Neljä vuotta täynnä Piilaaksossa ja blogissa

Tuossa lauantaina 10. päivä oli meidän Kaliforniaan muuton vuosipäivä. Siitä on nyt neljä vuotta, kun muutimme Piilaaksoon "kahdeksi vuodeksi". Voi miten aika kulkeekin! Neljäs asuinvuosi oli meille tärkeä siitä syystä, että silloin saimme Green Cardit. En tiedä, missä tulevaisuutemme joskus vuosien päästä on, mutta ainakin on vaihtoehtoja.

Uusimme taas vuokrasopimuksemme, ja naureskelin vähän tätä vuokrasopimuksessamme olevaa neuvoa tarkistaa aina auton takapenkki ennen kuin menee sisälle autoon. Asiahan on oikeasti vakava, mutta en tajua, miksi tämäkin on tungettu vuokrasopimukseen. (En muuten koskaan tarkista autoni takapenkkiä, eli selvästi rikon allekirjoittamaani vuokrasopimusta. Sen sijaan kyllä heti ensimmäisenä autoon päästyäni lukitsen ovet, koska autokaappauskauhutarinoita tässä maassa kyllä kuulee.) Olemme muuten mieheni kanssa aika poikkeuksia Piilaaksossa sen suhteen, että olemme asuneet samassa vuokra-asunnossa 4 vuotta. Suurin osa ihmisistä muuttaa nousevien vuokrien takia vuoden tai parin välein. 

Minulta on muuten toivottu postausta siitä, mikä sai meidät jäämään Kaliforniaan ja hakemaan Green Cardeja eikä muuttamaan takaisin Suomeen. Aihetta käsittelevä postaus on jo luonnoksissani ja ehkä joskus palaan aiheen pariin. En kuitenkaan lupaa mitään muuta kuin yrittää. Ja tästä päästäänkin kätevästi seuraavaan aiheeseen...

Tänään 14. päivä blogini täytti 4 vuotta. Hyvää syntymäpäivää blogilleni! Joskus ihmettelen, miten tämäkin tekele on yhä pystyssä ja miten lukijoita riittää.

Iso kiitos siis kaikille, jotka (edelleen) käyvät lukemassa juttujani! 

Postaustahtini on huomattavasti hidastunut siitä, mitä se joskus oli. Minulla on kyllä ajatuksia, edelleen paljon huomioita amerikkalaisesta elämästä ja suuria visioita, mutta suoraan sanottuna välillä pelkkä ajatuskin kirjoittamisesta on liian hankala. Bloggaaminen on harvinaisen aikaavievää työtä. Opin uusia jumppakoreografioitakin nopeammin kuin kirjoitan blogipostauksia.

Perinteeksi muodostuneen tavan tapaan tutkin taas blogini synttäripäivänä hiukan sitä, miten blogiini on löydetty. Viime vuotisen postaukseni aiheesta näkee täältä, ja tuolta löytyy myös linkit 1. ja 2. vuoden tutkailuihin.

Mistä blogiini löydetään? 

Blogiini löydetään lähinnä Facebookin bloggausryhmän tai Googlen kautta. Suurin osa googlettajista tietää mitä etsii, sillä blogin nimi tai käyttäjänimeni ovat yleisimmät googlaukset. Kovana kolmosena tulee kuitenkin pieni yllättäjä: Hooverin pato. Ihmettelen, miksi niin moni googlettaa tuota. Ei kai se kovin suosittu turistinähtävyyskään ole? Noin niin kuin suomalaisten mittakaavassa.

Hirveästi en tämän neljännen blogivuoden aikana ole seuraillut Bloggerin tilastoja erilaisista googletuksista, vaikka ne ovatkin joskus aika hyvää viihdettä. Harmillista on, ettei Blogger talleta satunnaisia googlauksia kovinkaan pitkän aikaa. Muutaman kerran vuoden aikana olen käynyt tilastoja katsomassa, ja nämä alla olevat helmet olen ottanut ylös. Kyseessä ovat siis satunnaiset googlaukset, joilla blogiini on löydetty.

Nettisurffaajien parhaat hakusanat

Chicago kokemuksia

Tämä ei itse asiassa ole mikään satunnainen googlaus, vaan monikin on eksynyt blogiini Chicagoa googlettamalla. Olen kirjoittanut Chicagosta postauksen, mutta silti huvittaa, että joku löytää Kalifornian San Josessa asuvan blogiin niin useasti Chicagoa etsiessään.

amerikan tippikulttuuri

On ilmeisen monimutkainen asia, sillä aiheesta oli juuri juttu jopa Hesarissa. Olen kantanut oman korteni kekoon avaamalla asiaa pitkän postauksen verran jo ajat sitten.

itsenäisyyspäivän ulkokoristeet

Hmm, amerikkalaisilla on joitain, mutta olemattomasti, jos verrataan Halloweeniin tai joulukaaokseen. Olenko vain autuaasti unohtanut vai harrastetaanko Suomessa muka joitain ulkokoristeita itsenäisyyspäivänä?

saksalaisia joulukoristeita

Olen kirjoittanut joulukoristeista ja käynyt Saksassa, mutta pahoin pelkään, ettei etsijä löytänyt etsimäänsä täältä.

työluvan hakeminen USA

On ollut minulle kohtalaisen helppo prosessi, mutta joillekin muille hyvinkin monimutkainen ja pitkä tie. Työluvan hakemista googlettaessa kannattaa muistaa, että USA:ssa on työlupia tsiljoona erilaista.

mulla on kauheat varpaat

Voi ei, otan osaa. Tämän blogin kirjoittajalla on ihan jees varpaat, joten en tiedä, miksi tällä haulla on löydetty blogiini.

amazon

On arkeni pelastaja! Kukaan ei jaksa lähteä Piilaakson ruuhkissa ajelemaan minnekään ostaakseen joitain tavaroita ja miksi pitäisikään, kun kaiken saa tilattua suoraan kotiovelle älyttömän helposti. Ostan Amazonista kosmetiikkani, hiusharjani, lenkkarini, urheiluvaatteeni ja niin edelleen... Jos Amazonin googlaaja on etsinyt tätä verkkokauppaa, niin minun blogiini eksyminen on todella ollut sitä: eksymistä. Mutta entä jos onkin tarkoitettu sitä sademetsää...? Siinä tapauksessa Google on kyllä pettänyt ja pahasti, hah.

sipulipasteija

Öh, pasteija-asioita täältä ei löydy, vaikka mielelläni kyllä syön pasteijoita, jos joku sellaisia tarjoaa.

Suomen mysteeritalo

Siis mikä se sellainen on?? Winchesterin mysteeritalon San Josessa tiedän ja olen siellä käynytkin ja kirjoittanut siitä täällä. San Josen mysteeritalosta tuli juuri elokuva, jota en kyllä ole voinut mennä kiinnostuksesta ja Helen Mirrenista huolimatta katsomaan, koska sain painajaisia jo pelkän trailerin katsomisesta. Vihaan kauhuelokuvia. Kuinkahan kauhua Suomen mysteeritalo on (mikä se sitten onkaan)...?



Tämän enempää en valitettavasti tällä kertaa ole hakuja ottanut ylös, mutta onneksi sain päivän naurut lukemalla edellisvuoteni postaukset ja niistä löytyvät googletukset.

"Siis mä käyn joka aamu treenaamassa ja sitten rentoudun porealtaassa ilmaista cappuccinoa siemaillen."

Kun muutimme San Josehen kolme ja puoli vuotta sitten asuntokompleksiin, joka tarjoaa muun muassa kuntosalin, uima-altaan, porealtaan ja ilmaisia erikoiskahveja kahvikoneesta, ja kun minusta oli tulossa kotirouva, minulla oli hienot suunnitelmat elämälle: käyn liikkumassa joka aamu ja sen jälkeen nappaan mukaan sellaisen ilmaisen kahvin ja nautin siitä porealtaassa rentoutuen.

En koskaan tehnyt noin. Kävin kyllä aamupäivisin liikkumassa, mutta minä mihinkään allasalueelle jaksanut vaivautua siitä suoraan. Sellaisen ilmaisen kahvin olen juonut kerran (eikä se ollut aamulla eikä edes liikunnan jälkeen, vaan kaverin kanssa) ja se oli niin hirveän makeaa, ettei sitä pystynyt juomaan. Tykkään juoda kahvini sokerittoman mantelimaidon kanssa enkä millään makeutusmössöillä tehostettuna (niin kuin kahvikoneiden kapseleista tulevat erikoiskahvit valitettavasti yleensä ovat - tosin saisi koneesta perusmustaa kahviakin).

Kävin tänään aamulla tekemässä plyo-treenini asuinkompleksimme uusimman asuinrakennuksen kuntosalilla. (Asuinpaikkamme tarjoaa kaksi eri salia nykyään.) Siellä on vanhaa salia isompi tyhjä sali, jossa on jonkin verran tilaa hyppiä ja loikkia. Seinään on kirjoitettu liikuntamotivaatiosloganeita. En ole moisten lauseiden fani, mutta on tämä nyt parempi kuin "No pain, no gain", jota pidän erittäin haitallisena iskulauseena.

Pätee ehkä elämään yleisestikin, ei vain liikuntaan. Mutta voi fail, eikö tuossa ole kirjoitusvirhe?

Jotkut Suomessa asuvat kaverini ihmettelevät, kun asuinpaikkani on kuin hotelli. Luonani Suomesta vierailemassa käynyt kaverini kummasteli, kun kerroin hänelle, etten koskaan käy porealtaassa, vaikka vein hänet sinne melkein joka ilta. "Miks ihmeessä et? Mä tulisin varmaan koko ajan." Kun jokin asia on tarpeeksi lähellä ja helposti saavutettavissa, siitä tulee aika arkipäiväistä. Kyllä minä allasalueella joskus päivisin käyn ottamassa aurinkoa, mutta siihen se jää. Joskus kerran vuodessa käymme samassa talossa asuvien suomalaisten kavereiden kanssa iltaisin "pitämässä taloyhtiökokousta" porealtaassa, mutta tällainen ihme tapahtuu tosiaan noin yhtä usein kuin joulu. Niin ja minä inhoan sitä kloorin lemua, joka näistä altaista jää ihoon kummittelemaan kunnon pesusta huolimatta, joten välttelen kloorivedessä lillumista. (Ensimmäisen maailman ongelma.)

Kolme ja puoli vuotta siihen meni, mutta tällä viikolla toteutin vanhan suunnitelmani ensimmäisen kerran: torstaina kävin tekemässä aamutreenini (olkapäät) ja sen jälkeen vedin bikinit päälle ja suunnistin porealtaalle rentoutumaan. Se ilmainen kahvi vain puuttui, mutta 90 Days Challengeni ruokavalio ei salli mitään makeutettuja kahvisekoituksia. Tekstasin naapurissa asuvalle kaverilleni ja sain huokuteltua hänetkin vajaaksi puoleksi tunniksi jacuzziin juoruamaan.

Oli hauskan erilainen tapa viettää aamupäivää. En kyllä silti ota tavaksi, ihan vain siitäkin syystä, etten normaalisti aamuisin ehdi harrastaa mitään tuollaista, sillä käyn aamuisin ohjaamassa tuntejani.

Tänään lauantaina ajattelin aloittaa aamun samalla tavalla kuin torstaina: ensin plyo-treeni (ei onneksi ollut yhtä hullu kuin viime lauantaina), sitten porealtaalle hetkeksi. Valitettavasti Piilaaksoon on rantautunut saunamainen helleaalto ja jo aamusta lämpöasteet olivat melkein 30. Jäi siis porealtailu välistä. Ensimmäisen maailman ongelma varmaan tämäkin, mutta en pysty kupla-altailemaan liian kuumalla säällä. Altaassa tulee muutoinkin jo vähän heikko olo, kun kroppa rentoutuu kuumassa vedessä, enkä nyt ollut syönyt edes aamupalaa. En halunnut pyörtyä, joten treenin jälkeen menin vain suihkuun.

San Francisco Bay Arealle (sisältäen siis Piilaakson) on julistettu lämpövaroitus. Eilen teki tiukkaa kävellä autolta kuntosalille 43 asteen lämmössä. 

Tänään on tulossa yli 40 astetta, kuten eilenkin. Ulkoilma on kuin sauna. Aion viettää lauantaini sisällä ilmastoinnin kanssa. Todennäköisesti sunnuntainakaan ei ole asiaa ulos. Eivätkä nuo loppuviikon asteetkaan kovin kivoilta näytä.

Tämän allekirjoitan.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Haluaisitko sinä hengailla autossasi?

Piilaaksossa kukoistaa yhdenlainen ilmiö, joka on ehkä monen suomalaisen mielestä ainakin vähän erikoinen: erinäisillä parkkipaikoilla näkyy autoja, joissa joku ihminen hengaa tai jopa nukkuu.

En muista, koska aloin kiinnittää tällaisiin autoihin huomiota. Varmaan joskus ensimmäisen asuinvuoden aikana. Muistan kuitenkin hoksanneeni nämä autot ensimmäisenä kotini lähellä olevan kuntosalin pihalla. Siellä saattoi joku kököttää autossaan, kun menin jumppatunnille, ja olla paikalla vielä sitten, kun lähdin tunnin tai kahden jälkeen. Joskus joku söi tai luki kirjaa. Silloin tällöin joku nukkui, toisinaan ihan sikeän oloisestikin. Ajattelin joskus, että ehkäpä nämä ihmiset odottavat jotakuta, joka on salilla. Ei kuitenkaan ihan näyttänyt siltä.

Olen aina ihmetellyt, miksi ihmeessä joku haluaisi viettää aikaa autossaan. Jotain kirjaa olisi minusta varmaan kivempi lukea ihan muualla, esimerkiksi kahvilassa. Toki sitten pitäisi ostaa jotain. Suurin osa näistä hengailijoiden autoista on vähän sen tasoisia, etten ihmettele yhtään, jos muutama dollari kahvilaan on iso kynnys. Itse asiassa osa ajoneuvoista on ollut hyvinkin epämääräisen oloisia.

Olen kummastellut myös autojen kuumuutta. Jos nyt ajatellaan keskimääräistä Piilaakson säätä, niin niissä autoissa tulee nopeasti aivan hirveän tukala ja melkein kuukaudesta riippumatta. Tosin osa tietenkin vain sitten pitää sitä autoa päällä. Tästä minulla on ihan tuore kokemus: Tämän vuoden alussa pysäköin autoni kuntosalin parkkiksella yhden sellaisen auton viereen, jonne joku mies oli rakentanut itselleen kunnon nukkumispaikan. Auto oli siinä tyhjäkäynnillä, ikkunat ja yksi ovi auki. Mies veteli sikeitä, kun menin tunnilleni ja nukkui edelleen, kun palasin yli 1,5 tuntia myöhemmin! Tosi ekologista siis. Turvallisuudesta puhumattakaan.

Jossain vaiheessa aloin huomata näitä autoja muuallakin kuin kuntosalin parkkiksella. Esimerkiksi joidenkin kauppakeskittymien pihoilla. Siinä vaiheessa, kun aloin ohjata jumppatunteja Googlella, tajusin, että myös sen kampusten parkkipaikoilla porukkaa joskus hengaili autoissaan.

Tämä kuva on otettu Googlen yhden kampuksen parkkipaikalla joskus viime vuonna. Minä olin hengaillut autossani reilun vartin odottaen tuntini alkua ja huomannut samalla, että yhdessä näissä kuvassa olevissa autoissa hengaili joku muukin. Joku joka ei habituksestaan päätellen välttämättä ihan ollut it-alan työntekijä. 

Tässä vaiheessa aloin jo oikeasti ihmetellä tätä tapaa. Kuntosalit ja kaupat vielä ymmärrän, niiden parkkipaikoilla ei ehkä security ole niin tiukkaa koko ajan ja hyvällä tuurilla ehkä saa olla rauhassa pitkänkin aikaa. Mutta että suuren yrityksen parkkikset? Miksi kukaan hengaisi sellaisella?

Toisaalta siinä vaiheessa, kun minulla alkoi olla paljon omia ohjauksia, aloin myös jotenkuten ymmärtää tätä tapaa. Minusta tuli nimittäin samanlainen autossa istuskelija! Nukkua ei tullut mieleenkään, mutta aina silloin tällöin tuntieni välissä vedin jotain eväsleipää autossa tai surffailin netissä kännykällä. Nämä hetkeni eivät kuitenkaan kestäneet kauaa, maksimissaan parikymmentä minuuttia. Mutta todennäköisesti en ole ainoa, jolla on aikaa tapettavana, joskus paljonkin.

Ihmisillä on totta kai erinäisiä syitä, enkä koskaan saa tietää, mitä kenelläkin on autossa hengailunsa taustalla: ehkä vain sitä aikaa tapettavana ennen työvuoroa, ennen puolison hakua töistä tai ennen treffejä kaverin kanssa tai ehkä koti on liian kaukana ja on vielä muita asioita hoidettavana mutta pitää vähän levätä... Tai sitten ei vain muuta paikkaa olla? Juttelin tästä aiheesta kaverini kanssa ja hänkin kertoi kiinnittäneensä huomiota näihin hengailijoihin sen yhden kuntosalin pihalla. Hän oli seuraillut tilanteita minua enemmän ja epäili osan ihmisistä viettävän öitään nukkuen autossaan parkkipaikalla. Kyseessä on sali, joka on auki 24/7. Kaverini kertoi joskus aamuisin salille mennessään nähneensä, kun salin työntekijät ovat käyneet koputtelemassa autojen ikkunoihin ja ilmoittamassa, että auton pitää lähteä. Periaatteessa parkkiksella saa olla maksimissaan muutaman tunnin.

Kuvituskuva. Autot sentään liittyvät aiheeseen.

Jonkinlainen tuntirajoitus on yleinen monella parkkipaikalla täällä, oli sitten kyse kuntosalista tai kauppakeskittymästä. Nämä autohengaajat ehkä ovat osasyynä rajoitukselle. Monella parkkipaikalla on myös iso kyltti "No overnight parking". En tiedä, kuinka moni oikeasti asuu autossaan, tuskin tilastoja tuollaisesta edes on, mutta jos kerta Piilaaksossa joku nörtti asuu rekassa ja toiset tonnilla vuokratuissa teltoissa, niin en ihmettelisi yhtään, jos joidenkin koti on vain se auto. Kodittomuus on ihan oikea ongelma täällä (olen kirjoittanut aiheesta vähän esimerkiksi täällä), joten mahdollisia autossa asujia ei varmasti haluta pyörimään parkkiksille öiksi.

Kaverini kanssa käydyssä keskustelussa minulle selvisi sellainen uusi seikka, että USA:ssa on yksi kauppaketju, joka sallii (ainakin matkailu-)autoille joidenkin parkkipaikkojensa käytön myös yöllä. Nimittäin legendaarinen Walmart! Tämä edellämainittu kaverini ihmetteli minulle, enkö ole koskaan iltaisin käynyt lähi-Walmartissamme. Hän nimittäin on ja kertoi kaupan parkkipaikan täyttyvän illalla erinäisistä huterista kulkuneuvoista. Hänen kertomastaan ymmärsin parkkiksella olevan ihan tavallisiakin autoja, mutta nyt asiaa tutkiessani Walmartin nettisivut puhuvat vain RV-autoista eli matkailuautoista. En siis tiedä, voisiko henkilöautojenkin kanssa mennä joka yö Walmartin pihalle. Kaikki Walmartit eivät tällaista mahdollisuutta tarjoa, mutta tässä oiva keino välttää rahanmeno lomamatkoilla yöpymiseen, haha.

Nämä ovat nyt siis tietenkin vain mietteitäni tästä aiheesta. Todellisuudesta en tiedä. Mutta jos joku siellä miettii, missä nämä mahdolliset autoissaan asujat käyvät peseytymyssä, niin siitäkin minulla on teoria. Yksi kuntosaliketju, jossa olen täällä töissä, on hyvin halpa. Tarinat kertovat, että niihin on jäsenyys sellaisillakin, jotka eivät ole kiinnostuneita liikunnasta, mutta ovat peseytymistilojen tarpeessa. Tiedä häntä sitten.

Kyllähän ne kokolattiamatotkin kaipaavat pesua

Olen jo monesti ilmoittanut täällä rakastavani kokolattiamattoja! En pitänyt mattojen ajatuksesta muuttaessani tänne, mutta nopeasti huomasin kokolattimattojen olevan parasta ikinä. Lattia ei tunnu kylmältä, foam rollailu, venyttely ja muukin lattialla hengailu on paljon mukavampaa... Eikä pölykään näy vaaleasta matosta, kun se uppoaa sinne karvoihin, haha.

Yhdessä mielessä ne ovat kuitenkin ärsyttävät - eihän niitä pysty pesemään kuten muita lattioita. Täällä myydään erilaisia aineita, joilla yksittäiset tahrat saa puhdistettua hyvin. Kuulemma. Ei meille ole tullut tarvetta. Sitten on mattopesureita, sellaisia imureiden tapaisia isoja härveleitä. Joillakin on sellainen oma, jotkut käyvät vuokraamassa jostain.

Kahden aikuisen taloudessa, jossa ei ole lapsia eikä lemmikkieläimiä ja jossa ei harrasteta mitään bileitä, isoja kutsuja tai vieraskatraita, sotkua ei onneksi pahemmin tule. Kerran pudotin vähän jotain ruokaa matolle, mutta sen sai hyvin putsattua pois veden ja tavallisen pesuaineen kanssa. Muita onnettomuuksia ei ole käynyt. Erityistä tarvetta mattojen pesulle ei ole siis tullut, eikä kumpikaan meistä ole jaksanut miettiä mattopesurin lainaamista ja mattojen pesemistä. Mutta onhan se nyt vähän ällöttävää, ettei lattiaa ole pesty kolmeen vuoteen. Kyllähän "oikeita mattojakin" pitäisi pestä säännöllisesti. Onneksi helppo ratkaisu löytyi, kun uusimme vuokrasopimuksemme: vuokranantajamme nimittäin tarjosi sopimuksen uusijalle ilmaisen mattopesun.

Tästä ilmaisesta mattopesusta olen kuullut tarinaa... Me saimme viime vuonna lahjakortin kauppaan sopimuksen uusimisen yhteydessä, mutta naapurimme olivat saaneet mattopesun. He kertoivat, miten ensinnäkin pesun varaaminen vuokranantajan kautta oli aikamoista sotkua. Toiseksi kun varaus oli tehty, pesijät eivät tulleet silloin, kun oli luvattu. Tämä tapahtui kolme kertaa. Naapurimme olivat kolme kertaa joutuneet roudaamaan tavaroita ja huonekaluja pois tieltä vain tajutakseen, ettei kukaan taaskaan tullut silloin, kun oli luvattu. He kirosivat vuokranantajan ja mattopesufirman syvimpään ojaan ja sanoivat, että meidän kannattaa olla iloisia siitä, että me saimme lahjakortin.

Tuon tarinan jälkeen meille ei tullut minään yllätyksenä se, että pesuajan varaaminen todellakin oli hankalaa. Mieheni kävi vuokranantajamme Resident Services -toimistossa pyytämässä aikaa. Se luvattiin varata vielä saman päivän aikana ja hänelle luvattiin lähettää sähköposti iltaan mennessä. Mitään ei tapahtunut, sähköpostia ei kuulunut pariin päivään. Hän kävi toimistossa toisen kerran. Sama lupaus, aika varataan tänään ja saat siitä sähköpostin. Mitään ei tapahtunut. Sitten hän kävi kolmannen kerran, jolloin työntekijä yhtäkkiä sanoikin juuri saaneensa vahvistuksen aikavaraukselle hetkeä ennen mieheni tuloa. Niin varmaan joo. Työntekijä lupasi lähettää vahvistuksen vielä sähköpostitse. No, kukaan ei varmaan ylläty, kun kerron, ettei sitä sähköpostia tullut. Seuraavana aamuna mieheni meni neljännen kerran toimistolle kysymään vahvistuksen perään ja sitten se lopulta tuli. Ei siihen vaadittu kuin vajaa pari viikkoa ja neljä käyntiä.

Tämä taas vaihteeksi vain esimerkkinä siitä, miten hommat täällä joskus toimivat. Ne eivät usein toimi, eivät ainakaan ekalla tai tokalla kerralla. Väsytystaktiikkaa, välinpitämättömyyttä tai kulttuurieroa, en tiedä, mutta joka tapauksessa todella ärsyttävää.

Koska minä olen pessimisti realisti, en uskonut, että matonpesijä tulee silloin, kun hänen on luvattu tulla. Se on täällä päin ilmeisesti aika tavallista, etteivät korjaajat tai vastaavat tule ihan silloin, kun he ovat sanoneet tulevansa; naapuriemme kokemus ei ole mikään erityinen poikkeus, vaikka kolmet oharit ehkä on vähän liioittelua. Tällä kertaa tämä pessimisti eikunsiis realisti sai kuitenkin yllättyä positiivisesti. Matonpesijä nimittäin tuli luvatusti!

Itse asiassa pesijä tuli jopa etuajassa. Meille oltiin sanottu, että pesijä tulee klo 9-12 välillä, mutta tyyppi soitti ovikelloamme jo puoli yhdeksältä aamulla. Positiivinen yllätykseni kaikkosi kuitenkin nopeaan:

*matonpesijä*: "Morning. I came to clean the carpets."
*minä*: "Yeah, come on in."
*matonpesijä*: "But... I have one problem."
*minä*: "Oh?"
*matonpesijä*: "My car is parked outside. It does not start. I need the car to use the machine to clean the carpets. So the machine to clean not working."
(Tämä on yksinkertaistettu dialogi. Todellisuudessa tämä pieni keskustelu vaati vähän enemmän ennen kuin ymmärsin, mistä on kyse, sillä meillä oli pesijän kanssa pieni kielimuuri, kun hän ei oikein puhunut hyvin englantia ja minä en puhu sanaakaan espanjaa.)

Pesijä siis tuli. Ilmoittamaan, ettei hänen pesurinsa toimi. Jotenkin huvittavaa. Hän kysyi, onko meillä käynnistyskaapelit, jotta voisimme tulla auttamaan häntä hänen autonsa kanssa. No ei ollut. Hän lähti sitten hakemaan apua muualta.

Vajaan tunnin kuluttua hän palasi sellaisen erillisen mattopesurin kanssa. Olen nähnyt täällä autoja, joista puhdistusletkut vedetään asuntoon ja auto on käynnissä koko ajan käyttäen sitä konetta. Kielimuurin takia en saanut selvyyttä, olisiko se ollut suunnitelma vai mikä oli homman nimi. En tiedä, miksi oli alun perin mitään ongelmaa, kun kerta erillinenkin pesuri löytyi, mutta oli miten oli, pienten mutkien jälkeen työntekijä pääsi hommiin.

Tällainen härveli. 

Ekana työntekijä suihkutteli mattoihin jotain ainetta, josta tuli niin paha kloorisen pesuaineen käry, että olin tukehtua. Sitten hän täytti koneen vesikanisterin. Koska täällä ei ole käteen otettavia suihkuja, hän täytti pientä kippoa hanastamme ja kaateli siitä sitten laitteeseen. Kätevää, haha. En tiedä, mitä siivousprosessissa tapahtui, mutta laite piti hirveää meteliä, letkuja oli paljon ja vähän imuroinnilta se touhu näytti.

Letkukaaos.

Prosessi oli nopea, eikä nyt ehkä erityisemmin vakuuttanut minua. Meillä ei ollut mitään tahroja matoissa, joten ei voi tutkailla, millaista hyötyä siivouksesta oli. Tuntui vähän siltä, että hommasta jäi vain kaamea haju, mutta toisaalta mitäs minä tiedän, kun matot näyttivät ihan puhtailta ennen toimenpidettäkin. Pesuaineen löyhkän sai onneksi tuuletettua nopeasti pois, ja matotkin kuivuivat iltaan mennessä. Mitään hajua niihin ei jäänyt. Ne tuntuvat nyt ehkä ihan hitusen vähemmän pehmeiltä kuin aiemmin. En tiedä, onko se yleistä mattopesun jälkeen vai jotain kuvitelmaani. Toisaalta mieheni sanoi vähän samaa, tosin vasta sen jälkeen, kun huomautin asiasta.

Mutta tulipa siis testattua tällainenkin, näin kolmen vuoden jälkeen.

Kolme vuotta Piilaaksossa

Tuossa perjantaina, 10. maaliskuuta, meillä oli Kaliforniaan muuttomme vuosipäivä. Kolme vuotta sitten muutimme San Josehen "kahdeksi vuodeksi". Emme viettäneet tätä merkkipäivää mitenkään erityisemmin, vaikka toisaalta moista päivää voisi olla hauska juhlistaa.

Kävimme kyllä lauantaina ravintolassa syömässä, mutta siinä juhlimme lähinnä sitä, että olimme saaneet siivottua asuntomme. Ei siis kovin juhlava syy, ja itse asiasssa tällaista herkuttelua tapahtuu lähes aina siivouksemme jälkeen. 

Koko viikonlopun oli aivan upea ilma: aurinko paistoi ja oli yli 20 astetta lämmintä. Kuin lievä kesä olisi yhtäkkiä tullut. Ravintolan pihalla kukoistivat ihanat kukat.

Olen miettinyt kauan, että tässä kohtaa voisin kirjoittaa blogiini syvällisesti siitä, millaista vuoristorataa täällä asuminen on tietyssä mielessä ollut minulle ja tunteilleni. Siitä, miten ensimmäinen vuosi kului kivasti, kunnes sitten alkoi ahdistaa se, ettei ollut töitä eikä mitään "oikeaa tekemistä". Siitä, miten toisena vuotena innostuin löytäessäni itselleni uuden työn, jollaiseen en koskaan olisi kuvitellut päätyväni. Ja sitten siitä, miten tämän kolmannen vuoden aikana minulle selvisi, etten pysty tekemään uutta työtäni niin paljon kuin haluaisin ja siitä, miten kolmas vuosi on ajanut minut työstäni (ja toki muustakin) johtuvien terveysongelmien ja väsymyksen takia lähes samankaltaiseen ahdistukseen, jota ensimmäisen vuoden aikana koin.

Mutta en kirjoita. Suoraan sanottuna en tällä hetkellä henkisesti kykene sellaiseen urakkaan. En etenkään, kun lukaisin vuosi sitten tästä muuton vuosipäivästä kirjoittamani tekstin ja tajusin, miten jo silloin mainitsin väsymyksestä ja ylirasituksesta. Niinpä niin... Muuton vuosipäivän lisäksi elellään nyt hulluimman kauteni vuosipäiviä: vuosi sitten vetelin yli 20 ja 30 päivän liikuntaputkia ilman lepopäiviä, valitin väsymystä ja pahaa oloa, mutta jatkoin menoa ja päädyin tuhoamaan osan terveydestäni. En pysty lukemaan vanhoja tekstejäni, koska ahdistun niistä vain liikaa, sillä selvästi en ole oppinut virheistäni vuodessa, vaikken enää ohjaa varmaan edes puolia siitä, mitä vuosi sitten.

Koska rivien välistä tästä ehkä pystyy lukemaan, niin ei, ei todellakaan mene erityisen kirkkaasti nyt. Olen kuitenkin iloinen, että asumme täällä, enkä haluaisi tällä hetkellä muuttaa takaisin Suomeen.

Viikko sitten oli vielä sadepäiviä. Huomasin yhtäkkiä, että sisäpihamme puut ovat kasvaneet pituutta huimasti. Hoksasin asian, kun avasin sälekaihtimemme (jotka olisivat kuvassa oikealla, mutta eivät näy nyt tässä) ja tajusin näkeväni tuon kauempana olevan puun latvan vastapäätä asuvan naapurin ikkunan edessä. Tätä se jatkuva sade kai teettää. 

Jatkamme asumista tässä samassa asunnossa, sillä vuokrankorotus oli vielä pienempi kuin viime vuonna, vain noin $60/kk. Allekirjoitimme uuden vuoden sopimuksen juuri reilu viikko sitten. Ilmeisesti Piilaakso taitaa edelleen kärsiä pienestä muuttotappiosta ja vuokrat ovat jopa tippuneet, mutta tämä käsitykseni perustuu vain siihen, mitä olen kuullut, eli enemmän mutua kuin oikeaa tilastotietoa. Pitää kuitenkin tarkentaa, että vuokrat ovat tippuneet vain uusissa asunnoissa tai uusille muuttajille. Kyllä näissä vanhoissa tulee vuosittain pieni korotus, jos jää asumaan samaan asuntoon. Hyvä esimerkki on tässä: Mieheni kollega muutti juuri Suomesta naapuriimme yksiöön ja sai halvemman vuokran kuin myöskin naapurissamme samanlaisessa yksiössä asuvalla toisella mieheni kollegalla on. Kuvio vain kulkee täällä näin. Vuokra perustuu muuton ajankohtaan.

Puiden lisäksi kevätkukat ovat alkaneet kukkia.

Green Card -prosessikin on edennyt siten, että saimme postissa väliaikaiset Employment Authorization & Travel Document -kortit. Olen semisti pihalla siitä, mitä teemme tuolla kortilla, sillä minullakin on jo valmiiksi L2-viisumiini haettu työlupa ja miehellänikin luonnollisesti on työlupa. Eikä tuo kortti edes takaa sitä, että saa palata maahan, jos täältä nyt lähtee GC-prosessin ollessa kesken. (Tästä saako lähteä maasta vai ei -kuviosta minulla ei vieläkään ole selkoa. Meillä on voimassa olevat L-viisumit leimoineen ja nyt myös tuo väliaikainen kortti, joten tuskinpa on ongelmaa.) Jos näistä ottaisi selvää, niin olisi fiksu ihminen...

Kukkuloilla vihertää. 

Täällä oli muuten tänä viikonloppuna todella kaunis ja lämmin ilma. Tänään sunnuntaina tuntui oikeastaan kesältä, kun oli 24 astetta. Kävimme vähän ulkoilemassa ja olin sortseilla ja topilla. Suurin osa ihmisistä näytti ihanan kesäisiltä vähissä vaatteissaan. Tämä talvi ja alkuvuosi on ollut niin erilainen viimeiseen kahteen vuoteen verrattuna järkyttävien sateiden takia, etten oikein tiedä, mitä nyt odottaa keväältä.

Näkymiä tänään Calero County Parkista.

Joku kalalampikin siellä oli.

Kakkakeijuja ei ole olemassa. Onneksi suurin osa ihmisistä korjaa koiriensa jätökset kävelypolkujen varsilta, mutta valitettavasti hevosten jätöksiä näkyi tänään useita, vaikka nekin pitäisi korjata pois. 

Ulkoilun jälkeen kävimme syömässä ja istuimme terassilla. Terassit ovat harvinaisia San Josessa, joten oli kiva hetki, vaikka terassi aukenikin parkkipaikalle ja pään yli laskeutui lentokoneita San Josen lentokentälle noin 5-10 minuutin välein. Näistä postauksistani saa ehkä joskus sellaisen käsityksen, ettemme muuta teekään kuin käy syömässä ravintoloissa. Viime kuukausina se on kyllä ollut aika totta. Termi "amerikkakilot" ovat tuttu monelle täällä asuvalle ulkosuomalaiselle ja valitettavasti arkea myös meille, varsinkin näillä koko ajan vähenevillä liikuntamäärilläni, haha.

Minun annokseni näyttää aivan liian terveelliseltä, mutta jotenkin tuohonkin oli saatu upotettua yli 900 kaloria. 

Vain Yhdysvalloissa ravintolan ulkoterassilla on televisio, josta näytetään urheilua?!

Kun kämppäkin hajoaa

Palasin tällä viikolla töihin ohjaamaan ja olen ollut niin väsynyt, etten ole jaksanut postailla edes jo valmiina olleita luonnoksia. Tämän postauksen kirjoitin itse asiassa valmiiksi jo ennen kuin lähdimme lomalle. Tarkoitus oli julkaista se loman aikana, mutta näköjään jäi.

***

Ei siitä ole kauaa, kun kotonamme kirottiin sitä, että kyllä kun Suomessa tehdään pistorasia, niin se on ja pysyy.

Olisihan se pitänyt arvata, että ongelmia tästä vielä syntyy. Rikkinäisen pistorasian korjaaminen kun sujui meksikolaiselta työmieheltä (huom. ei sähkömieheltä) niin helposti.

Emme ole käyttäneet ko. pistorasiaa mitenkään kovin paljoa korjauksen jälkeen. Kun juuri ennen lomalle lähtöä kiinnitin siihen johdon, korjaajan pienellä vaivalla tekemä korjaus antoi periksi ja koko systeemi tuntui hajoavan käsiin.

Suoja halkesi ja lähti irti, se oli alun perinkin ollut aika löysällä työmiehen jäljiltä. Eikä tuo itse pistokekkaan mitenkään tukevasti tuolla istu. Huoh.

Kyllä kun Suomessa korjataan pistorasia, niin se on korjattu koko loppuelämäksi!

Asiat tuntuvat muutoinkin nyt hajoavan käsiin täällä kotona. Kaksi vuotta sitten heinäkuussa, vain muutama kuukausi tänne muuton jälkeen, valitin verhotangoista. Elämäni oli silloin niin yksinkertaista, että venkula verhotanko antoi oivan aiheen valittaa. Kaksi vuotta siinä meni, mutta nyt on käynyt ilmi, että minähän olin vain täysin oikeassa valituksessani - eihän se verhotanko kestänyt. Tai oikeammin sanottuna seinä ei kestänyt.

Makuuhuoneessamme oleva itse asennettu verhotanko on nyt romahtanut kaksi kertaa. Seinä ei vain yksinkertaisesti kestä tangon ja verhojen painoa. Kyseessä on tietenkin ihan ulkoseinä, mutta kun nämä täkäläiset talot nyt ovat mitä ovat (jotain pahvia?), niin eipä se seinä tunnu mitään kestävän.

Oho. Kertaa kaksi.

Yllä olevaa kuvaa ottaessani en miettinyt bloggausta. Olen ottanut kuvan miehelleni, sillä tämä tapahtui vain pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli jo kerran asentanut romahtaneen tangon paikoilleen. Valitettavasti vasta näin jälkikäteen hoksasin, että olisi pitänyt ottaa kuva siitä seinästä. Siinä on nimittäin oikeastikin aika iso reikä nyt. Näytti vähän siltä kuin seinä olisi ottanut ensimmäisen askeleensa kohti totaalista luhistumista.

Tangon sai vielä paikoilleen, mutta jos ja varmaan kun se kolmannen kerran sieltä romahtaa, takaisin ei ole enää menemistä ja sitten seinässämme on iso reikä, jota ei saa peitettyä. Joku voisi todeta, että verhomme ovat liian painavat, mutta minä syytän kalifornialaista seinää tietenkin. (Mieheni totesi tähän, että ehkä myös tangon asentajaa voisi syyttää. Kumma kyllä minä en syyttänyt. :D)

Kalifornian maanjäristyksiä miettiessä mielessä todellakin on nyt kysymys siitä, miten nämä paikalliset pahvitalot voivat kestää maanjäristyksiä, kun eivät ne kestä edes verhotankoja...

Ruokaa omalta kotipihalta - Food Trucks

Kohtalaisen yleinen näky liikenteessä täällä aamuisin ovat autot, joita minä kutsun taco-kärryiksi. Kyseessä ovat food truckit. Harvinaisen usein ne sattuvat olemaan nimenomaan tacoja myyviä autoja, tai ainakin siltä joskus tuntuu.

Meidän asuinkompleksin pihalla kävi viime kesänä kerran viikossa food truck. En koskaan käynyt ostamassa niistä mitään, en käynyt edes katsomassa. Sitten tuli syksy ja talvi, eikä kukaan enää tilannut autoja tulemaan, koska ei kai kukaan Kaliforniassa asuva halua lähteä talvella vajaan 20 asteen lämmössä ulos hakemaan ruokaa pihaltaan. Ehei.

Nyt kesän myötä food truckit palasivat. Täytyy sanoa, että olisi varmaan taas jäänyt kokematta tämäkin amerikkalainen ilmiö, ellei tällaista autoa olisi ollut paikalla yhtenä iltapäivänä muutama viikko sitten, kun tulimme vierailulla olevan kaverini kanssa kotiin nälkäisinä. Hei, mennään testaamaan!

Food truck kotikadullamme.

Autolla oli vankilateema.

Mikä tahansa ruoka maistuu aina paremmalta ulkona, totesi kaverini. Ja onhan se totta. BBQ-autosta ostettu ruoka maistui taivaalliselta omalla kotipihalla. Eikä se ollut edes kallis annos.

Ei tule kyllä koskaan hengattua pihallamme syömässä. Ruoho on noin vihreää, koska sitä joko kastellaan sadettimien kanssa aina öisin tai koska se on tekonurmi, en nyt ole varma, kumpi. Osa pihamme nurmista on jo korvattu tekonurmilla, jotta Kalifornian vettä säästyisi.

Viime viikolla paikalla oli vohveleita myyvä auto. Minä olin sinä päivänä vähän nyrjäyttänyt nilkkani attackissa ja makasin KKK-hoidossa olohuoneen lattialla lähes itkien sitä, miten yksi pieni ihminen voi kohdata näin monia terveydellisiä ongelmia yhtä aikaa. (Jouduin taas hankkimaan sijaisia tunneilleni parin päivän ajan, nyt nilkan takia, ei äänen.) En jaksanut laittaa ruokaa, mitä oli ollut tarkoitus laittaa, ja lähetin mieheni ruoka-autolle.

Vohveliauto.

Ei olisi pitänyt. Jostain käsittämättömästä syystä työpäivän jälkeen asunnoille tuleva ruoka-auto myi lähinnä makeita vohveleita. Heillä oli vain yksi suolainen annos, vohveli friteeratulla kanalla. Olen ennenkin syönyt tällaisen yhdistelmän laadukkaassa ravintolassa, ja se oli hyvää. Tämän food truckin versio siitä oli ala-arvoisin ruoka-annos, johon koskaan olen törmännyt. En pystynyt edes syömään sitä. Mieheni söi omaansa, kunnes huomasi, että yksi kanapala oli täysin raaka. Ei muuta kuin takaisin autolle valittamaan. Rahat sentään sai takaisin, nyrpeiden ilmeinen kera. Ei siis paras kokemus food truckista tämä kerta.

Ala-arvoisin annos ikinä. Jostain syystä tuo vohveli ui siirapissa. Minä syön oikeasti lähes mitä tahansa, mutta tämä ei mennyt alas edes minulta, ranskiksia lukuunottamatta. 

Kuulin, että food truckit ovat ilmiö Suomessakin. Itse olen törmännyt niihin vain festareilla, eikä se mielestäni ole sama asia. Mutta ilmeisesti Turussa on jotain hipsterimäisiä (?) ravintolapäiviä, jolloin porukka tulee paikalle omien food truckiensa kanssa? (Näitä ravintolapäiviä on varmaan ollut jo silloin, kun itse asuin Turussa, mutta vietin yleensä kevät- ja kesäviikonloput sisätiloissa, joten olen varmaan missannut ne.) Ehkä niitä on liikkeillä muulloinkin, en minä tiedä. Onko?

Me lähdemme tänään mieheni kanssa Etelä-Kaliforniaan pienelle minilomalle. Viikonloppu menee mm. Tylypahkassa ja Teemu Selänteen pihvejä syöden. Ei toki samaan aikaan, haha. ;) Palaillaan ensi viikolla!

"Ei kyllä Suomessa koskaan..."

Mitä pidempään olemme asuneet mieheni kanssa Kaliforniassa, sitä harvemmin meillä enää kuulee lausetta alkaen "Ei kyllä Suomessa...".

Alussa meidän kotitaloudessa kuultiin tuota kovinkin usein. Ihan sama, mikä asia oli huonosti, aivan varmasti Suomessa sekin olisi paremmin. Ainakin ajatuksissa. Eikä todellisuudella tietenkään ole merkitystä, sillä Suomi elää tällä hetkellä vain meidän ajatuksissa. Siellä vaaleanpunaisen hattaran keskellä.

Toki säännöllisin väliajoin pitää edelleen kuitenkin kuuluttaa, miten kaikki olisi Suomessa niin paljon paremmin. Ehkä vain toisillemme, vähän kuin sillä tavalla jopa vitsillä. "No kyllä Suomessa vaan..." Joskus ehkä muiden suomalaisten kavereiden kanssa tehdään samanlaista vertailua. Ei kuitenkaan koskaan kenenkään muun kanssa. Joidenkin amerikkalaisten ihmeellisyyksien ja ongelmakohtien parjaaminen muiden suomalaisten kanssa on parasta huvia, mutta ketään muuta ei-suomalaista ei kiinnosta himpun vertaa se, miten muka Suomessa asiat olisivat paremmin tai edes eri tavalla.

Vaikka "Suomessa tämäkin olisi paremmin" -vertailu ei kuulukaan enää ihan meidän arkipäivään, jokin aika sitten meidän kotona kuultiin kuitenkin aika mielenkiintoinen lause, joka tuli todella syvältä ja suurella antaumuksella mieheni suusta:

"Kyllä kun Suomessa j*******a tehdään pistorasia, niin se on ja pysyy."

Meidän asunnossa, jossa pinnat tuntuvat kuluvan ja hajoavan pelkästä pienestä kosketuksesta, hajosi yksi sähköpistorasia. Sen lisäksi, että siitä ei tullut sähköä, se oikeasti irtosi puoliksi seinästä. Jos vertaa suomalaisiin pistorasioihin, me tunnumme asuvan jonkinlaisessa nukketalossa. Jokainen kerta, kun töpselin vetää irti lähes mistä tahansa asunnon pistorasioista, pitää olla tarkkana, ettei koko höskä revähdä irti.

Näin amerikkalaisessa asunnossa. Muutama viikko tämän jälkeen pistorasia vain heilui seinässä. 

Joskus on vain terveellistä verrata kotimaahansa. Oli asia miten outo tahansa. Vaatisihan se nyt taitoa rikkoa pistorasia Suomessa.

Toisaalta vaatisihan se ehkä jopa sähkömiehen taitoa korjata pistorasia Suomessa. Täällä vain yksi asuntokompleksimme meksikolaisista työmiehistä tuli ja korjasi homman hetkessä. Joskus ulkomailla voi siis olla vähän yksinkertaisempaakin kuin siellä kotimaassa. ;)

Uusi vuokrasopimus tehty

Taas on ollut se aika vuodesta, kun meidän piti päättää, teemmekö uuden vuokrasopimuksen nykyiseen asuntoomme vai muutammeko muualle. Täkäläisissä asuntokomplekseissa vuokrasopimukset ovat määräaikaisia. Aika voi vaihdella muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen. Sopimukset ovat määräaikaisia, jotta vuokranantaja voi nostaa vuokraa sopimuksen päätyttyä vastaamaan Piilaakson naurettaviin mittoihin nousevia vuokria.

Meillä on nyt kahdesti ollut sopimus vuodeksi kerrallaan. Viime vuonna, kun ensimmäinen sopimuksemme päättyi, kävimme katsomassa uusia asuntoja, mutta päätimme jäädä asumaan vanhaan paikkaan. Silloinen vuokran korotuksemme oli hyvin pieni: pienen tinkauksen jälkeen korotus jäi vain 25 dollariin kuukaudessa. Joskin meillä oli koko ensimmäisen vuoden ajan ollut ns. uuden muuttajan alennus, jonka poistumisen jälkeen jouduimme oikeasti maksamaan vuokraa $340/kk enemmän kuin aiemmin, mutta kuitenkin oikeasti korotus oli vain tuon parikymppiä. Olisimme saaneet silloin uuden asunnon muutaman sata dollaria halvemmalla, mutta päätimme kuitenkin olla muuttamatta.

Ei sitä nyt täältä haluaisi muuttaa pois.

Tämän toisen asuinvuoden aikana asuinalueellemme North San Josehen on valmistunut jonkin verran uusia asuntoja. Emme kauheasti ole seurailleet hintoja, mutta olemme kuitenkin huomanneet (ja kuulleet), että vuokrat niissä ovat korkeammat kuin meillä. Täällä vuokran määrä on aina kiinni muuttoajankohdasta, ja siksi aiemmin alueelle muuttaneilla voi olla edullisemmat asunnot kuin vastikään muuttaneilla, jopa ihan saman asuinkompleksin sisällä. Esimerkiksi kaverimme, jotka asuvat naapurissamme samassa kompleksissa, maksavat täysin samanlaisesta asunnosta vähemmän kuin me, sillä he ovat muuttaneet kämppäänsä vuotta aiemmin kuin me.

Meidän vuokrasopimuksemme umpeutuu huhtikuun puolessa välissä ja vähän mietimme, mahtaako vuokranantajamme nostaa hintaa lähemmäs tasoa, jossa uusien asuntojen vuokra tällä hetkellä pyörii. Tältä alueelta ei saa enää uutta asuntoa alle kolmen tuhannen dollarin - itse asiassa nykyiset vuokrat pyörivät useampia satasia yli kolmen tonnin - , ja meidän vuokramme on ollut alle tuon. Pelkäsimme, että nyt nousu yli tuon rajan tulee tapahtumaan. Yllätyimme kuitenkin hyvin positiivisesti: vuokranantaja korotti hintaa vain $112/kk.

Pysymme siis edelleen juuri ja juuri alle kolmen tuhannen, mikä tuntuu todella omituiselta, mutta en tietenkään valita yhtään. Keskimääräinen vuokra San Josessa on erinäisten epämääräisten lähteiden mukaan ollut noin $2200/kk vuonna 2015. San Jose on kuitenkin erittäin suuri kaupunki ja sisältää paljon epämääräisiä alueita, joissa asumus on tasoa "hökkeli", mikä ehkä selittää kohtalaisen edullisen kuuloista keskivuokraa. Tuo $2200/kk nimittäin on todella edullinen. Minä en tiedä yhtäkään, jolla vuokra olisi noin halpa (varmaan koska tunnen lähinnä insinöörejä ja heidän puolisoitaan, haha). Uudet asuntokompleksit ovat erittäin kalliita. Ja itse asiassa San Josessa on edullista asua, sillä monissa Piilaakson pikkukaupungeissa vuokrataso on paljon korkeampi. Kävimme jokin aika sitten tuttujemme asunnossa Palo Altossa, jossa on San Franciscon ohella Piilaakson (ja itse asiassa koko USA:n) kalleimpia asuinalueita. Asunto oli aivan kaamea vanha läävä, jostain 70-luvulta varmaan, ja heidän vuokransa oli niin järkyttävän iso, etten voi edes käsittää. (Vuokraa selittävät esimerkiksi koulut: Palo Altossa on laadukkaat koulut, mikä nostaa asumisen hintatasoa paljon.)

Me emme siis nyt hetkeäkään miettineet, että muuttaisimme uuteen asuntoon. Ihmettelimme hiukan edullista vuokrankorotusta, mutta mietimme, että ehkä San Josessa on rent control. Sitten kuitenkin selvisi, että tuossa kilometrin päässä eri asuntokompleksissa asuvien kavereidemme vuokranantaja nosti vuokraa $500/kk! Selvisi, että joo, onhan täällä rent control, mutta se koskee vain jotain tosi vanhoja taloja. Me olemme siis älyttömän onnekkaita siitä, että meidän korotukset ovat kohtalaisia, emmekä joudu muuttamaan.

Joku varmasti päivittelee, miten voi olla näin kallista. Espanjan lomallamme lankoni ja hänen vaimonsa kauhistuivat, miten voi olla mahdollista, että me maksamme vuodessa enemmän vuokraa kuin he maksavat Suomessa asuntolainaa paritalon puolikkaasta. Noh, Piilaakso on oma maailmansa, eikä vuokria voi verrata Suomeen, koska palkkatasokin on täällä ihan erilainen. Ja joku varmasti päivittelee, miten meillä voi olla näin halpa vuokra ja miksi ihmeessä edes kehtaan sanoa sitä kalliiksi. Me asumme oikeasti todella edullisesti, jos verrataan vaikkapa juuri siellä Palo Altossa tai San Franciscossa asuviin tai vaikkapa joissain muissa USA:n suurien kaupunkien keskustoissa asuviin. Kaikki on suhteellista.

Asumiskustannukset Piilaaksossa ovat joka tapauksessa hullut. Vuoden 2006 ja 2014 välissä vuokrahinnat alueella nousivat 42 prosenttia (lähde), mikä on Yhdysvaltojen suurin nousu. Täällä saa koko ajan lukea lehtijuttuja ihmisistä, joiden elämä on täysin katastrofaalista asumisen kalleuden takia. Viime viikolla luin yh-äidistä, jonka kotiin ei mahtunut joulukuusta ja joka lopulta joutui muuttamaan pois koko Bay Arealta, jossa kuitenkin yhä joutuu käymään töissä. Hän aloittaa työmatkansa joka arkiyö kello 2:30! Muutama kuukausi sitten luin nuoresta naisesta, joka jäi San Franciscossa asunnottomaksi, koska hänen vuokranantajansa päätti nostaa vuokraa 150 prosenttia. Ei ole mikään salaisuus, että sanfranciscolaiset vihaavat Googlea, Facebookia, Twitteria ja mitä-näitä-nyt-on, jotka nostavat hinnat sfääreihin, joihin vain ko. firmojen palkkoja saavilla on varaa. Niistä rekoissa ja teltoissa asujista olenkin jo kirjoittanut aikaisemmin. On olemassa myös termi hacker house: samassa talossa asuu monta nörttiä kimppakämpässä. Ja nyt ei ole kysymys mistään opiskelijoista, vaan työssäkäyvistä aikuisista ihmisistä.

Meidän asuinkompleksi. Koko komeuteen kuuluu vielä kolmaskin talo, joka valmistui viime vuonna.

Mihin tämä kaikki voi johtaa? En osaa sanoa. Kauppalehti kuitenkin juuri uutisoi, että Piilaaksosta tuli viime vuonna muuttotappioalue, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2011. Ihmiset, etenkin perheelliset, lähtevät, kun ei ole enää varaa. Tuossa jutussa mainitaan myös siitä, kuinka monta miljönääriä isot it-yritykset ovat synnyttäneet. Että sellaiset tyypit tätä asumisen hintatasoa sitten varmaan nostavat.

Katsellaan, miten tilanne kehittyy tulevaisuudessa. Tämä meidänkin asuinalue North San Jose on kiintoisassa vaiheessa, sillä Samsung avasi jokin aika sitten uuden ison toimistorakennuksen ihan tuohon meidän lähelle ja Apple on ostanut myöskin tuosta kivenheiton päästä jonkun ison vanhan toimistorakennuksen sekä ison peltoalueen ja aikoo ilmeisesti rakentaa alueelle jotain, kukaan ulkopuolinen ei taida tietää vielä mitä. Saa siis nähdä, vaikuttaako moinen tämän alueen hintatasoon tulevaisuudessa. Asuminen kun tuppaa olemaan paljon kalliimpaa siellä, missä isojen it-yritysten konttorit sijaitsevat.

Oli miten oli, täällä me nyt kuitenkin jatkamme asumista, samassa paikassa, johon kaksi vuotta sitten muutimme "kahdeksi vuodeksi". Ajattelimme asunnon olevan väliaikainen, koska "mehän asutaan täällä Kaliforniassa kuitenkin vain pari vuotta ja ehkä ekan vuoden jälkeen täytyy muuttaakin". Harmi, että ostimme alussa suurimman osan huonekaluistamme halvasta Ikeasta, koska ajattelimme, ettei vain parin vuoden ajalle kannata satsata. :D

Piilaakson asuntotodellisuus

Viime aikoina on tullut taas vaihteeksi mietittyä asumista. Muutaman kaverin vuokrasopimus on umpeutunut ja vuokranantaja-asuntokompleksit ovat totta kai nostaneet vuokria - joillakin muutamia kymppejä, toisilla muutamia satasia. Meidän asuntomme alkaa vaikuttaa halvalta, kun katselee asuinalueemme North San Josen uusien asuntokompleksien vuokria. Meidänkin kompleksiin valmistui kesällä uusi talo, jossa vuokrat ovat huomattavasti korkeammat kuin meillä. Täällähän samanlainen asunto voi naapurilla maksaa ihan eri summan kuin itsellä - vuokran suuruus voi vaihdella ihan vaikka päivittäin, joten kaikki on kiinni siitä, koska vuokrasopimuksensa on tehnyt.

Piilaaksossa on hullut vuokrat ja hullut asuntomarkkinat. Niin ja tietenkin hullu kodittomuusongelma. Olenkin jo aiemmin kirjoittanut tästä aiheesta. Tuossa vanhassa postauksessani mainitsin, ettei ole mitenkään tavatonta, että piilaaksolainen nörtti on luopunut asunnostaan. Eikä se todellakaan ole. Kuukausi sitten täällä uutisoitiin Googlen työntekijästä, joka asuu Googlen parkkipaikalla pienessä rekassa. Hän säästää 90 prosenttia tuloistaan, mikä tämän alueen it-ihmisten palkoissa ei välttämättä ole mikään ihan pikku summa.

Tästä rekassa asujasta nousi iso juttu. Minua vähän ihmetytti miksi, sillä ei se mikään yllätys tai uusi juttu voinut kellekään olla, että porukkaa asuu täällä missä milloinkin. Parkkipaikoilla asuvat tuskin ovat mikään yleinen ilmiö, mutta esimerkiksi monen nörtin kimppakämpät ovat yleisiä. Ja nyt ei puhuta mistään opiskelijoiden peruskimppakämppäilystä, vaan siitä, että monta aikuista ihmistä asuu pakon edestä samassa asunnossa tai omakotitalossa ja maksaa siitä(kin) ihan kohtalaisesti. Suomessa HS kirjoitti näistä Piilaakson kimppakämpistä kesällä.

Uusin villitys ovat kuulemma telttapaikat: porukka vuokraa telttoja takapihallaan. Hinta ei ole mikään ihan pieni. Kesällä oli lehtijuttuja teltasta, joka maksoi melkein tonnin kuukaudessa. Lue siitä esimerkiksi täältä. Maksaisitko itse tonnin siitä, että saat asua teltassa?

Kaikki nörtit haluavat Piilaaksoon ja ovat ilmeisestikin valmiita asumaan lähes missä tahansa ja maksamaan lähes mitä tahansa päästäkseen urallaan eteenpäin ja siihen pisteeseen, että saa alkaa maksaa jotain yli 3000 dollarin vuokria. Tuo Hesarin artikkeli väittää San Josen keskivuokran olleen 2200 dollaria vuonna 2014, mutta tuolla hinnalla ei kyllä asuntoa hyvältä alueelta löydy, ja vuokrat ovat myös nousseet vuoden aikana aivan tajuttomasti. Tällä hetkellä vuokrat tuntuvan lähtevän 3000 dollarista ylöspäin uusissa asuntokomplekseissa. Hintojen nousun pysähtymistä ei toistaiseksi ole näkyvissä, sillä kysyntää ja tarvetta riittää.

Nämä asumisasiat ovat tosiaan pyörineet viime aikoina mielessä. Niin kuin joku ehkä on huomannut, meidän "kaksi vuotta Piilaaksossa" on tulossa täyteen maaliskuussa. Kun miettii tulevaisuutta, asuminen on yksi aika iso ja keskeinen osa.

Voi mitä sotkuja

Monilla täällä päin asuvilla ihmisillä tuntuu olevan täysin erilainen käsitys siisteydestä kuin minulla on. Sanon täällä usein, että "nämä ihmiset" ovat kamalan sottaisia eivätkä osaa elää siivosti. "Näillä ihmisillä" viittaan milloin mihinkin, mutta yleensä kanssamme samassa taloyhtiössä tai tällä alueella asuviin ihmisiin.

Kun näen autohallin lattioilla starbucks-kuppeja, myttyyn heitettyjä nenäliinoja ja kaiken maailman muuta kamaa, jota ihmiset eivät ole jaksaneet viedä roskiin asti, mietin mielessäni, että taas "ne ihmiset" ovat olleet asialla. Kun näen kuntosaliketjun salin naisten vessassa lattialla olevia wc-paperimyttyjä ja istuinsuojia, lavuaareissa ja pukuhuoneen lattialla hiustuppoja ja penkeille jätettyjä likaisia saliketjun pyyhkeitä ja tyhjiä kosmetiikkarasioita, syytän jälleen mielessäni "niitä ihmisiä". Kun menen kotitalossani roskakuiluhuoneeseen, jossa joku on tukkinut molemmat kuilut liian isoilla roskapusseilla ja sen jälkeen hylännyt kaikki muut roskansa siihen huoneen lattialle, koska kuiluun ei enää pääse käsiksi, kiroan mielessäni "niitä ihmisiä", kun itse kävelen sääntöjen ja kaiken kohteliaisuuden mukaisesti alakertaan viemään roskapussini sinne, minne se kuuluu: roskalaatikkoon, ei roskahuoneen käytävälle. Kun roskalaatikkohuoneessa minua odottaa järkyttävä kaaos - pusseja heiteltynä ympäri huonetta ja kaikkea mahdollista hylättyä kamaa - kiroan lisää "niitä ihmisiä", jotka eivät osaa elää niin kuin ihmisten mielestäni pitäisi elää.

On aina helppo syyttää "niitä ihmisiä". Niitä toisia, niitä muita, ei itseä. Mutta kun oikeasti! En tiedä, olenko minä jotenkin poikkeuksellisen siisti ihminen vai onko suomalaisen käsitys siisteydestä vain hyvin erilainen kuin muilla tällä alueella elävillä, mutta mielestäni tämä ei ole OK:

Tervetuloa meidän kotitaloon!

Meidän roskahuone näyttää usein tältä. Tämä on siis se huone, jonne roskapussit pitäisi viedä, jos ne eivät syystä tai toisesta mahdu alas roskakuilusta yläkerrassa. Suurin osa naapureistamme jättää roskansa sinne yläkertojen kuiluhuoneisiin lattialle lojumaan eivätkä todellakaan kävele alas asti. Ja jos kävelevät, niin lopputulos on tämä. Taloyhtiömme meksikolaiset työntekijät siivoavat sotkut totta kai pois, mutta ei mene aikaakaan, kun näkymä on taas jotain tällaista.

Toissapäivänä kaksi meksikolaista työmiestä roudasi portaita alas jotain hylättyjä huonekaluja, erittäin epäergonomisen ja hankalan näköisesti. Kävi heitä sääliksi. Nekin huonekalut joku oli tainnut jättää roskakuiluhuoneeseen, koska "kyllähän ne joku sieltä sitten siivoaa pois". Miksi tehdä itse mitään, kun meksikolaiset siivoavat puolestamme?

Kun roskalavahuonekin on täynnä, loput kamat voi hylätä jonnekin kulmaan huoneen ulkopuolelle, esimerkiksi autotallin kulmaan, ja vain jättää siihen. Tämä tilanne oli kait yritetty pelastaa siten, että noiden luona oli lappu, missä luki "To Salvation Army". Kaunis ajatus joo, mutta olisiko kannattanut kuitenkin ihan itse viedä ne tavarat sinne pelastusarmeijalle. Meksikolaiset heittävät nämä todennäköisesti vain edelleen roskiin.

En ole 28 elinvuoteni aikana koskaan törmännyt mihinkään näin jäätäviin sotkuihin kuin täällä asuessani olen. Toki en ole asunut ennen ulkomailla enkä matkustellut länsimaiden ulkopuolella muuta kuin pari kertaa eli vajavainen kokemustaustahan minulla on. Mutta maailmankatsomukseni on nyt siis avartunut. Valitettavasti vain erittäin huonolla tavalla. Tiedän, ettei tämä sotku ole mitään verrattuna monen muun maan oloihin, ihan pientähän tämä on, mutta tämä on hei Kalifornia, ei mikään kehitysmaa.

Kertokaa kiltit Amerikassa asuvat muut ulkosuomalaiset, että teilläkin on tällaista! (Niistä New Yorkin sotkuista en kuitenkaan halua kuulla, se on ihan oma maailmansa se! ;D)

Jättiläisten mikrot ja uunit

Jo ensimmäisen Suomi-lomamme aikaan viime jouluna kiinnitin huomiota yhteen mielenkiintoiseen seikkaan: mikrot ja uunit Suomessa tuntuvat todella pieniltä, kun niitä tulee katsomaan ja käyttämään Amerikasta päin. Tai ainakin ne mikrot ja uunit, joita on niissä kodeissa, joissa minä Suomessa vierailin - onhan noitakin kodinkoneita erikokoisia. Olin viime jouluna tästä huomiosta niin hämmentynyt, että kotiin päästessäni oli pakko ottaa mitat omasta uunista ja mikrosta ja pyytää äitiä Suomessa ottamaan mitat omistaan. Tarkoitus oli kirjoittaa asiasta ihan blogipostaus. Niin ja tämähän oli siis tammikuussa.

Idea oli ja meni ja postaus jäi tekemättä, mutta nyt Suomessa käydessäni muistin asian jälleen, kun yritin mahduttaa kättäni, lautasta ja mikrokupua minimaaliseen mikroon.

Amerikkalaisen apartmentin iso mikro ja uuni.

Äidilläni on mikro, joka on ihan sellainen peruskoko, ei mikään minimikro. Sen leveys on 44 cm. Meidän mikromme leveys on 75 senttiä! Niissä harvoissa kodeissa, joissa täällä Kaliforniassa olen käynyt, on ollut yhtä iso mikro, mutta hotelleissa olen nähnyt sellaisia pienempiäkin.

Uunimme leveys on sama 75 senttiä kuin mikronkin. Äitini uuni - joka sekin kokonsa puolesta edustaa ihan perinteistä suomalaisessa kodissa olevaa uunia - on leveydeltään 49 senttiä. Alan tulla siihen tulokseen, että suomalaiset mikrot ja uunit kuuluvat jonnekin nukkekotiin. ;)

No ei, vakavasti puhuen iso mikro ja uuni ovat aivan älyttömän hankalia. Mikron ovi on niin iso, että pitää siirtää omaa päätä syrjään, kun oven haluaa avata. Jos uuniin haluaa saada jotain, kurkottelu on aikamoista. Ja sitten kun sekä uuni että sen hemmetin luukun sisäpuoli on tulitulikuuma, on jo aika hankalaa. Olen jo kertaalleen saanut käsivarteeni pienen palovamman, koska kuuman luukun yli kurottaminen pienten patakintaiden kanssa on vain niin mahdotonta! (Onneksi pysyvää jälkeä ei ole jäänyt, vaikka vamma näkyikin ihossani ainakin pari kuukautta). Uunin luukku on niin iso ja ulottuu auki ollessaan niin pitkälle, etten ymmärrä, miten nämä ihmiset täällä eivät ymmärrä, että se on pieni riski, haha. En myöskään käsitä, miksi kukaan oikeasti tarvitsee näin isoa uunia. Ehkä niitä isoja kiitospäivän kalkkunoita varten?

Amerikassa ei harrasteta asuntoihin kuuluvia uunipeltejä, vaan tällaiset kuvassa näkyvät pikkupellit täytyy itse ostaa. Tästä ei ehkä ihan erotu, että pelti on aika mielettömän pieni näin isoon uuniin. Edit 16.10: Väitin, että peltejä menisi uuniin kaksi, mutta ei muuten menekään! Eli isoon uuniin mahtuu vain pieni pelti. Vuokia sentään menee useampi. 

Mikroomme liittyy muuten myös liesituuletin: liesituuletin on mikron alla ja siis osa mikroa. Ilmeisesti ei mikään harvinainen ratkaisu amerikkalaisissa kodeissa. Tämä liesituuletin on liesituuletin vain nimeltään - mitään muuta tekemistä liesituulettimien kanssa sillä ei mielestäni oikein ole. Se nimittäin vetää älyttömän huonosti. Sen paikka on myös sellainen, ettei hellalla (joka sekin luonnollisesti on valtaisa, koska uunikin on) olevista kattiloista lähtevä höyry osu likimainkaan sinne päin, missä liesituuletin on. Kuulun Facebookissa USA:n suomalaiset -ryhmään, jossa taannoin valiteltiin, mikä Amerikassa ärsyttää. Monia ärsyttivät juuri nämä huonot liesituulettimet. En siis ole ainoa, joka ei ihan tajua.

Tehottomuudestaan huolimatta liestituuletin pitää kyllä kovaa mekkalaa. Niin kovaa, että jos hellan vieressä seisoo, ei kuule mitään, mitä parin askeleen päässä oleva ihminen puhuu. Kokkaaminen muuttuu siis nopeasti aika epäsosiaaliseksi puuhaksi. Mutta toisaalta - aina jos haluaa sulkea korvansa puolison puheilta, voi vain laittaa liesituulettimen päälle ja ongelma on sillä hoidettu. :D

Mielenkiintoista on kyllä se, että silloin kun muutimme Suomesta tähän asuntoon, en oikeastaan kauheasti kiinnittänyt huomiota siihen, miten isoja mikro ja uuni ovat. Se oli vasta mieheni kollega, joka kunnolla sai minut havahtumaan tähän asiaan: kollega tuli työmatkalle Suomesta ja vilkaisi kerran uuniimme päin ja totesi: "On kyllä muuten ihan hemmetin iso uuni!"

Tänä lauantaina...

... kävin sijaistamassa tuttavani bodypump-tunnin 24HF:lla Fremontissa (noin 25 minuutin ajomatkan päässä meiltä, kun ei ollut ruuhkaa). Olen aina omistanut sellaisen 24:n jäsenyyden, jolla pääsee lähes kaikkiin 24:n saleihin, mutta olen käynyt ihan vain parissa. Nyt olen sijaistanut jo kahdesti sellaisilla saleilla, joissa en ole koskaan aiemmin käynyt, ja maanantaina on tulossa taas tunti ihan uudessa paikassa.

Tunnin jälkeen eräs nainen tuli kysymään minulta, mistä olen kotoisin. Noin 99 prosenttia niistä ihmisistä, jotka tulevat juttelemaan tunnin jälkeen, kysyvät joko heti alussa tai jossain vaiheessa keskustelua, mistä olen kotoisin. Alussa olin ihan apuanääihmiseteioovissiintajunneetsanaakaansiitämitämäoonhöpöttänyttunninaikanakunmunaksenttionniinkamalaapua, mutta sittemmin olen vähän rentoutunut ja ymmärtänyt, että osa kysyy varmaan ihan vain silkasta uteliaisuudesta - suomalainen aksentti kun nyt kuitenkin on aika erikoinen, eikä sitä kuule täällä paljon. Kun nainen kuuli minun olevan Suomesta, hän totesi arvanneensa asian ja osoitti sitten paitaansa, jossa oli suomen kieltä. Hän oli siis itsekin suomalainen. Kyllä toinen suomalainen aina toisen tunnistaa! Viimeistään siitä aksentista ainakin, haha...

Salin mikki ei muuten toiminut ja huusin koko tunnin ajan kurkku suorana. Ääneni on tässä jo hieman reagoinut siitä, että sitä on käytetty eri tavalla kuin ennen ja yksinkertaisesti ihan siitäkin syystä, että olen puhunut - ja huutanut, sen mikinkin kanssa :D - viime aikoina enemmän kuin pitkään aikaan. Tällaisesta mikittömyydestä ääneni ei oikein tykkää, ja nyt tuntuu vähän ikävältä kurkussa. Pitäisi mennä jonnekin äänenhallintakurssille ja opetella myös näyttämään ohjeita enemmän käsillä tällaisia mikittömiä tilanteita varten.

Ne 24:n salit, joissa olen itse aiemmin käynyt, ovat edustaneet kaikki samaa 24:n saliluokkaa, sellaista toiseksi ylintä luokkaa. Nämä minulle uudet paikat ovat olleet alempia luokkia, ja kutsunkin niitä nyrkkipajoiksi, kun ne ovat niin pieniä. Tuo logokin on ihan erilainen kuin se, mihin olen tottunut, ihmeen kasikytlukumainen. 

... kävimme kurkkaamassa naapuriin rakennettua uutta asuintaloa mieheni kanssa. Asuinkompleksiimme on ollut koko ajan rakenteilla uusi kolmas asuintalo ja nyt se on vihdoin avautumassa. Jo avoimia asuintaloja on ollut kaksi, ja nämä kaksi taloa jakavat keskenään yhteiset tilat, kuten kuntosalin, grillialueet, klubihuoneen, netti"kahvilan", elokuvateatterin ja uima-altaan. Uuteen kolmanteen taloon on onneksi rakennettu lisää yhteisiä tiloja, joita mekin saamme tulevaisuudessa käyttää, kunhan paikka avautuu lopullisesti. Nykyisille asukkaille järjestettiin tänään uuteen taloon pieni kierros, jonne lähdimme miehen kollegan innostamana. Näimme yhteiset tilat ja muutaman asunnon.

Oikealla meidän talo ja vasemmalla uusi talo, joka on jostain syytä väritykseltään täysin erilainen, vaikka kuuluu samaan kompleksiin.

Uuden asuintalon sisäpiha, josta löytyy uima-allas (pienempi kuin nykyisten kahden talon välissä oleva "meidän allas") ja ihmeellinen puttaus-golfrata.

Meidän asuintalosta löytyy sellainen noin 20 hengen elokuvateatteri. Uudesta talosta löytyy pieni, vain muutamalle pariskunnalle tarkoitettu teatteri, jota aletaan käyttää kuulemma enemmän romanttisiin elokuviin. Emme ole kertaakaan mieheni kanssa olleet asuinkompleksimme tarjoamissa leffailloissa, vaikka monesti olemme osallistumista miettineet.

Tämän uuden talon rakennustyömaalla muuten kuoli yksi työntekijä muutama viikko sitten. Siellä tapahtui jokin onnettomuus. Asiasta jaettiin jokaisen kotioveen ilmoitus. En tiedä, mitä tapahtui, mutta jotenkin minulla on sellainen fiilis, että kyseessä oli onnettomuus, joka oltaisin ehkä voitu estää, jos täällä olisi mitään käsitystä siitä, mikä on hyvä työturvallisuus... Noiden meksikolaismiesten, jotka rakennustyömailla työskentelvät, meno kun näyttää välillä sellaiselta, että melkein hirvittää.

Täkälaisissa asuinkomplekseissa on yleensä panostettu yleisiin tiloihin. Nykyisten kahden talo klubihuone on kohtalaisen simppeli, mutta uudesta talosta löytyy jo astetta mukavampi klubitila. Tilaa saa vuokrata itselleen, mutta se maksaa. Silloin, kun se on vapaana, siellä saa kyllä hengailla ilman maksua.

Uudesta talosta löytyy myös pokerihuone. Asuinpaikkamme on kahdesti järjestänyt pokeri-illan ja nyt sellaista varten on rakennettu ihan oma huone.

Yhdestä asunnosta, jossa kävimme, oli näkymä kotimme takana menevälle lenkkipolulle, jossa minäkin joskus todella harvoin käyn. Asuinkompleksimme on kuulemma lahjoittanut tuon asuintalon ja lenkkipolun välissä olevan maan San Josen kaupungille, ja kaupunki aikoo rakentaa siihen pienen puiston. Niin ja tuolla pusikossa asuu (tai ainakin jossain vaiheessa asui) joitakin kodittomia. Se on San Joseta se.

... kävimme mieheni kanssa yhdessä kenkäkaupassa, Designer Shoe Warehousissa (nimestään huolimatta sieltä ei löydy designer-kenkiä, vaan ihan tavallisia kenkiä joka lähtöön, tarkoitukseen ja tilaisuuteen). Menimme ostamaan miehelleni läpsyjä, mutta minä hävisin aika nopeasti omille teilleni ja mies-parka jäi yksinään ihmettelemään vaihtoehtoja. Minä olen tunnettu kenkäfriikki, mutta tällä kertaa tutkailin vain lenkkarivalikoimaa, sillä tarvitsen lisää kenkiä liikuntaan. Mies ilmestyi yhdessä vaiheessa viereeni ja totesi, että maailmankirjat ovat sekaisin, kun minä katson lenkkareita enkä korkokenkiä.

Lenkkarivalikoima ei tällä kertaa kyllä tyydyttänyt. Onneksi tiedän, mitä haluan ja mikä on kokoni siinä, mitä haluan, niin voin tilata Amazon Primesta ilman postituskuluja lenkkarit suoraan kotiovelleni.

Designer Shoe Warehousista löytyy aina alehyllyt, joista voi tehdä hyviä löytöjä. Kengät on aina jaoteltu koon mukaan. Ei tule siis sitä ongelmaa, että iskee silmänsä johonkin kivaan, ja sitten ei olekaan omaa kokoa (tosin aina koko voi silti olla väärä).

... söimme pitkän päivän päätteeksi All you can eat -sushipaikassa älyttömän hyvää sushia. Laadukkuudesta en tiedä enkä niin välitäkään, mutta hyvää oli! Valitettavasti konsepti vain toimi niin, että lähes kaikki rullat tulivat 6-8 palan annoksissa ja yksi ihminen sai tilata kerrallaan vain kolme eri annosta. Voi siis arvata, että kun kaksi ihmistä tilaa kolme 6-8 rullan annosta, siinä ei kauheasti kykene eri makuja maistelemaan.

Nämä me tilasimme ja joka ikisen palan söimme ihan kahdestaan. Sitten tilasimme vielä kaksi nigiriä kummallekin. Friteerattu sushi on muuten aika parasta! Hinta All you can eat -sushille oli noin $28/hlö (+ verot ja tippi) eli ei mikään ihan halpa. Toimii varmaan paremmin isommalla porukalla, kun on enemmän syöjiä ja kun saa maistella enemmän eri laatuja.

Alkuviikosta cxworx-koulutuksen jälkeen pelkäsin sitä, miten jaksan tällä viikolla ohjata maanantaista keskiviikkoon 7 tuntia liikuntaa. Olin iloinen, että loppuviikko oli vapaata. Sittemmin kuitenkin otin loppuviikkoon muutaman sijaistustunnin lisää. Kokonaissaldoni tälle viikolle oli 9,5 tuntia ohjaamista. Jos mukaan lasketaan vielä se, että ohjasin koko cxworx-tunnin mentorini tunnilla, niin 10 tuntia tuli täyteen. Ehkä alan pitää ennätyslistaa... Huomenna voisin kyllä mennä pitkästä aikaa jumppatunnille, jossa minun ei tarvitse itse ohjata!

Ja kyllä, mentorini kuvasi ohjaamani cxworx-tunnin, jonka ohjasin siis hänen tunnillaan eli en ollut töissä. Videosta tuli hyvä (mitä nyt mikki piti ihan kamalaa rätinää, mutta onneksi musiikki ja ääneni kuuluvat selvästi) ja lähetin sen Les Millsille arvioitavaksi. Vain neljä päivää koulutuksen jälkeen! Jaiks!