Kielikurssi, johon menin maaliskuun lopussa, päättyi tällä viikolla. Meillä oli viimeisen kerran kunniaksi nyyttärit. Suosituksena oli, että jokainen toisi jotain omasta maastaan. Joo niin varmaan, minähän en jaksa leipoa tai kokata edes itselleni saatikaan kasalle muita ihmisiä. :D Eikä täällä kaupoissa myydä mitään erityisen suomalaista, paitsi Pandan lakuja ja näkkäriä. Onneksi vanha ystäväni Ikea pelasti tästäkin pahasta. Ikeasta saa nimittäin pipareita. Tarpeeksi suomalaista, ajattelin minä, ja vein ne. Tekivät kyllä kauppansa. Itse asiassa vain pieni vähemmistö oli vaivautunut tekemään jotain itse, joten en edes tuntenut oloani laiskaksi. Suurin osa oli vain ostanut jotain amerikkalaista syötävää.
Mutta siitä kurssista siis... Jo alun alkaenhan oli selvää, että kielitaitoni on ehkä liian hyvä sille kurssille. Pääosa osallistujista oli aikuisia, jotka ovat opiskelleet englantia vasta vähän aikaa. Suomalainen peruskoulu ja lukio antavat tolkuttoman hyvän lähtökohdan, eikä kouluenglantini ollut edes huono (nimimerkillä eximia kirjoituksista). Välillä todellakin ihmettelin, miksi ihmeessä olen tunkenut itseni tuollaiselle kurssille.
Oma tavoitteeni kurssille oli se, että saisin madallettua kynnystä englannin puhumiseen. Jokaisella tunnilla keskustelimme pienissä ryhmissä erinäisistä aiheista, joten puhumaan pääsi. Ongelma oli kuitenkin se, että osa muista oppilaista ei osannut puhua vielä kovinkaan hyvin englantia, joten keskustelu ei ollut ihan niin sujuvaa ja vilkasta kuin olisin halunnut. Lisäksi lähes joka tunti sisälsi kuuntelutehtäviä, mistä en hirveästi pitänyt. Nämä kuuntelut sinänsä olivat ihan kivoja, mutta kerran kuuntelu olisi riittänyt minulle. Valitettavasti nauhat kuunneltiin kuitenkin yleensä 2-3 kertaa ja joskus opettaja vielä luki lauseita ääneen jonkun oppilaan pyynnöstä. Vähempikin kyllästyttää.
Opin kurssin aikana joitakin uusia sanoja, joita en ollut koskaan kuullutkaan, ja myös asioita Amerikasta. Tunneilla olemme puhuneet mm. tippauksesta, USA:n oikeuskäytännöistä, kerjäämisestä ja juhlapyhistä.
Miten lopullisen tavoitteeni kanssa sitten kävi? Niin ristiriitaiselta kuin tämä ehkä kuulostaakin, sain kurssin kautta vahvistusta siihen käsitykseen, että kielitaitoni on ulkomaalaiselle maahanmuuttajalle hyvä, mutta siitä huolimatta en saanut itsevarmuutta omaan puhumiseen. Tai no, ehkä vähän kuitenkin.
Vieraan kielen puhuminen jonkun kanssa on aina hyvää harjoitusta. Voi kuitenkin olla, että jos oma kielitaito on hyvä muttei vielä varma ja vakaa, puhuminen kieltä huonosti osaavan kanssa ei välttämättä olekaan aina niin hyvä juttu. Huomasin muutaman kerran sanovani asioita eritavalla ja helpommin kuin olisin sanonut, jos tietäisin vastapuolen osaavan englantia hyvin. Puhuin kurssilla olevan saksalaisen au-pairina toimivan tytön kanssa ja hän kertoi, että hänen puhumisensa ja ääntämyksensä on joka tunnin jälkeen huonompi kuin muulloin ja kestää pari tuntia toipua takaisin. Hän asuu amerikkalaisessa perheessä ja puhuu siis päivittäin paljon natiivien kanssa. Hän kärsi tunneilla samasta kyllästymisestä kuin minäkin.
En kuitenkaan kadu, että osallistuin kurssille. Vaikka kielitaitoni ei parantunutkaan erityisesti, sain kuitenkin tavattua ihmisiä ja puhuttua - unohtamatta sitä, että tutustuin naapuriini! Ihmisten tapaaminen oli mielenkiintoista, koska porukka oli niin monikulttuurinen. Ihmisiä oli Aasiasta, Lähi-Idästä, Meksikosta ja Etelä-Amerikasta. Minun ja saksalaisen tytön lisäksi Euroopasta oli yksi valkovenäläinen ja yksi ukrainalainen.
Koska kurssi on ohi, minulla ei ole nyt mitään pakollista menoa minään päivänä. Olen vähän vilkuillut, mitä ilmaisia English as a second language -keskustelukursseja kirjastot tarjoaisivat kesällä. Yksi keskustelukurssi vaikutti lupaavalta, mutta se on perjantaisin siten, että pitäisi autoilla ruuhka-aikana, mitä ei hullukaan vapaaehtoisesti halua tehdä. Muitakin vaihtoehtoja toki on. En vain ole ihan vakuuttunut siitä, viitsinkö enää mennä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti