Irtisanouduin sitten töistäni

"Muutetaan kahdeksi vuodeksi Kaliforniaan ja sitten tullaan takaisin Suomeen." Tältä kuulosti minun ja mieheni suunnitelma pari vuotta sitten, kun aloimme pohtia muuttoa Piilaaksoon mieheni työn takia. Mieheni siirtyi saman työnantajan palvelukseen Turusta Piilaaksoon, ja minä jäin virkavapaalle sosiaalialan virastani. Virkavapaani myönnettiin ensin vuodeksi ja sitten vielä toiseksikin. Tuo meidän suunnitelmaan kuulunut kaksi vuotta on tulossa täyteen nyt maaliskuussa.

En ole kauheasti avannut täällä blogin puolella tilannettamme tulevaisuuden suhteen. Tässä postauksessa olen kertonut lyhyesti taustan sille, miten päädyimme muuttamaan Piilaaksoon. Siellä mainitsen, että mieheni on sitoutunut työskentelemään Piilaaksossa kaksi vuotta. Tämä kaksi vuotta oli ajanjakso, johon me lupauduimme sitoutumaan. Se ei perustunut mihinkään muuhun. Mieheni työsopimus on koko ajan ollut toistaiseksi voimassaoleva.

Kun saavuimme Turkuun viime viikolla, oli vähän lunta ja kaunis helmikuinen talvipäivä (joskin nollassa, ei siis kylmä).

Mieheni oli jo vähän alun alkaen sitä mieltä, että voisimme asua Kaliforniassa pidempäänkin kuin vain kaksi vuotta. "Onhan täällä nyt aika siistiä", hän totesi varmaan jo ensimmäisen asuinviikon aikana, eikä hänen näkemyksensä ole muuttunut, vaikka ulkomaille muuttoon liittyvä kuherruskuukausiaika on jo ajat sitten jäänyt taakse. Minä en ollut niin vakuuttunut. Olen nauttinut olostani koko ajan, mutta tiesin, etten halua kotirouvailla montaa vuotta. Tiesin, että loppujen lopuksi kyllästyisin ja alkaisin kaivata jotain muuta.

Ja niinhän siinä kävikin. Vuosi sitten, kun ensimmäinen asuinvuosi alkoi olla pulkassa, rupesin kaipaamaan jotain ja tulevaisuus kotirouvana hiukan ahdistutti. Tässä vaiheessa oli jo aivan selvää, että mieheni puolesta tosiaankin voisimme jäädä asumaan Piilaaksoon. Jatko oli siis totta kai minusta kiinni. "En mä nyt välttämättä halua takaisin Suomeen, mutta mä en voi jäädä tänne vuosiksi, jos mulla ei ole mitään tekemistä", sanoin miehelleni monta kertaa. Me emme ole poikkeus tässä suhteessa. Sekä meidän muilta ulkosuomalaisilta kuulemamme kokemukset että oikeat tutkimukset osoittavat, että sen ulkomailla työssäkäyvän puolison (joka yleensä alkuun on tullut ulkomaille kotirouvaksi tai kotiäidiksi) sopeutuminen on olennainen tekijä siinä, miten ulkomaankomennus onnistuu.*

Tämä kuva on Förin (Aurajoen yli menevän kävelijöitä ja pyöräilijöitä kuljettavan pikkulossin) kyydistä. Eipä tullut Förillä pahemmin ajeltua silloin, kun asuin Turussa, mutta äitini on muuttanut kulmalle, jossa tätä Turun ihanuutta jopa tarvitsee.

Elämäni kuitenkin muuttui niin kuin on jo tullut selväksi. Minä löysin uuden ammatin, töitä ja vielä kaiken lisäksi sellaisia töitä, joita tykkään tehdä. Suhtauduin kuitenkin edelleen varovasti tulevaisuuteen. Halusin nähdä, miten jumppaohjaukseni lähtevät käyntiin ennen kuin teemme mitään päätöksiä sen suhteen, missä vietämme jatkomme.

Vaikka en ole asiasta täällä blogin puolella maininnut, me olemme mieheni kanssa tämän toisen asuinvuoden aikana punninneet vaihtoehtojamme. Minä sain paljon jumppaohjauksia syksyn aikana, mutta toki minulla olisi työni myös Suomessa. Virkavapaani on päättymässä huhtikuussa, eikä jatkoa enää myönnetä. Mieheni voisi palata Turkuun samaan työhön. Me voisimme siis täysin palata takaisin siihen, mistä lähdimme kaksi vuotta sitten - mitä nyt monta kokemusta rikkaampana.

Minun on täysin mahdotonta kirjoittaa auki pohdintojamme tai käydä läpi niitä mietintöjä ja syitä, jotka johtivat lopulliseen päätökseen. Lyhyesti sanottuna tarinan voisi tiivistää seuraavaan: Joka kerta, kun olemme miettineet tilannetta eri näkökulmista, olemme tulleet aikalailla samaan tulokseen. Jos perhettä ja läheisiä ei oteta lukuun, ainoa syymme palata Suomeen olisi minun työpaikkani.

Talvi on kaunis. Tosin tämä sää oli ja meni ja niin meni se kauneuskin.

En tehnyt päätöstä nopeasti, mutta lopulta päätös oli kuitenkin aika yksinkertainen. En ole kaivannut Suomen työtäni erityisen paljon, joten en näe, miksi sinne pitäisi nyt palata. Olen aika vakuuttunut, että jos nyt heittäisin hukkaan kaiken tämän uuden, mitä olen elämässäni Piilaaksoon saanut ja palaisin vanhaan työhöni, minua jäisi harmittamaan hyvin paljon. Juurihan tämä uusi urani on vasta alkanut! Pitäähän sitä nyt katsoa, mihin se vielä johtaa. Kyllä niitä muita töitä ehtii Suomessa sitten tehdä, kun tai jos sinne joskus palaa.

Toki välillä mietin sitä, että palaisimme Suomeen ja minä hankkisin itselleni jonkun liikunta-alan koulutuksen ja alkaisin tehdä liikuntahommia Suomessa. Mutta kyllä tuo jumppaohjaus Kaliforniassa kuulostaa nyt vain paljon paremmalta tällä hetkellä kuin mikään Suomessa. Kaksi vuotta menee oikeasti todella nopeasti. Tuntuisi siltä, että asuminen Kaliforniassa jäisi aika kesken, jos nyt palaisi Suomeen.

Niinpä minä sitten kävin viime viikolla Turun työpaikassani ja irtisanoin itseni. Ei elämältä voi odottaa mitään uutta, jos ei ole valmis luopumaan vanhasta. Olen aina ollut kohtalaisen kaavoihin kangistunut tyyppi, mutta viime aikoina on käynyt ilmi, että kyllä niitä riskejäkin kannattaa välillä vähän ottaa.

Kun elinikäisestä virasta oli irtisanouduttu, menimme (ex-työ)kavereiden kanssa vähän skumpalle.

Mutta eihän Yhdysvaltoihin tietenkään ihan noin vain jäädä. Byrokratia tästä taas alkaa, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

* Toisenkäden lähde: Annika Oksanen: Siirtonaisena Singaporessa. Ulkomaantyökomennuksille mukaan muuttaneet naiset kertovat kokemuksistaan. Väitöskirja. Yhteiskuntapolitiikan laitoksen tutkimuksia 2/2006. Helsinki 2006. Ks. s. 26. (Linkki väitöskirjaan.)