Loma Havaijilla osa 8: Big Islandin Mauna Kea -tulivuori

Tämä olkoon viimeinen Havaiji-postaus. Voisin kirjoittaa varmaan 20 postausta tästä yhdestä saaresta enkä silti saisi ikuistettua kaikkea haluamaani tänne. Matkamme päättyi Big Islandilta Oahu-saarelle, jossa tutkimme Honolulua ja koko saarta, mutta en taida kirjoittaa enää siitä, koska eihän tälle lomapostaustulvalle muuten tule loppua koskaan.

Big Islandin Waipi'on laakson ja Volcanoes National Parkin lisäksi yksi lempparikohteistamme oli Mauna Kean nukkuva tulivuori. Mauna Kea on itse asiassa maailman korkein vuori. Jos tätä joskus kysytään tietovisassa, niin muistakaa, ettei oikea vastaus ole Mount Everest. ;) Mauna Kean juuri alkaa merenpinnan alapuolelta, ja jos korkeus mitataan tästä merenpinnan alapuolella olevasta juuresta huippuun, tämä vuori on kaksi kertaa korkeampi kuin Mt. Everest. Mauna Kean huippu nousee kuitenkin vain reiluun neljään kilometriin merenpinnan yläpuolelle.

Mauna Kealle lähtevä tie ja vuori pilvien peitossa.

Mauna Kea sijaitsee Big Islandin keskellä ja sinne ajetaan saaren keskisuunnassa läpäisevää Saddle Roadia pitkin. Tuo Saddle Road on joskus ollut todella vaarallinen ja hankala tie ja turisteilta kielletty, mutta nyt se on kunnostettu. Tie kärsii kuitenkin usein sumusta, ja esimerkiksi näkymättömät lehmät ovat siellä todellinen riski.

Varo näkymättömiä lehmiä.

Me kävimme Hilossa yöpyessämme Mauna Kean huipulla katsomassa auringonlaskun. Huipulle ei todellakaan tarvitse kiivetä jalan, vaan sinne pääsee kätevästi ajamaan autolla. Huipulle vievä tie on hankala (tai niin monet väittävät; me olemme kuitenkin ehkä vähän eri mieltä), eikä ylös ajamista suositella kaikille. Huipulle menevälle tielle tarvitaan nelivetoauto. Big Islandin kaikki autovuokraamot yhtä lukuunottamatta kieltävät autojensa viemisen Mauna Kealle aivan kuten Waipi'on laaksoon ja Green Sand Beachillekin. Toisin sanoen autovuokraamot kieltävät autojensa viemisen kaikkialle sinne, minne nelivetoautoa ylipäänsä tarvittaisiin Big Islandilla.

Meillä ei ollut nelivetoautoa vuokrattuna koko loman ajaksi. Niinpä menimme vuokraamaan yhdeksi päiväksi kunnon auton siitä ainoasta autovuokraamosta, joka sallii autojensa viemisen Mauna Kealle (Harper). En ole koskaan eläissäni ollut niin suuren auton kyydissä! Konepelti ylti minua jonnekin kainaloihin. Auto syynättiin autovuokraamossa todella tarkasti ennen vuokrausta ja palautuksen jälkeen. Jopa auton alle katsottiin peilin kanssa. Tosin eipä se mikään ihme, koska vuokraamo vuokraa truckeja ja nelivetoja aikamoisiin tarkoituksiin ihan paikallisillekin...

Epäilimme ja pohdimme Mauna Kean huipulle ajamista Havaijin matkamme aikana eniten. Arvoimme jonkin aikaa, lähdemmekö ajamaan huipulle itse vai otammeko kiertoajelun. Nimittäin kun googlettaa Mauna Kean huipulle ajamista ja auringonlaskua, netistä löytää pitkät listat ihmisiä, jotka sanovat, ettei missään nimessä kannata lähteä ajamaan huipulle. Monet kutsuvat alastuloa elämänsä pelottavimmaksi kokemukseksi. Jos joku suomalainen harkitsee Mauna Kean huipulle ajamista ja etsii tietoa siitä, toivon hänen löytävän tänne blogiini. Koska kerron nyt, ettei huipulle ajamisessa oikeasti ole mitään pelottavaa tai edes mitään kovin vaikeaa. Älkää uskoko amerikkalaisten hapatuksia, he nyt varoittavat Kinder-suklaamunistakin.

Me päätimme siis lähteä ajamaan huipulle itse ja onneksi niin. Tärkein seikka on varmaan se, että pysähtyy matkan varrella sopeutumaan korkeuseroon ja ohueen ilmaan, jotta välttää pahan vuoristotaudin. Kaikille huipulle ajaville suositellaan pysähtymistä Mauna Kean Visitor Information Centerissä (VIS) ja sopeutumista siellä jonkin aikaa. Mauna Kea on yksi maailman harvoista paikoista, joissa merenpinnan tasolta voi ajaa yli 4 kilometrin korkeuteen muutaman tunnin aikana, joten pysähtyminen ja totuttautuminen ohueen ilmaan on tarpeellista. VIS on 2800 metrin korkeudessa, joten se on hyvä (ja ainoa) paikka pysähtyä. Ja itse asiassa VIS:ssä on pakkokin pysähtyä kuuntelemaan työntekijöiden ohjeet, jos huipulle halajaa. Samat ohjeet olimme lukeneet jo matkaoppaasta ja kuullet autovuokraamossa. Ihme varoittelua.

Varoituskyltit totta kai.

Suositus on, että VIS:ssä hengaisi ainakin 45 minuuttia, mutta meillä oli aikaa olla siellä reilusti yli tunti. Kävelimme yhden pienen kukkulan huipulle ihailemaan sitä, että pilvet olivat jo alempana kuin me.

Näkymät kukkulalta VIS:n läheltä.

Täytyy kyllä sanoa, etten ole koskaan puuskuttanut niin pahasti kuin kukkulalle noustessani. En kuitenkaan ollut hengästynyt, sillä puuskutus loppui heti, kun pysähdyin. Taisi se ilma siis olla aika ohutta. Muutoin kumpikaan meistä ei kärsinyt minkäänlaisesta vuoristotaudista tai edes lievästä pahasta olosta VIS:ssä ollessamme.

Tie VIS:ltä huipulle.

Sitten alkoi ajaminen huipulle. VIS:iin saa ajaa vielä tavallisella kaksivetoautolla, mutta tämän pisteen jälkeen huipulle vievä 7 kilometrin pituinen mutkitteleva ja jyrkkä tie muuttuu kapeaksi hiekkatieksi. Asfaltti loppuu VIS:n jälkeen, jotta talvella liukkaalla (kyllä, tuolla voi totta kai olla lunta) ylös ajaminen on helpompaa. Asfaltti tulee takaisin juuri ennen huippua.

VIS tarjosi mielenkiintoisia kuvia autoista, joilla on yritetty ajaa huipulle. Pientä liioittelun makua ilmassa vai tosijuttuja, tiedä häntä...

Meillä ei ollut mitään ongelmia ylös ajamisessa. Hiekkatie on aika huonokuntoinen: hiekka on pehmeää ja tiessä on todelliset "nimismiehen kiharat". Kunnon nelivetoauto pehmentää menoa kuitenkin todella hyvin. Näimme huipulla useammankin selkeästi kaksivetoauton, joilla huipulle ei kyllä olisi suositusten mukaan saanut ajaa. Yksi pariskunta ei ollut edes yrittänyt, sillä he olivat lähteneet matkaan autovuokraamon pienimmällä mahdollisella kaksivetoisella kotterolla. Mutta ylös olivat päässeet.

Hiekkatieltä ei saanut lähteä ajamaan ulos. En tiedä, miksi kukaan edes haluaisi...

Porukka ei muutenkaan mitenkään noudattanut suosituksia ja sääntöjä. Kaksivetoautojen lisäksi suurin osa huipulle ajavista turisteista tuli sinne niiden autovuokraamojen autoilla, joilla ei olisi saanut. Näimme vain yhden toisen samasta paikasta vuokratun auton kuin meidän. Siinä olisikin autovuokraamoille hyvä bisnes, kun palkkaisivat jonkun sakottamaan VIS:ltä huipulle väärillä autoilla lähteviä. Mutta taitaapi kyseessä olla vain vaiettu tosiasia.

Huipulla.

Sanotaan, että ohut ilma ja vuoristotauti saattavat aiheuttaa humalamaista tunnetta. En tiedä, johtuiko vuoristotaudista vai mistä, mutta minua nauratti ihan vietävästi se nelivetoautojen määrä, jonka turistit toivat mukanaan huipulle. Todelliset nelivetoautojen kokoontumisajot! Nauroin tätä varmaan jokaisen 5 minuutin välein sen tunnin aikana, kun istua kökötimme autossa ja odotimme auringonlaskua. Naurukohtausten lisäksi havaitsin ehkä lievää päänsärkyä, mutta minulla nyt särkee usein päätä, joten en tiedä, johtuiko se vuoristotaudista vai ei. Mies voi hyvin koko ajan.

Nelivetojöntikät parkissa. Tässä pieni murto-osa. Tuo valkoinen oli meidän.

Mauna Kean huippu on ilmeisesti yksi maapallon parhaimmista paikoista pitää observatoriota, koska se on niin keskellä ei-mitään, etteivät kaupunkien valot häiritse. Huipulta löytyy amerikkalaisten yliopistojen sekä monen eri maan observatorioita, ja näin ollen huippu on työpaikka monelle ihmiselle ympäri vuoden. Suomella ei jostain kumman syystä ole omaa observatoriota tuolla. :D Observatoriot eivät ole avoinna turisteille.

Auringon UV-säteily on erittäin voimakasta ja vaarallista näin korkealla pilvien yläpuolella. Aurinkolasit olivat siis kovaa kamaa, mutta myönnän, etten käyttänyt niitä ihan koko aikaa...

Yksi observatorioista.

Huipulla oli kylmä. Taisi olla noin 5 astetta. Eihän se ole suomalaiselle mikään paha, mutta kun oli tottunut Havaijin (ja myös Kalifornian) lämpimään ilmaan... Meillä ei ollut hanskoja eikä pipoja, vaikka monella oli, mutta kunnon takit onneksi löytyivät. Tulihan siinä vähän vilu. Ja auringon laskeuduttua vasta kylmä tulikin.

Lisää observatorioita.

Olin odottanut auringonlaskun olevan upea, ja olin kuvitellut mielessäni punaiseksi värjäytyviä pilviä. Sellaisia ei todellisuudessa näkynyt. Auringonlasku oli hieno, muttei mikään järisyttävä kokemus.

Siellä se menee...

Ehdottomasti kyllä suosittelen Mauna Kean huipulle meneviä menemään sinne juuri auringonlaskun aikaan, koska ei siellä muutoin ole mitään erityistä näkemistä (paitsi toki, jos ei ole pilviä, on varmaan hienot näkymät).

Ja sinne se katosi, hämmästyttävän nopeasti...

Kun aurinko oli laskenut ja observatorioiden katot alkaneet aukeilla, alkoi alas ajaminen. Se oli tietenkin haastavampaa kuin ylöstulo, jo pelkän auringonlaskun jälkeen nopeasti laskeutuvan pimeydenkin takia ja etenkin, koska kaikki turistit lähtivät alas yhtä aikaa jonossa. Jyrkkä alamäki jatkui usean kilometrin verran, eikä koko aikaa saanut tietenkään jarrutella. Meillä mies meni oikeaoppisesti moottorijarrutuksella, mutta meidän edellä menevillä paloivat jarruvalot koko matkan ajan. Sanomattakin selvää, että on aika ikävää, kun porukka ajaa huipulle tuolla tavalla kielletyillä vuokra-autoilla, eivätkä koskaan kerro reissustaan vuokraamolle. Ei ole kivaa sille seuraavalle, joka auton vuokraa ja jolla jarrut sitten lopulta pettävät. Olin aivan varma, että sen autovuokraamon pienimmän kotteron jarrut pettävät ja auto tulee sieltä sitten mäkeä pitkin suoraan meidän päälle. No ei tullut.

Alasmenossa ei ollut mitään vaikeaa. Täytyy sanoa, että kokemus oli todellinen antikliimaksi kaiken sen Tripadvisorissa paasaavien ihmisten varoittelun ja kuolemalla pelottelun jälkeen. Toki jos ei osaa ajaa varmasti ja jos on vääränlainen auto... Mutta toisaalta selvisivät ne kotteroita ajavatkin. Ainoan vaaratilanteen aiheuttivat mielestämme muutamat pienet turistikiertuepakettiautot. Ne kun eivät jaksaneet kulkea jonon mukana, vaan ohittivat koko letkan alamäessä. Ymmärrän, että meno on varmasti helppoa, jos joka päivä ajaa saman mäen ja samat kurvit alas, mutta silti riskialtista muiden autoilijoiden takia.

Auringonlaskun jälkeen porukka pakkautui VIS:iin, joka järjestää iltaisin pimeän laskeuduttua ilmaisen star gazing -tilaisuuden. Aika pieniä tähtiä ja epämääräisiä sumukuvioita siellä näkyi, vaikka kaukoputket olivat jotain yli 15 000 dollarin putkia. En aina edes tiennyt, mitä kaukoputkesta pitäisi nähdä. Parhainta oli se, että näimme Saturnuksen ja sen renkaat. Nyt voin olla varma siitä, että Saturnuksella on renkaat, kun olen ne omin silmin nähnyt.

Tunnin ajomatka takaisin Hiloon pimeässä oli helppo, sillä tien kaistat ovat todella hyvin valaistu heijastinmerkein.

Taidetta tai sitten vain todella huono kuva.