Mitä "pitäisi" ja mitä haluaisi

Kun aikoinani kerroin ihmisille tulevasta muutostamme tänne, ehdottomasti suosituin kysymys, joka minulle esitettiin, oli "Mitä sä aiot ruveta tekemään siellä?". Saman kysymyksen esittivät monet uudetkin tuttavat muuton jälkeen täällä uudessa kotikaupungissani. Vastaukseni on aina ollut, etten tiedä tai että katselen, mitä elämä tuo tullessaan.

Sekä minä että mieheni olimme alusta alkaen yhtämielisiä siitä, että minä en ole tulossa tänne tekemään töitä, en ainakaan, jos en itse niin halua. Päätös töiden lopettamisesta parin vuoden ajaksi ei omalla kohdallani ollut vaikea. Vaikken ole ollut työelämässä kokopäiväisesti kuin reilut kolmisen vuotta, pieni tauko tuntui ihan tervetulleelta. Olen raatanut erinäisten asioiden parissa vuosia: Siirryin suoraan lukiosta yliopistoon 19-vuotiaana, enkä pitänyt välivuosia niin kuin monet tuttuni (joutuivat pitämään) tai opiskellut ensin vähän toisella kädellä jotain ei-niin-kiinnostavaa alaa niin kuin monet muut (joutuivat opiskelemaan). Valmistuin maisteriksi 24-vuotiaana, vain muutama kuukausi yli 5 vuoden tavoitellun maksimiajan. Luonnollisesti tein opintojen ohella myös osa-aikatöitä. Oman alani työt aloitin kokopäiväisesti jo ennen kuin sain maisterin paperit virallisesti ulos. Työskentelin Suomessa sosiaalialalla, jossa päivittäin pyrin auttamaan muita ihmisiä omat tunteeni ja oman itseni syrjään jättämällä. Jo pian valmistumiseni jälkeen koin työssäni toistaiseksi elämäni raskaimmat 10 kuukautta, enkä näin jälkikäteen ihan ymmärrä, miten jaksoin läpi tuon ajan. Siirryin hiukan toisiin työtehtäviin tuon jakson jälkeen, mutta siitä huolimatta työni oli luonteeltaan sellaista, etteivät työt lopu tekemälläkään ja että kiitosta saa harvoin, jos koskaan.

Olin siis mielelläni hyppäämässä pois tästä vuosia kestäneestä suorittamisesta hetkeksi aikaa. Tai siis olin, kun sain mahdollisuuden. Ennen puhetta muutosta en olisi kuvitellutkaan tekeväni mitään muuta kuin töitä. Mutta kun pienen tauon mahdollisuus alkoi jostain pilkistää, olin aika nopeasti valmis tarttumaan siihen. Omalle itselle varattu aika kuulostaa kliseiseltä, mutta tuntui hirveän hyvältä ajatukselta.

Tiedän useiden ajattelevan, että elämässähän vain kuuluu opiskella ja tehdä töitä eikä pitää mitään taukoja. Tiedän herättäväni negatiivisia tunteita uskaltaessani sanoa, että olen tehnyt paljon ja että ansaitsen tauon. Tiedän monien varmasti ajattelevan, ettei kukaan ole ansainnut mitään erityistä laiskottelua eikä varsinkaan vain muutaman työvuoden jälkeen eikä ainakaan enempää kuin kukaan muukaan. Koska onhan se nyt aivan väärin, jos korkeakoulutettu aikuinen ei tee töitä omasta vapaasta tahdostaan.

Vaikka tiedostankin, että tietyssä määrin olen ansainnut tauon ja että itse asiassa tietyssä mielessä olen ansainnut ihan mitä tahansa, mihin elämä antaa mahdollisuuden, tällaista pelkkää oleilua on kuitenkin välillä itsekin vaikea hyväksyä. Vaikka aikaa sille omalle itselle olisi, sitä aikaa on vaikea ottaa vilpittömästi ja nauttien vastaan. Oman itsensä ajattelemisesta tulee huono omatunto. Välillä jopa vähän hävettää. Häpeän tunteeni voivat suuntautua moniin suuntiin. Toisaalta tunnen olevani laiska pummi, kun vastaan ihmisten kysymyksiin siitä, mitä minä täällä teen, etten tee mitään erityistä. Välillä mietin, että ehkä ne jotkut negatiivisia väreitä puheistani saavat ovat ainakin osittain oikeassa ja että ehkä pitäisi yrittää hakeutua töihin. Toisaalta saatan kuitenkin hävetä myös niin, etten kehtaa sanoa ihmisille ihan suoraan olevani tyytyväinen ja nauttivani tämän hetkisestä elämästäni ja haluavani olla juuri näin. Nämä tuntemukseni ovat keskenään ristiriitaisia, mutta totta kai ihmismielen pitää olla juuri näin monimutkainen.

Minua hävettää joskus, vaikka uskonkin monien muiden toimivan samoin, jos saisivat tilaisuuden. Jotkut ystäväni ovatkin sanoneet minulle, että tekisivät niin kuin minäkin teen. Suoranaisesti kukaan ei ole tuominnut, ei ainakaan ääneen ja päin naamaa. Pistin kuitenkin jo ennen muuttoa merkille sen, että suurin osa heistä, jotka ovat kysyneet minulta, mitä aion täällä tehdä, ovat tarjonneet minulle erilaisia vaihtoehtoja tekemiseen. Ilmeisesti tekemättömyys on jotain niin outoa ja kummallista, että se pitää yrittää täyttää jollakin mahdollisimman nopeasti, tarvittaessa muiden avustuksella ja suorasukaisilla ehdotuksilla. Koska onhan se nyt silkkaa tuhlausta, jos nuori nainen vain hengailee kotona.

Vaikka eihän se tietenkään kaikissa tapauksissa kaikkien mielestä olisi. Tietyille naisille sallitaan kotona oleminen (ainakin jonkin aikaa) ilman, että kukaan ihan heti kyseenalaistaa tai ehdottelee yhtään mitään. Nimittäin äideille. Vaikka elämmekin modernia ja urbaania aikaa, jossa yksilöitä, erilaisia valintoja, vapautta ja vapaa-aikaa arvostetaan enemmän kuin ennen, vanhanaikaiset odotukset kuitenkin aina välillä pilkistävät pintaan. Minä törmäsin lähtöaikeissani useampaankin ihmiseen, jotka joko suoranaisesti tai sitten vähän rivien välistä antoivat ymmärtää, että nythän minun kannattaisi hankkia lapsia, "kun nyt sulla olis aikaakin". Ystäviltäni ja läheisiltäni olen totta kai aina valmis kuuntelemaan ehdotuksia, sitähän varten he ovat. Kuitenkin myös muutamat vähän yllättävätkin tahot selkeästi kuvittelivat, että minua kannattaa kehottaa täyttämään yhtäkkiä ilmestyvä massiivinen vapaa-ajan määrä jälkeläisillä. (Toki muitakin ehdotuksia sain paljon. Vapaa-ajan voisi neuvojen antajien mukaan täyttää myös esimerkiksi luovilla aloilla tai kieliä tai viinejä opiskelemalla, näin muun muassa.)

En väitä, ettenkö itsekin olisi syyllistynyt tähän "vain äidit saavat pysyä arkisin kotona" -tuomioon. Muistan, kuinka ennen muuttoa totesin eräälle kaverilleni, että hyvinhän minä voin tulla tänne olemaan lapsettomaksi kotirouvaksi, koska on täällä miehen kollegankin vaimo kotona ja ihan ilman lapsia. Fiksu tuttuni pudotti minut välittömästi näistä 50-luvun tunnelmista tähän vuoteen 2014 ihmettelemällä, miksi nainen olisi oikeutettu olemaan kotona vain, jos hän hoitaa lapsia. Niinpä. Ehkä se oli se pieni oma häpeäni siellä taustalla, mikä sai minut puhumaan hulluja.

Jos pääsenkin eroon siitä tunteesta, että "pitäisi" tehdä töitä tai edes jotain muuta todella olennaista, ja hyväksyn sen, ettei minun oikeasti tarvitse tehdä yhtään mitään, en kuitenkaan voi olla tuntematta syyllisyyttä ajatellessani muita. Minusta tuntuu joskus siltä kuin tekisin jotenkin väärin tai jotakin, mitä ei saisi tehdä. Aamuni eivät ole kiireisiä, ja etenkin alussa välillä katselin hieman huonolla omallatunnolla sitä, kun mies lähtee töihin, tai ajattelin niitä tuttaviani, jotka lähtevät töihin Suomessa (tai itse asiassa aikaeron takia he ovat ehkä juuri vähän aikaa sitten tulleet töistä kotiin). Tiedän, että olen onnekas, kun minulle on tarjoutunut tällainen mahdollisuus. Suurimmalla osalla ei ole mahdollisuutta olla tekemättä töitä. Uskon, että moni kärsii samoista suorittamisen oireista kuin minäkin, mutta heillä ei ole mahdollisuutta hypätä hetkeksi pois. Osalla kavereistani Suomessa ei edes ole töitä, vaikka he niitä tarvitsisivat ja vaikka he koko ajan etsivät.

Kuten olen jo muutaman kerran täällä blogissa ohimennen maininnut, minulla todella on suunnitelmia siitä, mitä voisin alkaa tehdä. Olen kuitenkin liikkeellä sillä meiningillä, että tutkailen näitä suunnitelmia sitten, kun alan tylsistyä. Toistaiseksi en ole vielä tylsistynyt kokonaan, vaikka toki on päiviä, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten hyvin olen pärjännyt kotirouvailussa, sillä ennen muuttoa olin varma, että noin kolmen kuukauden jälkeen tulen mökkihöperöksi. Ja keväällä olin varma, että syksyksi pitää keksiä jotain, mutta eipä sitten tarvinnutkaan. Ja nyt olen varma, että ensi vuonna pitää keksiä jotain. Mutta saa nähdä, mikä oloni ensi vuoden puolella sitten oikeasti on.

Koska ihmiset luonnollisestikin edelleen koko ajan kyselevät, miten saan aikani täällä kulumaan, niin kerronpa vastauksen nyt julkisesti täällä. Minä teen täsmälleen samoja asioita kuin tein Turussakin vapaa-ajallani: olen, käyn urheilemassa, jos jaksan ja jos polveni kestävät, surffailen netissä ja lueskelen, katson tv-sarjoja ja satunnaisesti tapaan tuttaviani. En todellakaan ole muuttunut miksikään kotirouvakodinhengettäreksi, joka siivoaisi joka päivä ja joka laittaisi ruoan valmiiksi ennen kuin mies tulee töistä kotiin. 

Tiedän, että jotkut vähän kadehtivat nykyistä elämääni. Monet varmasti unelmoivat siitä, ettei tarvitsisi tehdä töitä. Haluan nyt tuoda tässä kirjoituksessa esiin ne negatiivisetkin puolet, joita moni ei ehkä tule miettineeksi, kun ajattelee minun elävän täällä jotain unelmaa:

- Suurin osa minun arkipäivän sosiaalisista kontakteistani tuli Suomessa töiden kautta. Olen menettänyt kaikki nämä kontaktit. Siinä missä monet viettävät lounastuntinsa työ- tai opiskelukavereiden kanssa puhellen, minä kykin yleensä yksikseni keittiössämme ja mutustan jotain. 

- Minulla on viikossa monta päivää, jolloin keskustelen vain ja ainoastaan mieheni kanssa. Toki saatan vaihtaa muutaman sanan tuttujen kanssa kuntosalilla, mutta keskustelua se ei ole. Nyt olisi aikaa tavata muita ihmisiä ja viettää heidän kanssaan aikaa, mutta ketä minä tapaisin? Ystäväni asuvat toisella puolella maapalloa. Totta kai olen saanut uusia sosiaalisia kontakteja, mutta ne ovat vielä huteria, eikä keskustelua heidän kanssaan voi verrata keskusteluun omien hyvien ystävien kanssa. 

- Se, jos minulla on täällä asumisen aikana ollut pari kertaa Facebookissa kuva siitä, kun hengailen uima-altaalla +30 asteen lämmössä, kun Suomessa sataa vettä, ei tarkoita, että olisin ollut siellä aina. Säiden puolesta sinne ei nyt ole asiaa ja oikeastaan en ollut siellä keväällä tai kesälläkään kovin usein, koska oma suomalainen vaalea ihoni ei vain kestä Kalifornian aurinkoa (ja koska auringonottaminen on typerää ja vaarallista). Ja silloinkin, kun olen siellä, makoilin siellä yksikseni omissa ajatuksissani. Kuulostaako rentouttavalta? Onhan se, muutaman kerran. Mutta sitten alkaa kaivata jo vähän seuraa. 

- Suomessa kaikkien elämä jatkuu, mutta minä olen asioista jo ihan pihalla. Kavereilleni ja ystävilleni sattuu ja tapahtuu kaikenlaista koko ajan, mutta minä en pysy kärryillä, koska eihän kukaan ole koko ajan päivittämässä omia kuulumisiaan. Paitsi, että minä olen. Juuri tälläkin hetkellä.