Maailman epäterveellisin ilma ja sadetta puolen vuoden jälkeen

Vihdoin ja viimein täällä satoi tänään. En muista edelliseltä neljältä syksyltä kertaakaan tällaista tilannetta, että ensisade olisi tullut vasta marraskuussa. Yleensä on satanut jo syyskuun lopussa tai vähintään lokakuussa. Sadeton jakso taisi kestää noin kuusi kuukautta. Ei paljon siis se kuuluisa haravointi auta Kalifornian maastopaloissa.......

Sade oli odotettu sekä kuivuuden että maastopaloista johtuvan epäterveellisen ilman takia. Edellisen postaukseni jälkeen tilanne ilmanlaadun suhteen paheni: Bay Arealle jumahti maastopalojen seurauksena maailman huonoin ilmanlaatu. Siinä jäivät Kiinan ja Intian isot kaupungit hetkeksi jälkeen. Pahin tilanne oli San Francicossa, joka oli kait muutaman päivän ajan maailman saastunein paikka. Ihan käsittämätöntä. San Josessa tilanne oli onneksi hitusen parempi, mutta Air Quality Index (AQI) pomppi päivittäin reilusti yli luvun 150 ja lähelle 200:a, muutaman kerran jopa yli 200. Varoituksia alkoi tulla terveydelle "erittäin haitallisesta" ilmanlaadusta.

Löysin viime viikonloppuna mielenkiintoisen appin nimeltä "Sh**t! I Smoke", joka rinnastaa ilmanlaadun siihen, kuinka monen tupakan polttamista ulkoilman hengittäminen vastaa. (Tuskin sisäilman hengittäminen hirveästi parempaa oli näissä paikallisissa pahvitaloissa, joissa vetää.) Olen iloinen, etten löytänyt tuota appia aiemmin. Viikonloppuna San Josen ilma vastasi "vain" vajaan kahdeksan tupakan polttamista. Uskomattoman ällöttävä ajatus, mutta toisaalta aiemmin viikolla sillä samalla vaivalla, kun hengitteli Piilaakson ilmaa, olisi vissiin voinut sauhutella reilusti yli 10 tupakkaa päivässä. Minä aloinkin kutsua ulos menemistä tupakkatauoksi. En kyllä ole varma, miten tosissaan tuo appi kannattaa ottaa.

Aah, sunnuntaina käväisy ulkona oli kuin seitsemän tupakan sauhuttelu. Mikä oli ilmeisesti paljon vähemmän kuin mitä edellispäivinä oli ollut, mutta onneksi en silloin vielä tiennyt näin masentavasta appista nimeltä Sh**t! I Smoke.

Teoria laskentatavan takana. Tuskin huipputieteellistä, mutta ihan mielenkiintoista. 

Ajatus siitä, että keuhkoni vetivät sisäänsä samaa määrää epäterveellisyyttä kuin ne vetäisivät, jos polttaisin 8 tupakkaa päivässä, oli masentava. Minun oireenikin pahenivat viime viikon lopussa, kun ilma paheni. Äänihuuleni ovat nyt kipeät melkein samalla tavalla kuin ne olivat pari vuotta sitten, kun menetin ääneni ohjaamisen takia. Siihen melkein tottui, että silmiin sattui koko ajan, päätä särki ja väsytti, mutta äänihuulikipuni oli kuin herätys vanhaan painajaiseen. Sitten kuulin vielä, että ilma oli erityisen vaarallista, koska Paradisessa paloi paljon esimerkiksi vanhoja taloja, joissa oli asbestia. En tiedä, kuinka paljon näitä juttuja liioitellaan, mutta en varmasti ollut ainoa, joka oli huolissaan. Jotkut lähtivät Piilaaksosta jopa pois pakoon kohti etelää tai itää paremman ilman perässä (aika kauas piti mennä ennen kuin ilma parani). Meillä ei ollut edes niitä maskeja. Ajattelin, että elävät ne ihmiset Aasiassakin sitä ilmaa hengitellen. Ja toisaalta edelleen me olimme turvassa, emmekä ole menettäneet mitään paitsi ehkä hiukan keuhkojen (hetkellistä?) terveyttä, mikä on oikeasti pieni murhe verrattuna niihin murheisin, joita lukuisat lähempänä paloja olleet ihmiset ovat kohdanneet.

Laskujeni mukaan tätä epäterveellistä ilmaa kesti 13 vuorokautta, mutta tänään koitti parannus, kun satoi. Olin aivan onnessani, ja niin oli moni muukin. Sade paransi ilmanlaatua niin paljon, että AQI putosi näin iltaa kohden kunnolla alle luvun 50, jonka alle menevät luvut ovat jo hyvää ilmaa. Vau. Jos tämä osavaltio jotain kaipaa, niin ilmaa puhdistavaa ja luontoa kosteuttavaa sadetta. Toki nyt tietenkin pelätään sateesta aiheutuvia ongelmia, kuten mutavyöryjä.

Märkää maata ei olekaan näkynyt sitten... öh... huhtikuun lopun?

Huomenna torstaina Yhdysvalloissa on Thanksgiving eli kiitospäivä. On hyvä muistaa tässä vaiheessa olla kiitollinen puhtaasta hengitysilmasta. En ikimaailmassa ole koskaan kuvitellut asuvani paikassa, jossa hengittäminen voi olla vaaraksi terveydelle. Osaanpahan arvostaa tästä lähin luksusta nimeltä puhdas ilma. Suomessa asuneelle se on ollut ikävä itsestäänselvyys.

Savua ja sisätiloja - Camp Fire -maastopalo vaikuttaa Piilaaksossa saakka

On taas se aika vuodesta, kun Kaliforniassa roihuaa. Nyt pahemmin kuin koskaan ennen, kuten kaikki uutisia lukeneet ja katsoneet varmasti tietävät. Viime vuoden lokakuussa kirjoitin pahoista maastopaloista, kun savu kulkeutui Piilaaksoon saakka (klik). Sama tilanne on nyt.

Pohjois-Kalifornian historian yksi pahimmista paloista eli Camp Fire -palo Paradise-nimisen kaupungin lähistöllä alkoi viikko sitten torstaina. Paradise sijaitsee meiltä noin 300 kilometrin päässä eli ei todellakaan lähellä. Palot ovat levinneet laajalti ja ovat niin pahoja, että savu alkoi kulkeutua tuulen mukana Piilaaksoon saakka heti viime viikon torstaina. Pienempiä paloja on myös lähempänä totta kai (Kaliforniassa palaa ihan liian paljon ja liian usein).

Viime perjantaina aurinko paistoi savuverhon takaa. Mieheni kutsui sitä "maailmanlopun tunnelmaksi". 

Tänään lankoni vaimo lähetti minulle viestin, jossa kertoi, että Suomessa uutisoidaan jo siitäkin, että savu tulvii Piilaaksoon saakka. Hän halusi tietää, onko meillä kaikki ihan hyvin. Kyllähän meillä on. Viime perjantaina minulla oli vaikeuksia ohjata, sillä herkkä kurkkuni reagoi helposti muutoksiin, kiitos äänihuuliongelmahistoriani. Silmiäkin kirveli ja väsytti koko ajan, pää tuli kipeäksi savun hajusta, joka tunkeutui jopa sisätiloihin. Viikonlopun vietimme pitkälti sisällä, kuten monet muutkin Piilaaksossa, sillä Air Quality Index (AQI) oli reilusti yli 150, joka on raja epäterveelliselle ilmalle kaikille. Indeksi heittelehti jossain 170 molemmin puolin. Ihmisiä kehotettiin olemaan sisätiloissa niin paljon kuin mahdollista. Jopa mieheni valitteli viikonloppuna huonoa oloa yläkropassa, eikä hän koskaan valita. (Jälleen kerran ihmettelen sitä, miten ihmiset Aasiassa kestävät jatkuvasti huonoa ilmanlaatua, jossa indeksit paukkuvat jonnekin useaan sataan. Tottuuko siihen vain?)

Air Quality Index Bay Arealla ja sen läheisyydessä tällä hetkellä. San Jose on sarjassa unhealthy. 

Huono ilmanlaatu on jatkunut tällä viikolla. Monena päivänä AQI on mennyt yli 170:n, mutta sentään savu ei enää haise. En tiedä, miksei enää haise. Ennusteiden mukaan ilmanlaadun Piilaaksossa piti parantua tänään keskiviikkoon mennessä. Ei parantunut. Tänään oli todella savuista, ja nytkin illalla AQI on 174. En muista, koska olisin viimeksi kunnolla nähnyt Piilaakson kukkulat, sillä ne tuntuvat olevan joka päivä savun peitossa.

Tässä kohtaa kaukaisuudessa yleensä näkyvät Piilaakson kukkulat. Eivät näkyneet tänään. Vaikka taivas on hämmentävän sininen, savua leijaili ympäriinsä ja se peitti kukkulat kokonaan. 

Savun kulkeutuminen tuulen mukana ei ole mikään iso juttu sinänsä. Turvassahan me olemme. Me voimme pysytellä sisätiloissa. Meidän koti ei ole palanut, eikä meidän tarvitse evakuoitua. Turha valittaa. Savun kulkeutuminen satojen kilometrien päähän kertoo kuitenkin siitä, miten kokonaisvaltaisesti maastopalot vaikuttavat koko Kaliforniaan. Vuosittain toistuvat ja näköjään entistä rajummat ja isommat palot eivät kosketa vain niitä, jotka menettävät kotinsa tai jotka joutuvat evakkoon, vaan koko osavaltiota. Vaikutukset ovat varmaan niin suuria, etten minä niistä osaa edes kertoa. Täällä Kaliforniassa puhutaan siitä, että maanjäristysten lisäksi ihmisten on alettava varautua entistä pahempiin maastopaloihin. Maa on liian kuivaa, eikä siihen taida olla tulossa muutosta noin vain.

Ensi viikon lopulla saattaa sentään sataa, jos pitkänajan ennusteeseen on luottaminen (tuskin siihen on). Tänä syksynähän ei ole tainnut sataa vielä kertaakaan, ei ainakaan sillä tavalla kunnolla (pienistä tihkuista en tiedä mitään). Ei ole satanut sitten kevään jälkeen. Lausahdus "Pray for rain" ei liene pahitteeksi, vaikken rukoilemisesta niin perustakaan.

Kevät tuli talveen ja pieni kriisi omaan mieleen

Piilaaksoon on tullut kevät. Minun mielestäni vähän turhan aikaisin, melkein kuin keskelle talvea. Ainakin jotkut kalifornialaiset ovat kyllä ilmeisesti sitä mieltä, että helmikuussa on jo ihan spring eikä mikään winter enää. Toiset ottavat vähän varovaisemmin ja sanovat kevään alkavan 1. maaliskuuta. Oli virallisesti miten tahansa, tämä suomalainen ainakin kokee kevään alkaneen. Katsokaa vaikka lämpötiloja:

Ei ihan hirveän talvimaista mielestäni. Ensi viikoksi kuulemma "viilenee", mutta ei tuo alkuviikko tuossa ihan kylmältä vaikuta. Ihan kevät siis. 

Talvi Piilaaksossa tarkoittaa jonkinlaista sadekautta, mutta tämä talvi on ollut todella vähäsateinen. Tuossa marras- ja joulukuussa taisi sataa muutaman kerran. Tämän vuoden puolella ei ole satanut oikeastaan yhtään. Ilmeisesti viime talvena satoi ja tulvi sitten tämänkin talven edestä. En kyllä muista, että yksikään aiempi kokemani talvi täällä olisi ollut ihan näin vähäsateinen, vaikka aiempina vuosina Kalifornia eli virallisesti kuivuudessa. Tämä osavaltio on kohta taas ihan pulassa, jos sateet olivat tuossa...

Lämpötilat nousivat ja puut alkoivat kukkia. Kohta kukinta katoaa ja tilalla on taas se kuivuus. Kevät Piilaaksossa on lyhyt ja ytimekäs ja ohi ennen kuin sitä edes ehtii tajuta. 

Istuin kaverini kanssa tällä viikolla terassilla ( = sanjoselaisella terassilla, mikä tarkoittaa tuoleja ja pöytiä jalkakäytävän vierustalla kunnon autotien vieressä) syömässä lounasta ja oli kyllä oikein mukavaa nauttia lämpimästä säästä. Olin liikkeellä t-paidalla ja piti levittää jopa aurinkorasvaa. Aurinkorasvan kanssa läträämistä inhoan, mutta ihan hirveästi ei harmittanut se, että paksumman takin sai tunkea kauemmas kaapissa, samoin kaulahuivin. Ehkä ne pitää kaivaa vielä esiin tai ehkä ei.

Hanna Hannahissa lounaalla.

Lounassatsiin kuului mini-cupcake. Söpöintä ikinä.

Myös uima-altailukausi tuli avattua toisen kaverini kanssa torstaina. Pari vuotta sitten avasimme kauden jo tammikuussa, mutta esimerkiksi viime vuonna emme käyneet altaalla ennen kuin vasta myöhemmin keväällä. Emme edes olleet ainoita altailijoita nyt, vaikka yleisesti ottaen meidän talossamme harva menee altaalle ottamaan aurinkoa keväällä, talvesta nyt puhumattakaan.

Onko kuva-arvoitus "Legs or sausages?" tuttu...? Minun jalkani onneksi eroavat kunnolla pienistä nakeista, mutta tuli silti se arvoitus mieleen tästä. 

Kaiken tämän lämmön keskellä omat ajatukseni ovat kuitenkin olleet jossain kauempana Suomen suunnalla. Olen viime aikoina päätynyt taas vaihteeksi miettimään omaa elämääni täällä Piilaaksossa ehkä enemmän kuin olisi täysin tervettä. Kaverini kanssa lounaalla yksi puheenaihe olikin joillekin täällä asuville ja tuntemilleni ulkosuomalaisille tuttu "Piilaaksossa asumiskriisi". Tuntuu, että minun pienessä Suomi-kaveriporukassani tästä taudista kärsii säännöllisin väliajoin aina joku jollain tasolla. Nyt on näköjään minun vuoroni. Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun irtisanouduin Suomen työstäni, ja ihan kohta meillä täyttyy neljä vuotta asumista Piilaaksossa. Kriisin paikka? Tiedä häntä... Mutta ehkä palaan aiheeseen vielä täällä blogin puolella myöhemmin.

Todellakin Memorial Day -perinne

Unohdin Seattle-postauksessani mainita siitä, että tuliaisiksi matkalta toin saman mitä nykyään näköjään tuon kaikilta reissuiltani: flunssan. Koko viime viikko meni kipeänä, mutta onneksi tauti hellitti viimein viikonloppuna. Meillä oli vielä oikein pitkä viikonloppu, sillä maanantaina oli Memorial Day.

Maanantaina Memorial Dayna kävimme ulkoilemassa paikassa, jossa mehiläiset tekivät töitään, ja kyltissä kehotettiin varovaisuuteen. Joku voisi taas sanoa jotain itsestäänselvyyksistä...

Selkäkipua varten myönnetty sairauslomani päättyi virallisesti perjantaina, mutta saikku on käytännössä jatkunut, sillä en ole saanut lääkäriltäni vielä mielipidettä siitä, voisinko palata ohjaamaan, ja ilman lääkärin lausuntoa, en voi mennä työpaikoilleni. Viime vuonna totesin sairastelustani tulleen selkeä Memorial Day -perinne ja mietin, mitähän seuraavana vuonna. No tässä sitä ollaan taas. Jos olisin vuosi sitten ääniongelmieni kanssa kamppaillessani tiennyt, että vuoden kuluttua ääneni saattaa edelleen välillä vaivata ja että sen lisäksi olen satuttanut jalkani ja että noiden ongelmien päälle olen vielä kaiken lisäksi taas saikulla ja tällä kertaa selkäongelman takia, olisin varmaan antanut vain periksi. Ehkä se olisi ollut parempi. Ehkä olisin säästynyt paljolta ja saattaisin voida huomattavasti terveellisemmin kuin voin nyt.

Vihreät nurmikot ovat niin enää muisto vain.

Oli miten oli, selkäsaikkua ja liikkumattomuutta on takana 11 viikkoa. Sunnuntaina kävin tämän piiiiitkän tauon jälkeen ensimmäistä kertaa kokeilemassa bodypumppia, ihan vain osallistujana. Särkyni ei ole ihan kokonaan vielä poissa, mutta se on vain jäänne vanhaan kipuun verrattuna, ja fysioterapeuttini sanoi, että toki voin käydä kokeilemassa, miltä tunti tuntuu. Pienillä painoilla ja hyvin varovaisesti.

Hiukan kevätkukkia näkyy vielä, vaikka ollaan jo ihan kesäkuussa.

Kukkulat sen sijaan ovat jo ihan kesäväreissä eli keltaisia.

Tunti meni pienessä shokkitilassa, mutta tuntui kyllä ihanalta. Voi että miten ihminen voikaan menettää saavutuksensa parissa kuukaudessa! En mahdu edes urheiluvaatteisiini enää kunnolla. Onneksi tunti ei aiheuttanut lisää kipua ja toivon, että lääkärinikin on sitä mieltä, että voisin pikkuhiljaa palailla ohjauksien pariin. Toki muutoksia tottumuksiini pitäisi tehdä, jottei kipu tule taas takaisin.

Lihakseni vetivät totta kai ihan jumiin jo yhdestä tunnista ja maanantaina yhden ylimääräisen vapaapäivän (miehelleni siis) kunniaksi olikin sitten hyvä lähteä vähän vetreytymään ja kävelemään. Menimme tekemään pitkästä aikaa pidemmän ulkoilun: 1 tunti ja 45 minuuttia. Kävimme Morgan Hillissa Rancho Cañada del Oro -alueella, josta postauksen kuvat ovat. Maasto oli vähän mäkistä, mutta ihme kyllä selkäni ei kipeytynyt siitäkään. Jossain pitkän tunnelin päässä saatan nähdä pienen pilkahduksen valoa.

Tervetuloa Kaliforniaan - internet on niin moderni asia, että se on vasta saapunut Morgan Hillin maaseudulle ja sitä pitää oikein mainostaa kyltein. "It's finally here, all new satellite INTERNET". Hurraa! :D 

Tunnelin päässä olevan valon määrää vähentää kyllä kohtalaisen paljon se, että kuukauden päästä tästä meidän pitäisi olla Suomessa. Vaikka olen innoissani Suomeen pääsystä, valitettavasti matkustaminen tässä kohtaa on vähän ongelmallista monesta eri syystä. Olen luonnostellut aiheesta blogipostausta, mutta vielä en ole rohjennut edes ajatella sen julkaisemista...

Katse kaukana tulevaisuuteen on joskus ihan hyvä olla. 

Aamuinen North San Jose

Aamukävelyihin voisi vaikka tottua. Hiukan eri fiilis syntyy, kun aloittaa päivän mukavalla happihyppelyllä ja sen jälkeen rauhallisella aamupalalla sen sijaan, että vetäisee jonkun pienen murkinan viidessä minuutissa seisaaltaan ja lähtee siitä suoraan istumaan autoon ja ruuhkaan 30-60 minuutiksi päästäkseen ohjaamaan jumppaa. Ei mitenkään, ettenkö mieluummin kävisi ohjaamassa. Yritän vain etsiä jotain positiivista.

Kotimme vieressä näyttää maaseudulta.

North San Josen aamuruuhka on kohtalaista ja tämä tie on yksi suurimmista valtaväylistä. Tässä kohtaa vain punaiset liikennevalot aiheuttivat hetkellisen ihanan rauhan. Vain hetki tämän jälkeen tie täyttyi suhahtelevista autoista.

Kotimme takana menee tällainen trail eli lenkkipolku. Jotkut työmiehet kävivät yksi aamu leikkaamassa nurmikon pois, ja tuttu keltaisuus on taas saavuttanut nurkkamme.

Se vähäinen vesi, joka oli joessa vielä maaliskuun lopussa, on enää silkka muisto. Kodittomat pääsevät taas ylittämään joen helposti nyt, kun sitä ei ole, päästäkseen kotiinsa (=teltat tuolla pusikossa). Kadonneen veden takia "jokeen" on ilmestynyt myös kasa kodittomien jotain omaisuutta tai roskaa, nuo kasat tuolla.

Vaikka joen vesi on kadonnut, Kalifornian kuivuus on virallisesti ohitse ja osa naapurustomme asuinkomplekseista on taas laittanut suihkulähteensä päälle.

Alueen sorsat viihtyvät paitsi uima-altaissa, myös suihkulähteissä.

Kävelymahdollisuudet kotimme lähellä ovat kohtalaisen pienet, ja helposti samat ihmiset tulevat vastaan eri aamuina.

Kuvat eivät itse asiassa ole tältä aamulta, vaan viime perjantaiselta ja suihkulähteet eiliseltä. Ei se ole niin justiinsa. Aamu kuin aamu. Kävin kyllä kävelyllä tänäänkin ja ihan saman reitin.

Meidän asuinkompleksimme mainostaa itseään ilmapalloin. Noita on lähes aina, mutta yleensä ne ovat lössähtäneitä ja jopa puhjenneita. Viime aikoina joku on pitänyt ne tiptop-kunnossa.

Tänään lähdemme USA:n Northwestiin ja sen suurimpaan metropolialueeseen Seattleen. Paluu kotiin on sunnuntaina. Pitäkäähän hauska loppuviikko!

Mummo ulkoilee

Ajoimme tänään 25 minuuttia ulkoilemaan vain tajutaksemme, että minä jaksoin kävellä vajaan puoli tuntia ennen kuin ilmoitin selkääni sattuvan, vaikka olin tarkoituksella valinnut kevyen ja kohtalaisen tasamaastoisen reitin. Sitten palasimme takaisin autolle. Oikeastaan siis autoilua yhtä paljon kuin kävelyä.

Ruohikot olivat täynnä poppyja eli kaliforniantuliunikoita. 

Muitakin kukkia oli, mutta en ole mikään kukka-asiantuntija.

En ole myöskään kukkakuvaaja, vaan enemmänkin ruohokuvaaja, hah.

Joskus sitä vain tuntee itsensä todella mummoksi. Ellei vastaan olisi tullut lauma eläkeläisiä, jotka nekin näyttivät liikkuvan sutjakammin kuin minä.

Maisemat olivat kyllä kivat, ja kevätkukat loistavat. Niin ja nurmikot. Se Kalifornian historiallinen kuivuuskin on nyt vihdoin virallisesti ohi, kun kuvernööri Jerry Brown poisti hätätilan. Hurraa!

Aitaus ja portti, joka estää lehmien vaeltamisen pois. Täällä maaseudulla on lehmiä aina joka puolella.

Sellainen kevyt sunnuntailenkki siis. Ehkä joskus vielä jaksan kävellä muutenkin kuin tällä tavalla lyhyesti.

Hyvää viikonalkua kaikille!

Laskenut vesi

Jouduin jättämään kävelylenkitkin pois viime viikolla, kun alaselkäni särky paheni niistä. Kuvittelisin kävelyn nimenomaan olevan parasta terveysliikuntaa ja apua selkävaivoihin, mutta ilmeisesti ei nyt ainakaan tässä minun tilanteessani. Tai sitten en vain osaa kävellä tarpeeksi rauhallisesti tai tarpeeksi lyhyitä lenkkejä. Pitäisi varmaan vain kiertää taloa ympäri tai jotain.

Eilen kävelin kuitenkin reilun sata metriä kotitalomme taakse katsomaan, miten Coyte Creek -joki voi. Sehän tulvi tuossa helmikuussa aiheuttaen evakuointeja ja kaaosta. Meidän kohdalla ei koskaan tulvinut, mutta joki tässä kohtaa toimi silti hyvänä mittarina siitä, miten paljon on satanut. Joulun aikaan vettä ei ollut nimeksikään (vaikka oli satanut paljon), sitten reilu puolitoista kuukautta myöhemmin rankkojen sateiden jälkeen vedenpinta oli noussut niin paljon, että oli vähällä, ettei vesi tullut yli meidänkin kohdalla.

Pahimmat sateet ovat loppuneet jokin aika sitten, ja tältä joen reunalla näytti eilen:

Aikalailla on siis fiilis taas hetkessä muuttunut siitä helmikuun lopusta, kun vesi virtasi hullunlailla:

Kuukausi sitten oli tällaista hetken aikaa. Kuvassa sama mötikkä kuin yllä olevassa kuvassa. 

Ehkä otan tästä joen veden pinnan tutkailemisesta itselleni vielä uuden harrastuksen...

Saman joen varrelta hiukan kauempaa viime viikolla otettu kuva. Tässä kohtaa alhaalla menevä kävelytie ei ollut enää edes veden peitossa. 

Kun San Josen kaaos ylitti uutiskynnyksen Suomessa ja kun tämä ulkosuomalainen pahoitti mielensä

Varmasti moni ulkomailla asuva tietää sen pienen ulkopuolisen tunteen, joka syntyy, kun elämä kotimaassa jatkuu samalla tavalla kuin ennenkin ja kun omassa lähipiirissä mikään ei tunnu muuttuneen, kun itse on muuttanut pois. Alussa ihmisiä ehkä kiinnostaa hiukan, miltä ulkosuomalaisen elämä näyttää, mutta lopulta kiinnostus lopahtaa, ja luonnollisesti kaikkien elämä jatkuu. Ihmisille tapahtuu Suomessa koko ajan kaikenlaista, joten miksi sitä nyt olisi aikaa miettiä jotakuta sellaista, joka joskus muutti maapallon toiselle puolelle, kun lähempänä olevienkin ihmisten elämä on niin mielenkiintoista. Vaikka kaukana asuva ihminen olisi läheinen, sen ihmisen elämä tuntuu ehkä kuitenkin kaukaiselta, koska elämä sijoittuu maahan, josta se kotimaahan jäänyt ihminen ei välttämättä tiedä paljon mitään ja josta se ei ehkä edes ole kiinnostunut.

Minä olen oppinut elämään näiden tunteiden kanssa, enkä millään tavalla kuvittele, että ketään enää kiinnostaisi minun menoni yleistä tasoa syvemmältä. Mutta joskus sitä vain pahoittaa mielensä. 

Kuten esimerkiksi silloin, kun Suomessa mediassa uutisoidaan siitä, että San Josessa on evakuoitu suuri määrä ihmisiä ja kun TASAN YKSI lähipiirimme ihminen Suomesta vaivautuu tekstaamaan ja kysymään, olemmeko me kunnossa. Joo ei tässä mitään, meidän kotipaikka tulvii historiallisen pahasti, ihmisiä on kuollut, kotitaloja on veden alla, 36 000 perhettä on evakuoitu, Kalifornian isoin moottoritie oli suljettuna tällä alueella nousevan veden takia (kuvia täällä), eikä kenenkään mieleen Suomessa pälkähdä se, että me asumme täällä ja että meillä saattaa olla hätää. 

Isoimman motarin lisäksi myös moni muu tie on ollut vähän kulkukelvoton. Tämän kuvan mieheni nappasi, kun ajoi työpaikaltaan kotiin maanantaina. Hänen piti ajaa tuon lätäkön ylitse. Hän selviytyi, mutta moni muu muilla teillä ja isoimmissa lätäköissä ei ole selviytynyt ihan yhtä hyvin. 

Pahoitin siis hiukan mieleni. Valitin miehelleni, että me voisimme varmaan kuolla täällä, eikä kukaan kaipaisi meitä viikkoihin. Se on vähän masentava ajatus. Sitten kuitenkin järkeilin, että uutinen oli iltapäivälehdessä (itse en ainakaan nähnyt muualla) ja ehkä meidän lähi- ja kaveripiirimme ihmiset ovat niin fiksua porukkaa, etteivät lue sellaista roskaa. Otsikossakin mainittiin vain Kalifornia, vaikka juttu itsessään käsitteli pelkästään San Josen tilannetta ja kaaosta.

Vaikka kukaan yhtä lukuun ottamatta ei siis kysynytkään, kerrotaan nyt, että me olemme kunnossa ja samoin on kotimme. Joki, joka täällä San Josessa tulvii, menee kyllä aivan kotitalomme takana, mutta se ei tulvi tässä meidän kohtaa (ainakaan vielä...), vaan noin 10 kilometriä etelämpänä. Vesi on kyllä noussut pelottavasti myös meidän talon takana:

Coyte Creek -joki meidän kotitalon takana, joulukuun lopussa. Itse joki on tuolla tuon alhaalla olevan kävelytien takana. Pikemminkin siis oja. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi tätä kutsutaan joeksi, mutta nyt ymmärrän...

Coyte Creek tänään, vain 1,5 kuukautta myöhemmin yllä olevan kuvan otosta. Tätä sanoisin jo joeksi. Kuva on otettu täsmälleen samasta kohtaa. Epäilen, että muutama päivä sitten vesi saattoi olla jopa hiukan korkeammalla. Vielä on kuitenkin juuri ja juuri tilaa ennen kuin vesi tulee yli ja alkaa vyöryä kohti meidän kotia.  

Vesi on syönyt sisäänsä alempana olevan kävelytien ja tuon joulukuun kuivassa kuvassa kokonaan näkyvillä olevan pömpelin. Kauempana on autotien ali meneviä alikulkuja, jotka todennäköisesti ovat kaikki veden peitossa. En jaksanut kävellä sinne saakka katsomaan.

Meidän kotitalon takana on toistaiseksi vain sateista johtuvia isoja ja syviä lätäköitä, joissa koirat käyvät uimassa ja lapset kahlaamassa.

Joskus ulkosuomalainen saa itsensä kiinni hyvin itsekkäistä ajatuksista. Asetan muille kriteerejä, joihin en itsekään yllä. Kyllähän minä seuraan Suomen median nettisivuja jonkun verran, mutta en aina niin säännöllisesti, niin hävettävää ja typerää kuin se onkin. Jos Turussa tapahtuisi iso onnettomuus tai muu katastrofi, olisin paniikissa, mutta sehän on entinen kotikaupunkini, joten aivan eri asia. Miksi joku seuraisi uutisia Kaliforniasta tai San Josesta, vaikka ne kuinka olisivat tyrkyllä Suomen lehtien sivuilla...? (Paitsi vanhempamme ilmeisesti seuraavat joskus jotain sääennustuksia. Sää on suomalaisille jostain syystä kovin tärkeä asia. Tärkeämpi kuin luonnonkatastrofit. ;) ) Ja minulla saattaisi aikaeron takia myös kestää hyvinkin se vuorokausi ennen kuin tietäisin, että mitään on tapahtunut. 

Tiivistäen siis: pahoitin mieleni ehkä täysin turhasta. Ja nyt olen pahoittanut äitinikin mielen, kun tekstasin hänelle asiasta. Onneksi sateet ovat sentään lakanneet nyt toistaiseksi ja aurinko on tullut esiin. Viikonloppuna saattaa kyllä taas sataa. 

Eilen oli jo kaunis keväinen ilma, mutta ihmisten evakuointia jatkettiin muutamien kilometrien päässä tästä.

Sitruunapuukin kukkii.

Vihdoin sadeton viikonloppu

Lauantaina oli kaunis ilma, aurinko paistoi, oli melkein pilvetöntä ja lämpöä oli lähemmäs 15 astetta. (Aikaisin aamulla oli kuulemma ollut vain muutama lämpöaste ja nurmikko kuurassa!) Lähdimme kavereiden kanssa vähän ulkoilemaan Coyte Hills Regional Parkkiin Fremontiin San Franciscon lahden rannalle, puolen tunnin päähän kotoa. Emme olleet ainoita, jotka hieno ilma oli saanut ulos: parkkipaikat olivat aika täynnä ja ihmisiä oli kävelemässä isot joukot.

Kävelimme kukkuloilla San Franciscon lahden reunassa.

Maisema oli aika hieno, mutta ei vaihtunut tästä mihinkään. Oli vähän sumuista/pilvistä, joten SF:n silhuettia ei näkynyt lahden toisella puolella. 

Koirakin oli mukana.

Puistossa pääsisi kävelemään myös "veden päälle".

Olemme käyneet mieheni kanssa tuossa puistossa kerran aikaisemmin (olen näköjään kirjoittanutkin siitä täällä). Se oli ekana kesänä, kun asuimme täällä, ja koko alue oli aivan kuiva ja keltainen (kannattaa tsekata vanhat kuvat vertailun vuoksi). Ihmettelimme silloin, milloinkohan tuolla on ollut vesialueita, sillä täysin kuivan maan ja heinikon keskellä oli siltoja, mutta paikka näytti siltä, ettei siellä ole ollut vettä ikuisuuksiin. Nyt selvisi siltojen syy. Tosin niillä ei nyt ollut mitään virkaa, sillä koko alue tulvi aika pahasti. Aikalailla on menty siis ääripäästä toiseen.

Vettä oli muuallakin kuin vain lahdessa, sateiden jäljiltä.

En ehkä parkkeeraisi tuonne.

"Boardwalk closed due to flooding." Oh you don't say...

Onneksi emme olleet suunnitelleet ottavamme tätä ulkoilureittiä.

Jotkut sanovat Kalifornian kuivuuden olevan tältä erää ohitse. Tietyllä tavalla. Suurin osa osavaltiosta on nyt paremmassa kunnossa sateiden jäljiltä kuin se on ollut viime vuosien aikana. Virallinen hätätila kuivuuden takia on kuitenkin edelleen voimassa, sillä kuvernööri ei ole poistanut sitä. Vähän huvittavaa sinänsä, sillä Kaliforniaan julistettiin juuri hätätila myös sateiden takia. Kaksi vastakkaista hätätilaa siis. Tosin sateista johtuva hätätila liittyi lähinnä siihen, miten sade on esimerkiksi rikkonut teitä, aiheuttanut mutavyöryjä ja tulvia.

Onneksi linnuilla on sentään kivaa tulvan keskellä.

Myös tänään sunnuntaina oli ihana ilma, ja lämpöä 16 astetta. Minä sijaistin aamulla bodyattackin, mutta muutoin vietimme mieheni kanssa leppoisan rentoilupäivän. Sisätiloissa totta kai, haha.