maanantai 31. lokakuuta 2016

Halloweenia

Meidän Halloween-viikonloppu meni flunssan parissa. Olen puolen vuoden sisään jo kolmannen kerran flunssassa, mistähän ikävästä ongelmasta sekin kertoo... Molemmat edelliset kerrat ovat olleet matkustamisen aikana tai jälkeen, nyt mieheni taisi tuoda flunssan Arizonassa käydessään ja se tuli sitten minullekin.

Saimme viime vuoden tapaan kutsut lauantaisiin Halloween-juhliin, mutta valitettavasti jouduimme jättämään ne sairastelun takia väliin. Meillä oli asut ja tilpehöörit valmiina, mutta käyttämättä siis jäivät. Onpahan ensi vuodeksi valmiina, joten toivottavasti tulee kutsu jonnekin silloin.
Huvittavin asu, johon tänä vuonna törmäsin: Progressive-nainen. Ei varmaan aukea niille, jotka eivät asu USA:ssa, mutta Progressive on vakuutusyhtiö täällä, ja niiden mainoksissa on usein tällainen nainen. Aika hyvä mainoskikka tämä!
Viime vuonna metsästimme asut päivää ennen Halloweenia. Tänä vuonna olimme liikkeellä ajoissa, jotta valinnanvaraa ja kokoja olisi enemmän jäljellä. Valmiita asuja etsiessä ei kannata pitää kukkahattua liian tiukasti päässä, sillä muuten voi alkaa suututtaa. Naisille kun tuntuu olevan tarjolla asuja pitkälti vain kategoriassa sexy. Oli sitten kyse hipistä, sairaanhoitajasta, lääkäristä, antiikin roomalaisesta, vangista tai vaikkapa siitä Nintendon Mariosta, asut ovat mallia seksikäs. Esimerkiksi näin:
Miesten asuun on käytetty niin paljon kangasta, ettei naisten asuun enää riittänyt. Tässä naisen asussa on kyllä muuten harvinaisen peittävä kaula-aukko.
Minä ostin asun, jossa puvun ylin nappi oli feikkinappi eikä mennyt kiinni. Pukua ei siis saanut edes kiinni sillä tavalla, etteikö rintavarustus näkyisi. Minä totta kai olisin tuunannut omaani vähän. Etenkin, koska asun mukana ei tullut kansikuvassa olevan mallin silikonivarustusta.
Kunnon koristeet omaan pihaan?
Täytyy kyllä taas todeta, että on tämä Halloween iso juttu täällä. Halloween-krääsää ja -asuja myyviä pop up -kauppoja on auennut ympäriinsä, ja keskimäärin valmiina ostettu Halloween asu maksaa useamman kympin. Toki asut voi tehdä itsekin, jos olisi sellainen kätevä emäntä. Myös koristeita on tyrkyllä joka lähtöön jokaisessa kaupassa, ei vain aiheeseen liittyvissä putiikeissa, ja niilläkin on hintaa. Me ostimme tänä vuonna elämämme ensimmäisen Halloween koristeen, koska oli pakko, kun näin sen:
Aivan paras! Valo ei kuulu koristeeseen, se on heijastettu taskulampulla vain tunnelmallisen kuvan luomista varten.
Jos ei ole vielä tullut selväksi, rakastan mäyräkoiria kaikissa mahdollisissa muodoissa! Tätäkin voisin pitää esillä vaikka vuoden ympäri.
Jos tykkää ääniefekteistä ja liikkuvista koristeista, tämä olisi oiva etupihalle: susi liikkui ja örisi. Ei kovin pelottava, lähinnä huvittava. 
Minulla oli pieni asuidea myös tämän Halloween-päivän tunneilleni, mutta skippasin aamun tuntini flunssan takia (sain sijaisen) ja kävin ohjaamassa vain päivän toisen tuntini, enkä jaksanut panostaa siihen yhtään ylimääräistä. Ensi vuodeksi on siis todellakin kaikki valmiina.
Koristeiden lisäksi on tarjolla Halloween-aiheisia ruokia ja herkkuja. Jos söisin muroja, Boo Berry, Count Chocula tai Halloween Crunch olisi saattanut maistua.
Kahtena viime vuotena olemme käyneet katsomassa ihmisten pihoilleen laittamia koristeita ja vähän myös Trick or Treat -meininkiä, mutta ne on jo sen verran nähty, ettei nyt tänä vuonna jaksettu lähteä. Ehkä taas ensi vuonna.
Naapurimme oli laittanut karkkeja haluaville ja keppostelijoille esille karkkeja pieneen kurpitsapurkkiin ovenkahvaansa. Lapussa lukee, että ota karkkia ja hyvää Halloweenia. En tiedä, kuinka paljon meidän suljetussa asuinkompleksissa käy lapsia. Oveen olisi pitänyt laittaa lappu, jos lapset ovat tervetulleita, eikä meillä ollut lappua, koska ei ollut karkkejakaan, joten kukaan ei luonnollisestikaan tullut. Yksi kiljuva lapsi juoksi käytävällä yhdessä vaiheessa, mutta muutoin ei ole näkynyt eikä kuulunut mitään. Tällaisessa kompleksissa asuessa taitaa siis pitkälti missata tämän amerikkalaisen ilmiön.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Tällä viikolla olen...

... nauttinut elämäni ensimmäistä kertaa Valiumia.
Yksi pieni pilleri, hinnalla $1.98 vakuutuksen korvauksen jälkeen. Purkin kyljessä ilmoitus siitä, ettei lääkkeen kanssa saa nauttia greippiä. En nauttinut, mutta pillerin vedin ja täytyy kyllä sanoa, että Valiumin vaikutus oli aika plaah. Toisaalta annos oli kyllä hyvin pieni.
... maannut 35 minuuttia magneettikuvausputkessa kamalaa mekkalaa kuunnellen. (Miksi sellaisesta laitteesta ei ole voitu tehdä vähän äänettömämpää...?)

... saanut kuulla, ettei kurkussani näy yhtään mitään erikoista edes magneettikuvissa, mutta onpahan nyt kuvat hei.

... köyhtynyt 4-numeroisen summan verran magneettikuvauksen takia. Tai no, lasku ei ole vielä tullut, joten elättelen hiukan toivoa siitä, että olisin saanut lukuisten puheluiden jälkeen selville sen hinnan, joka tulisi maksaa, jos deductibles (omavastuuraja) ei ole täynnä. Tuo raja minulla on nimittäin jo täyttynyt. Toivossa on hyvä elää, mutta pahoin pelkään, että olen saanut juuri oikean hinnan.

... kuullut, että minun kannattaisi jälleen hakeutua yhdenlaisen erikoislääkärin luokse, tällä kertaa gastroenterologin luokse. Ehkä ääniongelmieni syitä löytyy kurkkua alempaa vatsasta ja ruoansulatuksesta...?

... juhlinut hääpäivää aviomieheni kanssa. Takana 3 vuotta avioliittoa, mutta 12,5 vuotta yhteistä taivalta.
Hääpäivänä pihvejä, jotka olisivat voineet olla esillä vähän kauniimmin. Kuten Teemu Selänteenkin raflassa, menin visusti sillä linjalla, että mac and cheese sopii hyvin lisukkeeksi pihvin kanssa. Toimii. 
... todennut, että Selanne Steak Tavern oli vain huono, kun ei huomioinut etukäteen ilmoitettua merkkipäivää mitenkään. San joselainen kallis pihvipaikka huomioi hääpäivän sekä ilmaisella kuohuviinillä että pienellä, jälkiruoan yhteydessä tuodulla herkulla. (Siitä oikeasta jälkkäristä piti siis maksaa.)
Kyllä meitä muistettiin.
...  todennut, että "hei, mullahan on vapaapäivä keskellä viikkoa, voin mennä sijaistamaan jumppaa!" ja käyttänyt arkivapaapäiväni pumppitunnin sijaistamiseen. Tunti oli Googlella, jonne päätin vapaapäivänäni mennä, koska työnantaja maksaa siellä ohjaamisesta pikkaisen enemmän kuin muut työnantajani muualla maksavat.
Kävin itselleni aivan uudella Googlen alueella ja siellä oli koriskenttä. 
... käynyt kolmannen kerran kampaajalla USA:ssa. Ensimmäinen kertani oli todella kallis ja huono, jopa valittamisen ja korjausleikkauksen jälkeen ja toinen kertani siedettävä, muttei sellainen, jonka haluaisin toistaa. Tästä kolmannesta kerrasta jäi hyvä mieli, mutta työn jäljestä osaan sanoa vasta, kun olen pessyt hiukseni ekan kerran. Hintaa oli toki taas kohtalaisesti, pesu ja leikkaus (pelkkä pitkien hiusten tasoitus) $75 + tippi $15. Toisaalta kävin Turussa paikassa, jossa hinta oli samaa tasoa, joten ei voi valittaa.

... kuullut, etten saisi pestä hiuksiani joka päivä, en edes joka toinen päivä, vaikka hikoilen sielunikin ulos joka päivä jumpatessani. Vedellä huuhtelun pitäisi riittää ja olla shampoota terveellisempi vaihtoehto päänahalle. Jos siis kuontaloni jatkossa haisee pahalle, syyttäkää kampaajaa!

... saanut DMV:ltä sen kauan odotetun kirjeen siitä, että ajokorttini voimassaoloaika on umpeutumassa ja että minun pitää toimittaa tositteet siitä, että saan jatkossakin oleskella tässä maassa uuden ajokortin saadakseni.

... jonottanut 40 minuuttia DMV:n Legal Presence -osaston asiakaspalveluun ja saanut luvan faksata heille tositteeni, jotta he voivat tsekata laillisen maassaolostatukseni ja myöntää minulle uuden ajokortin kiireellisenä. Jos toimisin, kuten DMV:n kirjeessä kehotetaan ja postittaisin hakemuksen sinne yleiseen paikkaan, mihin kaikkien ajokorttihakemukset menevät, en saisi uutta korttia varmaan kuukausiin.

... käynyt yhden lähettifirman toimipisteessä faksaamassa asiakirjani DMV:lle ja todennut, että jopa faksit toimivat tässä maassa paljon hitaammin kuin Suomessa. ;) Toisin kuin mieheni, jonka mielestä faksaaminen on naurettavaa ja vanhanaikaista ja kertoo paljon usalaisesta byrokratiasta, minä olen käyttänyt Turussa asuessani faksia lähes joka työpäivä ja pidän sitä ihan kätevänä vehkeenä. Tai siis pidin, kunnes tajusin törmänneeni amerikkalaisessa lähettifirmassa maailmaan hitaimpaan faksiin, josta mieheni olikin jo etukäteen varoitellut. Kyllä Turun kaupungin faksit vain toimivat rivakasti, haha.
Joidenkin mielestä vanhanajan jäänne, minulle aika arkipäiväinen vekotin. Faksaaminen lähettifirmassa on muuten kohtalaisen hintavaa. 
... ihmetellyt, miksi Kaliforniassa yhtäkkiä sataa monena päivänä. Nyt on vasta lokakuun loppu!

... kummastellut, miten nopeasti pienikin sade alkaa muuttaa kuivia kukkuloita keltaisesta vihreäksi. Alla esimerkki, kuvat täysin samasta paikasta otettu:
Kaksi viikkoa sitten...
Tänään!?

maanantai 24. lokakuuta 2016

Delawaren kautta Baltimoreen, MD

Palataanpa hetkeksi vielä meidän itärannikkolomaamme. Luonnoksissani on reissusta lähtien olleet lähes valmiina postaukset Baltimoresta ja Washington D.C.:sta, mutta en ole saanut aikaiseksi luonnostella niitä loppuun ja julkaista. Tässä nyt Baltimoresta.

Kun joskus mietin, mitä kaupunkeja haluan sisällyttää East Coast -lomaamme, Baltimore tuli esiin. En edes enää muista miksi. Varmaan vain luin siitä matkaoppaasta ja olin, että "hei, Baltimoressa voisi olla kiva käydä!" Päätimme siis viettää siellä yhden yön Philadelphian ja D.C.:n välillä.

Philadelphiasta ajoi Baltimoreen noin 1,5 tuntia eli matka ei ole pitkä. Me kuitenkin lähdimme kiertämään Delawaren osavaltion kautta, jotta voisimme vetää viivan myös sen osavaltion ylitse. Kyllä osavaltiolista kasvoi tämän reissun aikana!

Delaware on USA:n toiseksi pienin osavaltio ja tunnettu siitä, ettei siellä ole sales taxia, eli hintoihin ei lisätä myyntiveroa päälle. Ostareita siellä tuntuikin riittävän. Me pysähdyimme eräässä outletissa, koska mieheni tarvitsi uudet kengät. Minun kokemukseni mukaan sales tax on usein jotain 7-9 prosentin luokkaa osavaltiosta ja kaupungista riippuen eli ei paljoa, mutta toki on kivempi, kun sitä ei tarvitse maksaa ollenkaan. Kerrankin lopullinen hinta oli se, mitä hintalapussakin lukee - aivan kuin Suomessa siis (mitä nyt sillä erotuksella, ettei mitään veroa tarvinnut maksaa, haha). Joissakin osavaltioissa ja kaupungeissa USA:ssa sales taxia ei tule välttämättömyyksiin, kuten vaatteisiin, kunhan hinta on alle tietyn rajan, mutta valitettavasti Kalifornia ei kuulu näihin paikkoihin.
New Hampshire ei kuulunut niihin osavaltioihin, joissa tämän reissun aikana kävimme, mutta vuokra-automme oli rekisterin mukaan sieltä. Osavaltioilla on omia sloganeita ja joskus niitä näkyy autojen rekkareissa. New Hampshiren slogan on näköjään niin loistava, että oli pakko ottaa kuva: Live free or die! Voisiko olla enää yhtään amerikkalaisempi?!
Pysähdyimme ostarin lisäksi kahdessa pienessä Delawaren kaupungissa, Wilmingtonissa ja New Castlessa. Kun laitoimme navigaattoriin osoitteeksi pelkän Wilmingtonin, navi ohjasi meidät kujille, joissa emme olisi uskaltaneet nousta ulos autosta. Kaduilla olevat ihmiset kääntyivät katsomaan meidän autoamme ja meitä siellä sisällä ja tuijottivat vielä peräänkin - hämmennys oli siis molemminpuolista. Piilaaksossa asuessa asuu kyllä sellaisessa lintukodossa, että tällainen Yhdysvaltojen huono-osaisuus jää täysin näkemättä. Ehkä kerran East Palo Altoon eksyessämme on ollut sellainen olo, ettei autosta uskaltaisi tulla pois, mutta muutoin harvoin sellaista fiilistä tulee. Mitä nyt East San Josessa on vähän outoa, vaikka enpä minä siellä ole käynyt kuin kahdesti.

En tiedä, millainen paikka Wilmington on (paitsi että Wikipedian mukaan se on yksi niistä USA:n kaupungeista, joissa on asukaslukuun suhteutettuna suurin määrä HIV-tartuntoja - kuulostaa siis mukavalta mestalta, eikö?), sillä me luovuimme mystisillä kujilla suunnitelmastamme ja jatkoimme matkaa todella nopeasti menemättä edes kaupungin keskustaan. En vieläkään tajua, miksei osoite "Wilmington" ohjannut downtowniin, vaan keskelle niitä kujia. Tai no ehkäpä mystiset kujat olivat se todellinen Wilmington.
Delawaressa, New Castlessa.
New Castle sen sijaan vaikutti söpöltä pieneltä paikalta, mutta emme sielläkään olleet varttia pidempään.
En muista, mikä rakennus tämä New Castlessa oli, mutta Euroopan maiden lippuja siellä liehui. 
Delawaresta kesti noin tunnin Baltimoreen, Marylandin osavaltioon. Baltimoressa noin 60 prosenttia asukkaista on tummaihoisia - vai onko poliittisesti korrekti termi African American? -  ja fiilis siellä oli täysin erilainen kuin muissa kaupungeissa, joissa tällä reissulla olimme. Kaupungin ilme oli monikulttuurisempi, mutta toisaalta myös paljon ränsistyneempi. Baltimorella on (ainakin ollut) tietynlainen maine rikollisena kaupunkina, ja tilastollisestikin rikollisuus siellä on ollut yli Yhdysvaltojen kaupunkien rikollisuuden keskiarvon. Baltimore on ilmeisesti yrittänyt viime vuosien varrella parantaa ilmettään ja mainettaan, mutta maine on ja pysyy: ennen reissuamme kaksi eri amerikkalaista ihmistä totesi minulle, että kannattaa olla varovainen, jos kuvittelee menevänsä Baltimoreen turisteilemaan. Epäilen heidän kyllä olleen vain ennakkoluuloisia.
Meidän hotelli oli rakenettu vanhan pankin rakennukseen ja sinne oli jätetty kaikkia pieniä yksityiskohtia, kuten esimerkiksi tämä holvi.
Hotellihuoneessamme oli kaksi telkkaria, koska no, pitäähän telkkareita olla. Toinen osoitti sängylle, toinen sohvalle.
Meillä oli kaupungissa aikaa vain yksi iltapäivä ja ilta sekä aamu, mikä oli kyllä tarpeeksi. Heitimme kamat hotellille päivällä, kun saavuimme, ja lähdimme kävelemään ranta-alueelle. Baltimore on tuntunut panostavan turisteihin: ranta-alueelle on rakennettu kauppakeskuksia, ravintola-alue ja pari "museota" (ainakin akvaario ja Ripleyn Usko tai älä -museo löytyivät). Yhden toimistorakennuksen 27. kerrokseen on perustettu näköalapaikka, koska totta kai jokaisessa kunnon isossa kaupungissa on oltava turisteille paikka, josta pällistellä pilvenpiirtäjiä ja maisemia. Tämä turistialue vaikutti vähän väkisin tehdyltä ja sliipatulta.
Näköalapaikka oli tuossa tornissa.
Näköalapaikalla oli 9/11 WTC-iskujen muistomerkki ja näyttely ja ikkunaan oli kirjailtu iskussa kuolleiden nimet. Ihan kaunis idea, mutta esimerkiksi mieheni oli juuri sen pituinen, että teksti oli hänen silmiensä korkeudella, kun hän yritti katsella maisemia. 
Baltimoren turistiranta-aluetta.
Luimme, että vesi Baltimoren rannassa on todella saastunutta ja likaista ja olihan se. Hyi! Yritin kysellä näköalapaikan työntekijältä, onko tuo saastetta, mutta hän vain selitti jostain ötököistä. Hän tuntui olevan siinä käsityksessä, että ötökät saavan aikaan tuon selvän lian...
Kävelimme tältä alueelta Littely Italyyn, joka oli ränsistynyt pieni kadun pätkä, jossa ei ollut ketään. En kyllä tiedä, miksi siellä nyt ketään olisi ollutkaan keskellä syyskuun arkipäivää. Varmaan iltaisin joku ravintola on ehkä aukikin.
Littely Italyn ränsistyneellä reunalla.
Little Italyn vieressä on vanha historiallinen alue Fells Point, josta löytyy jälleen mukulakivikatuja ja punaisia tiilitaloja, aivan kuten näistä kaikista kaupungeista, joissa nyt tällä reissulla kävimme. Fells Pointissa oli selvästi myös elämää: ravintoloita ja kauppoja. Todella hiljaista siellä kyllä oli - turisteja näkyi vain muutamia tähän aikaan vuodesta ja moni paikka vaikutti olevan kiinni. Suurin osa kaduista oli tyhjiä.
Fells Point, Colonial Maritime Community, jonka on perustanut kukas muukaan kuin eurooppalainen uudismatkaaja. Itärannikkoreissun aikana tuli kyllä konkreettisesti selville, miten kaiken ovat perustaneet eurooppalaiset, jos sitä ei jo aiemmin tiennyt, haha. 
Onko Under Armour suosittu urheiluvaatemerkki Suomessa? Täällä on. Sen päämaja on Baltimoressa, tuolla lätäkön toisella puolella. 
Mietimme jonkin aikaa, menisimmekö kävelemään ympäriinsä jonnekin, mutta kun Fells Pointista lähti, olimme kohta alueella, jossa pistimme pahasti silmään ihonvärimme vuoksi. Mitään katseltavaa siellä ei ollut, vain ränsistyneitä rakennuksia. Kävelimme siitä sitten takaisin hotellillemme, joka sijaitsi downtownin liepeillä. Kello oli seitsemän illalla, eikä alueella liikkunut paljon ketään. Kävely ei siis tuntunut erityisen mukavalta. Baltimoren maine oli tainnut saada minusta otteen...? Olen selvästi itsekin ennakkoluuloinen.
Tämäkin oli joku turisteille rakennettu viihdealue, joka oli täysin kuollut syyskuussa arki-iltana. 
Kiintoisaa oli, että tämän pienen kävelyiltapäivän aikana törmäsimme kolme kertaa vartijoihin, jotka pyöräilivät ympäriinsä alueilla. Jokainen heistä tervehti meitä kohteliaasti ja kysyi, onko kaikki hyvin. Kiinnitin huomiota keskusta-alueella myös pariin kylttiin, joissa ilmoitettiin alueella olevan videovalvonta "to enhance your safety". Reissumme aikana näimme enemmän vartijoita ainoastaan D.C:ssa Valkoisen talon edessä. :D Ehkä Baltimoreen kohdistuvat fiilikset eivät siis ole vain ennakkoluuloa..?

Seuraavana aamuna kävimme kiertämässä pari korttelia downtownissa ja johan oli elämää tullut. Ei mikään suuri suurkaupungin fiilis, mutta jonkin verran kuitenkin. Tuli vähän San Jose mieleen, sillä San Josenkin keskusta kuolee virka-ajan jälkeen ja puistoissa hengaa vain outoja tyyppejä. Mitä nyt sillä erotuksella, että Baltimoressa oli sata kertaa enemmän suurkaupungin fiilistä kuin San Josessa koskaan, vaikka San Jose on asukasluvultaan paaaaljon suurempi.
Kaupungintalo. Puistossa hengasi pari ihme tyyppiä, varmaan kodittomia, missä vaiheessa sanoin miehelleni ääneen ajatuksen, joka oli jo aiemmin tullut mieleeni: "Tää on ihan kuin San Jose."
Kävimme katsomassa myös Baltimoren Washington Monumentin. Valitettavasti se on auki vain viikonloppuisin, joten emme päässeet kipuamaan ylös. Me missasimme tällä reissulla kaikki Washington Monumentit, sillä emme päässeet myöskään D.C:n monumenttiin, koska se oli suljettu hissin korjaustöiden vuoksi.
Siellä se monumentti on.
Ja tällainen se on läheltä. Totta kai huomattavasti pienempi kuin D.C.:n vastaava.
Baltimoren visiittimme päätimme Federall Hill -puistoon, josta oli hienot näkymät kaupunkiin. Näkymät olisivat varmaan olleet kivat illalla pimeällä, kun kaupungin valot loistavat, mutta en kyllä olisi uskaltanut nousta ylös kukkulalle ja hengailla jossain puistossa pimeällä. En uskaltaisi tehdä sitä San Josessakaan.
Näkymät Federal Hilliltä.
Enempää aikaa emme Baltimoressa viettäneet, eikä kyllä tullut sellainen olo, että siellä mitään muuta olisi ollutkaan, koska museot eivät kiinnostaneet. Uskon, että kesäaikaan alue on kiva ja enemmän kiintoisa, mutta nyt oli niin hiljaista turistirintamalla, että tuli lähinnä sellainen olo, mitä ihmettä me Baltimoressa teemme. Oli kuitenkin kiva päästä näkemään ja nyt voi sanoa käyneensä! Täytyy kuitenkin sanoa, että visiitti oli niin lyhyt, etten tosiaan voisi tämän perusteella ottaa minkäänlaista kantaa siihen, tuntuuko kaupunki turvalliselta vai ei.
Blue crab on baltimorelainen herkku. Emme maistaneet, koska ei ollut nälkä mennä mihinkään kunnon ravintolaan syömään. 

lauantai 22. lokakuuta 2016

Weekend full of AIMs

Kesällä osallistuin Les Millsin BODYATTACKIN® Advanced Instructor Training Module 1:een (AIM1). Tänä viikonloppuna vuorossa on sama koulutus BODYPUMPPIIN® ja CXWORXIIN®.
Viikonloppuni ohjelma tiivistettynä.
Kunnianhimoinen ja työntäyteinen viikonloppu siis. Koulutus pumpin osalta on jo ohi, se oli tänään lauantaina. Lihakseni ovat väsyneet ja aivoni sekaisin kaikesta informaatiosta. Nyt on muutama tunti aikaa nukkua, sitten homma uudestaan cxworxin kanssa. Les Mills -elämä on rankkaa, mutta hauskaa ja palkitsevaa!

Toivottavasti siellä ruudun toisella puolella nautitaan viikonlopusta vähintään yhtä mukavalla tavalla! ;)

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

USCIS yllätti taas nopeudellaan, Vol 2.

Monet USA:ssa asustelevat suomalaiset valittelevat USCIS:n (U.S. Citizenship and Immigration Services) hitaudesta erinäisissä lupa-asioissa, ja totuus taitaa olla se, että pulju on harvinaisen hidas. Kesällä se kuitenkin käsitteli mieheni työluvan jatkon hämmästyttävän nopeasti, ja nyt minun työlupani jatko tuli vielä nopeammin.

Lähetin hakemukseni USCIS:een elokuun lopussa. USCIS vastaanotti sen 31.8. Ja arvatkaapas milloin uusi työlupa myönnettiin - syyskuun 23. päivä. Meni siis alle 4 viikkoa! Joskin itse kortti tuli vasta viime viikolla, päätös kyllä tuli heti syyskuussa myöntämisen jälkeen. Olin jo vähän huolissani, minne kortti on kadonnut, mutta onneksi se tuli.

Mieheni työlupa myönnettiin tasan 4 viikossa, mutta nyt USCIS pisti paremmaksi. En ole koskaan kuullut näin nopeasta toiminnasta. Virallinen käsittelyaika on maksimissaan 90 päivää, 3 kuukautta (mutta joskus myös pidempi). Tosin työlupien uusintojen hakemukset taitavat yleensä mennä nopeammin käsittelyyn kuin ensimmäisten työlupien hakemukset. Ja minun edellinen työlupani myönnettiin kesäkuussa. Ehkä toiminta oli näin nopeaa nyt sen takia, että edellisestä kerrasta oli vain se pari kuukautta.

Nyt työlupani on voimassa tasan kaksi vuotta: lupa umpeutuu syyskuussa 2018. Olisi vissiin pitänyt hakea lupaa vähän myöhemmin, sillä mieheni työlupa umpeutuu marraskuussa 2018. En kuitenkaan olettanut USCIS:n olevan näin nopea. Minkäs sille enää voi. Toivotaan, että Green Cardit ovat kädessä tuohon mennessä. Toisaalta jos eivät ole, meidän täytyy muuttaa takaisin Suomeen, joten siinä vaiheessa on varmaan se ja sama, saanko työskennellä viimeisten viikkojen aikana.

Minun pitää nyt siis jälleen olla yhteydessä kaikkiin työnantajiini, jotta voin antaa uuden työlupakorttini tiedot. Se oli viimeksi aikamoinen prosessi, sillä homma vaatii henkilökohtaisen käynnin ja lomakkeen täyttämisen. Tosin jostain syystä yhden työnantajan kohdalla tämä onnistui ilman henkilökohtaista käyntiä: lähetin kopion kortistani sähköpostilla, mikä on varmasti kaikkien sääntöjen vastaista, mutta se oli HR-osaston idea ja tykkäsin siitä, koska en jaksaisi ajella kaikenlaisiin kaupunkeihin täyttelemään kaikenlaisia papereita kerta toisensa jälkeen.

Byrokratia ei muuten lainkaan ole tältä erää ohi: seuraavaksi on vuorossa ajokortin uusinta. Ajokorttini umpeutuu joulukuussa. DMV (Department of Motor Vehicles) ei vielä ainakaan toistaiseksi ole lähettänyt minulle kirjettä siitä, miten toimia, vaikka yleensä pulju sellaisen lähettää ennen uusimisajankohtaa (mitä nyt tiedän myös ihmisiä, joille sellaista ei koskaan ole tullut...). Mieheni sai omansa pari kuukautta ennen kuin hänen korttinsa umpeutui. Odotan kirjettä nyt joka päivä, sillä DMV on ehkä USCIS:takin hitaampi, eikä uutta ajokorttia todellakaan noin vain tule parissa kuukaudessa. Tai ei ainakaan miehelleni tullut. DMV:lle on turha soittaa, ne sanovat varmaan vain, että odota kirjettä. Kaiken lisäksi DMV:n perusasiakaspalveluosasto ei edes voi auttaa tällaista mamua, vaan minun pitää olla yhteydessä sinne maassaolostatuksia käsittelevään yksikköön, jonka kanssa miehelläni on paljon kokemusta. Jos kirjettä ei pian kuulu, ei varmaan auta kuin soittaa.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Kun sataa, kukaan ei mene ulos

Olen jo aiemminkin kertonut täällä, miten kalifornialaiset eivät halua mennä ulos silloin harvoin, kun sataa vettä (eli siis vähän tihkuttaa). Eilen sain taas kokea tämän.

Koko viikon ajan lehdet kirjoittivat juttuja siitä, miten perjantaina ja viikonloppuna tulee "myrsky". Näin jo yli kaksi vuotta täällä asuneena tiedän, että kalifornialaisille myrsky tarkoittaa vain sitä, että tulee vähän vettä, juuri sillä tavalla tihkuttamalla. Koska nyt kyseessä oli kuitenkin syksyn ensimmäinen pidempiaikainen kunnon sade, piti olla hiukan varuillaan. Teistä tulee täällä nimittäin helposti liukkaita ensimmäisen sateen jälkeen. Kun puoleen vuoteen ei sada vettä, teille kertyy kaikenlaista pölyä, saastetta ja muuta, mikä sitten aiheuttaa ekan kastumisen jälkeen helposti liukkautta.
Jostain syystä aina silloin, kun täällä sataa, minulle tulee vähän kotikoti-ikävä eli ikävä Suomeen.
Meillä käytiin torstaina illalla kotona mielenkiintoinen keskustelu, kun hiukan panikoin sitä, miten työmatkani mahtaa sujua perjantaina ruuhka-aikana, jos sataa. Mieheni ilmoitti, että minun pitää ottaa uudempi automme, koska vanhassa autossamme on niin kuluneet renkaat, ettei sen kanssa voi lähteä sateeseen. Tai siis minä en kuulemma voinut. Hän kyllä lähti, koska hän "ajaa varovasti". Ilmeisesti minä sitten en aja varovasti, haha. Toisaalta mieheni työmatka kestää noin vartin eikä mene motaria. Ja minun perjantaihini kuuluu ajo San Josesta Mountain Viewiin aamulla ruuhka-aikana ja paluu San Josehen ja sitten taas myöhemmin iltapäivällä ajo uudelleen Mountain Viewiin Googlelle ja paluu kotiin San Josehen illan ruuhka-aikana. (Tykkään perjantaistani, enkä antaisi yhtäkään tuntiani pois, mutta nuo ajamiset ovat kyllä aika huvittavia.)

Perjantaina aamulla ei vielä satanut, mutta liikenne oli niin kevyttä, että minua ihmetytti. Olin perillä melkein varttia nopeammin kuin yleensä. Tunnilleni Mountain Viewssa tuli lopulta yhtä paljon porukkaa kuin yleensäkin, mutta ihmiset tulivat myöhässä ja ennen kuin he tulivat, olin ihmetellyt jo paikalla olevien osallistujien kanssa, missähän kaikki muut ovat. Yksi osallistuja totesi: "It's going to rain today, you know, so people are probably staying home."

Myös seuraavalla tunnillani San Josessa oli yhtä paljon porukkaa kuin aina ennenkin, mutta tuntiani seuraava tunti kärsi selvästi pienestä osallistujapulasta. Tässä vaiheessa jo satoikin vähän. Kun sanoin tunnin ohjaajalle huomanneeni aamulla toisella kuntosalilla ja liikenteessä, miten oli hiukan hiljaista, hän totesi: "Well yes, it us Californians. When it rains, we are scared to go outside." Sitten hän otti teeskennellyn kauhistuneen äänen ja sanoi vielä: "It's going to rain today, oh my god, I can't go to the gym!" :D
Iltapäivällä satoi, mutta muutama googlelainen pelasi silti lentopalloa ulkona. 
Pelkäsin etukäteen, miten mahdan päästä Googlelta kotiin viiden ruuhkassa, jos sataa, sillä kuljen 101-motaria, joka on aina aivan totaalisen tukossa iltapäivisin ja etenkin perjantaisin. Ajattelin sateen tekevän kaikesta vielä pahempaa ja pahimman sateen oli ennustettu tulevan juuri neljän jälkeen. Kotimatkani Mountain Viewsta San Josehen oli eilen kuitenkin aivan ennätysnopea - vain puoli tuntia! Vaikka satoi vettä! Yleensä matkaan menee 40-50 minuuttia. (Matka on muuten vain noin 18 kilometriä pitkä.) Ihmiset olivat todella tainneet jäädä kotiin sateen takia. Osa oli varmasti myös lähtenyt ajoissa töistä kotiin sadetta pakoon.
Motarilla oli paljon lievempää ruuhkaa kuin yleensä. Enkä nähnyt edes yhtään onnettomuutta, vaikka sateella kukaan ei osaa ajaa ja törmäilevät toisiinsa. 
Toivon, että tästä lähtien joka perjantai sataa vettä. ;)

torstai 13. lokakuuta 2016

Vapaapäivä keskellä viikkoa

Olen muuttanut viikko-ohjelmaani siten, että minulla on nyt tästä lähtien torstaisin vapaapäivä. Tosin haluan kutsua sitä palautumispäiväksi, recovery dayksi, koska se kuulostaa hiukan vähemmän lusmulta. Minulla oli ennen kaksi tuntia ohjattavana torstaisin (itse asiassa keväällä oli vielä kolme), mutta jo muutama viikko sitten luovuin aamun pumppitunnistani. Viime viikolla luovuin legendaarisesta 5:45am bodyattack-tunnistani. Olen kauan pitänyt sitä parhaimpana tuntina, joka minulla on, koska kerta toisensa jälkeen löysin itsestäni kummallista energiaa juosta ja hyppiä ennen aamukuutta, vaikka olin aina saanut nukuttua vain muutaman katkonaisen tunnin. Nyt kuitenkin päätin luopua tunnistani ääntäni säästääkseni.
Kävin tänään yhden tuttuni kanssa lounaalla San Josen downtownissa. Piti oikein pysähtyä muistelemaan, miten suurkaupunkimeno itärannikolla olikaan ja tässä on sitten USA:n 10. suurimman miljoonakaupungin meno: parkkipaikkoja ja muutama hassu talo - niistä on San Josen downtown tehty.  
Olen viime aikoina jälleen kuullut ohjaajista, jotka ohjaavat aivan tolkuttomia määriä tunteja viikossa (puhutaan kymmenistä), mikä jotenkin vähän ärsyttää, kun itse pitää luopua ja alkaa laiskotella. Onneksi sentään tänään aamulla herätessäni muistin tasan tarkkaan sen, miksi olen tehnyt näitä päätöksiä. Minulla oli rankka keskiviikko, neljä tuntia ohjausta sisältäen kaksi attack-tuntia, ja olo tänään aamulla oli kuin kuolleella. Paitsi että varmaan pahempi kuin kuolleella, sillä eihän kuollut tunne särkyä jokaisessa lihaksessa tai väsymystä, joka veltostuttaa koko kropan heti aamusta. Kaiken lisäksi äänihuuliani särki, sillä innostuin viikonloppuna vähän liikaa uutta bodypump 99 -ohjelmaa ensimmäistä kertaa vetäessäni ja siitä nyt sitten maksellaan hintaa. Ei tämä ääni nyt vain kestä.
San Josen downtown on tehty myös puistoista, joissa joko a) ei ole mitään tai b) on kodittomia. Täällä taisi olla kodittomia, joskaan niitä ei osunut kunnolla kuvaan, jos ei lasketa vasemmassa kulmassa olevaa roskakasaa, joka taisi olla jonkun omaisuus. 
Mutta mitä ihminen sitten tekee vapaapäivänään keskellä viikkoa? Varmaan sitä samaa, mitä teen muutoinkin arkisin, koska työni on hyvin osa-aikaista: harrastan kehonhuoltoa, katson Netflixia ja surffaan netissä. Ehkä nyt on vähän enemmän energiaa tavata kavereita. Tai ehkä jopa kirjoittaa blogipostauksia. Toiveissani olisi, että jaksaisin tulevaisuudessa tehdä torstaisin oman treenin. En nimittäin muista, koska olisin viimeksi treenannut itsekseni. Ei ole ollut enää energiaa, kaikki voima menee tuntien ohjaamiseen, mikä on totta kai todella huono juttu.
San Josen keskustassa keskellä arkipäivää lounasaikana.
Minulla on nykyään muuten myös koko viikonloppu vapaana, sillä luovuin myös lauantaiaamun tunnistani. Jäljellä on töitä neljänä päivänä, ajallisesti yhteensä enää 10 tuntia ja 15 minuuttia. Olen siis palaamassa siihen ensimmäisen vuoteni kotirouvailumenoon, jolloin viiden arkipäivän aikana harrastin oikeastaan joka viikko 10 tuntia liikuntaa. Mitä nyt minulla oli silloin huomattavasti enemmän energiaa, koska kävin välillä jossain zumbassa, mikä on vähän eri kuin se, että itse ohjaan jotain attackia tai pumppia. Todennäköisesti luovun vielä ainakin muutamaksi kuukaudeksi kahdesta tunnistani (jotka ovat samana päivänä yhden kolmannen tunnin kanssa), mikä pudottaisi tuntimääräni kahdeksaan. Se kuulostaa jo niin matalalta, etten millään haluaisi mennä sellaiseen, mutta ääneni takia ei taida olla muita vaihtoehtoja. Se magneettikuvaus on muuten nyt varattu, vaikken edelleenkään ihan tiedä, mikä idea siinä on. Enkä myöskään tiedä, mitä se minulle ihan tarkalleen maksaa, sillä vakuutusyhtiöstäni saama vastaus ei taaskaan ollut mikään yksinkertainen. Tiedän kuinka paljon prosentuaalisesti maksan toimenpiteestä, mutta sitten pitäisi vielä tietää toimenpiteen hinta, tai siis tarkalleen sanottuna contracted rate.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Hyviä uutisia äänihuulille

Kävin tällä viikolla ENT-lääkärilläni (Ear, nose, throat -lääkäri) ja hän tsekkasi äänihuuleni. Kuulemma ne näyttävät kohtalaisen hyvältä: ei turvotusta eikä mitään ylimääräistä. Hyviä uutisia siis! Jes! Toki vähän ärsyttävä uutinen sen kannalta, ettei edelleen kokemalleni kivulle ole nyt siis mitään selitystä. Lääkäri oli hiukan ymmällään. Toisaalta äänihuuleni olivat pitkään turvonneet ja minulla oli äänen ylikäyttöä, joten ehkä särky on vielä jälkiä siitä.

Lisätutkimuksena voidaan tehdä MRI-scan (magneettikuvaus?). Se näyttää enemmän, vaikka lääkäri kyllä epäilee, ettei äänihuulissani varmaan mitään erikoista näy. Tai näin hän ainakin antoi ymmärtää. Koska koen särkyä kuitenkin edelleen sen verran usein, haluan selvittää tilanteen. Vaikka magneettikuvaus äänihuulille kuulostaa kyllä aika hard corelta ja vähän oudolta.

Hinnan aion toki selvittää ennen kuin päätän lopullisesti. Se ei ole mikään ihan yksinkertainen prosessi. Lääkäri laittoi kuvauksen tilaukseen ja kuvantamisosaston pitäisi soittaa minulle. Paino sanalla pitäisi - en ole vielä ainakaan kuullut mitään, vaikka käynnistä on jo kolme päivää ja kuulemma soitto tulee yleensä "in a couple of days". Kuvantamisosasto varmistaa ensin vakuutusyhtiöltäni sen, että MRi voidaan tehdä, ja sitten soittavat minulle ajanvarauksen. Jostain syystä he eivät kuitenkaan voi sanoa minulle puhelimessa mitään, joten ajanvarauksen jälkeen minun pitää soittaa vakuutustyhtiöön ja varmistaa, mikä on minulle itselleni maksettavaksi jäävä hinta. Vasta sen jälkeen, kun kuvantamisosasto on varmistanut vakuutustyhtiöltäni asian ja varannut minulle ajan, voin saada varmaa tietoa vakuutustyhtiöltäni. Tai näin ainakin ymmärsin lääkärin sanat.

MRI-scan taitaa olla aika kallis toimenpide. Minulla on kuitenkin jonkinlainen omavastuuraja ylittynyt vakuutuksessani, joten ehkä vakuutus korvaa nyt enemmän. En tiedä. Pian se selviää.

Vähän tässä epäilyttää se, että jos joudun jalkani kanssa vielä lääkäreille, seuraava askel siinäkin ongelmassa on todennäköisesti MRI. Olen siis kohta kaksi kertaa kalliissa toimenpiteessä! Eihän tässä ole mitään järkeä. Voisiko jotenkin priorisoida, mikä terveydellinen toimenpide on tärkeämpi...? :D Ehkä mennään nyt kuitenkin ongelma kerrallaan. Minulla on prosessissa ohjaustuntieni vähentäminen, joten tilanne helpottuu sitten sen kautta, kun töitä on vähemmän.

Asiasta täysin toiseen: täällä on tullut syksy. Monena päivänä on nyt ollut kylmä viileämpää, juuri alle 20 asteen. Minulla on ollut sisällä jo sukat ja huppari, yhtenä yönä jopa pyjama, mikä on varma lähestyvän talven merkki. Nyt ilma tosin taas lämpeni ja viikonloppuna on jälleen lähemmäs 30 astetta.

Mutta hei, täällä satoi vettä viime sunnuntaina ihan vähän! Tänä vuonna keväällä satoi enemmän kuin aiemmin ja vielä huhti-toukokuussa taisi tulla muutamia pisaroita, ellen ihan väärin muista. Siitä huolimatta tuntuu siltä kuin sadetta ei olisi näkynyt ikuisuuksiin, eikä sitä kyllä olekaan näkynyt kuukausiin. Sade sunnuntaina kesti niin pienen hetken, etten edes huomannut sitä kuin siitä, että yhtäkkiä maa oli märkä, vaikkei se hetkeä aiemmin ollut. Sade oli myös hyvin paikallista, sillä kaverini luona muutaman mailin päässä ei satanut. Kalifornian kuivuudesta ei ole viime aikoina enää kouhkattu samaan malliin kuin ennen, enkä itse asiassa tiedä, miten huono tilanne vielä on. Tosin kouhkaaminen keskittyy nyt vaaleihin, se saattaa selittää osittain. Ehkä kuivuusvaahtoaminen alkaa jälleen vaalien jälkeen.
Syksyn ensimmäinen sade, lokakuun alussa. Todisteena märkä maa. Kaksi vuotta sitten eka sade tuli jo syyskuussa. Jos tätä minuutin kestävää tihkua nyt voi sateeksi kutsua.