Loma Havaijilla osa 6: Big Islandin Hilon ympäristöstä ja itärannikosta

Nyt on vuorossa blogini 100. postaus! Jee! Palataan taas vähän Havaijin tunnelmiin.

Sademetsästä pilkistävä meri.

Vietimme Big Islandin itärannikolla Hilossa neljä ja puoli päivää. Tai no, itse asiassa emme yöpyneet Hilossa, vaan siitä noin 15-20 minuutin ajomatkan päässä Honomussa. Vaikka iltasyömiset pitikin hoitaa aina Hilossa ja ajaa siitä sitten hotellille, yöpymispaikkamme oli loistava valinta. Pieni hotelli oli aivan meren rannassa, näkymät olivat upeat ja omalta parvekkeelta tai hotellin pihasta sai katsella auringonnousua (katsoimme kerran). Sitä paitsi Hilon hotellit näyttivät vähän ankeilta. Viimeisen yön itse asiassa yövyimme yhdessä näistä Hilon hotelleista lentokentän vieressä.

Näkymät huoneemme parvekkeelta.

Auringonnousu.

Hilo on Big Islandin suurin kaupunki ja sen kyllä huomasi. Kadut olivat suurempia kuin Konassa ja liikennettä oli kunnolla. Ei toki mitään ruuhkia (paitsi tietöiden takia), mutta kuitenkin. Katujen varsilla näkyi paljon miniminopeusrajoituskylttejä, jotka olivat mielestäni mielenkiintoisia. Kaliforniassa en tällaisiin ole törmännyt, ainakaan muistaakseni.

Itärannikolla oli huomattavasti mukavampi ajaa ja katsella maisemia kuin länsirannikolla sen kuivan laavan keskellä.

Olin lukenut joiltain keskustelupalstoilta, ettei Hilossa olisi turisteille oikein mitään. Itse kaupungissa ei paljon ehkä olekaan (mutta ei Konassakaan kyllä ollut), mutta ympäristössä on niin paljon kaunista luontoa, etten ymmärrä, miksi joku sanoo, ettei siellä ole mitään. Hilolla on ilmeisesti ei-niin-turistiystävällinen maine. Me emme huomanneet tylyä ilmapiiriä. Ainoa miinus oli se, että ravintolat menevät aikaisin kiinni (noin yhdeksältä) ja että sunnuntaisin monet paikat ovat kokonaan kiinni. Säänkin puolesta meitä onnisti, sillä itärannikolla ei odotuksistamme huolimatta satanut kuin yhtenä päivänä hetken. Öisin toki satoi. Päivisin oli kuuma ja sellaista nihkeän kosteaa.

Erään ravintolan ulko-oven yläpuolella roikkuva kyltti.

Me tykkäsimme Hilon ympäristöstä ja Big Islandin itärannikosta paljon. Ja kuten aiemmin jo olen maininnut, pidin itärannikosta länsirannikkoa enemmän sen vihreyden, vehreyden ja sademetsien takia. Olimme olleet Hilossa noin tunnin ja ajaneet yhden pienen maisemareitin, joka meni sademetsässä, kun kuulutin jo kovaan ääneen, ettei Kona ollut mitään tähän verrattuna. :)

Erään maisemareitin päätepiste.

Itärannikko siis tosiaan peittoaa länsirannikon luontonsa puolesta ihan täysillä. Sieltä löytyy sademetsiä ja vesiputouksia. Me kävimme tsekkaamassa Akaka- ja Umauma-vesiputoukset, jotka olivat sopivasti hotellimme lähellä. Molemmat ovat valitettavasti maksullisia, tosin Akaka maksaa vain $5/auto. Akaka Fallsit on maksullinen siksi, että kyseessä on kansallispuisto (jossa ei kyllä ollut muuta kuin kaksi putousta) ja Umauma Fallsit siksi, että sen ympärille on rakennettu viihteellinen ja kaupallinen zipline-keskus Umauma Experience.

Akaka Falls State Parkissa oleva pienempi vesiputous. Puistossa on noin puolen kilsan pituinen reitti, joka tekee ympyrän ja johtaa molemmille putouksille. Amerikkalaisille on kuitenkin pitänyt tehdä myös lyhyempi oikotie, joka johtaa vain isommalle Akakan putoukselle. Paikalla on kyltit, joissa lukee, että ihmisille suositellaan ehdottomasti pidempää, kokonaista reittiä. Vaikka kokonainen reitti on siis noin puoli kilsaa, monet näyttivät kävelevän vain lyhyemmän reitin. Eikä yksikään näistä ihmisistä ollut mitenkään liikuntarajoitteinen (eikä lyhytkään reitti mikään esteetön ollut, ei sitä sen takia ole rakennettu). Mutta kukin tyylillään, totta kai. Ihmetytti vain hiukan porukan laiskuus.

Itse Akaka Falls. 

Umauma Experiencen köysiratailu olisi ehkä voinut vähän kiinnostaa, mutta 9 linjaa maksoi melkein $200/hlö, joten jäi menemättä. Mutta tosiaan pelkästään siitä, että käveli näköalapaikalle, josta näki Umauman putoukset, piti maksaa $12/hlö! Jotta maksu ei tuntuisi niin turhalta, mestaan oli rakennettu muutakin katsottavaa. Mukamas. Ei siellä oikeasti mitään ollut. En suosittele, sillä ei ole maksun arvoista.

Umauma Falls.

Tsekkasimme myös Hilossa olevan Rainbow Fallsin. Joskus putouksella pystyy näkemään sateenkaaren, mutta me olimme liikkeellä väärään aikaan päivästä.

Rainbow Falls.

Me kävelimme myös tuonne Rainbow Fallsin alkupäähän, jonne ei olisi kylttien mukaan saanut mennä. Sinne meni kuitenkin selkeä polku, ja oli siellä muitakin ihmisiä. Putous ei ole mikään erityisen korkea, olisiko jotain noin 25 metriä, mutta hiukan korkean paikan kammo tuli silti, kun alkoi ajatella sitä, että mitä jos minä nyt kompastun ja kaadun tuon reunan yli... Vähän kiipeilyä retki vaati, mutta ei mitään extremeä.

Istun tässä oikeasti aika kauhusta jäykkänä. :D

Sademetsiä Hilossa ja ympäristössä pääsee näkemään ihan vain ajamalla ympäriinsä. Rannikolla kulkevalla tiellä tulee vastaan monta siltaa, ja jokaiselta sillalta avautuu upeat näkymät metsiin. Hilosta löytyy myös Hawaii Tropical Botanical Garden, jossa sademetsää ja sen kasvillisuutta pääsee tutkailemaan vähän lähempää. Mutta pääsee niitä metsiä näkemään siis ihan ilmaiseksikin.

Silta itärannikolla.

Ja vähän vanhempi silta.

Sademetsien ja vesiputousten lisäksi Hilosta löytyy laavaluola, joka on aivan eri maata kuin Volcanoes National Parkissa oleva turistirysä Thurstonin laavaluola. Hilon luola on nimeltään Kaumana Cave ja se on aidon oloinen, sillä sinne ei ole rakennettu mitään tietä eikä se ole valaistu. Luolan sisäänkäynnille laskeutuu rappuset, mutta ne ovatkin sitten ainoa asia, jolla luolaan pääsyä on ihminen helpottanut. Paikalla on kyltti, jossa kerrotaan, että luolan tutkiminen voi olla vaarallista ja ettei kaupunki millään tavalla voi turvata luolassa vallitsevia olosuhteita eikä taata turvallisuutta ja että luolaan sisään astumalla hyväksyt sen, ettei kaupunki ole millään tavalla vastuussa siitä, mitä sinulle tapahtuu. :D

Ei kävelytietä eikä valoja, mutta teräviä ja irtonaisia kiviä. Kun kyseessä nyt kuitenkin sattuu olemaan luola. 

Luola lähtee kahteen eri suuntaan, ja toinen puoli on ilmeisesti jopa 2 mailia (yli 3 km) pitkä. Me kävimme vain tässä pidemmässä suunnassa, koska toiselta sisäänkäynniltä olisi heti pitänyt alkaa melkein ryömiä. Heti, kun sisäänkäynti katosi näköpiiristä, pimeys alkoi olla todella mustaa. Katosta tippui vettä, siitä roikkui jotain kasvillisuutta, ilma oli viileää ja hengitys höyrysi. Minua vähän pelotti heti, kun sisäänkäynti katosi silmistäni, mutta miehen innostuksesta koluttiin luolaa vähän syvemmältä. Luola pienenee välissä niin, että piti mennä kyykyssä pieni matka, kunnes jälleen avautuu suuremmaksi. Ahdistavaa, mutta todella siistiä. Me kävimme ehkä noin 500 metrin syvyydessä, mutta kuulimme ihmisten ääniä syvemmältäkin. Ja ihan koko tuon 3 kilometrin matkan pääsee siis ilmeisesti tutkimaan, jos hermot kestävät ja jos omistaa hyvän taskulampun. Silmät eivät totu pimeään tuolla, koska se pimeä on niin pimeää. Sammutimme valomme hetkeksi. Oli aika jännittävää.

Huonolla salamalla otettu kuva luolassa. Siellä loistavat miehen kengät. 

Hilon ympäristössä on paljon erilaisia puistoja merenrannassa. Näissä paikoissa ei voi oikein uida, koska aallot ovat sen verran kovia ja rannikko kallioista. Mutta hienot maisemat näistä paikoista on.

Puisto ja jälleen yksi silta.

Samainen puisto.

Amerikassa palmuista putoavista kookospähkinöistä täytyy olla varoituskyltti. Putoavat kookospähkinät tappavat ilmeisesti ihan tilastollisesti merkittävän määrän ihmisiä vuosittain.

Uimarantojakin Hilosta löytyy, mutta rannat eivät ole hiekkaa niin kuin Konassa. Mies ei oikein lämmennyt Hilon rannoille, mutta kyllä me yhdessä kävimme uimassa. Vesi oli yhtä lämmintä ja kirkasta kuin Konassakin, mutta ei kuitenkaan niin turkoosia, vaan enemmänkin vihreää, varmaankin pohjan värin takia.

Uimaranta, jossa mekin kävimme uimassa. 

Itärannikko kärsii länsirannikkoa kovemmista ja pahemmista aalloista. Big Island ja etenkin itärannikko on kokenut myös tsunameja. Me kävimme Laupahoehoe Pointissa, jossa on ennen sijainnut kylä ja koulu. Vuonna 1946 tuli tsunami, joka pyyhkäisi koulun ja lapset mennessään. Paikalta löytyy tapahtumasta infoa ja muistokyltti. Matkaopaskirjassa kerrottiin myös tarina siitä, miten aallot ovat vieneet autoja rannalta mukanaan. Sitten, kun vakuutusyhtiön ihminen oli yrittänyt tutkailla tuhoja ja joutunut laskeutumaan rannalle helikopterista roikkumalla, aalto oli vienyt helikopterinkin mukanaan. Paikka on siis kuuluisa isoista aalloistaan. Odotin jotain todella pauhaavaa merta, mutta valitettavasti taisi olla aika tyyni päivä, sillä ei siellä mitään aaltoja ollut. Joku paikallinen meni jopa uimaan. Mutta aallonmurtajien koosta päätellen niitä isojakin aaltoja on.

Laupahoehoe Point. Tässä on vielä pieniä aallonmurtajia. Isommista ei ole järkevää kuvaa. 

Hilosta löytyy Pacific Tsunami Museum. Kyseessä on pieni museo, jossa keskitytään pitkälti Hilon historiaan ja rannikkoa eri vuosina tuhonneisiin tsunameihin. Museosta löytyy oma osionsa myös sille vuoden 2004 tsunamille, jonka ansiosta jokainen suomalainenkin tietää, mikä tsunami on. Ihan mielenkiintoinen paikka, joskin ehkä liikaa todella yksityiskohtaista historiatietoa. Museo sai meidät miettimään ja tutkailemaan Hilon rannikon ympäristöä hieman eri tavalla. Keskustassa rannikolla on nykyisin pelkkä puistoalue Hilo Bayfront Park, mutta aikaisemmin siellä on ollut asutusta ja kauppoja. Kun tsunamit olivat tarpeeksi monta kertaa tuhonneet asumukset ja ihmiselämiä, alue päätettiin jättää puistoksi. Mutta kyllä ne rakennukset silti ovat edelleen aika lähellä rantaa. Ja kaikki hotellit ovat rannassa.

Itärannikolla on muuten selkeästi näkyvillä tsunamivaroitusjärjestelmä, sillä äänimerkkejä lähettäviä pylväitä on monessa paikassa. Tsunamimuseossa kuitenkin kerrottiin tilastoja siitä, miten huomattava osa alueen asukkaista ei tiedä, mitä varoitusäänet merkitsevät, tai ainakaan eivät tiedä, mitä silloin tulee tehdä. Olisin voinut kuvitella, että jos asuu tsunamien riskialueella, tällaiset jutut tietäisi, mutta ilmeisesti ei.

Puuhun kiipeilyn mahdollisuudet Havaijilla vaikuttivat jännittäviltä. Vähän teki mieli, mutta en sitten uskaltanut, kun olisin kuitenkin pudonnut tuonne jonnekin välissä olevaan onkaloon... 

Big Islandin itärannikolta kaikkein itäisimmästä siivekkeestä löytyy Puna-niminen alue, jossa on lisää upeita sademetsiä. Me ajoimme yhden kokonaisen päivän tutkimassa Punaa. Tiet siellä ovat pieniä, eikä niissä ole kaistoja. Juuri ja juuri kaksi autoa mahtuu kohtaamaan. Tiet menevät paljolti pitkin metsiä, joten maisemat ovat ihanat ja hiljaiset. Liikennettä ei sunnuntaina juurikaan ollut.

Rauhallinen metsätie.

Big Islandilla riehui juuri muutama viikko ennen lomaamme hurrikaani Iselle, joka oli Havaijilla ilmeisesti pahin moneen vuoteen. Eniten se oli tehnyt tuhojaan juuri Punassa, esimerkiksi kaatanut paljon puita. Tuhon jäljet olivat vielä selvästi nähtävillä, vaikka kaatuneet puut olikin suurimmaksi osaksi siivottu pois. Matkaopaskirja mainitsi yhden hienon metsän siimeksen, jonka läpi meidän olisi pitänyt ajaa, mutta ei siellä ollut mitään enää. Ja minulla kesti hetken tajuta, miksei ole. Yksi Punan state parkki ja yksi tavallinen puisto oli vielä suljettu tuhojen takia, koska kaatuneita puita ei oltu ehditty roudaamaan pois.

Iselle was here.

Totta kai kaikista asioista, myös luonnonkatastrofeista, on löydetty taloudelliset mahdollisuudet: alueen kaupungissa nimeltä Pahoa myytiin "I survived hurricane Iselle" -paitoja.

Pahoa-kaupungin arkkitehtuuria.

Vaikka Big Islandin itärannikolla ei olekaan sellaisia uimarantoja kuin länsirannikolla, me koimme ehkä mukavimman uintireissun juurikin itärannikolla Punassa. Matkaopaskirja neuvoi reitin natural lava swimming pooleille eli laavan synnyttämiin altaisiin, jotka ovat täyttyneet merivedellä ja joihon aallot tuovat koko ajan uutta vettä. Altaille tarvottiin metsän lävitse. Kokemus oli hieno! Eikä altailla ollut muita kuin me ja kaksi paikallista nudistinaista viereisessä altaassa.

Tällaisen läpi käveltiin.

Ja tänne luonnon muovaamalle omalle uima-altaalle päädyttiin. Ei näytä syvältä, mutta vettä oli minulla yli vyötärölle saakka ja hyvin pystyi uimaan. Me olimme paljain jaloin, mutta pohja oli hieman kivikkoinen. Ja jokin pieni kala näykki minua jalkaan aina, kun yritin seistä. 

Punasta löytyy vähän vastaavanlaisia uintipaikkoja pari muutakin. Me kävimme yhdessä toisessa, Kapoho Tide Pools -nimisellä alueella, joka oli keskellä asuinaluetta. Tämä on kuulemma kiva snorklauspaikka, ja väkeä olikin kohtalaisesti liikkeellä. Me emme snorklanneet, koska ei ollut välineitä, mutta uiminenkin oli ihan kivaa. Tuolla asuinalueella tsunamiin ollaan varauduttu muuten siten, että talot on rakennettu pylväiden varaan niin, että maan ja talon välissä on useampikin metri tilaa.

Kapoho Tide Pools.