Hei hei San Jose ja muita kuulumisia

Huh että onkin ollut tapahtumien täyteinen alkuvuosi ja kevät.

Tammikuussa yritin toipua Suomi-reissusta. (Tiedättekö fiiliksen, kun loman jälkeen on hankala palata arkeen? No minusta Suomi-reissujen jälkeen on melkein mahdotonta noin vain sujahtaa takaisin omaan piilaaksolaiseen arkeen ilman lievää melankoliaa.)

Piilaakson alkuvuosi oli hämmentävän kylmä ja sateinen. Luntakin satoi, tosin se näkyi pitkälti vain kukkuloiden huipulla. Olen nähnyt lunta aiempinakin vuosina kukkuloilla, mutta yleensä se on sulanut pois samana päivänä auringon paistaessa. Nyt lunta näkyi varmaan viikon.

Märkä talvi toi sekä lunta että vihreät nurmikot. 

Helmikuun alussa päätin alkaa opiskella personal traineriksi. Sain aloitettua opinnot ja opiskelin ehkä kaksi viikkoa intensiivisesti, kunnes opiskelu katkesi ja jäi katkolle.

Me nimittäin päätimme muuttaa. Muuton takana oli monia syitä, kuten vaihtelunhalu, kyllästyminen ja myös hullut naapurit ja vanhan asuinkompleksimme tohvelit työntekijät.

Uuden asunnon etsiminen oli mielenkiintoinen prosessi, joka olisi varmasti ollut hauskaa luettavaa, mutta minua ei kiinnostanut yhtään raportoida siitä blogiini. Opin asunnonhaun aikana sen, että täällä Piilaaksossa on aivan kamalia asuinalueita paikoissa, joissa en koskaan tiennyt sellaisia olevan. Olen asunut vieläkin suuremmassa (maahanmuuttajien) kuplassa kuin aiemmin olin edes kuvitellut asuvani.

Uuden asunnon etsinnän aikana olin kipeä. Osallistuin maaliskuun alussa myös BODYFLOW® (/BODYBALANCE®) -formaatin Advanced Instructor -koulutukseen ja läpäisin sen mahtavilla arvosteluilla huolimatta siitä, että taisin olla kuumeessa ja vedin päivän aikana koko ajan lääkkeitä.

Tai chin, joogan ja pilateksen peruspilarit bodyflowssa.

Lopulta uusi kiva asunto löytyi maaliskuun alkupuolella. Jäimme kahden asunnon loukkuun reilun kuukauden ajaksi, sillä meidän oli pakko ottaa uusi asunto, kun hyvä sellainen löytyi, ja valitettavasti asunto oli vapaana heti. Vuokrasopimus piti allekirjoittaa alkavaksi lähes heti, sillä Piilaaksossa tuntuu olevan vuokranantajan markkinat. Tulijoita on ihan riittämiin ja vaikka uusia vuokrakohteitakin ilmestyy päivittäin lukuisia, vitkuttelijat saavat jäädä jatkamaan asunnonmetsästystä. Täkäläisillä vuokrahinnoilla kahden asunnon vuokran maksaminen samalla, kun maksaa uuden asunnon vuokravakuuden, ei ole mikään ihan pikkusummien juttu, mutta elämässä pitää joskus priorisoida muutakin kuin taloudellista menetystä. Uusi asuntomme on muuten vanhaamme paljon kalliimpi, mutta toisaalta vanha asuntomme oli hämmentävän edullinen (tosin vuokramme olisi noussut parilla sadalla, jos olisimme sinne jääneet) ja uudessa kodissamme on kolme makuuhuonetta.

Kun oli aika alkaa pakata tavaroita kasaan, tulin uudelleen kipeäksi. Toivon, ettei sairasteluni muuttoprosessin aikana ole ennuste sille, miten onnellisia tulemme olemaan uudessa kodissamme... Muutaman viikon aikana sairastelin, yritin etsiä sijaisia tunneilleni, opettelin uusia Les Millsin formaattien koreografioita ja yritin siivota vanhaa asuntoamme ja pakata tavaroita. Siinä oli aikamoista hulapaloota hetkeksi.

Viimeisiä hetkiä nauttia vanhan asuinkompleksimme kuntosalista. (Tämä kuva on kesken bodyflown harjoittelun, siksi hämmentävä kuvakulma, haha.) Muutimme asuinkompleksista yksityishenkilön vuokraamaan town houseen, eikä meillä ole enää kuntosalia tai uima-allasta. Jos totta puhutaan, en oikeasti käyttänyt kotitalomme salia juuri koskaan ja uima-allastakin viime vuosina vain joskus kesäisin. Aion kaivata niitä silti.  

Minulla oli suuret ideat siitä, miten hoitaa muuttoprosessimme tilanteessa, jossa meillä oli avaimet kahteen eri asuntoon samaan aikaan. Ideat kuivuivat kasaan, kun olin niin kipeä, etten pystynyt menemään uuteen asuntoomme moneen päivään sen jälkeen, kun avaimet oli saatu. Mieheni on hoitanut siivous- ja muuttoasioita aika paljon.

Meidän onneksemme uusi asuntomme on todella lähellä vanhaa asuntoamme, joten loppujen lopuksi tavarat ja huonekalut oli helppo siirtää. Kovin pitkälle elämässämme emme siis päässeet, sillä muutimme vain muutaman mailin päähän vanhasta asunnostamme. San Josessa emme kuitenkaan enää asu. Nykyinen kotikaupunkimme on nimeltä Milpitas. Kaupunkien rajoilla Piilaaksossa ei ole isoa käytännön merkitystä, paitsi ehkä koulujen kannalta (tosin tämä pätee myös saman kaupungin sisällä, sillä alueita täällä on moneen lähtöön), mutta me emme mieheni kanssa onneksi ole enää kouluikäisiä. Tai no, sellainen käytännön merkitys muutollamme kyllä oli, että autovakuutuksemme hinta nousi hiukan, kun postinumeroksi tuli Milpitas. Syynä on ilmeisesti se, että Milpitaksen asukkaista suurin osa on (kauko)aasialaisia, jotka sitten vissiin kolaroivat enemmän. Näin saa varmaan kirjoittaa, kun se on kerta vakuutusmaksuissakin todettu fakta...?

Vajaa viikko sen jälkeen, kun olimme muuttaneet itsemmekin uuteen asuntoon, minun oli aika lähteä lomalle viikoksi Jamaikalle kaverini kanssa. Loma oli erittäin huonossa kohdassa, sillä vanha asunto ei ollut vielä täysin tyhjä ja uusi asunto oli vain puoliksi valmis. Toisaalta maaliskuu oli sen verran rankka, että loma tuli kyllä tarpeeseen.

Auringossa pötkötellessä unohtuivat muuttohuolet.

Jamaikalla oli mukava rentoutua viikko, mutta viimeisenä päivänä tulin jälleen kipeäksi. Nyt olen sairastellut kohta taas viikon ajan. Uusi koti on edelleen yhtä vaiheessa kuin se oli ennen lomalle lähtöäni. Mieheni tyhjensi vanhan asuntomme sinne jääneestä roinasta minun lomaillessa, ja avaimet palautimme viime keskiviikkona, minä flunssalääkkeiden alaisena.

Tällaista on siis kuulunut minun kevääseeni! Myös kulttuuria tuli harrastettua aika paljon tässä kaiken lomassa, sillä helmi-maaliskuun aikana kävimme mieheni kanssa katsomassa San Josessa Cirque du Solein Volta-esityksen (taidokas ja upea!) ja Broadway-kiertueen Cats-musikaalin (söpö!) sekä San Franciscossa pyörivän Broadwayn hittimusikaalin Hamilton, johon mieheni aikoinaan jonotti lippuja netissä yli 7 tuntia. Hamilton oli niin mahtava, etten edes tiedä, miten kuvailisin sitä. Rappia ja hip-hoppia musikaalina aiheesta vähiten tunnettu Yhdysvaltojen perustajaisä ja valtion ensimmäinen valtiovarainministeri, ei kai hittimenestykseen muuta tarvitakaan, hah? En tykkää rapista enkä hiphopista, en saanut sanoista edes kunnolla koko aikaa selvää, enkä tunne USA:n alun historiaa erityisen tarkasti, mutta tämä musikaali oli niin vaikuttava esitys, ettei sitä kyllä unohda ihan heti.

Mitä jos rakkaudesta toipuminen vie kuukausia?

Hei olen edelleen elossa! On vissiin syytä ilmoittaa tästä, sillä viime viikolla kolmekin eri ihmistä on kysellyt, mitä on meneillään, kun en ole postannut aikoihin.

Vastauksena ihmettelijöille: mitään ei ole meneillään. Olen vain eleillyt arkielämääni, ei sen kummempaa. Kirjoittaminen on ollut mielessä melkein joka päivä, mutta tiedättehän, miten aika vain joskus juoksee ja hommat jäävät hoitamatta... Mutta päivitellään nyt kuulumisia tähän väliin.

Kesä on mennyt ohitse tänä vuonna nopeasti niin kuin monena muunakin vuonna. Vaikka oikeasti kevät ja kesä ovat selvästi erilaisia vuodenaikoja täällä Piilaaksossa, minun mielessäni kevät ja kesä ovat aina sulautuneet yhteen täällä Kaliforniassa asuessa. Ehkä siksi, ettei elämääni rajoita selkeä jako (kokopäivä)työelämään ja lomiin. Tai siksi, että kuljen kuitenkin samoissa (jumppa)vaatteissa keväät ja kesät.

Alkukesästä luovuin muutamista ohjaustunneistani. Löysin itseni kesäkuussa istumasta lääkärissä pukuhuoneessa ylläni kukallinen kaapu ja odottamassa vuoroani röntgeniin. Tällä kertaa tutkittiin polviani, jotka olivat kipeytyneet kevään aikana. Kuvissa ei näkynyt mitään, mitä lääkärini epäilikin jo ennen kuvien ottamista. Hän pyöritteli minulle päätään, huokaili syvään ja totesi "Didn't we already talk about this last year? You just do too much."

Röntgeniä varten piti pukeutua sairaalakaapuun, joita amerikkalaiset tuntuvat rakastavan kaikissa terveydenhuollon tilaisuuksissa. Minusta kaavuissa ei ole mitään järkeä, sillä ne sidotaan usein kiinni takaa ja ne ovat siis takaa avonaisia. Tämäkin kaapu oli sellainen, että takapuoli vain vilkkuu, kun kävelee pukuhuoneesta röntgeniin. Pukuhuonetilassa on muitakin ihmisiä kuin henkilökunta ja yksi potilas, joten periaatteessa siellä voi törmätä toiseen potilaaseen. Mitään häveliäisyyttä kaapu ei siis tuo. Onneksi minä pienenä ihmisenä pystyin kietomaan kaavun ympärilleni kaksi kertaa. One size does not fit all, haha.

Olin ylirasittunut. Aloitin alkuvuodesta muutaman uuden tunnin, ja ohjausviikkoni on sisältänyt muun muassa bodyattackia kolmena päivänä putkeen ja neljäntenä päivänä bodystepin, plus muita tunteja noina päivinä. Cxworxia meni kaksi tuntia aina maanantaisin ja neljä tuntia viidessä päivässä. Päälle bodypumpit ja bodyshredit. Lääkärini pyöritteli päätään varmaan syystä. Ylirasitus ei ole minulle mitään uutta, ja jo viime vuonna alaselkäkipuni syyksi lääkärini päätteli ylirasituksen.

Hoidoksi minulle määrättiin lepoa niin paljon kuin mahdollista. Koska liikunta on työtäni, lepoa ei ihan helposti tule. Luovuin kuitenkin keskimmäisestä bodyattackistani ja tein raskaan päätöksen luopua ainoasta bodystep-tunnistani, vaikka aloitin sen vasta muutama kuukausi sitten. Olen kolme vuotta ohjannut myös bodypumpin kaksi kertaa päivässä aina perjantaisin (plus pari muuta tuntia) ja nyt vihdoin ja viimein luovuin toisesta tunnista. Näiden kovan intensiteetin ja impaktin tuntien lisäksi olen sijaistellut bodyflowta / bodybalancea ja ohjannut omaa säännöllistä tuntiani. Bodyflow on kyllä uusin ihastukseni tällä hetkellä! Olen innostunut myös vähän joogasta. Lääkärini kyllä pyöritteli päätään myös sille, että istuskelen kovalla lattialla risti-istunnassa... Ei kuulemma ole ihme, jos on alaselkä ja polvet kipeät. Ja minä kun olen kuullut joogan olevan vastaus jos mihinkin kipuun ja ongelmaan?! ;)

Flexibility-harjoituksia kollegan kanssa.

Ohjaustunteja kertyy edelleen viikossa iso määrä, mutta nyt minulla on kaksi kokonaista ohjauksesta vapaata päivää viikossa. Olen silti pakotettu ajattelemaan sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lääkärini mukaan ylirasituksesta toipuminen voi viedä puolikin vuotta ja jos en vähennä ohjauksiani, en edes toivu kunnolla. Rakastan ryhmäliikunnan ohjaamista, mutta miten toipua rypyistä rakkaudessa ja löytää tasapaino rakkauden, työn ja oman hyvinvoinnin välillä? Siinäpä on ollut miettimistä.

Mutta kaiken kaikkiaan olen siis nauttinut viime aikoina hiukan enemmästä vapaa-ajasta. Vaikka vapaa-aikaahan tällaisella osa-aikaisella kotirouvalla on aina ollut paljon. Olen nähnyt kavereita lounailla, käynyt vähän kävelemässä ja ihmetellyt elämää. Muutama kuvio tulevaisuuteen on ollut mielessä ja pohdinnassa, mutta jatkan mietiskelyä syksyllä.

Olen käynyt kävelylenkeillä viime aikoina huomattavasti enemmän kuin ennen. Joku ilmeisesti asuu asunto-autossa tässä kotitalomme vieressä.

Ensi viikolla olisi tarkoitus lähteä kesälomamatkalle Havaijille, mutta valitettavasti saariosavaltiota uhkaa tällä hetkellä hurrikaani, joten saa nähdä, miten käy. Lääkärini mukaan parin viikon tauko ohjaamisesta ja liikunnasta ei tee ihmeitä, mutta odotan silti kovasti pientä taukoa arjesta. Olen saanut melkein kaikki sijaisetkin hankittua tunneilleni, joten näyttää siltä, että voin lomailla ilman sijaissähköpostittelua. Sellaista ihmettä ei ole tapahtunut aikoihin! Yleensä aina olen joutunut hoitamaan sijaisia lomilta ja reissuilta.

Juhlin myös syntymäpäivääni tuossa pari viikkoa sitten. Brunssiravintola San Franciscossa muisti minua synttärileivoksella brunssin päätteeksi.

Lopuksi kiitos vielä kaikille niille, jotka edelleen käyvät blogissani katsomassa, onko postauksia tullut! Minä ajattelen teitä usein. :) Kiitos ja kumarrus!

Niin ne ajat muuttuvat: kuntosalin takarivistä kulttuurishokin kourista salin eteen ohjaamaan ryhmäliikuntatuntia

Naamakirja muistutti minua viime viikolla tasan neljä vuotta sitten tehdystä statuksesta:

Juuri kun on hiestä litimärkä ja punainen kahden tunnin kovan treenin jälkeen, on amerikkalaisen mielestä oiva hetki esittäytymisille ja kuulumisten vaihtamiselle. Tosin kai se oli jo aikakin, kun ollaan oltu ainakin 4:llä samalla tunnilla. Kaipaan Motivusta ja suomalaisuutta - kaksi vuotta samoilla tunneilla, eikä koskaan edes tervehditty!

Tuolloin neljä vuotta sitten olin asunut San Josessa noin kaksi kuukautta. Olin liittynyt eräälle kuntosalille ja alkanut käydä ryhmäliikuntatunneilla. Koin montakin erinäistä kultuurishokkia tuolla salilla. Ihmiset tervehtivät toisiaan, jopa juttelivat toisilleen ja olivat niin iloisia jumpatessaan... En ollut tottunut moiseen Turussa jumppatunneilla, joissa kävin parikin vuotta samojen ihmisten kanssa. Juuri kukaan Turussa ei paljoa puhellut toisilleen, elleivät sattuneet olemaan toistensa tuttuja tai kavereita ja elleivät kuuluneet samaan "klikkiin". (Tämä on totta kai puhtaasti vain ja ainoastaan minun oma kokemukseni.)

Minä olin San Josen kuntosalilla ehkä erikoisuus, sillä en ottanut osaa small talkiin. Hengailin jumppasalissa takarivissä omissa oloissani. Toki nopeasti opin, että tuntemattomia muita osallistujia tervehditään vähintään siinä vaiheessa, kun on oltu parilla samalla tunnilla. Mutta siihen se jäi. Ohjaajille en puhunut koskaan, lähinnä vain tervehdin. Ei kai nyt suomalainen puhu jumppaohjaajalle, ellei ole ihan vakkarikävijä, hah! Mutta San Josen salilla small talkia oli ilmassa aina. Minä tutkin ilmastoa salaa ja naputtelin kotona blogipostauksia kulttuurishokeistani.

Nyt neljä vuotta myöhemmin näin tuon kirjoittamani statuksen ja yritän muistella, millaista tuo aika oli. Ne bodypump-tunnit, joilla tuolloin nelisen vuotta sitten kävin, ovat edelleen salin aikataulussa. Minä olen nykyään niiden tuntien ohjaaja. Muistikuvani menneestä ovat hiukan hataria. Muistan kyllä täsmälleen sen paikan, johon aina hakeuduin tunneilla. Muistan edelleen, miten vähän kammoksuin sitä, kun joku yhtäkkiä tuli puhumaan minulle. En ole unohtanut, miten shokissa olin, kun ihmiset high-fivettivat toisiaan tunneilla ja hihkuivat ja jopa taputtivat käsiään joidenkin kappaleiden jälkeen. Enkä ole unohtanut sitä, miten tietyllä tavalla vähän pelkäsin erästä ohjaajaa, joka veti tuntejaan sellaisella asenteella, johon en todellakaan Suomessa ollut tottunut. Monet osallistujat juttelivat hänen kanssaan, mutta minä en koskaan sanonut mitään. Saavuin tunneille, menin takariviin, ja tuntien päätyttyä hipsin nopeasti pois.

Tuollaista menoa jatkui vuoden ajan, kunnes juuri tuo vähän pelkäämäni ohjaaja asteli minun luokseni sinne takariviin ja muutti elämäni kertaheitolla. Tuo ohjaaja, jota myös mentorikseni olen kutsunut, on kertonut monille erinäisille ihmisille siitä todella ujosta takarivin tytöstä, joka salin eteen lopulta päästyään muuttui totaalisesti. "She is so quiet and shy, never speaks to anyone, but then she comes to the front of the room, takes the mic and completely blows me away" ja sitä rataa.

Nykyään minä olen se, jonka mieleen ei edes tulisi olla kyselemättä nimiä ja kuulumisia, oli ilmassa hikeä tai ei. Ei siksi, että kontaktien luominen on osa työtäni totta kai, vaan siksi, että kohteliaisuus, ystävällisyys ja kanssaihmisen huomioiminen ovat niitä parhaimpia asioita, joita amerikkalainen kulttuuri sisältää. En enää koe tervehtimistä ja esittäytymistä shokkina tai toisen yksityisyyden loukkaamisena. Koen sen kohteliaana eleenä.

Olin aina ennen yksinäinen puurtaja, vaikka rakastinkin nimenomaan ryhmäliikuntaa. Olen kuitenkin hahmottanut jumppatunteja Piilaaksossa ohjatessani sen, että ryhmäliikunta on ryhmäliikuntaa nimenomaan sen ryhmän takia. Kaikille se ryhmä ei ole tärkein pointti, eikä sen tarvitse olla, mutta joillekin se saattaa olla kuin pelastusrengas. Tämän vuoksi arvostan suuresti amerikkalaista tapakulttuuria kiinnittää huomiota tuntemattomaan kanssaihmiseen. Ryhmäliikunnan ohjaajalla on kova työ sitouttaa uusi ihminen uuteen treeniin, mutta ohjaaja saa olla tyytyväinen tietäessään, että ryhmäkin pitää uudesta tulokkaasta huolta.

Jos Turussa jumppatunneilla vain tutut puhuivat toisilleen, San Josessa jumppatunneilla kaikki ovat tuttuja toisilleen - yhdistäähän ihmisiä se sama ryhmäliikuntatunti. Mitään muuta siihen ei tarvita.

Viisi positiivista asiaa viiden arkipäivän ajan

Kaukana kotona -blogin Veera päätti viikko sitten haastaa itsensä kirjaamaan viikon ajan joka päivä ylös viisi iloista asiaa. Päätin kopioida Veeran positiivisen asenteen ja tarttua haasteeseen, koska se kuulosti sellaiselta, joka yksinkertaisuudessaan saattaisi parantaa elämänlaatua huomattavastikin. Minä pääsin kirjauksissani tosin vain viiden arkipäivän yli, sillä olin tänä viikonloppuna vähän kipeä, joten iloiset asiat jäivät vähäisiksi, kun en edes liikkunut kotoa muuta kuin kauppaan. Minunlaiselleni ihmiselle, jolle negatiivinen valittaminen on harrastus, tämä viisikin päivää oli kuitenkin huima saavutus.

Näin viikkoni iloisissa merkeissä eteni:

Maanantai

1) Sain nukkua niin pitkään kuin halusin (tarkoitti puoli kahdeksaa, hah). Aion aloittaa ohjaamaan uusia tunteja maanantaiaamuisin uudella salilla, mutta se ei ole vielä auennut (ks. tiistain viimeinen iloinen asia). Olen tätä varten luopunut aiemmasta aamutunnistani, joten olen saanut vähän "armonaikaa" maanantain aamuihini.

2) Edellisen takia minulla oli aikaa aloittaa aamuni verkkaisesti tekemällä pienen joogaharjoituksen. Kroppani tuntuu aina kamalan jumiutuneelta, etenkin aamuisin, ja olen todella huomannut ison eron olooni sillä, että vähän vetreyttelen ja venyttelen ennen aamupalaa.

3) Minulla oli yksi tunti (tai oikeastaan kaksi: 30 minuuttia bodyshredia ja 30 minuuttia cxworxia) Googlella, joten pääsin ohjauksen jälkeen syömään ilmaista lounasta Googlelle. Jälkkäriksi otin brownien mukaan - todella positiivinen seikka siis.

There's no such thing as a free lunch. Paitsi silloin, kun on. Ilmaiseen lounaaseni tänä maanantaina kuului paljon kasviksia ja hiukan tofua sekä friteerattua kalaa.

4) Minulla oli aikaa mennä ostoskeskukseen keskellä arkipäivää, kun siellä ei ollut kamalaa ruuhkaa ja kun sovituskoppeihin pääsi jonottamatta.

Ostoskeskuksessa keskellä maanantain arkea.

5) Kävin lauantaina sijaistamassa bodystepin yhdellä salilla, jossa en ennen ollut käynyt, ja näin heti maanantain kunniaksi sain sähköpostiini kivan viestin salin ryhmäliikunnan managerilta. Viestissä luki näin: "Hanna - our members gave rave reviews about your bodystep class this past Saturday. They have requested to see if you have an available day to teach bodystep here in the evening." En ohjaa iltaisin, enkä valitettavasti oikein saa mahdutettua aikatauluuni uutta bodystepin kaltaista korkean intensiteetin ja impaktin tuntia, mutta voi vitsit tulin hyvälle tuulelle tästä viestistä.

Tiistai

1) Sain edelleen nukkua niin pitkään kuin halusin, sillä ensimmäinen tuntini tiistaisin on nykyään vasta 11:45am. Yleensä herään joskus seitsemän aikoihin, mutta jostain syystä tänä tiistaina kroppani herätti minut vasta hiukan ennen kahdeksaa. Luksusta!

2) Koska eka tuntini on vasta puolenpäivän aikaan, minulla oli aikaa tehdä uusi miksauslista päivän bodyattack-tunnilleni ennen tuntia. Yleensä valikoin uusia kappaleita (= kuuntelen kappaleita ja kertaan koreografiaa ja coachingia, sillä en todellakaan muista vanhojen ohjelmien koreoita noin vain ulkoa) iltapäivisin, jolloin ei kyllä yhtään huvittaisi.

3) Bodyattack-tunnillani oli hyvä osallistujamäärä. Kyseinen tunti on aina kärsinyt hiukan huonosta osallistujamäärästä (koska se on arkipäivänä keskellä päivää ja hiukan liian myöhään niille, jotka tulevat lounastauolla), ja minä tein managerini kanssa jo kerran päätöksen tunnin lopettamisesta, mutta sitten ne vähäiset osallistujat valittivat lopetuspäätöksestä ja tunti sai uuden mahdollisuuden. Suoraan sanottuna mielelläni kyllä luopuisin koko tunnista, mutta valittavien osallistujieni takia päätin tämän nyt olevan yksi positiivinen seikka päivässäni. :)

4) Olin aika väsynyt tiistaina, joten olin mielissäni, kun pääsin bodyattack- ja cxworx-tuntieni jälkeen kaupan kautta takaisin kotiin lepäämään. Oli sellainen olo, etten ole paljon mitään tehnyt, mutta jos kroppa kaipaa lepoa, sille kannattaa antaa juuri sitä. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen arkena, joten saan varmasti olla iloinen.

5) Sain tietää yhden uuden kuntosalin avajaispäivämäärän. Minulla on sovittuna tunteja tuolle salille kahtena aamuna viikossa, ja salin piti avautua jo joukuussa ja sitten tammikuussa ja sitten nyt helmikuussa... Nyt avajaispäivä on vihdoin lyöty lukkoon ja se on erittäin iloinen asia.

Keskiviikko

1) Jaksoin herätä jo 6.30 ja ehdin sekä tehdä vartin aamujoogan että syödä aamupalan istualtaan pöydän ääressä ennen kuin piti lähteä ohjaamaan aamubodyattackia. Yleensä ehdin juuri ja juuri vetää aamupalan seisaaltaan tiskialtaan edessä ennen kuin pitää jo lähteä aamuruuhkaan, joten tällainen aamu oli mukava aloitus päivään.

2) Näin kaveria iltapäivällä kahvilla ja saimme vaihdettua kuulumisia.

3) Bodyattackin 100. ohjelma on tulossa pian, ja kollegani on tehnyt meidän launching-tiimille paidat tätä suurta tapahtumaa varten. Kävin sovittamassa hänen mallikappaleitaan ja samalla osallistumassa hänen illan bodyattack-tunnilleen (mikä oli ehkä virhe, sillä olin jo ohjannut aamulla oman attack-tuntini ja myös bodypumpin). Tämä kollegani on mies ja niin loistava attackissa, etten löydä edes sanoja kuvaamaan sitä loistavuutta. Niinpä paidan sovittamisesta ja tunnista tuli ehdottomasti päiväni kohokohta.

4) Kun odottelin kollegani tunnin alkua, osallistujat näkivät minut ja yksi heistä huudahti iloisena: "Yay Hanna, are you teaching for us today?". Olen joskus sijaistanut attackia kollegalleni ja ilmeisesti tehnyt hyvää työtä, kun vastaanotto oli noin iloinen.

5) Tilaamani Birkenstockin kengät tulivat postissa. Kutsuin tämän merkin kenkien ostamista ensimmäiseksi askeleeksi kohti keski-ikäistymistä (koska kengät ovat ihan melkein terveyssandaalit), kunnes katselin kuvia netistä ja tajusin, että birkenstockit ovatkin ilmeisesti jonkinlainen trendijuttu. Olen täysin pihalla trendeistä, koska Piilaaksossa normi on flipflopit ja jumppahousut. Mutta olen siis ilmeisesti ainakin hiukan trendikäs?

Tällaiset popot hankin, mutta kiiltonahkaisena. Nämä olivat kaupassa, jossa sovitin oikeaa kokoa, ja tilasin omani sitten netistä, sillä kaupassa oli vain tylsiä värejä.

Torstai

1) Keskiviikon kahden bodyattack-tunnin ja yhden bodypumpin jälkeen aamulla herätessäni vain toinen reiteni oli hellänä. Hyvin positiivista. Olisin voinut olettaa, että molemmat. ;)

2) Minulla on vielä parin viikon ajan torstaiaamut vapaita, ja tänä torstaina näin kavereitani aamukahvittelun merkeissä. Aamukahvit kuuluvat kotirouvien luksukseen, enkä minä ole enää kotirouva, vaikka blogini nimi ja tämän postauksen yksi tagi niin edelleen sanookin. Niinpä tällainen aamuhetki tuntui suurelta luksukselta.

Aamupäivällä kahvilassa kavereiden kanssa.

3) Olen niin hyvässä asemassa, että ohjailen viikottain Googlella yhtä pumppituntia, jossa käy vain noin 4-7 osallistujaa (mikään peruskuntosali täällä ei pitäisi näin alhaisen osallistujamäärän tuntia aikataulussaan). Koska edessä on pitkä viikonloppu (nyt maanantaina on President's Day, joka on vapaapäivä monissa työpaikoissa) ja koska meneillään on myös Chinese New Year -pippalot, osa googlelaisista oli häipynyt lomailemaan jo torstaina. Niinpä kukaan ei tullut tunnilleni. Miksi tämä on positiivista? Koska minulle vapautui aikaa päästä lähtemään työpaikalta hiukan aiemmin ja menemään kauppaan ostamaan juttuja, joita tarvitsen tulevaa Meksikon matkaani varten. En valita, vaikka ikävää olikin, ettei kukaan tullut jumppaamaan. Minulle nyt kuitenkin maksetaan joka tapauksessa (joskin tämä oli eka kerta ikinä, kun olen tällaisessa tilanteessa, ja toivottavasti viimeinen).

4) Tarvikekauppareissun jälkeen hain itselleni burriton päivälliseksi. Mieheni syö usein lounaaksi burritoja ja olen aina ihmetellyt tätä ruokalajia (olen kyllä joskus ajat sitten syönyt burriton ja varmaan parikin kertaa), mutta nyt päätin kokeilla itse. Burrito maistui hyvältä, mutten ehkä silti ala syömään niitä usein, sillä jötkälemäinen ruoka ei oikein sopinut suuhuni. Kuva unohtui ottaa, sillä olin hyvin nälkäinen.

5) Mainitsin maanantain kohdalla viestistä, jonka sain siltä yhdeltä ryhmäliikunnan managerilta. Kun kerroin hänelle ohimennen ohjaavani bodystepin lisäksi paljon muitakin lajeja, hän innostui ja pyysi minua heti ohjaamaan heille myös Jillian Michaelsin bodyshredia. En taida saada tätäkään mahdutettua mihinkään, koska haluan suojella sitä, ettei ääneni taas rasitu liikaa, mutta on ihanaa tietää, että kysyntää on.

Perjantai

1) Vaikka oli pitkä viikonloppu tulossa ja se kiinalainen uusivuosikin ja aamuruuhkassa selvästi normiperjantaita hiljaisempaa, niin kaikilla tunneillani oli paljon osallistujia ja paljon energiaa.

2) Neljän eri tunnin ja kahdessa eri kaupungissa ohjaamisen jälkeen palasin kotiin puolenpäivän jälkeen ja minulla oli aikaa syödä rauhallinen lounas ja foamrollailla sekä venytellä ennen iltapäivän viidettä tuntiani.

3) Päivän viidennen tuntini jälkeen jaksoin raahata väsyneen kroppani ohjaajatuttuni joogatunnille. Tämä tunti on noin 15 minuutin ajomatkan päässä sieltä, missä ohjaan perjantaisin viimeisen tuntini, ja silti en koskaan jaksa mennä joogaamaan. Vaikka se olisi fiksua ihan senkin takia, että joogatunnin jälkeen työmatkaruuhkat kotiin ovat hiukan helpottaneet verrattuna aikaan ennen joogatuntia.

4) Joogatunnin jälkeen sain tutultani henkilökohtaista opastusta. Olen päättänyt kouluttautua ohjaamaan Les Millsin bodyflowta (Suomessa ja muualla Euroopassa tämä laji kulkee nimellä bodybalance) ja sitä varten nyt on aika opetella yhtä ja toista. Kun hyvä opettaja neuvoo kädestä pitäen, löysin tänäkin perjantai-iltani kropastani ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevankaan.

Viime viikolla harjoittelimme Bird Posea, jonka ko. ohjaaja opetti minulle jo vuosi sitten. Lopetin silloin harjoittelun, joten nyt jouduimme aloittamaan prosessin alusta.

5) Positiivista - ei vain tässä päivässä, vaan jokaisessa päivässä - on se, että ympärilläni on ihmisiä, jotka uskovat minuun ja näkevät minussa sellaista, jota itse en näe. En ole mikään joogi, enkä varmaan koskaan olisi päättänyt nyt lähteä edes bodyflown kaltaisen ohjelman pariin, ellei tämä jooga-ohjaaja, mentorini ja eräs kolmaskin joogan ja Les Millsin tuntien ohjaaja olisi motivoinut minua jo parin vuoden ajan. Kuulemma olemukseni ja ääneni on kuin luotu myös tällaisten rauhallisten lajien ohjaamiseen. He puhuvat minulle aika-ajoin myös joogan ohjaamisesta, mutta minulla ei riitä kärsivällisyys edes pitkään joogatuntiin, saati sitten vuosikausien opetteluun ja joogan ymmärtämiseen. Positiivista on kuitenkin se, että joku sanoo minulle "YES, you can! And you will!", kun minä sanon "I can't do that".

Tänä perjantaina siirryimme asentoon, joka bodyflowssa kulkee nimellä Birds in a Basket. Asento ei nyt näytä ihan tällaiselta, haha, mutta kokeilin tätä ensimmäistä kertaa elämässäni. "I can never do that", totesin ensin, mutta parin minuutin kuluttua siitä toteamuksesta olinkin jo tässä asennossa, kiitos hyvän opettajan. Hymyilin koko kotimatkan autossa onnistumiselleni, eikä se kotimatka muuten ole ihan lyhyt.

Tällaista menoa kuului siis arkiviikkooni. En aio ottaa tavaksi positiivisten asioiden kirjaamista, mutta sen sijaan aion yrittää jatkossakin tajuta sen, miten pienistä asioista ilon voi löytää, kun vain omaa asennetta vähän korjaa.

Elämäni on kuin prinsessan?

Aamuni sai tänään pienen piristyksen, kun luin iltapäivälehdestä siitä, miten Ruotsin prinsessa Madeleinen arki Lontoossa on yksinäistä ja miten prinsessa katsoo paljon Netflixia. Toisten ahdingosta ei saisi iloita, eikä iltapäivälehtien juttuja pitäisi millään tasolla ottaa todesta noin vain, mutta tämä juttu osui minuun juuri tällä hetkellä. "Mun elämä on ihan kuin Madeleinen!" huudahdin miehelleni aamupalapöydässä.

Itse olen viime aikoina välillä miettinyt sitä, onko minulla riittävästi sosiaalista verkostoa täällä Piilaaksossa ja sitä, vietänkö joskus liikaa aikaa yksikseni kotona juurikin vaikkapa Netflixia katsellen. Käyn toki ohjaamassa kuntosaleilla joka arkipäivä, enkä toisaalta koe mistään olosuhteiden pakosta päätyväni vapaa-aikanani usein kotiin katsomaan telkkaria - itsehän minä päätän, miten vietän aikaani, ja hyvien tv-sarjojen katsominen on ihanaa puuhaa. Silti olen välillä pohtinut, mitä ulkomaille "hyvin sopeutuminen" tarkoittaa ja olenko päässyt siihen suuntaan.

Juuri sopeutumiseen liittyvän mietteeni takia tämä juttu prinsessasta kolahti. Ulkomailla asuminen ei ole helppoa, oli prinsessa tai ei, ja vaikka puitteet saattaisivat muiden korviin kuulostaa kovinkin mukavilta ja hienoilta (kuten tuossa iltapäivälehden artikkelissa mainittu Madeleinen ja Chrisin "koti arvoalueella" - ihan kuin se tekisi elämästä onnellisempaa, hohhoijaa). Perhe ja ystävät ovat kaukana, uusien sosiaalisten verkostojen luominen voi viedä aikaa ja verkostot voivat helposti olla heikompia ja sosiaaliset suhteet löysempiä kuin kotimaassa, vaikka niitä olisikin saanut rakennettua uuteen asuinmaahan. Enkä edes viitsi aloittaa taas siitä, miten sillä työttömällä puolisolla, joka on muuttanut jonnekin puolisonsa työn perässä, on vieläkin vaikeampaa kuin jollain sellaisella, joka on pujahtanut työelämään uudessa maassa. Sopeutuminen on pitkä prosessi, eikä se välttämättä edes koskaan tule täydelliseen päätökseen. Itse koen sopeutuneeni Piilaaksoon ajat sitten ja silti samalla uskon prosessini vielä välillä jatkuvan.

Palmujen alle on hyvä sopeutua vai onko?

Totta kai tiedän kaiken yllä mainitun, enkä tarvitse turhanpäiväisiä artikkeleja kuninkaallisista kertomaan minulle tosiasioita elämästä. Jotenkin hassusti kuitenkin tunnuin niin sanotusti saavan lisää voimaa tuosta artikkelista. Ehkei se ole niin vaarallista, jos koen sopeutumisprosessini välillä jatkuvan, jos kerta Netflix vetää puoleensa myös ulkoruotsalaista prinsessaa, jolla on todennäköisesti hiukan enemmän sitä sosiaalista pääomaa kuin minulla. Ei ole väliä sillä, onko tuo juttu totta vai ei, mutta minun päiväni jatkui ajatuksella siitä, että elämäni on kuin prinsessa Madeleinen. Hän tykkää tuon jutun perusteella ihan samoista tv-sarjoistakin kuin minä. :D

Jos fiilis on tämä, on oikein hyvä maata sohvalla ja katsoa Netflixia. Kävin tänään vaatekaupassa ohjauksieni jälkeen ja tämä ehkä hiukan puhutteli minua...:) 

Sitä paitsi jaoin tämän iltapäivälehden jutun ja ajatukseni muutamien täällä asuvien suomalaisten kavereideni kanssa. Naureskelimme vähän yhdessä. Olemme kaikki joskus oman ulkosuomalaisen elämämme prinsessa madeleineja. Kuinka monella ulkomailla asuvalla on muuten siellä ulkomailla ihmisiä, joille kertoa suoraan siitä, että nyt on itsellä hiukan paha fiilis ulkomailla asuessa? Tai kuinka monella on edes rohkeutta kertoa näistä asioista ääneen? Suomalaisia nyt syytetään aika ajoin liiasta valittamisesta, mutta kyllä minä olen silti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi rehellisesti kertoa kanssaihmisilleen, jos menee huonosti, vaikka toki uskon positiivisten asioiden esiin tuomisen olevan elämässä hyödyllisempää kuin negatiivisuudessa pyörimisen. Mutta kaikilla meillä menee joskus huonosti. Elämä ei ole aina kivaa eikä helppoa, mutta siitä tulee helposti astetta kivempaa siinä vaiheessa, kun saa naureskella kavereiden kanssa jotain yhteistä asiaa. Kuten vaikkapa sitä, että ulkomailla asuvilla on samoja ongelmia, vaikka olisikin lähtöisin hovista.

Ja jos nyt ihan enemmän pohditaan asiaa, niin varmaan aika moni päätyy arjessaan, ehkä niiden töiden jälkeen, kotiin katsomaan vähän hyviä tv-sarjoja, asui omassa kotimaassaan tai ei. Madeleine saa siis täydet sympatiani, ja annan itsellenikin nyt enemmän armoa tässä asiassa. Minulla on täällä myös ihan yhtä paljon kavereita kuin Turussa asuessakin, ja itse asiassa näen kavereitani täällä useammin kuin Suomessa yleensä näin - kiitos kokopäivätyön puutteen. Joskus tuntuu siltä, että saan asiat kuulostamaan huomattavasti huonommilta kuin ne ovat. Eli ei ehkä kannata nyt kenenkään lukijan huolestua näistä jutuistani. Onhan elämäni sentään aivan kuin prinsessa Madeleinen. Ja monessa suhteessa todella paljon parempi.

Kevät tuli talveen ja pieni kriisi omaan mieleen

Piilaaksoon on tullut kevät. Minun mielestäni vähän turhan aikaisin, melkein kuin keskelle talvea. Ainakin jotkut kalifornialaiset ovat kyllä ilmeisesti sitä mieltä, että helmikuussa on jo ihan spring eikä mikään winter enää. Toiset ottavat vähän varovaisemmin ja sanovat kevään alkavan 1. maaliskuuta. Oli virallisesti miten tahansa, tämä suomalainen ainakin kokee kevään alkaneen. Katsokaa vaikka lämpötiloja:

Ei ihan hirveän talvimaista mielestäni. Ensi viikoksi kuulemma "viilenee", mutta ei tuo alkuviikko tuossa ihan kylmältä vaikuta. Ihan kevät siis. 

Talvi Piilaaksossa tarkoittaa jonkinlaista sadekautta, mutta tämä talvi on ollut todella vähäsateinen. Tuossa marras- ja joulukuussa taisi sataa muutaman kerran. Tämän vuoden puolella ei ole satanut oikeastaan yhtään. Ilmeisesti viime talvena satoi ja tulvi sitten tämänkin talven edestä. En kyllä muista, että yksikään aiempi kokemani talvi täällä olisi ollut ihan näin vähäsateinen, vaikka aiempina vuosina Kalifornia eli virallisesti kuivuudessa. Tämä osavaltio on kohta taas ihan pulassa, jos sateet olivat tuossa...

Lämpötilat nousivat ja puut alkoivat kukkia. Kohta kukinta katoaa ja tilalla on taas se kuivuus. Kevät Piilaaksossa on lyhyt ja ytimekäs ja ohi ennen kuin sitä edes ehtii tajuta. 

Istuin kaverini kanssa tällä viikolla terassilla ( = sanjoselaisella terassilla, mikä tarkoittaa tuoleja ja pöytiä jalkakäytävän vierustalla kunnon autotien vieressä) syömässä lounasta ja oli kyllä oikein mukavaa nauttia lämpimästä säästä. Olin liikkeellä t-paidalla ja piti levittää jopa aurinkorasvaa. Aurinkorasvan kanssa läträämistä inhoan, mutta ihan hirveästi ei harmittanut se, että paksumman takin sai tunkea kauemmas kaapissa, samoin kaulahuivin. Ehkä ne pitää kaivaa vielä esiin tai ehkä ei.

Hanna Hannahissa lounaalla.

Lounassatsiin kuului mini-cupcake. Söpöintä ikinä.

Myös uima-altailukausi tuli avattua toisen kaverini kanssa torstaina. Pari vuotta sitten avasimme kauden jo tammikuussa, mutta esimerkiksi viime vuonna emme käyneet altaalla ennen kuin vasta myöhemmin keväällä. Emme edes olleet ainoita altailijoita nyt, vaikka yleisesti ottaen meidän talossamme harva menee altaalle ottamaan aurinkoa keväällä, talvesta nyt puhumattakaan.

Onko kuva-arvoitus "Legs or sausages?" tuttu...? Minun jalkani onneksi eroavat kunnolla pienistä nakeista, mutta tuli silti se arvoitus mieleen tästä. 

Kaiken tämän lämmön keskellä omat ajatukseni ovat kuitenkin olleet jossain kauempana Suomen suunnalla. Olen viime aikoina päätynyt taas vaihteeksi miettimään omaa elämääni täällä Piilaaksossa ehkä enemmän kuin olisi täysin tervettä. Kaverini kanssa lounaalla yksi puheenaihe olikin joillekin täällä asuville ja tuntemilleni ulkosuomalaisille tuttu "Piilaaksossa asumiskriisi". Tuntuu, että minun pienessä Suomi-kaveriporukassani tästä taudista kärsii säännöllisin väliajoin aina joku jollain tasolla. Nyt on näköjään minun vuoroni. Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun irtisanouduin Suomen työstäni, ja ihan kohta meillä täyttyy neljä vuotta asumista Piilaaksossa. Kriisin paikka? Tiedä häntä... Mutta ehkä palaan aiheeseen vielä täällä blogin puolella myöhemmin.

Ryhmäliikunnanohjaajan ja liikuntahaasteessa elävän maanantai näyttää esimerkiksi tällaiselta

Monissa blogeissa näkyy aika ajoin postauksia, joissa seurataan kirjoittajan arkipäivää kellon tarkkuudella. Siitä huolimatta, että tykkään itse lukea tuollaisia postauksia (ihmisten arki on mielenkiintoista!) muiden blogeista, en ole pitänyt omaa arkeani niin ihmeellisenä, että olisin tehnyt samanlaisia postauksia.

Tänään päätin kuitenkin kertoa, millaiselta jumppaohjaajan ja liikuntahaasteessa elävän maanantai saattaa näyttää. Joskus esimerkiksi tällaiselta:

Herätyskelloni olisi ollut soimassa aamulla kello 5:45am, muistuttamassa minua siitä, että pitäisi mennä kotitalon kuntosalille hoitamaan haasteeseeni kuuluva cardio-treeni pois alta. Mitään syytä herätykselle ei tänään ollut, sillä olin heräillä jo viiden jälkeen. Takana on noin 5 tunnin yöunet, jotka ovat katkenneet kerran vessareissuun. Ei siis mikään paras lähtökohta nousta ylös liikkumaan, mutta haluan hoitaa treenin pois alta, sillä myöhemmin päivällä minulla ei ole aikaa ja illalla en jaksa. Nousen sängystä hiukan puoli kuuden jälkeen.

Vedän jumppakamat nopsasti päälle, avaan hiukan kehoani foam rollerilla ja lähden ulos ovesta. Kuntosalille päästäkseni minun pitää kävellä pihan poikki ja sen takia vedän ylleni kevyen pitkähihaisen, sillä inhoan kylmyyttä. Vaikka mittari näyttää 14 astetta, Pohjois-Kalifornian aamukuuden hämäryys on oikeasti aika vilpoinen, vaikka ehkä Suomen lokakuuta tällä hetkellä elävä ei sitä uskokaan. 

Matka kuntosalille vie sisäpihan poikki. Kukaan ei ole uimassa aamulla kuudelta. Sen sijaan kuntosalilla oli minun lisäkseni kaksi muutakin ihmistä vetämässä aerobista. Olin tänään siellä kolmannen maanantain putkeen samaan aikaan ja kahdella edellisellä kerralla siellä on ollut ne kaksi täysin samaa ihmistä. 

Olen valinnut aamuaerobiseksi liikuntahetkekseni spinningpyörän polkemisen. En ole koskaan tykännyt sisäpyöräilystä, mutta olen nyt yrittänyt antaa sille mahdollisuuden. Se ei aiheuta impaktia alaselkääni, kuten juoksumatolla juokseminen aiheuttaisi. Asento pyöräilyssä ei tietenkään ole paras alaselän kannalta, mutta koitan elää. Ulkona olo voisi tehdä hyvää, mutta en oikein voi juosta sielläkään, eikä kävely nosta sykettäni mielestäni tarpeeksi ylös tätä treeniä ajatellen. 

Kotitalomme kuntosalilla on cycle room. Siellä on aika ajoin ohjattuja tunteja. En ole eläissäni käynyt, eivätkä ne kyllä olisi edes ilmaisia.

Alhaalla salin puolella on lisää cardiovälineitä. En tajua, miksi salillamme on panostettu moniin juoksumattoihin, pyöriin ja steppereihin lihaskuntolaitteiden sijasta. 

Valitsen Youtubesta jonkun kohtalaisen kämäisen cycling-videon, joka kestää 30 minuuttia. Kokeilin tänään aamupyöräilyä kolmatta kertaa ja kolmannen erilaisen Youtubesta löytyvän videon voimin. Ne kaksi edellistä (enemmän HIIT-tyylisiä) olivat kamalan teennäisiä, enkä voisi kuvitella käyväni niitä uudestaan lävitse. Tubessa on mielestäni hyvin kaikenmaailman jumppavideoita, mutta jostain syystä en ole onnistunut löytämään hyvää cycling-videota... (Vinkkejä?)

En ole mikään haka sisäpyöräilyssä, enkä oikein jaksa pysyä videon tahdissa. Haasteeni cardiotreenin minimiaika on 30 minuuttia, ja jaksan juuri sen. Eikä pidempään olisi kyllä aikaakaan, sillä minun pitää mennä töihin. 

Pimeys katoaa täältä aamuisin nopeasti. Seiskan aikaan oli jo valaistunut. 

Hiukan ennen seitsemään palaan asuntooni, otan pikasuihkun, vedän päälle uudet jumppavaatteet, venytän hiukan jalkojani, keitän kahvia ja syön aamupalaa. En näköjään ottanut valokuvaa mistään. Aamupalani oli egg cupcake: munan valkuaisia, lehtikaalia, selleriä ja kesäkurpitsaa paistettuna uunissa muffinssivuoassa - valmistin ne eilen. Muffinin sivuun toinen kasa samoja vihanneksia kuin muffinissa jo on. Syön ja selaan uutisia (voi Las Vegas ja joukkoampumiset sentään). Tarkkailen samalla vähän liikennetilannetta navigaattorista. Minulla on bodypump-tunti Mountain Viewssa puoli kymmeneltä. Viime viikolla olin lähes myöhässä pahan aamuruuhkajumin takia, enkä halua olla myöhässä kahta viikkoa putkeen. Kun kello alkaa lähentyä kahdeksaa, navigaattori näyttää moottoritiet jo pitkälti punaisella ilmoittamassa siitä, että ruuhkaa ja jumeja on. Matkaa minulla on vajaa 20 kilometriä, mutta lähden yleensä vähintään 50 minuuttia ennen tuntini alkua. Yleensä matka vie 30-40 minuuttia. Tänään lähdin jopa vähän aikaisemmin, jotta varmasti ehtisin ja olinkin paikalla hyvissä ajoin.

Jono motarin liittymään. Tänään olin tässä vain ehkä jonkun reilun 5 minuuttia. Viime viikolla varmaan melkein vartin. 

Ohjaan tälle ryhmälle ensimmäistä kertaa bodypumpin 103-ohjelman. Kyykkyybiisi saa jotkut kadottamaan hymynsä, hah. Samoin ojentaja-biisi (se on kyllä aika armoton!). Jostain syystä Justin Bieberin Let me love you -hauisbiisi saa osan laulamaan ääneen... Noh, hyvä että tykkäävät. Askelkyykkybiisi nyt odotetusti saa ihmisissä aikaan voimakkaita reaktioita. Nautin sen ohjaamisesta, sillä tiesin, että 32:n bottom-half pulsen (miksi tätä kutsutaan Suomen pumppitunneilla?) esiin tuominen on rajua monelle perusjumpparille. Tuntini menee hyvin ja nautin ohjaamisesta, vaikka lyhyet yöunet ja pyörällä solkkaaminen painaakin päälle jo tässä vaiheessa. 

Tuntini jälkeen vedän nopeasti vatsaani vähän steel cut -kauraa ja munan valkuaisista tehtyä mössöä, kirjaan tuntini kuntosalin järjestelmään palkkani saadakseni ja sitten siirryn lihaskuntolaitteiden ja vapaiden painojen puolelle. Ei muuta kuin omaa treeniä tekemään taas! 

Bodypumpin ohjaaminen ei ole mikään minun treenini, vaan treenaan omat juttuni tunnin jälkeen. Tai siis treenaan nyt, kun haasteeni niin käskee. Normaalisti paneutuisin kehonhuoltoon ja foam rollaisin. Tykkään itse asiassa enemmän tästä lihaskunnon jynssäämisestä. PS. Nuo painot ovat muuten ihan paunoissa, eivät kiloissa, hih. 

Maanantaisin haasteessani treenataan selkää. Minulla on vajaa 60 minuuttia aikaa ennen kuin joudun lähtemään seuraavalle tunnilleni. Liikun ehkä liian hitaasti ja aikani loppuu lähes kesken. Menee jopa vähän hosumiseksi. Varttia vaille kaksitoista ryntään parkkipaikalle autolleni, vedän esiin takaluukun coolerista perunapussin (haasteeni mukaan heti salitreenin jälkeen pitää syödä perunaa) ja lähden ajamaan kohti seuraavaa työpaikkaani, Googlea, jossa ohjaan bodyshredin ja cxworxin puoleltapäivin. 

En siinä kiireen keskellä ehtinyt kuvata perunoitani, mutta tämä kuva on parin viikon takaa ja kiteyttää tilanteeni: uunissa kypsennettyjä perunaviipaleita kevyillä mausteilla (ei suolaa, ei öljyä). Tällä kertaa jouduin syömään ne samalla, kun ajoin autoa. Onneksi niitä on helppo syödä ja tarvitsee vain yhden käden, sitäkin vain välillä. 

Googlen kampus on onneksi lähellä, mutta lähdin hitusen liian myöhään ja olen jumppasalissa 12:01pm, kun tunnin pitäisi alkaa tasalta. Hups. Kukaan ei yleensä ole ajoissa näillä tunneilla; normaalisti minä odottelen kiireisiä googlelaisia. Tänään totta kai minua odottaa neljä ihmistä. Ei hyvä. Pyytelen anteeksi, mutta kukaan ei tunnu olevan kovin kiireinen tänä maanantaipäivänä. Tosin paikalla on vain 7 ihmistä, normaalin noin 12-15 sijaan. 

Vaikka söin salitreenini jälkeen perunani autossa, vetoni alkaa loppua ohjatessani. Onneksi osaan fake it 'till you make it -linjan, enkä anna oman fiilikseni vaikuttaa ohjaukseeni. Bodyshredin ja cxworxin päätyttyä hoipertelen takaisin autolleni ja suhautan kotiin. Piti ottaa valokuvia, mutta unohdin. En ole muuten saanut nauttia Googlen lounaista kahteen kuukauteen haasteeni takia - tavallisesti menisin tuntieni jälkeen syömään viereiseen ravintolaan ilmaisen lounaan.

Nykyään syön vain kotona. Tällaista oli tänään. En muista, milloin olisin syönyt punaista lihaa kotona (paitsi satunnaista naudan jauhelihaa), mutta nyt koitin sen ikuisen kanan, kalkkunan ja kalan tilalle vähän lihaa, sillä haasteeni ruokavalioon sisältyy mahdollisuus syödä vähän vähärasvaista, punaista lihaa. Tässä on London Broil -nimellä löytyvää nautaa (ei mitään hajua, mitä se on suomeksi) sekä sipulia, purjoa ja paprikaa. 

Googlen ruoan sijaan väkerrän kotona kasaan proteiinia, vähän hiilareita ja vihanneksia ja vedän ruokani nopeasti samalla Facebookia ja taas uutisia selaillen. Sitten vedän päälle bikinit, levitän aurinkorasvaa ja suuntaan uima-altaalle. En suinkaan rentoutumaan, vaan opiskelemaan. Minulla on ollut melkein vuosi aikaa suorittaa ryhmäliikunnan ohjaajan sertifikaatti. Homma on kerta toisensa jälkeen jäänyt, ja nyt kun vuosi on kulumassa umpeen marraskuun lopussa, otan tällaista paniikkimaista loppukiriä.

Tämäkin kuva on viime viikolta. Tänään oli sama meininki, miinus kahvi. Olin viime viikolla niin väsynyt, että oli pakko vetää Starbucksin jääkahvia (mustana, ilman makeutuksia - lisäsin itse kotona vähän mantelimaitoa), jotta jaksaisin opiskella. Tänään sinnittelin ilman.

Vaikka lokakuu juuri alkoi, täällä on vielä lämpöä. Tänäänkin oli kunnolla yli 20 astetta ja altaalla oli juuri sopiva. Aurinko tosin paistaa iltapäivästä jo aika matalalta ja jouduin vaihtamaan paikkaani kolme kertaa parin tunnin aikana, jotten jäisi asuintalojen luomaan varjoon. Kahden tunnin luku-urakan jälkeen hengasin hetken porealtaassa ja sitten palasin kotiin. Tein 30 minuutin mobility- ja venyttelyjumpan Youtubesta ja sitten söin taas. Olikin jo kaamea nälkä! Naudan lihaa ei riittänyt enää yhteen annokseen, joten jouduin tekemään emävirheen ja ottamaan lihan vierelle kanaa. Oheen taas vähän hiilareita ja iso kasa vihanneksia. Tuo annos ei todellakaan ansainnut valokuvaa. 

Syömisen jälkeen aloin kirjoittaa tätä postausta. Osa valokuvista on tosiaan viime viikolta, sillä minun piti tehdä tämä postaus jo silloin, mutta se jäi (viime maanantaini oli lähes täysin samanlainen kuin tänään, sillä erotuksella, että kävin kiropraktikolla altailun ja opiskelun sijasta). Kirjoittaessani vedin tässä hiukan samalla vielä lisää vihanneksia, vaikka haasteeni sallima kourallinen tuli kyllä jo täyteen ruoka-annoksen yhteydessä. Noh, vihanneksia tuskin voi syödä liikaa. 

Nyt kello on jo puoli kahdeksan. Pitäisi mennä suihkuun (ihossani haisee kloori, hyi) ja kohta olisi jälleen aika syödä uudelleen. En malta odottaa.

Huomenna samanlainen rumba käynnistyy uudelleen: aamulla on taas herätys ennen kuutta, edessä oma salitreeni (vuorossa rintalihakset) ja heti sen perään HIIT-treeni (yäk apua!) ja sen jälkeen bodyattackin ja cxworxin ohjaus. Ja lisää opiskelua. 

"Siis mä käyn joka aamu treenaamassa ja sitten rentoudun porealtaassa ilmaista cappuccinoa siemaillen."

Kun muutimme San Josehen kolme ja puoli vuotta sitten asuntokompleksiin, joka tarjoaa muun muassa kuntosalin, uima-altaan, porealtaan ja ilmaisia erikoiskahveja kahvikoneesta, ja kun minusta oli tulossa kotirouva, minulla oli hienot suunnitelmat elämälle: käyn liikkumassa joka aamu ja sen jälkeen nappaan mukaan sellaisen ilmaisen kahvin ja nautin siitä porealtaassa rentoutuen.

En koskaan tehnyt noin. Kävin kyllä aamupäivisin liikkumassa, mutta minä mihinkään allasalueelle jaksanut vaivautua siitä suoraan. Sellaisen ilmaisen kahvin olen juonut kerran (eikä se ollut aamulla eikä edes liikunnan jälkeen, vaan kaverin kanssa) ja se oli niin hirveän makeaa, ettei sitä pystynyt juomaan. Tykkään juoda kahvini sokerittoman mantelimaidon kanssa enkä millään makeutusmössöillä tehostettuna (niin kuin kahvikoneiden kapseleista tulevat erikoiskahvit valitettavasti yleensä ovat - tosin saisi koneesta perusmustaa kahviakin).

Kävin tänään aamulla tekemässä plyo-treenini asuinkompleksimme uusimman asuinrakennuksen kuntosalilla. (Asuinpaikkamme tarjoaa kaksi eri salia nykyään.) Siellä on vanhaa salia isompi tyhjä sali, jossa on jonkin verran tilaa hyppiä ja loikkia. Seinään on kirjoitettu liikuntamotivaatiosloganeita. En ole moisten lauseiden fani, mutta on tämä nyt parempi kuin "No pain, no gain", jota pidän erittäin haitallisena iskulauseena.

Pätee ehkä elämään yleisestikin, ei vain liikuntaan. Mutta voi fail, eikö tuossa ole kirjoitusvirhe?

Jotkut Suomessa asuvat kaverini ihmettelevät, kun asuinpaikkani on kuin hotelli. Luonani Suomesta vierailemassa käynyt kaverini kummasteli, kun kerroin hänelle, etten koskaan käy porealtaassa, vaikka vein hänet sinne melkein joka ilta. "Miks ihmeessä et? Mä tulisin varmaan koko ajan." Kun jokin asia on tarpeeksi lähellä ja helposti saavutettavissa, siitä tulee aika arkipäiväistä. Kyllä minä allasalueella joskus päivisin käyn ottamassa aurinkoa, mutta siihen se jää. Joskus kerran vuodessa käymme samassa talossa asuvien suomalaisten kavereiden kanssa iltaisin "pitämässä taloyhtiökokousta" porealtaassa, mutta tällainen ihme tapahtuu tosiaan noin yhtä usein kuin joulu. Niin ja minä inhoan sitä kloorin lemua, joka näistä altaista jää ihoon kummittelemaan kunnon pesusta huolimatta, joten välttelen kloorivedessä lillumista. (Ensimmäisen maailman ongelma.)

Kolme ja puoli vuotta siihen meni, mutta tällä viikolla toteutin vanhan suunnitelmani ensimmäisen kerran: torstaina kävin tekemässä aamutreenini (olkapäät) ja sen jälkeen vedin bikinit päälle ja suunnistin porealtaalle rentoutumaan. Se ilmainen kahvi vain puuttui, mutta 90 Days Challengeni ruokavalio ei salli mitään makeutettuja kahvisekoituksia. Tekstasin naapurissa asuvalle kaverilleni ja sain huokuteltua hänetkin vajaaksi puoleksi tunniksi jacuzziin juoruamaan.

Oli hauskan erilainen tapa viettää aamupäivää. En kyllä silti ota tavaksi, ihan vain siitäkin syystä, etten normaalisti aamuisin ehdi harrastaa mitään tuollaista, sillä käyn aamuisin ohjaamassa tuntejani.

Tänään lauantaina ajattelin aloittaa aamun samalla tavalla kuin torstaina: ensin plyo-treeni (ei onneksi ollut yhtä hullu kuin viime lauantaina), sitten porealtaalle hetkeksi. Valitettavasti Piilaaksoon on rantautunut saunamainen helleaalto ja jo aamusta lämpöasteet olivat melkein 30. Jäi siis porealtailu välistä. Ensimmäisen maailman ongelma varmaan tämäkin, mutta en pysty kupla-altailemaan liian kuumalla säällä. Altaassa tulee muutoinkin jo vähän heikko olo, kun kroppa rentoutuu kuumassa vedessä, enkä nyt ollut syönyt edes aamupalaa. En halunnut pyörtyä, joten treenin jälkeen menin vain suihkuun.

San Francisco Bay Arealle (sisältäen siis Piilaakson) on julistettu lämpövaroitus. Eilen teki tiukkaa kävellä autolta kuntosalille 43 asteen lämmössä. 

Tänään on tulossa yli 40 astetta, kuten eilenkin. Ulkoilma on kuin sauna. Aion viettää lauantaini sisällä ilmastoinnin kanssa. Todennäköisesti sunnuntainakaan ei ole asiaa ulos. Eivätkä nuo loppuviikon asteetkaan kovin kivoilta näytä.

Tämän allekirjoitan.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Palauttava aamukävely auttaa aina

Sen jälkeen, kun sain 90 Days Challengessani alkaa syödä salitreenipäivinä vähän hiilareita, olen nukkunut paremmin kuin niiden ensimmäisten hyvin vähähiilihydraattisten 10 päivän aikana. Silti nukkumiseni on edelleen välilä hiukan liian kevyttä. Tänään aamulla mieheni piti poikkeuksellisesti nousta ylös viideltä, ja totta kai heräsin hänen herätyskelloonsa. Yleensä nukahtaisin vähän uudelleen, mutta nyt sain vain torkuttua hieman. Seiskalta alkoi tuntua siltä, että sängyssä makaaminen lähinnä turhauttaa. Tavallisesti voisin keskiviikkoisin nukkua kahdeksaan ja usein nukunkin.

Heti kotitalomme takaa pääsee trailille eli kävelytielle.

Päätin olla tavallista aamua energisempi ja lähteä vähän aamukävelylle. Keväällä selkäsairauslomani aikana pääsin kiinni aamu-ulkoiluihin, mutta sitten ne jäivät, kun palasin töihin ja kävin Suomessakin hukkaamassa arkirutiinini. Tänään aamulla tuntui kuitenkin siltä, että kroppani varmasti kaipaisi vähän jaloittelua heti aamusta sen sijaan, että istuisin keittiönpöydän ääressä muutaman tunnin netissä surffaillen. Jalkani ovat tuntuneet hiukan raskailta koko alkuviikon (varmasti sen lauantaisen plyohulluuden takia). Tänään aamupäivällä oli edessä ensin bodypumpin ohjaus ja sitten puolenpäivän jälkeen oma jalkatreeni, joka näytti aika hard corelta. (Challengessa ei tehdä samaa treeniä kertaakaan kahdesti, vaan joka päivälle tulee uusi treeni, ja kun samaa lihasryhmää treenataan myöhemmin uudelleen, edessä on uusia liikkeitä tai ainakin erilaiset setit. Sen takia en koskaan tiedä, miltä treeni tulee tuntumaan.) Palauttava kävely alkoi tuntua siis entistä fiksummalta vaihtoehdolta viettää aamu, jotta olisin valmis päivän koetuksiin.

Olen varmaan jo useasti maininnut, että kotimme takana olevissa pusikoissa asuu joitakin kodittomia. San Jose on joskus aika surullinen.

Aamu oli pilvinen ja mielestäni kolea, 15 astetta. Käteni palelivat. Pari naapuria ulkoilutti koiraansa sortseissa ja flipflopeissa. Yksi toinen talvitakissa. Muutamat lenkkeilivät sortseissa ja t-paidassa. Minä olin pukeutumiseni kanssa jossain siellä välimaastossa.

Pilvet kyllä hälvenivät nopeaan.

Alueen kotiäidit eivät vielä aamusta ole tunkeneet leikkipuistoon lapsineen. Kehtasi ottaa valokuvaa, kun lapsia ei ollut missään.

Puisto, jossa porukka yleensä ulkoiluttaa koiria. Tänä aamuna oli hiljaista.

Puolen tunnin kävely oli rentouttava ja paikkoja vähän avaava. Samalla kuuntelin muutamaa bodypump-kappaletta, jotka päätin ottaa tunnilleni tänään. Joudun aina vanhoihiin Les Mills -ohjelmiin palatessani käymään koreon uudelleen läpi mielessäni, sillä en todellakaan muista niitä. Sen takia arkipäiviini kuuluukin säännöllisesti erinäisten kappaleiden kuuntelemista (kolmesta eri formaatista) ja koreografian vilkuilua. (#instructorlifeproblems) Pumppimusiikki saattoi ehkä olla hiukan liian intensiivistä rentouttavaan aamukävelyyn, mutta osallistujani kiittävät, kun tuon vaihtelua.

Aamuauringossa.

Oli kyllä kummallisen rauhallista, missä lie kaikki töihin lähtijät... Kello oli kyllä jo kahdeksan tässä vaiheessa. 

Kävelyn jälkeen venyttelin vielä jonkin aikaa kotona. Vetreämmän kropan kanssa olikin sitten kivempi istua syömään aamupalaa ja lukemaan uutisia ja blogeja tunniksi. Sitten pikainen bodypumpin soittolistan päivitys puhelimeen (#instructorlifeproblems - aina pitää olla päivittelemässä soittolistoja), hampaiden pesu, tukka kiinni ja toiset vaatteet päälle ja kohti kuntosalia, töitä ja omaa treeniä.

Vähähiilihydraattinen aamupala: munakokkelia valkuaisista (plus yksi keltuainen), sieniä, vähän kesäkurpitsaa ja lehtikaalia. Juomiseksi vitamiinivalmiste ja kahvi, johon blendattu hiukan kookosöljyä (mielenkiintoinen yhdistelmä, kokeilin sitä tänään toista kertaa elämässäni). 

Loistoaamu kaikin puolin!

BODYPUMPin jälkeinen osittainen auringonpimennys

Eilen aamulla lähikaupunki Mountain Viewn kuntosalilla oli hiljaista. Parkkipaikalla olin jo ihmetellyt, miten ulko-ovien läheisyydessä oli niin monta tyhjää parkkipaikkaa vapaana. (Porukka täällä pyrkii pysäköimään autonsa mahdollisimman lähelle kuntosalin sisäänkäyntiä, ettei vahingossakaan tarvitse ottaa ylimääräisiä askelia.) Kuntosalilaitteet häämöttivät tyhjyyttään.

Olin liikenteen takia (hitsin aamuruuhkat!) ryhmäliikuntasalissa hitusen myöhemmin kuin tavallisesti, eikä siellä silti ollut kuin kolme ihmistä odottamassa. Yleensä maanantaiaamun 9:30am bodypump-tunnillani on noin 25-30 ihmistä, mutta eilen sinne saapui vain kourallinen, olisiko ollut 10 ihmistä.

En koskaan aloita tuntia kysymällä, missähän kaikki ovat, oli tunnillani käynyt millainen kato tahansa, mutta eilen oli ihan pakko sanoa ääneen: "Is everyone watching the sun?" Sitten piti vähän kehua paikalla olijoita siitä, että he olivat päättäneet hoitaa treeninsä juuri silloin ja vielä vähän naureskella perään: "This is California. You can see the sun every day. Though don't look at it!"

Eilen USA:ssa vallitsi Eclipse Dayn villitys: täällä odotettiin ja hehkutettiin auringonpimennystä. Minä olen aina kohtalaisen pihalla erinäisistä luonnon ilmiöistä (tuntuu, että kuun ja auringonkin kanssa täällä on ollut kaikenlaisia pieniä ja isoja ilmiöitä, joita porukka on mennyt katsomaan jonnekin), ja tästäkin auringonpimennyksestä kuulin vasta muutama päivä sitten. Ihmettelin, miksi moni tuntuu some-päivitysten perusteella pakkaavan kamoja autoon ja suuntaavaan kohti kansallispuistoja ja muita.

Täydellinen auringonpimennys näkyi eilen Yhdysvalloissa vain muutamassa osavaltiossa ja vain tietyissä paikoissa. Minä luulin, ettei täällä Piilaakson alueella näy ilmiöstä oikein mitään. En ole kiinnittänyt uutisointiin paljon huomiota ja olen missannut kaikki lasienmyyntivillitykset (missähän mieleni on majaillut...?). Eilen aamulla koinkin siis ihmetyksen, kun tajusin, että ai jaa... täältä meiltäkin siis näkee pimennyksestä jotain?

Kukaan ei ollut kuntosalilla, eivätkä monet olleet bodypumppaamassa, koska kaikki olivat jossain ulkona tuijottamassa taivaalle. Pimennys näkyi täällä vain osittaisena, mutta silti. Hetken minulla oli tuntini alussa sellainen olo, että missaankohan nyt jotain. Mutta mitäs siinä oli tehtävissä, tuntini oli juuri pimennyksen aikaan ja porukkaa paikalla jumpattavana.

Pääsin hauis-biisiin saakka, kunnes ensimmäinen osallistuja lähti lasiensa kanssa. Me muut naureskelimme siinä sitten hieman. Hän palasi hetken kuluttua, ilmoitti, että me missaamme "chance of a lifetime" ja palasi pumpin pariin. Ennen seuraavaa biisiä ilmoitin, että kuka tahansa halukas saa lähteä katsomaan. Yksi lähti, lainaten laseja siltä ensimmäiseltä lähteneeltä. Hetken kuluttua hänkin palasi. Sitten nämä kaksi lähtivät kohta uudelleen, heidän mukaansa taisi liittyä kolmas ja neljäs. Tässä vaiheessa olin jo monesti todennut kappaleiden aikana, että menkää ihmiset ihmeessä, mutta kukaan muu ei lähtenyt.

Ensimmäinen osallistuja palasi lopulta toistamiseen. "Hanna, you will HAVE TO go and see. You will not get another chance in your life!" hän ilmoitti kovaan ääneen, yli kaikuvan musiikin.

Vedin venyttelyt kunnialla loppuun, joskin hiukan tavallista pikaisemmin, nappasin mukaani pari muuta tunnollista osallistujaa ja lähdimme ulos katsomaan.

Tältä aurinko näytti. Kuva otettu katsomatta aurinkoon, koska minä, toisin kuin eräät nimeltämainitsemattomat tämän maan keulakasvot, oikeasti välitän silmistäni. Kuten tästä näkyy, mitään ei siis ollut nähtävillä ilman niitä laseja - eikä todellakaan tullut yhtään hämärää osittaisen pimennyksen kanssa, haha. (Tuo kuuheijastus on kyllä mielenkiintoinen tässä kuvassa...) Jos en olisi tiennyt, en olisi tiennyt mitään olevan käynnissä. Koko loppupäivän oli tosin sumuisempaa kuin yleensä, ilmeisesti sumu johtui pimennyksestä. 

Ja sitten katseltiin.

Olihan se ihan mielenkiintoinen kokemus tuijottaa taivaalle kertakäyttölasien kanssa. Pimennys täällä oli vain osittainen, joten kovin kummoinen näky se ei kyllä ollut. Ehkä jos sitä olisi tuijottanut koko sen ajan, kun ilmiö oli käynnissä, olisi voinut olla hienompi. Vaikea sanoa.

Tältä näytti osittainen auringonpimennys. Osallistujani on ottanut tämän kuvan kännykällä lasien läpi. Oli kyllä vähän hämmentävää nähdä tavallinen aurinkoinen päivä ja sitten katsoa aurinkoa lasien kanssa ja nähdä tämä. Sinä aikana, kun olimme pihalla, tämä puolikuun muotoinen alue muutti kokoaan ja muotoaan hiukan. 

Täytyy taas todeta, että amerikkalaiset - tai tässä tapauksessa aksenteista päätellen amerikkalaistuneet maahanmuuttajat, vaikka eroa on kyllä vaikea tehdä - saavat kyllä elämästä kaiken ilon irti. Osallistujani olivat aivan huumassa tästä ilmiöstä, ja tarttuipa fiilis vähän minuunkin lopulta. Osittainen pimennys tai ei, olihan kyseessä aika ainutkertainen tilaisuus. Sitä paitsi hetki loi myös yhteenkuuluvuutta minun ja osallistujieni välille, ja sellainen on aina hyväksi. Onneksi sillä yhdellä osallistujallani oli ne lasit mukana. Mieheni ei esimerkiksi nähnyt mitään, vaikka oli ulkona pimennyksen aikaan, sillä hänellä ei ollut laseja.

Oli siis vähän erilainen bodypump-tunnin lopetus tällä kertaa. Seuraavaa kertaa ei sitten ilmeisesti ihan heti tulekaan tässä elämässä....?