Kulttuurishokkeja ja vain shokkeja

Odotin eilen kotitalomme ulko-ovella kotiinkuljetusta. Norkoilin ovella, kun joku mies yritti ulos ovesta isojen säiliöiden kanssa. Tarjosin apua oven auki pitämiseen. Tämä ele johti etunimien vaihtoon ja pieneen small talkiin siitä, asunko talossa ja mitä mies talossa tekee. Yritin muistaa, että amerikkalainen ei kääntäisi selkäänsä ja tuijottelisi taivasta, vaan harrastaisi juuri small talkia. Tämä tyyppi oli jokin työntekijä jostain firmasta ja haki näitä säiliöitä. Hän palasi sisälle ja haki lisää kamaa. Tarjosin jälleen apua oven kanssa. Ylipäänsä yritin olla ystävällinen. Jotain sentään olen jo oppinut, koska seiniin tuijottelu täällä vaikuttaa vain epäkohteliaalta.

Kuvitelmani sulautumisesta kulttuuriin vaihtui kuitenkin pelkkään shokkiin, kun small talk johtikin siihen, että tämä tyyppi pyysi some-yhteystietojani. Ilmeisesti ystävälliset eleet, puhuminen ja hymyily olivat liikaa. Täällähän ollaan ihan kuten Suomessa! Hiukan katsot silmiin ja heti ymmärretään totaalisesti väärin. Tämä tyyppi kyllä pyysi välittömästi anteeksi, kun kuuli minun olevan naimisissa. Ihan kiva, että iskuyritystä pyydellään jälkikäteen anteeksi.

Tämä kokemus vei ehkä sulautumistani tähän suomalaista kulttuuria avoimempaan toimintaan takaisinpäin.

Shokkeja tuli myös ihan perinteisessä kulttuurishokki-muodossa tällä viikolla. Meillä oli miehen työporukan kanssa bbq-bileet erään työkaverin kotona. Olimme heidän asuinkompleksin yleisessä tilassa, jonne tuli samaan aikaan kasa filippiiniläisiä. He alkoivat heti tarjota ruokaansa meille. Suomalainen totta kai vain nyökyttelee, "yesyes, thank you", mutta palaa sitten oman ruokansa pariin eikä tee elettäkään kohti toisten ruokavuoria. Ei kai sitä nyt toisten ruokia mennä syömään!

Filippiiniläinen rouva kävi pari kertaa tasaisin väliajoin tarjoamassa, kunnes joku meistä lopulta ymmärsi, että on varmasti erittäin epäkohteliasta, jos emme ota tarjottua ruokaa. Pari meistä uskaltautui sitten lopultakin hakemaan (en muuten itse kuulunut näihin pariin). Totta kai myös meidän pöydiltä tarjottiin heille. Jälkiruokakakkua minäkin lopulta söin heidän pöydästä. Ja kun kävin jälkikäteen kehumassa, miten hyvää kakku oli, loppuosa kakusta tungettiin paketissa käteeni. Ja kieltäytymään ei pystynyt, vaikka yritin!

Tämä ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun törmään siihen, että ruokaa tarjotaan muillekin kuin omalle seurueelle. Toissaviikolla istuin porealtaassa, kun viereiseltä grillausalueelta eräs mies huusi, että jos olen nälkäinen, voin tulla syömään, koska heillä on runsaasti ruokaa. Olin nälkäinen, mutta en luonnollisestikaan mennyt (lähinnä koska olin poolin jäljiltä klähmäinen, muutoin olisin ehkä jopa harkinnut).

Suomalainen ei taida tarjota ruokaansa muuta kuin humalassa tai vappupiknikillä. :D Tai jos tarjotaankin, se on vain kohteliasta sanahelinää. Ei kai kukaan nyt oikeasti tule ottamaan!?

Seuraavat kaksi viikkoa tulevat olemaan kiireisiä. Tänään saapuivat nimittäin ensimmäiset vieraamme: miehen äiti ja sisko. Nyt on siis aika perehtyä omaan asuinkaupunkiin ja ympäristöön.