Apua nikamien niksauttelusta - kiropraktikolla

Kävin eilen toista kertaa elämässäni kiropraktikolla. Ensimmäisen kerran kävin keväällä alaselkäongelmani takia, enkä kokenut silloisia kahta käyntiä kovin hyödyllisinä, sillä meininki oli hyvin liukuhihnamaista (lue lisää alta). Päätin nyt kuitenkin kokeilla uutta paikkaa, sillä monet kollegani hehkuttavat kiropraktikkojen puolesta. Kiropraktiset hoidot tuntuvat muutoinkin olevan täällä samaa sarjaa hampaidenvalkaisujen kanssa: hoitoja, joissa todella monet käyvät säännöllisesti.

Kiropraktikot vaikuttavat tosiaan olevan kohtalaisen suosittuja täällä Piilaaksossa (ehkä yleisemminkin Kaliforniassa, jopa Yhdysvalloissa?). Puljuja on monen nurkan takana eli tarjontaa riittää. Joidenkin terveysvakuutukset korvaavat kiropraktikon hoidot. Voisi siis sanoa, että kiropraktikkoja pidetään ihan normaalina osana "tavallista" terveydenhuoltoa. Mikäli en ole pahasti ymmärtänyt väärin, Suomessahan kiropraktikot luokitellaan enemmän vähän sellaiseksi ei-nyt-ihan-vaihtoehtohoidoksi-mutta-vähän-sinne-suuntaan, eikä kiropraktisia hoitoja missään perusterveydenhuollossa tai yksityiselläkään kai tarjota? Korjatkaa toki, jos olen aivan hakoteillä.

Kiropraktikon yhdessä hoitohuoneessa. Makoilin eilisen käyntini aikana kahdellakin eri hoitopöydällä.

En tiedä, miten kiropraktikot Suomessa toimivat, koska en ole koskaan käynyt, mutta olin keväällä yllättynyt siellä, missä kävin ensimmäistä kertaa elämässäni. Valitsin paikan sillä perusteella, että se oli ihan kotini vieressä ja pystyin kävelemään sinne (kiroja todellakin on täällä ihan joka nurkassa). Yllätys minulle oli se, etten ollut paikan ainoa asiakas, vaikka kiropraktikkoja oli paikalla vain yksi. Juttelin käynnin alussa kiropraktikon kanssa ongelmakohdistani pintapuolisesti, mutta sen jälkeen minua hoiti ensin hieroja. Minulle lätkäistiin lämpöhoito vartiksi, minkä jälkeen hieroja palasi hiukan hieromaan, sillä tavalla aika pintapuolisesti ja vain vajaan vartin ajan. Melkein jopa turhaa hierontaa, etten sanoisi. Tämän kaiken jälkeen kiropraktikko tuli niksauttelemaan hiukan, ja homma oli sitten siinä. Käynti sisälsi paljon yksinäistä odottelua hoitohuoneessa, sillä asiakkaita oli useissa eri huoneissa ja muutama hieroja ja yksi kiropraktikko kiersivät asiakkaita lävitse. En ollut tyytyväinen saamaani kohteluun, sillä käynti maksoi kuitenkin lähemmäs satasen. Annoin paikalle kyllä toisen mahdollisuuden, mutta edelleen hoidosta jäi liukuhihnaolo. En mennyt enää kolmatta kertaa.

Olen ollut pitkään ihan tyytyväinen, kun käyn hieronnassa pari kertaa kuukaudessa. Kroppani on silti yleensä aika jumissa. Nyt 90 Days Challengeni ja lisääntyneiden liikuntamäärieni takia olen saavuttanut megajumiuden. Päivittäisestä foam rollauksesta ja venyttelystä huolimatta paikkoja kolottaa ja särkee ja kroppa on aika kankea. Jopa vakituinen hierojani on ihmetellyt aiempaa enemmän, mitä ihmeessä olen tehnyt. Päätin siis kokeilla kiropraktikkoa uudelleen. Niin monet niitä kun hehkuttavat.

Yksi kollegani suositteli minulle jo keväällä alaselkäkipuni takia erästä kiropraktikkoa, jossa hän itse käy. Tämän paikan kiropraktikko on sekä kiropraktikko että fysioterapeutti. Fyssarin titteli vakuutti minua, sillä kaikenmaailman niksauttelijoita nyt on moneen lähtöön. Tämä kiropraktikko on kotoisin Saksasta, ja tottahan toki eurooppalaisuudesta tuli lisäplussa tälle toiselle eurooppalaiselle. Kiropraktikkoja muuten kutsutaan täällä termillä Doctor. Ja asiakkaat oikeastikin - aivan kuten tv-sarjoissa - puhuttelevat työntekijää tällä termillä: "Thanks a lot, Doctor!" "See you next time, Doc!" 

Kuvituskuvaa hoitohuoneesta. 

Tämä uusi, eilinen käyntini oli niin paljon parempi kuin ensimmäiseni. En edelleenkään ollut paikan ainoa asiakas, vaikka kiropraktikkoja oli vain yksi, mutta minua hoidettiin perusteellisesti. Taustani ja ongelmakohtani kävin lävitse ensin jonkun muun työntekijän (hieroja, fysioterapeutti, ehkä jopa jonkinlainen lähihoitaja, sillä hän otti vereenpaineen ja kaikkea?) kanssa. Tuon haastattelun lisäksi täytin myös lomakkeen - täkäläiset paikat keräävät oikeasti tajuttoman määrän samaa infoa eri tavoin. Haastattelun jälkeen sain paljon aikaa kiropraktikon kanssa. Hän katsoi ryhtiäni ja tasapainoani, istuma- ja seisontatapaani ja tutki kroppani jumikohtia. Toki kävimme hänenkin kanssaan vielä kerran lyhyesti lävitse aiempia hoitojani. Minulle selvisi muuten tämän tutkimisen aikana pelottavan uusia asioita kropastani.

Perusteellisen selvityksen jälkeen sain tältä toiselta työntekijältä foam rollaus -ohjeita ja kävimme harjoituksia yhdessä lävitse. Olen ollut jo vuosia vannoutunut rullailija, mutta niin vain sain ihan uusia liikkeitä, jotka avasivat selkääni jo muutaman minuutin aikana. Lopuksi käynnillä oli vielä vuorossa adjustment eli se niksauttelu kiropraktikon kanssa. Apuna käytettiin liikkuvaa hoitopöytää.

Kaiken kaikkiaan käynti vei aikaa pari tuntia. Vaikka se sisälsi jonkin verran odottelua (sillä en ollut ainoa asiakas), minulle jäi sellainen olo, että minua oli hoidettu kunnolla ja kuunneltu. Eikä aikaa tuhlailtu hierontaan. Jos haluan hierontaa, menen hierontaan. Tosin en tiedä, mitä ensi kerralla tapahtuu...

Minulle oli onneksi kerrottu ekan käynnin olevan pitkä. Olin päättänyt mennä ohjaamaan tuntini suoraan kiropraktikolta, sillä edestakas ajaminen kotiin ja ohjaamaan olisi ollut turhaa. Minulla oli noin 25 minuuttia aikaa tapettavana ja kipaisin kiron vieressä olevalla lähiostarilla Ross Dress For Less -liikkeessä. Löysin tämän "halppiskaupan" vasta ehkä vuosi sitten. Outlet-hintoja ja mielenkiintoista tavaraa vaatteista sisustukseen. Itse etsin yleensä koti- ja jumppavaatteita tai yökkäreitä, sillä muunlaisia vaatteita en juuri enää edes tarvitse.

Kannatti käydä: kotihousut, yöpaita ja sisätöppöset yhteishintaan veroineen alle $30. Todellakin siis dress for less. 

Valitettavasti kiropraktikon käynnin hinta lähenteli kahtasataa dollaria, sillä en saa kiropraktisia hoitoja terveysvakuutukseni piikkiin, vaan joudun maksamaan kaiken itse. Seuraavat kerrat kestävät vain tunnin ja ovat halvempia (toivottavasti). Koin jo nyt saavani apua tästä, joten varasin kiropraktikon suosituksen mukaisesti uudet kerrat heti ensi viikolle. Lyhyt intensiivinen hoitojakso, ja katsotaan, saadaanko jotain kehitystä aikaiseksi.

Luonnollisesti kiron, shoppailun ja bodypumpin ohjaamisen välissä piti saada myös syötyä lounas. Autossa, totta kai. Minusta on tullut todellinen parkkipaikkasyöpöttelijä. 

Onko joku lukija kiropraktikkojen vannoutunut asiakas? Entä onko muilla USA:ssa asuvilla liukuhihnamaisia kokemuksia kiropraktisista hoitopaikoista?

Käyttöön Lumenen tuotteita - suomalaisuuden kaipuuta(ko)?

Puhtaan ja simppelin ruokavalion ansiosta ihoni on viimeisen kuukauden aikana alkanut voida paremmin kuin se on vuosikausiin (ehkä koskaan) voinut. Hautasin kosmetologilta ostamani kukkivaa ihoa hoitavat tuotteet hetkeksi kaapin perälle ja päätin kokeilla jotain muuta.

Se jokin muu osoittautui Lumeneksi. 

Vuonna 2015 kirjoitin siitä, mitä kannatti tulla tekemään Kaliforniaan saakka. Lumenen silmämeikinpoistoaineen ottaminen käyttöön sisältyi listaan. Olihan se vähän huvittavaa tulla käyttämään suomalaista merkkiä Yhdysvaltoihin. Muita Lumenen tuotteita en ole käyttänyt, enkä käyttänyt sellaisia Suomessakaan asuessani teini-iän jälkeen. 

Koska olen laiska, oli helppoa ottaa käyttöön jokin minulle ennestään tuttu merkki nyt kun oli tarve vaihtaa tuotteita hetkeksi. Lumene oli sellainen tuttu merkki. Monia muitakin olisi tietenkin ollut, mutta jostain syystä Lumene houkutteli. En tiedä miksi. Tiedän joidenkin tuttujeni täällä käyttävän Lumenen tuotteita eli aihe on ollut joskus ohimennen esillä. Suomessa kesällä käydessäni ihastelin Stokkalla kiiltäviä hienoja Lumenen purkkeja - brändi tuntuu uudistuneen sitten viime tutkailun huomattavasti nykyaikaisemman näköisemmäksi.

Ehkä kuitenkin havaittavissa oli myös sellaista, mikä joitakin ulkosuomalaisia tuntuu "vaivaavan": tarve päästä suomalaisten merkkien läheisyyteen. Moni roudaa jotain Iittalaa ja Arabiaa kotiin Suomesta. Marimekko on kova sana. Finlaysonistakin tykätään. Me ostamme mieheni kanssa astiat Ikeasta, vaikka meillä on Suomessa Paimiossa laatikkokaupalla kivoja iittaloita. Emme tosiaan jaksa roudata tänne saakka. Toistaiseksi en ole vielä itse kokenut suurta tarvetta haalia suomalaisia merkkejä kotiimme Kaliforniaan, ellei lasketa Jenkin purkkaa ja Pepsodentin hammastahnaa, joita roudaan Suomesta tänne Atlantin toiselle puolelle. Toisaalta kesällä Suomessa käydessäni olin selvästi aiempaa kiinnostuneempi vilkaisemaan esimerkiksi Marimekon ja Finlaysonin tuotteita. En kyllä koskaan ennen... Ehkäpä tämä kaikki ja halu Lumenelle on jonkin suuremman alku. Tai sitten vain silkkaa sattumaa. 

Lumenea on tietääkseni saatavilla Piilaaksossa kaupoista ainakin kohtalaisesti, joskin tarjonta ei välttämättä ole laajin mahdollinen. Ainakin jotkut apteekkikaupat myyvät tuotteita ja olen kuullut joskus maininnan myös Walmartista, mutten ole tutkinut asiaa. Sitä silmämeikinpoistoainetta olen yrittänyt välillä etsiä lisää apteekkiketjuista, mutta sen suhteen on vähän miten sattuu: joskus on, yleensä ei. 

Minä tilasin uudet tuotteeni Amazonista. Ihan kaikkea kokeiluun haluamaani siellä ei kyllä järkevästi ollut saatavilla, joten täysin mutkatonta homma ei ole. Kuitenkin kätevää, nopeaa ja edullista (Suomen hintoja en tiedä, joten en osaa verrata).  

Ei muuta kuin testailemaan, mitä amerikkalaisuuteen tottunut naamani on mieltä suomalaisesta brändistä.

Kokeiluun tulivat nämä.

Käyttääkös joku muu Lumenen tuotteita ulkomailla asuessaan? Tai onko jotain suomalaisia luottomerkkejä tai tuotteita, joita on pakko saada kotiinsa, asui missä päin maailmaa tahansa?

Entä kun Suomeen meno ei pelkästään innosta?

Viikon kuluttua suuntaamme Suomeen parin viikon reissulle ja lähtö herättää luonnollisestikin paljon erilaisia tunteita. Luonnostelin tämän postauksen viikkoja sitten silloin, kun en vielä tiennyt, koska pääsen palaamaan sairauslomaltani töihin. Julkaiseminen jäi, koska tilanteeni oli niin epäselvä ja se vaikutti ajatuksiini ja koska aihe on muutoinkin vähän arka. Hyvä, etten julkaissut, sillä nyt lähempänä reissua tunteeni ovat muuttuneet selvästi innostuneemmiksi, varsinkin kun pääsin palaamaan töihin tässä välissä.

Kaikesta huolimatta taustalla on myös nihkeämpiä tunteita - tai ehkä pikemminkin stressin aiheita -, ja nyt lopulta päätin viimeistellä tämän postauksen ja julkaista. En aio pyydellä tunteitani anteeksi ja haluan kirjoittaa rehellisesti siitä, mikä mieltäni painaa. Ehkä jollakin muulla ulkosuomalaisella on samankaltaisia mietteitä (joskin minun ajatukseni liittyvät vahvasti työtilanteeseeni).

Koska tämä postaus sisältää ajatuksia, jotka joku voi helposti tulkita sellaisiksi, etten haluaisi mennä Suomeen, niin korostetaan nyt heti tässä alussa, että minä kyllä ihan oikeasti haluan matkustaa Suomeen. On ihana päästä näkemään perhettä ja kavereita. En ole edes ollut Suomessa puoleentoista vuoteen. Suomen kesää en ole kokenut neljään vuoteen, joten on ihana päästä näkemään sitäkin. Harva asia on kuitenkaan niin mustavalkoinen, että sitä kohtaan olisi vain joko rakkauden tai vihan tunteita, innostuksen tai nihkeyden tunteita. Tai en minä ainakaan ole niin yksinkertainen ihminen.

Korostetaan vielä, että olin pelkästään innostunut Suomi-reissusta vielä vuoden alussa silloin, kun en tiennyt joutuvani melkein 3 kuukautta kestävälle sairauslomalle ja kolmannen kerran yhden vuoden sisällä (!) Leave of Absence -poissaololle työpaikoistani. Kun sairauslomani pituus alkoi selvitä, innostukseni alkoi kadota ja korvautui stressillä. Nytpä kerron miksi.

Olin tällä viikolla kaverini kanssa kivalla pitkällä iltalenkillä.

Pelkään työpaikkojeni puolesta

Jotkut läheisemme toivovat, että kävisimme Suomessa useammin. Pitkän matkan ja aikaeron takia Suomeen ei kuitenkaan tehdä mitään ihan lyhyitä reissuja (2 viikkoa on mielestäni minimi jetlagin takia). Minulla ei osa-aikaisena tuntityöläisenä ole mitään virallista vuosilomaa. Onneksi olen kuitenkin sellaisessa työssä, josta voin olla pois, kunhan vain hankin sijaiset. Jossain kohtaa raja tulee kuitenkin vastaan - suurimmalla osalla työnantajistani tuo raja on 5 viikkoa. Jos viiteen viikkoon ei ole yhtäkään tuntia, HR-osastot potkivat pihalle. Mitään ongelmaa muutaman viikon reissun takia ei siis todellakaan olisi, ellen olisi juuri viettänyt viimeistä kolmea kuukautta olemalla poissa töistä.

Minulla on tietenkin ollut lääkärin todistukset koko sairauslomani ajalle ja olen pitänyt työnantajat ajantasalla. Ongelmaa tämän suhteen ei siis ole ollut. Aloin kuitenkin panikoitua tuossa toukokuun loppupuolella, kun en tiennyt, milloin pääsen palaamaan tunneilleni ja kun reissun ajankohta alkoi lähestyä. Lopulta kaikki meni sinänsä hyvin, että pääsin palaamaan töihin tämän kuun alussa. Mutta... Juuri kun olen palannut pitkältä sairauslomalta ja tehnyt töitä vain parin viikon ajan, lähdenkin taas heti pois, lomalle. Eihän tuollainen nyt kovin hyvältä näytä.

Näen kauhukuvia siitä, miten saan vielä sanomista tästä tilanteesta. Täällä puhutaan jumppaohjaajien commitmentista eli sitoutumisesta. Säännöllisiin omiin tunteihin pitää sitoutua. Ohjaajat, jotka sijaistuttavat tuntejaan koko ajan, eivät ole hyvässä maineessa, eivät työnantajan eivätkä osallistujien silmissä. Onneksi voin sentään aina vedota perhesyihin. En minä oikeasti millekään lomalle ole menossa, olen menossa vierailemaan kotimaassani, sillä haluamme osallistua perhetapahtumaan.

Minun pitää itse hankkia sijaiset töihini

Kuinka moni tekee sellaista työtä, jossa joutuu itse hankkimaan tuuraajan töihinsä, kun lähtee pois? Lähti sitten lomalle tai sairauslomalle. Minä olen sellaisessa työssä. Olen juuri käynyt läpi melkein kolme kuukautta sitä, että joka viikko joudun varmistamaan sijaiset noin 11 eri tuntiin. Ja nyt homma alkaa taas alusta. Edessä on 2,5 viikkoa poissaoloa.

En ole toistaiseksi löytänyt tuuraajia muuta kuin muutamaan hassuun tuntiini. Olen aina joutunut hoitamaan sijaiskuvioita vielä lomilta ja reissuilta, eikä tämä kerta selvästi tule olemaan yhtään erilainen. 10 tunnin aikaero aiheuttaa siihen sitten vielä lisästressin päälle.

Sijaisten hankkiminen aiheuttaa stressin lisäksi huonoa omaatuntoa, sillä ne ovat yleensä ne samat ihmiset, jotka tuntejani sijaistavat ja he ovat tässä nyt jo sijaistelleet monta viikkoa putkeen. Lisäksi osallistujani ovat kaivanneet minua sairauslomani aikana. Tiedän, että vakituisen ohjaajan poissaolo on osalle osallistujista stressaavaa, kun koskaan ei tiedä, kuka tuntia sijaistaa vai sijaistaako kukaan. Minä suhtaudun työhöni intohimolla, enkä tykkää tilanteesta, jossa joudun pettämään osallistujieni luottamuksen yhä uudelleen. Totta kai he varmasti ymmärtävät syyni. Se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö he olisi pettyneitä.

Iltainen North San Jose on ihan kiva paikka.

Hei rutiinit, olen kaivannut teitä! Oho, nyt ne jo katosivatkin uudelleen

Sairaslomani kesti reilun 2,5 kuukautta. Mihin tahansa työhön palaaminen pitkän tauon jälkeen on vaikeaa. Kaikkihan sen varmaan ovat kokeneet. Vaikka teen töitä päivittäin vain muutaman hassun tunnin, ne luovat arkeeni selkeän rutiinin. Käyn samoissa paikoissa, herään tiettyihin aikoihin, saan tietyn määrän liikuntaa ja minulla on aikaa tehdä omia juttuja tiettyinä aikoina ja niin edelleen.

Kolmen kuukauden aikana ehdin totaalisesti kadottaa rutiinini. Olen ollut innoissani töihin palaamisesta, mutta minulla on takana vasta yksi täysi viikko normaalia rutiiniani enkä todellakaan ole vielä kiinni vanhoissa, hyviksi todetuissa tavoissani. Ja kun ehkä ensi viikon aikana alan vähitellen muistaa, joudun taas lähtemään. Heti kun olen saanut kiinni niistä rutiineista, ne repäistään taas pois. Vähän ärsyttävä tilanne siis.

Hei liikunta, olen kaivannut sinuakin, mutta edessäni on iso haaste

Rutiineihin liittyy olennaisesti myös se, että liikuntaan palaaminen pitkän tauon jälkeen on vähän nihkeää ja vaikeaa, ehkä jopa kivuliasta. Jos liikkumisen pariin palaamisen saa tehdä oman aikataulunsa ja oman kroppansa ilmoitusten perusteella, kaikki on varmaan ihan hyvin. No minä en saa. Minun pitää mennä tekemään vaikkapa bodypumppia juuri silloin, kun tuntini on, sanoivat kroppani tuntemukset mitä tahansa.

Taukoni aikana olen kadottanut suurimman osan kunnostani ja voimastani. Tai siltä ainakin tuntuu. Jos the Aerobics and Fitness Association of Americaa on uskominen, olen oikeastikin tässä 12 viikon aikana menettänyt osan aerobisesta kunnostani: aerobinen kunto alkaa laskea jo 2-3 viikon tauon jälkeen. Lihaskunnon laskeminen vie vähän pidempään, 2-3 kuukautta, mutta juuri tuonkin ajan saavutin. Bodypumpissa on tosiaan välillä tuntunut siltä kuin en olisi ennen nostanut painoa ollenkaan. Bodyattack-tunti sai sykkeeni nousemaan tasolle, jossa sen ei muistaakseni pitäisi käydä, vaikka en edes voinut hyppiä kunnolla. Uskon saavuttavani vanhan tasoni kohtalaisen nopeasti. Kuitenkin juuri nyt kun kroppani alkaa vähitellen muistaa, mitä sen pitää tehdä, liikunta pistetään taas tauolle. Ei hyvä.

Liikuntatauon lisäksi kroppani on viime aikoina voinut vähän huonosti kehnon ruokavalion takia. Peili, mittanauha ja vanhat vaatteet kertovat karua totuutta. Sen lisäksi, että haluan päästä liikkumaan kuten ennen, haluaisin myös takaisin ne vähän paremmat ruokailutottumukset, jotka minulla tulevat helpommin sen liikunnan ohessa kuin ilman liikuntaa. Sanomattakin siis selvää, ettei 2,5 kuukauden tauon jälkeen oikein tee mieli lähteä lomalle. Onneksi kaksi viikkoa on lyhyt aika eikä kaada maailmaa tässä vaiheessa.

Suomi-reissu nyt vain aiheuttaa hämmennystä, etenkin kun kaikki täällä kotona Kaliforniassa ei ole ihan kohdallaan

Olen koko tämän vuoden elänyt pienessä epätietoisuudessa siitä, miten pystyn palaamaan töihini ja missä määrin ohjaamaan tuntejani tulevaisuudessa. Edes pienen osa-aikaisen työn tekeminen täällä parantaa elämänlaatuani huomattavasti. Siinä vaiheessa, kun työkuvioni ovat epäselviä, ajatukseni koko elämästäni täällä tuntuvat heittävän pienoista kuperkeikkaa. Valehtelisin jos sanoisin, etten ole tässä näiden lukuisten terveysongelmien keskellä miettinyt joskus sitä, pitäisikö vain palata takaisin Suomeen. Välillä en tosissani, mutta joskus ihan oikeastikin, vaikka tiedän, ettei muutto ole ratkaisu mihinkään ongelmaan ja vaikka oikeasti tykkään asua Kaliforniassa.

Suomeen meno on aiemmin aiheuttanut minussa hiukan ristiriitaisia tuntemuksia ja hämmennystä siitä, missä kotini on. Epäilen, että tällä kertaa se saattaa tehdä sitä entistä enemmän. Huonolla tavalla vai selkeyttävästi? Se jäänee nähtäväksi.

Meille on rantautunut kuumuusaalto, joten tätä ilmaa onkin kiva päästä karkuun ja nopeasti. Tosin onhan tässä nyt kuuma viikko kestettävänä.

Loppujen lopuksi

Joka tapauksessa on kiva päästä lähtemään, ja varsinkin tämän viikon aikana aloin oikein jo innostua lähdön ajatuksesta. En malta odottaa, että pääsen ihastelemaan Turun kesäistä fiilistä. Kaksi viikkoa on sitä paitsi niin lyhyt aika, ettei se nyt varmasti oikeasti ole iso ongelma työnantajilleni eikä edes kunnolleni. Olen vain kova stressaamaan välillä.

Tiedän joidenkin läheisteni ehkä olevan vähän pettyneitä siitä, ettemme ole Turussa pidempään. Toivottavasti he tämän lukiessaan ymmärtävät, etteivät kuviot ole niin yksinkertaisia. Minäkin tykkäisin olla Suomessa vaikka kuukauden tai kaksi. Mutta kun en vain voi. Palaa tämän postauksen alkuun, jos et vielä hoksannut syitä. 

Euroopassa naiset eivät kuulemma sheivaa

Törmäsin vähän aikaa sitten Facebookissa keskusteluun, joka pisti minut ihmettelemään sitä, miten hassuja asenteita ihmisillä voikaan olla muualta päin maapalloa tulleista. Tämähän nyt ei ole mikään uutiskynnyksen ylittävä älynväläys, mutta ihmettelenpä ääneen nyt täälläkin.

Eräs kaverilistallani oleva kollegani laittoi kohtalaisen töykeän statuksen, jossa kertoi nähneensä pedikyyrihoitolassa kaksi naista, jotka eivät olleet sheivanneet jalkojaan. Eipä tässä mitään. Tämä henkilö postailee kaikenlaista rumaa viikottain, mutta tällä kertaa en voinut ohittaa statusta, sillä näin kommenteissa vilahtavan sanan Europe useaankin kertaan.

Tälle amerikkalaiselle kollegalleni ja hänen (nimistä päätellen) amerikkalaisille naiskavereilleen toisten naisten karvaiset jalat tuntuivat aiheuttavan suurta ahdistusta. Mikä pahempaa, nämä naiset julistivat tuomionsa nopeasti ja kovaa: eurooppalaiset.

Status keräsi mm. seuraavat kommentit:

"Were they European?"

"Well, you've been to Europe. You know they apparently never shave their legs there."

"What's wrong with people?!? This is not Europe!"

Minä olin vähän ihmeissäni näitä lukiessani. Siis mikä juttu tämä on, etteikö Euroopassa sheivattaisi? Kyseessä on tietenkin vain muutaman ihmisen mielipide, eikä tarkoita sitä, että monet amerikkalaiset luulisivat näin, mutta silti. En ole koskaan aiemmin törmännyt tällaisiin harhaluuloihin eurooppalaisista naisista. Tosin en ole kyllä koskaan perehtynyt sheivauksen historiaan. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2017, joten luulisi kaikenlaisten myyttien ja stereotypioiden hautautuneen jonnekin modernin ajan alle. Tai sitten ei. Kukoistavathan tietynlaiset rumat ajatukset tällä hetkellä enemmän kuin koskaan...

Yhden eurooppalaisen todellakin sheivatut jalat. 

Mitähän muita kummallisia uskomuksia eurooppalaisista joillakin amerikkalaisilla on? Minä olen jotenkin aina ajatellut monien tapaamieni amerikkalaisten pääsääntöisesti pitävän eurooppalaisia itseään huomattavasti tyylikkäämpänä (en nyt väitä, että karvat olisivat tyylittömiä, mutta ehkä tajuatte pointtini). Onhan minullekin sanottu usealla eri tavalla viesti tyyliin "I know you are from Europe because you dress so nicely". Minut tunnistaa eurooppalaiseksi kuulemma siitäkin, että käytän syödessäni haarukkaa ja veistä, vaikka lautasellani olisi hampurilainen tai sandwich. Me eurooppalaiset olemme kuulemma niin hienostelijoita, sormilla ei syödä.

Joku saattaisi ehkä tähän väliin huomauttaa, että eurooppalaisten niputtaminen yhdeksi isoksi samanlaiseksi ihmisjoukoksi, jossa kaikki käyttäytyvät samalla tavalla, oli jo lähtökohtaisesti näiltä toisten asioihin puuttuvilta naisilta suuri virhe. Nooh, kyllähän monet eurooppalaisetkin tuntuvat niputtavan yli 300 miljoonan asukkaan Yhdysvallat yhdeksi samanlaiseksi kasaksi, vaikka todellisuudessa eri osavaltiot ja niiden asukkaat eroavat toisistaan välillä hyvinkin värikkäästi. Ihan niin kuin ne Euroopan valtiot. Ennakkoluuloja on siis joka lähtöön

Mutta hei, kun suunnistan reilun viikon päästä kohti Eurooppaa, onko aika jättää karvat ajamatta? :D Onko joku muu joskus törmännyt tällaiseen käsitykseen karvaisista eurooppalaisista naisista? Entä mitä muita ennakkoluuloja olette kohdanneet?

12 viikon sairausloman voi kuluttaa esimerkiksi näin

Sairauslomani - tai siis Leave of Absence, täysin palkaton poissaolojaksoni - päättyi virallisesti viime viikon keskiviikkona. Tasan viikko sitten, viime perjantaina, palasin kahteen työpaikkaani. Yhteen en ole vielä palannut, sillä ohjaan siellä vain bodyattackia, josta selkäni ei tunnu tykkäävän tällä hetkellä ollenkaan. Neljänteen en ole säännöllisesti palaamassa, sillä luovuin ainoasta tunnistani siellä (sekin oli bodyattack). Sijaislistalla yritän kyllä pysyä.

Tämä tauko kesti 12 viikkoa. Toisaalta aika meni todella nopeasti. Niin hujauksessa, etten edes tajunnut kevään tulleen ja menneen ja kesänkin saapuneen (joskin tämä ongelma minulla on ollut joka vuosi täällä asuessa). Kuitenkin toisaalta tuntuu siltä, että tekemättömyyttä jatkui ainakin puoli elämää.

Jos sairauslomani aikaista elämää vertaa oikeaan arkeeni, eron ei pitäisi olla kovin suuri. Teenhän töitä vain hyvin osa-aikaisesti, ainoastaan muutaman tunnin päivässä, ja muun ajan elän kotirouvailijan elämää. Ero oli oikeasti kuitenkin iso, se tuntui aivan valtavalta, ja syy siihen oli liikunnan puute. Maaliskuun puolen välin jälkeen en ole harrastanut mitään muuta liikuntaa kuin kävelyä. Minulla on siis ollut paljon energiaa, jota en ole saanut kulutettua oikein mitenkään. Se, kun pudottaa liikuntamäärät yli 11 tunnista viikossa nollaan, turhauttaa kroppaa aikalailla. Ja 12 viikkoa tuota ajatellen on muuten pitkä aika.

Vaikka minulla on ollut energiaa enemmän kuin tavallisesti arjessani, en silti ole saanut mitään järkevää aikaiseksi. Olen keräillyt näiden viikkojen aikana satunnaisia valokuvia, koska tarkoitus on ollut kirjoittaa kuulumisistani tyyliin joka viikko. Näköjään jäi kirjoittamatta. Heitän kuvia nyt sitten tähän ja tiivistän, mitä sain aikaiseksi 12 viikon aikana.

Maaliskuun lopussa vettä oli vielä ylimääräistä kotitalomme takana olevan joen luona. Vesi oli peittänyt alleen alikulkusillankin. 

- Olen kävellyt kotimme ympäristössä varmaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Reitit ovat hyvin yksipuolisia, sillä emme asu alueella, josta pääsisi kävelemään mihinkään kovin kiinnostavaan paikkaan (ympäristössä on lähinnä asuintaloja ja toimistorakennuksia), ellei halua todella pitkää lenkkiä.

- Olen tutkiskellut kotimme takana olevan joen vesimäärää. Kyllä, on ollut vähän tylsää.

Huhtikuussa oli vettä ja ankeaa.

Toukokuun lopussa mitään ei ollut enää jäljellä, paitsi kuivuutta. Tai no, vähänhän tuo nurmikko tuolla "joen" pohjassa kukoistaa vielä. 

- Olen tavannut vanhoja tuttujani, joita en ole nähnyt vuoteen.

Tapasin vanhoja tuttujani Campbellissa ravintolassa, jossa oli jopa ulkoterassi. Miinusta siitä, että paikka oli ison autotien vieressä. 

Söin ulkoterassilla maailman suolaisinta aamupalaruokaa lounaaksi. Aamupalasafkat lounaana on parasta ikinä. Tämä perunalohikasa tosin ei ollut hääppöinen

- Olen hengaillut joidenkin kaverieni kanssa enemmän kuin tavallisesti, mutten kuitenkaan niin paljoa kuin olisin voinut.

Toinen ulkoterassi, tämä Palo Altossa, vähän pienemmän tien varrella. Olin unohtanut, miten kivoja ravintoloita Piilaakson pikkukaupungeissa on. Seuraavan kerran, kun tekee mieli valittaa nuhjuisista etnisistä ravintoloista (joista saa kyllä superhyvää ruokaa!), täytyy selvästi lähteä lounaalle vähän kauemmaksi kotoa ja valita joku muu kuin se etninen. 

Palo Alton downtownissa. On muuten eri päivä kuin yllä olevassa kuvassa. 

- Olen katsonut lukemattomia tunteja Netflixia. Olen kahlannut läpi mm. Gossip Girlin kaikki 6 kautta, the 100:n kaikki 4 kautta, the New Girlia ensimmäiset pari kautta sekä Madam Secretaryn uusimman kauden, nämä vain näin mainitakseni.

- Olen löytänyt uudelleen ne kaikki hyvät karkit, joista onnistuin vierottautumaan pois vuoden 2015 aikana, ja olen syönyt herkkuja vieläkin enemmän kuin tavallisesti.

Kakkua ja jääkahvia.

- Olen löytänyt myös uusia herkkuja, ja tämän vuoksi asettanut yhden ruokakaupan pannaan, kun aloin käydä siellä joka toinen päivä.

- Olen syönyt ravintoloissa aivan liian usein.

Ihania fish tacoja. 

- Olen saavuttanut lähes kanta-asiakkaan paikan Whole Foods -ruokakaupan valmisruokatiskeillä juuri ennen lounasaikaa tai sen jälkeen (lounasaikana siellä on ihan liian kamala ryysis). Wholarista saa todella hyvää sushia, ihan vain vinkkinä jollekin.

- Olen huomannut, että elämäni keskittyy ehkä liikaa ruokaan. ;)

Uusin lempparini, poké bowl. Niin hyvää! Näitä tarjoavia mestoja on nykyään ihan joka kulmassa. Joko nämä ovat rantautuneet Suomeen? 

- Olen lihonnut useamman kilon, mikä tuskin on yllätys, kun katsoo noita edellisiä kohtia. Note to self: Kun ikä alkaa kolmosella, ei vissiin parane enää kuvitella, että voi syödä kasapäin sokeria ja rasvaa ilman, että se alkaa näkyä ja nopeasti, varsinkaan jos ei liiku.

- Olen siivonnut vaatehuoneemme. (Voisi kuvitella, että 12 viikon aikana olisi voinut siivota monta paikkaa, mutta tämä jäi ainoaksi siivoussaavutukseksi.)

Löysin kaverini kanssa East Bayn suunnalta Fremontista yhden hyvän malesialaisravintolan. Paikka oli mystisen ghetto-ostarin kulmassa. Parhaat paikat löytyvät joskus yllättäviltä kulmilta. Piilaaksossa näin käy useammin kuin harvoin. 

- Olen päässyt kaivamaan vaatehuoneen kätköistä niitä vaatteita, joita toin mukanani, kun muutimme tänne Turusta maaliskuussa 2014. Niistä tuli täällä asuessa nopeasti liian isoja, mutta en aio menettää elämäniloani sen takia, että ne sopivat minulle jälleen. Ne ovat hei hienoja vaatteita! Kaverinikin totesi, että onpa minulla hienot uudet housut. "Joo nää on yli 5 vuotta vanhat", totesin....

- Olen hengaillut uima-altaalla joitakin kertoja. Ohjaustuntieni takia päivän parhaat tunnit altaalla oleiluun on buukattu, joten tätä herkkua ei ole enää saatavilla. Mikä on ehkä ihan hyvä.

Meidän asuinkompleksissa on nykyään kaksi allasaluetta, tämä on niistä pienempi. En käy tässä toisessa koskaan, paitsi nyt olen muutaman kerran mennyt sinne, sillä suuremman allasalueen kalusteet ovat vaihdossa. 

- Olen saanut aikaiseksi käydä hammaslääkärissä, ensimmäisen kerran täällä asuessa. Vaati näköjään sairausloman, että kotirouva sai tällaisen aikaiseksi.

- Olen jaksanut suunnitella meille viikonlopputekemisiä, joita olen halunnut tehdä pitkään, mutten koskaan vain ole jaksanut suunnitella tai lähteä. Esimerkiksi Whale Watching -reissu tuli vihdoin toteutettua, samoin visiitti Santa Cruzin Mystery Spottiin.

- Olen ensimmäistä kertaa yli vuoteen elänyt monta päivää putkeen ilman, että äänihuuliini on sattunut. Olin jo unohtanut, miltä tuntuu elää ilman, että kurkkua särkee joka välissä. Mahtava tunne! Valitettavasti 12 viikon tauko ohjaamisesta ei korjannut ongelmaa kuitenkaan kokonaan. Nyt on vielä entistä selvempää se, ettei työni ole ihan ainoa syy näihin ongelmiin.

Vaikka olen kaivannut tuntejani, en niinkään ole kaivannut ruuhka-aikoina autoilua. Olen aamukävelyillä hengittänyt rauhallisesti ja säälinyt ohi ajavia, kohti ruuhkatukoksia meneviä autoja. Tässä kuvassa näkyvät ahkerat työläiset ovat kuitenkin yksityisautoilijoita fiksumpia: googlelaiset siinä odottavat Googlen bussia hakemaan töihin. Harmi, etteivät kaikki isot työnantajat tarjoa tällaisia mahdollisuuksia. 

- Olen opetellut mielessäni uusimman Les Millsin BODYPUMP-ohjelman (101), ilman että olen koskaan päässyt kokeilemaan sitä, saati ohjaamaan.

- Olen masentunut edellisestä kohdasta niin paljon, etten ole vaivautunut opettelemaan uusinta BODYATTACKin 96-ohjelmaa enkä CWORXin 26-ohjelmaa. Toistaiseksi en osaa näitä edelleenkään.

Tämä kuva on viimeisimmältä kävelyltäni viime viikolta. Pitää yrittää pitää kävelyt osana rutiinia jatkossakin, todella hyvää palauttavaa liikuntaa. 

- Olen tajunnut, että kaikkien näiden yllä mainittujen turhuuksien sijasta olisin voinut oikeasti tehdä sitä, mitä minun pitäisi tehdä: opiskella ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaatin saamista varten. Ilmoittautuin lokakuussa suorittamaan nettikurssin, jota on aikaa tehdä 12 kuukautta. Näin 7 kuukautta myöhemmin en ole edes aloittanut. Ei vain ole pahemmin ollut motivaatiota opiskella tuollaisia asioita tässä vaiheessa, kun tässä nyt on ollut kaikenlaista vastoinkäymistä. Mutta...

- ... 9 viikon sairausloman jälkeen vihdoin avasin opiskelukirjan ja aloin lukea! JES!

Altaalla on lähes aina liian kuuma lukea. Tasan tämän yhden kerran pystyin lukemaan siellä, koska oli pilvistä, joten aurinko ei paistanut liikaa. 

- Kaikkien näiden lisäksi olen reflektoinut paljon viimeisintä kahta vuotta ja miettinyt, missä meni pieleen. Olen stressannut paljon ja pohtinut, mitä oikeasti haluan. En ole löytänyt kaikkiin kysymyksiini vastauksia, mutta jotkut ongelmakohdat tiedostan. Seuraava askel olisi pyrkiä niiden korjaamiseen. Sitä en tämän 12 viikon aikana saanut aikaiseksi.

Kävelyjä kävelyiden jälkeen

Olen vieläkin sairauslomalla ja edelleen ainoa liikuntamuoto, jota voin turvallisesti tehdä, on kävely. Kunnon haikit ylä- ja alamäkineen kannattaa vielä toistaiseksi unohtaa, joten en ole viitsinyt ajaa minnekään kauas, vaan olen ainoastaan ravannut edestakas kotimme ympäristössä. Löysin kuitenkin kotimme läheltä (eli alle 15 min ajomatkan päästä) veden ääreltä paikan, jossa en ollut aiemmin käynyt ja joka oli kaverini kertoman mukaan täysin tasamaastoinen. Paikalla on niinkin pitkä nimi kuin Don Edwards San Francisco Bay National Wildlife Refuge. Kävimme heittämässä siellä pienoisen sunnuntaiulkoilun tänään. Käytännössä tuo paikka on aivan minulle jo ennestään tutun Alviso-alueen vieressä ja maisemat olivatkin samanlaisia. Pienikin vaihtelu on kuitenkin kiva.

Kuvat kertokoon taas tarinansa, eipä tässä oikein muuta asiaa ole.

Tämän tönön funktio ei selvinnyt.

Vähän edellisen postauksen mietintöjä sivuten: taivaalla sai lennellä vain linnut, ja hyvä niin. 

Ruoho on kuivunut, mutta kukat elävät.

Alueella olisi voinut kiertää pitkänkin lenkin, mutta me käppäilimme vain 45 minuuttia.

Visitor Center ja oikeastaan totuuden nimissä koko puisto oli kiinni, sillä kukaan ei ollut tullut avaamaan parkkipaikalle ja Centerille johtavan tien porttia. Autoja oli parkissa portin edessä, joten emme olleet ainoita paikalle tulleita. Joko joku oli unohtanut työvuoronsa tai ehkä pulju piti ovet kiinni äitienpäivän takia?

Kukkulat ovat alkaneet jo kellertyä, mutta silti vihertää vielä jonkin verran.

Tällaista kunnon kaislikkoa en olekaan nähnyt pitkään aikaan. 

Lintuja alueella näkyi jonkin verran. Yksi tällainen varoituksessa oleva lintuperhe oli parkkeerannut itsensä pahimpaan mahdolliseen paikkaan: autotielle. Kuka äiti antaa lastensa leikkiä keskellä autotietä, hah?

Minulla on takana 9 viikkoa taukoa jumppaohjauksista, 10. viikko alkamassa. Kahden viikon päästä loppuu minulle tällä hetkellä kirjoitettu sairausloma, mutta ainakin tällä hetkellä näyttää ikävästi siltä, etten välttämättä voi vielä(kään) palata. Tulevaisuus näyttää, miten käy. Toistaiseksi jatkan siis kävelyitäni. Tällä alkavalla viikolla lähdemme myös mieheni kanssa pienelle reissulle Seattleen. Reissu oli varattu ennen kuin sairauslomani oli tiedossa, mutta toisaalta tuleepahan vaihtelua, kun kävelee Seattlessa.

Kolmesta viikosta seitsemään viikkoon

Alaselkäni on edelleen kipeä, joten lääkärini kirjoitti minulle lisää "sairauslomaa" koko täksi kuukaudeksi. Takana on kolme viikkoa, neljä viikkoa edessä. Ensi viikolla menen fysioterapiaan ja toivon, että saisin sieltä jotain apua tai edes vihiä siitä, mistä nämä ongelmat voisivat johtua. Ja toivon saavani neuvoja siihen, mitä liikuntaa voisin nyt harrastaa, sillä tämä liikkumattomuus on kyllä aivan kamalaa ja pelkällä kävelyllä en haluaisi elää.

Jumppatyötauostani on nyt siis tulossa pidempi kuin koskaan aiemmin. Viime vuoden loppukesästä olin pois sairausloman ja matkan takia yhteensä viisi viikkoa, mikä on aivan liian pitkä aika olla pois töistä USA:ssa noin vain. Tästä kirjoittamani postaus keikkuu blogini suosituimpien tekstien joukossa koko ajan eikä varmaan syyttä. Niihin viiden viikon vuosilomiin ja palkallisiin sairauslomiin tottuneelle suomalaiselle täkäläinen meininki tökkii vähän vastaan. On kuitenkin varmaan taas syytä korostaa, että tässä maassa on toimintatapoja todennäköisesti niin paljon kuin työnantajiakin ja että kertomukseni koskevat vain minun kokemuksiani. Yleistyksiä teksteistäni ei siis kannata tehdä.

Äitiysloma ei todellakaan ole minulle ajankohtainen, mutta kerrotaan nyt tässä välissä, ettei täällä sellaisiakaan tietenkään tunneta niin kuin Suomessa. Kun täytin Leave of Absence -hakemustani, naureskelin hetken tälle "Bondaus"-lomalle. Niinpä niin, kyllä tuoreet äidit täällä taitavat palata ripeästi töihin, jos nyt sattuvat olemaan mukana työelämässä. Jos haluaa vähän kunnolla bondailla vastasyntyneen lapsensa kanssa, niin siihen pitää näköjään anoa samanlaista Leave-jaksoa kuin minäkin nyt olen anonut. Mutta jälleen kerran, kuviot tässäkin asiassa varmasti vaihtelevat paljon. 

Olen hakenut Leave of Absence -jakson kahdelta työnantajaltani, koska he vaativat sitä. Toinen näistä työnantajistani on (ihan oikeasti varmasti tahallaan?!) hankala eikä ole vielä edes hyväksynyt poissaoloani, vaan on vaatinut minua täyttämään erinäisiä hakemuksia netissä, sitten postittanut minulle kasan mystisiä infopapereita ja vaatinut vielä faksaamaan hakemuslomakkeita toiselle puolelle Yhdysvaltoja johonkin korporaationsa kasvottomaan haaraan. Toinen työnantajani hyväksyi jaksoni mukisematta lääkärintodistuksia ja yhden hakemuslomakkeen täyttämistä vastaan. Kahdelta muulta työnantajaltani vaatimusta virallisen poissaolojakson hakemiseen ei ole ainakaan vielä tullut. Managerit ovat luvanneet pitää huolta siitä, että HR-osastot pitävät minut palkkalistoilla, mutta saa nähdä, miten käy. Tällä kertaa minulla sentään on kunnolliset lääkärintodistukset, eikä sellaisia epämääräisiä post it -lapuille tehtyä riipustuksia niin kuin silloin aiemmin oli. Tosin tämä yksi hankala työnantajani kyllä vaatisi, että lääkäri täyttää heidän tarjoamansa lomakkeen, mutta toistaiseksi yritän sinnitellä lääkäriaseman oman lapun kanssa.

Edelleenkään minulla ei ole palkallista sairauslomaa. Joidenkin työnantajieni kohdalla menetin minulle kertyneet sairauslomatunnit vuodenvaihteessa. Joidenkin kohdalla en. En ymmärrä, miten se(kin) voi vaihdella, mutta en yritä enää löytää loogisuutta näistä kuvioista. Oli miten oli, mitään sairauslomatunteja minulla ei pahemmin ollut eikä ole, joten muutamia hassuja tunteja lukuun ottamatta palkatta mennään. Kalifornian osavaltio tarjoaa jonkinlaista sairauslomakorvausta, mutta en taitaisi olla oikeutettu siihen vähäisten työtuntieni takia ja joka tapauksessa korvaus olisi varmaan niin mitätön, etten tosiaan lähde mihinkään paperisotaan sellaisen takia, koska pärjään hyvin ilmankin. (Tuosta lauseesta lukijan tulee päätellä, etten tiedä asiasta yhtään mitään.)

Kaverit kysyvät säännöllisesti, joudunko itse hankkimaan sijaiseni myös tällaisessa sairaustapauksessa. Yleensä vastaus tähän kysymykseen on aina "kyllä", oli kyse sitten sairauspoissaolosta tai muusta poissaolosta, kuten vaikkapa lomamatkasta (vuosilomaa minulla ei ole). Käytännöt pidemmän sairausloman kohdalla vaihtelevat kuitenkin työnantajasta ja managerista riippuen. Käytännössä olen joutunut itse näkemään vähän vaivaa sijaisten eteen, vaikka olisin saanut apuakin. Periaatteessa virallisen Leave of Absencen aikana minun ei tarvitsisi tehdä tällaista työtä, mutta käytännössä ihan kaikki työnantajani eivät ole vielä tarjonneet selkeää apua sijaisten löytämiseen. Voisin toki varmasti vain kieltäytyä etsimästä sijaisia itse, mutta siitä saattaisi koitua sitten hankaluuksia. Onneksi sijaistilanne tällä hetkellä on todella hyvä, enkä ole joutunut siihen kamalaan lukuisten sähköpostien ja tekstareiden lähettämiseen. Stressiä minulla totta kai on, mutta siitä nyt ei taida päästä eroon.

Minulta kysyttiin viime viikolla, olenko miettinyt sitä, mitä teen, jos alkaa näyttää siltä, etteivät nämä työt vain yksinkertaisesti sovi minulle, kun onhan tässä nyt ollut kaikenlaista matkan varrella. Vaikka en tosiaan ole luovuttamassa, koska tilanteeni ei ole mikään vakava ja koska voin pienentää tuntimäärääni ja etsiä kevyempiä lajeja ohjattavaksi, niin totta kai olen miettinyt. Jokaisena hetkenä. Kun kolme vuotta sitten perustin tämän blogin, päätin kirjoittaa täällä avoimesti ja rehellisesti kaikesta siitä, mikä liittyy kotirouvan elämään ja uudenlaisen elämäntyylin etsimiseen. Toivoin onnistuneeni siinä jotenkin. Sittemmin olen alkanut vähän katua sitä, miten olen ehkä kirjoittanut liiankin paljon joistakin asioista. En siis nyt jaksa kauheasti revitellä tätä tilannetta täällä. Mutta onhan se nyt sanomattakin selvää, että ikävä kuviohan tämä nyt on.

Amerikkalaisessa hammaslääkärissä

Kun olin asunut täällä Piilaaksossa vain ihan hetken, olin jo kiinnittänyt huomiota siihen, miten joka nurkan takana on Starbucksin ja jonkun pikaruokapaikan lisäksi dental-paikka. (Kirjoitinkin tästä huomiosta kesäkuussa 2014.) Aluksi luulin niiden olevan vain hampaidenvalkaisua tarjoavia paikkoja, mutta ei, ihan oikeita hammaslääkäreitä ne ovat. Hammaslääkäreitä, jotka tekevät myös hampaidenvalkaisuja. Koska Kalifornia. Valkaistut hampaat ovat täällä vakiovaruste.

Myöhemmin hoksasin sen, että porukka tuntuu ravaavan täällä koko ajan teeth cleaningissa eli hammaskiven poistossa. Ihmettelin, miksi sellaisessa pitää koko ajan käydä. Suomessa kun oli tottunut siihen, että hyvä jos kerran vuodessa käydään, yleensä se oli enemmänkin kerran kahdessa vuodessa, jos asioi julkisella. Yksityisellä tietenkin pääsisi niin usein kuin haluaisi. Sitten syy tuohonkin ihmettelyyn selvisi: hammasvakuutukset korvaavat täällä monesti hammaskiven poiston 6 kuukauden välein.

Minä hoidatin hampaani kuntoon ennen muuttoa tänne, yli kolme vuotta sitten. Vähän ajattelin, että jos asumme täällä vain kaksi vuotta, niin turhaankos sitä täällä mihinkään hammaslääkäriin menee. Etenkin, kun olen kuullut paikallisilta suomalaisilta vähän kauhujuttuja amerikkalaisista hammaslääkäreistä: Röntgen-kuvia otetaan monta ja koko ajan, eikä niistä voi kieltäytyä, koska sitten lääkäri kieltäytyy hoitamasta... Pienetkin alkavat reiät halutaan ehdottomasti paikata, eikä hammaslääkäri tunnu antavan edes muuta vaihtoehtoa... Suomessa tai ylipäänsä Euroopassa tehtyjä paikkoja pidetään huonoina ja ne halutaan korvata... Koko suu halutaan laittaa priimakuntoon... Ehkä huhupuheet vain leviävät, todennäköisesti negatiivisista kokemuksista puhutaan enemmän kuin positiivisista ja varmasti epäluulo ruokkii epäluuloa, mutta joka tapauksessa tällainen saamaton ihminen kuin minä ei saanut sitten koskaan aikaiseksi etsiä itselleen sitä hammaslääkäriä.

Olen ollut hyvä asiakas hammasvakuutukselle, koska minulla on ollut vakuutus jo kolme vuotta, mutten ole käyttänyt sitä vielä kertaakaan. Olisin päässyt tässä ajassa jo kuusi kertaa hammaskiven poistoon ilmaiseksi. Miehelläni on sama juttu, hänkään ei ole koskenutkaan vakuutukseensa. (Monesti (usein?) terveysvakuutus ja hammasvakuutus ovat täällä erikseen, samoin kuin silmälääkärivakuutus. Meillä on esimerkiksi perusterveysvakuutus ja sitten yhdistetty silmä- ja hammaslääkärivakuutus.)

Nyt oli kuitenkin vihdoin aika mennä hammastarkastukseen, kun näköjään kerta jäimme asumaan tänne toistaiseksi. Täällä toimii yksi suomalainen hammaslääkäri, jolla monet suomalaiset käyvät, ja hänen asiakkaakseen meno olisi ollut helppo ratkaisu. Minä olen kuitenkin asunut täällä jo sen verran aikaa, että pahin epäluuloni kaikkea uutta kohtaan on hälvennyt, ja päätin haluta ihan vain reilun rehelliselle paikalliselle hammaslääkärille (jota se suomalainenkin toki on, mutta ehkä nyt ymmärrätte pointtini). Halusin sellaisen oikean amerikkalaisen kokemuksen. Pari suomalaista kaveriani on käynyt täällä muilla hammaslääkäreillä kuin sillä suomalaisella, joten kyselin heidän kokemuksensa, tsekkasin vähän Yelp-arvosteluja (tämä on tärkeä vaihe, kun täällä valitsee terveydenhuoltoa - lääkäriasemia arvostellaan Yelpissä kuin ravintoloita) ja valitsin sitten itselleni paikan.

Ajan varaaminen oli helppoa ja sen sai melkein heti seuraavalle päivälle, jona hammaslääkärimesta oli auki. Monet hammaslääkäripaikat täällä taitavat olla pieniä yhden tai kahden lääkärin toimipisteitä, esimerkiksi monen strip mallin (ulkoilma"ostarin") yhteydessä on hammaslääkäripaikka. Minun valitsemani paikka sijaitsi rakennuksessa, jossa oli monia erillisiä, toisistaan riippumattomia terveyspalvelujen tuottajia omissa toimistoissaan. Kävin aikoinaan jalkaongelmani kanssa samantapaisessa paikassa. Jos olisin ekan tai tokan vuoden aikana eksynyt moiseen mestaan, olisin varmaan ollut ainakin ihmeissäni, ehkä jopa vähän hädissäni, mutta nyt vain tiesin, että monet lääkärit ja terveyspalvelut sijaitsevat täällä tällaisissa paikoissa, eikä siinä ole mitään kummallista.

Tämän näköisiä rakennuksia oli vierekkäin pari ja niissä jokaisessa on erillisiä toimistoja erillisille terveyspalveluille, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ulkokäytävien varsilla oli erillisiä toimistoja.

Aikani oli tiistaina. Minut otti vastaan hammashoitaja tai -hygienisti. En tiedä, ovatko ammattinimikkeet samanlaisia täällä kuin Suomessa. Hän otti ensiksi röntgen-kuvat. Niitä otettiin monta. Sekosin laskuissa viiden kuvan jälkeen, mutta epäilen, että ehkä noin 8-10 kuvaa. Kaverillani yhdessä toisessa paikassa oli otettu kuulemma 12 kuvaa. Hampaistani ei ole varmaan yhteensä koko aiemman elämäni aikana otettu yhtä montaa kuvaa! Syy lukuisiin kuviin on kuitenkin selvä: (ainakin minun) vakuutus maksaa röntgen-kuvat kokonaisuudessaan tietyin väliajoin, joten totta kai niitä kuvia sitten otetaan kaikista mahdollisista kulmista.

Kuvien jälkeen hoitaja aloitti poistamaan hammaskiveä. En muista paljon entisten kotikaupunkieni Vaasan tai Turun käynneistäni, mutta minusta tuntuu siltä kuin täällä homma olisi tehty huomattavan paljon rauhallisemmin ja hitaammin. Työ kesti ainakin 45 minuuttia, todennäköisesti vähän kauemminkin. Joka välissä huuhdeltiin. Siis oikeasti ihan joka välissä. Hoitaja aina sanoi "I'm going to rinse now, do not close your mouth", varmaan koska ekoilla kerroilla vain suljin suuni ja nielin. Huuhtelulla yritettiin todennäköisesti välttää sitä, ettei kellään tulisi kirjaimellisesti veren maku suuhun. Jotenkin vähän paapomista minun mielestäni. Yhdellä kaverillani on traumoja hammaslääkäreistä ja hän oli maininnut peloistaan käydessään täällä hammaslääkärillä (eri kuin tämä minun) ja siitä paapomisen määrästä ei sitten ollut meinannut tulla loppua, häntä oli kohdelta kuin herkkää höyhentä. Hammashuolto on vähän kuin asiakaspalvelua täällä, joten asiakkaalle pitää jäädä hyvä maku suuhun. Kirjaimellisesti. Minulla meinasi kuitenkin loppua kärsivällisyys kaiken sen huuhtelun keskellä, mutta toisaalta olen ehkä poikkeuksellinen tyyppi, sillä pidän hammaskiven poistosta ja siitä raaputtelusta ja pieni veri suussa on aina vain kivaa vaihtelua.

Hammaslääkärin pieni odotushuone. Tämä odotushuone herätti paljon keskustelua etukäteen, sillä Yelpissä oli muutaman vuoden takainen kuva, jolle minä ja mieheni nauroimme. Siinä näkyi kokolattiamatto, kamala tapetti ja muutenkin sen verran kulahtanut olemus, että jälleen kerran mieheni kanssa mietimme, miksi monet paikat täällä näyttävät siltä kuin ne olisivat jostain 70-luvulta. Kaverini, jonka mielestä suhtaudun amerikkalaiseen terveydenhuoltoon pessimistisesti ja epäluuloisesti, ei pitänyt lainkaan kommenteistani. Hän oli käynyt tässä paikassa, eikä ymmärtänyt mielipidettäni. Noh, nyt selvisi ainakin yksi mahdollinen syy siihen, miksi ei - paikka oli selvästi tehnyt remontin sitten sen Yelp-kuvan. Oli miten oli, tällaisen modernin odotushuoneen minäkin hyväksyin mukisematta. ;) 

Kun hampaat oli putsattu, minun piti nousta ylös huuhtelemaan suutani. Sitten istuttiin takaisin alas ja odoteltiin ihan pieni hetki sitä, että hammaslääkäri tulee tekemään tarkistuksen. Kuvio kulki siis täysin päinvastaista suuntaa kuin minulla on kulkenut Vaasassa ja Turussa, jossa hammaslääkäri ensin tarkistaa ennen kuin mitään muuta tehdään. Sanoisin, että paljon kätevämpi tapa tämä paikallinen. Suomessa ainakin Turussa ensin olisi ollut tarkistus lääkärin kanssa, sitten uusi aika hygienistille hammaskiven poistoon ja sitten vielä mahdolliset toimenpideajat. Niin paljon kätevämpää hoitaa putsaus ja tarkistus samassa tilassa ja samalla kertaa.

Yllätyksekseni minulla ei ollut reikiä, vaikka edellisestä käynnistäni oli yli kolme vuotta ja vaikka hampaani reikiintyvät todella helposti. Lääkäri sanoi, että minulla on yksi pieni reiänalku, mutta sitä ei kannata lähteä paikkaamaan. En päässyt siis testaamaan, miten paljon olisin joutunut maksamaan reikien korjauksesta. Täsmälleen samalla vakuutuksella liikkeellä oleva kaverini on kertonut minulle omien toimenpiteidensä omavastuuosuuksia, ja täytyy kyllä sanoa, että ehkä voisin olla vähän taas vaihteeksi ärsyyntynyt tästä terveysvakuutussysteemistä, jos jotain kamalan suurta olisi pitänyt tehdä. Mutta nämä asiat ovat tietenkin vakuutuskohtaisia.

Jos jotkut suomalaiset täällä levittävätkin kertomuksia siitä, että paikalliset hammaslääkärit yrittävät kehittää työtä kaikesta pienestä, jotta saataisiin rahat vakuutuksesta, minun kokemukseni on päinvastainen. Pientä reiän alkua ei todellakaan haluttu operoida, ja kaikki vanhat Suomessa tehdyt paikkani (ja niitä on muuten monta! Hoitaja ihmettelikin sitä, miten minulla on niin paljon paikkoja, haha) hyväksyttiin mukisematta. Minulla on myös yöhammaskisko, joka on aika vanha ja joka oli mielestäni todella kulahtaneen näköinen, ja olin varma hammaslääkärin sanovan, että tarvitsen uuden. Sittenhän he saisivat paljon työtä minusta, sillä sellaisen kiskon tekeminen ei ole mikään ihan pieni prosessi. Lääkäri kuitenkin katsahti kiskoani hetken, sanoi sen näyttävän oikein hyvältä ja lupasi hoitajan putsaavan sitä. Odottelin viitisen minuuttia ja sitten hoitaja toi minulle puhdistetun ja jälleen kiiltävän kiskon.

Toki täytyy muistaa, että kertomukset ja kokemukset perustuvat usein vain yhteen käyntiin, niin kuin tämä minunkin tapaus. Mutta summa summarum, tämä kokemus oli loistava! Turhaan olen epäillyt paikalliselle hammaslääkärille menoa. Hyvä maku jäi suuhun. Ja köyhdyin tasan nolla dollaria, kiitos vakuutukseni ja hampaideni kunnon. Nyt kun saisin vielä mieheni motivoitua tälle samalle hammaslääkärille... Ehkä saisimme laajemman kokemuksen, mahdollisesti myös kokemusta omavastuuosuuksista.

Hammaslääkäriltä sai mukaan myös tällaisen goodie bagin. Tai itse asiassa tämän antoi hoitaja. Tämä sisälsi valkaisevan hammastahnan. Hammaslääkäri totesi minulle, etten saa koskaan alkaa käyttää sellaisia. Ei siis ollut ihan yhteydessä sanat ja annetut sponssaustuotteet. 

Nyt olen sitten ilmaisesti pudonnut siihen täkäläiseen tapaan, jossa hampaita käydään putsauttamassa koko ajan, sen kaksi kertaa vuodessa. Minulle ei nimittäin annettu mahdollisuutta mihinkään muuhun kuin 6 kuukauden puhdistusväliin. Hoitaja löi jopa jo sen uuden ajanvarauksen käteeni, se on tasan kuuden kuukauden kuluttua. "We'll see you next time, Hanna!" Noh, tuleepahan olemaan ihanan puhdas olo hampaissa säännöllisesti. Parempi näin.

Seuraava amerikkalainen kokemus voisikin sitten olla se kalifornialainen hampaidenvalkaisu... Olen oikeasti jo kauan haaveillut sellaisesta, sillä kuten jo mainitsin, se on niin vakiovaruste täällä. Itsellä on aina sellainen likainen olo, kun oikeasti lähes kaikilla kaupan kassasta kollegoihin ja lähiraflan tarjoilijoihin on kiiltävän valkoiset hampaat. Nyt en vain saanut aikaiseksi vielä kysyä siitä mitään hammaslääkäriltä. Onko joku haksahtanut moiseen, kun kerta "kaikilla muillakin on"? Tai jostain muusta syystä? Kuulisin mielelläni kokemuksista.

Niin kuin työkyvytön taas

Joudun (taas vaihteeksi) olemaan poissa töistä, ainakin kolmen tai neljän viikon ajan. Sen lisäksi, etten saa ohjata tuntejani, en myöskään saa harrastaa sellaista liikuntaa, johon olen tottunut. Ei hyppimistä ja juoksentelua, ei high impactia, eikä mitään painojen nostelua. Hyvin kevyttä liikuntaa, kuten kävelyä, saa ja pitäisikin tehdä.

Mistään vakavasta ei onneksi ole kyse, mutta alaselkäni on kipuillut pitkän aikaa ja viimeiset noin 6-7 viikkoa kipua on ollut lähes 24/7. Lepäsin kuukausi sitten viikon, mutta koska se ei auttanut ja koska olen vain jatkanut säryn kanssa ohjaamista, nyt tuli sitten totaalistoppi hetkeksi.

Itseään saa (taas vaihteeksi) syyttää. Hetken pelkäilin kuitenkin jo kaikkea pahaa, mutta turhaan, joten kai pitää olla iloinen siitä, ettei mitään vakavampaa ole ehtinyt syntyä. Ja ehkä voisi nyt pikkuhiljaa ymmärtää, että siihen on ehkä syynsä, miksi kroppani kehittää kaikenlaista ongelmaa koko ajan.

Röntgenissä. Kuvissa ei onneksi näkynyt mitään. Kuvausta varten sai kaavun ja oman pukuhuoneen, jossa sai sitten omassa yksityisyydessään odottaa sitä, että hoitaja kutsuu nimeltä. 

Tässä nyt sitten ollaan. Ohjasin maanantaina vimpat tuntini. Sen jälkeen olen käyttänyt tuntitolkulla aikaa sähköpostien lähettelyyn ja hankkinut itselleni sijaisia. Lääkärintodistus tai ei, olen käytännössä itse velvollinen etsimään tuuraajat tunneilleni. Tai ainakin se on suotavaa.

Olen nyt jo totaalisen tylsistynyt. Itse asiassa olen oikeastaan tylsistynyt jo silloinkin, kun voin tehdä tätä hyvin osa-aikaista osa-aikatyötäni, ja nyt tilanne menee niin kuin potenssiin sata. Mitenköhän jaksan viihdyttää itseäni viikkotolkulla...

Olin kavereiden kanssa pedikyyreissä ja sitten kehtasi vihdoin kaivaa sandaaalit kaapista. Viime viikon (tai siis tämän viikon, nyt on sunnuntai) aikana oli todella lämpimiä päiviä.

Myös shoppailuun kaverin kanssa oli kerrankin aikaa ja energiaa. Tämä paita jäi kyllä kauppaan. 

Perjantaina tuli avattua myös tämän vuoden poolikausi! Ihme kyllä altaalla oli pari muutakin tyyppiä kuin vain minä ja kaverini, mutta ehkä se ei ole ihme, sillä on kuitenkin jo maaliskuun puoliväli ja lämpöä oli kunnolla yli 20 astetta.

Esimerkiksi nämä tyypit hengailivat poolilla, ihan siellä altaassakin. Tällaisista vieraista olenkin jo kirjoittanut. Ei mitään uutta siis.

Mihinkään totaaliseen Netflixin katsomiseen ei kyllä saisi nyt rojahtaa. Liikkeessä pitäisi pysyä jonkin verran, nimittäin istuminen on totta kai selälle todella pahasta, makaaminen vähän parempi, mutta sekin liikettä huonompi. Kevyt liikunta on kuitenkin minun kohdallani helpommin sanottu kuin tehty, sillä olen aina ollut huono sellaisessa ja ylipäänsä kaikessa terveysliikunnassa. Jostain syystä aina pitää paahtaa täysillä (vaikkei kroppa kestäisikään). Kävelyäkin oikeastaan inhoan, varsinkin kun raskaisiin ylä- ja alamäkiin ei nyt ole oikein asiaa, sillä viime sunnuntaina ulkoilu mäkisessä maastossa pahensi kipuani. Nyt on kuitenkin tulossa taas sadeviikko, joten saas nähdä, miten kävely edes onnistuisi.

Kävimme tänään mieheni kanssa kävelemässä 10 minuutin automatkan päässä Alvisossa.

Kevät valtoimenaan. Miehelläni oli liian kuuma takissaan.

Tunnin kävelyn jälkeen menimme syömään meksikolaista. Nachoja ja salsaa syödessä voi opiskella vähän espanjaa pöytäpaperista.

Meksikolainen ruoka ei ole esteettisesti mitään kovin kivaa. Yleensä ne näyttävät siltä kuin joku olisi yökännyt ne lautaselle. Piilaaksosta (ja Kaliforniasta) löytyy paljon meksikolaista, osa on ketjumoskaa, osa autenttisempaa, sillä täällä asuu luonnollisesti paljon meksikolaisia. En syö meksikolaista usein, mutta tykkään siitä kyllä. Me tiedämme tämän yhden perinteisen ja hyvän meksikolaisravintolan. Ehkei tämän lähemmäs autenttista meksikolaista voi päästä, ellei mene Meksikoon, mutta toisaalta en kyllä edes tiedä, edustaako tämä vain USA:n meksikolaista vai oikeaa meksikolaista.

Näin siis täällä. Hyvää viikonalkua kaikille!

Maksulliset potilastiedot

Kun terveysvakuutuksemme vaihtui vuodenvaihteessa, tajusin tarvitsevani potilastietoni ääniongelmani takia. Mitään hoitoa tai oikeastaan edes hoitosuhdetta vanhan lääkärini kanssa ei ole kesken, enkä nyt oikein tiedä, mitä edes tarvitsisin, sillä ongelman hoitaminen on tällä hetkellä vain omista toimistani kiinni, mutta onhan potilastiedot kuitenkin hyvä olla varmuuden vuoksi. Voin sitten tarvittaessa kiikuttaa ne uudelle omalääkärilleni.

Ensiksi minun piti selvittää, miten saan kopiot minua koskevista kirjauksista. Soitin terveysasemalle, josta puheluni ohjattiin Release of Information -yksikköön. Puhelimessa sain ohjeistuksen etsiä nettisivuilta lomake, jolla annan lupani potilastietojeni luovuttamiseen ja lähettämiseen. Lomake piti täyttää ja faksata tai postittaa yksikköön.

En nyt keksinyt tähän postaukseen mitään muuta kuvia kuin viime viikkoisen ravintolareissumme kuvat. Löysimme ihan kotimme läheltä tapas-ravintolan, jonka sisustukseen oli panostettu täkäläisen mittapuun mukaan älyttömän paljon. Täällä harvemmin tulee käytyä ravintoloissa, joissa olisi erityisesti panostettu sisustukseen. (Ehkä koska käymme paljon etnisissä ravintoloissa, joissa keskitytään hyvään ruokaan.)

Faksasin lomakkeeni tammikuun puolessa välissä. Kului parisen viikkoa eikä mitään kuulunut. Olin vakuuttunut siitä, että minun pitäisi soittaa faksauksen perään aivan niin kuin minun piti silloin, kun halusin itselleni MRI-kuvaukseni kuvat. (Koskamikääneikoskaantoimitässämaassaekastapyynnöstä.) Kunnes sitten kotiini tupsahti kirjekuoressa ilmoitus siitä, että minun pitää maksaa potilastietojeni luovuttamisesta.

Kyllä, he vaativat maksun. Siitä, että he antavat minulle minua koskevat kirjaukset. Olin jo nähnyt maksullisuudesta merkinnän lomakkeessa, jonka täytin, mutta siitä olin saanut sen käsityksen, että tietojen luovuttaminen on vain tietyissä tapauksissa maksullista. Olin ajatellut, että ei kai potilaalle itselleen antaminen voi maksaa.

Saatoin ehkä kirota tätä systeemiä muutaman kerran. Kyllä olisi Suomen potilasasiamiehellä sanomista tähän. Mutta nyt ei ollakaan Suomessa. Asiat vain toimivat eri tavalla eri paikoissa, vähitellen voisi kai jo get over it. Enkä minä sitä paitsi tiedä, mikä Suomessa maksaisi. En ole ikinä vaatinut saada omia tietojani mistään rekisteristä, paitsi väestörekisteristä, ja hups, sehän maksaa. :D Toisaalta eihän se paperi ole ilmaista.

Tapakset olivat kohtalaisen mitäänsanomattomia, aikalailla kalifornialaisella tvistillä, mutta sangria oli hyvää ja huomattavan vahvaa.

Maksu oli onneksi aika nimellinen, 15 senttiä per sivu, jos tiedot halusi paperilla. Vaihtoehtoina oli myös kirjaukset CD-levyllä, $12, tai online-palvelun kautta (minulla ei ole sellaista online-tiliä), $5, tai suoraan uudelle lääkärille lähetys, $12. Kumma juttu on se, että kun aikoinaan pyysin MRI-kuvaukseni kuvat, ne olivat ilmaisia. Edes levystä ei pyydetty maksua. Mutta pyysinkin kuvat silloin toimenpiteen yhteydessä potilaana ollessani. Mieheni epäilee, että dokumentit maksavat nyt, koska en ole enää potilaana ko. paikassa. Mutta mistäs he sen tietäisivät? Ei kai siellä nyt kukaan voi tai jaksa selvittää, onko vakuutukseni vaihtunut? Sitä paitsi vaikka minulla olisi edelleen sama vakuutus, se ei kertoisi mistään, sillä voisin silti vain vaihtaa paikkaa, koska vanhalla vakuutuksellani olisin voinut mennä melkein minkä tahansa terveysaseman potilaaksi.

Tietoni saadakseni minun piti lähettää yksikköön viiden dollarin shekki pantiksi. Uutta lomaketta ei sentään tarvinnut täyttää, ihme kyllä. Postitin shekkini helmikuun 6. päivä. Ohjelomakkeen mukaan tietojen käsittely kestäisi shekin vastaanottamisesta noin 3-7 arkipäivää. Ohjeistuslomakkeen kirjoittajalla on tainnut käynyt pieni virhe, sillä minun kokemukseni mukaan käsittely kestää pikemminkin 3-7 viikkoa kuin päivää.

Viime viikolla minulla oli mennä hermot, kun mitään ei vieläkään ollut tullut postissa, eikä shekkiäni oltu lunastettu. Yritin soittaa yksikköön vihaisena (koskamikääneikuitenkaankoskaantoimitässämaassaekastapyynnöstä...), mutta eihän sinne päässyt edes läpi. Onneksi ei päässyt, sillä nivaska papereita tupsahti postilaatikkoomme perjantaina, melkein 4 viikkoa shekin lähetyksen jälkeen. Se siitä 3-7 vuorokaudesta siis. Mutta sainpahan tietoni ilman peräänsoittamista. Tästä pitäisi kai olla positiivisesti yllättynyt.

Ravintola löytyi yhden massiivisen apartment-kompleksin rakennuksesta. Osa asuinkomplekseista on täällä niin isoja, että niiden yhteydessä on ravintoloita ja Starbuckseja, joka kuvassakin näkyy. Meidän kotikompleksi on sympaattinen ja tiivis vain kolmella pienellä rakennuksellaan, eikä meillä ole ravintoloita eikä edes Starbucksia (sellainen on kyllä muutaman sadan metrin päässä). 

Olin ajatellut, ettei se 15 senttiä per sivu ole mikään suuri maksu, kun minulla on ollut vain neljä käyntiä. Tuskin minusta olisi paljoa kirjauksia. Mutta vielä mitä - sain 46 sivun nivaskan! Oikeita kirjauksia siinä on ehkä noin 14 sivua, niistäkin suurin osa on samoja kirjauksia monta kertaa. Loput sivut ovat jotain tietojärjestelmän turhanpäiväisiä lomakkeita, joita ei minun osaltani ole täytetty, mutta ne on kuitenkin tulostettu. "Tietävät, miten tehdä rahaa", mieheni totesi vitsillä. Hah. Bisnestä mitä bisnestä, myös - tai etenkin? - Yhdysvaltojen terveydenhuolto.

Meni siis ihan hiukan yli sen viiden dollarin minun nivaskani. Katsotaan, koska tulee lasku postissa jollekin pienelle mitättömälle summalle. Koska kyse on siis todellakin pienestä summasta, tarvinnee kai mainita tässä, että tämä asia ärsyttää minua vähän vain periaatteesta jos nyt oikeastaan siitäkään. Tulipahan asiaa tänne blogiin!