Jumppaohjaajaksipa hyvinkin

Anonyymi arvasikin, mistä viikonlopussani oli kysymys. Jumppaohjaaja osui aika oikeaan. Olen nimittäin kouluttautumassa Les Millsin Bodyattack®-ohjaajaksi ja kävin ohjaajakurssilla viikonloppuna.

Mikä ihmeen Bodyattack®? Tsekkaa täältä. Ja etsi vaikka Youtubesta videoita hakusanoilla Bodyattack sizzler (tuo sizzler on ikään kuin teaser), jos kiinnostaa enemmän.

Bodyattack®-mainos. Lähde Les Mills, yllättäen.

Bodyattack (otan nyt vapauden luopua tuosta ®-merkin käytöstä, eiköhän asia tullut jo selväksi kaikille :D) on laji, jonka olen löytänyt elämääni vasta täällä San Josessa. Olen rakastanut Les Millsin tunteja ja käynyt niillä jo vuosia, mutta lajini ovat olleet bodycombat ja -pump. Attackia olin halunnut kokeilla pitkään, mutta Turun Motivus ei tarjonnut sitä. Täällä lähisalini 24 Hour Fitness tarjoaa ko. tuntia ja innoissani menin tunnille ensimmäistä kertaa viime toukokuussa (en ehtinyt aikaisemmin, sillä tunnit olivat aina samaan aikaan kuin kielikurssini, jolla kävin viime keväänä). Alussa pidin attackia vähän liian aerobicmaisena, mutta jatkoin tunneilla käymistä, koska ne olivat minulle sopivaan ja hyvään aikaan ja koska tunti vaikutti todella tehokkaalta treeniltä. Itse asiassa pidin tuntia alussa aivan tajuttoman rankkana ja ihmettelin kerta toisensa jälkeen vitosbiisin jälkeen, miten voi olla, että tämä tunti on vasta puolessavälissä. Mutta siitä se sitten lähti, ja yhtäkkiä huomasin rakastuneeni bodyattackiin aivan täysin. Se musiikki, se fiilis, se tajuton tunnetila, joka tunnista syntyy, ja sitten vielä se kalorimäärä, jota tunti polttaa (kerran minulla oli sykemittari, ja 55 minuutin aikana kului noin 600 kaloria)! Olen käynyt lähisalini attack-tunneilla kahdesti viikossa (tämä sali ei tarjoa attackia enempää) lähes joka viikko, jossei lasketa kesän parin kuukauden taukoa ja joitain satunnaisia muita pikkutaukoja.

Helmikuussa eräänä keskiviikkoaamupäivänä attack-tunnin jälkeen tunnin ohjaaja nappasi minua hihasta kiinni. Vaikka olin käynyt tämän ohjaajan tunnilla säännöllisesti monen monta kuukautta, en ollut koskaan puhunut hänelle sanaakaan, jos ei lasketa sitä, kun hän kerran tuli ohjeistamaan minua siitä, miten teen vatsalihasliikkeen oikein. Olin varma, että ohjaaja aikoo taas valistaa minua siitä, miten teen jotain väärin, mutta hän totesikin minulle: "I want you to go to a Bodyattack Instructor Training." Toivoisin, että voisin nähdä, miltä näytin, sillä olin todennäköisesti aika pöllämystyneen näköinen. "I'm sorry, what?" minä kysyin. En ollut ikimaailmassa ajatellut, että minusta voisi tulla minkään tunnin ohjaaja. Olen varmasti joskus ajatellut, että vähän olisi siistiä vetää ryhmäliikuntatuntia, mutta en minä tosissani ollut koskaan ajatellut asiaa, koska enhän minä mielestäni mitään jumppamaikkamateriaalia ole. Ohjaajani ehdotus tuntuikin mielestäni kaukaahaetulta ja epärealistiselta, mutta kuitenkin minussa nousi jo muutaman minuutin keskustelun aikana selkeä mielenkiinto, oikeastaan jopa innostus.

Menossa kovat treenit kurssia varten asuintalomme kuntosalin pienessä peilisalissa. Onneksi meidän asuinkompleksista löytyy tällainen sali, koska enhän minä kotona olisi voinut treenata, kun näissä täkäläisissä äänieristyksissä alakertaan kuuluu sekin, kun joku kävelee sukkasillaan yläkerran asunnossa. Kurssimateriaalina tulleen bodyattack-ohjelman sai kätevästi pyörimään tietokoneelta salin tv:seen, ja salin ovella välillä pyörimässä käyneet kanssa-asujat ovat luoneet kaihoisia katseita siihen, mitä tv:ssä pyörii. Varmaan ne rassukat ovat yrittäneet etsiä samaa ohjelmaa salin seinässä kiinni olevasta tabletista, jossa on tallennettuna jumppaohjelmia. (Nämä kanssa-asujat ovat olleet intialaisia, joiden sosiaaliset käyttäytymistavat ovat kuin suomalaisen, eli he eivät missään nimessä ole tulleet yksinkertaisesti kysymään, mitä minä teen.)

Innostukseni kasvoi muutamassa tunnissa, todellista ennätysvauhtia. Käytin koko loppupäivän ja illan asian ihmettelyyn ja googlailuun. Epäilin, että ryhmäliikuntatunnin ohjaajalta vaadittaisiin muitakin pätevyyksiä, koulutuksia tai sertifikaatteja, ja eihän minulla mitään sellaisia ole. Juttelin asiasta lisää seuraavana päivänä ohjaajani kanssa, ja hän vakuutti, että Les Millsin koulutus ja sertifikaatti riittävät tunnin ohjaamiseen. Innostukseni siis kasvoi. Löysin myös Facebookin kautta käsiini parin suomalaisen ryhmäliikuntaa täällä ohjaavan naisen, ja kyselin heiltä kokemuksista - suuri kiitos Amerikantädille, joka löysi aikaa keskustella puhelimessa tällaisen hänelle täysin tuntemattoman tyypin kanssa! :) Seuraavan parin viikon aikana ohjaajani kannusti minua vielä muutaman kerran lisää - amerikkalaiseen tapaan "You are amazing! You are so beautiful! You need to work on some of your technique but you'll be so amazing!" ja sitä rataa -, ja lopulta päätin lähteä hommaan.

"Jumppamaikka" ei todellakaan ole termi, jota olisin kuvitellut voivani missään tilanteessa soveltaa itseeni, mutta kaverini sanoin "eikös kuka tahansa voi olla Amerikassa mitä tahansa, kunhan vain tarpeeksi yrittää". ;) Kuten olen jo aiemmin kertonut (tässä postauksessa), täällä eivät ihan kaikki ryhmäliikunnan ohjaajat ole sellaisia timmejä ja supersporttisia niin kuin Suomessa monesti on (tosin kaikki täällä näkemäni attack-ohjaajat ovat kyllä todella hyväkuntoisen näköisiä), joten hommaan tuntui senkin takia vähän helpommalta lähteä. Rima oli ikään kuin vähän matalammalla. Uskalsin lähteä projektiin senkin takia, että ohjaajani lupasi auttaa minua. Hän kertoi alkavansa mentoroida pientä porukkaa, joka oli menossa tähän attack-ohjaajakoulutukseen. Hän lupasi auttaa myös lopulliseen sertifiointiin tarvittavan videon teossa ja suositella minua kuntosalin managereille sitten, kun ohjaajan lupa on minulla taskussa.

Pelkkä videon tuijottaminen ei riitä, vaan lisäksi on pitänyt kahlata lävitse koreografia-vihkoa.

Mutta tärkeimpänä kaikesta oli se, että minusta todella tuntui siltä, että minä haluan lähteä tähän. Minusta tuntui, että minä pystyn siihen. Työfiiliksistäni kertovassa postauksessani mainitsin kadehtivani niitä, joilla on jokin niin suuri intohimo, että siitä saisi aikaiseksi vähintään melkein kuin työtä. Minulla ei sellaista ole ollut, mutta tänne muuttaessa liikunnasta on tullut iso osa arkeani. Olen käynyt parhaimmillaan arkipäivien aikana harrastamassa 8-10 tuntia liikuntaa (ja turha tulla kommenteissa pätemään, ettei 10 tuntia 5 päivän aikana ole paljon - minä en ole mikään huippu-urheilija) ja voisin sanoa, että jos jokin on minulle tällä hetkellä intohimo, niin se on varmasti ryhmäliikunta ja etenkin juuri bodyattack. Siitä, tuleeko tästä projektista joskus oikeasti niitä töitä, en osaa sanoa, enkä minä tähän hommaan työn tai rahan takia missään nimessä lähtenyt. Minä lähdin tähän sen takia, että minulla on mahdollisuus kehittää itseäni alalla, joka on minulle tällä hetkellä hyvin tärkeä ja mieluinen ja jonka parissa haluan mielelläni viettää enemmän aikaa. Ja tämä ohjaajani ehdotus oli siis juurikin se "yllättävältä taholta tullut yllättävä ehdotus", josta mainitsin työfiiliksiäni koskevassa postauksessa ja joka tuli kuin kohtalon omaisesti juuri sillä hetkellä, kun kipeästi tarvitsin jonkinlaista suuntaa tähän kotirouvaelämääni (ajankohta varmasti vaikutti nopeasti kasvaneeseen innostukseeni). Minun ei itse asiassa pitänyt kirjoittaa tästä projektista tänne blogiin ihan vielä, mutta muutin mieleni.

Tässä maalis- ja huhtikuun aikana olen käynyt muutaman kerran ohjaajani omalla ajallaan pitämillä mentorointitunneilla, joissa oli minun lisäkseni kuusi muuta kurssille tulijaa (heistä kaksi ei lopulta kuitenkaan tullut). Suurin osa näistä muista on jo ryhmäliikunnan ohjaajia joissakin muissa lajeissa. Näistä tunneista oli apua, sillä kun minä en ole koskaan ohjannut mitään missään, ihmisten eteen meneminen ja siinä ohjaaminen mikin kanssa tuntui alussa tietenkin aika oudolta. Mutta pääsin siis ensimmäistä kertaa ohjaamaan kappaleita tässä mentorointiryhmässä, joten mikin kanssa ei tarvinnut ensimmäistä kertaa hypellä nyt viikonlopun kurssilla. Itse asiassa viimeisen viikon aikana ennen kurssia ohjaajani (ja myös eräs toinen attack-ohjaaja) antoi minun vetää pari kappaletta myös oikealla attack-tunnilla. Hän ei varmastikaan saisi, sillä en ollut vielä käynyt kurssia, mutta olen iloinen, että hän antoi mahdollisuuden. On nimittäin aika iso ero vetää kappaletta ihmisille, jotka tietävät, mitä tekevät, ja jotka jopa osaavat koreografian itsekin ulkoa, kuin kasalle ihmisiä, jotka tuijottavat silmä kovana, mitä minä teen ja joiden ilmeistä ja eleistä näkee helposti, jos he eivät ymmärrä jotain.

Kurssi oli siis nyt viikonloppuna. En kuitenkaan ole vielä ohjaaja, sillä Les Millsin ohjaajaluvan ja sertifioinnin saadakseen ei riitä pelkkä kurssi. Kurssin lisäksi pitää ohjata ja videoida kokonainen tunti ja lähettää video Les Millsille arvioitavaksi. Jos video hyväksytään, saa sertifikaatin ja luvan ohjata omia tunteja.

Yksin treenaaminen on rankkaa, kun kukaan ei ole potkimassa lisää energiaa ja motivaatiota. Lattialla makoilun lomassa on toki aina aikaa valokuvata. ;)

Uskoni tämän projektin kanssa on muuten vähän ollut koetuksella. Melkein heti sen jälkeen, kun tein päätöksen lähteä kurssille, polveni kipeytyivät jälleen siten kuin ne viime keväänä kipeytyivät. Uusien kenkien hankkiminen auttoi jonkin verran, mutta silti vaivoja on. Kun rupesin tosissani treenaamaan kurssia varten ja kun siirryin attackoimaan lähes 2 tuntia päivässä (normaalien ryhmäliikuntatuntieni lisäksi) sen entisen 2 tuntia viikossa sijaan (joo tiedän, olisi taas voinut aloittaa vähän varovaisemmin ja hitaammin :D), sain kamalan penikkataudin. Olen kärsinyt penikkavaivoista joitakin vuosia sitten, kun kävin juoksukoulussa, eikä vaivoihin auttanut silloin säännöllinen venyttely, hieronta, tekniikan korjaus tai mikään ihmetekokaan. En siis suhtautunut kovin myönteisesti siihen, että penikkatauti teki nyt paluun. Minusta rupesi vain tuntumaan siltä, että kroppaani ei ole luotu harrastamaan niin paljoa liikuntaa.

Ja sitten tulin kipeäksi, kolmisen viikkoa ennen kurssia. Olin tehnyt suunnitelman siitä, miten treenaisin kurssia varten. Minun oli tarkoitus treenata attackia joka arkipäivä ja sen lisäksi käydä niillä kaikilla tunneilla, joilla normaalistikin käyn (attack, pumppi, grit), sillä tavalla, että kuntoni nousisi ja että kurssiviikon olisin voinut pyhittää pelkälle viime hetkien attackoinnille ja myös kunnon levolle. Mutta kaksi viikkoa kestävä flunssa pilasi suunnitelmani. Jouduin olemaan urheilematta kaksi viikkoa, ja kaikki liikuntaa harrastavat varmasti tietävät, mitä tuollainen tauko tekee kropalle ja mielelle.

Kaiken lisäksi kurssin materiaali uuden bodyattack 88 -ohjelman kanssa tuli saataviksi kurssilaisille kaksi viikkoa ennen kurssia ja samalla tietoon tuli myös se, mikä kappale pitäisi osata ohjata kurssilla. (Tiedoksi niille, joille Les Mills ei ole tuttu: tuntien ohjelma vaihtuu aina noin 3 kk välein, ja juuri nyt julkaistiin uusi attack-ohjelma nro 88.) Oli siis kaksi viikkoa aikaa opetella uutta ohjelmaa ja omaa kappaletta ennen kurssia. Ja näistä kahdesta viikosta minä olin kipeä melkein koko ensimmäisen viikon. Minulle jäi siis aikaa viikko. Onneksi olin kuitenkin osallistunut mentorointiryhmään, sillä olimme siellä ohjaajamme kanssa tehneet uuden ohjelman lävitse muutaman kerran. Muutoin olisin voinut olla aika hukassa, sillä itku ei ollut kaukana, kun avasin 88-ohjelman koreografia-vihkosen ja tuijotin kauhuissani koreografia-tekstejä, joissa jokainen liike on määritelty sekunnin tarkkuudella biisin sanojen mukaan mitä ihmeellisimmin lyhentein ja merkinnöin. En ymmärtänyt sanaakaan, vaikka merkinnät ja lyhenteet oli totta kai selitetty. Koreografia-vihkon mukana tuli myös video, jossa koko uusi ohjelma on esitettynä ja jossa kuva on käännetty sillä tavalla, että ohjaaja voi oppia siitä tunnin ohjaamista varten tarvittavat peilikuvaliikkeet tekemällä liikkeet samaan suuntaan kuin kappaleiden vetäjät videolla. Aika nopeasti opin myös tulkitsemaan vihkosta videoon vertaamalla.

No eipä se minun kuntoni varmaan oikeasti mihinkään kahden viikon flunssailun takia laskenut. Ja minulle määrätyn oman kappaleen lisäksi osasin kurssiin mennessä kaikki muutkin kappaleet koreografian osalta, vaikka edellytys oli osata vain oma kappale. Koreografian opettelu oli loppujen lopuksi kohtalaisen helppoa, vaikka toki se vei aikaa. Ehkä, koska olen käynyt attackissa niin pitkään, tai koska olen aikaisemminkin joutunut opettelemaan muiden tekemiä koreografioita harrastaessani cheerleadingia ja tanssia. Mutta jokainen mentorointiryhmässä ollut osasi koko ohjelman ulkoa kurssiin mennessä, en minä todellakaan ollut ainoa - meillä oli kova porukka kasassa!

Ajattelin kirjoittaa kurssista oman postauksen, jos jotakuta vaikka kiinnostaa, mitä Les Millsin ohjaajakurssi pitää sisällään (ja vaikka ei kiinnostaisikaan, sori vaan, haha).