Olen muuten ylpeä itsestäni!

Piti sitten tulla Kaliforniaan saakka -postauksestani jäi aikoinaan puuttumaan se lähes tärkein. Vasta mieheni äkkäsi tämän suuren unohduksen, vaikka aihe oli kyllä ollut mielessäni silloin, kun olin hahmotellut listaa päässäni. Mutta listasta puuttui siis autoilu. Piti sitten tulla Kaliforniaan saakka ajamaan autoa...

Minähän en Turussa asuessani ajanut autoa. Olin ollut ratissa viimeksi 19-vuotiaana, joten takana oli 8 vuoden ajotauko silloin, kun muutimme tänne. Enkä silloin teini-ikäisenäkään ajanut autoa kuin vähän satunnaisesti.  (Olen kirjoittanut ajohistoriastani mm. täällä.)

Nyt on pakko sanoa, että olen älyttömän ylpeä itsestäni! Tästä teini-ikäisen heikolla ajohistorialla ja ajoitsetunnolla varustetusta autonratin pelkääjästä on vuoden aikana muotoutunut tyytyväinen kuski. Sellainen kuski, joka menee, kun pitää mennä, eikä kiertele ja kaartele. Tiedän ihmisiä, jotka edelleen parinkin vuoden täällä asumisen jälkeen välttelevät esimerkiksi tiettyjä motareita, tiettyjä liittymiä tai jopa kaikkia motareita. Minä en välttele mitään (paitsi taskuparkkeja), koska omakohtaisesta kokemuksesta tiedän, mitä tapahtuu, jos annan pelolle vallan.

Kaliforniaan muuttaminen on parasta, mitä minulle on elämässäni sattunut - ainakin autoilun suhteen. Tulevaisuutta ei tietenkään kukaan osaa ennustaa, mutta epäilen, että jos olisimme jääneet Turkuun, olisin hyvinkin saattanut olla ajamatta autoa vuosikausia, ehkä en olisi ajanut enää koskaan. Ei minulla olisi ollut mitään tarvetta. Ehkä siinä tapauksessa, että mahdollisen jälkikasvun kaitseminen olisi vaatinut minulta autoilua, olisin ehkä lähtenyt uudelleen rattiin. Muuta syytä sille, että olisin Turussa ruvennut ajamaan autoa, en oikein näe.

Mutta niin... Enhän minä siellä Suomessa uskaltanut ajaa, kun siellä viimeksi jouluna kävimme. Kalifornian 101-motari ruuhka-aikana - itse asiassa mikään motari tai motariluuppi missään - ei tunnu mielessäni niin pelottavalta kuin Turun keskusta. Sanokaa hulluksi, mutta näin koen. Toisaalta jos minulle annetaan automaattivaihteinen auto ja ei-talvikeli Suomessa, niin ehkä voisin uskaltautua ajamaan siellä tulevaisuudessa... Tottumiskysymyshän se vain on.

Autoiluun tottunut kotirouva. Avoauto ei muuten ole lempparini, enkä ole syttynyt ajeluun katto auki. Tukka menee sekaisin, ei ole aurinkorasvaa, en voi laittaa aurinkolaseja (minulla on silmälasit enkä käytä piilareita usein kuin urheillessa) ja häikäistyn ja sattuu silmiin, ei pysty, eikä kuule edes musiikkia kunnolla kaiken muun mekkalan ylitse... Näitä asioita toistelen miehelleni aina, kun hän haluaa avata katon. Aikamoisia ensimmäisen maailman ongelmia siis. Yksinäni en koskaan aja katto auki. 

On monia paikalliseen ajokulttuuriin liittyviä asioita, joiden suhteen olen kehittynyt selkeästi. Tässä muutama:

- Motarit. Vaikka ensimmäinen ajokokemukseni täällä (sen 8 vuoden tauon jälkeen!) oli juurikin iso motari, en tykännyt motareista aluksi. Nykyään ei pelota, vaikka ruuhka-aikana en tykkääkään tunkea sinne sekaan. Kun kerran keskustelimme kaverini kanssa tekstiviestein siitä, kumpi ajaa lounasravintolaan, kaverini mainitsi, että reittimme sisältää sitten tietyn motarin ja kahden tietyn motarin liittymäkohdan, jota monet eivät hänen mukaansa halua ajaa. Minä ihmettelin, miksiköhän ihmeessä ei. Kaverini tulkitsi kysymykseni ironiaksi ja vastasi hymynaamalla. Mutta minä oikeasti ihmettelin, miksi ihmeessä. Kyseessä on toki tukkoinen kahden motarin välinen luuppi, lyhyt vaihtokasta, erittäin huonossa kunnossa olevat tiet ja tiet, joissa on päivittäin onnettomuuksia, mutta hei - kaikkialla täällä on tuollaista, what's the big deal. Olen äärimmäisen tyytyväinen siitä, etten pelkää ja vieroksu jotain tiettyjä paikkoja, vaikken välttämättä kaikesta yhtä paljon tykkääkään.

- Exit/entrance-kaistat, motariluupit ja kaistanvaihdot eivät stressaa kuten ennen. Ei muuta kuin vilkku päälle ja menoksi. Liittymistä ärsyttävät ainoastaan liian lyhyet kiihdystyskaistat, koska ne ovat mielestäni oikeasti vaarallisia, kun muut autot ajavat motarilla pahimmillaan ylinopeutta ja sinne sekaan pitäisi sitten päästä.

- 4-way -stop-merkkiristeykset (=risteyksessä kaikissa neljässä suunnassa stop-merkki) olivat mielestäni vielä kesälläkin vähän vaikeasti hahmotettavia. Ekana tullut lähtee ensin ja niin edelleen. Ei oikein toimi, sanoin. Nykyään olen sitä mieltä, että tällainen neljän stop-merkin risteys on joustavin ja parhain risteys ikinä. (Paitsi silloin, kun joku pässinpää ei voi odottaa sitä omaa vuoroaan ja tunkee sieltä merkin takaa väärään aikaan.)

- Pian muuton jälkeen kirjoitin tänne blogiin, miten kiva on, kun motareilla on paljon kaistoja, koska siellä on siten tilaa ajaa vähän hitaammin ja antaa muiden mennä ohi. Nykyään olen se, joka hakeutuu yleensä nopeasti sinne vasemman puoleiselle kaistalle (jossa yleensä ajavat ne, jotka menevät nopeiten, ellei kyseessä ole carpool-kaista), jotta pääsen ajamaan nopeammin kuin ne "sunnuntaiköröttelijät", jotka mielestäni tukkivat liikenteen sujuvaa kulkua. :D

Aiheeseen täysin liittymätön random paloasema, jota kuvasin noiden jännien hahmotolppien takia. Ties mitä nekin edustavat. 

Mutta ei minun autoiluelämäni täysin kukoistuksessaan vielä ole. Edelleen jotkut jutut vieroksuttavat:

- Ruuhka-aika. Kuka ei haluaisi välttää aikaa, jona miljoonat bay arealaiset yrittävät autoilla samaan aikaan töihin tai töistä kotiin?

- Parkkeeraaminen. Aiheuttaa ainakin lievää paniikkia ja harmaita hiuksia. Painajaiseni on se, missä joudun tekemään taskuparkin, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Todellinen painajaiseni on se, jossa en saa autoa pysäköidyksi ollenkaan, koska en osaa taskuparkkia muuta kuin ehkä tuurilla.

- Olen jo tottunut kaikkiin motareiden entranceihin eli sisäänkäynteihin, mutta olen edelleen sitä mieltä, mitä olin alussakin: ne tulevat täysin puskista. Ei ihme, että täällä näkyy usein autoja, jotka yhtäkkiä suhaavat parin kaistan lävitse viime tipassa entranceen (tai exittiin).

- Yllä oleva on yksi syy siihen, miksi ajan edelleen navigaattorin kanssa. Navigaattori tekee tyhmäksi, eikä sitä käyttämällä ainakaan koskaan opi ajamaan ilman sitä, mutta yritän minimoida liikenteessä epäilystä aiheuttavat seikat siten, että ainakin tiedän sen, mitä reittiä minun kannattaa mennä.

- En uskalla ajaa San Franciscoon. En ole koskaan ajanut sinne enkä siellä. Olen ajanut vain SFO:n lentokentälle ja se on ihan vain motarin varrella ja tulee paaaaljon ennen kuin itse SF:n kaupunki. SF:ssa pelottavat kummalliset risteykset, autojen määrä ja julkinen liikenne (missä siinä kapealla kadulla voi sen autonsa kanssa olla, kun siinä menevät ne street carin raiteet?).

- Myöskään kukkuloille ja vuorille en ole uskaltanut ajaa. Siellä pelottavat kiemurtelevat tiet, joissa pienikin virheliike voi syöstä auton alas rinnettä, ja pyöräilijät, jotka pitää ohittaa vähintään 3 jalan päästä ja hitaalla vauhdilla, mutta yritäpä siinä kiemurtelevalla tiellä ohittaa ketään, kun ei näe vastaantulevia.

- Tämä nyt ei liity siihen, että itse ajaisin autoa, mutta liittyy yleisesti autoiluun: Alussa olin sitä mieltä, että täällä annetaan jalankulkijoille hyvin tilaa, esimerkiksi parkkipaikalla. Sittemmin olen tajunnut, että moni ei osaa kääntää sitä päätään ja katsoa taaksepäin silloin, kun peruuttaa. Porukka yksinkertaisesti vain menee autoonsa ja lähtee peruuttamaan pois siitä parkkipaikasta. Joskus minua oikeasti pelottaa kaupan parkkipaikalla. Mutta ei toki syyttä, joten tämä kohta on vain hyväksi.

Ja sitten vielä yksi asia, josta en ole ylpeä:

- Siinä, missä Suomessa jotkut käyttävät termiä "nainen ratissa", täällä käytetään termiä "aasialainen ratissa". Onpa ennakkoluuloista ja jopa rasistista, ajattelin minä alussa. Nykyään on pakko myöntää, että tässä taustalla on totuus.


Ja on tuota meidän autoa muuten tullut ajettua. Olemme ajaneet ekan vuoden aikana yhteensä 11 000 mailia eli 17 700 kilometriä! Ihan hullua.