keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

"Mene töihin" - ratkaisu kaikkeen?

Postaukseni siitä, miltä ensimmäinen vuosi on minusta kotirouvana tuntunut, nousi hetkessä blogini suosituimmaksi postaukseksi. Samoin kävi aikoinaan "Mitä "pitäisi" ja mitä haluaisi" -postaukselle. Ilmeisestikin siis henkilökohtaiset ja kotirouvailun ytimeen keskittyvät postaukset kiinnostavat. Täältä pesee nyt lisää - tällä kerralla keskityn tämän vuoden alussa nousseisiin tunteisiini ja töihin menemiseen liittyviin ajatuksiini.

Se, kun vuosi tulee täyteen uudessa maassa asumista, on ilmeisesti aika tärkeä rajapyykki. Olen lukenut ja kuullut samanlaisessa tilanteessa olevilta kotirouvilta, että ensimmäinen vuosi kuluu helposti nopeasti, kun totuttelee uuteen, ihastelee ja nauttii ja toisaalta ehkä kärsii kulttuurishokista, mutta sitten alkaa vähitellen kyllästyttää. Nämä ovat tietenkin yksilöllisiä juttuja; toiset jaksavat kotirouvailua vuosikausia ja toiset kyllästyvät jo parin viikon jälkeen ja haluavat jotain muuta.

Niin kuin olen jo monesti kertonut, minun eka vuoteni meni nopeasti ja hyvin. En ole katunut kertaakaan sitä, että jätin työni tauolle tai sitä, etten tunkenut täällä töihin. Valehtelisin kuitenkin, jos sanoisin, että minulla pyyhkii todella hyvin ja että nauttisin edelleen joka päivä omasta vapaa-ajastani.

Olen aina pitänyt rutiineista ja olenkin ehkä aikalailla kaavoihin kangistunut. Loin täällä nopeasti uuteen arkeeni selkeän rutiinin. Se tuntui hyvältä pitkään, vaikka välillä saattoikin pitkästyttää (sehän on normaalia; kuka ei joskus pitkästyisi rutiineista, joita elämämme on täynnä?). Mutta sitten alkoi ahdistaa, joskus siinä tämän vuoden puolella tammi-helmikuussa. Ahdisti se, kun jokainen päivä oli samanlainen ja toisti samoja kuvioita. Ahdisti se, että tein joka päivä samoja asioita. Ahdisti se, että monena päivänä sain rutiinihommani hoidettua ja kello oli vasta ehkä jotain kolme.

Rutiininomaisen elämän ei kuitenkaan pitäisi olla minulle mitään uutta. Kyllähän minun elämäni siellä Turussakin oli silkkaa puhdasta rutiinia: Joka arkipäivä töihin, sitten jumppaan, sitten kotiin. Työpäivät noudattivat samaa kaavaa, eikä työ antanut joka päivä rutkasti vaihtelua tai uusia elämyksiä, vaikka ennakoitavuus olikin työstäni hyvin kaukana. Viikonloputkin noudattivat yleensä samaa kaavaa. Tiivistetysti voisi siis sanoa, että elämäni oli aika helposti ennustettavissa, niin kuin varmasti monen muunkin ihmisen elämä on. Mutta ei se minua ahdistanut.

Mikä minua siis oikeasti alkoi täällä ahdistaa tuossa vuoden alussa? Sillä rutiinithan ovat niitä, joista minä pidän ja jotka luovan minulle turvallisen tunteen - miksi ne nyt yhtäkkiä alkoivat tuntua pahoilta? Jos tilannetta alkaa miettiä tarkemmin, voisin ehkä sanoa, että minua alkoi ahdistaa se, että toistin rutiineja yksin. Ympärilläni ei ollut (työ)kavereita tai puolisoa, jonka elämä koostuisi samanlaisista palasista. Ei ollut paljon vertaistukea.

Ehkä minua alkoi ahdistaa myös se, että vietin suurimman osan ajastani kotona. Vaikka kävin joka päivä harrastamassa liikuntaa parin tunnin ajan, se ei lopulta ole ollenkaan paljon aikaa kodin ulkopuolella, jos ei muutoin säännöllisesti käy jossain.

Mahdollisesti minua ahdisti vähän myös se, etten nähnyt päivän päätteeksi selkeästi sitä, mitä olin saanut aikaan. Ei ollut kasaa hoidettuja paperitöitä, ei toteutuneita asiakastapaamisia, ei tarvittavaa kahdeksaa työtuntia kellokortissa. Ne asiat, joita sain päivien aikana aikaan, olivat epämääräisiä ja abstrakteja ja liittyivät vain minuun itseeni, ei kehenkään ulkopuoliseen. Tai sitten aikaansaannokseni olivat pidemmällä aikavälillä saavutettuja. Joo, kuntoni on kohonnut ja joo, jaksan tehdä nykyään punnerruksia ja ties-mitä vaikka kuinka paljon enemmän kuin ennen, mutta mitä merkitystä näillä saavutuksilla on yhden päivän kannalta? Kyllähän sitä moisesta epämääräisyydestä ja itsekeskeisyydestä alkaa ahdistua, jos on tottunut elämään työtä varten ei ole sellaiseen tottunut ja jos ei osaa hyväksyä sitä itselle annettua aikaa täysin, niin kuin minä en varmaan edelleenkään osaa.

Entä miten ratkaista nämä ahdistukset? Sanomattakin selvää, mitä monet sanovat: "Mene töihin." Näin miehenikin on sanonut minulle, kun olen jahkannut hänelle siitä, miten minua ahdistaa ja miten minulla ei ole tekemistä. Aika nopeasti ahdistumiseni jälkeen itsekin vedin sen johtopäätöksen, että minua ahdisti, koska en käynyt töissä. Se tuntui aika yksinkertaiselta ja selkeältä syyltä. Vaikutti siltä, että ratkaisu jokaiseen yllä kuvaamaani ahdistuksen tunteeseen olisi se, että olisi työpaikka, jossa käydä.

Mutta olisiko se? Onko "mene töihin" vastaus kaikkiin ahdistuksen aiheisiini? Siihen, että viettämäni kotirouvaelämä alkoi tuntua liian ahdistavalta rutiinilta? Siihen, ettei vertaistukea ole päivittäin läsnä? Siihen, etten näe päivän päätteeksi aikaansaannoksiani? Tai siihen, että olen liikaa kotona? Niin... kyllä se ehkä helposti olisi. Mutta onko se ainoa ratkaisu? Ei tietenkään ole. Siihen, ettei ole mitään tekemistä, ei välttämättä ole automaattinen vastaus se, että "mene töihin". Onhan sitä elämässä muutakin. Näen työpaikalla olevan monia erittäin hyviä puolia, mutta en silti usko, että työllä itsellään on mitään itseisarvoa. Ne hyvät puolet voi saavuttaa muuallakin, esimerkiksi uusien harrastusten tai sosiaalisen verkostoitumisen kautta. Työkokemus on totta kai aina plussaa ja pidemmän päälle varmasti välttämätöntä, mutta entä jos puhutaan työkokemuksesta ihan mistä tahansa työstä? Sellaisesta työstä, joka ei anna itselle yhtään mitään. Sellaisesta työstä, josta ei ehkä edes pidä. Sellaisesta työstä, jota ei edes tarvitsisi tehdä, jos ajatellaan rahaa.

Pelkään, että vuoden onnistuneesta kotirouvailusta huolimatta ajattelen edelleen niin kuin monet (suomalaiset?) eli liian työorientoituneesti. Kun minun piti maanantaina urgent care -lääkäriasemalla kirjoittaa lomakkeeseen ammattini, kirjoitin ensin homemaker. Sitten vedin perään nopeasti kauttaviivan ja lisäsin unemployed. Miksi ihmeessä? Sillä enhän minä ole työtön, minä olen valinnut kotirouvailun eli homemakingin ammatikseni, ja tässä maassa tuollainen ammatti on ihan oikeasti virallinen ja jopa yleinen (ja sitä paitsi minä olen virkavapaalla :D). En löydä järkevää selitystä sille, miksi tein noin. Ainoa asia, jonka tiedän varmaksi, on se tunne, joka sisälläni oli sillä sekunnilla, kun kirjoitin "homemaker". Se oli tunne, josta olen yrittänyt vuoden ajan päästä eroon.

Kun olin muodostanut ahdistustiloissani sen käsityksen, että minua ahdisti, koska en käynyt töissä, ahdistuin lisää. Työnteko oli se, mitä minä en nimenomaan ollut ensimmäisen vuoden aikana halunnut. En ollut tietoisesti kaivannut töitä - en Suomen työtäni, en oman alani töitä enkä mitään muutakaan työtä - muuta kuin muutamana hassuna hetkenä. Kuluneen vuoden aikana olen kerran ilmoittanut spontaanisti haluavani töihin, jotta saisin muitakin sosiaalisia kontakteja kuin kaltaisiani mamuja. Ja kerran ilmoitin yhtäkkisesti miehelleni keskellä kauppakeskusta, että haluan töihin, jotta voin pukeutua kynähameeseen ja korkkareihin niin kuin ohi kävelleet businessnaiset. Välillä olen myös huomannut ajattelevani, että työnteko on coolia - näin kotirouvan näkökulmasta ne ihmiset, joiden elämään kuuluu jotain niinkin rajua kuin kokopäivätyö, ovat yhtäkkisesti muuttuneet aika cooleiksi tyypeiksi (sori, ette te Suomessa asujat, vaan vain täällä olijat, haha). Mutta siis työhaluni olivat aiemmin olleet todella pintapuolisia ja hävinneet yhtä nopeasti kuin tulivatkin.

Viime aikoina olen siis pohtinut sitä, haluaisinko mennä täällä nyt töihin. Siis haluaisinko ihan oikeasti vastakohtana sille, että haluaisin, koska se olisi "ratkaisu" ahdistukseeni tai jopa "oikea aikuisen ratkaisu" tai koska se tuntuu helpoimmalta ja yleisimmältä ratkaisulta. Pohdintaa vaikeuttaa se, etten minä oikeastaan tiedä, mitä töitä haluaisin tehdä. Kadehdin niitä, joilla on niin suuri halu tehdä oman alan töitä, ettei heidän tarvitse miettiä tällaisia kysymyksiä hetkeäkään. Kadehdin myös niitä, joilla on jokin niin suuri intohimo tai kiinnostuksen kohde, että siitä saa aikaiseksi tekemistä, ehkä jopa melkein kuin työtä. Minulla ei ole kumpaakaan. Eniten ehkä olenkin miettinyt sitä, mitä töitä haluaisin tai ylipäänsä voisin täällä tehdä, mutta en aio kirjoittaa tästä sen enempää.

Voin yrittää sekä järkeillä että tunteilla tätä "mene töihin"-asiaa suuntaan ja toiseen, mutta fakta on kuitenkin se, että minulla oli helmikuun alussa muutama todella ahdistunut päivä ja ilta. Tuntui siltä, että elämäni on jumiutunut paikoilleen ja että tarvitsen jonkin selkeän suunnan. Olen varmaan linkittänyt sen Annika Oksasen väikkärin tänne blogiini jo kyllästyttävän monta kertaa, mutta pakko taas kertoa, mitä siellä on kirjotettu: Nancy Adleria lainaten Oksanen kirjoittaa, että puolisopestiläinen (eli yleensä se nainen) ei selviä ulkomaille muutosta vain sillä, että hän läpäisee onnistuneesti uuteen kulttuuriin sopeutumisen vaiheet. Vasta sopeutumisen jälkeen tulee se tehtävistä vaikein: puolison tulee kyetä luomaan itselleen vieraissa oloissa tyydyttävä ja merkityksellinen elämä. (Ks. lähde väikkäri s. 25 ja lähdeluettelo.) Kirjoitin jo siitä, miten olen kokenut kulttuurishokkiteorian sopeutumisen ja asettautumisen vaiheen. En itse ehkä täysin näe, miten uuteen kulttuuriin sopeutuminen ja merkityksellisen elämän luominen olisivat erillisiä prosesseja - ehkäpä sen takia, että kalifornialainen elämä ja yhteiskunta ei kuitenkaan niin suuresti eroa toisesta länsimaalaisesta, siitä suomalaisesta elämästä (jos vertaa esimerkiksi joihinkin aasialaisiin yhteiskuntiin). Mutta toisaalta kuitenkin näen vahvasti sen, miten sopeutuminen uuteen ympäristöön ei riitä ja miten tyydyttävän elämän luominen on ainoa askel siihen, että voi lopullisesti sopeutua ja asettautua. Viimeistään helmikuussa minä tajusin, etten ole sopeutunut, en tyydyttävän elämän kannalta.

Mielenkiintoisesti Oksanen mainitsee väikkärissään useamman lähteen, joiden mukaan ekspatriaattityöntekijän puolison sopeutuminen on tilastollisesti merkittävä tekijä siinä, onnistuuko ulkomaantyökomennus vai ei (ks. väikkäri s. 26 ja lähdeluettelo). Tukea tällaiselle merkittävälle tekijälle ei tarvitse etsiä tutkimuksista saakka. Miehen kollega muutti täältä takaisin Suomeen, koska hänen vaimonsa ei sopeutunut tänne (joskin kuulemma vaimoa on vähän kaduttanut tämä päätös jälkikäteen...). Olen kuullut erään vaimon sanovan, että hän ja hänen miehensä muuttavat jonnekin muualle, jos hän ei löydä täältä töitä. Samankaltaista pohdintaa olen kuullut parilta muultakin. Ne ovat ne puolisot, vaimot, ne homemakerit, jotka sanelevat, miten lopulta käy. Ja kun meiltä on viime aikoina kysytty, aiommeko palata vuoden päästä takaisin Suomeen, mieheni on alkanut vastata kysymykseen vähän sillä tavalla, että se on varmaan enemmän kiinni minusta kuin hänestä.

Mutta hei, tällä hetkellä elämä vaikuttaa hyvältä. En usko kohtaloon enkä taikaiskuihin, mutta aika jännittävää oli se, miten helmikuussa yhtenä aamupäivänä, juuri pahimpien ahdistusiltojeni jälkeen, sain yllättävältä taholta yllättävän ehdotuksen. Minulle ehdotettiin jotain sellaista, jota en koskaan ollut osannut edes kuvitella. En tiedä, olisinko uskonut ehdotukseen, jos minulla ei olisi ollut menossa pienimuotoista eksistentiaaliasta kriisiä, mutta oli miten oli, otin ehdotuksen vastaan. Vaikka se ei ratkaissut kriisiäni, se antoi minulle kuitenkin paljon selvittämistä ja tekemistä, joten tylsää ei viime aikoina ole ollut eikä tule ihan heti olemaankaan. Ja mikä parasta, minulla on huima mahdollisuus päästä kehittämään itseäni ja juurikin sellaisessa asiassa, joka on tällä hetkellä minulle intohimo. En halua ihan vielä kirjoittaa tästä projektista enempää tänne, koska se tuntuu vielä hiukan liian henkilökohtaiselta. Ja koska olen kohdannut muutamia vastoinkäymisiä, ja pessimistinä uskon, ettei asioista kannata puhua ennen kuin ne ovat enemmän varmoja.

Ja pakko mainita vielä loppuun myös se, miten tähän postaukseen kommentoinut Anonyymi the housewife of main street sai minut miettimään. Eihän se ahdistunut olo todellakaan välttämättä liity mitenkään siihen (tai ainakaan vain siihen), ettei käy töissä. Jos nyt ajattelen kunnolla, niin tänne muuttohan oli minulle todella suuri elämänmuutos, muutenkin kuin vain siten, että siirryin pois työelämästä. En tiedä, olenko oikeastaan edes pysähtänyt miettimään sitä, miten paljon elämäni on muuttunut. Jotenkin sitä on vasta näin jälkikäteen ymmärtänyt, miten muuttoon ja tänne tulemiseen tuli lähdettyä sillä tavalla aika yhtäkkisesti. Jes, voin päästä uusiin maisemiin ja pois töistä vähäksi aikaa, jeejee. Vaikka muuttoa pähkäiltiinkin miehen kanssa, ei sitä todellista, täällä eteen tulevaa elämää tullut silloin mietittyä niin paljon; enemmän mietittiin käytännön asioita. Enkä minä silloin edes tiennyt, millaiseksi elämäni täällä tulisi muodostumaan. Loppujen lopuksi siis tuskin on ihan kamalan outoa tai huolestuttavaa, että tässä uudessa elämässä on tullut ahdistuskausi kaiken muutoksen, uuden ja erilaisen seassa.

10 kommenttia:

  1. Jos ite saisin valita (ois vaikka niin paljon rahaa, ettei ois väliä mitä tekee vai tekeekö) niin ehkä tekisin jotain osa-aikaduunia tai vapaaehtoishommaa. Tai opiskelisin jotain hissukseni. Itelle tuo kotona olo ei täällä tosiaan sopinu (no siihen vaikutti se kaverittomuus, rahattomuus, autottomuus:D). Ehkä eri elämäntilanteessa voiskin sopia. who knows.. Rutiineihin kyllä tottuu ja turtuu nopeaa. Itekin välillä mietin millasta mun elämä oli vaikkapa vuos tai viis sitten ja aina sitä on tottunut ja kyllästynyt niihin kuvioihin aika nopeaa:D En nyt rupee sulle ehotteleen et "hei ootko miettiny vapaaehtois/osa-aikatyötä/uutta harrastustq/opiskelua, koska inhoon ite kun mulle kerrotaan mitä mun "pitäis" tehä:D oot varmasti ite kykenevä harkitsemaan ratkaisuja js itelle sopivia vaihtoehtoja. Toivottavasti toinen vuosi menee mukavasti ja aika ei käy liian tylsäksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä mietin joskus muinoin, että jos mun ei tarvitsisi käydä töissä, niin tekisin sitä, tätä ja tota ja just jotain vapaaehtoistöitä. Tässä tän vuoden aikana oon huomannut, että teenkin jotain aika muuta kuin sitä, mitä olin joskus kuvitellut, koska lopulta ne "fantasiat" ei vain oikeesti jaksanut kiinnostaa.

      Opiskelu vois ehkä olla kivaa, jossain yliopistossa, jos olis jokin kiinnostava aihe. Harmi vain, kun noi opinnot eivät ole ihan halpoja täällä päin maailmaa. :D Tosin ei kyllä ole mielessä sitä kiinnostavaa aihettakaan...

      Poista
  2. Mähän kirjoitin lääkärissä siihen ammattikohtaan epähuomiossa aluksi mun tutkinnon :D Ja sitten kun tajusin mokani, en kuitenkaan halunnut korjata sitä työttömäksi tai kotirouvaksi :) Eli jotenkin sen "ääneen" sanominen tuntu ahdistavalta...

    Mutta toi on jännä, mulle kans kävi niin, että kun olin kaikista ahdistuneimmillani noista työjutuista (ja hain töitä) mulle tuli tää homma mitä oon nyt osa-aikaisesti tehnyt ja se vielä on sellainen, mitä en ois ees osannut aavistaa/toivoa (niiku se sun projekti nyt). Eli todistaa sen, että asioilla on tapana järjestyä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai ehkä meillä molemmilla kävi vaan hyvä tuuri. ;) Mut joo, asioilla on oikeastikin tapana järjestyä, ja ratkaisut ongelmiin löytyy kyllä, kunhan aikansa etsii. Ainakin yleensä.

      Näin jälkikäteen ajateltuna en muuten oo ihan varma, onko "työtön" yhtään sen vähemmän ahdistava kuin "kotirouva"... :D

      Poista
  3. Vinkki: NovoEd tarjoaa ilmaisia ja erittäin suosittuja online-kursseja esimerkiksi Stanford Universityltä. Itse olen osallistunut yhteen, joka oli oikein hyödyllinen ja kesti pari kuukautta. Kurssi sisälsi opiskelua esim. videoiden muodossa ja ryhmätöitä ryhmissä

    novoed.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkistä, kuulostaa hyvältä! :)

      Poista
  4. Tiedättekö onko perheellisillä siellä samanlaisia ongelmia? Meillä on toiveissa/suunnitelmissa muutto sinne päin ja omaksi rooliksi jäisi kotiäitiys hyvin pitkälti. Nyt on tultu oltua kotona lasten kanssa lähes kaksi vuotta ja on se ollut aikamoinen muutos itselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oo keskustellut tästä asiasta perheellisten kanssa, joten en kyllä tiedä yhtään. Mutta tämähän on niin yksilökohtainen juttu, ettei mitään yleistystä voi mitenkään sanoa - jokaisesta tuntuu miltä tuntuu. Mutu-tuntumulla sanoisin, etten ihan usko, että se, onko lapsia vai ei, olisi tässä se ratkaiseva tekijä (toki varmasti riippuu siitä, ovatko lapset päivällä kotona vai hoidossa/koulussa).

      Poista
  5. Omalla kohdallani avain oli tehdä jotain hyödyllistä kodin ulkopuolella. Eli minulle "mene töihin" olisi ollut ratkaisu. Lopulta tein osa-aikaista vapaaehtoistyötä, ja olin onnellinen kun pääsin oman alan syrjästä kiinni. Minulla tavoitteena toki oli töihin paluu alusta asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, toi "tehdä jotain hyödyllistä" on varmaan avain aika monen tyytyväisyyteen, myös mun, tai ainakin nyt tuntuu siltä. Sen ei tosin tarvitse tarkoittaa töihin menemistä, joskin työt on tietty olennaisimman kuuloinen vaihtoehto hyödyllisyyksistä. :)

      Poista