tiistai 5. kesäkuuta 2018

Niin ne ajat muuttuvat: kuntosalin takarivistä kulttuurishokin kourista salin eteen ohjaamaan ryhmäliikuntatuntia

Naamakirja muistutti minua viime viikolla tasan neljä vuotta sitten tehdystä statuksesta:


Juuri kun on hiestä litimärkä ja punainen kahden tunnin kovan treenin jälkeen, on amerikkalaisen mielestä oiva hetki esittäytymisille ja kuulumisten vaihtamiselle. Tosin kai se oli jo aikakin, kun ollaan oltu ainakin 4:llä samalla tunnilla. Kaipaan Motivusta ja suomalaisuutta - kaksi vuotta samoilla tunneilla, eikä koskaan edes tervehditty!


Tuolloin neljä vuotta sitten olin asunut San Josessa noin kaksi kuukautta. Olin liittynyt eräälle kuntosalille ja alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla. Koin montakin erinäistä kultuurishokkia tuolla salilla. Ihmiset tervehtivät toisiaan, jopa juttelivat toisilleen ja olivat niin iloisia jumpatessaan... En ollut tottunut moiseen Turussa jumppatunneilla, joissa kävin parikin vuotta samojen ihmisten kanssa. Juuri kukaan Turussa ei paljoa puhellut toisilleen, elleivät sattuneet olemaan toistensa tuttuja tai kavereita ja elleivät kuuluneet samaan "klikkiin". (Tämä on totta kai puhtaasti vain ja ainoastaan minun oma kokemukseni.)

Minä olin San Josen kuntosalilla ehkä erikoisuus, sillä en ottanut osaa small talkiin. Hengailin jumppasalissa takarivissä omissa oloissani. Toki nopeasti opin, että tuntemattomia muita osallistujia tervehditään vähintään siinä vaiheessa, kun on oltu parilla samalla tunnilla. Mutta siihen se jäi. Ohjaajille en puhunut koskaan, lähinnä vain tervehdin. Ei kai nyt suomalainen puhu jumppaohjaajalle, ellei ole ihan vakkarikävijä, hah! Mutta San Josen salilla small talkia oli ilmassa aina. Minä tutkin ilmastoa salaa ja naputtelin kotona blogipostauksia kulttuurishokeistani.

Nyt neljä vuotta myöhemmin näin tuon kirjoittamani statuksen ja yritän muistella, millaista tuo aika oli. Ne bodypump-tunnit, joilla tuolloin nelisen vuotta sitten kävin, ovat edelleen salin aikataulussa. Minä olen nykyään niiden tuntien ohjaaja. Muistikuvani menneestä ovat hiukan hataria. Muistan kyllä täsmälleen sen paikan, johon aina hakeuduin tunneilla. Muistan edelleen, miten vähän kammoksuin sitä, kun joku yhtäkkiä tuli puhumaan minulle. En ole unohtanut, miten shokissa olin, kun ihmiset high-fivettivat toisiaan tunneilla ja hihkuivat ja jopa taputtivat käsiään joidenkin kappaleiden jälkeen. Enkä ole unohtanut sitä, miten tietyllä tavalla vähän pelkäsin erästä ohjaajaa, joka veti tuntejaan sellaisella asenteella, johon en todellakaan Suomessa ollut tottunut. Monet osallistujat juttelivat hänen kanssaan, mutta minä en koskaan sanonut mitään. Saavuin tunneille, menin takariviin, ja tuntien päätyttyä hipsin nopeasti pois.

Tuollaista menoa jatkui vuoden ajan, kunnes juuri tuo vähän pelkäämäni ohjaaja asteli minun luokseni sinne takariviin ja muutti elämäni kertaheitolla. Tuo ohjaaja, jota myös mentorikseni olen kutsunut, on kertonut monille erinäisille ihmisille siitä todella ujosta takarivin tytöstä, joka salin eteen lopulta päästyään muuttui totaalisesti. "She is so quiet and shy, never speaks to anyone, but then she comes to the front of the room, takes the mic and completely blows me away" ja sitä rataa.

Nykyään minä olen se, jonka mieleen ei edes tulisi olla kyselemättä nimiä ja kuulumisia, oli ilmassa hikeä tai ei. Ei siksi, että kontaktien luominen on osa työtäni totta kai, vaan siksi, että kohteliaisuus, ystävällisyys ja kanssaihmisen huomioiminen ovat niitä parhaimpia asioita, joita amerikkalainen kulttuuri sisältää. En enää koe tervehtimistä ja esittäytymistä shokkina tai toisen yksityisyyden loukkaamisena. Koen sen kohteliaana eleenä.

Olin aina ennen yksinäinen puurtaja, vaikka rakastinkin nimenomaan ryhmäliikuntaa. Olen kuitenkin hahmottanut jumppatunteja Piilaaksossa ohjatessani sen, että ryhmäliikunta on ryhmäliikuntaa nimenomaan sen ryhmän takia. Kaikille se ryhmä ei ole tärkein pointti, eikä sen tarvitse olla, mutta joillekin se saattaa olla kuin pelastusrengas. Tämän vuoksi arvostan suuresti amerikkalaista tapakulttuuria kiinnittää huomiota tuntemattomaan kanssaihmiseen. Ryhmäliikunnan ohjaajalla on kova työ sitouttaa uusi ihminen uuteen treeniin, mutta ohjaaja saa olla tyytyväinen tietäessään, että ryhmäkin pitää uudesta tulokkaasta huolta.

Jos Turussa jumppatunneilla vain tutut puhuivat toisilleen, San Josessa jumppatunneilla kaikki ovat tuttuja toisilleen - yhdistäähän ihmisiä se sama ryhmäliikuntatunti. Mitään muuta siihen ei tarvita.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Sertifioitu Les Millsin BODYFLOW® / BODYBALANCE® -ohjaaja

Jee, olen saanut sertifikaatin ohjata Les Millsin BODYFLOW® (Suomessa ja muualla USA:n ulkopuolella nimellä BODYBALANCE®) -formaattia. Osallistuin koulutukseen maaliskuun lopussa. Lopulliseen sertifiointiin Les Mills vaatii kokonaisen tunnin ohjaamisen, tunnin videoimisen ja tallenteen lähettämisen LM:n arvostelijoille. Tein videoni viime viikon lauantaina, kun sijaistin yhden tunnin, eli tein videoni siis täysin oikeiden osallistujien kanssa. Arvostelupalautteen sain torstaina, samoin sertifikaattini, joten videoni arvosteltiin todella nopeasti.
Olen nyt kansainvälisesti sertifioitu ohjaamaan bofyflowta. Mutta missään muualla kuin USA:ssa tämä formaatti ei kulje nimellä bodyflow, vaan nimellä bodybalance. Sitä ei kuitenkaan mainita todistuksessa.
Odotin videoni tekemisessä tällä kertaa aika kauan, yli kuukauden. Yleensä olen kuvannut videoni nopeasti koulutusten jälkeen (bodysteppia lukuun ottamatta, mutta silloin viivästys johtui terveysseikoista). Nyt en jotenkaan saanut aikaiseksi, kun oli New Yorkin reissua välissä, flunssaa ilmassa ja yleistä laiskuuttakin lähistöllä. Oli kyllä toki hyvä antaa ajan vähän kulua ja miettiä koulutuksessa oppimaani. Ennen ensimmäistä sijaistustuntiani ja videoimistani kävin tiimiohjaamassa yhden toisen ohjaajan tunnilla kaksi kertaa, harjoittelin hiukan itsekseni ja sitten päätin vain hoitaa homman pois alta.
Les Millsin arvostelijan mielestä flexibility on selvästi suurimpia vahvuuksiani. Itse olen eri mieltä. Koen olevani kankea kanki. En kuitenkaan näytä sitä ulospäin. :D 
Bodyflow / bodybalance on 5. Les Millsin formaatti, jota saan nyt ohjata. Ohjaan sen lisäksi bodyattackia, bodypumppia, bodysteppia ja cxworxia. Lisäksi ohjaan Jillian Michaelsin bodyshred-formaattia, joten kaiken kaikkiaan bodyflow on nyt 6. formaattini. Flow on kuitenkin ainoa ns. rauhallisempi formaatti, jota ohjaan. Eräs kollega totesikin minulle juuri, että "so you teach all the high-intensity crazy stuff". Jepjep. Bodyflown kaltainen ohjelma tulee siis todella tarpeeseen kropalleni, vaikkei se nyt mikään heppoinen venyttelytunti olekaan.
Ohjaan vain formaatteja, joita rakastan, ja neuvoni kaikille kuuluukin, että jos valitsemasi liikunta (oli se mitä tahansa) ei saa sinua hymyilemään, etsi hyvä ihminen itsellesi jokin toinen tapa liikkua! 
Olen myös saanut jo ensimmäisen oman bodyflow-tuntini. Aloitan ohjaamaan oman tunnin ensi lauantaista alkaen. En ole ohjannut viikonloppuisin omia tunteja pariin vuoteen - hankin viikonloput vapaaksi aikoinaan ääniongelmieni takia. Päätin kuitenkin nyt uhrata yhden tunnin lauantain aamupäivästäni bodyflowlle. Tämä formaatti antaa ihanan kevyen ja raukean fiiliksen, joten kroppani ei joudu liian kovalle koetukselle (ainakaan toivottavasti). Sitä paitsi haluan oman säännöllisen tunnin heti tähän alkuun, jotta pääsen kunnolla tämän formaatin ohjaamisen pariin.
Bodyflown pilates-puolella. Selvästi pitäisi ohjata niskan asentoa vieläkin enemmän, kun katson osallistujien niskan asentoa... Olen muuten kohtalaisen tunnettu säännöllisten osallistujieni keskuudessa siitä, että puhun niskan asennosta kutakuinkin aina bodypump-tunneillani. 
En malta odottaa, että pääsen ohjailemaan bodyflowta. Varsinkin kun tuntini on uudella salilla, joka on juuri auennut ja tuonut bodyflown ohjelmistoonsa. Kyseessä on iso kuntosaliketju, joka aukaisi juuri nyt viikonloppuna uuden toimipisteen kohtalaisen lähelle kotiani. Tämä saliketju ei ole aiemmin tarjonnut bodyflowta tällä alueella ollenkaan, joten pääsen ohjaamaan tätä formaattia nyt asiakkaille, jotka ovat todennäköisesti aivan uusia bodyflown parissa. Mikäs sen kivempaa kuin päästä flown pariin ihan uusien ihmisten kanssa. Vähän minua kyllä jännittääkin!

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä Broadwaylla New York Cityssa

HUOM! Postaus sisältää pienen spoilerin. Ei pilaa kokemusta, mutta jos et tiedä yhtään mitään etkä haluakaan tietää, ei kannata lukea.


Meidän syymme mennä New York Cityyn kaksi viikkoa sitten oli Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä. Vihdoin ja viimein tämä esitys rantautui Yhdysvaltoihin! Olen toivonut tätä siitä asti, kun näytelmä aukesi Lontoossa kesällä 2016. Pari vuotta siihen meni, mutta odotus palkittiin totta kai. Itse asiassa en kyllä missään vaiheessa uskonut oikeasti pääseväni katsomaan tätä näytelmää, sillä uskoin sen myyvän loppuun hetkessä.

San Josesta Kaliforniasta New Yorkiin teatteriin lähteminen on vähän sama kuin Suomesta lähtisi teatteriin jonnekin Espanjaa ja Etelä-Eurooppaa hiukan kauemmaksi. Matkaa on yli 4700 kilometriä, lentoaikaa yleensä yli 5 tuntia ja aikaeroakin 3 tuntia. USA on aivan liian iso maa... Matka oli kuitenkin täysin tämän esityksen arvoista! Ainakin jos on todellinen Harry Potter -fani niin kuin minä olen.
Lyric-teatterin julkisivu Broadwaylla.

Mikä ihmeen Harry Potter and the Cursed Child?


Heti alkuun: Harry Potter and the Cursed Child ei ole J. K. Rowlingin kirjoittama kirja. Kyseessä on Jack Thornen kirjoittama näytelmä. Tarina perustuu Rowlingin, Thornen ja näytelmän ohjaajan John Tiffanyn alkuperäistarinaan. Tarina alkaa siitä, mihin viimeinen Rowlingin Harry Potter -kirja päättyy epilogissaan: Harry Potterin ollessa 37-vuotias ja kolmen lapsen isä.

Näytelmä on jaettu kahteen eri esitykseen, Part I ja Part II. Esitykset voi katsoa joko samana päivänä tai eri päivinä. Me katsoimme esitykset samana päivänä, sillä käytännössä muuhun ei ollut mahdollisuutta, kun kyseessä oli viikonloppu. Siinä oli istumista yhdelle päivälle: molemmat osat kestävät väliaikoineen noin 2 tuntia 40 minuuttia.

Alkuperäinen Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä aukesi Lontoon West Endissa kesäkuussa 2016. New Yorkin Broadwayn virallinen ensi-ilta Lyric-teatterissa oli 22. huhtikuuta 2018. Me näimme esityksen ennakkonäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Lyric-teatteri on remontoitu tätä näytelmää varten ja sisustettu Harry Potter -maailmaan liittyvin pienin yksityiskohdin. Upea kokonaisuus, teatteri näytelmineen.
Teatterin seiniin on maalattu esimerkiksi suojeliuksia (engl. Patronum) käyttäen lauseita ja sanontoja näytelmästä.
Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä on kallein ikinä Broadwaylla oleva näytelmä (huom. ei musikaali): näytelmän tuominen Broadwaylle on kustantanut huikeat $68.5 miljoonaa. Tosin tästä $33 miljoonaa on mennyt Lyric-teatterin tyhjentämiseen (ilmeisesti Cirque du Solei ajettiin pois tieltä) ja remontoimiseen. Ilmeisesti näytöksen kustantamiseen on mennyt tuosta kokonaissummasta $35.5 miljoonaa, kun yleensä Broadway-näytelmät maksavat vain noin $3-5 miljoonaa ja musikaalispektaakkelitkin harvoin ylittävät $25 miljoonaa. (Lähde: The New York Times.)

Lippujen saaminen


Lontoossa tämä näytelmä on myynyt itsensä loppuun ensi-illasta lähtien seuraavat 24 kuukautta. Siihen oli siis syynsä, miksi pelkäsin, etten saisi lippuja Broadwayn esitykseen. Luulin myös lippuja ostaessani näytelmän tulevan Broadwaylle vain muutamaksi kuukaudeksi, mutta kyllä se esitys siellä tulee pyörimään. Lippujen saaminen silloin, kun liput ensimmäistä kertaa tulivat myyntiin viime syksynä, ei todellakaan ollut ihan helppoa, mutta tällä hetkellä lippuja saa kyllä ostettua, jos jotakuta kiinnostaa.

Viime syksynä ensimmäisten lippusatsien tullessa myyntiin piti ensin rekisteröityä viralliseksi ostajaksi. Kaikkien rekisteröityneiden kesken arvottiin koodi, jolla oli mahdollista yrittää ostaa liput sinä päivänä, kun liput tulivat myyntiin. Minä, mieheni ja pyynnöstäni yksi kaverini rekisteröidyimme. Kukaan meistä ei saanut arvonnassa koodia. Hyväksyin sen, etten varmastikaan pääse näytelmää näkemään. Kuitenkin sitten sinä päivänä, kun liput tulivat myyntiin, muutaman tunnin kuluttua lippupalvelun aukeamisesta puhelimeeni kilahti koodi tekstiviestillä. Uusia koodeja laitettiin jakoon päivän aikana, sillä lippuja oli vielä jäljellä. Sain siis liput ostettua, vaikka vapaat näytökset hupenivatkin silmissä nettipalvelussa. Myöhemmin päivän aikana myös miehelleni ja lopulta myös kaverilleni kilahti koodit. Liput eivät siis todellakaan myyneet loppuun niin nopeasti kuin olisi voinut kuvitella, mutta ensimmäisen päivän iltana kaikki sen hetkiset näytökset oli myyty loppuun. En tiedä, olivatko kyseessä vain ennakkonäytökset, sillä kuten jo sanoin, lippuja on tällä hetkellä tarjolla.
Kuka tietää, kenen suojelius on tämä? 10 pistettä ja aito HP-fanin merkki sille, joka tietää. :)
Valitettavasti halvimmat liput myytiin loppuun nopeasti. Minä jouduin ostamaan toiseksi kalleimmat: me maksoimme lipuista yhteensä $756 eli noin 620 euroa. Päälle tuli kamalasti käsittelykuluja, ja yhteensä potti kustansikin $811, noin 670 euroa. Kyseessä on kahden henkilön liput ja siis kahteen eri esitykseen, Part I:een ja II:een. Meidän paikkamme olivat sivulla ja keskiparvella, joten kyseessä eivät olleet mitkään parhaimmat paikat hinnasta huolimatta. Joskin paikoiltamme oli kyllä ihan hyvä näkyvyys. 

Hinnoissa täytyy ottaa huomioon se, että Broadway on Broadway. Esimerkiksi hittimusikaalien (kuten Lion Kingin) lippuhinnat pyörivät helposti reilusti yli $200-250 dollarissa. Hamilton on ilmeisesti uusin hittimusikaali, ja sen lippuhinnat olivat noin $300 dollarissa saman päivän esityksiin, kun niitä tsekkasin mielenkiinnosta New Yorkissa ollessamme. En siis sanoisi Broadwayn Harry Potter -näytelmää kalliiksi, kun huomioi taustan.

En ole muuten koskaan ollut teatteriesityksessä, jossa katsojajoukko olisi ollut kuin Cursed Childessa. Katsojat olivat pitkälti nuoria aikuisia niin kuin minä ja mieheni. Oli pariskuntia ja kaveriporukoita. Vanhempiakin ihmisiä näkyi totta kai. Sen sijaan lapsiperheitä en tainnut nähdä kuin muutaman. Lapsien puute oli minulle suuri yllätys, mutta ehkä tällaiset näytelmät ovat liikaa lapsille. Teini-ikäisiäkään ei ollut paljoa. Ehkäpä nykyajan Harry Potter -fanit ovat jo lapsuutensa ja teini-ikänsä nähneet. Tai sitten perheillä ei ole varaa, kun halvimmat liput on myyty loppuun.

Alkuperäiset näyttelijät Lontoosta mukana Broadwaylla


Olin iloinen päästessäni katsomaan tätä näytelmää heti näin sen alkuun, sillä nyt alussa mukana oli näyttelijöitä alkuperäisestä kokoonpanosta Lontoon West Endistä. Yhteensä seitsemän alkuperäisen miehityksen näyttelijää oli esityksissä, jotka me näimme: Jamie Parker (Harry Potter), Noma Dumezweni (Hermione Granger), Paul Thornley (Ron Weasley), Poppy Miller (Ginny Weasley), Alex Price (Draco Malfoy), Sam Clemmett (Albus Potter) ja Anthony Boyle (Scorpius Malfoy). 

En tiedä, miten pitkään näytelmä pyörii Broadwaylla (varmaan pitkään), mutta näyttelijät tulevat varmasti vaihtumaan jonkin ajan kuluttua. Näytelmä on taatusti loistava, olivat näyttelijät keitä tahansa, mutta minusta oli mahtavaa nähdä juuri nämä alkuperäiset pääosien ja päähahmojen esittäjät.



Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä luettuna vs. nähtynä - näytelmä on tarkoitettu nähtäväksi, ei luettavaksi!


Olen lukenut tästä näytelmästä julkaistun kirjaversion eli siis näytelmän käsikirjoituksen. Se oli mielestäni aika kamala. Vaikka kuinka pidin lukiessani mielessäni sen, ettei kyseessä ole Rowlingin Harry Potter -kirja (eikä edes kirja, vaan käsikirjoitus!), en silti päässyt ylitse siitä, miten osa hahmoista oli kuvattu mielestäni vähän väärin tai siitä, miten juoni oli lähinnä naurettavan typerä. Odotin Cursed Child -näytelmäkirjalta aikoinaan paljon, sillä mielestäni ajatus siitä, miten traumaattisen ja rikkinäisen lapsuuden ja nuoruuden kokenut aikuinen yrittää kasvattaa tasapainoisia jälkeläisiä, oli hyvin mielenkiintoinen taikamaailmaan sijoittuvan tarinan pohjaksi. Valitettavasti näytelmätekstin luettuani minulle jäi pitkälti sellainen olo, että olin odottanut liikoja ja että olin aivan liian fiksu moiseen roskaan. Näytelmän juoni liikkuu lähinnä aikamatkailun turvin ja kasvatusongelmat tuntuvat siinä paperilla unohtuvan aika nopeasti.
Cursed Childen tekijät, J. K. Rowling mukaan lukien, toivovat, ettei kukaan spoilaa näytelmää, jotta kaikki halukkaat saavat nauttia sen tuomista yllätyksistä. Tämäkin postaus on siis aika spoilerivapaa, mitä nyt spoilasin jo sen aikamatkailun. Juonen nyt varmaan monet jo tietävätkin, mutta näytelmän toteutustavat sen sijaan saattavat yllättää monet, ainakin upeudellaan.

Ongelma oli kuitenkin totta kai se, ettei näytelmää ole tarkoitettu luettavaksi. Se on tarkoitettu nähtäväksi. Juoni on toki sama, mutta siinä missä yksi repliikki paperilta luettuna ei välttämättä tunnu miltään, hyvän näyttelijän sanomana ja tulkitsemana siitä avautuu täysin uusia ulottuvuuksia. Ja nämä uudet ulottuvuudet näytelmän nähtyäni palauttivat uskoni: ei Harry Potter and the Cursed Child ole ihan kamala - sitä ei vain pidä lukea, se pitää nähdä ja kokea. Ero on huima. Kuulin tästä kaveriltani, joka näki esityksen Lontoossa aikoinaan, mutten koskaan osannut kuvitella, miten suuri ero lopulta olisi.

Olen lukenut käsikirjoituksen kahdesti, toinen kerta oli ihan vähän aikaa sitten. Näytelmässä oli mielestäni repliikkejä, joita käsikirjoituksessa ei ole. Lisäksi muistaakseni joissakin kohtauksissa oli tapahtumia ja keskusteluja, joita käsikirjoituksessa ei. Onkohan tekijätiimi vähän muovannut näytelmää sitten käsikirjoituskirjan julkaisun (kesä 2016) jälkeen... tai sitten aivoni tekevät temppujaan.



Fiilikseni näytelmästä


Minä tykkäsin näytelmästä, sen molemmista osista, todella paljon. Näyttelijätyö oli hienoa. Varsinkin Jamie Parker keski-ikäistyvänä Harry Potterina tulkitsi hahmoa niin hyvin, että mielestäni lavalla nähty hahmo voisi täysin olla Rowlingin romaanien sivuilta tuttu hahmo pari vuosikymmentä myöhemmin. Mieheni ainoa näkemys Harry Potterista perustuu elokuviin, mutta hänkin oli sitä mieltä, että Harry-hahmo oli todella hienosti tulkittu. Tykkäsin paljon myös nuorempaa polvea edustavista Albus Potterista ja Scorpius Malfoysta, joita näytteli Sam Clemmett ja Anthony Boyle. Ei varmasti ole helppoa olla Harry Potterin lapsi, tai Draco Malfoyn lapsi, ja molemmat näyttelijät tulkitsivat hahmojensa ahdistusta, epävarmuuksia ja kuulumattomuuden tunteita todella hienosti. Muut päähahmot olivat mielestäni myös hyviä, tasokasta ja selkeää näyttelijätyötä. Satunnaisista Rowlingin kirjoista tutuista hahmoista, jotka vilahtivat näytelmässä, tykkäsin etenkin Dolores Umbridgesta (suom. Pimento). Anteeksi tämä pieni spoileri, mutta hahmo ja sitä näyttelevä Kathryn Meisle oli vain niin täydellistä!

Yksi poikkeus päähahmoissa kuitenkin oli: en oikein tykännyt tavasta, jolla Ron Weasley on kuvattu. Hahmo kokee näytelmässä saman kohtalon kuin elokuvissa: hänet on pelkistetty lähinnä vain koomisuuden tuojaksi. Harry Potter -kirjat lukeneet tietävät Ronin olleen (olevan) niin paljon muutakin kuin vain koominen sidekick, ja vaikka Cursed Child ei ole HP-kirja, en voi antaa anteeksi tätä Ronin hahmon laiminlyöntiä. Näyttelijä Paul Thornley teki kyllä hyvää työtä. Ei se hänen vikansa ole, jos hahmo on minusta tehty väärin.
Sekä Part I:sta että II:sta sai oman Showbill-lehtisen, mutta ne ovat kyllä täsmälleen identtiset otsikkoa lukuun ottamatta.
Näyttelijät ovat siis hyviä, mutta vielä upeamman näytelmästä tekevät mielestäni lavasteet ja kokonaisfiilis. Lavastus on tietyllä tavalla hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin täynnä symboliikkaa. Lavalla näkyy paljon matkalaukkuja ja liikkuvia portaita, jotka mielestäni kuvaavat hyvin tarinan ydintä - oli kyse sitten niistä kasvatusongelmista tai siitä aikamatkailusta - : elämä on jatkumo, matka.

Yksinkertaisuus lavalta on kuitenkin kaukana, sillä näytelmässä on jonkin verran taikatemppuja ja illuusioita. Tavarat ja ihmiset lentelevät halki lavan, esineet ja ihmiset muuttavat muotoaan, siinä ihan keskellä lavaa katsojien silmien edessä, ja ihmisiä katoaa ja leijuu ilmassa. Olen nähnyt Criss Angelin illuusioshown Las Vegasissa, ja täytyy sanoa, että Harry Potter and the Cursed Child -näytelmä jätti minuun melkeinpä samantapaisen vaikutuksen. Miten ihmeessä osa niistä tempuista on tehty?! Siinä on mennyt se 35.5 miljoonaa dollaria hyvään käyttöön...

Pientä miinusta näytelmä saa siitä, että sitä on ehkä hiukan vaikea seurata, jos Harry Potter -kirjojen tietyt käänteet ja juonenkuviot eivät ole tiedossa tai jos ne ovat unohtuneet. Mieheni, joka ei tosiaan tiedä alkuperäisten HP-tarinoiden juonenkuvioista lähinnä mitään, oli pitkälti pihalla, enkä usko hänen olevan ainoa, sillä kohtaukset näytelmässä etenevät välillä aika vauhdikkaasti. Cursed Child -näytelmästä sanotaan, ettei sen nähdäkseen tarvitse tietää Harry Potter -tarinoista mitään, mutta olen kyllä hiukan eri mieltä. Menee aikamatkailusekoilutkin vielä enemmän sekoiluksi, jos katsoja ei edes tiedä, mitä lavalla yritetään tehdä.
Lyric-teatteri illalla.
Pientä miinusta myös siitä, että kahden esityksen katsominen samana päivänä on loppua kohden hiukan puuduttavaa. Esitysten välissä oli reilut kaksi tuntia taukoa eli hyvin aikaa syödä (ellei aio mennä johonkin Times Squaren täpötäyteen (ketju)ravintolaan, jossa turistit jonottavat ensin vähintään tunnin ennen kuin pääsevät edes pöytään) ja nauttia raittiista ilmasta, mutta silti yli 5 tuntia istumista ottaa koville. En tiedä, olisiko Part I:n ja II:n katsominen kahtena eri päivänä parempi vaihtoehto. Toisaalta minusta tuntuu, että Part I:n lopun cliffhanger on niin dramaattinen, että se vaatii jatkonsa lähes välittömästi tai tarina menettäisi osan vetovoimaansa.


Todellakin vaivan ja rahan arvoinen reissu


Kaiken kaikkiaan olin todella huumassa tästä koko esityksestä. Se toki oli odotettavissa, sillä olen huumassa melkein mistä tahansa Harry Potteriin liittyvästä, haha. Esitykset ja matka NYC:iin oli todella kaiken rahan ja vaivan arvoista! Voisin mielelläni nähdä nämä esitykset uudestaankin. Harmi vain, että asun täällä 4700 kilometrin päässä New Yorkista... Mutta ehkä tällainen kokemus on parhain juuri silloin, kun se jää ainutkertaiseksi.
Molemmista esityksistä sai mukaan pinssin muistoksi. Nämä ovat hiukan erilaiset kuin Lontoossa jaettavat.

Jos joku lukija on nähnyt Harry Potter and the Cursed Child -näytelmän joko Lontoossa tai nyt jo Broadwaylla, olisi kiva kuulla mielipiteitä. :)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Fiiliksiä New York Citysta

Vajaan neljän päivän reissu New York Cityyn edellisviikonloppuna on vaatinut nyt jo viikon toipumisen. Tapani mukaan tulin taas kipeäksi. En oikeastikaan voi näköjään enää matkustaa minnekään, sillä kroppani saa flunssan ihan koko ajan menin minne menin.

Tämä oli minulle toinen kertani New Yorkissa. Olen käynyt siellä vuonna 2012 kesälomamatkalla mieheni kanssa. Se oli ensimmäinen kertani Yhdysvalloissa. Vietimme Manhattanilla ja sen lähiympäristössä silloin melkein kaksi viikkoa aikaa, eikä New York City tuolloin vakuuttanut minua. Manhattan on mielestäni liian täyteen ahdettu, ei ollenkaan niin iso ja pilvenpiirtäjien täyttämä kuin elokuvat ja tv-sarjat ovat antaneet ymmärtää (on se oikeasti kyllä iso), hyvin stressaava ja vähän likainen. Hieno matkakohde totta kai ja äärimmäisen monipuolinen, muttei minusta mikään spesiaali niin kuin monet antavat ymmärtää. Odotukseni olivat varmaan liian korkealla juuri sen takia, että monet hehkuttavat New Yorkia niin paljon ja koska kaupunkia on näkynyt telkkarissa ihan liikaa.

Minulla ei siis ole ollut tarvetta päästä New Yorkiin uudestaan, vaikka tiedostan, ettei yksi lomamatka anna minulle minkäänlaista kuvaa oikeasta New Yorkista ja että perusturistihässäkän takana tästä monimuotoisesta kaupungista varmasti paljastuisi ne hienoimmat piirteet. Nyt kuitenkin oli syy lähteä: halusin katsomaan Harry Potter and the Cursed Child (suom. Harry Potter ja kirottu lapsi) -näytelmän Broadwaylle. (Kirjoitan tästä teatteriesityksestä erikseen.) Päätimme samalla viettää pari ylimääräistä päivää New Yorkia tutkien, koska matkahan meiltä tuonne on pitkä (yli 5 tunnin lento) ja aikaeroakin 3 tuntia. Valitettavasti säät eivät ihan osuneet kohdalleen tutkimispäivinä, joten loppujen lopuksi emme kauheasti päässee tutkimaan.


New York City - kaupunki, jossa voi kävellä: yli 10 kilometriä Brooklynista Financial Districtille, TriBeCaan, Sohoon ja Greenwich Villageen



Me yövyimme Brooklynissa hotellissa, joka oli miehelleni tuttu työmatkoilta. Aiemmalla lomamatkallamme kävimme Brooklynissa vain hiukan pyörähtämässä jokirannan läheisyydessä, joten oli nyt kiva yöpyä siellä. Valitettavasti emme kyllä nähneet Brooklynin meiningistä paljoa, sillä säät eivät ihan suosineet silloin, kun meillä olisi ollut aikaa.
Brooklynin silta.
Silta on 1,8 kilometriä pitkä, ja kävelypuoli täynnä turisteja.
Rakkauslukot ovat kiellettyjä, mutta lohibagel sen sijaan maistuisi.
Ensimmäisenä päivänä kävelimme hotellilta Brooklynin sillalle ja sillan yli Manhattanille. Päädyimme kävelemään Financial Districtin kautta TriBeCa-kaupunginosaan ja sieltä edelleen Sohoon ja Greenwich Villageen. Muistin ensimmäiseltä vierailultamme TriBeCan ja Sohon olevan kivoja alueita, joten oli mukava kävellä niissä vähän enemmän. Kävelyä kertyikin reilusti yli 10 kilometriä päivän aikana. 
Washington Square Parkin tunnettu riemukaari Greenwich Villagessa. 
Oli ihanaa olla pitkästä aikaa amerikkalaisessa kaupungissa, joka on käveltävä! Niin ja jossa on kunnollinen julkinen liikenne, sillä emme olisi jaksaneet kävellä Greenwich Villagesta enää takaisin Brooklyniin, haha. Itärannikon isot kaupungit ovat ihan parhaita tässä käveltävyydessä ja julkisessa liikenteessä. (Toki länsirannikollakin on käveltäviä ja kattavan julkisen liikenteen omistavia kaupunkeja, esimerkiksi San Francisco.)


One World Trade Center Observatory



Halusin ehdottomasti käydä Financial Districtilla uuden World Trade Centerin näköalapaikalla eli One World Trade Center Observatoryssa. Tätä pilvenpiirtäjää on myös Freedom Toweriksi kutsuttu. Vuonna 2012, kun kävimme NYC:ssa, uudet WTC-tornit olivat vasta rakenteilla. Hengailimme silloin 9/11-muistomerkillä rakennustyömaan keskellä. Nyt oli hauska nähdä, millaiseksi alue on muodostunut. Mieheni on jo kerran työmatkallaan käynyt tuolla WTC:n näköalapaikalla, eikä pitänyt sitä ihmeellisenä, mutta tuli uudelleen. Onneksi meidän ei tarvinnut jonottaa kuin joku 20 minuuttia.

One World Trade Center on Pohjois-Amerikan korkein rakennus: katto on 471 metrin korkeudessa, antennin pää vielä korkeammalla. Näköalakerros sijaitsee 102. kerroksessa. Tai no, itse asiassa hissi vie sinne, mutta itse observatorio laskeutuu kuitenkin hiukan alaspäin eli on varmaan enemmänkin 101. kerroksessa. (Harhaanjohtavaa mainontaa hei!) Hissimatka kestää 47 sekuntia ja aiheutti minulle lievän äklön olon hetkeksi.
One World Trade Center. Näköalakerros on kerroksessa 102.
Päivä oli hiukan pilvinen ja sumuinen, joten kovin kauas eivät näkymät auenneet. Ihan kiva paikka silti. Jos haluaa tutkia Manhattania ja lähimaastoa yläilmoista, mielestäni tämä One World Trade Center tai Rockefeller Center ovat parhaimmat. Itse en tykännyt Empire State Buildingista aikoinaan. Makuasia totta kai. 
Manhattan Financial Districtista päin pohjoiseen eli kohti Central Parkia, joka ei edes näy tuossa sumussa. Täyteen ahdettu pieni saari tuo Manhattan, etten sanoisi.
Financial Districtia ja Brooklynin siltakin siellä.
Minua ihmetytti se, ettei One World Trade Center Observatoryssa mainittu sanallakaan paikan historiasta. Toki WTC-alueen pihalla on Memorial eli muistomerkki ja museo, mutta olin silti hämmentynyt. Amerikkalaiset kun jokaisessa kohdassa muistavat muistuttaa, etteivät koskaan unohda ("We will never forget"), ja sitten kuitenkin täällä pilvenpiirtäjän näköalapaikalla historia on sivuutettu tyystin. Mieheni mielestä se on vain hyvä asia. Minäkin ymmärrän päätöksen, mutten silti odottanut tällaista patrioottisilta yhdysvaltalaisilta. 
Bongaa kuvasta Vapaudenpatsas.


Times Square ja Broadway



Valitettavasti se toinen päivä, kun meillä oli aikaa hengailla kaupungissa, oli kylmä ja sateinen. Ei paljon tehnyt mieli kävellä. Menimmekin aamupäivästä Times Squarelle jonottamaan TKTS-kioskille musikaalilippuja iltapäiväesitykseen. Times Squaren ytimessä oleva TKTS-kioski (toimipisteitä on muuallakin) myy alennushintaisia lippuja saman päivän Broadwayn ja Off Broadwayn musikaaleihin ja teatteriesityksiin. Suosituimpien musikaalien ja esitysten lippuja tuolta on turha haeskella; myynnissä on enemmän niitä "vähemmän suosittuja".

Paikalla TKTS-kioskilla kannattaa olla ennen kioskin aukeamista, sillä kaikki muutkin ovat, ja jono on pitkä. Kun kiska avautuu, jono liikkuu kohtalaisen nopeasti. Minulla on nyt kokemusta kahdesta kerrasta ja voin suositella. Toki siinä jonossa vierähtää tovi jos toinenkin, varsinkin ennen kiskan aukeamista. Toinen vaihtoehto olisi varmaan mennä jonottamaan vähän myöhemmin päivällä.
Times Square. Maanpäällinen helvetti, heti Las Vegasin jälkeen. Tai ehkä ennen. En osaa päättää, sillä molemmat ovat mielestäni yhtä kamalia. Mutta Broadwayn teatterit sijaitsevat Times Squaren läheisyydessä, joten on tällä paikalla hyvätkin puolensa. ;) 
Ostimme liput A Bronx Tale -musikaaliin. Mikä tahansa musikaali Broadwaylla on varmasti hieno, ja niin oli tämäkin, joskaan ei mikään erityisen mieleenpainuva. Kylmän ja sateisen iltapäivän sai kuitenkin kulutettua kivasti musikaalia ihastellen. 
Longacre-teatteri, jossa pyörii A Bronx Tale.
Reissumme New Yorkiin oli siis hyvin teatteripainotteinen. Harry Potter -näytelmä vei kokonaisen päivän (siitä lisää seuraavassa postauksessa) ja toinenkin iltapäivä sujahti musikaalia katsellen. Ei kuitenkaan mitään valittamisen aihetta, sillä mikäs olisi parempaa kuin kulttuuri Broadwaylla.

Me emme koko reissumme aikana olleet Times Squarea pohjoisempana Manhattanilla. Manhattanista tuli nähtyä siis vain pieni osa. Ehdin kuitenkin ärsyyntyä ihmispaljoudesta, liikenteestä ja siitä järkyttävästä tööttäilyn määrästä (USA:n etelärannikolla ei tööttäillä, mutta itärannikolla sitäkin enemmän - miksiköhän??), kummastella tupakkaa polttavien ihmisten määrää (ihan kuin Suomessa, huh!) ja ihastella sitä, miten ihmiset olivat pukeutuneet tyylikkäästi eikä juuri kukaan kulkenut jumppahousuissa. Olisin halunnut selvittää, vakuuttaisiko New York minut toisella kerralla, mutta nyt täytyy sanoa, että selvittämättä jäi. Ehkä joskus tulee kolmas kerta. 

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Viiden päivän kroppahyökkäys-bileet: BODYATTACK® 100 -ohjelma korkattu!

Heräsin tänään aamulla sellaiseen oloon kuin olisin nukkunut betoniin haudattuna. Koko kroppani oli väsynyt, jalkani ilmoittivat, etteivät millään haluaisi kävellä muutamaa metriä vessaan ja päätäni särki. Yleensä minulla on tuollainen olo joskus lauantaiaamuisin, kun arkiviikon jumppaohjaukset painavat päälle, mutta nyt viikonloppuni meni erinäisissä Les Mills -tilaisuuksissa ja edellisestä lepopäivästä on aikaa yli viikko, joten kroppani oli vähän sitä mieltä, että lauantainfiiliksen voi vetää jo tiistaihin.

Olen oppinut vanhoista virheistäni sen, ettei lepopäivistä tingitä. Yleensä latailen itseäni viikonloppuisin, mutta nyt viime viikonloppu meni Les Millsin uusien ohjelmien launching-tilaisuuksissa. Lauantaina osallistuin BODYPUMP®in, BODYATTACK®in ja CXWORX®in uusien ohjelmien julkistamiseen - tosin onneksi näistä pumppia ei tarvinnut tehdä itse kokonaan, sillä tankoja ei ollut tarpeeksi kaikille ohjaajille ja näin ollen vain yhden kappaleen ohjaaminen riitti. Sunnuntaina vedin uudelleen bodyattackin toisella salilla.
Kollegani itselleen hankkima lippis oli minusta ihan loistava. Hän itse epäili saavansa Piilaaksossa pahoja katseita niiltä, jotka katsovat kaukaa. 
Kannatti kyllä uhrata lepopäivät, sillä bodyattackista tuli käyttöön ohjelma numero 100. Bodyattack on nyt 25 vuotta vanha formaatti. Ohjasin tämän uuden ohjelman monen eri ohjaajan kanssa sekä lauantaina että sunnuntaina. Bileet olivat mahtavat! Energia oli niin katossa, etten ole aiemmin nähnyt, vaikka launching-tilaisuutemme ovat useinkin aika ylienergisiä. Sykkeeni oli yli 170 esimerkiksi 8-biisissä, mikä nyt on ehkä hiukan liikaa tuohon biisiin, haha. Mutta voi vitsit mikä fiilis!
Lauantain bileissä meillä oli (hiukan kuljetuksessa kärsinyt) täytekakku ja ilmapallojakin. Tämä oli jokin semi-terveellinen kakku. Olisin kyllä joka tapauksessa syönyt kaksi palaa. 
Olen itse ohjannut bodyattackia vain ohjelmasta 88. alkaen eli keväästä 2015 alkaen. En siis ole ollut mukana kauaa, mutta attack oli ensimmäinen formaattini, jota aloin ohjata ja se on edelleen lemppariformaattini. Rakastan bodyattackia paljon, vaikkei lajin ohjaaminen ja tekeminen ole kropalleni kovin hellää. Jalkakipuni jälkeen ohjasin pitkään vain yhden tunnin viikossa ja se tunti oli "vain" 45 minuutin express-versio (joka on muuten mielestäni haastavampi kuin tunnin versio). Minulla oli hetkittäin sellainen olo, että olen putoamassa pois formaatin aitoudesta ja päätin korjata tilanteen hankkimalla lisää tunteja. Nyt minulla on jälleen kolme bodyattack-tuntia viikossa. Valitettavasti ne ovat kolmena peräkkäisenä päivänä.
Minä ja kollegani vetämässä 9-biisiä. "Näyttää feikiltä", mieheni totesi tämän kuvan nähdessään, mutta ei kyllä ole. Kuvauskulma toki saattaa antaa meille hiukan etua. Jos haluat hypätä korkealle ja onnistua kerähypyissä, tee voimatreeniä jaloille ja vahvista corea. Ei siihen photoshoppia tarvita. 
Bodyattack 100 -bileet jatkuvatkin siis tällä viikolla, kun ohjaan ohjelman yksinäni. Eilen maanantaina jouduin vielä ohjaamaan vanhaa miksausta eräällä salilla, jossa uusia ohjelmia ei ole vielä otettu käyttöön, mutta tänään sain nauttia 100-ohjelman 45 minuutin versiosta ja huomenna aamulla olisi tiedossa kokonaisen tunnin vetäminen. Mistä tulikin mieleeni, että minun pitäisi vähän vielä tutkia ohjauksen eri layereita eikä kirjoitella blogipostauksia.

Joudunkin (tai saan?) vetämään attackia putkeen 5 päivää. En suosittele. En muista, milloin jalkani olisivat olleet näin alipalautuneen oloiset (syynä ei ole vain attack, vaan myös ne kaikki bodypumpit, cxworxit ja bodystepit, joita ohjaan viikon aikana). Onneksi lähden torstaina viettämään pitkää viikonloppua mieheni kanssa New York Cityyn, joten saan lepopäiväni sitten siellä.

Toivottavasti kaikki bodyattackissa käyvät lukijani pääsevät nauttimaan 100-ohjelman menevästä menosta ja haasteista! Loistava ja hyvin kehittävä ohjelma minun mielestäni.

torstai 29. maaliskuuta 2018

Les Mills BODYFLOW®/BODYBALANCE® -ohjaajakoulutus

Osallistuin viime viikonloppuna Les Millsin BODYFLOW®-formaatin ohjaajakoulutukseen. Suomessa ja muualla kuin Yhdysvalloissa asuvat tuntevat tämän lajin nimellä BODYBALANCE®. Kyseessä on täysin sama laji, mutta USA:ssa lajin nimi on bodyflow, sillä täältä löytyy pilatesfirma nimeltä Balanced Body, ja tuon firman nimen takia nimeä bodybalance ei saa käyttää.

Bodyflow tai bodybalance on yhdistelmä taijita, joogaa ja pilatesta. Tunnit sisältävät myös noin 10 minuutin loppurentoutuksen ja meditaation. Kuten kaikki muutkin Les Millsin formaatit, bodyflow on koreografioitu musiikkiin. Oikeanlaisella hengityksellä on lajissa suuri merkitys, aivan kuten perinteisessä joogassa ja pilateksessakin on. Bodyflow kehittää mm. kehon joustavuutta, voimakkuutta ja tasapainoa, rauhoittaa mieltä ja vähentää stressiä.
Valmiina koulutukseen! Ostin jokin aika sitten joogamaton, joka maksoi melkein $70. Aiemmin olen kärvistellyt parinkympin tavaratalomatolla, mutta ranteeni kipeytyivät, kun käteni luisuivat matolla ja jouduin käyttämään kamalasti energiaa luisumisen estämiseen. Vanha mattoni oli myös aivan liian ohut, ja polviini sattui usein. Uusi matto on paksu ja painaakin yli kaksi kiloa. Hinta hirvitti, mutta onneksi sain sentään ryhmäliikunnan ohjaajana tuntuvan alennuksen.
Suomessa asuessani en ollut kuullutkaan mistään bodybalancesta, vaikka kävin useamman vuoden ajan Les Mills -tunneilla. Löysin bodyflown (BF) Piilaaksoon muuton jälkeen, mutta vasta sillon, kun olin jo itse alkanut ohjata tunteja. Minulla oli jumppaohjaajan urani alussa aika hullu ohjausaikataulu, ja muutaman kerran jäin torstaisin aamutuntieni jälkeen osallistujaksi BF-tunnille. Olin aina jo tuossa vaiheessa viikkoa aivan kuollut, mutta bodyflown jälkeen oloni oli kuin uudestisyntynyt. Ihastuin lajiin todella, mutten käynyt tunneilla kuin muutaman kerran, sillä olin aivan liian väsynyt osallistumaan mihinkään ylimääräiseen omien tuntieni jälkeen. Jotenkin päätin kuitenkin haluavani kouluttautua ohjaamaan lajia, jos mahdollisuus joskus tulee, sillä jokin tunnin fiiliksessä veti minua puoleensa hyvin vahvasti. Minun oli hyvin helppo päästä bodyflowssa flow-tilaan. Kun minulla vuosi sitten oli alaselkäkipuja, aloin tehdä bodyflowta kotona omatoimisesti, hyvin epäsäännöllisesti mutta kuitenkin. Huomasin sen hyödyt, ja ihastukseni lajia kohtaan vain kasvoi. Lisäksi mentorini ja yksi tuttu joogaohjaaja ovat puhuneet minulle jo kauan siitä, että olemukseni ja ääneni on kuin luotu BF:n ohjaamiseen.

Bodyflow ei ole kovin suosittu Les Millsin formaatti täällä päin, joten koulutuksia Piilaaksossa tai lähialueilla ei ole ollut. Yli vuoden odottamisen jälkeen koulutus viimein putkahti ja vieläpä ihan San Josehen vartin ajomatkan päähän meiltä. Koulutus myytiin loppuun parissa viikossa; maksimimäärä osallistujia oli 16.
Koulutuksen luennot pidettiin pienessä kokoushuoneessa. Istuimme pitkän pöydän ääressä kuin jossakin komiteaistunnossa. Yleensä Les Millsin ohjaajakoulutuksissa istutaan jumppasalien lattioilla, ja kun lattialla pyörii 20 tuntia, niin siinä on kyllä joka paikka jumissa sen jälkeen. Pöytä ja tuolit olivat siis aivan ennenkuulumatotonta autuutta. 
Koulutus kesti koko viikonlopun, 10 tuntia lauantaina ja 10 tuntia sunnuntaina. Oli siis hyvin työntäyteinen viikonloppu. Ohjelma, jolla sertifioidun, on bodyflow / bodybalance 80. Koulutusviikonloppu sisälsi hyvin paljon luentoja, joista osan sisältö oli minulle tuttua asiaa - onhan kyseessä jo viides Les Mills -formaattini - mutta myös paljon uutta. Bodyflown ohjaaminen eroaa muiden formaattieni ohjaamisesta aikalailla. Esimerkiksi hengityksellä on suuri osuus lajissa, mutta myös coachingin eli sanallisen ohjauksen layerit eroavat muista lajeistani. Hiljaisuudella on bodyflowssa vielä olennaisempi osa kuin muilla LM:n tunneilla. Äänihuuleni tulevat rakastamaan tämän lajin ohjausta. ;)
Kuka kuvittelee jumpan ohjaamisen olevan yksinkertaista ja helppoa? Tässä vain pieni osa sitä, miten vaikkapa bodyflowta ohjataan.
Koulutusviikonloppu oli fyysisesti todella paljon helpompi kuin esimerkiksi bodypumpin tai bodyattackin koulutus (joka on tunnetusti ehkä GRIT-formaatin ohella hulluin LM:n koulutus). Olin silti äärimmäisen loppu viikonlopun jälkeen. Voisi kuvitella kropan olevan todella venynyt bodyflown täyteisen 20 tunnin jäljiltä, mutta lihakseni olivat kyllä kohtalaisen jäykät sunnuntaina illalla. Bodyflow saattaa jonkun korvaan kuulostaa kevyeltä venyttelyltä, mutta se ei todellakaan ole sitä. Tunnilla tulee helposti hiki, ja jos liikkeet suorittaa suurella ja oikeanlaisella tekniikalla, jotkut lihasryhmät saavat kivaa kyytiä. Bodyflow antaa myös kunnon haasteita, esimerkiksi tasapaino-kappaleissa, vaikka monimutkaisimpia joogan asentoja ei tunneilla nähdäkään; tosin minun koulutusohjelmassani numero 80 on kyllä sekä Bird Pose että Bird in a Basket and Flight (en tiedä asentojen "oikeita" jooganimiä, sillä sellaisia ei BF:ssa käytetä).

Toki koulutuksessa myös asetettiin kroppa tarkoituksella koville. Jokainen Les Millsin ohjaajakoulutus sisältää kyseisen formaatin oman Challengen, haasteen. Olin mietiskellyt paljon etukäteen, millainen haaste bodyflown kaltaisessa kohtalaisen rauhallisessa formaatissa voisi olla. Loppujen lopuksi haaste tarkoitti sitä, että teimme samoja liikkeitä monta kertaa putkeen ja pidimme asentoja staattisissa pidoissa. Voin sanoa, että kun hengailee Warrior 1 tai 2 -asennoissa pari minuuttia tai kun pitelee Crocodile Posea (joogan termein Chaturanga?) eli lähes kuin ojentajapunnerrusta alhaalla yli minuutin (varpailla tietenkin!; ohjaajat eivät saa olla koulutuksessa polvet maassa, haha), niin kyllähän se alkaa tuntua. Koulutuksessa tehtiin myös aurinkotervehdyksiä vääränlaisella hengitystahdilla, jotta käytännössä havainnollistettiin hengityksen rooli, ja sekin oli kyllä aika kamalaa. Ikävintä oli ehkä kuitenkin se, kun aurinkotervehdyksiä piti tehdä täysin hiljaisessa huoneessa ja samalla ajatella elämänsä surullisinta hetkeä. Monella oli kyyneleet silmissä.
Bodyflown perusasennon, Mountain Posen eli vuoriasennon, A B C. 
Koska bodyflow lajina ei ole minulle läpikotaisen tuttu, koulutus toi mukanaan joitakin yllätyksiä. En ollut täysin käsittänyt etukäteen sitä, miten äärimmäisen tekninen laji bodyflow on. Les Millsin kaikki formaatit korostavat oikeaa tekniikkaa (siksi rakastan Les Millsin tunteja - en voi sietää sitä, ettei tekniikkaan kiinnitetä tarpeeksi huomiota ryhmäliikunnassa tai missä tahansa liikunnassa) ja sisältävät todella paljon pieniä mutta tärkeitä yksityiskohtia, joten sinänsä teknisyyden ei olisi pitänyt tulla minulle yhtään yllätyksenä. Lisäksi ohjaan CXWORX®-formaattia, joka on ehkä kaiken teknisyyden ja pikkusälän multihuipentuma, mutta bodyflow saattaa jättää cxworxin varjoonsa. Tai ehkä BF:n teknisyys yllätti minut vain siksi, ettei laji ole minulle niin tuttu ja siksi, ettei minulla ole jooga- tai pilatestaustaa.
Tekniikan pintaraapaisua. Nämä asiat sentään tiesin.
Vaikken ole mikään kokenut bodyflowaaja ennalta, koulutus meni osaltani erittäin hyvin. Ohjasin 80-ohjelman Balance-kappaleen 4a viikonlopun aikana kolme kertaa ja varjostin pilatekseen perustuvan selkä-/core-kappaleen 7. Tekniikassani näiden kappaleiden osalta ei ollut mitään korjattavaa. Kouluttaja ei myöskään korjannut minua tekniikan work shopissa viikonlopun aikana muuta kuin kerran, joten olen ilmeisesti oikeilla jäljillä puuttuvasta taustastani huolimatta. Myös sanallinen ohjaukseni eli coaching meni nappiin oman kappaleeni osalta. Koin bodyflown ohjaajan roolin rauhallisuuden ja harmonisuuden (joihin kuitenkin yhdistyy voimakkuus) itselleni vähän vieraana, sillä muut ohjaamani lajit ovat niin täysin erilaisia. Kuulemma kuitenkin istuin täydellisesti in the essence of bodyflow. Ehkä mentorini on siis ollut aina oikeassa sanoessaan minun sopivan tämän(kin) lajin pariin.

Kuvittelin muuten jossain vaiheessa, etten ole tarpeeksi venyvä bodyflown ohjaamiseen, mutta koulutuksessa selvisi, ettei ohjaajan tarvitse olla mikään supernotkea. Sillä se tekniikka on kaiken alku ja juuri, eikä notkeus välttämättä auta tekniikassa. Ihmiset ovat erilaisia ja näyttävät erilaisilta - toiset taipuvat enemmän, toiset vähemmän, mutta kun liike lähtee liikkeelle (haha) oikeanlaisesti ja kun hengityksen avulla etsitään ja löydetään omat rajat, ollaan oikealla tiellä. Totta kai ohjaajan täytyy kuitenkin olla sen verran venyvä, että pystyy toteuttamaan liikkeet oikeanlaisella tekniikalla. Viikonlopun aikana muuten selvisi, että aika moni LM-ohjaaja kärsii samoista ongelmista kuin minäkin: kireyttä takareisissä, tiukkuutta lonkankoukistajissa, jäykkyyttä selässä... Sillä on hintansa, kun ohjailee bodypumpin, bodyattackin, bodystepin tai bodycombatin (en ohjaa sitä itse) kaltaisia lajeja lukuisia tunteja joka viikko. Kehonhuoltoa ei missään nimessä saisi laiminlyödä hetkeksikään.
Tree Pose. Menetin tasapainoni kolmen ohjauskerran aikana vain kerran enkä silloinkaan ihan kokonaan. Onneksi it's about the journey, not the destination, kuten bodyflown parissa sanotaan.
Läpäisin koulutuksen kevyesti. Les Mills on muuttanut ohjaajakoulutuksien läpäisykriteerejä sitten sen jälkeen, kun minä viimeksi osallistuin koulutukseen (melkein kaksi vuotta sitten). Kriteerit ovat nyt tietyllä tavalla tiukemmat, mikä on mielestäni erittäin hyvä asia. Koulutuksen läpäiseminen ei kuitenkaan vielä tarkoita sitä, että saa lisenssin ohjata bodyflowta. Seuraavan 60 päivän aikana pitää kuvata video kokonaisen tunnin ohjaamisesta ja lähettää video Les Millsille arvioitavaksi. Vasta hyväksytyn videon jälkeen saa lopullisen sertifioinnin. Myös videon läpäisyn kriteerit ovat tiukentuneet sitten edellisen sertifiointivideoni. En kuitenkaan epäile yhtään, ettenkö läpäisisi videoni, kunhan vähän harjoittelen. Varsinkin oikeanlaisen hengityksen saaminen liikkeisiin - ja hengityksen ohjaaminen osallistujille - on minulle varmasti haaste, sillä se on niin uutta minulle. Minua jännittää myös ajatus loppumeditaation ohjaamisesta, mutta kaipa kaiken oppii.

Matkani bodyflown osalta on siis vasta aivan alussa. En malta odottaa, mitä tämä formaatti tuo mukanaan elämääni. Huomasin eron jo viikko ennen koulutusta, kun harjoittelin 80-ohjelmaa joka päivä - koko kehoni oli joustavampi ja vähemmän kipeä kuin aikoihin, vaikka foam rollailen ja venyttelen säännöllisesti. Toisaalta myös reiteni olivat kipeät, koska voi jestas kaikkia niitä Warrior-asentoja. :D Kaikkien kovien intensiteetin lajien ohella kroppani kuitenkin varmasti kiittää mahdollisuudesta päästä flown tilaan.

Onko jollakulla lukijalla kokemuksia bodyflowsta / bodybalancesta?

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Neljä vuotta täynnä Piilaaksossa ja blogissa

Tuossa lauantaina 10. päivä oli meidän Kaliforniaan muuton vuosipäivä. Siitä on nyt neljä vuotta, kun muutimme Piilaaksoon "kahdeksi vuodeksi". Voi miten aika kulkeekin! Neljäs asuinvuosi oli meille tärkeä siitä syystä, että silloin saimme Green Cardit. En tiedä, missä tulevaisuutemme joskus vuosien päästä on, mutta ainakin on vaihtoehtoja.
Uusimme taas vuokrasopimuksemme, ja naureskelin vähän tätä vuokrasopimuksessamme olevaa neuvoa tarkistaa aina auton takapenkki ennen kuin menee sisälle autoon. Asiahan on oikeasti vakava, mutta en tajua, miksi tämäkin on tungettu vuokrasopimukseen. (En muuten koskaan tarkista autoni takapenkkiä, eli selvästi rikon allekirjoittamaani vuokrasopimusta. Sen sijaan kyllä heti ensimmäisenä autoon päästyäni lukitsen ovet, koska autokaappauskauhutarinoita tässä maassa kyllä kuulee.) Olemme muuten mieheni kanssa aika poikkeuksia Piilaaksossa sen suhteen, että olemme asuneet samassa vuokra-asunnossa 4 vuotta. Suurin osa ihmisistä muuttaa nousevien vuokrien takia vuoden tai parin välein. 

Minulta on muuten toivottu postausta siitä, mikä sai meidät jäämään Kaliforniaan ja hakemaan Green Cardeja eikä muuttamaan takaisin Suomeen. Aihetta käsittelevä postaus on jo luonnoksissani ja ehkä joskus palaan aiheen pariin. En kuitenkaan lupaa mitään muuta kuin yrittää. Ja tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan aiheeseen...

Tänään 14. päivä blogini täytti 4 vuotta. Hyvää syntymäpäivää blogilleni! Joskus ihmettelen, miten tämäkin tekele on yhä pystyssä ja miten lukijoita riittää.

Iso kiitos siis kaikille, jotka (edelleen) käyvät lukemassa juttujani! 

Postaustahtini on huomattavasti hidastunut siitä, mitä se joskus oli. Minulla on kyllä ajatuksia, edelleen paljon huomioita amerikkalaisesta elämästä ja suuria visioita, mutta suoraan sanottuna välillä pelkkä ajatuskin kirjoittamisesta on liian hankala. Bloggaaminen on harvinaisen aikaavievää työtä. Opin uusia jumppakoreografioitakin nopeammin kuin kirjoitan blogipostauksia.

Perinteeksi muodostuneen tavan tapaan tutkin taas blogini synttäripäivänä hiukan sitä, miten blogiini on löydetty. Viime vuotisen postaukseni aiheesta näkee täältä, ja tuolta löytyy myös linkit 1. ja 2. vuoden tutkailuihin.

Mistä blogiini löydetään? 


Blogiini löydetään lähinnä Facebookin bloggausryhmän tai Googlen kautta. Suurin osa googlettajista tietää mitä etsii, sillä blogin nimi tai käyttäjänimeni ovat yleisimmät googlaukset. Kovana kolmosena tulee kuitenkin pieni yllättäjä: Hooverin pato. Ihmettelen, miksi niin moni googlettaa tuota. Ei kai se kovin suosittu turistinähtävyyskään ole? Noin niin kuin suomalaisten mittakaavassa.

Hirveästi en tämän neljännen blogivuoden aikana ole seuraillut Bloggerin tilastoja erilaisista googletuksista, vaikka ne ovatkin joskus aika hyvää viihdettä. Harmillista on, ettei Blogger talleta satunnaisia googlauksia kovinkaan pitkän aikaa. Muutaman kerran vuoden aikana olen käynyt tilastoja katsomassa, ja nämä alla olevat helmet olen ottanut ylös. Kyseessä ovat siis satunnaiset googlaukset, joilla blogiini on löydetty.

Nettisurffaajien parhaat hakusanat


Chicago kokemuksia

Tämä ei itse asiassa ole mikään satunnainen googlaus, vaan monikin on eksynyt blogiini Chicagoa googlettamalla. Olen kirjoittanut Chicagosta postauksen, mutta silti huvittaa, että joku löytää Kalifornian San Josessa asuvan blogiin niin useasti Chicagoa etsiessään.

amerikan tippikulttuuri

On ilmeisen monimutkainen asia, sillä aiheesta oli juuri juttu jopa Hesarissa. Olen kantanut oman korteni kekoon avaamalla asiaa pitkän postauksen verran jo ajat sitten.

itsenäisyyspäivän ulkokoristeet

Hmm, amerikkalaisilla on joitain, mutta olemattomasti, jos verrataan Halloweeniin tai joulukaaokseen. Olenko vain autuaasti unohtanut vai harrastetaanko Suomessa muka joitain ulkokoristeita itsenäisyyspäivänä?

saksalaisia joulukoristeita

Olen kirjoittanut joulukoristeista ja käynyt Saksassa, mutta pahoin pelkään, ettei etsijä löytänyt etsimäänsä täältä.

työluvan hakeminen USA

On ollut minulle kohtalaisen helppo prosessi, mutta joillekin muille hyvinkin monimutkainen ja pitkä tie. Työluvan hakemista googlettaessa kannattaa muistaa, että USA:ssa on työlupia tsiljoona erilaista.

mulla on kauheat varpaat

Voi ei, otan osaa. Tämän blogin kirjoittajalla on ihan jees varpaat, joten en tiedä, miksi tällä haulla on löydetty blogiini.

amazon

On arkeni pelastaja! Kukaan ei jaksa lähteä Piilaakson ruuhkissa ajelemaan minnekään ostaakseen joitain tavaroita ja miksi pitäisikään, kun kaiken saa tilattua suoraan kotiovelle älyttömän helposti. Ostan Amazonista kosmetiikkani, hiusharjani, lenkkarini, urheiluvaatteeni ja niin edelleen... Jos Amazonin googlaaja on etsinyt tätä verkkokauppaa, niin minun blogiini eksyminen on todella ollut sitä: eksymistä. Mutta entä jos onkin tarkoitettu sitä sademetsää...? Siinä tapauksessa Google on kyllä pettänyt ja pahasti, hah.

sipulipasteija

Öh, pasteija-asioita täältä ei löydy, vaikka mielelläni kyllä syön pasteijoita, jos joku sellaisia tarjoaa.

Suomen mysteeritalo

Siis mikä se sellainen on?? Winchesterin mysteeritalon San Josessa tiedän ja olen siellä käynytkin ja kirjoittanut siitä täällä. San Josen mysteeritalosta tuli juuri elokuva, jota en kyllä ole voinut mennä kiinnostuksesta ja Helen Mirrenista huolimatta katsomaan, koska sain painajaisia jo pelkän trailerin katsomisesta. Vihaan kauhuelokuvia. Kuinkahan kauhua Suomen mysteeritalo on (mikä se sitten onkaan)...?



Tämän enempää en valitettavasti tällä kertaa ole hakuja ottanut ylös, mutta onneksi sain päivän naurut lukemalla edellisvuoteni postaukset ja niistä löytyvät googletukset.