sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Surffausta Santa Cruzissa

Surffasin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni! Ja voin käyttää ihan sanaa surffata, sillä oikeasti jopa pysyin aallolla useammankin kerran muutaman hassun hetken ajan.

Eilen vietettiin mieheni työpaikan kesäpäiviä Santa Cruz -rantakaupungissa. Kun pari nörttiä päättää, että he haluavat surffaamaan, he eivät tietenkään ole sitä mieltä, että pitäisi olla joku surffausopettaja. Ei, vaikka vain yksi oli kokeillut surffausta ja vaikka hänkään ei tiennyt asiasta juuri mitään. Kun minä kuulin tästä surffausideasta, ilmoitin heti miehelleni, että kyllä nyt pitäisi olla joku ohjaaja. Ihan vain jo sen takia, että meren kanssa ei todellakaan leikitä eikä etenkään täällä, missä esiintyy ristiaallokkoa ja muuta. Lopulta sitten opettaja hankittiin päivää ennen.
Santa Cruz on todellinen surffaajien kaupunki. Niin ja omituisten tyyppien kaupunki. Liikenteessä on aina kaikenmaailman hörhöä ja sukankuluttajaa.
Minä suhtauduin surffaukseen ennalta hyvin epäilevästi ja jopa vähän pelokkaasti. Tuo Tyynimeri tuolla Santa Cruzissa tosiaan pauhaa aika pahasti, enkä ole omasta mielestäni mikään vahva uimari. Olin aivan varma, etten pysy laudalla edes maaten meloessa ja että vähintäänkin melkein hukun, kun kohtaan isoja aaltoja. Sitä paitsi se merivesi on täällä jäätävää.
Surffausmuseo vanhassa majakassa.
Mutta minäpä yllätyin positiivisesti ja aivan täysin! Ennakkoluuloni osoittautuivat täysin vääriksi, sillä minä olin hyvä! Taas täytyy todeta, että on kannattanut bodyattackoida ja pumppailla, sillä hyvästä kunnosta, voimasta ja tasapainosta oli hyötyä. En olisi osannut kuvitella olevani hyvä missään sellaisessa, mitä tehdään vedessä, mutta kappas vain.
Me olimme surffaamassa tällä rannalla. Tämä kuva on otettu surffimuseon luota. Kukaan muu ei surffannut tällä rannalla, sillä "kunnon surffarit" surffaavat surffimuseon toisella puolella. Huomatkaa muuten tuo kamala sumu tuolla meren yläpuolella.
Opetus alkoi noin puolen tunnin tekniikka- ja turvallisuusopastuksella rannalla. Opettajia oli kaksi, joista toinen oli päätyyppi ja toinen sellainen ihme häiskä, joka ei puhunut yhtään mitään tekniikkaopastuksen aikana. Rannalla tehtiin pieni tasapainoharjoite siten, että opettajat pitivät lautoja aivan vesirajassa veden päällä ja liikuttivat lautaa. Siinä piti sitten taiteilla pystyssä. Minusta laudalla oli helppo pysyä, mutta mieheni meinasi, että jo tuo harjoite oli vähän haastavaa.

Sitten lähdettiin merelle. Vesi oli ilmeisesti noin 12 asteista. En tiedä, tuleeko vedestä lämpimämpää kesän aikana, mutta eipä tuo Tyynimeri täällä päin koskaan kunnolla lämpene. Olin ennen märkäpuvun päälle laittamista todella kylmissäni, sillä ulkona oli vain 16 astetta lämmintä. Vitsailimmekin siinä, että olisi ollut ihan kiva kokeilla surffausta vaikkapa Havaijilla eikä täällä Pohjois-Kaliforniassa, jossa rannikolla on ihan hiton kylmä. Minä pelkäsin sitä tunnetta, mikä tulee, kun merivesi iskee ensimmäisen kerran märkäpuvun alle, sillä kaverini sanoi, että se on kamala tunne ennen kuin puku lämpiää. Mutta eipä sellaista tunnetta tullut. Vesi ei tuntunut yhtään kylmältä, ei edes paljaisiin käsiin.
Kuolleiden surffaajien muistomerkki surffausmuseon vieressä. Tämä kuva on otettu vuoden 2014 huhtikuun lopussa, mutta muistomerkki näytti aika samalta. Tuossa takana merellä surffaavat ne kunnon surffarit. Rannikolle on kerääntynyt usein paljon ihmisiä katsomaan. Tosin osa heistä saattaa katsoa surffaajien sijasta valaita, joita tiettyinä aikoina pyörii Santa Cruzin rannikon läheisyydessä. Huhtikuussa 2014 miehen sisko bongasi juuri tässä paikassa valaan pyrstön kaukaisuudesta.
Onneksi meillä oli ne surffausopettajat, sillä emme olisi koskaan osanneet tai uskaltaneet itse lähteä kauas merelle ja kauas rannasta, mutta sinne opettajat meidät veivät. En tiedä, kuinka korkeita aallot olivat - toinen ohjaaja kutsui niitä vain termein "big and powerful" - mutta rannalta katsottuna ne näyttivät vähän ikäviltä. Mutta merelle meneminen oli vain ajoituksesta kiinni: kun sinne pääsi melomaan parin ison aallon välissä ja yli sen vaahtopääkohdan, pelkoni laantui ja hoksasin, etteivät ne aallot enää siellä tuntuneet pahoilta. Itse asiassa isot aallot olivat vain kivoja, kun ne sai kohdata laudalla maaten.

Pari miehen työkavereista valitteli, että jo pelkästään kauas merelle melominen laudan kanssa oli vaativa ja raskas kokemus. Minusta siinä ei ollut mitään erityisen raskasta, kunhan vain hiffasi kunnon melontatyylin. Lähdimme mieheni kanssa rannasta yhtäaikaa, mutta hän jäi aika nopeasti jälkeen. Mutta tosiaan eiväthän nuo nörtit mitään liikuntaa ole harrastaneet, haha. ;)

Minä sainkin aika nopeasti positiivista palautetta. Se omituinen, hiljainen häiskä-opettaja tuli toteamaan minulle, että "Don't tell anybody... But you're the strongest swimmer here." Olin todella yllättynyt tästä kommentista, sillä jos minut heitettäisiin ilman lautaa veteen, osaisin uida vain sammakkoa ja sitäkin vain niska kenossa. En siis todellakaan ole mikään uimari. Mutta käsistä löytyy näköjään nykyään voimaa, joka sitten ilmeisesti auttaa myös näissä vesipuuhissa.

Surffausopettajasta oli kyllä äärimmäisen paljon hyötyä. Hän valitsi aallot (yhden kerran minun kohdallani tuli sen verran suuri aalto, ettei hän päästänyt minua - olin pettynyt), työnsi laudan vauhtiin ja huusi vielä perään, milloin kuuluu nousta seisomaan. Itse piti vain kauhoa sitä vauhtia lisää. Niin ja nousta seisomaan. Ensimmäinen kertani epäonnistui, mutta sen jälkeen pääsin joka kerta ylös saakka. Pysyin pystyssä vaihtelevalla menestyksellä, mutta kyllä minä todellakin surffasin.
Surffausmuseon luona rannikon läheisyydessä olevalla kivellä hengailivat sea lionit. Niitä oli kivellä kauhea läjä. Sea lioneiden ja valaiden lisäksi Tyyntä valtamerta asuttavat hait. Tosin niitä taitaa olla enemmän vain tuolla pohjoisempana San Franciscon rannikolla.
Minulla riitti voimaa ja energiaa surffaukseen. Aina kun olin kellahtanut aallon päältä pois, nousin takaisin laudalle, lähdin melomaan takaisin aloituspisteeseen ja menin kokeilemaan uudelleen heti, kun tilaisuus tuli. Muutamat väsyivät aika nopeasti ja totesivat, että melominen on rankkaa puuhaa - ja sitähän se surffaus suurimmaksi osaksi on. Mieheni oli valmis luovuttamaan jo kahden yrityksen jälkeen, sillä piti jatkuvaa melomista aivan liian vaativana ja raskaana ja oli sitä mieltä, ettei vain pääse laudalla ylös. Sain hänet kokeilemaan uudelleen, mutta hän ei kuitenkaan päässyt laudalla kertaakaan ylös saakka.

Minulla oli superhauskaa! En muista, koska olisin viimeksi kokeillut mitään noin kivaa. Olimme merellä varmaan noin reilun 1,5 tunnin ajan. Porukastamme yksi lähti pois aiemmin ja miehenikin hieman muita aikaisemmin, sillä he eivät enää jaksaneet. Minua ei väsyttänyt vedessä ollenkaan ja tuntui siltä, että olisin jaksanut kauemminkin. Huomasin kuitenkin, että oikeasti olin väsynyt, vaikkei siltä tuntunutkaan, sillä keskittyminen herpaantui ja hommasta alkoi tulla hankalampaa kuin se oli alussa ollut. Kerran kellahdin kumoon jo vain laudalla istuessani. Mutta se olikin ainoa kerta. ;) Merellä oli kuitenkin alkanut selkeä tuuli ja alkoi tulla vähän kylmä. Siinä vaiheessa, kun opettaja ilmoitti, että hänen on lähdettävä, mutta voimme jatkaa vielä hetken keskenämme, jos haluamme, kukaan ei jaksanut enää jatkaa.
Surffausmuseon toisella puolella surffailee niitä Santa Cruzin oikeita surffareita. Tämäkin kuva on huhtikuulta 2014. Nyt lauantaina surffareita oli vedessä paljon enemmän.
Se hiljainen häiskä-opettaja oli yrittänyt merellä yhdessä vaiheessa antaa minulle vinkkejä "for advanced technique he (=se pääopettaja) never talks about", mutta vinkkien anto keskeytyi hyvään aaltoon. Rannalla hän vielä viittilöi minut luokseen ja totesi, että hänen mielestään minun pitäisi jatkaa surffiharrastusta. "I don't wanna be rude to anybody... But you've got it, the others don't. You're a strong swimmer, you have a good form. It's hard to explain. You know what I mean?" Yritin siinä sitten pohtia hänelle, että varmaan yleisellä kuntotasolla on merkitystä, mutta hän oli vähän sitä mieltä, ettei sillä välttämättä ole. Ja sitten hän häipyi paikalta. Kumma häiskä siis. :D Mutta olin mielissäni tästä hyvästä palautteesta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät kovin helposti lähde kokeilemaan uusia, isoja juttuja, jos ne vähänkään epäilyttävät minua. Nyt tuli todistettua, että kannattaisi aina kokeilla. Koskaan ei voi tietää, ellei yritä.

Surffausmahdollisuudet täällä päin ovat hyvät, sillä Santa Cruziin ja Half Moon Bayhin ajaa meiltä noin tunnissa tai jopa nopeammin, jos ei ole ruuhkaa. (Ja sitten toisaalta jos on paljon ruuhkaa, matka kestää ikuisuuden.) Mielelläni kokeilisin surffausta vielä joskus, mutta tuskin siitä mitään harrastusta tulee.
Ihan heti ei kyllä tuohon joukkoon lähdetä. ;) Tämäkin kuva vuodelta 2014.
Surffauksen jälkeen hankkiuduimme mahdollisimman nopeasti eroon märkäpuvuista. Sitten palasimme rannalle grillailemaan. Jotkut hullut siellä ottivat aurinkoa bikineissä ja kävivät jopa vedessä kastautumassa ilman märkäpukua. Minulla oli sortsit, huppari ja kaulahuivi ja palelin rannalla. Jalkani olivat aivan kananlihalla koko ajan. Lämpöä oli ehkä jotain 20 astetta, mutta rannalla tuuli. Jos siis kuvittelette jotain ihanaa kalifornialaista rantaa, jossa surffataan ja otetaan aurinkoa ja löllytään lämmössä, täällä Piilaakson suunnalla ei sellaisia ole.
Ihmisiä rannalla kyllä riitti, vaikkei niitä tässä kuvassa niin näykään.
Olin muuten ensimmäistä kertaa meressä täällä asumisen aikana! Nyt tiedän, miten Pohjois-Kaliforniassa pääsee uimaan: ei muuta kuin märkäpuku päälle ja menoksi. Arvatkaapa, missä päin märkäpuku on keksitty ja kehitetty! Täällä päin tietenkin. :D
Joku jaksoi juoda surffauksen jälkeen alkoholia, minä tyydyin limsaan.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Blogilista lopettaa - blogini löytyy jatkossa Blogipolku-palvelusta

Blogilista lopettaa toimintansa 1. kesäkuuta. Tämä on mielestäni erittäin ikävää, sillä tilastojen mukaan Blogilista on toiminut toiseksi suurimpana liikenteen lähteenä blogilleni.

Onneksi tähän hätään on kuitenkin syntynyt uusi palvelu: Blogipolku.com. Blogini löytyy nyt siis sieltä. Jos joku on seurannut postailujani Blogilistan kautta ja kaipaa nyt seuraajaa tälle lopettavalle palvelulle, niin kannattaa suunnata Blogipolkuun. Täältä löytyy.

Tuolta oikeasta sivupalkista löytyy myös vanha tuttu linkki Blogloviniin, jos joku tykkää seurailla mieluummin sitä kautta.
Tämä päivä meni tällaisissa maisemissa Santa Cruzissa. Siitä lisää myöhemmin.
Olen muuten jo pidemmän aikaa miettinyt Facebook-sivun perustamista blogilleni. En kuitenkaan ole saanut sellaista aikaiseksi. En myöskään ole ihan varma, onko se tarpeellista. Mitä mieltä te lukijat olette vai oletteko mitään mieltä? Mitä kautta haluaisitte mieluiten päästä seuraamaan postauksiani?

perjantai 29. toukokuuta 2015

Kadonnut mahakipu ja ajatuksia kesästä ja säästä

Mahakipuni alkoi selvästi parantua jo maanantaina. Ehkä lääkärissä käymisellä on myös psyykkinen vaikutus tai jotain. Tiistaina oli vielä hiukan lievää kipua ja lepäsin, mutta keskiviikkona menin jo jumppaan ja ravintolaan syömään. Vieraamme odottivat tältä matkalta paljon The Cheesecake Factoryn juustokakkuja, joista minulla oli joskus kuva Facebookissa, joten sinne oli pakko päästä.
Before ja after. Tai no, after vain toisen palan suhteen. ;) En useinkaan jaksa koko juustokakkutehtaan kakkupalaa, mutta nyt söin sen verran vähän pääruokaa (skippasin ranskikset melkein kokonaan), että kakku mahtui.
Lääkäri ei ole soittanut. Ei tietenkään. Jos olisi, olisin todella yllättynyt. Koska kukaan ei täällä koskaan soita, vaikka lupaa. En ole mitenkään katkera tai mitään, haha. Mutta ehkä tästä voi päätellä, ettei siellä minun veressäni mitään kovin kammottavaa näy, koska kai joku olisi siitä sitten heti soittanut. Täytyy itse soitella urgent caren suuntaan, koska olisihan ne tulokset kuitenkin ihan kiva kuulla.

Vieraamme lähtivät tänään. En tiedä, onko sattumaa vai jotain kieroa kohtaloa, mutta viimeksikin, kun meillä oli vieraita - silloinkin miehen perhettä - minä olin kipeä. Silloin kärsin ihan oikeasta vatsataudista. Miksiköhän mahani oireilee aina, kun tulee vieraita? ;)

Maanantain Memorial Day aloitti täällä virallisesti kesän. Viime vuonna ihmettelin itsekseni, miten nämä ihmiset voivat sanoa kesän alkavan vasta nyt, kun koko ajan on ollut aivan aurinkoista ja lämmintä. Olen edelleen hiukan samaa mieltä, mutta huomaan silti selvästi muuttuneeni kalifornialaiseen suuntaan. Valitan pilvistä, eikä mielestäni ole hieno ilma, ellei taivas ole täysin pilvetön ja lämpöä yli 20 astetta. Itsereflektoinnin paikka, kun totesin montakin kertaa vieraillemme, ettei ole kovin hieno ilma ja he totesivat, että heidän mielestään kyllä todellakin on.

Viime vuonna tähän aikaan ihmettelin, missä kevät oli, sillä vuodenajat eivät täällä Kaliforniassa kovin selkeästi erotu toisistaan. Tänäkin vuonna kevät meni täysin minulta ohi, mutta ei sään takia, vaan näiden liikuntajuttujeni takia. Tämä toinen Kalifornia-vuosi tuntuu menevän aivan täysin hujauksessa, jos aika jatkaa kulkemista samalla tavalla, kun se nyt kevään aikana on kulkenut. Kesäkin tulee menemään nopeasti, sen tiedän jo, eikä aikaa mihinkään chillailuun ja uima-altaalla lekotteluun varmastikaan ole niin kuin viime kesänä oli.

Sää tuli muuten mielenkiintoisesti esiin, kun keskustelimme vieraidemme kanssa siitä, haluaisimmeko jäädä tänne asumaan pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi vuodeksi, jos se olisi mahdollista. Sää nimittäin vilahti minun vastauksessani. Jälleen itsereflektoinnin paikka. Tiedän jo, että Kalifornia on muuttanut minut selkeäksi sääsnobiksi, mutta tämä oli jo kaiken huippu. Minä en ole koskaan ollut mikään sääihminen. Suomessa vietin kesäisin paljon aikaa sisällä, eivätkä pimeys ja talvi ole koskaan olleet minulle erityisiä ongelmia (paitsi loska - se on aina ollut mielestäni kamalaa). Mutta nyt ajatus jostain pimeästä, sateisesta, loskaisesta marraskuusta tuntuu aika luotaantyöntävältä ja inhottavalta. Vai onko kyseessä sittenkään oikeasti sää vai ne muut jutut, jotka liittyvät Suomessa asumiseen...? Pohdittavaa riittää.

Vaikka pidän paljon nykyisen kotipaikkani ilmastosta, tällä hetkellä minusta tuntuu pahasti siltä, että missaan jotain, kun en asu Suomessa. Missaan sen upean tunteen, kun kesä vihdoin alkaa kunnolla kevään jälkeen. Missaan sen uutuuden viehätyksen sekä vihreyden ja vehreyden, sillä täällä "aurinko paistaa keskimäärin yli 360 päivää vuodessa"-kaupungissa auringonpaiste ja lämpö ei ole koskaan mitään uutta ja se vihreyskin kesti vain henkäyksen silloin joskus ajat sitten, enkä edes ehtinyt nauttia siitä kunnolla. Nyt kaverit postailevat Facebookiin kesäisiä kuvia Suomesta ja iloitsevat kesän alusta, mutta minä elän turtuneena tässä samassa fiiliksessä. Vaikka täällä onkin mielestäni ollut kummallisen pilvistä viime aikoina, ei tästä alkavasta kesästä (ja niistä sen myötä katoavista pilvistä) osaa iloita, kun on kerta ottanut aurinkoa uima-altaalla keskellä talvea.

Mutta kesä on nyt siis alkanut. Huomenna lauantaina miehen työpaikalla on kesäpäivät, joten juhlistamme kesän alkua ihan kunnolla. Suuntana on Santa Cruz, juurikin se paikka, jonne en alkuviikosta vieraidemme kanssa päässyt. En edes silloin muistanut, että tällainen kesäpäivätapahtuma on tällä viikolla. Tarkoituksena on eläytyä santa cruzilaiseen menoon ihan täysillä, surffauksia ja muita myöten. Luulin, että Half Dome koituu tänä kesänä kohtalokseni, mutta tässä on näköjään ensin aaltomaisia esteitäkin...

tiistai 26. toukokuuta 2015

Lääkärissä Memorial Dayna

Juuri, kun pääsin sunnuntaina kirjoittamasta, että mahakipuni on helpottanut, se paheni jälleen. Syöminen on koko ajan pahentanut oloani, ja sunnuntaina illalla syömisen jälkeen kipu yltyi aivan sietämättömäksi. Nuokuin ruokapöydän ääressä, hampaidenpesu onnistui vain allastason päällä melkein puoliksi maaten ja päiväpeiton viikkaamisen aikana jouduin lyyhistymään lattialle kippuraan ja huutamaan miestäni apuun. Alkoi oikeasti jo vähän pelottaa, ja tulimme miehen kanssa siihen tulokseen, että maanantaina olisi varmaan syytä lähteä lääkäriin. Maanantaina aamulla olin niin väsynyt ja vatsaani kouristeli ja poltteli niin pahasti, etten pystynyt nousemaan ylös sängystä. Aamulla löysin myös puhelimestani kahden eri ihmisen viestin, joissa molemmissa niissäkin suositeltiin lääkäriin menemistä. Toisen huoli oli noussut blogissa kertomani perusteella, toisen tekstarissa kertomani perusteella. Ihmiset ovat ihania, kun he huolehtivat. :)

Maanantaina oli Memorial Day, kaatuneiden muistopäivä, eli arkivapaa. Tai siis vapaa niille, jotka ovat töissä virastoissa tai toimistoissa. Kaupat ja ravintolat ovat auki, ja Memorial Weekend Sale on iso iso juttu kauppakeskuksissa ja muissa. Niin kuin olen kertonut, tällä on vuodessa vain yksi päivä, jolloin kaupat ovat kiinni, ja se on joulupäivä. Minulle tuli vähän yllätyksenä se, että lääkärimestat ovat täällä kiinni niin sunnuntaisin kuin näköjään arkipyhinäkin.

Avoinna olevan urgent caren löytäminen Memorial Dayna ei siis ollut ihan yksinkertainen juttu. Se paikka, jossa viimeksi kävin, ei ollut auki. Vakuutusyhtiömme puhelinpalvelu ei ollut auki. Vakuutuksen nettisivut luettelevat kaikki urgent caret, mutta yksittäisten lääkäriasemien nettisivuilla ei ilmoiteta pyhien aukioloaikoja, joten jokaiseen piti soittaa erikseen ja katsoa, vastaako kukaan. Mies joutui soittamaan muutamaan ennen kuin löytyi paikka, josta joku vastasi puhelimeen. Lähdimme siis sinne. Vieraamme viettivät Memorial Dayn muuten surffikaupunki Santa Cruzissa, jonne olisin mielelläni lähtenyt mukaan, mutta onneksi me pääsemme sinne ihan koska vain.

Tämä urgent care oli vielä hämärämpi paikka kuin se, jossa olen käynyt. Ulkoa tupsahdettiin suoraan ahtaaseen odotushuoneeseen, jossa oli ihmeellinen sisustus ja kuuma ja trooppinen ilmasto (kumma juttu, kun ulkona oli kuitenkin vain 18 astetta). Ihan kuin jossain Aasiassa, vaikken koskaan ole Aasiassa terveydenhuollossa käynytkään. Kaksi paikalla ollutta hoitajaa puhuivat keskenään espanjaa, ja sitä puhetta sai kuunnella aika kauan, sillä vaikka olin ainoa asiakas, lääkäri ei ollut paikalla. En tiedä, oliko lääkärin lounastunti vai oliko pyhäpäivän takia käynnissä jonkinlainen päivystysmoodi, mutta aika kauan siinä kesti ennen kuin lääkäri vihdoin ilmestyi.

Lääkäri epäili minun kärsivän todennäköisesti gastriitista eli mahan limakalvon tulehduksesta ja siitä johtuvasta voimakkaasta närästyksestä (närästys on muuten englanniksi heartburn, mikä kuulostaa minusta enemmänkin joltain sydämen häiriöltä kuin vatsan ongelmalta). Tämä ei kuitenkaan ollut mikään virallinen diagnoosi, sillä paperille kirjattiin vain vatsakipu, jonka nyt olisin itsekin osannut diagnosoida, haha. Urheilusuorituksillani on ilmeisesti ollut merkitystä sen takia, että olen kuulemma juonut ja syönyt aivan liian vähän ennen moisia rankkoja hikitreenejä (urheilen aamuisin, joten luonnollisestikaan en ole ehtinyt syödä kuin aamupalan ja ehkä jonkun proteiinijuomavälipalan). En ihan ottanut selvää, sillä lääkärin aksenttia oli vaikea ymmärtää. Mitään tutkimuksia ei muuten tehty, vaan lääkäri ainoastaan haastatteli. Hoitona 10 päivän lääkekuuri, ja tarvittaessa sellaista vähän vahvempaa käsikauppalääkettä närästykseen.
Voi miten amerikkalaista! Tällaisia lääkepurkkeja näkyy aina leffoissa ja tv-sarjoissa ihmisten kaapeissa. Täkälaisissa apteekeissa kestää kummallisen kauan - nytkin ilmoitettiin, että 20-30 minuutin kuluttua voi tulla hakemaan lääkkeensä (tosin ensin kysyttiin, haluanko tulla hakemaan vasta seuraavana päivänä!) -, mutta ehkä tällaisten lääkepurkkien rakentaminen selittää kuviota osittain. Tosin työntekijöitä eilisessäkin apteekissa oli kyllä "enemmän kuin laki sallii" niin kuin mieheni asian ilmaitsi, joten en kyllä tiedä, mitä se porukka siellä tiskin takana oikein tekee, kun kaikki tuntuu kestävän, vaikka asiakkaita ei ole paljon.
Mielenkiintoisinta lääkärikäynnissä oli se, että parin vuoden takainen Aasia-matkani tuli puheeksi. Itse en maininnut tästä matkasta mitään, vaikka kerroinkin aikaisemmin kärsineeni närästysolosta. Lääkäri itse kysyi, olenko joskus matkustanut Aasiassa ja olenko sen matkan jälkeen kokenut tällaista oloa. Hän sitten päätyi epäilemään, että minulla saattaa olla matkaltani periytynyt bakteeri, joka on elänyt sisälläni, ja passitti minut labrakokeisiin. Mitään tutkimuksia Suomessa ei aikoinaan koskaan tehty, vaan sain ainoastaan närästyslääkityksen, joka paransi oloni. Tuntuukin vähän oudolta, että asiaa pitäisi nyt ruveta tutkimaan. Mutta kauhutarinoita kaikenmaailman pitkäikäisistä madoista ja bakteereistahan kuulee aina silloin tällöin, ja itse asiassa eräs hyvä ystäväni toi tuliaisiksi Aasian matkaltaan jonkinlaisen bakteerin, joka eli hänen sisällään aika kauan.

Kävin siis tänään labrassa. Sain urgent caresta lähetteen johonkin labraketjuun, eli verinäytettä ei jostain syystä voitu ottaa urgent caressa (labran työntekijäkin kysyi, miksi he eivät ottaneet näytettä itse). Labra sijaitsi kummallisella strip mallilla. Täytyy sanoa, että nämä terveydenhuollon paikat täällä ovat kyllä niiiin erilaisia kuin ne, joihin Suomessa on tottunut. Odottaa ei tarvinnut, ja verinäyte tuli otettua hetkessä. Maksua ei pyydetty eli vakuutuksemme taisi korvata tämänkin.

Labrassa kävi muuten hauska tilanne, kun minä en osannut sanoa, mitä rotua olen. :D Täällähän usein kaikissa virallisissa lomakkeissa on "race"-kohta. Yleensä ko. kohta on vapaaehtoinen, enkä minä nyt täyttänyt sitä, sillä pidin vaihtoehtoja vähän hämmentävinä. Tiedän, ettei valkoihoinen sinänsä ole rotu, mutta olen täysin varma rastineeni monessakin lomakkeessa kohdan "white", jota nyt ei kuitenkaan löytynyt. Rotutieto oli ilmeisesti nyt kovinkin tärkeä, sillä kun työntekijä huomasi juuri ennen näytteenottoa, etten ollut täyttänyt ko. kohtaa, hän alkoi kysellä, mitä rotua olen, ja minähän olin siinä sitten vähän ihmeissäni. Ovi odotushuoneeseen oli auki, ja mieheni kuuli keskustelun ja huuteli sieltä, että "me ollaan varmaan niitä caucasian". Minulla on varmaan aukko yleissivistyksessä tai sitten aivoni eivät toimi tämän vieläkin jatkuvan vatsakivun takia, mutta minulle tuli tuosta kaukaasialaisesta hiukan eri mielleyhtymät. Se oli kuitenkin ihan oikea vaihtoehto, ainakin googletuksen perusteella. :)

Lääkäri lupasi soittaa labratulokset huomenna. Katsotaan, kuuluvatko täkäläiset lääkärit samaan sarjaan kuin kaikki muutkin täällä eli siihen sarjaan, missä luvataan soittaa ja ties-mitä, mutta koskaan ei todellakaan soiteta.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Mystinen mahakipu ja rokotteiden helppous

Minulla oli suunniteltuna parikin blogipostausta tälle viikolle, mutten ole saanut niitä tehtyä, sillä olen ollut täysin toimintakyvytön. Mahani tuli torstaina todella kipeäksi. Sitä on kouristellut ja poltellut, ja olen maannut kaksi päivää kippurassa sohvalla kykenemättä tekemään mitään.

En tiedä, mikä minulla oli. Tai siis on, koska kuvio ei ole vielä ohitse. Kyseessä ei ole mikään vatsatauti. Luulin ensin, että kroppani on jossain ylirasitustilassa, sillä alkuviikko meni aika kovien treenien parissa. Keskiviikkona tein vielä tabata-treenin, jota en ole koskaan aiemmin kunnolla tehnyt ja joka totta kai väsytti kroppani aika pahasti. Vatsakipu alkoi kunnolla torstaina aamulla, joten kuvittelin sen ensin liittyvän johonkin ylirasitukseen, sillä vatsakivun lisäksi olin todella väsynyt. Kävin torstaina kahvittelemassa Suomi-naisten kanssa, eikä jääkahvin litkiminen varmaankaan auttanut tilannetta. Kun pääsin kotiin, kipu oli jo niin paha, että rojahdin sohvalle ja makasinkin siinä sitten loppupäivän. Perjantai meni samoissa fiiliksissä. Liikkuminen oli liian vaikeaa, koska vatsaa poltteli niin pahasti.
Kävin torstaina ekaa kertaa ikinä PaneraBreadissa. Olin luullut ketjun ruoan olevan sellaista majoneesileipäsarjaa, mutta olinpa ollut väärässä. Siellä oli todella freesin näköisiä leipiä, keittoja ja salaatteja. Tämä salaattini oli tuore ja hyvä, eikä sisältänyt mitään ällöttäviä kastikkeita.
Kun kipu vain jatkui ja jatkui koko perjantain ja edelleen lauantaina, aloin jo tosissani ihmetellä, miten rankka urheilu voisi vaikuttaa tällä tavalla, vatsaan. Sitten muistin, että muutama vuosi sitten, kun kävin Vietnamissa, kärsin vähän samanlaisista oireista. Nyt oireet olivat tuhat kertaa pahempia, mutta kuitenkin. Aasia-reissun jälkeen tulin terveydenhoitajan kanssa siihen tulokseen, että kärsin todennäköisesti kovasta närästyksestä, jota minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut. Ehkäpä minulla on sama ongelma nytkin. En tosin käsitä, miten jokin niin tavallinen asia kuin närästys voisi olla näin lamaannuttavaa, järkyttävää ja monta päivää kestävää, mutta toisaalta en tätä kidutusta ihan ylirasituksen piikkiinkään osaa laittaa. Sitä paitsi kun vieraamme palasivat meille eilen lauantaina, kälyni kertoi, että hänelläkin oli närästysoireita tämän viikon alussa. Ruokavaliomme ei ole ollut kauhean hyvä vierailuviikon aikana, ja rasvainen ruokahan altistaa närästykselle.

Hankin eilen käsikauppanärästyslääkkeitä, mutta ne eivät kyllä auta yhtään mitään. Minulla oli kaapissa myös Suomen apteekista ostettua Rennietä, mutta ei sekään mitään auttanut. En siis tiedä, mitä tämä nyt ihan oikeasti on - ehkäpä monen tekijän summa. Onneksi tänään sunnuntaina oloni on ollut jo sen verran parempi, että pystyn liikkumaan asunnossamme ilman itkemistä ja jopa kirjoittamaan tätä blogipostausta. Jei! Huomenna toivottavasti voi liikkua jo ulos asunnosta.

Tällaisina hetkinä muuten välillä tulee sellainen olo, että haluaisin kirota tämän Kalifornian. Omista valinnoistahan kaikki on tietenkin kiinni (kuka käskee syödä ranskalaisia monena päivänä putkeen ja sitten seuraavana viikkona treenata hullun lailla?), mutta kun tuntuu vain siltä, että olen ollut täällä asuessa kipeänä useammin ja pahemmin ja täysin eri tavalla kuin Suomessa asuessani.

Eilen illalla mietimme miehen kanssa, pitäisikö minun taas mennä sinne urgent careen. Kaikki lähistömme urgent caret, jotka hyväksyvät vakuutuksemme, sulkeutuvat lauantaisin joskus ennen viittä ja ovat kiinni sunnuntaisin. Siis tässä massa, missä kaikki on aina auki, lääkäripaikat eivät ole auki sunnuntaisin. Mitä ihmettä?! Netin kautta löytynyt, ainoa sunnuntaisin aukioleva urgent care sijaitsee tunnin ajomatkan päässä. Vakuutusyhtiölle soittamalla varmasti olisi löytynyt lähempikin paikka, mutta nyt näyttää siltä, että pärjään ilman lääkitystä.
Muistatteko sen jättimäisen cinnamon rollsin? Lanko ja käly kävivät tänään shoppailemassa ja toivat mukanaan tällaisia mini-rollseja.
Mutta kyllä jotkut asiat hoituvat täällä todella helposti, jopa yllättävän helposti. Mieheni tarvitsee työmatkaansa varten hepatiittirokotuksen. Minä olin ihan varma, että siihen tarvitsee reseptin, koska kyllähännytSuomessakin. Mutta mies googlasi, että asian pitäisi hoitua apteekissa, ja hän käveli siis suoraan lähiruokakauppamme apteekkiin. Sieltä hänet ohjattiin toiseen lähellä olevan ruokakaupan apteekkiin, jossa oli travel clinic. Sieltä hän sai ostettua rokotteen, joka maksoi $129. Vakutuustiedot otettiin ylös, mutta ilmeisesti vakutuus ei korvannut tätä rokotusta. Rokotus myös lätkäistiin miehen käteen samaisessa keskellä ruokakauppaa sijaitsevassa apteekissa. Nopeaa ja kätevää siis. Mies ei tiedä, oliko joku apteekin työntekijä lääkäri tai hoitaja, mutta miehen saamassa lapussa kyllä lukee Dr. ja nimi eli ilmeisesti sitten oli.

Suomessa tätä rokotusta varten olisi ensin pitänyt soittaa terveydenhuollon työntekijälle ja pyytää reseptiä, hakea rokote apteekista ja sitten vielä mennä tämän terveydenhuoltoalan ihmisen vastaanotolle saamaan rokote laitetuksi. Eli kyllä täällä osataan! :) Muistan muuten, että influenssakautena mainostettiin, miten influenssarokotteen voi saada kauppareissun aikana, joten ilmeisesti nämä rokotteet vain sitten saa täällä aika pienellä vaivalla...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Reissu Yosemite National Parkiin

Kansallispuisto Yosemite kuuluu niihin paikkoihin, joita ihmiset täällä suosittelevat vierailukohteeksi. Emme olleet asuneet täällä montakaan viikkoa ennen kuin ensimmäinen paikallinen kysyi, olemmeko jo käyneet Yosemitessa. (En silloin ihan heti ymmärtänyt, mistä hän puhui, sillä Yosemiten nimeä ei todellakaan lausuta siten kuin olin kuvitellut. Jos et tiedä, miten Yosemite lausutaan, tsekkaa oikea tapa täältä.) Monet tänne muuttaneet ovat rynnänneet tähän kansallispuistoon jo pian muuton jälkeen, ja jotkut ovat käyneet siellä useammin kuin kerran. Eikä se kai mikään ihme ole. Tämä massiivinen ja jylhä kansallispuisto sijaitsee Sierra Nevadan vuoristossa alle neljän tunnin ajomatkan päässä San Josesta (jos ei ole kauheita ruuhkia), ja siellä pääsee kokemaan esimerkiksi aivan erilaisen ilmaston kuin Piilaaksossa.
Reitti Yosemiteen. Kuvakaappaus otettu illalla eli tuo matka-aika ei pidä paikkaansa päivällä, jolloin liikennettä on enemmän. Meillä aikaa meni juuri se nelisen tuntia torstaina päivällä (pysähdystä ei ole laskettu mukaan). Älkää välittäkö noista katkoviivoista, ihan perille saakka pääsi kyllä autolla ajamaan. (Fiksusti jätin osoitteemme tuohon karttaan, joten jouduin peittämään sen.)
Me emme olleet Yosemitessa käyneet ennen viime viikkoa. Emme olleet edes erityisen ponnekkaasti miettineet reissua sinne, vaikka toki se kuului to do -listaan. Vieraamme ilmoittivat jo jouluna, että he haluavat ehdottomasti Yosemiteen, joten meillekin tuli siinä sitten hyvä ajankohta lähteä heidän kanssaan vierailemaan siellä.

Siinä missä Grand Canyonista tullut ensivaikutelma yllätti minut hiukan negatiivisesti, sillä pidin kanjonia alussa pienempänä kuin olin olettanut, Yosemiten maisemat yllättivät positiivisesti. Olen nähnyt lukuisia kuvia Yosemitesta tuttujen Facebookissa, mutta en hirveästi kärsinyt sellaisesta "olen nähnyt tästä liikaa kuvia, eikä todellisuus koskaan voi vastata liian korkeita ennakko-odotuksiani" -fiiliksestä. Tuollainen fiilis tuli ehkä vain kerran. Muutoin olin aika ihmeissäni siitä, miten jylhää ja suurta kaikki oli. Suuruus oli sitä luokkaa, ettei sitä pystynyt enää käsittämään.
Torstaina tästä ei näkynyt mitään maisemia vesisateen ja sumun takia, mutta perjantaina näkyi jo tämän verran.
Kukaan meistä ei ollut selvittänyt Yosemitesta yhtään mitään etukäteen, vain motelli oli varattu. Kavereiden puheista tiesin Tunnel View - ja Glacier Point -näköalapaikat, ja lisäksi tiesin, että Yosemitessa on paljon vesiputouksia, joissa on jopa kunnolla vettä tähän aikaan vuodesta. Tiesin myös, että vuorten väliin jäävää laaksoa kutsutaan Yosemite Valleyksi ja että sinne keskittyy pahin turistiryysis. Muuta ei sitten tarvinnut tietääkään. Puiston sisäänkäynniltä sai kartan ja infolehtisen, joista pystyi katsomaan, mitä tehdä ja minne mennä. Lisäksi puiston infopisteestä saimme opastusta siitä, mitä kannattaa ja mitä meidän on mahdollista tehdä, sillä seurueeseemme kuului 1,5-vuotias lapsi rattaidensa kanssa. Kännykkäkenttää tai nettiä ei vuoristossa ole, joten mitään tietoa netistä ei voinut hakea. Samalla tuli pieni tauko netti- ja some-elämästä.
Läntinen sisäänkäynti Yosemiteen. 
Yosemite on älyttömän suosittu paikka, ja jos kuulopuheisiin on luottamista, puiston sisäänkäynnillä joutuu pahimpina turistikausina jonottamaan tunnin tai pari. Me pääsimme kuitenkin ajamaan suoraan sisään kaikkina kolmena päivänä. Tai no, lauantaina odotimme ehkä parisen minuuttia, mutten laske sitä jonottamiseksi. Toukokuu ei ehkä ole suosituin ajankohta, vaikka vesiputousten suhteen kevät onkin parasta aikaa. Tosin ensi viikolla on Memorial Day -viikonloppu, joka on yksi Yosemiten suosituimmista vierailuajankohdista ja jolloin ruuhkat ovat verrattavissa Los Angelesin ruuhkiin (!). Ehkä siinä on syy, miksi nyt juuri ennen tätä pitkää viikonlopua oli hiljaisempaa.
Kansallispuistossa menee teitä, totta kai.
Yosemitessa autoillaan aivan kuten Grand Canyon National Parkissakin, ja puiston sisäänpääsymaksukin on autokohtainen ($30/auto). Välimatkat voivat olla pitkiä. Ihan pakko ei ole koko aikaa ajaa, eikä itse asiassa kaikkialle saakaan ajaa. Yosemite Valleyssa kulkee ilmainen shuttle-bussi, jolla pääsee nähtävyyksille, haikkireiteille, kauppaan ja syömispaikkoihin sekä puiston sisällä oleviin yöpymispaikkoihin. Oman auton saa siis jättää parkkiin ja käyttää bussia. Myös pyöriä on vuokrattavana, eli eivät jenkit niin kamalan laiskoja ole. Vaikka puistossa ei vaikuttanut olevan mitään kauheaa ryysistä, Visitor Centerin parkkipaikka oli kyllä lauantaina aivan täynnä.
Torstai-iltapäivän sumua ja pilviä.
Minä en ole muuten koskaan tainnut käydä missään kansallispuistossa Suomessa. Kysyinkin mieheltä, autoillaanko Suomenkin kansallispuistoissa jonkin verran. :D "Ei todellakaan, siellä pysäköidään auto ja sitten lähdetään vaeltamaan", mies vastasi. Minä sitten totesin siihen, että Amerikan kansallispuistoilu sopii minulle paljon paremmin, koska kuka sitä jaksaisi lähteä vaeltamaan ja yöpymään jossain teltassa...
Metsätie Yosemitessa.
Me navigoimme torstaina puistoon saapuessamme suoraan Tunnel View -näköalapaikalle. Valitettavasti sää oli tässä vaiheessa huono, sillä satoi ja ilmassa oli todella paljon sumua. Mitään maisemia ei siis oikein näkynyt, ei ajomatkalta eikä näköalapaikalta.
Tuolla niitä vuorten huippuja on, pilvien peitossa. 
Ehdin harmitella sitä, etteivät vieraamme nyt näe mitään - meillähän on miehen kanssa aina mahdollisuus mennä katsomaan maisemat uudelleen. Onneksi kuitenkin ajoimme Tunnel Viewn ohi lauantaina, jolloin ilma oli kirkas ja maisemat näkyivät hyvin.
No johan näkyi vuoritunneli.
Olisimme halunneet ajaa torstaina Tunnel Viewsta tunnin päässä olevalle Glacier Point -näköalapaikalle, mutta tuolloin Glacier Pointille johtava vuoristotie oli suljettu sen talvimyrskyn takia. Menimmekin siis tsekkaamaan yhden Yosemiten vesiputouksista, Bridalveil Fallin. Reitti putoukselle oli merkitty Yosemiten infolehtiseen kohtaan Day Hikes. Taso oli easy. Kyseessä oli vain yhteensä noin 800 metrin edestakainen kävely asfaltoitua pikkutietä pitkin putoukselle. Meitä nauratti, että moinen reitti oli viitsitty merkitä kohtaan päivähaikit.
Nimensä mukaisesti vesiputouksessa pitäisi olla morsiushuntumaista fiilistä. Olihan siinä, mutta ei se tietenkään tällaisessa kuvassa näy.
Me yövyimme Yosemiteen johtavan tien varrella Buck Meadows -kylässä. Tosin en tiedä, voiko sitä sanoa edes kyläksi, sillä jos Wikipediaan voi luottaa (niin kuin siihen totta kai aina voi, haha), paikan asukasluku vuonna 2010 oli 31 ihmistä. Buck Meadows sijaitsee 900 metrin korkeudessa vuoristossa. Tuolla vuoristossa muuten jokaisen kaupungin kylttiin oli merkitty asukasluvun lisäksi elevation eli korkeus merenpinnasta. Meidän motellista ajoi Yosemiten länsisisäänkäynnille noin tunnin. Ihan hyvä sijainti, jos ei pysty tai halua yöpyä puistossa sisällä. Yleensä puiston sisällä olevat yöpymispaikat (hotelli, mökit, telttakyhäelmät ja camping-paikat) myydään loppuun todella paljon etukäteen.
Yosemitessa ei saa säilyttää ruokia autossa öisin, sillä alueella on paljon karhuja, jotka haistavat ruoan ja rynnivät itsensä auton ikkunasta lävitse. Siinä ei käy hyvin autolle eikä myöskään karhulle, joka jää kitumaan loukkuun. Karhuja pyritään suojelemaan puistossa todella hyvin, ja tien varsilla näin ainakin kerran "Speeding kills bears" -kyltin. 
Ruoan säilytykseen tarkoitettu boksi. 
Meillä oli koko perjantaipäivä aikaa ja silloin teimme lyhyen kävelyretken Vernal-vesiputoukselle. Sillalle, josta putousta näki hieman, oli matkaa alle kilometri, mutta reitti oli nousua koko ajan. Mielestäni nousua oli todella paljon, mutta infolehtisen mukaan sitä oli vain 400 jalkaa eli 120 metriä. Tässä vaiheessa paistoi aurinkokin, ja minulle kävi nopeasti selväksi, että pitkähihainen, kaksi hupparia (joo, minä palelen nykyään aika helposti) ja kansitakki oli vähän liikaa. Lämpöä oli ollut alle 10 astetta, mutta aurinko alkoi lämmittää aika nopeasti.
Snäksikiska ennen kävelyreitin alkua.
Kävelyreitillä kohisi koski, josta shuttlen kuljettaja varoitteli, sillä virtaus on kova.
Varoituskylttejä näkyi myös totta kai joka paikassa. Eikä kait syyttä, sillä ihmisiä on kuollut, kun he ovat menneet liian lähelle vettä ja liukastuneet. 
Nousu tuntui minun jumiutuneissa pohkeissani jo ilman mitään muuta ekstraa, mutta meidän vieraillamme oli vielä kaiken lisäksi se lapsi ja ne rattaat. He siis sisukkaina lykkivät rattaat koko matkan ajan jyrkkää ylämäkeä. Kävimme infopisteeltä tarkistamassa, että reitille pääsee rattaiden kanssa ja kyllä sinne pääsi. Yksiäkään muita rattaita ei kyllä tullut vastaan, kumma juttu. ;) Ne vähäiset taaperot, joita puistossa näkyi, olivat sellaisessa selkärinkkarepussa mukana. Mutta hyvin se matka sujui, vaikka en tajua, miten vanhemmat jaksoivat työntää rattaat ylös asti. Minä olisin varmaan lyyhistynyt jo alkupäähän.

Vieraamme jäivät sillan kohdalle, sillä siitä eteenpäin reitti oli sellaista, ettei sinne ollut rattaiden kanssa asiaa. Me kävelimme miehen kanssa hiukan eteenpäin, jotta näimme putouksen kunnolla.
Siellä se on. Reitti oli nyt kiviportaita.
Putouksen yläpäähän olisi päässyt kiipeämään: reitti sinne sisältää infopisteen työntekijän mukaan 600 porrasta. Me nousimme portaita siten, että näimme putouksen kunnolla. Pidemmälle emme menneet, sillä emme halunneet, että toiset joutuvat istumaan ja odottamaan meitä. Sitä paitsi olemme nähneet viimeisen vuoden aikana kaksi vesiputousta ylhäältä päin, joten ajattelimme, että selviämme nyt hyvin ilman. Maisemat olisivat varmaan olleet kivat, mutta tulihan niitä jo siitä portailta nähtyä. Juuri kun käännyimme takaisin, alkoi sataa vettä. Mutta aikamoinen kuhina portailla kävi eli sade ei saanut ihmisiä kääntymään takaisin. Haikkireitti olisi muuten jatkunut myös toiselle putoukselle, Nevada Fallille.
Vernal Fall ja ruma puunrunko, jonka välttämättä halusin kuvaan mukaan.
Rattaiden kanssa oli muuten hiukan hankalampi mennä alaspäin kuin ylöspäin, sillä jos ote olisi lipsunut, rattaat olisivat lähteneet vyörymään alamäkeä, elleivät edessäkulkijat olisi saaneet niitä kiinni. Minä ja mies pysyttelimme erossa rattaiden työntämisestä juuri siitä syystä, että virheliike olisi voinut olla kohtalokas ja sen jälkeen elämä aika kurjaa puolin ja toisin...
Menossa alas.
Vesiputouksia Yosemitesta löytyi enemmänkin. Niissä kaikissa tosiaan kohisi vesi ihan kunnolla, sillä lumet ovat juuri sulaneet tai sulamassa. Kesän aikana osa putouksista kuivuu ainakin osittain.
Lower ja Upper Yosemite Fallsit kaukaa.
Me kävimme katsomassa Lower Yosemite Fallin. Upper Yosemite Fallin näimme vain kaukaa, sillä sinne olisi ollut pidempi kävelymatka. Alemmalle putoukselle kävelymatka oli 1,6 kilometriä yhteensä edestakaisin, jälleen asfaltoitua tietä pitkin. Toinen kunnon day hike siis.
Lower Yosemite -vesiputoukselle vievä reitti.
Täytyy kyllä sanoa, että on hienoa, kun amerikkalaisissa luontopuistossa on tehty tällaisia melkein kaikille saavutettavissa olevia reittejä, jonne pääsee pyörätuolilla ja huonokuntoisena. Niin ja niiden rattaiden kanssa.
Putous lähempää. Näimme, miten jotkut hullut seikkailivat putouksen lähellä märillä kivillä. He eivät ilmeisesti olleet nähneet varoituskylttejä. Toivottavasti heille ei tullut yllätyksenä se, että märkä kallio on liukas.
Yosemite on valtava kansallispuisto, eikä sieltä mitenkään ehdi nähdä edes murto-osaa parin päivän aikana. Me saimme kuitenkin hyvin tsekattua ne suosituimmat kohteet yhden kokonaisen päivän ja kahden melkein puolittaisen päivän aikana. Mutta me emme tietenkään käyneet missään pidemmillä haikeilla lapsen takia.
Vesi Yosemitessa oli älyttömän kirkasta.
Näyttää ihan Suomen metsältä.
Meillä oli lauantaina vielä vähän aikaa tutkailla paikkoja ennen kotimatkaa. Koska Glacier Pointille vievä tie oli avattu torstaina illalla, me päätimme ajaa sinne lauantaina. Glacier Pointille ajaa Yosemite Valleysta noin tunnin ajan. Tie on kiemurtelevaa, ja nopeasti kävi kyllä selväksi, miksi tie oli suljettu silloin, kun oli mahdollisuus lumisateeseen. Ei olisi kiva liukastella kesärenkaiden kanssa tiellä, jossa pienikin luisto suistaa auton alas vuoren rinnettä. Ja sitä lunta oli tullutkin, sillä näimme sitä tien varrella. Näimme myös auraustraktorit lumiketjujen kanssa parkissa.

Glacier Point -näköalapaikka sijaitsee 2199 metrin korkeudessa. Koska koko Yosemite sijaitsee vuoristossa, korkeuserot eivät aiheuttaneet fyysistä pahaa oloa. Tosin lievää pahaa oloa syntyi kyllä kiemurtelevalla vuoristotiellä sekä minulle että kälylle. Näin jälkikäteen ajateltuna osa pahoinvoinnista saattoi selittyä korkeuseroilla.

Korkeuserot näkyivät myös säässä. Ensin Glacier Pointille johtavalla tiellä oli tällaista:
Kaunis toukokuinen päivä vuoristossa.
Ja sitten yhtäkkiä tällaista:
Jahas, sitä lunta oli ihan oikeastikin satanut. Juuri niin paljon, että sen näkee. :D
Yosemite on kuulemma aina viikonloppuisin erityisen suosittu paikka, ja kyllä sen huomasi, että lauantaina oli enemmän ruuhkaa kuin torstaina tai perjantaina. Glacier Pointille johtavalla tiellä ei ollut mitään kovaa autojonoa silloin, kun me siinä ajoimme, mutta parkkipaikalla sitten olikin jo menoa ja meininkiä, ja parkkiruutua piti hetken odottaa. Me tulimme juuri hyvään aikaan, sillä sitten, kun lähdimme pois, autojono parkkikselle oli jo usean kymmenen auton pituinen.

Ennen Glacier Pointia pysähdyimme Washburn Point -nimiselle näköalapaikalle. Maisemat olivat samat kuin Glacierista, mutta ehkä vähän alempaa.
Maisemat Washburn Pointista. Tuo keskellä oleva kallio on Half Dome, Yosemiten ehkä tunnetuin maamerkki. Oikeassa reunassa näkyvät alempana Vernal Fall ja ylempänä Nevada Fall. Huomatkaa myös lumi vuorten huipuilla.
Glacier Pointilta näkymät olivat siis melkein samanlaiset:
Oli kyllä niin jylhää, ettei sitä oikein käsittänytkään.
Minut valtasi näköalapaikalla lievä pelko ja ehkä jopa paniikki, kun tuijotin Half Domea, Yosemiten ehkä kuuluisinta maamerkkiä. Minulla ja miehellä on nimittäin jo seuraava reissu Yosemiteen buukattuna ja siihen reissuun liittyy olennaisesti Half Dome. Me lähdemme päivähaikille, johon sisältyy kiipeäminen Half Domen huipulle! Luin Jennin Globe Called Home -blogista tästä haikista maaliskuussa. Pidin sitä alussa aivan hullujen hommana, mutta sitten sain jonkin äkillisen mielenhäiriön ja päätin osallistua haikkilupa-arvontaan. Tuolle haikille tarvitsee luvan, jotka arvotaan vuosittain keväällä. En tosissani ajatellut, että voittaisimme mitään, mutta sieltähän se lupa irtosi. Pakotin miehenikin osallistumaan ja hänkin voitti luvan (me molemmat voitimme siis kahden henkilön luvat eli toinen voitto oli turha). 

Haikkia Half Domen huipulle kutsutaan yhdeksi Amerikan vaarallisimmaksi haikiksi, sillä huipulle kiivetään vaijereiden varassa (eikä juuri kukaan kait käytä mitään turvaköysiä). Superlatiivit ovat aina kivoja, mutta sen jälkeen, kun olin pudonnut siihen mielenhäiriööni, aloin listata tämän superlatiivihaikin sarjaan "jenkkien hapatuksia". Ajattelin, ettei se voi olla niin vaarallista ja vaikeaa, kun sinne kerta ihmisiä päästetään, oli vastuuvapautuslauseke allekirjoitettu tai ei. 
Maisemia Glacier Pointista.
Voin sanoa, että kun näin Half Domen näköalapaikalta, mieleni muuttui aika nopeasti ja aloin vähän panikoitua siitä, mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä. "Eihän tonne voi päästä, me niin kuollaan", sanoin miehelleni. (Half Domen huipulle kiipeäminen on vaatinut ihmishenkiä.) "Mitäs mä sanoin", totesi mies, jonka ensimmäinen kommentti keväällä sen jälkeen, kun hän kuuli meidän voittaneen haikkiluvan, oli: "Onks meidän pakko mennä? Mä en halua."

Yöpymispaikka Yosemitesta on kuitenkin jo varattu, joten ei tässä enää voi ruveta perumaan. Sitä paitsi nousu Half Domelle on todennäköisesti pitkin sitä puolta, jota emme nähneet näköalapaikalta. Ei tuota pystysuoraa seinää sentään kiivetä. Ja onneksi kaverimme ovat menossa samaiselle haikille ennen meitä, joten kuulemme heiltä sitten kertomukset. Meidän reissu on vasta kesän lopussa. 

Oho, ajauduin vähän sivupoluille. Mutta en tosiaan pystynyt ajattelemaan Half Domen nähtyäni enää mitään muuta ja tuleva koitos oli mielessäni myös yöunissa.
En muista nähneeni missään täällä päin "ei aseita"-kylttiä (koska aselait Kaliforniassa ovat tiukat ja kieltävät aseiden kanniskelun), mutta Yosemitessa bongasin tämän.
Glacier Pointilta lähdimme suunnistamaan kotia kohti menemällä Yosemiten eteläportille. Portin vieressä sijaitsee Mariposa Grove of Giant Sequioas eli sequoia-jättipuita sisältävä puisto. Kävimme nopeasti tsekkaamassa parit isot puut, sillä vieraamme eivät ole sellaisia ennen tietenkään nähneet. Itse asiassa emme mekään miehen kanssa ole tainneet nähdä sequioa-puita ennen, sillä täällä meillä päin kasvaa vain niitä punapuita. Näimme nyt vain ihan muutaman puun puiston alusta, sillä meillä ei ollut aikaa jäädä kävelemään sen enempää.
Siihen on puu joskus kellahtanut.
Käly kysyi, vieläkö tituleeraan itseäni puunhalaajaksi. Blogiani alusta asti lukeneet ehkä muistavat, miten aloitin harrastamaan puunhalausta, jotta sain havainnollistettua puiden koon valokuvaan. Alkuinnostuksen jälkeen ei ole paljoa haikkailtu isojen puiden metsissä, joten halailu on tosiaan jäänyt vähän vähemmälle. Mutta heti kun tilaisuus tulee, niin...
Kyllä kelpasi halailla. Puunhalaaja ei kyllä oikein hyväksynyt sitä, että suurin osa puista oli aidattu (varmaan juuri minunlaisteni turistien takia).
Yritin opettaa puunhalailua myös veljenpojalle.
Oli muuten jännä tutkailla Yosemitessa sitä, miten ihmiset olivat pukeutuneet. Porukkaa näkyi paljon kesävaatteissa ja läpsyissä, vaikka lämpöä oli torstaina ja perjantaina oikeastaan koko ajan alle 10 astetta ja pahimmillaan vain jotain 4 astetta. Minä vedin päälle hupparia, takkia, pipoa, kaulahuivia ja hanskoja ja silti palelsi. Ja sitten vieressä joku seisoi sortseissa ja lyhythihaisessa. Sitä on taas turistit lähteneet Kaliforniaan ilman hajuakaan siitä, ettei täällä ole aina lämmin... Lunta sataa, mutta flipflopeista ei luovuta, kun Kaliforniassa kerta ollaan. Täytyy myöntää, että suomalaiselle tuli vähän tyhmä olo, kun oli niin asiaankuuluvat vaatteet. Eivätkö ihmiset oikeastikaan ole osanneet varautua vai eikö heitä vain yksinkertaisesti palele?! Minä olen kyllä täysin menettänyt kykyni sietää kylmää, sillä kurkkuni tuli jälleen kipeäksi ekan iltapäivän jälkeen kaulahuivista huolimatta ihan niin kuin Chicagossa ja Montréalissakin.
Kotimatkalla keskellä ei-mitään. Aika kauas piti ajaa ennen kuin kännykkäkenttä ja netti ilmaantuivat. Noin 30 sekunnin päästä siitä, kun nämä ilmaantuivat, meillä kaikilla neljällä aikuisella oli kännykät kädessä ja sähköpostit ja naamakirjat auki, myös ajajalla. Nykyaika on vähän surullista. Tässä kohtaa autossa kuultiin kovia riemunkiljahduksia, sillä minä löysin sähköpostistani Les Millsin viestin siitä, että minut on sertifioitu.
Paluumatka meni vähän eri tietä ja eri maisemia pitkin kuin menomatka. Noin tunnin päästä kotoa menimme syömään raflaan, jonka valitsimme täysin nimen perusteella: Billie Hill's Hill Billie BAR-B-Q.
Ulkoa ainakin lievästi epäilyttävän näköinen, mutta todella symppis paikka.
Oli niin southern meininki että. Ihan loistavaa. Alkuun sai maistella monta raflan omaa bbq-kastiketta. Ne olivat liian hyviä (mm. Jack Danielsiin tehty, nam!), mutta täytyy kyllä sanoa, että olen syönyt parempiakin ribsejä kuin tuossa ravintolassa tarjoiltiin. Mutta jälkkäriksi sai uppopaistettua kirsikkapiirakkaa. Ai että. Olen varma, että asun väärässä osavaltiossa, kun täällä ei uppopaistettuja herkkuja niin usein näy. Tosin ehkä pitäisi etsiä enemmän. Vaikka varmaan parempi olla löytämättä.
Sisustuselementtejä.
Hillbillyjen 10 käskyä.
Minä en tiedä, mikä siinä on, kun tällainen eteläosavaltiomeininki uppoaa minuun. Se tuntuu jotenkin enemmän aidon amerikkalaiselta kuin mikään muu täällä. En myöskään tiedä, miksi täällä asuessa voin tyytyväisenä vedellä possunlihaa, vaikka Suomessa en koskaan koskenutkaan sellaiseen. Minulla ei ollut silloin hajuakaan mistään kunnon ribseistä ja pulled porkista...

maanantai 18. toukokuuta 2015

Tauko vieraista ja kuvia viikon ajalta

Vieraamme lähtivät tänään viiden päivän reissulle Los Angelesiin ja Las Vegasiin. Me saimme siis pienen hengähdystauon. Viime viikolla kolusimme vieraiden kanssa Yosemiten lisäksi muutamia San Josen ja Piilaakson paikkoja. Kuten edellisten vieraidenkin kanssa, kävimme San Josen downtownissa heti ekana päivänä. Ja kuten edellistenkin vieraiden kanssa, mies oli töissä ja minä vieraiden kanssa. :)
Koska meidän automme on 4-paikkainen, vieraamme vuokrasivat viime viikon ajalle auton. Lapsiperhe tarvitsee kunnon kokoisen auton, joten vuokraamosta lähti mukaan SUV. Vaikka Piilaaksossa näkyy mielestäni eniten sellaisia "tavallisen kokoisia" kotteroita, joita Suomessakin on, SUV:it ja muut isot autot ovat nekin suosittuja ja niitä näkyy paljon. Itse asiassa tämä vuokra-SUV on aika pieni auto, jos miettii täkäläisiä isoja autoja. Minä en meinannut ensin uskaltaa ajaa näin isoa autoa, mutta sitten kun vieraammekin uskalsivat ajella täällä, minäkin rohkaistuin kokeilemaan. Ja nyt olen aivan in love! Näkyvyys tuolta on aivan huippua. Katsokaa nyt, miten pieni meidän auto (tuo takana oleva) on! Kuvakulma vääristää vain hitusen. Meidän autosta ei näy yhtään mitään, jos vertaa tuohon toiseen. Haluan nyt ikioman SUV:in. Mieluiten mustana gangsta-versiona tietenkin.
San Joseta. Oranssi talo on Tech Museum.
Minulla oli tosiaan ennakkokäsitys San Josen downtownista jo ennen kuin olin siellä koskaan kunnolla käynyt, enkä edelleenkään osaa ajatella downtownista kovin mukavia ajatuksia. "Ei siellä kyllä ole mitään", totesin vieraillemme. Näin turistien kanssa pitää kuitenkin havahtua siihen, että "ei mitään" voi olla vaikka mitä sellaiselle, joka ei asu täällä.

Vieraiden mielestä San Josen downtown oli söpö. On kyllä ensimmäinen kerta, kun olen kuullut kenenkään sanovan SJ:n keskustaa söpöksi. Kerroin tänään tästä vieraidemme näkemyksestä kavereilleni kuntosalilla ja he ihmettelivät, emmekö nähneet kodittomia keskustassa. Kun kerroin, että näimme vain pari, he ihmettelivät, miten olin onnistunut kierrättämään vieraamme sellaista reittiä, etteivät kodittomat osuneet kohdille. No, yhdestä vahingosta viisastuneena en vienyt vieraitamme tällä kertaa St. James Parkille, koska muistin, että siellä ne kodittomat hengailevat.
Puisto, jossa ei tällä kertaa näkynyt kodittomia kuin yksi. 
Katutaidetta. 
Vieraamme ovat kyllä täysin ennakkoluulottomia ja omatoimisia. Minähän jaksan valitella siitä, ettei näillä hoodeilla paljoa kävellä. Kun anoppi aikoinaan halusi jonnekin, minne voi kävellä, vein hänet parin sadan metrin päässä olevaan Starbucksiin, koska siihen ne kävelymahdollisuudet mielestäni jäivät, ellei ole tarkoitus lenkkeillä. Mutta vieraammepa kävelivät tuossa yksi päivä yksinään ja omatoimisesti lähikauppaamme. Matkaa on 3,5 km/suunta. Minähän olen ilmoittanut, ettei sinne voi kävellä. :D Se kyllä piti paikkaansa ennen. Nimittäin yhden asuntokompleksin työmaan takia mukava reitti ei ollut mahdollinen ja olisi pitänyt kävellä jonkin aikaa 8-kaistaisen tien reunassa, mikä nyt mielestäni on vähän sama kuin "ei mahdollista". Mutta nyt työmaata ei enää ole ja kauppaan pääsee kävelemään hyvää reittiä, jota vieraamme siis käyttivät. En kyllä silti varmasti aio koskaan itse kävellä kauppaan, sillä en ole mikään hyötyliikunnan ystävä.
San Josen yliopiston kampuksella. Näyttää ihan samalta kuin vuosi sittenkin. 
Muutama postaus takaperin taisin ihmetellä, kuka pyöräilee downtownissa. Todellakin vissiin moni, sillä sieltä voi nykyään näköjään vuokrata pyöriä. Kuulin, että meneillään olisi projekti saada downtownia eläväisemmäksi, sillä sen kuollut fiilis on yleisesti todettu ongelma. Pyörät kieltämättä ovat hyvä idea. 
Minulla oli tänään todellinen kotirouvapäivä: urheilin kolme tuntia, kun kävin kolmessa jumpassa, ja juorusin Starbucksissa toiset kolme tuntia. Täydellisestä loisijapäivästä puuttui vain se, että olisin syönyt lounaankin jossain ulkona, mutta jouduin tyytymään vain munakkaaseen yksin kotona. Täällä North San Josessa asuu hämmentävän paljon suomalaisia, ja viime aikoina nämä suomalaisnaiset ovat alkaneet kahvitella milloin missäkin lähiseudun kuppilassa. Tänään lähdimme ex tempore Starbucksiin. Olen itse käynyt näillä kahvihetkillä vain kaksi kertaa, sillä olen ollut vähän kiireinen, mutta nyt pääsin pitkästä aikaa mukaan.
Shakkilauta Santana Rowlla. Kulmassa näkyvä hattupäinen lapsi on mieheni veljenpoika.
Tuossa melkein meidän naapurissa on todella iso asuntokompleksi, joka on niin massiivinen, että heillä on oma Starbucks ja joku ravintolakin. Olimme siis siellä Starbucksissa. Mestaan kävelee meiltä ehkä 10 minuuttia nättiä reittiä pitkin, mutta minä menin autolla, hahaha. Minulla oli kuitenkin ihan syy autoiluun: halusin lähteä kahvilasta suoraan sinne päiväni kolmanteen jumppaan.
Asuinkompleksin katu. Kyseessä on siis niin iso kompleksi, että siellä on ihan katuja monikossa.
Starbucksin edessä oli kadulla kivat nojatuolit. Me istuimme ulkona jonkin aikaa, vaikka oli pilvistä, tuulista ja kylmää (noin 17 astetta). Sinä aikana, kun istuimme tuossa, neljä autoa yritti tehdä taskuparkin aivan vieressämme olevaan paikkaan. Vain kaksi heistä onnistui. Muiden kahden yritykset olivat aika epätoivoisia ja he luovuttivat. Minäkään en oikein osaa taskuparkkia, enkä tiedä, onko minulla lainkaan varaa nauraa muille. Toisaalta tiedostin, että olisin itse ollut autoni kanssa aivan yhtä pihalla, ja eniten tilanteessa naurattikin ehkä juuri se. Täällä on ihana huomata, etteivät muutkaan osaa. 
Juttelimme tänään kahvilla juurikin kävelystä täällä ja myös pyöräilystä, sillä paikalla olleet kaksi naista olivat minun tavoin kahden aikuisen ja yhden auton kotitaloudesta. Minä olen jo pitkään miettinyt pyörän ostamista, sillä pyörän kanssa olisi helppo päästä tutkimaan lähimaastoja ja miksei vähän kauempaakin. Kävellen ei pääse mielestäni tarpeeksi nopeasti tai tarpeeksi pitkälle, ja sitä paitsi fakta nyt vain on se, että ne jalkakäytävät loppuvat välillä kesken, jos niitä edes kunnolla on. Vaikka olen asunut täällä jo yli vuoden, tämä lähiympäristö ei ole lainkaan tuttua, joten olisi kiva päästä tutkimaan. Ehkä saisin vihdoin ja viimein hankittua itsellenikin pyörän. Tosin ajatus ison tien varrella pyöräilystä ei erityisemmin houkuta, vaikka tänään kuullun perusteella ei se mitään älyttömän pelottavaa taida olla.
Viikon aikana syötyä. Kaikki suusta alas mennyt roska ei todellakaan ole tässä kuvassa. Olen lihonnut viikon aikana (vaikka enhän minä tässä millään lomalla ole!), ja mielenkiintoisesti rinnuksiini on tullut sitä samaa ihottumaa, jota antibioottikuuri aiheutti. Se melkein levisi naamaanikin, mutta hydrokortisoni pelasti tilanteen. Todella mielenkiintoista. Olen selvästi allerginen amerikkalaiselle roskaruoalle. Ihoni taitaa kestää vain salaattia ja vihanneksia. 
Suurin este pyörän ostamiselle on kuitenkin ollut se, ettei kotitalossamme tunnu olevan mitään hyvää paikkaa säilyttää pyörää. Jonkinlainen varasto kait on, mutta sieltä ihan varmasti pöllitään kaikki irti lähtevä. Miehen kollegan pyörä naapurista pöllittiin heidän parvekkeeltaan. Ja he asuvat 2. kerroksessa eivätkä katutasolla! Monet säilyttävät pyöriä sisällä asunnossa, mutta parvekkeilla niitä ei saisi pitää, eikä likainen pyörä kokolattiamatolla huoneen nurkassa kuulosta houkuttelevalta. Mutta tekosyitä nämä kait ovat.
H&M:n vartijalla oli mielenkiintoisesti vartijapuvun kanssa tennarit. Mieheni kiinnitti huomiota tähän jännään yhdistelmään, ja pakkohan siitä oli ottaa valokuva.
Eräällä tequila-baarilla on loistava mainoskyltti Santana Rowlla.