Kohteliasta small talkia vs. kutsu treffeille?

"How are you!" "Nice to meet you!" "See ya!" "Blaablaa etc."

Olen kovin yrittänyt opetella mukaan tähän Amerikassa asuvien kohteliaisuusfraasien viljelyyn. Hiljaiselle suomalaiselle tämä on vaikeaa. Ja etenkin sellaiselle, joka vain tykkää olla omassa rauhassaan.

Joka tapauksessa olen yrittänyt. Mutta tänään se tapahtui toisen kerran. Nimittäin se, että hämmennyin tästä small talk -tavasta, enkä enää tiedä, miten päin olisin. (Lue ekasta kerrasta täältä.)

Viime viikolla eräs mies alkoi pieneen sananvaihtoon kuntosalilla bodycombat-tunnin jälkeen. "How're doing? I'm Tony. What's your name?" Ajattelin, että no jaa, kai se on jo aikakin. Olimme kuitenkin olleet samoilla combat- ja zumbatunneilla jo useamman kerran. Ja olen huomannut, että kun täällä ollaan pari kertaa oltu samoilla tunneilla, ihmiset alkavat tervehtiä tai ainakin hymyillä toisilleen, kun kohtaavat. (Voi Turun Motivus ja perisuomalaisuus, miten kaipaan teitä! Jumpissa tuli käytyä pari vuotta aina samojen naamojen kanssa, eikä kukaan koskaan tervehtinyt! :D) En siis pitänyt tämän miehen lähestymistä mitenkään erikoisena. Mitä nyt ärsytti hikisenä alkaa smalltalkata. Sitä paitsi olin nähnyt, miten tämä mies juttelee useasti tunnin alussa, juomatauoilla ja jälkeen vilkkaasti espanjaa puhuvien kanssa. Koska kuuluu asiaan. Ei täällä hiljaa olla.

En kuitenkaan selvästi oppinut tarpeeksi siitä viime kerrasta, kun tuntematon mies alkaa jutella. Parina muuna kertana ollaan nyt tervehdilty tämän miehen kanssa, ei kummempaa. Mutta tänään tunnin jälkeen kohtasin tyypin jälleen. Hän huuteli how're you:ta, ja koin, että olisi äärimmäisen epäkohteliasta olla ottamatta sitä puolikasta askelta pois reitiltäni kohti häntä ja kysyä samaa. Koska täällä vain olo tuntuu niin epäkohteliaalta, jos ei juttele takaisin, jos joku juttelee sinulle.

No arvatahan saattaa, mihin tämä tarina johtaa. Olisi vain pitänyt mennä määrätietoisesti ohi. Kun pakolliset kuulumiset oli vaihdettu, mies alkoi kysellä, mitä teen viikonloppuna ja missä olen silloin ja josko hengaisimme yhdessä. Että näin.

Olen oikeasti todella ihmeissäni siitä, miten täällä small talkin luvatussa maassa oikein kuuluu toimia. Et voi tuijotella lattiaa ja seiniä suomalaiseen tapaan, koska silloin olet epäkohtelias outolintu. (Tai siis voit, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kuitenkin sanoo sinulle jotain.) Kuitenkaan näköjään ei myöskään kannata hymyillä ja olla ystävällinen, ellei toivo kasapäin treffikutsuja tai halua toistuvasti käydä keskustelua avioliitostaan.

Mietinkin nyt muutamia kysymyksiä. Small talkaanko jotenkin väärin? Missä kohtaa ylitetään raja ja vaikutetaan liian kiinnostuneelta? Onko etunimien vaihtaminen jo liikaa? (Ei kyllä voi olla.)

Vai onko minulla kenties liikaa jonkinlaisia eleitä? Putoaako suomalaisesta jäykkyydestä ja epäsosiaalisuudesta suoraan teennäisyyteen, jonka voi tulkita liikana ystävällisyytenä ja mielenkiintona?

Tai pitääkö minun vain ottaa mallia paikallisista naisista ja alkaa treenata se sormus sormessa? Inhoan urheilua korujen kanssa, eikä vihkisormus ole poikkeus. En siis pidä sitä salilla. Ovatko ihmiset täällä jotain kummia haukkoja, joiden silmät bongaavat heti paljaan nimettömän, ja laskevatko he heti yhteen yksi plus yksi (ja saavat tulokseksi selkeästi kolme)?

Vai onko kyseessä vain huono tuuri ja sattuma? Koska eihän kaksi kertaa tapahtunut tarkoita mitään säännönmukaisuutta. Kunhan valitan. :D

Ja tietenkin saahan aina kysyä. Eihän ihmissuku jatkuisi, ellei kukaan koskaan kysyisi. ;) Nämä kokemukset nyt vain häiritsevät, kun yritän sopeutua tähän erilaiseen tapakulttuuriin.