähettelee sitä ympäri maata.

Meidän utility-laskun saisi maksettua shekin lisäksi luottokortilla tai suoraveloitustyyppisesti autopaymentilla. Jos autopaymentin haluaa, pitää täyttää ja tulostaa lappu, joka lähetetään laskuttajalle. Tämän jälkeen pitää kuulemma odottaa noin puoli vuotta ennen kuin autopayment lähtee käyntiin. :D Emme ole jaksaneet tehdä tätä. Mies tykkää kertomansa mukaan kirjoittaa shekkejä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Mitä "pitäisi" ja mitä haluaisi

Kun aikoinani kerroin ihmisille tulevasta muutostamme tänne, ehdottomasti suosituin kysymys, joka minulle esitettiin, oli "Mitä sä aiot ruveta tekemään siellä?". Saman kysymyksen esittivät monet uudetkin tuttavat muuton jälkeen täällä uudessa kotikaupungissani. Vastaukseni on aina ollut, etten tiedä tai että katselen, mitä elämä tuo tullessaan.

Sekä minä että mieheni olimme alusta alkaen yhtämielisiä siitä, että minä en ole tulossa tänne tekemään töitä, en ainakaan, jos en itse niin halua. Päätös töiden lopettamisesta parin vuoden ajaksi ei omalla kohdallani ollut vaikea. Vaikken ole ollut työelämässä kokopäiväisesti kuin reilut kolmisen vuotta, pieni tauko tuntui ihan tervetulleelta. Olen raatanut erinäisten asioiden parissa vuosia: Siirryin suoraan lukiosta yliopistoon 19-vuotiaana, enkä pitänyt välivuosia niin kuin monet tuttuni (joutuivat pitämään) tai opiskellut ensin vähän toisella kädellä jotain ei-niin-kiinnostavaa alaa niin kuin monet muut (joutuivat opiskelemaan). Valmistuin maisteriksi 24-vuotiaana, vain muutama kuukausi yli 5 vuoden tavoitellun maksimiajan. Luonnollisesti tein opintojen ohella myös osa-aikatöitä. Oman alani työt aloitin kokopäiväisesti jo ennen kuin sain maisterin paperit virallisesti ulos. Työskentelin Suomessa sosiaalialalla, jossa päivittäin pyrin auttamaan muita ihmisiä omat tunteeni ja oman itseni syrjään jättämällä. Jo pian valmistumiseni jälkeen koin työssäni toistaiseksi elämäni raskaimmat 10 kuukautta, enkä näin jälkikäteen ihan ymmärrä, miten jaksoin läpi tuon ajan. Siirryin hiukan toisiin työtehtäviin tuon jakson jälkeen, mutta siitä huolimatta työni oli luonteeltaan sellaista, etteivät työt lopu tekemälläkään ja että kiitosta saa harvoin, jos koskaan.

Olin siis mielelläni hyppäämässä pois tästä vuosia kestäneestä suorittamisesta hetkeksi aikaa. Tai siis olin, kun sain mahdollisuuden. Ennen puhetta muutosta en olisi kuvitellutkaan tekeväni mitään muuta kuin töitä. Mutta kun pienen tauon mahdollisuus alkoi jostain pilkistää, olin aika nopeasti valmis tarttumaan siihen. Omalle itselle varattu aika kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntui hirveän hyvältä ajatukselta.

Tiedän useiden ajattelevan, että elämässähän vain kuuluu opiskella ja tehdä töitä eikä pitää mitään taukoja. Tiedän herättäväni negatiivisia tunteita uskaltaessani sanoa, että olen tehnyt paljon ja että ansaitsen tauon. Tiedän monien varmasti ajattelevan, ettei kukaan ole ansainnut mitään erityistä laiskottelua eikä varsinkaan vain muutaman työvuoden jälkeen eikä ainakaan enempää kuin kukaan muukaan. Koska onhan se nyt aivan väärin, jos korkeakoulutettu aikuinen ei tee töitä omasta vapaasta tahdostaan.

Vaikka tiedostankin, että tietyssä määrin olen ansainnut tauon ja että itse asiassa tietyssä mielessä olen ansainnut ihan mitä tahansa, mihin elämä antaa mahdollisuuden, tällaista pelkkää oleilua on kuitenkin välillä itsekin vaikea hyväksyä. Vaikka aikaa sille omalle itselle olisi, sitä aikaa on vaikea ottaa vilpittömästi ja nauttien vastaan. Oman itsensä ajattelemisesta tulee huono omatunto. Välillä jopa vähän hävettää. Häpeän tunteeni voivat suuntautua moniin suuntiin. Toisaalta tunnen olevani laiska pummi, kun vastaan ihmisten kysymyksiin siitä, mitä minä täällä teen, etten tee mitään erityistä. Välillä mietin, että ehkä ne jotkut negatiivisia väreitä puheistani saavat ovat ainakin osittain oikeassa ja että ehkä pitäisi yrittää hakeutua töihin. Toisaalta saatan kuitenkin hävetä myös niin, etten kehtaa sanoa ihmisille ihan suoraan olevani tyytyväinen ja nauttivani tämän hetkisestä elämästäni ja haluavani olla juuri näin. Nämä tuntemukseni ovat keskenään ristiriitaisia, mutta totta kai ihmismielen pitää olla juuri näin monimutkainen.

Minua hävettää joskus, vaikka uskonkin monien muiden toimivan samoin, jos saisivat tilaisuuden. Jotkut ystäväni ovatkin sanoneet minulle, että tekisivät niin kuin minäkin teen. Suoranaisesti kukaan ei ole tuominnut, ei ainakaan ääneen ja päin naamaa. Pistin kuitenkin jo ennen muuttoa merkille sen, että suurin osa heistä, jotka ovat kysyneet minulta, mitä aion täällä tehdä, ovat tarjonneet minulle erilaisia vaihtoehtoja tekemiseen. Ilmeisesti tekemättömyys on jotain niin outoa ja kummallista, että se pitää yrittää täyttää jollakin mahdollisimman nopeasti, tarvittaessa muiden avustuksella ja suorasukaisilla ehdotuksilla. Koska onhan se nyt silkkaa tuhlausta, jos nuori nainen vain hengailee kotona.

Vaikka eihän se tietenkään kaikissa tapauksissa kaikkien mielestä olisi. Tietyille naisille sallitaan kotona oleminen (ainakin jonkin aikaa) ilman, että kukaan ihan heti kyseenalaistaa tai ehdottelee yhtään mitään. Nimittäin äideille. Vaikka elämmekin modernia ja urbaania aikaa, jossa yksilöitä, erilaisia valintoja, vapautta ja vapaa-aikaa arvostetaan enemmän kuin ennen, vanhanaikaiset odotukset kuitenkin aina välillä pilkistävät pintaan. Minä törmäsin lähtöaikeissani useampaankin ihmiseen, jotka joko suoranaisesti tai sitten vähän rivien välistä antoivat ymmärtää, että nythän minun kannattaisi hankkia lapsia, "kun nyt sulla olis aikaakin". Ystäviltäni ja läheisiltäni olen totta kai aina valmis kuuntelemaan ehdotuksia, sitähän varten he ovat. Kuitenkin myös muutamat vähän yllättävätkin tahot selkeästi kuvittelivat, että minua kannattaa kehottaa täyttämään yhtäkkiä ilmestyvä massiivinen vapaa-ajan määrä jälkeläisillä. (Toki muitakin ehdotuksia sain paljon. Vapaa-ajan voisi neuvojen antajien mukaan täyttää myös esimerkiksi luovilla aloilla tai kieliä tai viinejä opiskelemalla, näin muun muassa.)

En väitä, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän "vain äidit saavat pysyä arkisin kotona" -tuomioon. Muistan, kuinka ennen muuttoa totesin eräälle kaverilleni, että hyvinhän minä voin tulla tänne olemaan lapsettomaksi kotirouvaksi, koska on täällä miehen kollegankin vaimo kotona ja ihan ilman lapsia. Fiksu tuttuni pudotti minut välittömästi näistä 50-luvun tunnelmista tähän vuoteen 2014 ihmettelemällä, miksi nainen olisi oikeutettu olemaan kotona vain, jos hän hoitaa lapsia. Niinpä. Ehkä se oli se pieni oma häpeäni siellä taustalla, mikä sai minut puhumaan hulluja.

Jos pääsenkin eroon siitä tunteesta, että "pitäisi" tehdä töitä tai edes jotain muuta todella olennaista, ja hyväksyn sen, ettei minun oikeasti tarvitse tehdä yhtään mitään, en kuitenkaan voi olla tuntematta syyllisyyttä ajatellessani muita. Minusta tuntuu joskus siltä kuin tekisin jotenkin väärin tai jotakin, mitä ei saisi tehdä. Aamuni eivät ole kiireisiä, ja etenkin alussa välillä katselin hieman huonolla omallatunnolla sitä, kun mies lähtee töihin, tai ajattelin niitä tuttaviani, jotka lähtevät töihin Suomessa (tai itse asiassa aikaeron takia he ovat ehkä juuri vähän aikaa sitten tulleet töistä kotiin). Tiedän, että olen onnekas, kun minulle on tarjoutunut tällainen mahdollisuus. Suurimmalla osalla ei ole mahdollisuutta olla tekemättä töitä. Uskon, että moni kärsii samoista suorittamisen oireista kuin minäkin, mutta heillä ei ole mahdollisuutta hypätä hetkeksi pois. Osalla kavereistani Suomessa ei edes ole töitä, vaikka he niitä tarvitsisivat ja vaikka he koko ajan etsivät.

Kuten olen jo muutaman kerran täällä blogissa ohimennen maininnut, minulla todella on suunnitelmia siitä, mitä voisin alkaa tehdä. Olen kuitenkin liikkeellä sillä meiningillä, että tutkailen näitä suunnitelmia sitten, kun alan tylsistyä. Toistaiseksi en ole vielä tylsistynyt kokonaan, vaikka toki on päiviä, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten hyvin olen pärjännyt kotirouvailussa, sillä ennen muuttoa olin varma, että noin kolmen kuukauden jälkeen tulen mökkihöperöksi. Ja keväällä olin varma, että syksyksi pitää keksiä jotain, mutta eipä sitten tarvinnutkaan. Ja nyt olen varma, että ensi vuonna pitää keksiä jotain. Mutta saa nähdä, mikä oloni ensi vuoden puolella sitten oikeasti on.

Koska ihmiset luonnollisestikin edelleen koko ajan kyselevät, miten saan aikani täällä kulumaan, niin kerronpa vastauksen nyt julkisesti täällä. Minä teen täsmälleen samoja asioita kuin tein Turussakin vapaa-ajallani: olen, käyn urheilemassa, jos jaksan ja jos polveni kestävät, surffailen netissä ja lueskelen, katson tv-sarjoja ja satunnaisesti tapaan tuttaviani. En todellakaan ole muuttunut miksikään kotirouvakodinhengettäreksi, joka siivoaisi joka päivä ja joka laittaisi ruoan valmiiksi ennen kuin mies tulee töistä kotiin. 

Tiedän, että jotkut vähän kadehtivat nykyistä elämääni. Monet varmasti unelmoivat siitä, ettei tarvitsisi tehdä töitä. Haluan nyt tuoda tässä kirjoituksessa esiin ne negatiivisetkin puolet, joita moni ei ehkä tule miettineeksi, kun ajattelee minun elävän täällä jotain unelmaa:

- Suurin osa minun arkipäivän sosiaalisista kontakteistani tuli Suomessa töiden kautta. Olen menettänyt kaikki nämä kontaktit. Siinä missä monet viettävät lounastuntinsa työ- tai opiskelukavereiden kanssa puhellen, minä kykin yleensä yksikseni keittiössämme ja mutustan jotain. 

- Minulla on viikossa monta päivää, jolloin keskustelen vain ja ainoastaan mieheni kanssa. Toki saatan vaihtaa muutaman sanan tuttujen kanssa kuntosalilla, mutta keskustelua se ei ole. Nyt olisi aikaa tavata muita ihmisiä ja viettää heidän kanssaan aikaa, mutta ketä minä tapaisin? Ystäväni asuvat toisella puolella maapalloa. Totta kai olen saanut uusia sosiaalisia kontakteja, mutta ne ovat vielä huteria, eikä keskustelua heidän kanssaan voi verrata keskusteluun omien hyvien ystävien kanssa. 

- Se, jos minulla on täällä asumisen aikana ollut pari kertaa Facebookissa kuva siitä, kun hengailen uima-altaalla +30 asteen lämmössä, kun Suomessa sataa vettä, ei tarkoita, että olisin ollut siellä aina. Säiden puolesta sinne ei nyt ole asiaa ja oikeastaan en ollut siellä keväällä tai kesälläkään kovin usein, koska oma suomalainen vaalea ihoni ei vain kestä Kalifornian aurinkoa (ja koska auringonottaminen on typerää ja vaarallista). Ja silloinkin, kun olen siellä, makoilin siellä yksikseni omissa ajatuksissani. Kuulostaako rentouttavalta? Onhan se, muutaman kerran. Mutta sitten alkaa kaivata jo vähän seuraa. 

- Suomessa kaikkien elämä jatkuu, mutta minä olen asioista jo ihan pihalla. Kavereilleni ja ystävilleni sattuu ja tapahtuu kaikenlaista koko ajan, mutta minä en pysy kärryillä, koska eihän kukaan ole koko ajan päivittämässä omia kuulumisiaan. Paitsi, että minä olen. Juuri tälläkin hetkellä. 

lauantai 6. joulukuuta 2014

Hyvää itsenäisyyspäivää! Suomi on ihana!

Vaikka täällä asuessa olemme yrittäneet tutustua amerikkalaisten juhliin, totta kai suomalaisia itselle tärkeitä juhlapäiviä juhlitaan myös. Siispä toivotan hyvää itsenäisyyspäiväää kaikille!

Aikaeron takia me luonnollisesti nukumme lähes koko oikean itsenäisyyspäivän. Kello löikin juuri keskiyön merkiksi, joten pitäisi harkita nukkumaanmenoa tässä jossain vaiheessa. Linnan juhlat alkavat täkäläistä aikaa lauantaina aamulla yhdeksältä. Olen oikeastaan joka vuosi katsonut noita bileitä, vaikka ne ovatkin tajuttoman tylsät. Voi kuitenkin olla, että tänä vuonna jää katsomatta, koska aamuysi viikonloppuna on vain liian aikaisin, haha. Mutta ehkä viritän Yle Areenan päälle sitten, kun herään. Elleivät bileet ole jo ohi. ;)

Me aiomme juhlistaa itsenäisyyspäivää lauantaina illalla, vaikka silloin ei tietenkään enää Suomen ajan mukaan edes ole itsenäisyyspäivä. Eräs suomalainen kaverini järjestää pienimuotoiset itsenäisyyspäivä- ja pikkujoulukekkerit pienelle Suomi-kaveriporukallemme. Onneksi on hyvä syy kokoontua yhteen.

Olen viimeisen parin päivän aikana kokenut kummallisia Suomi-tunteita. Törmäsin esimerkiksi BuzzFeedin postaukseen, jossa luetellaan 56 syytä sille, miksi kannattaa muuttaa Suomeen. Tuijottelin kuvia autuaana ja ajattelin vain, että voi luojan tähden, kun kotimaani onkin kaunis ja ihana. Vaikka suurin osa kuvista on pohjoisesta, jossa olen käynyt ehkä kaksi kertaa elämässäni. Tai Helsingistä, jolla ei ole koskaan ollut minulle mitään merkitystä. (Lista sisältää vain pari kuvaa Turusta, eivätkä nekään ole niistä paikoista, joita itse pidän Turussa parhaimpina. Ja siellä Turun saaristossa en koskaan käynyt lukuunottamatta viimeistä paria vuotta.) Ja vaikka huomasin heti, että tuohan on vain turhanpäiväinen mainoslista, johon on kerätty Suomesta parhaimmat asiat ja kauneimmat paikat parhaimpaan vuodenaikaan. Missä ovat kuvat räntäsateesta ja monta kuukautta kestävästä pimeydestä? Onhan se kiva kun pohjoisessa on lunta ja kaunista talvella, mutta mitäs sitten, kun asuukin ihan etelässä, jossa on ihan toisenlaista siihen aikaan vuodesta... Mutta ei, edes nämä rationaaliset ajatukset eivät saaneet minussa valtaa. Suomihan on ihan paras! Äitiyspakkaus ja kaikkea!

Sitten olen katsonut muutamankin kerran myös tällaisen opastusvideon, joka on vitsimielessä suunnattu Suomeen matkustaville turisteille. Ja sen sijaan, että kohauttaisin olkiani ja toteaisin, ettei Suomessa oikeasti ole tuollaista, tai sen sijaan, että alkaisi vähän hävettää, koska Suomessa on oikeasti juuri tuollaista, minä vain alan ikävöidä kotiin Suomeen ja Turkuun, koska juuri tuollaista siellä olisi!
Ah, suomalainen paikallisbussi! Pääsisipä sinne! Tai kun pääsisi edes julkiseen liikenteeseen...  Kuva Depressing Finland -tumblrista, joka vissiin vasta vähän aikaa sitten huomattiin suomalaisessa mediassa, mutta jota minä olen seurannut jo iät ajat, koska se on ihan paras! Suosittelen!
Näissä epärealistisissa ajatuksissa päättelin, etten kärsi koti-ikävästä. Koska kotini olisi Turussa, eikä siellä olisi ollenkaan tuollaista, mitä BuzzFeed hehkuttaa, eikä välttämättä tuollaistakaan, mitä tuossa videossa on. Kärsinkin vissiin vain jonkinlaisesta fantasia-Suomen kaipuusta.

Suomifiilikset jatkuivat, kun aloitin eilen joululaulujen kuuntelemisen. Suomalaisten joululaulujen tietenkin. Minulla on vain yksi kysymys: miksi, oi miksi suomalaiset joululaulut ovat niin kamalan masentavia? Sellaisia, että kun niitä kuuntelee pari minuuttia, niin johan tulee kyynelkanaviin liikettä (vaikka esittäjänä olisi Antti Tuisku, jonka tulkintoja jouluisista lauluista minulta löytyy iTunesin kätköistä :D). Missä ovat iloiset kulkusenkilkatukset ja hauskat sanomat ja sellainen sairaalloisen pirteä fiilis, joka esimerkiksi amerikkalaisissa kaupoissa soivissa joululauluissa kalkattaa koko ajan? (Ja kyllä, tiedän, että samat kulkussävelmät soivat myös siellä Prismassa ja Citymarketissa.) Ei kai se ole kumma, jos pimeään aikaan masentaa, kun joulunakin laitetaan soimaan Varpunen jouluaamuna...

Meininkini meni vielä joululauluistakin hullummaksi, kun kuuntelin ihan onnessani uutta tulkintaa Nälkämaan laulusta. En ole koskaan syttynyt suomalaisesta musiikista, koska se on usein vain niin synkkää ja melankolista. Mutta tuo maakuntalaulu meni nyt repeatilla muutamankin kerran. Onhan minussa kainuulaista verta, mutta kyllä tämä nyt on jo niin kummallista, etten tiedä, mitä tapahtuu.


Joo, olen ehkä ollut vähän omituisissa fiiliksissä... Ei kannata ottaa ihan tosissaan.

torstai 4. joulukuuta 2014

Jos ei ole varaa asua San Josessa, voi asua vaikka Viidakossa. Tähän päivään saakka.

Olin kohtalaisen tyytyväinen silloin, kun tajusin, että kotimme takana kulkee ulkoilureitti nimeltä Coyote Creek Trail. Tunnelma tuolla ulkoilureitillä oli kuitenkin mielestäni melkein alusta alkaen vähän outo. Fiilistä on vaikea selittää, mutta siihen liittyivät mm. reitin varrella näkyvät tyhjät ostoskärryt ja se tosiasia, ettei reitillä liikkunut kovinkaan paljon ulkoilijoita. Tai ei ainakaan niin paljon kuin jossain Turun ylioppilaskylän takana menevällä ulkoilureitillä, joka toimi noin ainoana vertailukohtanani.

Meidän kodin ja miehen työpaikan erottaa tämä ulkoilureitti, joki nimeltä Coyote Creek ja kasa pusikkoa. Näiden takia mieheni joutuu hiukan kiertämään, jos kävelee töihin. Kerran päätimme miehen kanssa käydä tutkimassa, pääsisikö pusikon ja kalifornialaisen joen (=pieni, kuiva oja) kautta oikaisemaan, sillä olin nähnyt, kun joku tyyppi pyörän ja läppärilaukun kanssa katosi sinne. Ylitimme ulkoilureitin ja pusikon välissä olevan pienen aukean ja seurasimme polkua, joka nousi ylös pusikkoon. Juuri kun ehdimme pusikon reunaan, silmiini osui yhteen puuhun kiinnitetty Amerikan lippu. En ehtinyt edes ihmetellä ääneen, miksi keskellä puskaa on maan lippu, ennen kuin molemmat näimme, että metsän siimeksessä oli muutama teltta. Ja lisää USA:n lippuja. Käännyimme nopeasti ympäri, lähes juoksimme takaisin trailille ja totesimme, että ei, tuon pusikon läpi ei pääse oikaisemaan töihin.

Olin jo aikaisemmin hieman epäillyt, että ulkoilureitin varrella on kodittomia, koska mitä ne ostoskärryt muutoin siellä tekisivät. Telttojen bongaaminen antoi vahvistuksen tälle epäilylle. Tervetuloa Yhdysvaltoihin!
Tuolla metikön piilossa niitä telttoja on. Ja Santa Clara Valley Water District on pystyttänyt kyltin, jonka mukaan tuonne ei saisi mennä. En tiedä, miksi. Varmaan sen joen takia. 
Sittemmin olen kuullut ja lukenut monesta eri paikasta, että Coyote Creek -joen varrella asuu kodittomia. Meidän kotitalomme takana menevän trailin varrella olevat muutamat hassut teltat ovat kuitenkin pientä, ja suurin ongelma on kilometrien päässä meiltä, Itä-San Josessa ja downtownissa. Joen varrella on sekä pienempiä leirejä - joista tämä meidän lähellämme oleva telttakasa on ehkä yksi - että suurempi keskittymä. Tämä suurin San Josen kodittomien keskittymä on kuuluisa ja sitä kutsutaan nimellä The Jungle. Kukaan ei varmastikaan tarkkaan tiedä, kuinka paljon kodittomia The Junglessa asuu, mutta useimmiten olen nähnyt arvioita 200-300 asunnottoman väliltä. Mikään pieni keskittymä tämä Viidakko ei siis ole, vaan kyseessä on oikeastaan pieni kodittomien kylä. Tai pikemminkin ehkä slummi. Kyseessä on monen lähteen mukaan ihan koko Yhdysvaltojen suurin yksittäinen kodittomien keskittymä. Osa asunnottomista on asunut The Junglessa vuosia, ja aluetta voikin käytännössä kutsua näiden ihmisten kodiksi.

Piilaakso sisältää Yhdysvaltojen kalleimpia zip codeja eli asuinalueita ja tarjoaa yhden Yhdysvaltojen korkeimmista tulotasoista. Laakso on koti monelle it-miljönäärille ja itse asiassa asukasta kohden laskettuna Piilaaksossa taitaa asua Yhdysvalloista eniten miljönäärejä ja biljönäärejä. Näistä seikoista huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia - asunnottomuus on Piilaaksossa todella iso pulma. Eikä itse asiassa vain Piilaaksossa, vaan koko Bay Areassa. San Franciscossa, joka ei virallisesti kuulu Piilaaksoon, kodittomuus on hyvin laaja ongelma.

Miksi päätin nyt kertoa teille näistä kotikaupunkini faktoista? No siksi, että tänään torstaina aamulla siivoustyöntekijät ovat San Josen kaupungin toimesta menneet The Jungleen ja aloittaneet sen puhdistuksen. Toisin sanoen kodittomat ovat siis saaneet häädön. Kylän hajottamisen ja siivouksen taustalla on kaikennäköistä naapurustoista ja ympäristöjärjestöistä tulevaa painetta. Olot leirissä ovat epähygieeniset, ja ihmisten eritteitä valuu esimerkiksi juuri Coyote Creek -jokeen.
Työntekijät aloittivat leirin siivouksen tänään. Kuva täältä
Minään yllätyksenä tämä puhdistus ei kenellekään tullut. Asukkaille on ilmoitettu asiasta etukäteen ja heitä on kehotettu pakkaamaan vähäinen omaisuutensa ja siirtymään muualle. Tämä ei myöskään ole mikään ensimmäinen kerta, kun San Josen kaupunki yrittää siivota tätä slummialuetta. Joitain yrityksiä on ollut ihan sinäkin aikana, kun me olemme täällä asuneet, ja menneisyydessä yrityksiä on ollut lukuisia. The Jungle on kuitenkin aina noussut uudelleen. Nyt kaupunki on tosissaan jälleen ryhtynyt puuhiin, ja koko alue on tarkoitus saada siivottua jouluun mennessä. Sen jälkeen aluetta kuulemma vartioidaan (ainakin jonkin aikaa), jotta asunnottomat eivät palaisi.

Totta kai näille kodittomille yritetään myös tarjota ratkaisuja. Heille yritetään löytää jokin kunnon paikka asua ja heille annetaan tukea asunnon löytämiseen. Tai tällaista sanahelinää olen ainakin lukenut. Karu faktahan on kuitenkin se, että suurin osa näistä ihmisistä siirtyy vain muualle olemaan kodittomia ja rakentamaan majansa uudelleen.
Kodittomat ovat pakanneet omaisuutensa ostoskärryihin ja muuttavat toisaalle. Kuvan lähde sama kuin edellisen.
Siinä missä Suomessa pitkäaikaiskodittomat ovat yleensä työttömiä, täällä myös työssäkäyvä saattaa hyvinkin päätyä pysymään kodittomana. Tässä lyhyessä, mielenkiintoisessa videossa yksi The Junglen asukkaista kuvaakin, miten hän tienasi liian vähän pystyäkseen hankkimaan asunnon Piilaaksosta, mutta liikaa ollakseen oikeutettu tuettuun asumiseen. The Jungle jäi hänen vaihtoehdokseen. (Tuosta videosta muuten näkee vähän, minkälainen meininki The Junglessa on. Kannattaa vilkaista, jos aihe yhtään kiinnostaa.) Toinen tarina on tietenkin se, kuinka moni pystyy pitämään työpaikkansa ja miten pitkään asunnottomaksi jäätyään...

Piilaaksossa eletään koko ajan kasvavan ja kuumana hehkuvan it-alan bisneksen, tämän it-alan huippuosaamisen tarpeen, kovien palkkojen ja suuren sisäänmuuton noidankehässä. Firmat tarvitsevat osaamista kipeästi, ne tarjoavat törkeän korkeat palkat ja porukkaa vyöryy tänne töihin kuukausittain tuhansia ja taas tuhansia. Kovan laaksoon suuntautuvan muuttoliikkeen takia uusia asuntoja nousee kuin sieniä sateella, mutta näihin asuntoihin ei ole asiaa kuin niillä insinööreillä, sillä vuokrat ovat korkeat, kun kysyntää riittää koko ajan ja kun palkatkin ovat suuret. Asuntomarkkinat ovatkin täällä täysin hullut, ja vuokrat ja talojen myyntihinnat jatkavat toistaiseksi nousuaan koko ajan. Miljoonan dollarin talo ei ole mikään kummajainen Piilaaksossa, vaan ihan arkipäivää. Tässä bisneksessä ei ihan tavallinen insinöörikään välttämättä pärjää. Ei ole mitenkään ennenkuulumatonta, että laaksossa työskentelevä it-nörtti on luopunut asunnostaan ja majailee jossain autossaan työpaikkansa lähettyvillä.

Kun asuntomarkkinat ovat hullut ja kun Piilaakso selkeästi on toimiva asuinpaikka vain korkean tulotason ihmisille, The Junglesta häädön saaneiden kodittomien kohtalo tuntuu vieläkin vaikeammalta. Miten näiden ihmisten asuminen voidaan muka ratkaista? Auttaako yhden kodittomien kylän rikkominen ja puhdistaminen mitään, kun näille ihmisille ei tosiasiassa tule löytymään mitään asuinpaikkaa ja kun he vain siirtyvät toisaalle ja vievät ongelmat mukanaan? Sitä paitsi en tiedä, jaksaako joku oikeasti uskoa, etteikö The Jungle nousisi jälleen uudestaan...

Vaikka kivenheiton päästä meiltä löytyykin kodittomien telttoja, minä olen kyllä tyytyväisenä jatkanut ulkoilua (silloin harvoin, kun tässä lähiseudulla ulkoilen) Coyote Creek Traililla tuossa meidän takana. En ole kokenut siellä koskaan mitään epämääräistä enkä nähnyt yhtäkään koditonta, paitsi ehkä kerran. Ne suurimmat ongelmat taitavatkin olla kauempana keskustan suunnassa. Mutta eräs naapurini, noin minun ikäiseni Etelä-Euroopasta kotoisin oleva nainen kertoi, ettei hän koskaan uskaltaisi mennä tuolle trailille yksin...

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Ei chicagomaisen kylmä, mutta Kalifornian kylmä. Etenkin sisällä.

Mieheni ei ole enää ainoa, joka valittelee kylmyyttä täällä. Nyt minunkin on ollut välillä pakko myöntää, että kylmä on, vaikka hävettääkin moista sanoa. Koska oikeasti, Suomessa on kylmä ja Chicagossa oli kylmä ja se on vain vaatetuksesta kiinni ja ole sinä Kalifornian kliseisen auringon alla asuva hiljaa.

Minä en ollut vielä ennen Chicagon reissua ajatellut paljonkaan, että täällä olisi erityisen kylmä, ja Chicagon viimasta tänne palatessani mikään ei hetkeen tuntunut kylmältä. Itse asiassa heittäydyin silloin lentokentältä ulos ja ilmoitin, että täällä on niiiiin lämmin, onpa ihanaa. Ja oli keskiyö, eikä todellakaan paljoa yli kymmentä astetta. Mutta Chicagoon verrattuna mikään ei silloin tuntunut kylmältä.

Muutamassa päivässä tuo tunne kuitenkin katosi ja tajusin, että poissaolomme aikana Piilaakson säässä oli tapahtunut jotain. Merkit muutoksesta huomasi jo kotona sisällä, sillä asuntomme oli muuttunut igluksi. Silloin, kun maaliskuussa muutimme tänne, ajattelimme, että ehkä asunnossamme on kylmä vain siksi, ettei ympärillä asu ketään ja koska asuinrakennus on uusi. No nyt joka puolella asuu porukkaa, mutta sama kylmyys on jälleen palannut - jopa pahempana kuin se oli maaliskuussa. Ei ole siis naapureita syyttämistä, vaan ainoastaan näitä taloja.

Täällä taloihin ei tietenkään rakenneta mitään eristyksiä, koska sellaisille olisi tarvetta ehkä parin kuukauden aikana vuodessa. Seinät täkäläisissa apartment-taloissa ovat ehkä vähän pahvia paksummat. Ikkunat ovat yksinkertaiset ja niistä hohkaa läpi ulkoilma. Pattereista nämä eivät ole varmaan kuulleetkaan. Ns. rappukäytävämme ei ole sisätiloissa, vaan jokaisen nurkan takaa löytyy avonainen seinä ulos eli toisin sanoen ulko-ovemmekin läpi voi hohkata ulkoilman kylmyyttä sisälle asuntoon. Olemme siis käytännössä täysin ulkotilojen ympäröimänä, mitä nyt ylä- ja alapuolella on asuntoja.
Kun asunnostamme astuu käytävälle, yleensä meinaa jäätyä pystyyn, vaikka tämä ulkotila löytyy vasta ensimmäisen nurkan takaa. Kunnolla ulos päästessään saattaa kuitenkin huomata, että siellä on lämmin - käytävään kun ei tietenkään paista aurinko, ja varmaan rakennus myös varastoi kylmyyttä itseensä.
Meillä ei ole hyvää lämpömittaria sisällä, mutta en ole eläissäni palellut näin paljon sisätiloissa. Ja minä en ole mikään vilukissa, vaan suurimman osan ajasta valittelen kuumuutta. Meillä on Ikeasta ostetut untuvapeitot, mutta silti öisin on pakko vetää pyjaman lisäksi jalkoihin sukat ja vetää vielä päiväpeitto peiton päälle. Aamulla rakastan kokolattiamattoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta sitten kun matto loppuu ja on aika astua joko vessan tai keittiön paljaalle lattialle, tekisi mieli palata sänkyyn. Ihan kuin astuisi paljain jaloin jäälle, vaikka jalassa olisi sukat! Sisällä täytyy olla lähes koko ajan kietoutuneena huppariin ja silti välillä saattaa paleltaa.

Onhan meillä toki mahdollisuus lämmittää kämppää, sillä ilmastointilaite toimii myös lämmittäjänä. Mielestäni laite ei kuitenkaan tuo kylmyyteen kovinkaan hyvää ratkaisua. Sen tuoma lämpö on niin keinotekoista. Kone puhkii kuumaa ja kuivaa ilmaa ja valitettavasti asunnon pohjaratkaisun takia juuri suoraan sohvalle tai sänkyyn. En myöskään ole löytänyt sopivaa kultaista keskitietä, sillä vaikka laitteen asentaisi lämmittämään kämpäin noin 20-21 asteeseen, sohvalle ja sängylle tulee helposti lievästi lämpimän saunan oloinen fiilis. Ei siis kovin mukavaa. Yöksi laitetta ei missään nimessä voi laittaa päälle, koska en siedä sitä puhkuntaa ja lämpimän kuivan ilman tuulahdusta naamallani. Toistaiseksi emme ole vielä alkaneet lämmittää esimerkiksi makuuhuonetta ennen nukkumaanmenoa, mutta ehkä siihen pitää vielä ryhtyä, jos tilanne tästä pahenee.

Ja miksi sisällä nyt sitten yhtäkkiä on niin tajuttoman jäätävää? No tietenkin siksi, että ulkonakin on. Sää on viilentynyt viimeisen parin viikon aikana. Tai minusta ainakin tuntuu siltä, vaikka mies (ja moni muukin) on ollut jo pitkän aikaa sitä mieltä, että on aika vilpoisaa. Öisin ja aamuisin täällä on jo - anteeksi kaikki oikeasti kylmissä paikoissa asuvat - kylmä, noin 7-10 astetta. En oikeasti haluaisi kutsua tätä kylmäksi, mutta kun asuntomme on niin jäinen, että on pakko hyväksyä tuon ulkolämpötilankin olevan kylmä. Päivisin lämpötila nousee vieläkin useimmiten sinne 17-20 asteeseen. Siitäkin voi olla montaa mieltä, ovatko tuollaiset lämpötilat tähän aikaan vuodesta enää lämpimiä vai ei, mutta ei nyt mennä siihen.
Kotitalomme nurkilla kukoistaa tällainen kukkapuu. Miehen kollega oli ottanut tästä kuvan ja julkaisi sen Facessa kuvatekstillä "Finally spring in California". Minua nauratti niin paljon, että oli pakko saada oma kuva tänne. Huvittavaahan se jotenkin on, että syksy täällä on ihan kuin kevät jossain muualla, kun alkaa vihertää ja kukoistaa. 
Vaikka suurin osa tapaamisistani ihmisistä pitää säätä tällä hetkellä kylmänä, kaikki eivät ajattele niin. Porukka tuntuu elävän vähän mitä sattuu vuodenaikaa ainakin vaatetuksensa suhteen. Osa kulkee vielä sortseissa, t-paidassa ja läpsyissä. Tällaisia asuja näen joka kerta, kun käyn kaupassa, yleensä intialaisilla. Mutta sitten osa kulkee ihan sellaisissa syysvatteeissa, joita Suomessakin käytetään. Sitten näkyy noiden kahden välimuotoja. Ja muutamilla on kevyttoppatakit.

Itse en ollut takkia käyttänyt täällä sitten huhtikuun ennen kuin viime viikon lopussa, mutta olen vakaasti sitä mieltä, ettei täällä nyt enää mikään t-paitakeli ole, ei ainakaan pääsääntöisesti. Kiitospäivänä lähdin syömään villatakissa, t-paidassa ja balleriinoissa ilman sukkia. Se oli virhe, sillä olin jo kotona täysin umpijäässä, eikä ulos meneminen auttanut asiaa (välillä oikeasti ulos voisi mennä lämmittelemään). Kun kävelimme syömisen ja Black Friday -fiilistelyjen jälkeen parkkihalliin, olin täysin kylmissäni ja mieleni teki kysyä vastaantulevilta kesävaatteissa kulkevilta intialaisilta, eikö heitä oikeastikaan palele. Seuraavana päivänä joulupuistoon vedinkin sitten t-paidan päälle farkkupaidan, villatakin ja nahkatakin. Lisäksi oli kaulahuivi, ja silti vähän paleli.

Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin ottaen huomioon sen, että tunnen oloni kotona jääkalikaksi, kävin viime viikolla vielä kerran uima-altaalla. Vaikka olin jäätyä sisällä, tiesin ulkona olevan lämmin (noin 23 astetta) ja auringossa jopa melkein kuuman. En silti ollut niin hullu, että olisin lähtenyt altaalle bikineissä. Menin sinne collegehousuissa ja topissa kuuntelemaan äänikirjaa. Jalassa oli vielä sukatkin. Nuo vaatteet olivat kyllä liioittelua, ja siellä olisi aivan hyvin pärjännyt sortseissa. Mutta sorteissa olisin ehtinyt jäätyä kävellessäni noin 50 metriä sisälle, sillä varjossa sisäpihalla ja "rappukäytävässä" on aina kylmä. En voi käsittää, miten erot voivat olla näin suuria.
Mutta onhan täällä kukoistuksesta huolimatta todella syksyistäkin. Kuva ihan kotitalomme vierestä.
Kaikki on tietenkin suhteellista ja moni asia vielä subjektiivistakin. Etenkin lämpimän ja kylmän tunteet. En haluaisi uskoa kalifornialaistuneeni sään suhteen, mutta kun löydän itseni valittamasta kylmyyttä 15 asteen lämmössä, ajaudun pakostakin reflektoimaan itseäni. Olenko unohtanut, mitä kylmyys oikeasti on? Vai olenko vain tottunut lämpimään, jota täällä kuitenkin on riittänyt siitä asti, kun tänne muutimme? Tai voiko ihminen ylipäänsä koskaan olla taustansa takia niin "tottunut kylmään", että kun yli puolen vuoden lämpimän jakson jälkeen kylmä ilma yllättää, hän ei palelisi? En ihan usko. Kyllähän Suomessakin porukka aina palelee, vaikka kylmiä kausia eletään joka hemmetin vuosi pitkän aikaa.

Ja sitten on vielä se varustekysymys... Silloin, kun Turussa oli alle 15 astetta, minä en todellakaan kulkenut ulkosalla villatakissa ja balleriinoissa ilman sukkia. Niin että valita siinä nyt sitten, kun et edes osaa pukeutua.

Täällä on muuten satanut nyt kaksi päivää melkein putkeen, ja lisää pitäisi olla vielä tulossa. Bay Area on saavuttanut vuodenaikaan nähden normaalit sademäärät ensimmäistä kertaa vuosiin näiden kahden kunnon sadepäivän vuoksi. Sade on aiheuttanut ongelmia, vaikka se muutoin onkin täällä todella toivottua. San Franciscossa on tullut reikiä katuihin sateen takia!? Sadevesi tuppaa myös vähän kerääntymään tiettyihin paikkoihin. Tänään, kun ajoin jumppaan, huomasin, että kuntosalin parkkipaikka tulvi. Nauratti ensin vähän, kun sinne oli tullut jotain mitä-lie putkimiehiä imemään sitä vettä pois joidenkin letkujen kanssa, mutta touhusta ei tuntunut tulevan yhtään mitään sen tunnnin aikana, kun seurasin heidän touhujaan ikkunasta jumpan lomassa. Ja koko ajan vain satoi lisää. Mutta ei naurattanut enää sitten, kun pois lähtiessäni tajusin, että minun pitäisi päästä ajamaan tulvalammikon ylitse pienellä autollamme, vaikka edessä ajava iso katumaasturikin tuntui hukkuvan lätäkköön puoliksi... :D Harmi etten ottanut kuvaa tuosta lammikosta. En ole koskaan nähnyt täällä niin paljon vettä kerralla.
Tämä kuva on Oaklandista, joka on yli 50 kilometrin päässä meiltä, mutta tällaisia lammikkoja näkyy ilmeisesti ympäri Bay Areaa tällä hetkellä. Ihan näin iso lätäkkö ei kyllä kuntosalin parkkiksella ollut... 
Kuva täältä.