Autoilupäivä Big Sur -rannikolla

Veimme eilen äitini ajelemaan kuuluisalle Kalifornian rannikkoa pitkin kulkevalle tielle, Pacific Coast Highwaylle (PCH), ja ihastelemaan maisemia Big Suriin. Big Surilla viitataan yleensä noin 140 kilometrin pituiseen rannikkoalueen pätkään PCH:n varrella. Olen kirjoittanut Big Surista ennenkin, kun olemme mieheni kanssa viettäneet pari lomapäivää siellä. Vanhan postaukseni ja enemmän kuvia löytää täältä. (Huom. Tiedäthän, että kaikki blogini kuvat aukeavat suuremmiksi niitä klikkaamalla...?)

Rannikon maisemat Pacific Coast Highwayn varrella ovat kauniita.

Tyynen valtameren väri on joskus yllättävän turkoosinen. Tämän kuvan on ottanut äitini.

Meiltä ajoi eilen Big Suriin melkein kolme tuntia, sillä otimme moottoritien sijasta kivemman reitin ja ajoimme pitkälti Pacific Coast Highwayta, joka on motaria huomattavasti hitaampi tie. Lähdimme kotoa vasta puoli yhdentoista aikaan, joten olimme Big Surissa kohtalaisen myöhään. PCH:n varrella oli vähän ruuhkaisaa, sillä monet ovat lomilla ja toki alueella on varmasti myös jonkin verran turisteja tähän aikaan vuodesta. Lisäksi Big Surin alueella oli muutamassa kohdassa tietöitä, jotka loivat lisää hidasteita matkan varrelle.

Vuonna 1932 rakennettu Rocky Creek Bridge. 

Kuuluisa Bixby Bridge, myös vuonna 1932 rakennettu. Tämän luona palloilee aina iso kasa turisteja. Me emme nyt edes mahtuneet pysähtymään sillan vieressä olevalle näköalapaikalle, vaan piti jäädä vähän kauemmaksi.

Emme valitettavasti ehtineet kovinkaan kauas etelään Big Surin syvyyksiin ennen kuin ilmoitin, että minulla on nälkä ja haluan syömään. Menimme erittäin suosittuun Nepenthe-nimiseen ravintolaan, jossa olemme mieheni kanssa jo aiemmin käyneet. Paikka on todellakin toisen kerran arvoinen, sillä maisemat ja puitteet ovat hienot. Valitettavasti vain pöytää piti odottaa hiukan yli tunti, joten koko ravintolareissuun menikin sitten kaksi ja puoli tuntia.

Näkymät Nepenthe-ravintolasta.

Big Surissa oli todella lämmin päivä eilen. Pääsimme istumaan ulos ravintolan terassille, jossa mieheni tarkeni t-paidalla ja äitinikin pitkähihaisella t-paidalla. Minulla pysyi huppari päällä. Aurinko lämmitti kivasti, vaikka olikin tässä kohtaa jo laskemaan päin.

Koska ravintola vei niin paljon aikaa, syömisen jälkeen oli jo aika lähteä kotimatkalle. Aurinko kun laskee viideltä, niin eipä Big Surissa pimeällä mitään tee. Onneksi saimme nauttia auringonlaskusta.

Ihastelin auringon matkaa auton ikkunasta.

Auringonlasku värjäsi vuoriston.

Pysähdyimme myös katsomaan, kun aurinko painui meren taakse, vaikkei siinä nyt paljon katsomista ollut.

Äitini valokuva.

Auringon laskemisen jälkeen lämpötila muuttui muuten hetkessä kylmäksi ja pakenin nopeasti takaisin autoon.

Kotimatka kestikin sitten taas pari tuntia. Naureskelin siinä autossa, että ajoimme sitten pari tuntia syömään ja pari tuntia takaisin. Vähänkö amerikkalaista?

Nyt olen sen nähnyt: ihmiset todella viettävät öitään autoissaan nukkuen kuntosalin parkkipaikalla

Loppukeväästä kirjoitin Piilaaksossa näkyvästä ehkä hiukan erikoisesta ilmiöstä: ihmiset hengailevat autoissaan erinäisillä parkkipaikoilla (klik). Mainitsin postauksessani siitä, että todennäköisesti parkkipaikoilla myös nukutaan. Samalla kerroin kaveristani, joka oli todistanut sitä, kun aina auki olevan kuntosalin työntekijät ajavat aikaisin aamulla autossa nukkujia pois kuntosalin parkkipaikalta.

Nyt minun ei tarvitse enää kertoa vain kuulleeni kaveriltani tarinoita ihmisistä, jotka viettävät yönsä kuntosalin pihalla. 90 Days Challengeni aikana aloin välillä käydä tekemässä omia salitreenejäni aikaisin aamulla. Kun olin useasti kuntosalin parkkipaikalla ennen aamuseitsemää, pääsin todistamaan sen, että siinä missä minä saavuin treenaamaan aamulla ennen seitsemää, joku vasta heräili autossaan - siinä viereisessä parkkiruudussa.

Tämä kuva on otettu aamulla noin seitsemän aikoihin. Tuolla autossa joku tyyppi nukkui sikeän oloisesti. Hän oli rakentanut sinne itselleen kunnon systeemit nukkumista varten, joten ehkä kyseessä ei ollut mikään ihan harvinainen tilanne.

En ole yllättynyt tästä ilmiöstä, koska olinhan jo kuullut siitä ja koska onhan Piilaakson tuskastuttava ja kallis asuntomarkkinatilanne fakta. Ei täällä ole varaa kaikilla asua, mutta syystä tai toisesta (esimerkiksi työpaikan takia) tänne on silti tultava.

Tämäkin kuva aamuseiskalta. Kuvassa olevassa parissa autossa oli sen näköistä meininkiä, että niissä oli ilmeisesti vietetty yö.

Juttelin kuntosalin parkkipaikan käyttämisestä yösijana erään kollegani kanssa juuri viikko sitten. Hän ohjaa useana päivänä viikossa 6am-tunteja ja ihmettelee usein, miksi parkkipaikka on täynnä autoja, vaikka kuntosalilla ei todellakaan ole erityisen paljon ihmisiä. Tämä sali on eri kuin tämä, josta nämä minun kuvani ovat, mutta samaa ketjua ja samanlainen 24/7-auki oleva sali. Minähän ohjasin myös yli vuoden ajan 5:45am- ja 6am -tunteja, mutta sellaisella kuntosalilla, joka ei ollut öisin auki ja jonka parkkipaikalla oli vartiointi. Selvästi nämä nukkujat tietävät, minne kannattaa hakeutua, jotta saa olla yönsä rauhassa.

Miettikää, minkälaista olisi viettää yö henkilöautossa, kuntosalin parkkipaikalla, mahdollisesti monena yönä ja useasti. Tuskin kovin hauskaa. Vaikka auringonnousuun onkin hieno katselupaikka.

Haluaisitko sinä hengailla autossasi?

Piilaaksossa kukoistaa yhdenlainen ilmiö, joka on ehkä monen suomalaisen mielestä ainakin vähän erikoinen: erinäisillä parkkipaikoilla näkyy autoja, joissa joku ihminen hengaa tai jopa nukkuu.

En muista, koska aloin kiinnittää tällaisiin autoihin huomiota. Varmaan joskus ensimmäisen asuinvuoden aikana. Muistan kuitenkin hoksanneeni nämä autot ensimmäisenä kotini lähellä olevan kuntosalin pihalla. Siellä saattoi joku kököttää autossaan, kun menin jumppatunnille, ja olla paikalla vielä sitten, kun lähdin tunnin tai kahden jälkeen. Joskus joku söi tai luki kirjaa. Silloin tällöin joku nukkui, toisinaan ihan sikeän oloisestikin. Ajattelin joskus, että ehkäpä nämä ihmiset odottavat jotakuta, joka on salilla. Ei kuitenkaan ihan näyttänyt siltä.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmeessä joku haluaisi viettää aikaa autossaan. Jotain kirjaa olisi minusta varmaan kivempi lukea ihan muualla, esimerkiksi kahvilassa. Toki sitten pitäisi ostaa jotain. Suurin osa näistä hengailijoiden autoista on vähän sen tasoisia, etten ihmettele yhtään, jos muutama dollari kahvilaan on iso kynnys. Itse asiassa osa ajoneuvoista on ollut hyvinkin epämääräisen oloisia.

Olen kummastellut myös autojen kuumuutta. Jos nyt ajatellaan keskimääräistä Piilaakson säätä, niin niissä autoissa tulee nopeasti aivan hirveän tukala ja melkein kuukaudesta riippumatta. Tosin osa tietenkin vain sitten pitää sitä autoa päällä. Tästä minulla on ihan tuore kokemus: Tämän vuoden alussa pysäköin autoni kuntosalin parkkiksella yhden sellaisen auton viereen, jonne joku mies oli rakentanut itselleen kunnon nukkumispaikan. Auto oli siinä tyhjäkäynnillä, ikkunat ja yksi ovi auki. Mies veteli sikeitä, kun menin tunnilleni ja nukkui edelleen, kun palasin yli 1,5 tuntia myöhemmin! Tosi ekologista siis. Turvallisuudesta puhumattakaan.

Jossain vaiheessa aloin huomata näitä autoja muuallakin kuin kuntosalin parkkiksella. Esimerkiksi joidenkin kauppakeskittymien pihoilla. Siinä vaiheessa, kun aloin ohjata jumppatunteja Googlella, tajusin, että myös sen kampusten parkkipaikoilla porukkaa joskus hengaili autoissaan.

Tämä kuva on otettu Googlen yhden kampuksen parkkipaikalla joskus viime vuonna. Minä olin hengaillut autossani reilun vartin odottaen tuntini alkua ja huomannut samalla, että yhdessä näissä kuvassa olevissa autoissa hengaili joku muukin. Joku joka ei habituksestaan päätellen välttämättä ihan ollut it-alan työntekijä. 

Tässä vaiheessa aloin jo oikeasti ihmetellä tätä tapaa. Kuntosalit ja kaupat vielä ymmärrän, niiden parkkipaikoilla ei ehkä security ole niin tiukkaa koko ajan ja hyvällä tuurilla ehkä saa olla rauhassa pitkänkin aikaa. Mutta että suuren yrityksen parkkikset? Miksi kukaan hengaisi sellaisella?

Toisaalta siinä vaiheessa, kun minulla alkoi olla paljon omia ohjauksia, aloin myös jotenkuten ymmärtää tätä tapaa. Minusta tuli nimittäin samanlainen autossa istuskelija! Nukkua ei tullut mieleenkään, mutta aina silloin tällöin tuntieni välissä vedin jotain eväsleipää autossa tai surffailin netissä kännykällä. Nämä hetkeni eivät kuitenkaan kestäneet kauaa, maksimissaan parikymmentä minuuttia. Mutta todennäköisesti en ole ainoa, jolla on aikaa tapettavana, joskus paljonkin.

Ihmisillä on totta kai erinäisiä syitä, enkä koskaan saa tietää, mitä kenelläkin on autossa hengailunsa taustalla: ehkä vain sitä aikaa tapettavana ennen työvuoroa, ennen puolison hakua töistä tai ennen treffejä kaverin kanssa tai ehkä koti on liian kaukana ja on vielä muita asioita hoidettavana mutta pitää vähän levätä... Tai sitten ei vain muuta paikkaa olla? Juttelin tästä aiheesta kaverini kanssa ja hänkin kertoi kiinnittäneensä huomiota näihin hengailijoihin sen yhden kuntosalin pihalla. Hän oli seuraillut tilanteita minua enemmän ja epäili osan ihmisistä viettävän öitään nukkuen autossaan parkkipaikalla. Kyseessä on sali, joka on auki 24/7. Kaverini kertoi joskus aamuisin salille mennessään nähneensä, kun salin työntekijät ovat käyneet koputtelemassa autojen ikkunoihin ja ilmoittamassa, että auton pitää lähteä. Periaatteessa parkkiksella saa olla maksimissaan muutaman tunnin.

Kuvituskuva. Autot sentään liittyvät aiheeseen.

Jonkinlainen tuntirajoitus on yleinen monella parkkipaikalla täällä, oli sitten kyse kuntosalista tai kauppakeskittymästä. Nämä autohengaajat ehkä ovat osasyynä rajoitukselle. Monella parkkipaikalla on myös iso kyltti "No overnight parking". En tiedä, kuinka moni oikeasti asuu autossaan, tuskin tilastoja tuollaisesta edes on, mutta jos kerta Piilaaksossa joku nörtti asuu rekassa ja toiset tonnilla vuokratuissa teltoissa, niin en ihmettelisi yhtään, jos joidenkin koti on vain se auto. Kodittomuus on ihan oikea ongelma täällä (olen kirjoittanut aiheesta vähän esimerkiksi täällä), joten mahdollisia autossa asujia ei varmasti haluta pyörimään parkkiksille öiksi.

Kaverini kanssa käydyssä keskustelussa minulle selvisi sellainen uusi seikka, että USA:ssa on yksi kauppaketju, joka sallii (ainakin matkailu-)autoille joidenkin parkkipaikkojensa käytön myös yöllä. Nimittäin legendaarinen Walmart! Tämä edellämainittu kaverini ihmetteli minulle, enkö ole koskaan iltaisin käynyt lähi-Walmartissamme. Hän nimittäin on ja kertoi kaupan parkkipaikan täyttyvän illalla erinäisistä huterista kulkuneuvoista. Hänen kertomastaan ymmärsin parkkiksella olevan ihan tavallisiakin autoja, mutta nyt asiaa tutkiessani Walmartin nettisivut puhuvat vain RV-autoista eli matkailuautoista. En siis tiedä, voisiko henkilöautojenkin kanssa mennä joka yö Walmartin pihalle. Kaikki Walmartit eivät tällaista mahdollisuutta tarjoa, mutta tässä oiva keino välttää rahanmeno lomamatkoilla yöpymiseen, haha.

Nämä ovat nyt siis tietenkin vain mietteitäni tästä aiheesta. Todellisuudesta en tiedä. Mutta jos joku siellä miettii, missä nämä mahdolliset autoissaan asujat käyvät peseytymyssä, niin siitäkin minulla on teoria. Yksi kuntosaliketju, jossa olen täällä töissä, on hyvin halpa. Tarinat kertovat, että niihin on jäsenyys sellaisillakin, jotka eivät ole kiinnostuneita liikunnasta, mutta ovat peseytymistilojen tarpeessa. Tiedä häntä sitten.

Bloggaajatreffit San Franciscossa

Tapasin eilen sunnuntaina Matkalla jonnekin -blogin Emmin ja Globe Called Home -blogin Jennin San Franciscossa. Jenni oli alueella työmatkan takia ja Emmi tuli San Franciscoon tapaamaan Jenniä ja viettämään viikonloppua. Sain kutsun mukaan viettämään sunnuntaita heidän kanssaan. Olen seurannut molempien blogeja siitä saakka, kun muutin tänne eli kolme vuotta. Ihan parasta päästä tapaamaan tällaisia bloggaajia livenä! Tietyssä mielessä jopa vähän hassua, kun tietää ihmisten elämästä jotain, mutta ei kuitenkaan tunne heitä kuin vain kirjoitustyylin osalta, eikä ole koskaan kuullut edes heidän ääntään. Kävi muuten ilmi, että maailma on todellakin pieni paikka: olen käynyt Emmin kanssa samaan aikaan samaa ala-astetta (Vaasan Isolahden ala-aste <3).

Näiden treffien myötä tuli korkattua se, mitä jostain syystä olen kammoksunut viimeiset kolme vuotta - San Franciscoon itse ajaminen! En tosiaan ole koskaan aiemmin ajanut SFO:n lentokenttää kauemmas kohti kaupunkia. Pelkoni ajaa SF:oon perustuvat kauas taakse, jolloin ajohistoriani oli hutera ja jolloin vähän kammoksuin kaikkea muuta paitsi ajamista keskellä päivää. Nykyään arkeeni kuuluu olennaisesti pahimpaan ruuhka-aikaan ja pahimmissa Piilaakson ruuhkapaikoissa ajaminen, joten olen tottunut jo kaikenlaiseen. Silti en ole halunnut ajaa SF:oon, koska siellä on ahdasta, paljon autoja, kävelijöitä, pyöräilijöitä ja päättömästi hyppiviä turisteja. Eikä sinne ajamiseen koskaan ole tullut tarvettakaan, sillä mieheni on yleensä ajanut.

En kyllä voi olla kauhean ylpeä suorituksestani, sillä ajoin auton parkkihalliin, jonne on todella helppo päästä suoraan motarilta. Sunnuntaina aikaisin aamulla ei ollut edes paljon liikennettä. Kun lähdin iltapäivällä pois, alue oli herännyt eloon, mutta motarin liittymä oli helposti saavutettavissa. Mutta tästä se lähtee. Ehkä seuraavalla kerralla uskallan mennä jo syvemmälle kaupungin keskustaan, jos siihen nyt jostain syystä on tarvetta. (SF:ssa ei kannata yksityisautoilla, koska a) siellä on kattava ja toimiva julkinen liikenne, b) kaupunki on kävelijaystävällinen, joten liikkumavälineitä ei välttämättä edes tarvitse ja c) sieltä ei kuitenkaan löydä vapaita parkkipaikkoja. Auto kannattaa jättää jonnekin parkkihalliin ja kulkea sitten muulla tavoin.)

Näin hiljaista oli sunnuntaina aamulla parkkihallin luona.

Tapasin Jennin ja Emmin aamulla heidän hotellinsa edessä, sillä hotelli sijaitsi aivan käyttämäni parkkihallin vieressä. Kävelimme siitä sitten yhdessä Chinatownin lävitse North Beach -kaupunginosaan brunssille. Vitsit tuolla cityssa (kuten paikalliset SF:oa kutsuvat, erotuksena Piilaaksoon lähiötunnelmalle) on ihana fiilis viikonloppuaamuna! Emmi ja Jenni ihmettelivät, enkö käy SF:ssa usein, ja vastaus on, etten tosiaan käy. Ei sinne tule koskaan mentyä ilman mitään erityistä syytä, vaikka helppohan sinne on ajaa silloin, kun ei ole ruuhka-aika: nytkin sunnuntaina aamulla olin saanut auton parkkihalliin alle 50 minuutissa siitä, kun istuin auton rattiin kotona. Kotimatkakin meni samassa ajassa.

Jotkut leidit päättivät aloittaa sunnuntaiaamunsa tanssimalla jalkakäytävällä puiston reunassa. Ihmettelimme miksi. Minä epäilen syyksi ihan vain sitä, että ollaan San Franciscossa - kaikkea voi tehdä, joten miksi ei?

San Franciscon mäistä avautuu hienoja maisemia, joita kyllä jaksan ihastella joka kerta, kun tuonne kaupunkiin eksyn. 

Brunssilta kävelimme rantaan ja Pier 39 -laiturille katsastamaan merileijonia.

Sea lions - mun lempparit! Päivä oli käsittämättömän kirkas ja tuolla takana näkyy Golden Gate Bridge.

Random rahtilaiva.

San Francisco yllätti tällä kertaa paremmin kuin koskaan ennen - siellä oli aivan tajuttoman lämmin ilma. Cityn säästä ei oikein koskaan tiedä ennen kuin siellä on, koska tuuli ja sumu saattavat kylmentää lämpömittarin näyttämää astetta huomattavasti, mutta nyt koin sellaista lämpöä, jota en ikinä ennen ole tuolla kokenut, vaikka olen ollut SF:ssa kaupungin keskimääräisesti lämpimimpään aikaan eli syys-lokakuussa.

Oli ihan terassikelit! Tällä terassilla rannalla viihdyimmekin pitkän tovin. Minulla ei ollut aurinkorasvaa, joten pitkähihainen pysyi päällä kuumuudesta huolimatta. Valitettavasti kasvoja ei saanut suojattua, eikä puuterissani ollut SPF riittänyt, joten otsani paloi. Saman kohtalon koki ihoni kaula-aukon yläpuolelta sekä kaulani ja toinen korvani siltä puolelta, joka oli kohti aurinkoa. Ihoni ei vain koskaan totu näihin UV-indekseihin, oli pohjarusketus tai ei ja vuodenaika mikä tahansa. 

Kävimme kävelemässä myös Filbert Streetin portaat ylös Coit Towerille. Olen ollut Coit Towerilla kahdesti, mutten kertaakaan ole mennyt sinne kuuluisia Filbertin tien portaita pitkin. Ne olivat paljon kivemmat kuin se toisen puolen reitti, jota olen käyttänyt.

Kuuluisat Filbert Street Stairs. 

Näkymät olivat (taas) hienot. Kuvassa Bay Bridge.

Useampi tunti meni jutellen ja ihmetellen hyvässä seurassa. Erosimme Coit Towerilla, kun Emmi lähti kohti Alcatrazia ja minä ja Jenni kohti hotellia ja parkkihallia.

Hieno päivä, kauniit maisemat ja kiva seura.

Oli loistava päivä! Kiitos paljon kutsusta ja seurasta, Emmi ja Jenni! Toivottavasti tällaisiin bloggaajatreffeihin pääsisi useamminkin.

Kun poliisi ajaa perässä

Monia autoiluun liittyviä asioita en voi verrata vanhoihin kokemuksiini, sillä en ajanut autoa Suomessa muuta kuin muutaman hassun kerran 18-19-vuotiaana. Sitten muutin Piilaaksoon ja sellaisen 9 vuoden tauon jälkeen aloin taas ajaa, koska oli pakko. Olen kuitenkin varma, että eräänlaista kokemusta Suomesta en olisi saanut, vaikka olisin siellä ajanutkin: nimittäin kokemusta siitä, kun poliisi ajaa perässä ja yrittää ehkä jopa provosoida.

Minulle on käynyt tällä tavalla nyt kaksi kertaa. Käytän tässä postauksessa termiä poliisi, vaikka molemmissa tapauksissa kyseessä on ollut Highway Patrol, joka käsittääkseni on jonkinlainen poliisin alalaji, mutta en kyllä ole varma.

Ensimmäisestä kerrasta on paljon aikaa. Ajelin silloin moottoritiellä sillä tavalla kuin täällä monesti ajetaan eli muun liikenteen mukana eli toisin sanoen lievää ylinopeutta. Ajoin kaikista vasemman puoleisella kaistalla, jossa monesti ajavat ne, jotka ajavat lujaa.

Yhtäkkiä huomasin, että perääni ilmestyi poliisiauto. Ei se laittanut vilkkuja päälle eikä mitään, kunhan vain tuli siihen. Jatkoin ajamista. Poliisiauto ajoi aivan puskuriini kiinni ja jäi siihen ajamaan. Tällaista ajotapaa kutsutaan termillä tailgate, ja tailgating on laitonta.

En muista, hidastinko tasan nopeusrajoitukseen, kun huomasin poliisin tulevan taakseni. Voi olla, voi olla että en, mutta joka tapauksessa ylinopeuteni ei ollut suuri. Jatkoin samalla vauhdilla ajamista jonkin aikaa ja tämä poliisiauto roikkui ihan siinä perässäni kiinni, hyvä ettei ajanut kiinni puskuriin. Lopulta sain tarpeekseni, heitin vilkun päälle ja siirryin rauhallisesti viereiselle kaistalle, jossa jatkoin ajamista sillä samalla vauhdilla. Poliisi roikkui hetken vieressäni, mutta sitten jatkoi matkaansa eteenpäin lujempaa ja siirtyi tailgaittaamaan seuraavaa edessä olevaa autoa.

En tietenkään voi sanoa varmaksi, mikä tässä oli takana, mutta vahva epäily minulla on. Epäilen, että poliisi tuli testaamaan, saako provosoitua minut ajamaan vielä hiukan kovempaa, missä tapauksessa tietenkin ylinopeudesta olisi tullut suurempi ja hän olisi voinut pysäyttää minut. Olen kuullut provosoivista poliiseista täällä. En tiedä, ovatko tarinat legendaa vai totta.

On myös mahdollista, että poliisi tuli vain testaamaan, tiedänkö miten toimia, jos joudun tailgaten uhriksi. Kalifornian ajo-opas neuvoo, että tällaisessa tilanteessa tulee aina vaihtaa kaistaa. Tai sitten poliisilla oli vain tylsää. En tiedä. Oli miten oli, minä näköjään toimin oikein, eikä hän sitten jaksanut enää kiinnittää minuun mitään huomiota.

Toisesta kerrasta on vähemmän aikaa, se oli joskus viime syksynä. Ajoin isoa 4-kaistaista tietä pitkin kohti moottoritien liittymää. Olin oikean puoleisella kaistalla, josta liittymään pääsi, ja edessäni oli hitaasti ajava rekka. En jaksanut odottaa rekan takana, vaan vaihdoin kaistaa oikeaoppisesti vilkuttamalla ja kiihdytin rekan ohitse. Tässä kohtaa tajusin takanani olleen poliisiauton (en tiedä, miten en ollut huomannut sitä aiemmin), joka lähti perääni, mutta toimiani oli liian myöhäistä perua enää tässä vaiheessa. Kaiken huipuksi edessä oli risteys, jossa valot olivat juuri vaihtumassa. Täällä keltainen pysyy päällä kauan, eikä sitä päin ajaminen ole laitonta eikä edes niin paheksuttavaa kuin Suomessa on. Koska pysähtyminen siitä vauhdista olisi ollut suurempi riski, ajoin keltaisilla risteyksen yli. Sen jälkeen siirryin takaisin oikealle kaistalle (jälleen oikeaoppisesti vilkuttamalla), jotta pääsin motarille.

Ohituksen tehtyäni vähensin ajonopeuttani hiukan. Motarille päästyäni jäin ajamaan oikeanpuoleiselle kaistalle poliisiauto perässäni. Kun tällä kaistalla olevat ajoivat lievää alinopeutta, vaihdoin seuraavalle kaistalle, jotta pääsin turvalliseen 65mph-vauhtiin, joka on nopeusrajoitus. (Alinopeus motarilla on sakon aihe siinä missä ylinopeuskin.) Poliisiauto ei enää seurannut minua kaistanvaihdon jälkeen.

Tässä kohtaa olen aika varma siitä, että poliisi lähti perääni tutkimaan ajotapaani. En ollut ajanut laittomasti, sillä rekan ohitus oli oikeaoppisesti tehty, keltaista päin saa ajaa, enkä ajanut risteykseen mitenkään liian kovaa tilannenopeutta. Ajotapani saattoi lähennellä lievästi holtitonta, mikä ehkä oli syy peräänlähtöön. Mutta kun handlasin homman motarilla kunniakkaasti, ei ollut mitään syytä pysäyttää.

On se kalifornialainen liikennepoliisi vain jännä. Toisaalta kun olemme jo kokeneet sen, kun poliisi sakkojen antamisen sijasta kauniisti pyytää, ettemme enää jatkossa ajaisi ylinopeutta, niin ei kai tällaisen provosoinnin ja "pysäyttääkö vai eikö pysäyttää" -arpomisten pitäisi enää kummastuttaa ollenkaan.

Sotku uuden ajokortin saamiseksi, Vol 4: NYT SE TULI!

Postauksen kuvat ovat San Franciscosta, jossa kävimme torstaina äitini kanssa.

DMV antoi minulle loistavan lahjan uutta tulevaa vuotta varten: uusi ajokorttini tuli postissa perjantaina.

San Franciscon Union Sqaurella on luistinrata, jossa oli meneillään huoltotauko tätä kuvaa ottaessa. Jono luistelemaan oli pitkä.

Union Squarella ei ole unohdettu Hanukkaa, vaikka Macy's-tavaratalon joulukuusi viekin ehkä enemmän huomiota kuin tämä. 

Joulukuun alussa, toisen faksauskerran jälkeen, papereitani hoitanut virkailija lupasi soittaa minulle sen jälkeen, kun saa lailliselle maassaolostatukselleni verifikaation. Hän ei soittanut, mikä ei missään nimessä yllättänyt minua. Epäilin hänen unohtaneen koko jutun, sillä välissä oli kuitenkin ollut monta päivää ja vielä viikonloppukin ja koska DMV tuntuu aina välillä vain unohtavan keskeneräiset asiat. Yritin soittaa DMV:n Legal Presenceen muutamia kertoja, mutta kun ne linjat ovat aina päivisin niin tukossa, ettei uusia puheluita oteta koskaan jonoon, joten enhän minä päässyt puhumaan kenenkään kanssa.

Chinatownissa, turistipuolella.

Viime viikolla pari päivää ennen joulua pystyin soittamaan heti, kun puhelinpalvelu aukesi. Linjat aukesivat kello 9 ja kello 9:06 puheluni oli jo ohitse. Tehokasta siis! En saanut puhua saman virkailijan kanssa, joka asiaani oli hoitanut, mutta joku toinen virkailija katsoi tietojärjestelmästä, että verifikaatio maassaolostatukselleni oli saatu ja että ajokorttini oli laitettu käsittelyyn. Hän sanoi uuden kortin tulevan postissa 2-3 viikon kuluessa.

Olen seissyt ihailemassa tätä risteystä viimeksi heinäkuussa 2013, kun olimme kesälomamatkalla SF:ssa mieheni kanssa, eikä meillä ollut hajuakaan siitä, että joskus muuttaisimme Kaliforniaan.

Eilen perjantaina se sitten jo tulikin! Kaunis, kiiltävä uusi ajokortti. Tai siis ohut, pahvinen läpyskä, jollaisia kalifornialaiset ajokortit ovat. Mutta kolme hurraa huutoa DMV:lle! Jos ei oteta huomioon sitä, että tämä prosessi vaati usean puhelinsoiton, pitkiä jonotuksia puhelimessa, yhden paperien postituksen, kaksi paperien faksauskertaa ja yhden käynnin DMV:n toimistossa, hommahan kulki nopeasti: vanha korttini umpeutui 1. joulukuuta, uusi tuli 30. päivä joulukuuta.

Kipuamassa mäkeä ylös kohti Coit Tower -näköalatornia.

Joku oli tallentanut portaisiin mäyräkoiran. 

Näkymiä portailta.

Kohta tämä prosessi pitää käydä lävitse uudestaan. Uusi korttini on voimassa heinäkuuhun 2018. Kuvittelin saavani kortin, joka olisi voimassa siihen saakka kuin viisumimmekin ovat eli vuoden 2018 marraskuuhun. Mutta ilmeisesti kortin voimassaoloaikani on tasan kaksi vuotta siitä, kun ensimmäinen ajokortti on myönnetty minulle. Jos olemme täällä edelleen heinäkuussa 2018 viisumien turvin, on mielenkiintoista nähdä, mahtaako DMV myöntää minulle enää uutta ajokorttia viisumin perusteella, koska viisumini umpeutuu marraskuussa ja koska heinä- ja marraskuun välissä ei ole kovin paljon aikaa. Tuskin tuollaista tilannetta kuitenkaan tulee, sillä Green Cardin saaminen on varmasti selvinnyt siihen mennessä.

Coit Tower, jonne emme sitten lopulta menneetkään sisälle, sillä jonotusaika oli tunnin. Me olemme olleet tornissa vuonna 2013, joten meillä ei ollut pakottavaa tarvetta päästä uudelleen, eikä äitini kuulemma halua minnekään, mihin pitää jonottaa tunti.

Onneksi näkymät Coit Towerin kukkulalta ovat ihan kivat ilman torniakin, mitä nyt vähän pusikkoa tiellä. Kuvassa Bay Bridge, silta, joka menee SF:sta Berkeleyhin ja Oaklandiin.

Siellä kaukana häämöttää Golden Gate Bridge. Olisi ollut upea ilma näköalojen tutkailuun, sillä kerrankin sumujen kaupunki San Francisco oli sumuton.

Aidan raosta väkisin otettu kuva. 

Tästä on hyvä aloittaa uusi vuosi, uusi ajokortti ja ID lompakossa. Toivottavasti vuosi 2017 tulee olemaan DMV:tön.

San Francisco on täynnä mäkiä, joiden huipulta aukeaa kivat näkymät. Jos SF:ssa haluaa tehdä jotain ilmaista ja terveellistä, kannattaa vaikka kävellä mäkiä ylös alas ja ihailla maisemia. Samalla saa hyvää liikuntaa ja kipeät pohkeet.

Hyvää uuttavuotta!

Sotku uuden ajokortin saamiseksi, Vol 3.

Pahoittelut niille, jotka eivät ymmärrä, mitä tunteita taho nimeltä Department of Motor Vehicles (DMV) ja sen toiminta aiheuttaa monelle USA:ssa asuvalle. Tämä moniosainen postaussarjani kuvastaa hyvin sitä, millaista amerikkalainen byrokratia pahimmillaan on: asiat eivät hoidu kerrassa eivätkä edes kahdessa eivätkä varmasti helposti tai yksinkertaisesti, ja pieneltä ihmiseltä vaaditaan helposti paljon kiermurtelua ja temppuilua, jos hommat haluaa saada hoidetuksi.

Aiemmat osat täällä: Osa yksi ja osa kaksi.

Viikko sitten kävin DMV:n toimistolla hakemassa väliaikaisen ajoluvan ajokorttini mentyä umpeen. Sen jälkeen olen parina päivänä yrittänyt soittaa DMV:n Legan Presence -yksikköön, mutta linjat ovat olleet niin tukossa, ettei uusia puheluita ole otettu jonoon. Tiistaina pääsin jonoon, mutta edessäni oli yli 50 puhelua jonossa ja minulla oli aikaa vain puoli tuntia, joten jouduin jättämään puhelun sikseen - viimeksi meni kolmisen varttia ennen kuin kukaan vastasi ja silloin oli "vain" 40 puhelua ennen minua. Eilen aamulla soitin heti samalla sekunnilla, kun puhelinneuvonta aukesi. Siinä vaiheessa jonoon oli tarttunut jo 20 puhelua, mutta jono meni nopeasti ja virkailija vastasi puheluuni 20 minuutissa.

Kerroin asiani: ajokorttini voimassaoloaika on umpeutunut, olen jo faksannut paperini Legal Presenceen kerran lokakuussa, jolloin minulle sanottiin faksaamisen jälkeen, ettei minua voida auttaa ennen kuin on joulukuu ja käskettiin soittaa uudelleen. Nyt virkailija linjan toisessa päässä totesi: "We have no records of you faxing any papers." Öh okei, soitin heille silloin faksaamisen jälkeen ja paperini oli kyllä vastaanotettu. Virkailija tarkisti numeron, johon olin faksannut paperit, totesi sen olevan oikea, mutta sanoi uudelleen automaatilta kuulostavalla äänellä: "We have no records of your papers." Kumma kyllä viikko sitten siellä DMV:n toimistolla ne aivan muut virkailijat näkivät koneelta, että olen faksannut paperini Legal Presenceen. DMV näköjään kadottaa merkintöjä viikon sisällä.

No eipä tässä mitään. Virkailija sanoi, että minun pitää nyt faksata paperit uudelleen. Eihän tämä minua yllättänyt. Olin varma, että paperit pitää faksata uudelleen. Niin se vain menee. Mieheni unohti kerran faksata yhden paperin ja sen sijaan, että hän olisi voinut faksata vain sen yhden puuttuvan asiakirjan, hänen piti aloittaa alusta ja faksata koko nivaska uudelleen. (Miettikää jos Suomessa hakemuksesta puuttuu yksi paperi ja vaikkapa joku Kela käskisi aloittamaan koko prosessin alusta...) Mutta minua kummastuttaa tässä vähän se, mitä ihmettä on tapahtunut, kun kahdessa eri paikassa virkailijat ovat nähneet merkinnät faksauksestani, mutta nyt yhtäkkiä mitään tietoa tästä vanhasta faksauksesta ei olekaan. Ja viime viikolla toimiston virkailija kaiken lisäksi oli sitä mieltä, ettei minun tarvitse soitella minnekään, vaan vain odottaa... Eihän tähän puljuun voi luottaa!

Kävin eilen iltapäivällä neljän aikaan faksaamassa paperini. Faksaaminen ei muuten ole ihan halpaa hommaa, 7 sivua maksoi 15 dollaria. Ja tämä oli nyt jo toinen kerta, kun jouduin faksaamaan paperini. Onneksi sentään ajokortin uusiminen tässä kohtaa on ilmaista.

Virkailija lupasi soittaa minulle vuorokauden kuluessa siitä, kun on saanut paperini. Luonnostelin tämän postauksen eilen ja kirjoitin siitä, miten en usko, että hän soittaa. Koska täällä nyt ei ylipäänsä oikein kannata luottaa siihen, että joku joskus palaa asiaan, jos niin lupaa, ja DMV:n kohdalla en ainakaan luottaisi tähän. Mutta olinpa väärässä! DMV yllätti positiivisesti, nimittäin virkailija soitti tänään ja jo heti aamusta.

Faksailemassa. Legal Presence -yksikköön ei saa faksailla papereita noin vain, vaan jokainen faksi pitää osoittaa tietylle henkilölle, jonka nimen saa puhelimessa. Tällä kertaa minun piti vielä virkailijan ohjeistuksesta kirjoittaa ylös se, että hän on luvannut soittaa minulle. Ja virkailija puhelimessa oli tosiaan tuo sama, jolle paperit on osoitettu. Tarvitsevat siis muistutuksen itselleen. 

Ilo jäi lyhyeen. DMV pettää näköjään aina ja useasti. Virkailija totesi minulle, ettei saanut Initial Verificationia. Kysyin, mitä ihmettä tämä tarkoittaa, ja hän selitti, että he tarkistavat jostain tietojärjestelmästä lailliset statukset, eikä kysely minun kohdallani tuottanut tulosta. Kuulemma L-viisumityypeissä verifikaation saaminen voi kestää. Aha. Okei. Minähän juuri faksasin hänelle paperit, jotka todistavat laillisen maassaolostatukseni, sekä kopion viisumistani. Luulisi sen riittävän, mutta näköjään ei.

Virkailija totesi minulle koittavansa saada verifikaation ensi viikolla uudelleen ja palaavansa asiaan. Toivotaan, että häneen voi luottaa uudelleen, mutta suhtaudun tilanteeseen aika pessimistisesti. Mikään tässä kuviossa ei nyt oikein vakuuta minua. Olen varmaan kohta samanlaisessa loopissa, jossa miehenikin oli ensimmäisen ajokorttinsa kanssa: 7 kuukautta byrokratian rattaissa ennen kuin DMV sai selkyyden hänen tilanteeseensa.

Sotku uuden ajokortin saamiseksi, Vol 2.

Vol 1 -postaus luettavissa täällä.

Tänään koitti 1. joulukuuta ja päivä, jolloin ajokorttini voimassaoloaika umpeutui. Uutta ei tietenkään ole vielä tullut postissa; postitinhan hakemukseni vasta vajaa kuukausi sitten. Ei auttanut kuin lähteä DMV:n (Department of Motor Vehicles) toimistolle hakemaan väliaikaista ajolupaa. Jos ei ole voimassaolevaa ajokorttia, liikennevakuutus ei ole voimassa, joten ei parane ajella ilman asianmukaisia papereita.

Menin Los Gatoksen, etelässä sijaitsevan pikkukaupungin DMV:n pisteeseen. Siellä ajoimme ajokokeemme, koska olimme kuulleet, että siellä on helppo ajokoe. Periaatteessa toimisto ei ole kaukana, reilun 20 kilometrin päässä, mutta koska olin liikkeellä ruuhka-aikaan, olisi ehkä voinut miettiä toisenkin kerran sitä, minkä DMV:n toimipisteen valitsee tällä kertaa, kun asia on pieni eikä sisällä ajokoetta. Niitä DMV:n toimipisteitä olisi nimittäin lähempänäkin (tosin ruuhka-aikaan joka suunta on tukossa, joten samapa tuo). Oli kuitenkin helppoa mennä sinne, missä on jo ollut.

DMV aukeaa kahdeksalta. Ajomatkani toimistoon kesti noin puoli tuntia ja olin paikalla vajaa 10 minuuttia ennen kahdeksaa. Oven edessä oli noin parisenkymmentä ihmistä odottamassa. Työntekijä jakoi lomakkeita, jotka piti täyttää jonossa ennen toimiston aukeamista.

Lomakkeen täyttöä jonossa. Ainoa kuva, jonka otin ja siitäkin tuli näköjään ihan epäselvä. Minulla oli hanskat mukana siltä varalta, että jonossa ulkona pitäisi odottaa kauan, mutta eipä tullut tarvetta. Takanani oleva nainen oli tavallisissa sisävaatteissa ja jonossa oli myös yksi mies sortseissa ja pari t-paidassa. Asteita taisi olla +6. Selvästi vain suomalainen osaa pukeutua oikealla tavalla...

Kun toimisto aukesi, jono ensimmäiselle vastaanottotiskille kulki niin nopeasti, että hyvä, että ehdin täyttää lomakkeeni valmiiksi. (Ensimmäinen kynä ei edes toiminut kunnolla, jouduin pyytämään uuden kynän.) Jos lappu ei ollut valmiiksi kokonaan täytetty tiskille mentäessä, jonosta olisi pitänyt astua sivuun. Minun vuoroni tiskille tuli siinä vaiheessa, kun muutama raksi vielä puuttui. Vedin allekirjoitustani lappuun siinä samalla, kun työntekijä oli jo tarttunut siihen. Lomake tuli kuitenkin asiallisesti valmiiksi ja sain käteeni odotusnumeron.

En ehtinyt edes istumaan penkeille ennen kuin vuoronumeroni jo tuli. Huh mitä tehokkuutta DMV:ltä, puljulta, joka on tunnettu hitaudestaan ja tuntien odotusajoista! Selitin asiani: ajokorttini umpeutuu tänään, olen hakenut uutta, mutten ole vielä saanut sitä. Virkailija tarkisti paperini, jotka todistavat laillisen maassaolostatukseni, ja passini. Sitten hän kysyi, koska olen postittanut hakemukseni ja sanoi, että tietokoneella on merkintä siitä, että Legal Presence -yksikkö aikoo käsitellä hakemukseni joulukuun alussa. Tämä yksikkö on siis se, jonne faksasin paperini ennen kuin postitin niitä minnekään, mutta yksikkö ei suostunut auttamaan minua marraskuussa, koska ajokorttini umpeutui vasta näin joulukuussa. Yritin selittää tälle toimiston virkailijalle, että kyseessä on kaksi eri asiaa: olen postittanut hakemukseni, mutta myös yrittänyt pyytää Legal Presence -yksikköä käsittelemään hakemukseni nopeasti, mitä he eivät tehneet. Työntekijää ei tuntunut kiinnostavan näin yksityiskohtainen ongelma. Hän ilmoitti uuden kortin tulevan postissa sitten, kun hakemukseni on käsitelty muualla. Tämän jälkeen hän suoritti minulle nopean näkötestin, koska käytän silmälaseja/piilareita ja käski minut valokuvajonoon.

En käsitä, miksi uusi valokuva otettiin. Jos uusi ajokorttini olisi tullut ajoissa postissa, en koskaan olisi joutunut nyt käymään toimistolla, eikä uutta valokuvaa näin ollen olisi. Uuteen korttiin olisi tullut vanha kuva. Mutta näköjään jos toimistolle menee, kuva otetaan. Onneksi valokuvajonossa oli vain kaksi ihmistä ennen minua. Odotusaika noin 2 minuuttia.

Sitten menin uudelleen samalle tiskille, tosin virkailija oli toinen. Hän lätkäisi käteeni väliaikaisen ajoluvan ja sanoi sen olevan voimassa kaksi kuukautta, vaikka siinä ajolupapaperissa lukee luvan olevan voimassa helmikuun loppuun saakka. Yritin vielä tarkistaa, eikö tämä ole voimassa kolme kuukautta, mutta virkailija toisti uudelleen voimassaoloajan olevan kaksi kuukautta. Minun käsitykseni siitä, kuinka monta kuukautta joulu-, tammi- ja helmikuu muodostavat, on siis eri kuin DMV:n.

Sitten yritin vielä kysyä uudelleen, mikä merkintä tietokoneella on Legal Presence -yksiköstä ja että onko hakemukseni muka käsittelyssä jossain vai pitäisikö minun soittaa sen perään. Tähän virkailija vastasi: "Didn't she (*osoitti vieressä istuvaa toista virkailijaa, joka auttoi minua ensimmäisenä*) already explain this to you?" Sitten virkailijat yhdessä sanoivat, että kyllä se kortti sieltä sitten tulee postissa eikä minnekään tarvitse soitella. DMV:llä ei kannata kysellä liikoja.

Ongelmahan tässä nyt vain on se, että huolimatta siitä, mitä tietojärjestelmässä mahdollisesti lukee, Legal Presence -yksikkö ei tee hakemukselleni yhtään mitään. Tiedän sen, koska he sanoivat minulle puhelimessa marraskuussa, että voin soittaa joulukuussa uudelleen, jolloin he ehkä voivat auttaa, mutta vain jos soitan. Ja varmaan pitäisi faksata ne kaikki paperit taas uudelleen. En jaksa ymmärtää, miksi hakemus uutta ajokorttia varten pitää postittaa jonnekin, jos kerta homma ei sillä tavalla ole selvä. Miksi tämän puljun byrokratia on niin hidasta?!

Toki voisin vain odottaa, että korttini tulee postissa. Mieheni odotti omansa kohdalla pari kuukautta, eikä mitään tapahtunut, joten en suhtaudu kovin luottavaisin mielin. On siis varmaan pakko soittaa Legal Presence -yksikköön ja katsoa, josko he näin joulukuussa voisivat laittaa pari tikkua ristiin.

Huvittavaa on toki myös se, miksei hakemustani voida käsitellä yksinkertaisesti tuolla toimistossa juuri silloin, kun siellä olen kaikkien papereideni kanssa hakemassa väliaikaista lupaa. Mieheni oli samassa tilanteessa kysynyt, eivätkö virkailijat voi todeta paperien perusteella, että uusi kortti voidaan myöntää ja laittaa sellaisen tilaukseen, mihin hän oli saanut tylyn vastauksen "ei". (Välihuomautus: koko uusimisprosessi varmasti jotenkin onnistuu myös toimiston kautta, jos tekee jotain taikatemppuja, mutta DMV:n lähettämän virallisen kirjeen ohjeistus on, että hakemus postitetaan ja that's it.)

No mutta joka tapauksessa minulla on nyt väliaikainen ajolupa helmikuun loppuun saakka. Olin ulkona DMV:n toimistosta noin 15 minuuttia yli kahdeksan. Vartti DMV:llä, huhuu! Aikamoinen ennätys! Kannattaa selvästi mennä ajoissa.

Kotimatka kestikin sitten 45 minuuttia aamuruuhkassa. Ehkä ensi kerralla voisi harkita jotakin toista DMV:n pistettä...

Kävin tänään kaverini kanssa syömässä korealaista ruokaa. Todella hyvää!

Kaikki seurasivat eilen vaaleja, mutta minä fanitin Les Millsin superstaraa

Eilen monet olivat liimautuneet kiinni televisioonsa seuraamaan ääntenlaskua. Minulla oli kuitenkin täysin toisenlainen agenda. Minä nimittäin istuin kaverini kanssa 1,5 tuntia ruuhkassa päästäkseni erään kuntosaliketjun järjestämään pieneen epäviralliseen Les Mills -tilaisuuteen, jossa oli Kylie Gates.

Jos ei ole LM-ohjaaja, tuo nimi ei sano mitään, ja kannattaa varmasti lopettaa tämän postauksen lukeminen tähän ja hypätä suoraan postauksen loppuun, jossa annan hyvän elämänohjeen. Jos sen sijaan on LM-ohjaaja, tuon nimen pitäisi sanoa paljonkin. Kylie Gates on yksi Les Millsin päähahmoista. Hän on Creative Director sekä Program Coach ainakin cxworxissa ja bodypumpissa ja ilmeisesti bodyflowssakin (bodybalance USA:n ulkopuolella). Jos ohjaaja ei ole perehtynyt koreografivihkojensa Credits-osioon eikä jaksa olla kiinnostunut siitä, kuka tyyppi tekee Les Millsissä mitäkin ja kuka on ohjelmien takana, jokainen bodypump- ja -flow ohjaaja tietää Kylien vähintään näiden ohjelmien Master Class -videoista.

Minä näin Kylien ekan kerran BP94-ohjelman videolla, sillä tällä ohjelmalla sertifioiduin. Jo silloin aloin ihailla häntä. Viisikymppinen nainen, mutta teräksisessä kunnossa ja aivan tolkuttoman upea ohjaaja. Aina kun hän on videoilla, seuraan hänen liikehdintäänsä paljon enemmän kuin muiden ohjaajien, sillä hänen tekniikkansa on aika täydellistä.

Kylie näyttää mallia siitä, miltä askelkyykyn kuuluu näyttää. Kuvan lähde tässä kuvassa olevan toisen LM-gurun sivuilta, täältä. 

Kylie oli nyt käymässä täällä Bay Arealla Les Millsin kotimaasta Uudesta-Seelannista. Les Mills lanseeraa täällä kokeiluformaattina barren ja vinyasa-joogan ja Kylie oli täällä yhden toisen Les Millsin huipputyypin kanssa kouluttamassa uusia ohjaajia. Minä en valitettavasti kuulunut sellaisiin onnekkaisiin, jotka olisivat olleet moisessa koulutuksessa, ja katsoin kateudella erään kaverini kuvaa, jossa hän poseerasi Kylien kanssa koulutuksessa. Toisin kuin joissakin Euroopan maissa (tai siellä Uuden-Seelannin suunnalla) asuvilla, USA:ssa asustelevilla on kohtalaisen harvoin mahdollisuus päästä näkemään LM:n isoja nimiä livenä. Kyllä jossain Tukholmassa vain LM-porukka ravaa jatkuvasti kuvaamassa videoitaan, mutta tämä USA nyt on tällainen takapajula...

Onneksi tämä kuntosaliketju, jossa koulutus järjestettiin, oli kuitenkin valjastanut Kylien ohjaamaan muutaman tunnin saleillaan. En tietenkään päässyt yhteenkään, sillä minulla oli omia tunteja samaan aikaan ja näistä Kylien tunneista ilmoitettiin tyyliin alle vuorokauden varoitusajalla.

Sen sijaan minulla oli mahdollisuus päästä Kylien vetämään, pumppiohjaajille tarkoitettuun kahden tunnin Upskilling-tilaisuuteen. Se vaati vain 50 kilometrin ajamista pahimpaan illan ruuhka-aikaan ja järkyttävimpään ruuhkasuuntaan. Epäröin hetken, viitsinkö lähteä. Matka-aika olisi jotain 1,5 tunnista 3 tuntiin, riippuen ihan siitä miten hyvä tuuri käy. Ja kyllä - matka oli vain 50 kilometriä. Tämä koulutuspaikka oli Piilaakson ulkopuolella eli siellä, josta tsiljoonat ihmiset matkaavat töihin Piilaaksoon ja totta kai töiden jälkeen takaisin kotiin. Yksityisautoillen totta kai.

Kaverini kanssa kuitenkin lopulta päätimme mennä yhdessä. Suhtaudumme LM-ihmisiin varmaan siten kuin jotkut muut ihmiset suhtautuvat julkkiksiin - suurella antaumuksella ja fanittamisella siis. Ja aika sellainen kerran elämässä -mahdollisuus tämä ehkä oli. Jopa mieheni totesi, että totta kai minun kannattaa mennä: jos Kylie tulee Uudesta-Seelannista, niin muutaman tunnin Bay Arean ruuhkissa ei pitäisi tuntua missään. Ajomatka sujuikin lopulta joutuisasti, kun oli kaverin kanssa puhuttavaa, ja olimme perillä jopa 1,5 tunnissa. Matkan aikana muuten mainitsin, miten minua hiukan harmitti missata uutiskanavien vaali-illan ohjelmat, mihin tämä kanadalaisamerikkalaiskiinalais-kaverini vastasi ihmetellen: "Why on earth would you like to watch that?" Yritin sitten selittää, miten tällaisena mamuna moisen seuraaminen livenä olisi hieno amerikkalainen kokemus. Kaveria hiukan nauratti.

Kylie oli livenä vielä upeampi kuin Master Class -videoilla. Kun kasvan isoksi, haluan olla kuin hän. Hän antoi paljon tekniikkavinkkejä, jotka olivat parempia kuin pumpin AIM1-koulutuksessa parisen viikkoa sitten sai. (Siitä on postaus lähes valmiina, olen vain laiska julkaisemaan.) Lisäksi hän neuvoi ohjauksessa ja kertoi muutamista uusista liikkeistä, joita on tulossa bodypumpin suuressa juhlaohjelmassa numero 100 ja myös ohjelmassa 101. Parasta oli kuitenkin se, että hän antoi ohjaajille tilaisuuden ohjata hetken aikaa jotakin kappaletta, mistä hän sitten antoi palautetta.

Tästä kuvasta creditit kuntosalin Area Group Exercise Managerille. Minä olen muuten tässä kuvassa keskellä eturivissä. 

Paikalla ei ollut montaa ohjaajaa (koska tästäkin tilaisuudesta ilmoitettiin vuorokauden varoitusajalla ja koska monilla ongelmana oli ruuhkan lisäksi esimerkiksi sellaiset kummalliset asiat kuin lapset, muu perhe tai työ, haha). Kovin moni ohjaaja ei ilmoittanut haluavansa ohjata, vain 7 nosti kätensä ylös Kylien kysyessä. Itse asiassa Kylie sanoi, että hän yllättyi näinkin suuresta halukkuudesta, sillä yleensä kuulemma ohjaajia alkaa tässä kohtaa pelottaa eikä kukaan halua ohjata hänen edessään.

Minä ohjasin. Hermostutti ja jännitti, mutta jos minulla on kerran elämässäni mahdollisuus saada henkilökohtaista palautetta naiselta, joka kouluttaa kaikki Master Class -videoilla olevat ohjaajat, varmasti tartun sellaiseen tilaisuuteen. Ohjasin olkapääbiisin ja sain oivallista palautetta, sekä rakentavaa että kehuvaa. Kylie kehui punnerruksiani hyvin voimakkaiksi. Olin taivaissa. :) Sain myös palautetta äänenkäytöstäni ja siitä sain palautetta paljon myös AIM1-koulutuksissa, joten itsereflektiolle on nyt hyvät lähtökohdat.

Olimme aika haltioissamme kaverini kanssa, kun lähdimme tilaisuudesta myöhään illalla. Euforia katosi kyllä hetkessä, kun ennen kotimatkaa katsoimme netistä vaalituloksia ja tajusimme, kuka hyvin todennäköisesti tulee voittamaan.

Menomatka kesti sen 1,5 tuntia, mutta kotimatka hujahtikin 30 minuutissa, koska pahaa ruuhkaa ei enää ollut yhdeksän jälkeen illalla ja koska suuntakin oli eri. Täällä matkaa on siis ihan turha mitata maileissa tai kilometreissä, kun erot matka-ajoissa ovat tuota luokkaa.

Kotona menikin sitten myöhään yöhön tätä upeaa kokemusta ja vaalijärkytystä sulatellessa. Kalifornia on harvinaisen fiksu osavaltio, ei voi muuta sanoa. Ja #Calexit on jo ilmiökin, lue vaikka Ilta-Sanomista. Vaalien tulos on tietenkin järkyttänyt monia, mutta minä en liiku paikoissa, joissa puhuttaisiin politiikasta. Sain kuitenkin aamupäiväisen pumppituntini jälkeen tietää, että eräs osallistujani oli ollut lähes kyynelissä tunnin aikana (hän oli sijoittunut siten, että näin vain hänen profiilinsa, enkä huomannut tunnin aikana mitään erikoista), sillä hän kuuluu syntyperältään vähemmistöön, jota tämä tuleva presidentti on parjannut, haukkunut ja uhannut ajaa pois koko maasta. Tunnin bodypump oli kuitenkin antanut tälle osallistujalle voimaa ja tunnin jälkeen hän kirjoitti naamakirjassa kommentin siitä, miten liikunta auttaa häntä monellakin eri tavalla.

Sanon siis tämän: harrastakaa liikuntaa hyvät ihmiset. :)

Sotku uuden ajokortin saamiseksi, Vol 1.

Ajokorttini on umpeutumassa joulukuun alussa, koska mieheni ensimmäinen työlupakin umpeutuu silloin. Viime viikolla faksasin jatkuvan laillisen maassaolostatukseni todistavat paperit DMV:n (Department of Motor Vehicles) Legal Presence -yksikköön, jotta he käsittelisivät uuden ajokorttini nopeasti. Tähän DMV:n yksikköön saa luvalla faksata paperit, mutta paperit pitää osoittaa tietyillä (nimi)kirjaimilla tietylle henkilölle ja puljuun pitää soittaa viikko faksauksen jälkeen tarkistaakseen, että paperit ovat menneet perille ja ettei mitään puutu. Tuonne taitaa mennä aikamoinen läjä paperia, kun kerta viikko kestää ennen kuin paperit saadaan järjestykseen.

Kuva Disneyn elokuvasta Zootopia. Elokuvassa on kohtaus, jossa DMV:n virkaijat esitetään laiskiaisina (engl. sloths). Aivan hervottoman hauska, mutta aukeaa ehkä vain niille, jotka ovat joutuneet asioimaan DMV:n älyttömän hitaitten työntekijöiden ja byrokratian rattaiden kanssa. 

Tänään sitten soitin. Aamupäivällä ja päivällä ei päässyt edes jonoon, koska linjat olivat niin tukossa, mutta kolmen jälkeen puheluni viimein sujahti jonoon. Jonottelua kesti ainakin tunnin. Lopulta joku maailman tympein mies vastasi puheluun tokaisemalla heti ensimmäiseksi "Give your license number now, please". Minuutin hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: "And your name". Sitten taas minuutti hiljaisuutta, minkä jälkeen hän tokaisi: "You've faxed your papers? Hold, please" ja katosi jonnekin hyvin pitkäksi aikaa. Niin pitkäksi, että ajattelin hänen lähteneen kahvitauolle. Hän meni varmaan hakemaan sitä tyyppiä, jonka nimikirjaimilla faksasin paperit viikko sitten.

Lopulta joku nainen tuli puhelimeen ja ilmoitti, etteivät he voi tehdä hakemukselleni mitään. Nyt on marraskuu ja paperit, jotka toimitin, osoittavat laillisen maassaolostatukseni vasta joulukuusta alkaen. Luonnollisesti, koska nykyinen korttini on voimassa joulukuulle niin kuin alkuperäinen maassaololupanikin ja koska tarvitsen uuden kortin vasta joulukuusta alkaen, sillä siitä alkaen minulla on myös se uusi maassaololupa.

Emme olleet naisen kanssa ollenkaan samoilla linjoilla, sillä minä puhuin ajokortistani, hän puhui väliaikaisesta ajoluvasta. Hän käski minun mennä hakemaan väliaikainen lupa DMV:n toimistolta, koska he eivät sellaisia puhelimitse voi myöntää. Mutta kun en tarvitse väliaikaista ajolupaa, tarvitsen uuden ajokortin joulukuusta alkaen, minä yritin. Nainen ei ymmärtänyt tai ei halunnut ymmärtää. Hän kysyi, onko minulla tällä hetkellä laillinen maassaolostatus, koska paperit kertovat statukseni vasta joulukuusta alkaen. No on on, ei kai minulla umpeutuvaa ajokorttiakaan voisi muutoin olla. Sitten hän puhuu jotain käsittämätöntä siitä, etteivät he voi tehdä mitään, koska lupani "expires less than in 60 days". Tässä nyt ei ole mitään järkeä, ei periaatteessa eikä käytännössäkään, sillä ko. yksikkö myönsi miehelleni uuden ajokortin sen jälkeen, kun vanha oli jo umpeutunut.

Nainen puhelimessa tajuaa jossain vaiheessa itsekin, ettei missään ole mitään järkeä, käskee minun odottaa ja ilmeisesti konsultoi jotakuta muuta. Sitten hän lopulta palaa ja käskee uudelleen minun mennä DMV:n toimistolle hakemaan väliaikainen lupa. Yritän kysyä, miksi he eivät voi myöntää minulle uutta ajokorttia joulukuusta alkaen, koska nykyinen korttini on voimassa joulukuun alkuun. Nainen ilmoitti, etteivät he voi tehdä mitään ennen joulukuuta. En ihan ymmärrä vastausta. Nainen ei varmaan ihan ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää kysymystä.

Lopulta hän totesi, että voin soittaa heille uudelleen joulukuussa, jolloin paperini ovat voimassa. Öh, okei. Whatever. En jaksa vängätä vastaan, koska DMV:n virkailijoiden kanssa on ihan turha yrittää käydä vastavuoroista keskustelua. Joudun siis näköjään loppujen lopuksi kuun vaihteessa vierailemaan pitkästä aikaa DMV:n toimistolla, jotta saan väliaikaisen ajoluvan, koska selvästikään en saa uutta korttiani ennen kuin tämä vanha umpeutuu. En olekaan käynyt toimistolla ajokokeeni jälkeen.

Tämä Legal Presence -yksikkö on selvittänyt mieheni ajokorttiasiat jo kahdesti, joten luottomme tätä yksikköä kohtaan oli jotenkuten olemassa, mutta nyt se kyllä katosi. Toistaiseksi en ole postittanut ajokorttihakemustani DMV:lle siten kuin mestan ohjeissa neuvotaan tekemään, koska sitä kautta uutta korttia saa odottaa kuukausia ja koska tämä Legal Presence -yksikkö vaikutti nopeammalta keinolta. (Saimme tietää tästä yksiköstä silloin, kun mieheni ensimmäinen ajokortti katosi jonnekin byrokratian syövereihin. Yksikön puhelinnumeroa ei taida olla listattuna DMV:n nettisivuilla, sen olemassaolo pitää vain saada tietää.) Nyt näyttää siltä, että tällä samalla vaivalla postitan nuo paperit. Onpahan sekin sitten tehty, jos tämä epämääräinen yksikkö ei joulukuussakaan suvaitse auttaa minua.

Katsotaan kuinka monta osaa tähän postaussarjaan vielä tuleekaan. HUOH.

Jotta ei jää itkun maku suuhun, voi katsoa vaikka sen Zootopia-elokuvan laiskiaiskohtausta ja johan alkaa naurattaa.

Kamaa avolavoilla

Aika nopeasti sen jälkeen, kun muutimme Piilaaksoon, sain täällä jo pidempään asuneilta neuvon: Älä koskaan aja motarilla sellaisten avolava-autojen perässä, joilla on jotain kamaa siellä lavalla. Tai sellaisen auton perässä, jonka katolla on tavaroita. Tai minkään tyyliin rakennus- tai siivousfirman auton perässä, jos niitä rakennus- ja siivousvälineitä on kuljetuksessa.

Syyhän on totta kai se, että tavarat saattavat hetkenä minä hyvänsä pudota auton kyydistä, etenkin siellä motarilla, jossa vauhti on nopea. Moiset neuvot soveltuvat tietenkin varmasti mihin tahansa maahan, mutta fakta on se, että täällä näkyy niin omituisia virityksiä, että tätä suomalaista vähän hirvittäisi, ellen olisi jo totaalisen tottunut paikalliseen meininkiin. Tikkaita ja siivousvälineitä, jotka sojottavat ulos avonaisesta takaluukusta tai pakettiauton takaovista ja jotka on sidottu kiinni vain yhden huteran narun avulla jos silläkään... Avolavoja, joiden lavalla on kaikkea huonekaluista ja irtonaisista patjoista romuihin ja roskiin eikä mitään ole kiinnitetty, auton vauhti lähemmäs 80mph (120 km/h)...

Meidän autohallissa otettu kuva. Kyseinen auto on jonkun roska-/siivousfirman, joka käy keräämässä meidän roskahuoneesta kaiken sinne hylätyn romun ja kuljettaa sen näköjään juuri tällä tavalla: kamat heitetään lavalle ja lähdetään matkaan. 

Laki tietenkin määrittelee, miten tavarat ja lastit pitää kiinnittää. Lailla ei kuitenkaan ole aina paljon merkitystä todellisuuden kannalta. Aivan samalla tavalla laki määrittelee nopeusrajoituksenkin (yleensä motareilla 65mph), mutta käytännössä nopeusrajoituksen määrittelee se, miten nopeasti autot ajavat minäkin hetkenä (yleensä lähemmäs 80mph)... Poliisi sakottaa, jos sattuu paikalle ja jos tekee mieli sakottaa.

Koska Kalifornia jakaa rajan toisen maan kanssa, sekin aiheuttaa oman haasteensa. Piilaakso on kaukana tästä kahden maan rajasta, mutta moottoritie 101 kulkee läpi Kalifornian ja myös täällä Piilaaksossa esimerkiksi juuri tällä motarilla näkyy autoja tai rekkoja, jotka ovat todennäköisesti tulleet sieltä rajan takaa. "Älä koskaan aja niiden lähellä, niiden käsitys turvallisesta lastin kiinnityksestä on ihan erilainen kuin täällä on", olen kuullut useammankin ihmisen toteavan. Rasismia, realismia vai molempia? Voin sanoa, että ainakin tuota keskimmäistä.

Vähän epäselvä kuva, auton ikkunan läpi otettu, mutta tuolla oli kasa kaikenmaailman romua, jota ei oltu kiinnitetty. Enkä kyllä sanoisi, että noiden tikkaidenkaan kiinnitystapa olisi näyttänyt kaikkein turvallisimmalta.

Kaikenlaista on siis tullut nähtyä. Ja aina, kun näen, vaihdan kaistaa mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas kyseisistä ajoneuvoista. Pahin oma kokemukseni on ollut se, kun olen liittynyt motarille yhden sellaisen betoniauton perässä. Tämä kuski oli ilmeisesti unohtanut sulkea jonkin olennaisen jutun, sillä kun auto kiihdytti motarilla, sieltä alkoi lennellä jotain pieniä kiviä (?) suoraan minun autooni. Kaverini oli kyydissäni ja yritti saada auton rekkarin ylös siinä onnistumatta, minä lähinnä panikoin kaistan vaihtamista kaiken sen liikenteen keskellä ennen kuin pienet kivet ehtisivät muuttoa isoiksi betonimöykyiksi tai vastaaviksi. Vain etulasiin tuli pieni kolhu. Onneksi. Ikävin, mitä olen nähnyt, ovat avolava-autot, joiden lavalla on koira tai koiria ilman mitään kiinnitystä. Olen tainnut nähdä tällaisen pari kertaa. Laki totta kai kieltää hyvin tiukasti eläimien kuljetuksen avolavalla ilman asianmukaisia kiinnityksiä. Tällainen näky onkin kohtalaisen harvinainen täällä päin, jokin raja ihmisillä sentään tuntuu olevan.

Kummallisin näkemäni on kuitenkin tämä: Eräänä aikaisena lauantaiaamuna, kun ajoin ohjaamaan tuntiani, näin motarilla tavallisen henkilöauton, jonka katolla oli iso kasa jättikokoisia pehmoleluja. Sellaisia, joita huvipuistoista voi voittaa. Ne oli sidottu muutaman köyden kanssa katolle erittäin huteran näköisesti. Auto oli pysähtynyt motarin reunaan ja kuski oli kiristelemässä köysiä. Olin hieman hämmentynyt ja olisin halunnut tietää tarinan tämän tilanteen takana. Hämmentyneemmäksi kuitenkin muutuin, kun joidenkin viikkojen kuluttua, jälleen samaan aikaan lauantaiaamuna ja samalla motarilla, näin uudelleen tällaisen auton, jonka katolla oli kasa jättipehmoleluja. Otusten jalat ja kädet vain lepattivat auton vauhdissa. Varmaan se oli sama auto. Kyseinen motari johtaa lopulta Santa Cruziin, jossa on huvipuisto, joten ehkä tämä auto oli menossa sinne. En tiedä, mutta haluaisin kyllä tietää. Nykyään joka lauantainaamu odotan, että tämä auto ilmestyy jostain piristämään aamuani, sillä se on kyllä kohtalaisen huvittava näky. Jos jotain lentää minun autoani päin edessä olevasta ajoneuvosta, jättikokoinen pehmolelunalle on ehdottomasti parhaimmasta päästä.

Kuoppaisa tie

Kaliforniassa tiet ovat todella huonossa kunnossa. Kun ensimmäisiä kertoja ajoin täällä autolla, luulin koko ajan, että vähintään yksi rengas on puhki, koska tuntuma ja ääni oli sen tasoista. Sittemmin tajusin, että kyse on vain teiden huonosta kunnosta. On kuoppaa, railoa, epätasaista pintaa ja ties mitä. Teitä ei ole yleensä asfaltoitu, vaan ne ovat jotain muuta materiaalia (jotain betonia?), ehkä sitä, mitä Suomessa laitetaan asfaltin alle...? En osaa sanoa tarkemmin, joku minua fiksumpi voi valaista asiaa. Autojen määrä on valtaisa ja liikenne suurta, joten teitä ei ole järkeä asfaltoida, eivätkä ne tietenkään millään voi pysyä hyvässä kunnossa miljoonien autojen kuluttaessa niitä jatkuvasti.

Olen kuullut sanottavan, että Kaliforniassa on USA:n korkein verotus autoiluun liittyen, mutta silti huonokuntoisimmat tiet. En tiedä, pitääkö paikkansa, enkä tosiaan ala nyt kaivaa mitään tilastoja. Mutta voin sanoa, että sen verran, mitä olen vähän muissa osavaltioissa ajanut (Teksas, Arizona, Nevada), ero tuntuu huomattavalta. Arizonasta ja Nevadasta Kaliforniaan ajaessa eron huomasi lähes heti, kun ylitettiin osavaltion raja.

Tie ei ole märkä, vaan epätasainen ja kulunut. Ja tämä on ihan kohtalaisen hyväkuntoinen tie näillä nurkilla.

Tällä hetkellä tiet ovat vielä huonommassa kunnossa kuin aiemmin. Minä olen tässä kuukausien ajan ihmetellyt, miksi ihmeessä motareille ja teille on ilmestynyt kauheita kuoppia. Ainahan täällä kuoppia ja railoja näkee, mutta nyt niitä on näkynyt kamalan paljon ja ihan meidän lähikulmillakin. Sitten sen tajusin. El Niño ja sen sateet. Pelastavat luonnon kuivuudelta ja Kalifornian vesipulalta, mutta tuhoavat huonolaatuiset tiet, kun ne yhdistetään kovaan liikenteeseen.

Tämä kuva on isolta tieltä, joka menee ihan meidän talon vierestä. Lähde: Gary Reyes/Bay Area News Group, kuva täältä.

Rankkasateet aiheuttavat huonolaatuisiin teihin potholeja eli kuoppia. San Jose Mercury News uutisoi pari päivää sitten, että Bay Arealle on tullut tuhansia kuoppia, eniten sitten viiteen vuoteen (linkki).

Pieni pothole. Tämäkin kuva on ihan meidän kotinurkilta. Lähde sama kuin edellisessä kuvassa.

Eivät ehkä näytä ärsyttäviltä tai vaarallisilta, mutta ovat ainakin ensimmäistä. Vauhti kun täällä on yleensä aika kova, niin ei ole kiva osua tuollaiseen.

Mutta kyllä potholet vaarallisiakin toki ovat. Ainakin, jos kyse on isommasta kuopasta, sinkholesta. San Franciscossa tällainen sinkhole meinasi eilen nielaista Uber-taksikuskin auton.

Kuoppa yllätti autoilijan? Lähde: KGO-TV, kuva täältä.

Näyttää jo vähän vaarallisemmalta vai mitä? Ja tuo on vielä pieni sinkhole. Vuonna 2014 SF:ssa oli esimerkiksi tällainen:

Lähde: NBC Bay Area, kuva täältä.

Niin että tällaista menoa täällä. Mites muualla? Olen kuullut sinkholeista, jotka nielaisevat mukanaan kokonaisia taloja. Niin ja kyllähän ne mudslidet ja muut täällä Kaliforniassakin vievät taloja mukanaan sekä kukkuloilta että meren rannalta. El Niñoa kirotaan siis monesta syystä.