torstai 20. huhtikuuta 2017

Kun USA meni sekaisin yksisarvisista

Tiesittekö, että unicorn food on joku juttu? Minä en tiennyt ennen kuin eilen, kun näin Starbucksin mainoksen heidän eilen myyntiin tulleesta uutuustuotteestaan, Unicorn Frappuccinosta, jota on saatavilla tämän viikon loppuun saakka.

Juoma näyttää mielestäni teollisuusväripainajaiselta:
Tällainen juoma. Todelliset tuotteet näyttävät itse asiassa tätä mainoskuvaakin kamalammilta. Kuvan lähde Starbucksin nettisivut.
En käy juuri koskaan Starbucksissa enkä todellakaan käynyt siellä nyt tuollaisen kammotuksen takia, mutta ilmeisesti juoman suosio räjähti käsiin heti ekana päivänä. USA Todayn otsikko ilmoittaa, että "People are freaking out over Unicorn Frappuccino", mikä ei ole lainkaan liioiteltua. Monet ostavat. Ne, jotka eivät osta, huutelevat pitkin nettiä siitä, miten kamalasta tuotteesta on kyse ja miten paljon siinä on sokeria (katso esimerkiksi täältä, jos kiinnostaa, mutta vastaus: suurimmassa 76 grammaa ja keskimmäisessä 59 grammaa - ja kyllä, kieltäydyn käyttämästä niitä Starbucksin mysteerisiä kokonimityksiä :D). Tässä vuorokauden aikana on tuntunut siltä, että jokainen mahdollinen taho puhuu tästä juomasta. Jokaisessa lehdessä tuntuu olleen artikkeli tästä menestyksekkäästä hittituotteesta, the New Yorker julkaisi pilapiirroksen ja lopulta yksi Starbucksin työntekijäkin sai tässä yhden päivän sisällä hermoromahduksen, valitettavan julkisesti Twitterissä.

Siis ihan hullua. En ole koskaan ymmärtänyt starbucksien päälle ja tätä kohua ymmärrän vielä vähemmän. Jotain juoman suosiosta kertoo ehkä se, että kilpaileva kahviketju Peet's ilmoitti, että heiltä saa jokaisesta juomasta 50 prosenttia alennusta sunnuntaihin saakka. Ilmeisesti ovat kokeneet selvän piikin kävijätilastoissa vai pitääkö vain pysyä uutisoinnissa mukana...?
Peetsin mainos. Lähde Peetsin Facebook-sivut.
No reason to chase unicorns kuuluu Starbucksin kanssa kilpailevan Peetsin mainoslause. Kilpailijoiden mainitseminen nimeltä on täällä tunnettu mainoskikka (esim. Dunkin' Donutsin "Friends don't let friends drink Starbucks" -mainoskyltit), mutta tässä kohussa ei tarvinnut turvautua siihen, mainos toimii tehokkaasti juuri noin.

Mutta kysymys kuuluukin, että kuuluiko tämä kohu lätäkön toiselle puolelle saakka? Yksisarvisjuomaa ei ilmeisesti saa kuin USA:n Starbuckseista (ja ehkä Kanadasta?) eli varmaan Suomen kahdessa Starbucksissa pitää vain itkeä - joko surusta tai ilosta, kukin päättäköön itse. Vai onko Suomessa muuten Starbuckseja jo enemmänkin kuin kaksi? Aiheutan aina kauhistusta täällä ilmoittelemalla erinäisissä paikoissa, että kotimaassani on tasan kaksi Starbucksia. Olen siitä niin ylpeä! Suomessa ymmärretään oikeiden kahviloiden päälle.

Mutta hei, kuka USA:ssa asuva tunnustaa maistaneensa?

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Menetetty pääsiäinen

Toivottavasti kaikilla oli Suomessa kiva pääsiäinen! Meiltä meni tuo juhla ihan totaalisen ohitse, niin kuin moni muukin Suomeen kuuluva juhla täällä asuessa on mennyt. Suomen itsenäisyyspäivän juhlinnan missatessani kirjoitin siitä, miten suomalaiset juhlapyhät saavat ulkomailla asuessa korostuneemman aseman kuin kotimaassa, mutta pääsiäistä en jaksanut edes kunnolla noteerata. En ole uskonnollinen, joten pääsiäisellä ei ole minulle sellaista merkitystä. Mutta pääsiäinen Suomessa nyt kuitenkin on aina pääsiäinen Suomessa ja siihen liittyy kivoja tapoja ja omia ihania muistoja: lammasruoat ja valkosipuliperunat, suklaamunat ja mämmit ja ennen kaikkea se neljän päivän pyhäputki.
Kävimme lauantaina ulkoilemassa ja pystyin hyvin kävelemään tunnin ilman kipujeni lisääntymistä. 
Koska pääsiäinen on uskonnollinen juhla, sitä ei huomioida tässä osavaltiossa sillä tavalla laajasti. Eilisen sunnuntain kohdalla kalenterissa luki Easter, mutta ko. päivä ei ole federal holiday eikä state holiday Kaliforniassa. Mitään perjantaita tai maanantaita ei todellakaan huomioida. (Huom! Puhun siis vain Kaliforniasta nyt, muusta USA:sta en tiedä mitään.)

Pääsiäinen ei pahemmin näkynyt täällä Piilaaksossa muuta kuin kauppojen karkki- ja krääsävalikoimassa ja joidenkin tahojen järjestämissä Easter Egg Hunt -lastentapahtumissa. Tajusin pääsiäisen tulevan vain näiden kauppojen valikoimien takia. Viikonlopun Facebook-statuksista päätellen täkäläisistä tutuistani vain harva tuntui viettävän juhlaa nimeltä Easter. Jos sitä vietettiin, siihen näytti sisältyvän perhe- ja sukupäivälliset sekä lasten pääsiäismunakorit. Ehkä hieman useampi tuttuni tuntui kuitenkin hehkuttavan juhlaa nimeltä Passover. En tiedä, pitäisikö hävetä, mutten tiennyt mitä tuo tarkalleen tarkoittaa ennen kuin selvitin: kyseessä on tietenkin juutalaisten pääsiäinen.
Vihreydestä päätellen tätä ei ihan heti uskoisi Piilaaksosta löytyväksi kulmaksi.
Polkujen varsilla oli kukkia.
Vaikka olen jo elänyt läpi kolme pääsiäistä täällä, olin silti yhä vähän hämmentynyt. Kun toisaalta pääsiäinen ei ole virallinen juhlapyhä eikä sitä huomioida laajasti, mutta sitten kuitenkin toisaalta se vaikuttaa elämään. Kysyin yhdeltä kollegaltani, onko yritysten jumppatunteihin nyt maanantaina yleensä muutoksia pääsiäismaanantain takia (vaikka sellaista ei täällä siis ole edes olemassa, mutta muistin viime vuodelta kevyemmän liikenteen, mikä viittaisi monien lomailleen), ja hän vastasi minulle: "There is no Easter here. Jesus", mikä vastasi kysymykseeni kahdella eri tasolla: ei ole pääsiäistä, koska se liittyy Jeesukseen, ja ei ole pääsiäistä, duh. Mutta miksi jotkut kuntosalit vähensivät tuntitarjontaansa tai poistivat tunnit kokonaan sunnuntaiksi Easter Sundayn kunniaksi? Ja miksi toiset paikat eivät sitten huomioineet tuota päivää ollenkaan? Miksi jotkut kaupat olivat eilen sunnuntaina kiinni tässä maailmankolkassa, jossa kaupat ovat aina auki, koska oli Easter Sunday, vaikka ko. päivä ei ole state holiday? Ja miksi suurin osa kaupoista kuitenkin oli auki ja miten maailmassa pitäisi voida tietää, mikä on auki ja mikä ei? Ja jos kerta suurin osa ihmisistä ei täällä huomioi pääsiäistä jeesusteluineen, niin miksi ihmeessä täällä sitten edes on kaikenmaailman pääsiäismunanmetsästystapahtumia ja muita? Koska kaikki erikoispäivät täytyy saada markkinoistettua jotenkin, oli päivän tausta mikä tahansa? En vain ihan ymmärrä. Nämä hämmennyksenaiheeni ovat muuten samoja lähes joka juhlapäivä, sillä loogisuutta kalifornialaisista juhlapäivistä ei kannata yrittää löytää.
Jos olisimme olleet ulkoilemassa kolme tuntia aiemmin, olisimme voineet osallistua ilmaiseen "California Wild Flowers" -kävelykierrokseen. Ehkä sen jälkeen olisin tiennyt, mikä kukka tämä on.
En tiedä, lieveneekö tämä hämmennykseni koskaan, koska olen tottunut siihen, että Suomessa kaikki toimivat samalla tavalla. Pitäisi muistaa, että tämä osavaltio ja maa koostuu niin monista eri uskontokunnista, ihmisistä ja kansalaisuuksista, ettei mitään tiettyjä, kaikille kuuluvia pyhiä tietenkään voida viettää. Asiat eivät ole valtion määräämiä ja yksioikoisia täällä, vaan jokainen taho saa päättää itse, mitä tekee. Olisi silti kiva tietää, miksi kolmesta vierekkäin olevasta kaupasta vain yksi päätti olla auki Easter Sundayna. (Ehkä koska se oli ruokakauppa, kaksi muuta ei?)
Joku oli päättänyt sulkea niityn.
Viime vuonna en tainnut mainita pääsiäisestä mitään täällä blogissani. Niin ohi se menee täällä asuessa. Se on ihan niin kuin mikä tahansa muukin ajankohta vuodessa. Perjantaina mieheni oli töissä ja minä kävin tolkuttoman kiireisessä lounasraflojen keskittymässä hakemassa itselleni ruokaa, lauantaina kävimme ulkoilemassa ja ulkona syömässä sekä Costcossa (jossa oli muuten hämmentävän hiljaista noin niin kuin viikonlopuksi!?), sunnuntaina laiskottelimme muuten vain ja tänään maanantaina oli taas paluu tavalliseen arkeen. Miehelläni ei siis ollut lomaa, joskin hän olisi saanut pitää sitä, jos olisi halunnut. Meille ei tullut mieleenkään tehdä mitään pääsiäisruokia, vaikka lammas olisikin hyvää, koska emme ole kovia kokkaajia. Mämmiä en ole syönyt yli kolmeen vuoteen, mutta suuni muistaa tarkalleen, miltä mämmi maistuu vaniljakastikkeen kanssa (nam!). Kindermunat ovat ihania, mutta en halua rikkoa lakia, enkä kyllä tiedä, mistä niitä laittomuuksia edes löytäisi. Muut suklaamunat tai pääsiäiskarkit eivät jaksaneet innostaa, koska tavalliset karkit ovat paljon parempia. Mitään koristeita en halunnut laittaa pölyä keräämään parin hassun päivän, jotka tuntuvat samoilta kuin kaikki muutkin päivät vuodessa, takia.
Ulkoilun jälkeen lauantaina kävimme syömässä ihan parasta intialaista ruokaa. Olen aiemmin käynyt täällä vain sellaisissa intialaisissa ravintoloissa, joista saa samanlaista ruokaa kuin Turussa olevistakin intialaisista. Mieheni oli kuitenkin löytänyt intialaistaustaisen työkaverinsa avustuksella ravintolan, jossa tarjoiltiin erilaisia kastikkeita leipien kanssa. En tiedä intialaisen ruoan alalajeja tai niiden nimiä, enkä edes tiedä, mitä tämä ruoka tarkemmin oli, mutta tajuttoman maukasta se oli ja nousi uudeksi lempparikseni.
Ehkä joku päivä tämä ulkosuomalainen vielä löytää sen keskitien siinä, mitä juhlia ja tapoja tuoda omasta kotimaasta uuteen kotipaikkaan ja mitkä vain suosiolla unohtaa ilman sen kummempia tunnontuskia. Tästä postauksesta päätellen en ole vielä siinä pisteessä.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Mistä ulkosuomalaiset kaverukset puhuvat keskenään?

Nyt kun en ole voinut ohjata tuntejani, minulla on ollut tavallista enemmän aikaa nähdä kavereita. Etenkin sellaisia kavereita, joita tulee nähtyä todella harvoin: tällä viikolla tapasin kolmena päivänä kavereita, joiden kanssa en ole hengannut aikoihin, koska kellään osapuolella ei vain ole ollut aikaa tai energiaa. Kukaan näistä kavereista ei ole suomalainen. Eniten vietän täällä yleensä aikaa suomalaisten kavereideni kanssa. Niinpä ajattelin kertoa siitä, mistä aiheista näissä ulkosuomalaisten porukoissa joskus puhutaan. Minulla oli kerran mielessä se, miten suomalaiskaveriporukkani puheenaiheet saattaisivat kuulostaa vähän hauskoilta ei-ulkosuomalaisten kaverieni korviin, ja nyt päätin vihdoin kerätä tänne parhaita paloja.

Luonnollisesti puhun kavereideni kanssa täällä samoista aiheista kuin kotimaassakin puhuisin kavereideni kanssa. Monesti silti ulkosuomalaisuus luo keskusteluihin lisätvistin, ja totta kai maahanmuuttajuus värittää puheenaiheita vahvasti. Alla olevista aiheista puhun myös ei-suomalaisten mamu-kavereideni kanssa.
Minulla on nyt ollut voimia käydä kävelylenkeillä kaverin kanssa. Kuvassa kaverin koira. 
Tässä siis parhaimpia esimerkkejä keskustelunaiheista. Nämä aiheet on sitten irrotettu asiayhteydestä ja muista aiheista, joten näistä ei kannata vetää mitään johtopäätöksiä minun tai kaverieni elämästä.

- Aviomiesten työ: Me olemme kaikki (korkeasti)koulutettuja älykkäitä naisia, joilla on oma elämä. Silti lähes joka kerta puhumme aviomiestemme työstä: kuinka pitkiä työpäiviä miehet tekevät ja kuinka tyytyväisiä työhönsä he ovat. Jos tapaa uusia tuttavuuksia tai keskustelu koskee muita paikallisia suomalaisia, lähes aina nopeasti pitää selvittää se "missä sen mies on töissä". Totta kai Suomessa puhuimme kaverieni kanssa joskus ohimennen puolisojemme työstä, mutta emme koskaan näin usein emmekä näin paljon.

Tämä aihe selittyy totta kai helposti: jokainen meistä on tullut tänne puolisonsa työn takia ja me olemme täällä näiden töiden takia. Se, miten tyytyväinen mies on työhön, on siis iso osa elämää täällä.

- Muuttoaikeet: Miettikää, kuinka usein Suomessa joku muuttaa. No ei yleensä kovin usein. Piilaakson erikoisuus on se, että moni muuttaa kerran vuodessa, sillä ainakin asuntojen vuokrasopimukset on usein tehty vain vuodeksi kerrallaan ja sopimuksen uusiminen tarkoittaa aina korotusta vuokraan. Monet etsivät vuoden jälkeen edullisemman asunnon. Me olemme aikamoinen poikkeus, sillä olemme asuneet samassa asunnossa kolme vuotta. Tiedän muutaman pariskunnan, jotka ovat asuneet samassa kämpässä monta vuotta, mutta suurin osa tuntuu muuttaneen ainakin kerran sen jälkeen, kun ovat laaksoon tulleet. Tämän faktan takia kaveriporukassa puhutaan kohtalaisen säännöllisesti mahdollisista muuttoaikeista ja vuokrankorotuksista.

- Muuttoaikeet ja Suomi: Edelliseen keskustelunaiheeseen liittyy usein myös kysymys mahdollisesta paluumuutosta Suomeen. Vaikka aihe ei olisi ajankohtainen, joskus mietimme sitä, mitä ajatuksia paluumuutto herättäisi, jos se nyt olisi edessä. Monen ulkosuomalaisen elämässä Piilaaksossa on helposti läsnä mahdollisuus siitä, että elämä palaa takaisin kotimaahan, sillä Green Cardin saaminen ei ole varmaa ja viisumitkin umpeutuvat lopullisesti jossain vaiheessa. Kaiken lisäksi yleisin viisumityyppi on sellainen, joka on voimassa vain sen miehen työsuhteen ollessa voimassa, eivätkä potkut ole mikään erikoisuus täällä, vaikka it-ala kukoistaakin. Työsuhteen päättyminen ei edes ole ainoa syy, miksi jonkun täytyisikin yhtäkkiä palata Suomeen; elämässä kun nyt sattuu ja tapahtuu.

Meidän Piilaaksossa viisumien varassa elävien ulkosuomalaisten elämä on siis tietyllä tavalla epävarmaa. Minun on vähän hankala kuvata sanoin sitä, miten tällainen paluumuuton mahdollisuus - vaikkei se olisi edes ajankohtainen - värittää keskusteluja joskus hyvinkin vahvasti.

- Green Card: No tottahan toki niistä Green Cardeista sitten puhutaan, kun ne kerta tekevät olennaisen eron siihen, onko elämä täällä epävarmaa vai vähemmän epävarmaa. Jokaisen GC-status tsekataan aina tasaisin väliajoin tapaamisilla, vaikka näissä statuksissahan ei mitään muutoksia noin vain tapahdu, kun prosessit vievät aikaa kuukausia ja kuukausia. Joskus myös ei-paikalla-olevien tuttujen GC-statukset käydään lävitse.

- Päivien sisältö: Koska homemaker on yleinen ammatti täällä, totta kai aina pitää puhua siitä, mitä kukakin tekee kaikki päivät ja etenkin siitä, jos jollakulla on ollut tylsää. Läheskään kaikilla ei ole yhtään tylsää, vaikka mitään töitä ei olisikaan.

Reissut Suomeen ja muualle: Paluumuuttoa useammin puheena on se, kuka aikoo mennä lomailemaan Suomeen ja milloin. Olennaista on myös se, millaisia ajatuksia ja tunteita Suomeen meneminen herättää. Suomi-lomien lisäksi usein puhutaan siitä, onko reissuja muualle tiedossa. En tiedä, mistä johtuu, mutta välillä tuntuu siltä, että reissuista puhutaan kaveripiirissäni täällä huomattavasti paljon enemmän kuin Suomessa kaverien kesken. Ehkä täältä on helpompi matkustaa, ihan vain jo pelkästään viikonlopuksi...? Todennäköisempi syy lienee kuitenkin se, että Suomessa asuessani monet kaverini vielä opiskelivat, eikä silloin välttämättä ollut rahaa tai aikaa lomailuun.

- Asuntojen (huono) laatu: Vaikka Piilaakson asuntojen vuokrat ovat tuhansia kuukaudessa, laatu ei useinkaan ole hyvä. Eri apartment-kompleksien laaduissa ei tunnu olevan eroja, ainakin jos voi vetää johtopäätöksiä siitä, miten tästä aiheesta aina välillä keskustellaan. Esimerkit minun elämästäni: Jos imuri osuu seinään, siitä tulee jälki seinään. Jos lautanen osuu keittiötasoon, siitä tulee lommo - siihen tasoon, ei lautaseen! En ole ainoa tällaisten tarinoiden kertoja. Siksipä aina joskus jaksamme taivastella sitä, miten asunnot tuntuvat olevan kertakäyttöisiä. (Niin kuin ne kyllä ehkä ovatkin: pinnat taidetaan pitkälti uusia aina asukkaiden välissä...?)

- Autot: Ennen Kaliforniaan muuttoa vastaukseni kysymykseen "millainen auto teillä on?" sisälsi lähinnä tiedon siitä, minkä värinen automme on. Olen vieläkin aivan superhuono tunnistamaan (tai muistamaan) autojen merkkejä tai malleja, koska minua eivät nämä seikat kiinnosta, mutta silti olen oppinut autoista enemmän kuin ennen. Autot ovat aihe, josta puhutaan kaveriporukassani harvoin, mutta silti paljon enemmän kuin ikinä Suomessa ja paljon enemmän kuin kuvittelisi, kun fakta on kuitenkin se, ettei minua tai kavereitani kiinnosta autot. Tiesinkö Suomessa, millainen auto kaverillani on? No en todellakaan tiennyt. Täällä ehkä jopa tiedän. Autot ovat puheenaihe, josta ei vain pääse eroon, kun asuu yksityisautoilun luvatussa maassa.

- Terveydenhuolto: Terveysvakuutukset ja terveydenhuolto puhuttavat meitä usein. Missä lääkärissä kukakin käy, onko se ollut hyvä, millaiset omavastuuosuudet kelläkin on... Kenen mielestä USA:n terveydenhuoltosysteemi on hyvä ja kiva, kellä on ikävä Suomen systeemiä... Ja niin edelleen.

- Eläke: Tästä aiheesta on puhuttu oikeastaan vain kerran, mutta pakko mainita se nyt tähän, sillä ihan heti Suomessa ei tällaisesta aiheesta keskusteltaisi. Ymmärrettävistä syistä tietenkin: Yhdysvalloissa eläkettä ei automaattisesti kerry palkasta niin kuin Suomessa, vaan eläkesäästäminen pitää itse aloittaa. Seksikäs aihe kohtalaisen nuorille naisille, eikö olekin?

- Vielä yksi erikoisuus: Joskus tulee sellainen olo, että on joku pahinkin martta, kun tajuaa, että elämä kavereiden kanssa on välillä tätä:
  • Yhteisellä kauppareissulla kerran aloimme puhua pyykinpesuaineista ja siitä, mikä aine on hyvää ja minkälaisia tuloksia kukakin on saanut aikaan. Siis apua oikeasti mikä aihe! Neljän naisen porukasta vain yksi oli sitä mieltä, ettei hänellä ole koskaan ollut ongelmia saada pyykkiä täysin puhtaaksi amerikkalaisilla pesukone ja -aineyhdistelmillä. Tästä on kyllä keskusteltu aiemminkin, ei vain tällä kauppareissulla. Muistan elävästi myös keskustelun, joka koski lattianpesua ja siihen tarkoitettuja välineitä, koska jostain syystä täältä on yllättävän hankala löytää lattianpesuun tarkoitettuja kestäviä pesuvehkeitä (kertakäyttöisiä kyllä on). 
  • Uuden ystävän luokse - tai vanhan ystävän uuteen asuntoon - mentäessä aina pitää tarkistaa kodinkoneet. "Hei millanen pesukone teillä on? Täytetäänkö edestä vai ylhäältä?" "Ai teillä on tollanen astianpesukone, meilläkin on." Joo-o, ihan normaalia. Amerikkalaiset kodinkoneet ovat jännä aihe. 
- Ja sitten vielä bonus: Tavalliset, arkiset aiheetkin saavat joskus vahvan ulkosuomalaisuuden leiman. Vähän aikaa sitten porukassamme keskustelussa kuultiin erinäisten aasinsiltojen kautta mm. tämä: " -- Jos tulee eteen sellainen tilanne, että sitä avioeroa ihan oikeasti mietitään, niin kannattaa nopeasti laittaa se vireille täällä Amerikassa ja hakea se täällä ennen kuin mies ehtii aloittaa prosessin Suomessa. Täällä kun mies joutuu sitten maksamaan sitä elatusapua ex-puolisolleen. - - " Kyllä, elatusapua lapsettomalle aikuiselle. Kun se homemaker kerta on ihan oikeasti oikea ammatti. :D
Aiheeseen liittymätön toinen puistokuva. Kuvassa joku täysin tuntematon ihminen.
Näin siis täällä yhden ulkosuomalaisen pienessä muiden ulkosuomalaisten kuplassa. Miltäs aiheet kuulostavat? Onko ilmassa mökkihöperyyttä, vieraantumista muusta maailmasta vai kuulostaisivatko minkä tahansa porukan muusta kontekstista irrotetut keskustelunaiheet vähän tällä tavalla oudon hauskoilta? Vai onko tämä edes yhtään omituista tai edes hauskaa loppujen lopuksi? Jokainen tehköön omat päätelmänsä.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Mummo ulkoilee

Ajoimme tänään 25 minuuttia ulkoilemaan vain tajutaksemme, että minä jaksoin kävellä vajaan puoli tuntia ennen kuin ilmoitin selkääni sattuvan, vaikka olin tarkoituksella valinnut kevyen ja kohtalaisen tasamaastoisen reitin. Sitten palasimme takaisin autolle. Oikeastaan siis autoilua yhtä paljon kuin kävelyä.
Ruohikot olivat täynnä poppyja eli kaliforniantuliunikoita. 
Muitakin kukkia oli, mutta en ole mikään kukka-asiantuntija.
En ole myöskään kukkakuvaaja, vaan enemmänkin ruohokuvaaja, hah.
Joskus sitä vain tuntee itsensä todella mummoksi. Ellei vastaan olisi tullut lauma eläkeläisiä, jotka nekin näyttivät liikkuvan sutjakammin kuin minä.
Maisemat olivat kyllä kivat, ja kevätkukat loistavat. Niin ja nurmikot. Se Kalifornian historiallinen kuivuuskin on nyt vihdoin virallisesti ohi, kun kuvernööri Jerry Brown poisti hätätilan. Hurraa!
Aitaus ja portti, joka estää lehmien vaeltamisen pois. Täällä maaseudulla on lehmiä aina joka puolella.
Sellainen kevyt sunnuntailenkki siis. Ehkä joskus vielä jaksan kävellä muutenkin kuin tällä tavalla lyhyesti.
Hyvää viikonalkua kaikille!

torstai 6. huhtikuuta 2017

Kolmesta viikosta seitsemään viikkoon

Alaselkäni on edelleen kipeä, joten lääkärini kirjoitti minulle lisää "sairauslomaa" koko täksi kuukaudeksi. Takana on kolme viikkoa, neljä viikkoa edessä. Ensi viikolla menen fysioterapiaan ja toivon, että saisin sieltä jotain apua tai edes vihiä siitä, mistä nämä ongelmat voisivat johtua. Ja toivon saavani neuvoja siihen, mitä liikuntaa voisin nyt harrastaa, sillä tämä liikkumattomuus on kyllä aivan kamalaa ja pelkällä kävelyllä en haluaisi elää.

Jumppatyötauostani on nyt siis tulossa pidempi kuin koskaan aiemmin. Viime vuoden loppukesästä olin pois sairausloman ja matkan takia yhteensä viisi viikkoa, mikä on aivan liian pitkä aika olla pois töistä USA:ssa noin vain. Tästä kirjoittamani postaus keikkuu blogini suosituimpien tekstien joukossa koko ajan eikä varmaan syyttä. Niihin viiden viikon vuosilomiin ja palkallisiin sairauslomiin tottuneelle suomalaiselle täkäläinen meininki tökkii vähän vastaan. On kuitenkin varmaan taas syytä korostaa, että tässä maassa on toimintatapoja todennäköisesti niin paljon kuin työnantajiakin ja että kertomukseni koskevat vain minun kokemuksiani. Yleistyksiä teksteistäni ei siis kannata tehdä.
Äitiysloma ei todellakaan ole minulle ajankohtainen, mutta kerrotaan nyt tässä välissä, ettei täällä sellaisiakaan tietenkään tunneta niin kuin Suomessa. Kun täytin Leave of Absence -hakemustani, naureskelin hetken tälle "Bondaus"-lomalle. Niinpä niin, kyllä tuoreet äidit täällä taitavat palata ripeästi töihin, jos nyt sattuvat olemaan mukana työelämässä. Jos haluaa vähän kunnolla bondailla vastasyntyneen lapsensa kanssa, niin siihen pitää näköjään anoa samanlaista Leave-jaksoa kuin minäkin nyt olen anonut. Mutta jälleen kerran, kuviot tässäkin asiassa varmasti vaihtelevat paljon. 

Olen hakenut Leave of Absence -jakson kahdelta työnantajaltani, koska he vaativat sitä. Toinen näistä työnantajistani on (ihan oikeasti varmasti tahallaan?!) hankala eikä ole vielä edes hyväksynyt poissaoloani, vaan on vaatinut minua täyttämään erinäisiä hakemuksia netissä, sitten postittanut minulle kasan mystisiä infopapereita ja vaatinut vielä faksaamaan hakemuslomakkeita toiselle puolelle Yhdysvaltoja johonkin korporaationsa kasvottomaan haaraan. Toinen työnantajani hyväksyi jaksoni mukisematta lääkärintodistuksia ja yhden hakemuslomakkeen täyttämistä vastaan. Kahdelta muulta työnantajaltani vaatimusta virallisen poissaolojakson hakemiseen ei ole ainakaan vielä tullut. Managerit ovat luvanneet pitää huolta siitä, että HR-osastot pitävät minut palkkalistoilla, mutta saa nähdä, miten käy. Tällä kertaa minulla sentään on kunnolliset lääkärintodistukset, eikä sellaisia epämääräisiä post it -lapuille tehtyä riipustuksia niin kuin silloin aiemmin oli. Tosin tämä yksi hankala työnantajani kyllä vaatisi, että lääkäri täyttää heidän tarjoamansa lomakkeen, mutta toistaiseksi yritän sinnitellä lääkäriaseman oman lapun kanssa.

Edelleenkään minulla ei ole palkallista sairauslomaa. Joidenkin työnantajieni kohdalla menetin minulle kertyneet sairauslomatunnit vuodenvaihteessa. Joidenkin kohdalla en. En ymmärrä, miten se(kin) voi vaihdella, mutta en yritä enää löytää loogisuutta näistä kuvioista. Oli miten oli, mitään sairauslomatunteja minulla ei pahemmin ollut eikä ole, joten muutamia hassuja tunteja lukuun ottamatta palkatta mennään. Kalifornian osavaltio tarjoaa jonkinlaista sairauslomakorvausta, mutta en taitaisi olla oikeutettu siihen vähäisten työtuntieni takia ja joka tapauksessa korvaus olisi varmaan niin mitätön, etten tosiaan lähde mihinkään paperisotaan sellaisen takia, koska pärjään hyvin ilmankin. (Tuosta lauseesta lukijan tulee päätellä, etten tiedä asiasta yhtään mitään.)

Kaverit kysyvät säännöllisesti, joudunko itse hankkimaan sijaiseni myös tällaisessa sairaustapauksessa. Yleensä vastaus tähän kysymykseen on aina "kyllä", oli kyse sitten sairauspoissaolosta tai muusta poissaolosta, kuten vaikkapa lomamatkasta (vuosilomaa minulla ei ole). Käytännöt pidemmän sairausloman kohdalla vaihtelevat kuitenkin työnantajasta ja managerista riippuen. Käytännössä olen joutunut itse näkemään vähän vaivaa sijaisten eteen, vaikka olisin saanut apuakin. Periaatteessa virallisen Leave of Absencen aikana minun ei tarvitsisi tehdä tällaista työtä, mutta käytännössä ihan kaikki työnantajani eivät ole vielä tarjonneet selkeää apua sijaisten löytämiseen. Voisin toki varmasti vain kieltäytyä etsimästä sijaisia itse, mutta siitä saattaisi koitua sitten hankaluuksia. Onneksi sijaistilanne tällä hetkellä on todella hyvä, enkä ole joutunut siihen kamalaan lukuisten sähköpostien ja tekstareiden lähettämiseen. Stressiä minulla totta kai on, mutta siitä nyt ei taida päästä eroon.

Minulta kysyttiin viime viikolla, olenko miettinyt sitä, mitä teen, jos alkaa näyttää siltä, etteivät nämä työt vain yksinkertaisesti sovi minulle, kun onhan tässä nyt ollut kaikenlaista matkan varrella. Vaikka en tosiaan ole luovuttamassa, koska tilanteeni ei ole mikään vakava ja koska voin pienentää tuntimäärääni ja etsiä kevyempiä lajeja ohjattavaksi, niin totta kai olen miettinyt. Jokaisena hetkenä. Kun kolme vuotta sitten perustin tämän blogin, päätin kirjoittaa täällä avoimesti ja rehellisesti kaikesta siitä, mikä liittyy kotirouvan elämään ja uudenlaisen elämäntyylin etsimiseen. Toivoin onnistuneeni siinä jotenkin. Sittemmin olen alkanut vähän katua sitä, miten olen ehkä kirjoittanut liiankin paljon joistakin asioista. En siis nyt jaksa kauheasti revitellä tätä tilannetta täällä. Mutta onhan se nyt sanomattakin selvää, että ikävä kuviohan tämä nyt on.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Bloggaajatreffit San Franciscossa

Tapasin eilen sunnuntaina Matkalla jonnekin -blogin Emmin ja Globe Called Home -blogin Jennin San Franciscossa. Jenni oli alueella työmatkan takia ja Emmi tuli San Franciscoon tapaamaan Jenniä ja viettämään viikonloppua. Sain kutsun mukaan viettämään sunnuntaita heidän kanssaan. Olen seurannut molempien blogeja siitä saakka, kun muutin tänne eli kolme vuotta. Ihan parasta päästä tapaamaan tällaisia bloggaajia livenä! Tietyssä mielessä jopa vähän hassua, kun tietää ihmisten elämästä jotain, mutta ei kuitenkaan tunne heitä kuin vain kirjoitustyylin osalta, eikä ole koskaan kuullut edes heidän ääntään. Kävi muuten ilmi, että maailma on todellakin pieni paikka: olen käynyt Emmin kanssa samaan aikaan samaa ala-astetta (Vaasan Isolahden ala-aste <3).

Näiden treffien myötä tuli korkattua se, mitä jostain syystä olen kammoksunut viimeiset kolme vuotta - San Franciscoon itse ajaminen! En tosiaan ole koskaan aiemmin ajanut SFO:n lentokenttää kauemmas kohti kaupunkia. Pelkoni ajaa SF:oon perustuvat kauas taakse, jolloin ajohistoriani oli hutera ja jolloin vähän kammoksuin kaikkea muuta paitsi ajamista keskellä päivää. Nykyään arkeeni kuuluu olennaisesti pahimpaan ruuhka-aikaan ja pahimmissa Piilaakson ruuhkapaikoissa ajaminen, joten olen tottunut jo kaikenlaiseen. Silti en ole halunnut ajaa SF:oon, koska siellä on ahdasta, paljon autoja, kävelijöitä, pyöräilijöitä ja päättömästi hyppiviä turisteja. Eikä sinne ajamiseen koskaan ole tullut tarvettakaan, sillä mieheni on yleensä ajanut.

En kyllä voi olla kauhean ylpeä suorituksestani, sillä ajoin auton parkkihalliin, jonne on todella helppo päästä suoraan motarilta. Sunnuntaina aikaisin aamulla ei ollut edes paljon liikennettä. Kun lähdin iltapäivällä pois, alue oli herännyt eloon, mutta motarin liittymä oli helposti saavutettavissa. Mutta tästä se lähtee. Ehkä seuraavalla kerralla uskallan mennä jo syvemmälle kaupungin keskustaan, jos siihen nyt jostain syystä on tarvetta. (SF:ssa ei kannata yksityisautoilla, koska a) siellä on kattava ja toimiva julkinen liikenne, b) kaupunki on kävelijaystävällinen, joten liikkumavälineitä ei välttämättä edes tarvitse ja c) sieltä ei kuitenkaan löydä vapaita parkkipaikkoja. Auto kannattaa jättää jonnekin parkkihalliin ja kulkea sitten muulla tavoin.)
Näin hiljaista oli sunnuntaina aamulla parkkihallin luona.
Tapasin Jennin ja Emmin aamulla heidän hotellinsa edessä, sillä hotelli sijaitsi aivan käyttämäni parkkihallin vieressä. Kävelimme siitä sitten yhdessä Chinatownin lävitse North Beach -kaupunginosaan brunssille. Vitsit tuolla cityssa (kuten paikalliset SF:oa kutsuvat, erotuksena Piilaaksoon lähiötunnelmalle) on ihana fiilis viikonloppuaamuna! Emmi ja Jenni ihmettelivät, enkö käy SF:ssa usein, ja vastaus on, etten tosiaan käy. Ei sinne tule koskaan mentyä ilman mitään erityistä syytä, vaikka helppohan sinne on ajaa silloin, kun ei ole ruuhka-aika: nytkin sunnuntaina aamulla olin saanut auton parkkihalliin alle 50 minuutissa siitä, kun istuin auton rattiin kotona. Kotimatkakin meni samassa ajassa.
Jotkut leidit päättivät aloittaa sunnuntaiaamunsa tanssimalla jalkakäytävällä puiston reunassa. Ihmettelimme miksi. Minä epäilen syyksi ihan vain sitä, että ollaan San Franciscossa - kaikkea voi tehdä, joten miksi ei?
San Franciscon mäistä avautuu hienoja maisemia, joita kyllä jaksan ihastella joka kerta, kun tuonne kaupunkiin eksyn. 
Brunssilta kävelimme rantaan ja Pier 39 -laiturille katsastamaan merileijonia.
Sea lions - mun lempparit! Päivä oli käsittämättömän kirkas ja tuolla takana näkyy Golden Gate Bridge.
Random rahtilaiva.
San Francisco yllätti tällä kertaa paremmin kuin koskaan ennen - siellä oli aivan tajuttoman lämmin ilma. Cityn säästä ei oikein koskaan tiedä ennen kuin siellä on, koska tuuli ja sumu saattavat kylmentää lämpömittarin näyttämää astetta huomattavasti, mutta nyt koin sellaista lämpöä, jota en ikinä ennen ole tuolla kokenut, vaikka olen ollut SF:ssa kaupungin keskimääräisesti lämpimimpään aikaan eli syys-lokakuussa.
Oli ihan terassikelit! Tällä terassilla rannalla viihdyimmekin pitkän tovin. Minulla ei ollut aurinkorasvaa, joten pitkähihainen pysyi päällä kuumuudesta huolimatta. Valitettavasti kasvoja ei saanut suojattua, eikä puuterissani ollut SPF riittänyt, joten otsani paloi. Saman kohtalon koki ihoni kaula-aukon yläpuolelta sekä kaulani ja toinen korvani siltä puolelta, joka oli kohti aurinkoa. Ihoni ei vain koskaan totu näihin UV-indekseihin, oli pohjarusketus tai ei ja vuodenaika mikä tahansa. 
Kävimme kävelemässä myös Filbert Streetin portaat ylös Coit Towerille. Olen ollut Coit Towerilla kahdesti, mutten kertaakaan ole mennyt sinne kuuluisia Filbertin tien portaita pitkin. Ne olivat paljon kivemmat kuin se toisen puolen reitti, jota olen käyttänyt.
Kuuluisat Filbert Street Stairs. 
Näkymät olivat (taas) hienot. Kuvassa Bay Bridge.
Useampi tunti meni jutellen ja ihmetellen hyvässä seurassa. Erosimme Coit Towerilla, kun Emmi lähti kohti Alcatrazia ja minä ja Jenni kohti hotellia ja parkkihallia.
Hieno päivä, kauniit maisemat ja kiva seura.
Oli loistava päivä! Kiitos paljon kutsusta ja seurasta, Emmi ja Jenni! Toivottavasti tällaisiin bloggaajatreffeihin pääsisi useamminkin.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kun poliisi ajaa perässä

Monia autoiluun liittyviä asioita en voi verrata vanhoihin kokemuksiini, sillä en ajanut autoa Suomessa muuta kuin muutaman hassun kerran 18-19-vuotiaana. Sitten muutin Piilaaksoon ja sellaisen 9 vuoden tauon jälkeen aloin taas ajaa, koska oli pakko. Olen kuitenkin varma, että eräänlaista kokemusta Suomesta en olisi saanut, vaikka olisin siellä ajanutkin: nimittäin kokemusta siitä, kun poliisi ajaa perässä ja yrittää ehkä jopa provosoida.

Minulle on käynyt tällä tavalla nyt kaksi kertaa. Käytän tässä postauksessa termiä poliisi, vaikka molemmissa tapauksissa kyseessä on ollut Highway Patrol, joka käsittääkseni on jonkinlainen poliisin alalaji, mutta en kyllä ole varma.

Ensimmäisestä kerrasta on paljon aikaa. Ajelin silloin moottoritiellä sillä tavalla kuin täällä monesti ajetaan eli muun liikenteen mukana eli toisin sanoen lievää ylinopeutta. Ajoin kaikista vasemman puoleisella kaistalla, jossa monesti ajavat ne, jotka ajavat lujaa.

Yhtäkkiä huomasin, että perääni ilmestyi poliisiauto. Ei se laittanut vilkkuja päälle eikä mitään, kunhan vain tuli siihen. Jatkoin ajamista. Poliisiauto ajoi aivan puskuriini kiinni ja jäi siihen ajamaan. Tällaista ajotapaa kutsutaan termillä tailgate, ja tailgating on laitonta.

En muista, hidastinko tasan nopeusrajoitukseen, kun huomasin poliisin tulevan taakseni. Voi olla, voi olla että en, mutta joka tapauksessa ylinopeuteni ei ollut suuri. Jatkoin samalla vauhdilla ajamista jonkin aikaa ja tämä poliisiauto roikkui ihan siinä perässäni kiinni, hyvä ettei ajanut kiinni puskuriin. Lopulta sain tarpeekseni, heitin vilkun päälle ja siirryin rauhallisesti viereiselle kaistalle, jossa jatkoin ajamista sillä samalla vauhdilla. Poliisi roikkui hetken vieressäni, mutta sitten jatkoi matkaansa eteenpäin lujempaa ja siirtyi tailgaittaamaan seuraavaa edessä olevaa autoa.

En tietenkään voi sanoa varmaksi, mikä tässä oli takana, mutta vahva epäily minulla on. Epäilen, että poliisi tuli testaamaan, saako provosoitua minut ajamaan vielä hiukan kovempaa, missä tapauksessa tietenkin ylinopeudesta olisi tullut suurempi ja hän olisi voinut pysäyttää minut. Olen kuullut provosoivista poliiseista täällä. En tiedä, ovatko tarinat legendaa vai totta.

On myös mahdollista, että poliisi tuli vain testaamaan, tiedänkö miten toimia, jos joudun tailgaten uhriksi. Kalifornian ajo-opas neuvoo, että tällaisessa tilanteessa tulee aina vaihtaa kaistaa. Tai sitten poliisilla oli vain tylsää. En tiedä. Oli miten oli, minä näköjään toimin oikein, eikä hän sitten jaksanut enää kiinnittää minuun mitään huomiota.

Toisesta kerrasta on vähemmän aikaa, se oli joskus viime syksynä. Ajoin isoa 4-kaistaista tietä pitkin kohti moottoritien liittymää. Olin oikean puoleisella kaistalla, josta liittymään pääsi, ja edessäni oli hitaasti ajava rekka. En jaksanut odottaa rekan takana, vaan vaihdoin kaistaa oikeaoppisesti vilkuttamalla ja kiihdytin rekan ohitse. Tässä kohtaa tajusin takanani olleen poliisiauton (en tiedä, miten en ollut huomannut sitä aiemmin), joka lähti perääni, mutta toimiani oli liian myöhäistä perua enää tässä vaiheessa. Kaiken huipuksi edessä oli risteys, jossa valot olivat juuri vaihtumassa. Täällä keltainen pysyy päällä kauan, eikä sitä päin ajaminen ole laitonta eikä edes niin paheksuttavaa kuin Suomessa on. Koska pysähtyminen siitä vauhdista olisi ollut suurempi riski, ajoin keltaisilla risteyksen yli. Sen jälkeen siirryin takaisin oikealle kaistalle (jälleen oikeaoppisesti vilkuttamalla), jotta pääsin motarille.

Ohituksen tehtyäni vähensin ajonopeuttani hiukan. Motarille päästyäni jäin ajamaan oikeanpuoleiselle kaistalle poliisiauto perässäni. Kun tällä kaistalla olevat ajoivat lievää alinopeutta, vaihdoin seuraavalle kaistalle, jotta pääsin turvalliseen 65mph-vauhtiin, joka on nopeusrajoitus. (Alinopeus motarilla on sakon aihe siinä missä ylinopeuskin.) Poliisiauto ei enää seurannut minua kaistanvaihdon jälkeen.

Tässä kohtaa olen aika varma siitä, että poliisi lähti perääni tutkimaan ajotapaani. En ollut ajanut laittomasti, sillä rekan ohitus oli oikeaoppisesti tehty, keltaista päin saa ajaa, enkä ajanut risteykseen mitenkään liian kovaa tilannenopeutta. Ajotapani saattoi lähennellä lievästi holtitonta, mikä ehkä oli syy peräänlähtöön. Mutta kun handlasin homman motarilla kunniakkaasti, ei ollut mitään syytä pysäyttää.

On se kalifornialainen liikennepoliisi vain jännä. Toisaalta kun olemme jo kokeneet sen, kun poliisi sakkojen antamisen sijasta kauniisti pyytää, ettemme enää jatkossa ajaisi ylinopeutta, niin ei kai tällaisen provosoinnin ja "pysäyttääkö vai eikö pysäyttää" -arpomisten pitäisi enää kummastuttaa ollenkaan.