Les Mills BODYATTACK® Certification Training eli bodyattack-ohjaajan koulutus

Jos Bodyattack®, Les Mills, jumppaohjaus tai minun elämääni liittyvät ei-Amerikka-jutut eivät kiinnosta, kannattaa skipata tämä postaus. :)

Les Millsin Bodyattack® Certification Training eli ohjaajakoulutus järjestettiin San Franciscossa 24 Hour Fitnessin tiloissa. Koulutus kesti kaksi päivää, lauantain ja sunnuntain, 9 h/pvä. Koulutukseen osallistui 10 ihmistä, joista minun lisäkseni neljä muuta oli ollut siinä erään ohjaajan vapaa-ajallaan pitämässä mentorointiryhmässä. Viidestä muusta ainakin yksi oli tullut kurssille jostain kauempaa, ihan Teksasista saakka, mutta muut olivat lähialueilta. SF:n kaksi edellistä attack-koulutusta on kuulemma peruttu, koska osallistuja olisi ollut vain yksi tai kaksi (en tiedä, kuinka usein koulutuksia on; nyt seuraava on lokakuussa).

Matka kurssipaikalle San Franciscossa lauantaina aamulla. Mieheni toimi minun kuljettajanani, koska en halua ajaa San Franciscoon. Hän ajoi 4 kertaa kodin ja SF:n välisen matkan (75 km/suunta) viikonlopun aikana eli suuret pointsit siitä! <3

Suhtauduin kurssiin vähän pelonsekaisesti. Olin googletellut ja löytänyt aihetta käsitteleviä blogipostauksia. Jotenkin olin saanut niistä sellaisen kuvan, että kyseessä on fyysisesti erittäin raskas koulutus. Lisäksi mentoriohjaajani oli sanonut, että kurssi on raskas ja että jotkut eivät ensimmäisen päivän jälkeen halua enää palata toiseen päivään, että heiltä loppuu usko. Suurin osa lukemistani postauksista käsitteli Yhdysvalloissa käytyä koulutusta, mutta luin myös pari Suomessa käytyä koulutusta koskevaa juttua. Koska Les Mills on kansainvälinen ja koska tunnit ja kriteerit ohjaajille ovat kansainvälisesti samat, koulutukset noudattavat varmasti pitkälti samaa kaavaa. Joitain eroja saattaa silti olla.

Ennakko-odotukseni kurssin rankkuuden suhteen eivät toteutuneet. Kurssi ei ollut fyysisesti mitenkään hirveän vaikea tai raskas, vaikka se pistikin koville. Muut mentorointiryhmässä olleet olivat samoilla fiiliksillä.

Bodyattack-kurssille ei pakata kevyesti. Tässä ekan päivän vaihtovaatteet (viisi settiä vaihtovaatteita) ja lämpimässä säilyvät eväät tungettuna kassiin. Kassi painoi kuin synti. Kylmät eväät olivat pienessä coolerissa, mutta siitä en hoksannut ottaa kuvaa. Suurin osa eväistä jäi syömättä. Vaihtovaatteita tarvitsin vain kolmet kappaleet. Niin ja noita vesipulloja roudasin mukanani, koska kuntosalien juoma-automaateista tuleva vesi on järkyttävän pahaa (kloorista). Tosin tämän SF:ssa olevan salin vesi oli huomattavasti parempaa kuin San Josessa olevan lähisalini. 

Trainer eli kurssin kouluttaja oli Amanda Scales, joka on mm. Les Millsin US Program Coach ja Les Mills Trainer bodyattackissa. Minulle tämä nimi ei tietenkään sanonut yhtään mitään, kun kuulin sen ensimmäisen kerran, mutta joillekin mentorointiryhmässäni oleville nimi herätti vähintäänkin pientä kunnioitusta. Mentoriohjaajani oli hehkuttanut Amandaa ja hänen attack-kykyjään maasta taivaisiin niin paljon, että olin varma kohtaavani vähintäänkin jonkun pienen attack-jumalattaren. Toisaalta ohjaajani oli saanut Amandan kuulostamaan myös pelottavalta, minkä takia jännitin vielä enemmän, kun tapasin Amandan ensimmäisen kerran lauantaina aamupäivällä. Hän oli äärimmäisen kovakuntoinen, sporttinen ja timmi ja jotenkin hyvin amerikkalainen, oikeastaan jopa ihan kalifornialainen (hän on asunut täällä jossain päin Bay Areaa, ja ihan muutama viikko sitten muuttanut itärannikolle): blondatut hiukset, älyttömän ruskettunut iho, valkaistut hampaat ja kovin kiintynyt sanoihin "awesome" ja "amazing". Ja tiedättekö, miten täällä päin maailmaa ihmiset tervehtivät toisiaan, kun tapaavat ensimmäisen kerran? Halaamalla. Minun pelonsekaiset fiilikseni haihtuivat hiukan, kun kättelemisen sijasta tämä kalifornialaisen hyvinvoinnin ulkoinen multihuipentuma päätti halata minua ensitapaamisen hetkellä. Eikä Amanda muuten mikään ihan turha tyyppi ole: hän on yksi seuraavan BA-ohjelman eli 89-ohjelman vetäjistä virallisella Les Millsin release-videolla. Huh missä seurassa pääsi siis olemaan.

Amanda oli liimaillut salin peileihin kaikenlaista. Tämä iski minuun kovaa, sillä en olisi ollut paikalla koko salissa ja koko kurssilla ilman mentoriohjaajaani, joka uskoi minuun. 

Kurssi alkoi lauantaina aamupäivällä klo 11. Alussa kävimme lävitse viikonlopun ohjelmaa ja teimme muutamia yhteishenkeä synnyttäviä harjoituksia. Sitten vuorossa oli master class eli bodyattack 88 -ohjelman tunti Amandan vetämänä. Olin odottanut tätä ehkä jopa kaikkein eniten koko kurssista, koska olin kuullut niistä Amandan attack-kyvyistä niin paljon. En pettynyt. Amanda oli energinen ja upea, ja hänen tekniikkansa ja liikeratansa loisteliaita. Hän ei hyppinyt, hän suorastaan lensi. En ole ikinä nähnyt, miten jossain sivuttaisuunnan liikkeissä ihminen pystyy liikkumaan niin tajuttoman pitkälle. Siinä on esikuvaa ja tavoiteltavaa kerrakseen.

Master classin jälkeen oli aika vaihtaa vaatteet ja sitten siirryimme teorian pariin. Kurssin materiaali lähetettiin kurssilaisille kaksi viikkoa ennen viikonloppua, ja materiaalin mukana tuli paljon sellaista, mitä minä kutsuin vähän humoristisella mielellä Les Millsin propagandaksi: tutkimustuloksia mm. siitä, miten hyvin bodyattack toimii, siitä, kumpi on tärkeämpää hyvinvoinnin kannalta: ruoka vai liikunta, ja siitä, minkälaista ruokaa ja miten kannattaisi syödä. Tällaisiin asioihin ei kuitenkaan kurssilla puututtu, vaan teoriassa keskityttiin olennaiseen eli bodyattackin ohjaamiseen.

Täytyy hallita koreografia, tekniikka, coaching eli ohjaus, connection eli yhteys osallistujiin ja fitness magic. 

Teoriahetkiä oli viikonlopun aikana muutamia, enkä nyt erittele sen enempää, mitä ne pitivät sisällään missäkin kohtaa. Yleisesti niissä käytiin lävitse esimerkiksi sitä, mitkä ovat bodyattack-ohjaajan tehtävät ja mitä nämä tehtävät pitävät sisällään ja millaisia erilaisia rooleja attack-ohjaajalla on tunnin aikana. Paljon keskityttiin myös siihen, miten ohjata tunti käytännössä, eli ohjauksen kolmeen layeriin eli tasoon (suomenkielisissä blogipostauksissa käytetään termiä "layer" eli ilmeisesti kukaan ei ole vaivautunut suomentamaan näitä termejä, mutta minä puhun nyt kuitenkin tasosta). Koska kyseessä on Les Mills, attackin ohjaukselle on määritelty tarkasti kolme tasoa, joiden sisältö pitää toteutua jokaisen kappaleen kohdalla. Näitä juttuja oli kirjallisessa materiaalissakin, ja kun olen itse käynyt attack-tunneilla, olin osannut loksautella palaset kohdalleen aika hyvin jo vain materiaalia lukemalla. (Kurssillamme oli yksi, joka ei ole koskaan osallistunut attack-tunnille, joten ei ole mitenkään itsestäänselvää, että ohjaajiksi haluavat ovat joskus osallistuneet tunnille.) Jotenkin minulle jäi vähän sellainen olo, ettei teoria tällä kurssilla tuonut aiheesta ihan hirveästi enempää tietoa, vaikka toki se avarsi asiaa paljon.

Ensimmäisen teoriahetken jälkeen oli lyhyt lounastauko. Koulutuspaikka oli SF:n Financial Districtissä, jossa lähes kaikki raflat ovat viikonloppuisin kiinni. Jotain pikaruokapaikkoja löytyi, mutta minä - niin kuin moni muukin - olin onneksi varustautunut tuomalla omat eväät. Minulla oli pieni cooleri täynnä ruokaa. Ennustukseni mukaisesti kannoin lähes kaiken ruoan mukanani takaisin kotiin. Minulla oli myös 12 proteiinipatukkaa, ja pelkäsin, etteivät ne riitä kahta päivää. Söin niistä neljä koko viikonlopun aikana, haha.

Lounaan jälkeen koitti tekniikkatuokio. Amandan ohjauksella kävimme läpi kappale kappaleelta jokaisessa biisissä esiintyvät liikkeet ja niiden tekniikkaa. Bodyattack saattaa näyttää helpolta hyvän ohjaajan tekemänä, mutta oikeassa tekniikassa on kyllä niin paljon pientä nippelijuttua, että voi hyvänen aika.

Näitä lauseita Amanda huusi meille lämmittelyissä ja ne piti sitten huutaa perässä, siinä samalla kun punnerrettiin tai juostiin tai hypittiin. Kun sunnuntaina illalla pääsin kotiin, päässäni pyöri vain koko ajan "Bodyattack is no dance class!". Onneksi en ole koskaan erehtynyt sellaista luulemaankaan.

Ensimmäisen päivän aikana saimme myös ensimmäisen kerran ohjata muulle ryhmälle sen kappaleen, joka meille oli määrätty. Ainakin tässä kohdin koulutukset eri maissa eroavat toisistaan; tosin eroja syntyy myös sen perusteella, kuinka monta henkilöä koulutukseen osallistuu. Meille oli määrätty jokaiselle vain yksi kappale ja sen sai tietää etukäteen kaksi viikkoa ennen kurssia. Aikaisemmin ainakaan täällä ekana kurssipäivänä kappaletta ei ole vedetty, vaan ohjaukset on tehty vasta toisena päivänä. Nyt ekana päivänä sai kuitenkin ohjata jo hetken, ei ihan koko kappaletta, vain noin minuutin verran. Ja siitä sai sitten palautetta, jotta esitystä voisi parantaa seuraavaa päivää varten.

Minulle oli määrätty kappale 6 eli juoksukappale. Valitettavasti saatoin suhtautua tähän vähän sillä tavalla, että se on helppo kappale koreografiansa suhteen. Minulle kuitenkin selvisi, että jokin niinkin yksinkertaiselta vaikuttava liike kuin swing backwards (suomenkielisestä nimestä ei mitään hajua) on jumalattoman tekninen. Sain siitä hiukan rakentavaa palautetta. Jonkin verran korjattavaa oli myös käsien liikeradassa. Bodyattack on jokin aika sitten tehnyt suunnan enemmän atleettiseksi, joten voimakkaille käsien liikeradoille annetaan todella paljon painoa. Eniten minua huolestutti palautteessa kuitenkin se, että Amandan mukaan minulla oli hivenen verran ajoitusongelmaa. Se johtui siitä, että ohjattavien edessä ollessa kaikki pitää tehdä tietenkin peilikuvana, ja juoksuni eteenpäin ja swingini taaksepäin vasen jalka ekana lähtien ei tullut minulta ihan luonnollisesti koko aikaa. Oman haasteensa asiaan toi myös se, että siinä vaiheessa, kun juoksubiisissä ollaankin osallistujien kanssa ringissä (attackissa käyneet tietävät 6-biisin rakenteen, pahoittelut muille näistä jaaritteluista), liikkeet tuleekin tehdä aivan kuten osallistujatkin yleensä tekevät eli oikealla jalalla lähtien. Myönnän, etten ollut ajatellut juoksua ja swingiä ihan niin tarkasti. Mutta onneksi palautetta sai jo ekana päivänä.

Kurssipäivä loppui illalla kahdeksalta. Olin positiivisesti yllättynyt illalla siitä, miten fyysisesti helppo eka päivä oli ollut. Attack-ohjelma kokonaan lävitse vain noin kolmisen kertaa. Mentorointiryhmässämme me olimme kaikki siinä käsityksessä, että ekana päivänä olisi kuntotesti, sillä sellainen on kuulunut Les Millsin koulutuksiin. Piippijuoksua 100 kertaa edestakas, punnerrustesti, vatsalihastesti, venytystesti... Kuntotestiä ei kuitenkaan tullut ja olimme aika ihmeissämme. Mieheni tuli hakemaan minut SF:stä kotiin, ja ilmoitin hänelle heti autossa, että päivä oli ollut löysä.

Attackin eri biisit edustavat erilaisia tunteita, ja näitä tunteita ja fiiliksiä yhdessä ohjelmassa riittää. Tässä meidän ryhmän näkemykset meissä nousseista tunteista.

Ennen ekan päivän loppumista Amanda sekä kehotti lepäämään ennen seuraavaa päivää että harjoittelemaan omaa kappaletta annetun palautteen perusteella. Ihan kiva joo, paitsi että seuraava kurssipäivä alkoi sunnuntaina aamulla jo klo 8. Missä vaiheessa tässä ehtii sekä harjoitella että levätä, mietin autossa kotimatkalla. Olin päättänyt tulla yöksi kotiin, vaikka aikaa ei ollut paljon. Onneksi ajomatka SF:n Financial Districtiltä kotiin kesti vain alle tunnin (!) lauantaina illalla. Söin illalliseksi ylijääneitä eväitä autossa kotimatkalla, ja kotiin päästessäni lähdin suoraan salille vielä harjoittelemaan kappalettani ja setvimään sitä ajoitusongelmaa.

Lähtö salille oli virhe. Yöllä kymmeneltä 9 tunnin koulutuspäivän jälkeen ei ole paras hetki ruveta harjoittelemaan. Ihmettelin kappalettani reilun puolen tunnin ajan, minkä jälkeen palasin kotiin ja ilmoitin miehelleni itku kurkussa, etten tiedä, miksi olen lähtenyt tällaiseen hommaan, koska en edes osaa lähteä juoksemaan tietoisesti juuri tietyllä jalalla. Tässä vaiheessa tajusin, että loppujen lopuksi eka kurssipäivä oli ollut raskas, jos ei fyysisesti, niin ainakin henkisesti, ja että Les Mills selvästi koettelee osallistujien henkisiä kapasiteetteja sietää painetta, väsymystä ja treeniä.

Suihkun jälkeen oli vielä pakko vähän venytellä, sillä toinen polvitaipeeni oli kipeytynyt päivän aikana (eli kaipa sitä liikuntaa sitten kuitenkin oli ollut tavallista runsaammin ja se oli ollut erilaista kuin normaalisti), ja pääsin nukkumaan vasta puolenyön aikaan. Nukahdin yhdeltä (onko lukijoissa muita nukahtamisongelmaisia, jotka osaavat samaistua siihen, kun on fyysisesti ihan loppu ja väsynyt, mutta silti ei saa unta?) ja kello soi 5.30. Onneksi olen tottunut siihen, etten välttämättä saa nukuttua kunnon yöunia. Pakaroihini ja polvitaipeeseeni sattui. Hieroin niihin kipuvoidetta, mutta en ole onnistunut löytämään täältä mitään sellaista Suomen Mobilatia tai Voltarenia vastaavaa, ja kipugeelini ainoa vaikutus on se, että se aiheuttaa iholle pistelevän tunteen ja täten vähentää vähän kivun tuntua (se on jotain voidetta Cosctcosta). Siihen se vaikutus sitten jää ja kestää vain hetken. Mutta ei auttanut muuta kuin vetää taas liikuntavaatteet päälle ja lähteä liikkeelle. Säästin aikaa syömällä aamiaisen autossa.

Etukäteen illalla (tai siis yöllä) tehty amupala autossa. Maistui yhtä surulliselta kuin miltä näyttääkin.

Toinen kurssipäivä oli jännittävä jo siinäkin mielessä, ettei kukaan ollut tullut avaamaan 24 Hourin salia vielä kahdeksankaan aikaan, vaikka salin olisi pitänyt aueta seiskalta. Ei kuulemma ole eka kerta tämän salin kohdalla - jälleen esimerkki siitä, miten kaikki ei ole aina niin justiinsa täällä päin maailmaa. Asiakkaita oli ollut ovella odottamassa aika paljon jo seiskan aikaan. Amanda selvitteli asiaa sillä välin, kun käski meitä harjoittelemaan kappaleitamme siinä kadulla. Mahtoi niillä muilla odottajilla olla hauskaa, ja hupaisaa oli varmaan myös FedExin toimiston työntekijöillä, sillä käytin heidän ikkunaansa peilinä. :D Lopulta kävelimme muutaman korttelin päähän toiselle 24 Hourin salille.

Tokan päivän vaihtovaatteet ja proteiinieväät (niiden muiden eväiden lisäksi). Jälleen vaihtovaatteita oli liikaa. Ostin muuten tätä kurssia varten uusia urheilutoppeja, sillä aiemmin olen jumppaillut urheilu-t-paidoissa, mutta mentorini mukaan pitää käyttää toppeja. "You need to show your arms and muscles." Mieheni ihmetteli, miten voi olla, että joillain vaatteilla on merkitystä, mutta kyllä se kroppa muuten näyttää vähän freesimmältä olkapäät paljaina kuin t-paidan kanssa, vaikkei minulla mitään supertreenattuja käsivarsia olekaan. Aiemmin tunsin oloni alastomaksi, jos olkapäät ja selkä oli paljaana, mutta en enää. Seuraava askel on varmaan se, että uskaltaisin käyttää sortseja salilla...

Heti aamusta oli vuoro ohjata kappaleemme, nyt ihan kokonaan. Tällä kertaa ne myös videoitiin. Minun vetoni meni paremmin kuin lauantaina, mutta kauhistuin nähdessäni itseni videolta, sillä käteni liikkeet olivat paljon löysemmän näköiset kuin olin kuvitellut. Rakentavaa palautetta tuli totta kai taas, niin minulle kuin kaikille muillekin. Olin huomannut, että sekoilin sen suhteen, millä jalalla lähteä liikkelle siinä ringissä, ja olin vähän masentunut, vaikka Amanda ei edes maininnut tästä. Katsoimme kaikki videot kaikista ja kuuntelimme palautteen ja korjausehdotukset.

Sitten tuli aika sille, mitä moni oli pelännyt: Bodyattack Challenge. Kyseessä on tietynlainen riitti, joka jokaisen BA-ohjaajaksi haluavan on käytävä lävitse. Challenge kuuluu siis kaikkiin BA-ohjaajan koulutuksiin, mutta sen sisältö kait vaihtelee. Kyseessä oli circuit eli kuntopiirimäinen treeni. Pisteitä oli viisi. Jokaisella pisteellä oli kolme liikettä, yksi jokaisesta kolmesta bodyattackin ulottuvuudesta: Sport-, Strenght- ja Aerobic-ulottuvuudesta. Jokaista liikettä tehtiin minuutti eli jokaisella pisteellä oltiin 3 minuuttia. Sitten vaihdettiin pistettä, polvennostojuosten tai kävellen, jos halusi vähän enemmän palautusta. Pisteiden vaihtamiseen annettiin aikaa 10 sekuntia ja sitten mentiin taas. Kun kaikki viisi pistettä oli kierretty lävitse, tuli vuoroon 88-ohjelman nelosbiisi eli plyo-biisi (hyppybiisi) Amandan vetämänä. Sen jälkeen vedettiin circuit uudestaan eli kaikki viisi pistettä.

Kun selitin miehelleni BA-haasteen, hän totesi: "Eihän se oo kuin 15 minuuttia per kierros." Ahahahaha. Mieheni, jonka liikuntaharrastus jää siihen, että hän kävelee töihin, ei tietenkään ole tietoinen mistään tabata- tai HIIT-treeneistä. Mutta ne, jotka ovat tietoisia, tietävät, että jo muutama minuutti voi riittää siihen, että syke on huipussaan ja että hiki juoksee. Ja sykettä ja hikeä BA-haasteessa todellakin riitti. Liikkeet vedettiin täysillä, se ei ollut mitään rauhallista jumppailua.

Esimerkki yhdestä pisteestä: 1) kyykkyjä ja hyppyjä kyykystä, 2) aerobicmainen polvennostoliike liikkuvilla käsillä ja 3) hooverista nousu punnerrusasentoon ja punnerrus ennen paluuta hooveriin.

Loppujen lopuksi challenge ei ollut niin paha kuin olin odottanut. Olin haasteen aikana vähän maassa ohjausesitykseni takia ja tietenkin väsynyt jo valmiiksi (ja polvitaipeeni oli todella kipeä), eikä minua huvittanut treenata, minkä takia fiilikseni challengen aikana eivät olleet kauhean hyvät. Mutta ei se fyysisesti mikään paha ollut.

Miksi tuollainen challenge sitten sisältyy koulutukseen? Tarkoituksia on ainakin kaksi. Ensinnäkin liikkeet ovat tuttuja attackista, joten tarkoitus on, että oppisi ja pystyisi tekemään liikkeet hyvällä ja kauniilla tekniikalla silloinkin, kun kroppa on täysin loppu ja mieli huutaa kuolemaa. Toiseksi tarkoitus on muistuttaa ohjaajia siitä, miltä tunnille osallistujista tuntuu tunnin aikana. Amandan sanoin: "This is how your participants will feel during track 9. And maybe in track 4. And some... already in track 3." Noh, minä muistan tasan tarkkaan, miltä attack tuntui silloin, kun aloitin sen, enkä tarvitse kuntopiirihaasteita muistuttamaan minua niistä tuntemuksista. Ja kai tarkoitus on myös se, että ohjaajat saisivat tästä haasteesta inspiraatiota pitää itselleen tuollaisia treenejä, jotta pääsisivät kuntoon, jonka nimi on "bodyattack fit".

Koska kuntotestiä ei ollut, BA-challenge oli kurssin fyysisesti rankin osuus. Olin lukenut, että heti challengen jälkeen siirryttäisiin jälleen ohjaamaan oma kappale, että Les Mills koettelee sitä, pystyykö ohjaajaksi haluava vetämään oman biisinsä loistavalla tekniikalla ja muilla vaadituilla kriteereillä vielä senkin jälkeen, kun on jo täysin loppu. Mutta challengen jälkeen olikin lounastauko. Oli siis aikaa käydä pikasuihkussa ja syödä. Me vaihdoimme myös takaisin alkuperäiselle kuntosalille. Lounaan jälkeen tuli vielä hetki teoriaa ja aikaa harjoitella omaa kappaletta aamulla annetun palautteen perusteella. Sitten jännityksiä laukaistiin pitämällä hauskaa vähän aikaa (taputteluja, rummutuksia jalkoja vasten ja tanssimista sekä hyppimistä musiikin tahtiin), ja vasta sitten tuli viimeinen ohjauskerta.

Tiesin viimeisen ohjauskerran olevan tärkein, joten totta kai onnistuin vähän panikoitumaan tavalla, jolla en ollut panikoitunut aamulla enkä edellisenä päivänä. Mielestäni viimeinen vetoni meni huonommin kuin aamuinen, vaikka olinkin ottanut opikseni saamastani palautteesta. Mutta en usko, että ohjaukseni oikeasti meni yhtään huonosti. Minulla nyt vain on taipumusta pessimistisyyteen ja kamalaan itsekritiikkiin.

Tällä kurssilla ohjausesityksestä arvioitiin vain kolme osa-aluetta: koreografia, tekniikka ja coaching eli ohjaus. Yhteensä osa-alueita on viisi, ja ne kaksi muuta ovat connection eli yhteys osallistujiin ja fitness magic, jota en osaa selittää - se syntyy noista muista neljästä osa-alueesta ja on se fiilis ja tunne, jonka ohjaaja luo tunnille oman persoonansa avulla. Mutta näitä kahta ei siis tarvinnut hallita vielä tällä kurssilla. Eikä ohjauksestakaan tarvinnut osata kuin ykköstaso eli piti osata selittää, miten liike tehdään oikein ja turvallisesti. Aika moni oli kyllä jo siirtynyt tekemään myös ohjauksen kakkostasoa eli selittämään, miten nostaa liikkeiden intensiteettiä, myös minä. Se kolmostaso on muuten sitten sitä connectionia ja motivointia. Kutosbiisi vaatii ehdottomasti tätä connectionia osallistujien kanssa, joten minulla oli sitäkin esityksessäni.

Esitys arvioitiin siis kolmen eri osa-alueen kohdalta, pistein 1-3. Pisteistä 3/3 ja 2/3 olivat täysiä läpäisyjä. Piste 1/3 oli pass pending eli vaatii kurssin jälkeen sen, että omaa kappaletta vielä harjoittelee ja sitten videoi sen ja lähettää Les Milssille. Täydestä hylystä ei puhuttu missään, enkä tiedä, olisiko sellainen mahdollinen. Mentorimme oli sanonut meille, että jokaisen meistä on saatava pisteitä 3/3, joten paineet olivat kovat. Olin varma saavani vain 2/3 jalkasekoilujeni vuoksi, mutta olin aliarvioinut taitojani (ja varmasti kouluttaja katsoi kokonaiskuvaa) ja sain 3/3. Jei! Ei tarvinnut hävetä. Korjattavaa kutosbiisin osalta on vielä tekniikan suhteen. Tiedän, että mentoriryhmästämme ainakin kaksi muuta sai myös täydet, epäilen että kolmaskin sai. Yksi taisi joutua pettymään ja pahasti.

Kyllä helpotti, kun käteen tyrkättiin tämä arviointilomake. 

Ihmiset olivat kyllä todella helpottuneen ja raukean oloisia sen jälkeen, kun viimeinen ohjauskerta oli ohitse. Meillä oli jälleen aikaa käydä pikasuihkussa, ja sen jälkeen saimme palautteen, kävimme läpi lopulliseen BA-ohjaajan sertifiointiin tarvittavan videon tekoa ja kokosimme päivien aikana tapahtunutta. Amanda tuntui ymmärtäneen minun syvimmän olemukseni parin päivän aikana ja puhui minulle siitä, että minulla on loistava yhteys osallistujiin, kunhan vain päästän itseni irti. "Get outside your head, stop thinking too much, connect to them, you've got it, I've seen it in your eyes." Ja tuollainen olen aina ollut: mietin pääni sisällä, pieni perfektionisti sisälläni elää, eikä päästä minua valloilleen. Jännää, miten ammattitaitoinen ihminen voi 18 tunnin aikana huomata minusta jotain tuollaista.

Oloni kurssin loppuessa oli mahtava. Väsynyt, mutta mahtava ja tietyllä tavalla aika energinen. Olin niin huojentunut siitä, että läpäisin täysin pistein, joten sain siitä varmaan jonkinlaisen adrenaalinivirtauksen.

Toinen kurssipäivä päättyi viideltä. Minulta jäi taas eväitä (vaikka otin niitä vähemmän mukaan kuin ekana päivänä), mutta niiden syöminen ei tullut enää kuuloonkaan, vaan kotimatkalla oli pakko päästä syömään jotain hyvää. Roudasin juuri kotona pitsaa syöneen mieheni intialaiseen. Syömisen jälkeen ja kotiin palattua ilta jatkui tällä:

Ihanan rentouttavaa ja vielä kotipihalla.

Käymme äärimmäisen harvoin porealtaassamme, mutta nyt se teki hyvää. Ja kyllä maittoi uni. En edes herännyt aamulla siihen, kun mieheni yritti yhdeksän aikaan käydä makkarissa varmistamassa minulta, että hän voi ottaa auton, ja minä herään yleensä kaikkeen, etenkin tuohon aikaan.

Mutta niin, minä en siis ole vielä sertifioitu BA-ohjaaja. Les Millsin kriteerit ovat vaativat, joten pelkkä kurssi ei riitä. Nyt pitää alkaa treenailla ohjaamista ja koko ohjelmaa (onneksi osaan sen jo). 60 päivän sisällä täytyy kuvata itsensä ohjaamassa koko tunti eli koko 88-ohjelma, yhteen putkeen ilman taukoja ja oikeassa ympäristössä oikeille ihmiselle (joskaan ei välttämättä maksaville asiakkaille, kaikki kuntosaliketjut eivät hyväksy sellaista toimintaa). Video lähetetään sitten arvioitavaksi Les Millsille, joka joko hyväksyy sen ja antaa lopullisen sertifikaatin tai hylkää sen ja antaa toisen mahdollisuuden videon tekoon.

Kurssin jälkeen aamulla sähköpostiin putosi tämä. I am now part of the Les Mills Tribe!  

Minulle jäi vähän sellainen olo, ettei kurssi valmistanut kunnolla videon tekemiseen ja kokonaisen tunnin ohjaamiseen. Käytännön tekniikkaosuus oli lyhyt, ja kappaleiden ohjaus perustui vain ja ainoastaan siihen yhteen omaan kappaleeseen. En ole ainoa, joka ajatteli näin. Ja sitten on totta kai vielä se, ettei BA 88 -ohjelma tietenkään sisällä kaikkia attackin liikkeitä, ja liikkeitähän tulee aina uusia. Eli kyllä se ohjaaja tekee ihan yksin sen oman harjoittelunsa ja tekniikkansa hiomisen.

Mikä lopullinen tuomioni kurssille sitten oli? Fyysisesti helpompi kuin oletin, varmaankin sen takia, ettei sitä kuntotestiä ollut ekana päivänä. Täällä eräs Les Millsin ohjaajana toimiva suomalainen nainen sanoikin minulle ennen kurssia, että kyllä kurssin läpäisee kevyesti, jos on vähänkin kuntoa ja kunhan hallitsee kappaleensa koreografian. Kurssi oli kuitenkin mielestäni aika huippu kokemus, jo senkin takia, etten koskaan olisi kuvitellut päätyväni mihinkään tuollaiseen.

Mutta lukuisat treenaustunnit salilla peilin edessä ovat siis vasta alussa. Mentorini ilmoitti, että pyrimme kuvaamaan sellaisen harjoitteluvideon heti alussa, jotta pääsee näkemään, miltä näyttää ja mitä pitää vielä hioa. Ja nyt minulla on tietenkin myös se virallinen oikeus ohjata oikeaa tuntia. Ei saa ohjata yksin, mutta jonkun sertifioidun ohjaajan kanssa. Minä ohjasin tänään mentorini tunnilla 88-ohjelman kappaleesta 7 loppuun saakka. 9-biisi ei muuten ole mikään kovin helppo ohjattava, tuntui, että henki loppuu kesken. Mutta tästä se lähtee. Les Millsin mukaan menee yleensä ainakin 30 päivää ennen kuin on siinä kunnossa, että pystyy ohjaamaan kokonaisen tunnin. Ja mikäs tässä treenatessa, hyviä etujahan siitä itselle tulee. Kuten vaikkapa tämä:

Lähde Les Mills.