keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kotirouva kertoo: Tältä ensimmäinen vuosi tuntui

Ajattelin nyt vähän yrittää eritellä sitä, miltä tämä ensimmäinen vuosi on minusta tuntunut, erityisesti kotirouvan rooliani ajatellen. Minulla on tunteita ja mielipiteitä niin paljon, että punaista lankaa oli vähän vaikea löytää. Vuorossa siis megapitkäpostaus.

Tämä on vaikein postaus, jota koskaan olen tänne kirjoittanut, ja olenkin vatvonut tätä päivätolkulla suuntaan ja toiseen. Olen kirjoittanut joitain kappaleita, sitten kopioinut ne talteen toisaalle ja poistanut tästä, koska pidin niitä liian henkilökohtaisina. Sitten olen liittänyt niitä jälleen takaisin tähän, meinannut taas poistaa, mutta päätynyt kuitenkin lopulta jättämään ne. Voisin kertoa näistä asioista kavereilleni, perheenjäsenilleni ja jopa työkavereilleni, joten kaipa voin sitten julkaista näitä blogissakin.

Mitä suunnittelin tekeväni ja mitä tein?

Minulla ei ollut ennen muuttoa kovin selkeitä tai täsmällisiä odotuksia sen suhteen, millaiseksi elämäni täällä Piilaaksossa kotirouvana muodostuu. Silloin, kun muuttoa järjesteltiin ja suunniteltiin ja kun kävin kokopäivätyössä, oli liian absurdia yrittää kuvitella toisenlaista elämää. Minulla oli tietenkin suunnitelmia siitä, mitä alkaisin täällä tehdä sitten, kun minulla on kaikki aika maailmassa. Näin vuoden jälkeen voin todeta, että olennainen osa suunnitelmista jäi toteuttamatta.

Konkreettisiin ja selkeisiin suunnitelmiini kuului 1) blogin perustaminen ja bloggailu, 2) kielikurssilla käyminen, 3) tavoitteellisen liikunnan ja urheilun harrastaminen, 4) kokkailun ja leipomisen aloittaminen ja 5) kirjojen lukeminen, sillä olin pitkään halunnut lukea kunnolla ja enemmän, mutta syystä tai toisesta en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut.

Ykköskohdan olen tietenkin toteuttanut ja vieläpä hyvinkin, ja tästä uudesta harrastuksesta riittää hyvin tekemistä seuraavallekin vuodelle. Myös kakkoskohdan olen tehnyt, sillä kävin siellä kielikurssilla. Kurssille meneminen auttoi pääsemään täällä alkuun siinä suhteessa, että lähdin kotoa pois ja solmin muutaman sosiaalisen kontaktin, vaikka kielellisesti en saanutkaan kurssista paljoa irti.

Olen myös tehnyt kohdan kolme, tosin en ehkä ihan sillä "tavoitteellisella tavalla", jota suunnittelin. Liikunta on edelleen olennaisin osa arkipäivääni, mutta se ei ole ollut erityisen tavoitteellista, vaan olen tehnyt sitä, mikä tuntuu hyvältä. Toisaalta en koskaan määritellyt itselleni, mitä tarkoitan tavoitteellisella, joten miten ihmeessä olisin voinut toteuttaa tällaisen puutteellisen suunnitelman... Minun oli tarkoitus aloittaa crossfit, mutta olenkin jumiutunut ryhmäliikuntaan ja satunnaiseen saleiluun. Tavoitteellisen liikunnan suunnitelmaan sisältyi ainakin lievästi toive siitä, että olisin myös alkanut syödä hiukan terveellisemmin, sillä kuvittelin, että kun ei tarvitse stressata töitä, ei tarvitse vetää niitä herkkujakaan niin paljon. En tiedä, miksi kuvittelin ruokavalion ja työn kulkevan käsi kädessä. Eivät ne nimittäin kulje. Mikäli mahdollista, syön nykyään ehkä jopa enemmän herkkuja (ainakin epäterveellisempiä sellaisia) kuin söin Suomessa, vaikka ruokavalioni muutoin onkin hyvä.

Näin jälkikäteen voin myöntää, että viime keväänä muuton jälkeen yritin hieman pakonomaisesti täyttää liikunnalla sen ajan, joka ennen oli kulunut työntekoon. Varmaan minua ahdisti liikaa ajatus siitä, että olisin "vain kotona tekemättä mitään". Toki myös halusin harrastaa liikuntaa, sillä työn ohessa siihen ei Suomessa koskaan ollut aikaa niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta ei se keväinen meininkini ollut ehkä ihan tervettä - täällä mainitsemat polvikivut olivat vain yksi oire, joka minulle tuli, sillä kärsin loppukeväästä myös hiukan sekaisin menneestä hormonitoiminnasta, kummallisista sydämentykytyksistä (oma diagnoosini) ja nukahtamisongelmista (joskin niistä olen kärsinyt melkein aina). Muutamina aamuina heräsin ja koin kamalaa ahdistusta siitä, että muutaman tunnin päästä olisi jokin jumppatunti, johon "pitää mennä". Ja minähän menin. Kyllä töihinkin piti mennä aina silloin, kun ei olisi huvittanut.

Mitä tulee listani nelos- ja vitoskohtaan, suunnitelmani eivät ole pitäneet. Olisihan se pitänyt tietää, ettei muutto muuta persoonallisuutta. ;) En jaksa yleensä kokkailla mitään, mikä ei ole tehtynä ja valmiina syötäväksi noin puolen tunnin päästä, en vaikka aikaa olisi tarjolla miten paljon tahansa ja vaikka miten kuvitelma kokkailevasta kotirouvasta olisikin hieno. Joskin nyt viime aikoina olen kokkaillut hiukan enemmän kuin ennen, kun aloin tehdä niitä keittoja. Minun piti myös opetella leipomaan ruisleipää, mutta enhän minä mitään ole opetellut. Mutta ei kyllä ole ollut tarvettakaan, sillä pakkasessa on koko ajan ollut Ruispaloja.

En ole myöskään lukenut, vaikka roudasin kirjoja, joita omistan ja joita en koskaan ollut ehtinyt tai jaksanut lukea, matkalaukuissa mukanani tänne ja vaikka pyysin miehen äitiä ja siskoa tuomaan keväällä vielä muutaman kirjan mukanaan. Tuolla ne makaavat kaapissa. Kerran uima-altaalla avasin yhden, mutta sain luettua noin 10 sivua ja sitten se jäi. Tässä vuodenvaihteen jälkeen, noin 10 kuukautta muuton jälkeen, aloin lukea, mutta jostain käsittämättömästä syystä päätin lukea Harry Potterit englanniksi kuudennensadanseitsämänkymmenennenkolmannen kerran. Toooosi kehittävää. Olen kuitenkin ehkä nyt päässyt vähän kiinni lukemisen makuun ja lainasin kaveriltani yhden kirjan, jonka olen pitkään halunnut lukea ja jonka sain jopa luettua kokonaan nopeasti. Senkin kirjan on kirjoittanut J. K. Rowling eli ei ollut minulle mikään kovin suuri kehitysaskel, haha. Mutta ehkä se tästä. Seuraavaksi voisin miettiä kirjastokortin hankkimista, mikä minun piti tietenkin tehdä heti muuton jälkeen... (Mistä vetoa, niin menee toinen vuosi, eikä korttia näy.)

Listani siitä, mitä halusin täällä tehdä, sisälsi muitakin asioita kuin jo mainitut. Kirjastoon tutustumisen lisäksi minun piti käydä museoissa, katsomassa San Josen ja Piilaakson mestoja, ylipäänsä tutkia paikkoja ja koluta ruokakauppoja. En ole tehnyt noista yhtäkään. En kertaakaan ole lähtenyt yksinäni tutkimaan yhtään mitään paikkaa; tosin kavereiden kanssa olen totta kai jonkin verran liikuskellut. Toisaalta, kun googlettaa, mitä katsomista San Josessa olisi, lista ei ole kovin houkutteleva.

Etukäteispelkoni muuton ja kotirouvana olemisen suhteen

Mitkä sitten olivat pelkoni ja ovatko pelot toteutuneet? Vaikka lähdin Piilaaksoon mieheni työn takia todella iloisin ja avoimin mielin (olinhan itse asiassa alun perin se, joka sanoi ääneen, että lähdetään vaan), olihan minulla epäilykseni, totta kai oli. Näin jälkikäteen harmittaa, etten kirjoittanut ajatuksiani ylös ennen muuttoa, koska nyt olisi huomattavasti helpompi katsoa taaksepäin ja pohdiskella.

Sosiaaliset suhteet

Minua vähän epäilytti sosiaalisten suhteiden saaminen. Mistä ihmeestä aikuinen, joka ei käy töissä, voi saada tuttuja? Uusien ihmisten tapaamisen suhteen olen tietyllä tavalla yllättynyt, vaikka olenkin hiukan pettynyt itseeni. Sosiaalisia suhteita olisi vähän helpompi saada täällä kuin oletin. Siis olisi. Olen tavannut ihmisiä kielikurssilla, Facebookin ja Meetupin kautta sekä asuintalomme altaalla ja kuntosalilla. Tosin Meetup-tapaamisissa en ole käynyt kuin pari kertaa silloin keväällä, vaikka ne olisivat varmasti oivallisia paikkoja saada tuttuja ja kavereita.

Ongelmani taitaa olla se, että olen ollut aika laiska rakentamaan ja ylläpitämään näitä uusia sosiaalisia kontakteja. Kun vastapuolet ovat selvästi kärsineet samasta ongelmasta, tulos ei ole mikään erikoinen. Minulla on ihmisiä, joita tapaan päivisin vaikkapa lounaalla, mutta en säännöllisesti. Minulla olisi varmasti viikottain ihmisiä, joiden kanssa voisin tehdä asioita, mutta en vain ole saanut aikaiseksi. Esimerkki: Tapasin elokuussa yhden ikäiseni naisen, jonka kanssa meillä on yksi hyvin vahva sama kiinnostuksenkohde. Sovimme pitävämme yhteyttä ja tapaavamme. En ollut häneen uudelleen yhteydessä (eikä hänkään minuun) ennen kuin vasta tammikuun alussa eli 4 kuukautta ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Mutta kun otin yhteyttä, me sovimmekin heti kahvilatreffit. Niin että kyllä sitä vain itseä saa syyttää, jos ei ole kavereita.

Paitsi etten ole aivan varma siitä, onko minulla mitään aihetta syyttää itseäni. En tunne oloani useinkaan erityisen yksinäiseksi. Totta kai joskus koen eristäytyneisyyden ja yksinäisyyden tunteita, mutta ne eivät hallitse elämääni eivätkä ole haittaavasti läsnä. Kun kävin Suomessa, eräs kaverini kysyi, mikä on suurin tekijä siinä, että olen viihtynyt ja pärjännyt täällä. Vastasin, että se, että olen aina osannut olla yksinäni ja jopa tykännyt siitä. Minä en kaipaa pulputtavaa ihmislaumaa tai edes yhtä ihmistä hengailemaan kanssani, jotta olisin tyytyväinen. Mutta kyllä silti myönnän, että tämä tekijä, joka tekee olemisestani ja selviytymisestäni helppoa, on samalla myös ehkä suurin kompastuskiveni. Eräs kaverini luki tästä postauksestani, että minulla on paljon päiviä, jolloin juttelen vain mieheni kanssa, ja kertoi minulle, että tieto tästä oli aika havahduttava. Hänen sanansa puolestaan havahduttivat minua. En tiedä, koenko tätä runsaiden sosiaalisten suhteiden puuttumista niin pahana ongelma kuin ehkä pitäisi. Ajattelen ehkä niin, että enhän minä Suomessakaan arkisin hengaillut kavereiden kanssa. Mutta toisaalta silloin näin ihmisiä töissä ja nyt en käy töissä... Olenko mökkihöperöitynyt täällä, mutta huomaamattani?

Olen tällä hetkellä kuitenkin erittäin tyytyväinen niihin sosiaalisiin kontakteihin, joita minulla täällä on, sillä ne ovat monipuolisia. Olen tutustunut suomalaisten lisäksi mm. aasialaisiin, keskieurooppalaisiin, eteläeurooppalaisiin ja venäläisiin. Ennen muuttoa pelkäsin, että tutustun täällä vain suomalaisiin.

Kotirouvan taloudellinen asema 

Yksi huolenaiheeni ennen muuttoa liittyi siihen, miten elämä muodostuu taloudellisesti, kun minä en käy töissä, ja siihen, miten oppisin elämään dependant spousena eli puolisona, joka ei tienaa itse omaa rahaa. No, rahasta meillä ei ole koskaan tapeltu, vaikka muista asioista tapeltaisiinkin, eikä muutto tänne ole muuttanut sitä tilannetta. En koe, että elämäni olisi hirveän paljon muuttunut siitä, mitä se oli Suomessa rahankäytön kannalta paitsi siten, että joskus kysyn (tai sitten vain informoin :D) mieheltä, jos suunnittelen ostavani jotain vähänkin kalliimpaa. Hiukan ehkä saatan joskus potea huonoa omaatuntoa, jos ostan jotain, ja totta kai aika ajoin tuntuu ikävältä kysellä puolisolta, voinko nyt ostaa sitä ja tätä, mutta toisaalta itsepähän kysyn - ei minun tarvitsisi. Toisaalta tässä kohtaa täytyy huomioida se, että omat henkilökohtaiset menoni ovat pienentyneet entisestä, sillä kosmetiikkaan ei mene niin paljon rahaa, kun ei tarvitse meikkailla joka päivä, eikä vaatteitakaan tarvitse pahemmin shoppailla, kun en käy töissä.

(Ja niille kateellisille, jotka kiroavat sitä, kun kaksi ihmistä elelee yhden ihmisen palkalla, tiedoksi, että tämä meidän täällä elely on väliaikainen järjestely ja ettei meille esimerkiksi tällä hetkellä kerry kummallekaan minkäänlaista eläkettä, ei Suomeen eikä Yhdysvaltoihin, ja sehän on aika huono juttu. Jos haluaisi kerryttää eläkettä, täällä pitäisi nyt aloittaa eläkesäästäminen nykyisestä palkasta. Puhumattakaan siitä, jos tulee terveydenhuollon kustannuksia tai muita. Kyllä Tyksin parinkympin laskut kalpenesivat siinä rinnalla.)

Suomalainen nainen ei yleensä ole riippuvainen miehestään, jos nyt saa tällä tavalla yleistää. Suomessa naiset käyvät töissä, yleensä myös monet pienten lasten äidit, ja ansaitsevat itse omat rahansa. Taloudellinen riippuvuus toisesta ihmisestä on minulle ihan uusi tunne. Voisi kuvitella, että tämä olisi ollut isokin juttu, mutta ei se ole ollut. En tiedä miksi ei. Varmaan siksi, kun mitään ongelmia ei ole ilmennyt.

Kotirouvien taloudellinen riippuvuus on aihe, josta ei mielestäni kauheasti puhuta ääneen esimerkiksi blogimaailmassa. Aihe on tietenkin hyvin henkilökohtainen ja herättää helposti negatiivista palautetta, mikä on ehkä syy sille, miksi aiheesta ei puhuta. Itsekin pähkäilin aika kauan, haluanko julkaista tätä tekstiä täällä. Tahdon kuitenkin tuoda tässä blogissani esiin eri puolia nykyisestä elämästäni, ja onhan tämä puoli aika iso osa. Tämä taloudellinen riippuvuus on muuten myös sellainen seikka, jota on vaikea käsitellä muista kulttuureista tänne Piilaaksoon tulleiden kotirouvien kanssa. Hyvänä esimerkkinä olkoon vaikka se, kun tapasin niitä aasialaisia kavereitani kerran kauppakeskuksessa. Minulla oli käsilaukku, jonka merkki ja sitä kautta tietenkin myös hinta on näkyvillä, jos pienen logon sattuu tunnistamaan. Kaverini kehui tätä laukkuani ja kysyi heti, onko mieheni ostanut sen minulle. Kerroin ostaneeni sen itse. "You bought it yourself?" kaverini kysyi epäuskoisen oloisena. "Yeah, when I lived in Finland and when I was working", minä selitin. Tämän kuultuaan kaverini päästi hämmästyneen äänen ja kääntyi toisen kaverimme puoleen ja sanoi: "Did you hear that? She bought that herself!" Ja siinä he sitten kummastelivat tätä suurta ihmettä.

Täällä sitä vain tajuaa konkreettisesti sen, miten erilaisista maailmoista me tulemme tähän samaan maahan ja samasta syystä. Vaikka toisaalta en minä uskaltanut tiedustella, mikä oli taustana siihen, että he kummaksuivat sitä, että olin ostanut itselleni jotain täysin miehestäni riippumatta ja täysin omilla rahoillani. Hekin ovat kuitenkin kotimaissaan asuessaan olleet työelämässä.

Miehen työmatkat ja -päivät

Myös miehen työmatkat saattoivat ehkä vähän huolettaa minua ennen tänne muuttoa, sillä mieheni sanoi ihan suoraan, ettei hän ainakaan vähempää matkustele kuin Suomessa työskennellessään, jolloin hän silloinkin matkusteli välillä aika paljon ja pitkään. En ole kokenut miehen reissuja ongelmallisina - en tietenkään, sillä olenhan löytänyt oivan tavan selviytyä niistä: olen lähtenyt mukaan! En etukäteen koskaan ajatellut, että voisin lähteä miehen mukaan, enkä oikein tiedä, mistä yhtäkkiä tajusin sen mahdollisuuden. Mutta olen siis matkustanut tämän vuoden aikana enemmän kuin olisin osannut odottaa. Miehen mukana olen käynyt Dallasissa, Chicagossa ja Kanadassa. Näillä reissuilla olen luonnollisesti kulkenut yksikseni miehen ollessa töissä, mutta olen ollut erittäin tyytyväinen.

Täällä kotonakaan miehen pitkät työpäivät eivät ole haitanneet minua, sillä olemme aina kuuluneet pariskuntina niihin, jotka osaavat olla yhdessä ilman, että joka hetki pitää nysvätä yhdessä. Sitä paitsi oikeastaan mieheni ei työskentele täällä paljonkaan pidempään kuin Suomessa (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että hän tulisi kotiin aikaisin). Välillä mies tulee mielestäni jopa liian aikaisin kotiin, haha.

Sopeutumiseni siihen, etten käy töissä, ja ajankäytöstäni

Pahin kauhukuvani ennen muuttoa oli se, jos sittenkin tylsistyisin, jos en löytäisikään mitään tekemistä ja masentuisin. Joskus näin mielessäni pelottavan kuvan siitä, etten jaksa nousta sängystä ylös ihmisten aikoihin, koska ei tarvitse mennä töihin eikä ole muutakaan paikkaa, minne mennä. Näihin kuviin liittyi aina olennaisesti myös kauhea kaipuu takaisin Suomeen.

Kauhukuvani eivät onneksi ole toteutuneet. Vaikka en ole kauniisti noudattanut suunnitelmat-listaani, olen saanut aikani kulumaan hyvin ja helposti. Pääosin olen siis ollut tyytyväinen siihen, ettei tarvitse käydä töissä. Suomen töitäni en ole kaivannut. Myöskään muita töitä en erityisemmin ole kaivannut, paitsi joinain hassuina lyhyinä hetkinä. (Ajattelin kirjoittaa työfiiliksistäni lisää joskus myöhemmin.)

Sopeutuminen kotirouvailuun on ollut ehkä jopa helpompaa kuin oletin, sillä aika on mennyt niin vauhdilla. Olen jo vähän kertonut tähän aiheeseen liittyvistä tuntemuksistani tuossa postauksessa, jonka jo linkitin tuolla ylempänä. Kuten tuosta postauksesta näkee, olen joutunut taistelemaan omien tuntemusteni kanssa, vaikka olenkin ollut tyytyväinen, koska olen potenut välillä huonoa omaatuntoa. Tunteeni menevät "Olen tosi tyytyväinen ja juuri näin haluan olla"-tilasta "En tee yhtään mitään järkevää ja ei näin saa olla"-tilaan. Välillä tuntuu, että olen ollut vuoden oikeasti tekemättä mitään ja että olen heittänyt aikaa vain hukkaan, koska en tehnytkään kaikkea sitä, mitä suunnittelin. Vaikka toisaalta olenhan minä tehnyt juuri niitä asioita, joita olen halunnutkin, minkä luulisi olevan hyvä juttu. Joskus vain tuntuu siltä, etten ole tehnyt tarpeeksi tai en tarpeeksi mielenkiintoisia asioita tai en yhtä paljon kuin muut vastaavassa tilanteessa olevat. Mutta eihän muihin voi verrata, sillä meillä on kaikilla omat lähtökohdat, heikkoudet ja mieltymykset.

Aika on tosiaan mennyt vauhdilla ja minun on yleensä vähän vaikea kertoa ihmisille konkreettisesti siitä, miten olen saanut aikani kulumaan. Todennäköisesti juuri sen takia, että aika tuntuu kuluvan vauhdilla, olen välillä oikein joutunut ihmettelemään sitä, miksi en ole saanut tehtyä joitain asioita, joita haluaisin tehdä ja joita suunnittelin tekeväni, vaikka sitä aikaa tässä olisi.

Luin sitä Annika Oksasen väitöskirjaa, josta jo mainitsinkin pari postausta sitten. Oksanen kirjoittaa, että kotona olemisen voidaan tulkita olevan tietynlainen kokemuksellinen tila. Ei tästä tilasta nyt sen enempää, mutta Oksanen mainitsee tähän kokemukselliseen tilaan liittyvän Betty Friedanin teorian, jonka mukaan kotona olemiseen liittyy aina vahvasti "selittämätöntä tyhjyyttä", jota kotirouvat itse kuvaavat ei-olemisen tilaksi. Kun kotona olemista verrataan ansiotyössä käymiseen, syntyy mielenkiintoinen paradoksi: kotirouvilla olisi aikaa, jota ansiotyössä käyvinä heillä ei olisi, mutta kotona ollessaan he eivät pysty hyödyntämään näitä ajallisia resursseja, sillä he menettävät helposti kykynsä keskittyä. (Ks. lähteet väikkäri s. 102 ja lähdeluettelo.) Tunnistan niin itseni tästä. Vaikka olenkin ollut tyytyväinen, olen kyllä välillä ollut todella turtunut. Siinä mielessä siis, että aikaa on, mutta joko en osaa tai en jaksa käyttää sitä. Ei taida olla hyväksi, jos aikaa on liikaa. Tämä on tietenkin todella yksilöllistä, mutta itse ainakin olen välillä niin saamaton, että liiallinen aika näköjään vain pahentaa taipumustani olla hoitamatta asioita. Olin kyllä vähän helpottunut, kun luin tuota teoriaa tuosta väikkäristä. En siis ole ainoa, joka kokee näin. Ja tähän olooni on olemassa joku fiksu akateeminen teoriakin, vau. ;)

Tämän Betty Friedanin mukaan muuten kotirouvuus on väärä valinta, ja hänen mielestään nainen saa kaiken henkisen kapasiteettinsa käyttöön vain menemällä ansiotöihin. En ole samaa mieltä (eivätkä ole väikkärissä referoidut kaikki muutkaan tutkijat). Kuulostaa vähän sellaiselta naisasioiden liialliselta höpötykseltä. Mutta joo, nämä Friedanin jutut, joita tuossa väikkärissä lainataan, ovat uusimmillaankin vuodelta 2001 ja toisena mainittuna vuosilukuna on joku 60-luku, joten se siitä. Ehkä joku on vähän ajankohtaisempaa mieltä, jos jaksaisi etsiä tästä aiheesta enemmän. Mutta kun minä elän tässä "ei-olemisen tilassa", niin en kyllä jaksa.

"Vain" miehen vaimona oleminen eli toisin sanoen mitä en osannut odottaa

Kuten olen kertonut jo tuossa aiemmin linkitetyssä postauksessani, suosituin kysymys, johon joudun vastaamaan, on se, mitä minä teen täällä. Joskus tämä kysymys esitetään minulle selkeällä painotuksella: "Mitä sinä täällä sitten teet?" Vaikka painotuksen vertailukohtaa ei lausuttaisikaan ääneen, sanomatta jäänyt on kuitenkin selkeästi ilmassa: "Miehesi on täällä töissä, mutta mitä sinä täällä teet?"

Tämä on yksi esimerkki siitä, miten minusta on yhtäkkiä hyvin konkreettisesti tullut "jonkun vaimo", jonkun käsipuolessa menijä ja jonkun toisen asioiden takia tänne kulkenut. Me olemme mieheni kanssa olleet yhdessä 10 vuotta, mutta naimisiin menimme vasta juuri ennen muuttoa. Avopuolisous ei koskaan Suomessa erityisemmin määritellyt olemistani, enkä usko, että aviopuolisous olisi 9 vuoden yhdessäolon jälkeen tuonut olooni mitään eroa, jos olisimme jääneet Suomeen. Kuvittelin, ettei avioliitto muuta mitään, eikä se tietenkään muuttanutkaan. Muutoksen toi muutto ulkomaille miehen työn perässä.

Vaikka minulle ja kaikille muillekin on tietenkin selvää se, että olen tullut tänne mieheni työn takia, minulle on kuitenkin vasta tässä ensimmäisen vuoden aikana hahmottunut se, miten vahvasti minusta on tullut vaimo ja miten suuresti vaimous on tullut olemistani määritteleväksi tekijäksi. Tätä tuntemusta on vähän vaikea pukea sanoiksi. Oloni perustuu vain sellaiseen vähän yleiseen fiilikseen: Ensimmäinen asia, joka minulle sanottiin saapuessani tähän maahan, oli "Whatever happens to him, you follow", ja se antoi jo aika mielenkiintoisen lähtökohdan. (Tämä lausahdus oli kyllä mielestäni hauskaa, ja siitä onkin tullut sisäpiirin vitsi meidän perheessä.) Jatkuvasti joudun aloittamaan tarinan siitä, miten olen tullut Kaliforniaan, kertomalla miehestäni ja hänen tilanteestaan ja vastailemaan kysymyksiin siitä, mikä firma on kyseessä, mitä firma tekee ja mistä se on kotoisin. Kun tapaan uusia samassa tilanteessa olevia ihmisiä, miesten työpaikat tulevat yleensä puheeksi, joskus vain lyhyesti, mutta silti. (Tosin minusta ne ovat mielenkiintoisia tietoja.) Jos parempia tuttuja ja kavereita ei lasketa, kukaan ei pahemmin ole kysynyt, mitä minä olen tehnyt työkseni, vaikka nyt en työskentelekään. Ja jatkuvasti edelleen minulta kysytään, miten minun aikani nyt kuluu tai mitä minä aion ruveta tekemään, selkeänä vastakohtana sille, että mieheni käy töissä. Näiden kokemusten valossa on aika vaikea olla ajattelematta olevansa "vain se vaimo".

Vaikka toisaalta onhan se, kun joku kysyy, mitä minä täällä teen, kun mieheni tuli tänne töihin, hyvin henkilökohtaisesti juuri minulle yksilönä suunnattu kysymys (ellei tuo vastakohtapainotus ole siis hyvin vahvasti läsnä). Näiden omien tuntemusteni taustalla onkin varmasti ainakin osittain, ellei jopa kokonaan, se, kun minulla ei itselläni ole täällä tiettyä juttua, jota olisin alkanut tehdä, tai niitä töitä. Jos voisin heti kuuluttaa työskenteleväni asian x parissa, en ehkä kokisi vaimoutta niin suurena seikkana. Esimerkiksi kun Suomessa olin miehen kanssa jossain (työ)tapahtumassa mukana, koin vahvasti olevani oma itseni ja oma yksilö, sillä minulla oli selkeä oma ammatti, työ ja elämänpiiri. Mutta täällä olen useamminkin kuin vain kerran tuntenut olevani enemmän vain mukanaroikkuja, etenkin silloin, jos puheeksi on tullut se, mitä minä täällä teen. Tässä kokemuksessani ei vaikuttaisi olevan mitään järkeä, sillä vaikkapa juuri miehen työpaikan porukka koostuu tasan neljästä muusta Suomesta muuttaneesta, joiden vaimot ovat yhtälailla tulleet tänne mukaan (joskin heillä on jokin oma juttu, jota he tekevät). Mutta eiväthän tunteet ole aina rationaalisia. Ja sitä paitsi - "Whatever happens to him, you follow" on totta: enhän minä edes olisi täällä ilman mieheni työtä, joten kaipa on ihan itsestäänselvää, jos vaimous määrittelee olemistani täällä.

Vaimous ja kotirouvuus ovat termejä, joilla ei välttämättä tässä yhteydessä tarvitsisi olla kielteistä kaikua. Olen kuitenkin kehittänyt itselleni muitakin termejä, joiden negatiivisuus on jo aikalailla selkeämpää. Olen alkanut kutsua itseäni välillä joissain yhteyksissä loisijaksi tai vapaamatkustajaksi. Teen tämän leikilläni, mutta väistämättä olen ajautunut pohtimaan, onko kyseessä sittenkin tapa piiloutua oman tyytymättömyytensä - tai häpeänsä? - kanssa leikin taakse.

Mutta ei se vaimous koko elämääni tietenkään määrittele. Minulla on omat harrastukset ja omat tekemiset, enkä todellakaan istu kotona odottamassa, että mies tulisi töistä kotiin. Minä olen tutustunut ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä mieheni tai hänen työpaikkansa kanssa. Minä ajattelen paljolti vain itseäni: en ole halunnut töihin juuri sen takia, että ajattelen itseäni ja sitä, että minä en nyt jaksa tehdä töitä, vaan tarvitsen sitä omaa rauhaa ja aikaa. Enkä tietenkään myöskään vello tällaisissa ajatuksissa, joita tänne nyt kirjoitin. Jostain syystä kirjoitettuna asiat näyttävät paljon pahemmilta ja suuremmilta kuin ne muutoin omassa mielessä ovat.

Oksasen väikkärissä puhutaan muuten tästä vaimoudestakin, sillä vaimona oleminen on väistämätön osa puolisopestiläisten (kuten Oksanen tutkimuksensa kotirouvia kutsuu) uutta statusta. En ole vielä lukenut koko tutkimusta, mutta se, mitä olen tästä aiheesta lukenut, on ollut vähän negatiivista. Tutkimusaineisto on kuitenkin 90-luvulta (vaikka väikkäri itsessään on vuodelta 2006), jolloin parisuhteet nyt muutoinkin olivat hiukan erilaisia kuin nykypäivänä.

Loppupäätelmä

Miten sitten olen sopeutunut? Lyhyesti sanottuna totean, että ihan hyvin. Koska minulla ei tosiaan ollut ennen muuttoa selkeitä odotuksia tai käsityksiä siitä, millaista elämäni täällä tulisi olemaan, en osaa sanoa, onko olemiseni vastannut kuvitelmiani. Elämäni on ollut tietyllä tavalla helpompaa kuin olisin pahimmillaan odottanut, sillä kauhukuvani eivät ole toteutuneet ja olen löytänyt tekemistä. En ole noudattanut etukäteissuunnitelmiani, mutta en silti ole tylsistynyt. Totta kai olen potenut pahaa oloa ja tylsistynyt aina välillä, mutta pääsääntöinen olotilani on ollut miellyttävä. Olen päässyt tekemään juuri sitä, mitä olen halunnut eli esimerkiksi bloggailemaan ja harrastamaan entistä enemmän liikuntaa. Olenkin saavuttanut liikunnan saralla huimia tuloksia, ja liikunta on tuonut elämääni jotain sellaista, jota en koskaan olisi kuvitellut sen tuovan (en nyt kerro mitä, sori vaan). Myös bloggailu on antanut minulle paljon: olen alkanut seurata muita ulkosuomalaisten blogeja ja saanut lisää tietoa erinäisistä asioista ja perspektiiviä omaan elämääni. Niin ja olen tavannutkin paria kanssabloggaajaa muissa kaupungeissa käydessäni. En voi muuta sanoa kuin että todella tykkään tästä uudesta harrastuksestani. Olen kotirouvailun aikana oppinut myös itsestäni uusia asioita, esimerkiksi sen, ettei kokopäivätyö ole ollut syy siihen, miksi en ole jaksanut tehdä tiettyjä asioita Suomessa asuessani. Vaikka tiesin, ettei muutto muuta ihmistä eikä poista ongelmia, olen silti joidenkin asioiden suhteen ollut yllättynyt ja täten tutkaillut omaa toimintaani ja omia motivaation lähteitäni entistä enemmän. Huh, näistä asioista voisi tehdä oman mailien pituisen postauksen.

Vuosi on kuitenkin todella lyhyt aika. Koska kevät meni sen liikuntahuuman lisäksi pitkälti ihmetellessä ja sopeutuessa, en voi edes sanoa olleeni täyttä vuotta kotona "tekemättä mitään". Enkä hetkeäkään usko, että ensimmäinen vuosi olisi ollut se koetin. Ehei, kyllä ne ongelmat ovat vasta tulossa. Olen jo aistinut niiden lähestymisen ja tietyllä tavalla niitä on ehkä jo tullutkin. Mutta siitä lisää myöhemmin.

24 kommenttia:

  1. Oli mielenkiintoinen pohdinta. Mina jain 2011 pois töista kun tytar syntyi, syntyman jalkeen kaynnissa oli kaksoiskansalaisuusprojekti taalla Turkissa, silla töiden löytaminen ilman sita on vaikeaa kuten oli nahty aiemmin vaikka olinkin ollut onnekas ja tehnyt aina taalla töita. Naita kotiaiti tuntemuksia on tullut kaytya lapi, Turkissahan se on monelle ihan normijuttu eika paremmissa piireissa varsinkaan menna töihin monesti kuin harrastamaan, me suomalaiset taas maarittelemme itsemme aika pitkalti työn kautta. Olen asunut taalla niin kauan etta itsensa maarittelysta työn kautta olen osittain loitontunut mutten taysin, pahinta on ollut ajatus riippuvaisuudesta mieheen vaikka mieheni ei niin ajattelisikaan eika meillakaan rahasta ole tapeltu ikina. Tassa kotiaitiyden aikana me myös muutettiin ihan uuteen kaupunkiin joten se sos.verkostokin on rakennettu uusiksi ja kylla sen vuoksi on saanut tehda vahan töita. Etsin talla hetkella töita, tyttö meni syksylla tarhaan ja aloin tehda kotoa kasin etatöita, se eka oma palkka pitkasta aikaa tuntui lottovoitolta. Kotona oleminen on tehnyt kylla hyvaakin, se on saanut pohtimaan yhta ja toista työmaailmasta ja jarjestelemaan vahan omia unelmia sen suhteen. Tuo keskittymisen vaikeus kotona on kylla niin totta, aika valuu kasista, nyt mulla on rytmi naiden etatöiden ja tytön tarhaan viemisen ja haun suhteen plus kuntoilut joten paiviin on tullut jarjestysta. Tsemppia sulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta täälläkin, että kotirouvailu ei ole mitään harvinaista. Itse huomaa hyvin sen, miten asiaa tarkastelee paljon vain itselle tutusta Suomen näkökulmasta, vaikkei se näkökulma tänne välttämättä oikein sopisikaan. Se rytmi päivissä on kyllä olennaisen tärkeää. Mäkin menen aina aamuisin yleensä liikuntatunneille, joten niiden takia pysyy rutiini ja heräämisetkin hyvin aisoissa.

      Kiitos kommentista ja omien kokemusten jakamisesta! Ja onnea etätöihin! :)

      Poista
  2. Voi, monia tuttuja fiiliksiä! Minulla on takana 13 vuotta miehen uran tukemista ja sen takia ulkomailla olemista, ja päivääkään en kadu, vaikka oma "urani" on koostunut kotirouvailusta, äitiydestä, opiskelusta ja myös palkkatöistä, silloin kun se on ollut mahdollista. Minusta siihen ei ole kellään mitään sanomista, miten me olemme yhdessä arkemme järjestäneet, mutta kummasti varsinkin sukulaiset ovat ottaneet asiakseen päivitellä sitä, että en ole koulutettuna ihmisenä 8-17 töissä. Toki ovat huolissaankin (tosin elämäni on turvattu myös eron tai muun sattuessa), mutta suurin osa päivittelystä taitaa olla vaan sitä, että olemme tehneet erilaisia valintoja kuin moni muu. Ja kohta 4 kuulostaa myös tutulta: niin monta kertaa olen päättänyt alkavani Bree Van De Kampiksi, mutta kun en ole kodin hengetär niin en ole :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelinkin, etten ehkä ihan yksin ole tällaisten fiilisten kanssa. Kiitos, kun kommentoit! Se on kyllä jännä juttu, miten monilla tuntuu yhtäkkiä olevan kauheasti sanottavaa siihen, mitä me tehdään meidän elämällä ja millä tavalla. Ehkä se sitten vaan on sitä, kun Suomessa joku kotirouvailu tuntuu aika kaukaiselta (ja ehkä elitistiseltä?) ajatukselta, vaikka muualla päin maailmaa se on tavallisempaa.

      Ja oi, Bree Van De Kamp! Tosin onneksi loppujen lopuksi sen antama esikuva ei ole kauhean hyvä niiden alkoholiongelmien ja muiden kanssa. ;D

      Poista
  3. Luitko kenties Casual Vacancyn? :) Toivottavasti englanniksi. Itse tykkäsin kirjasta paljon, mutta luin suomennosta, ja suomennoksen taso häiritsi jatkuvasti.

    Mullakin on välillä Jenkeissä ollessa ollut tuo tilanne, etten moneen päivään puhu kenenkään muun kuin Iiron kanssa. Näin kun sen ääneen sanoo, se tuntuu hassulta ja ehkäpä todella omituiselta, mutta ei se toisaalta ole häirinnyt. Sosaalisten suhteiden kehittämisessä on mulla ollut ihan sama ongelma kuin sulla, että hyviä aikomuksia on ollut, mutta toteuttamispuolella on vähän petrattavaa. ;)

    Muutenkin tosi mielenkiintoinen teksti, josta tunnistin paljon tuttuja juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, juuripa sen luin. Ja valitettavasti suomeksi. Oon samaa mieltä käännöksen tasosta: ei sopinut ollenkaan suomeksi, ja muakin alkoi ärsyttää jo muutaman sivun jälkeen. Mutta luin kuitenkin kokonaan suomeksi enkä vaihtanut kesken kaiken.

      Toi on muuten totta, ettei joku puhumattomuus ja yksinoleminen tunnu usein mitenkään oudolta tai ikävältä, mutta sitten kun niistä kokemuksista alkaa puhua ääneen, tulee vähän jotenkin sellanen no-life -olo. Kaikki vaikuttaa aina pahemmalta, kun sen sanoo ääneen (tai kirjoittaa julkisesti jonnekin), haha.

      Kiva, että oli kiintoisaa. :)

      Poista
  4. Moikka!

    Ihan mahtavia ajatuksia ja pohdintoja. Hyvin samankaltaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin päässäni, kun lähtö miehen töiden perässä voi käytännössä tulla päivänä minä hyvänsä. Ja kiva että et jättänyt ehkä liian henkilökohtaisilta tuntuviakaan asioita kirjoittamatta. Kirjoituksesi antoi myös jonkinlaisen rauhan sen suhteen, pärjäisinkö itse ulkomailla vieraassa kulttuurissa ja ympäristössä. Kiitos myös siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Oli kyllä vaikea miettiä sitä, onko joku juttu tässä liian henkilökohtainen, mutta oon aika tyytyväinen lopputulokseen nyt. Ja hyvä, jos näistä jutuista on jotain apua. Nämä on varmaan sellaisia asioita, joita moni vastaavassa tilanteessa oleva miettii, vähintäänkin yksinään siellä oman päänsä sisällä.

      Poista
  5. Mahan olin taalla aluksi 6 kk tyottomana myoskin ja mua ahdisti ihan kamalasti ja olin tylsistynyt ja yksinainen. (Olin siis juuri sellainen vaimoke, joka istuu kotona ja odottaa miesta toista!) Mulla ei tosin ollut autoa kaytossa ja rahatilannekaan ei ollut kovin loistava, joten ei voinut viihdyttaa itseaan miten halusi. En itsekaan ole sellainen yber-sosiaalinen, jonka on pakko olla koko ajan ihmisten ymparoimana. Viihdyn siis myos erittain hyvin yksin! Luulenkin, etta tama kamala ahdistus ja yksinaisyys johtui lahinna siita, etta tiesin, etta mulla ei oikeasti ollut taalla yhtakaan kaveria (missa niihin tosiaan tyottomana oisi tutustunut?) ja en siis halutessanu voinut laittaa "lahetaanko kahville"-tekstaria kellekaan. Suomessa kuitenkin oli tieto siita, etta ne kaverit aina oli siella, jos tarvitsi seuraa/juttukaveria tms. Vaikea selittaa :D En tiia oliko tassa mitaan jarkea.

    PS. Harry Potterien lukemisessa miljoona kertaa ei ole mitaan vikaa..Itsekin tassa olen miettinyt, koska lukaisisi seuraavaksi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se, jos ei ole autoa päivisin käytettävissä täällä päin maailmaa, on kyllä tosi paha. Kyllä kotoa pitää päästä liikkumaan, muuten varmasti hajoaa pää (tosin yksilöllistä toki tämäkin). Mulla ainakin auttaa hyvin paljon se, että vähintään voin lähteä niille liikuntatunneille kodin ulkopuolelle. Ja toki myös se, että voin käydä kahvilla ja lounaalla ilman, että tarvii panikoida rahojen riittävyyttä.

      Mä ymmärrän, mitä haet takaa tolla, että tietää, että olis kavereita. Onhan se ihan eri asia olla yksin, koska haluaa, ja olla yksin, koska ei ole ketään, kenen kanssa olisi. Mutta kyllähän niitä omia suhteita pitäisi koittaa ylläpitää. Ei ne kaverit eikä etenkään tutut siellä pysy, jos yhteydenotoissa on aina kuukausien taukoja.

      Mun edellisestä HP-lukukerrasta oli vierähtänyt jo aikaa, vaikka puhkikulutettuja noi mun kirjat onkin. Kyllä ne oli kiva lukea uudelleen, suosittelen aina. ;)

      Poista
  6. Hei, olipa todella mielenkiintoinen juttu, kuten monet kirjoittamasi jutut, mutta tämä asia koskettaa minua hyvin henkilökohtaisesti. Palaan asiaan kunhan ensin sulattelen tätä asiaa...jos rohkenen, tai osaan, mitään järjellistä saada sanotuksi.

    housewife of main street

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos kaunis! Toivottavasti saat sulateltua siten, että voisit jakaa vielä omia kokemuksia - mua alkoi kiinnostaa. :)

      Poista
  7. Olipa mielenkiintoista luettavaa.Minulla oli myös samantapainen tilanne kun muutimme eksäni kanssa työn vuoksi Venezuelaan,jossa minusta tuli taloudellisesti riippuvainen hänestä ja piti joskus kysyä"rakas,tarvitsen rahaa tamponeihin...";D. Toisaalta olin hänen assistenttinsa ja tulkkinsa/kääntäjänsä ja sihteerinsä,joten oli ihan oikein että hän maksoi nuo ostokseni,Olimme yhdessä 24/7 , ja minusta tuli hyvin läheisriiippuvainen,joten tuo 24/7 yhdessäolo ei todellakaan ollut parhain ratkaisu,puolin ja toisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon kans vähän sitä mieltä, että liian symbioottinen suhde ei ole hyväksi, mutta kukin toki tavallaan. Jos mulla ei olis "omaa elämää" täällä ja jos kaikki, sekä rahat että ihmissuhteet, pyörisivät miehen kautta, en varmaan kestäisi kauaa. Kiitos kommentista! Venezuela oli varmaan mielenkiintoinen ja eksoottinenkin maa asua.

      Poista
  8. Olipas tutun kuuloisia ajatuksia. :-) Hyvä postaus. Itselläni on kans tekeillä sellainen puolivuotiskatsaus kotirouvailusta.

    Kauanko teillä on tarkoitus tai ajatus täällä Amerikan mantereella olla, jos saan kysyä? Oletteko jonkun tietyn määräajan vai toistaiseksi? Sekin nimittäin omasta mielestäni vaikuttaa siihen, kuinka tuon kotirouvailun ottaa tai millaisia ajatuksia se itsessä herättää. Tai niin ainakin luulen. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, mielenkiintoista on kuulla tulevaisuudessa sun ajatuksia. :)

      Meidän on tarkotus olla 2 vuotta. Tai siis siihen on vähintään sitouduttu. Pidempäänkin saa todennäköisesti olla, mutta ei olla vielä ajateltu elämää niin pitkälle. Ja kyllä se todellakin vaikuttaa siihen, miten kotirouvailuun suhtautuu. Nyt voi hyvin mielin vaan olla, kun ajattelee, että tämä on väliaikaista.

      Poista
  9. No niin, the housewife of main street yrittää kuvailla pitkäaikaisen kotirouvan elämää :).

    En ole enää "tilapäisesti" kotirouva, vaan tämä on nyt pysyvää, ollut jo hyvin pitkään. Sitä en tietenkään osaa sanoa, kuinka kauan tilanne pysyy tällaisena, koska minulla ei ole ennustajan lahjoja, mutta työelämään palaaminen ei tunnu kuitenkaan ollenkaan realistiselta ajatukselta.

    Nämä kotirouvavuodet ovat olleet elämässäni hyviä vuosia, ellei ihan parhaita, nyt kun katson elämääni taaksepäin. Minulla oli ihan hyvä työpaikka joskus aikoinaan, mutta uraksi en voi sitä sanoa, vaikka eteninkin ja kehityin työssäni vahvaksi ammattilaiseksi. Siihen työhön minulla ei olisi enää mahdollisuutta palata, sillä ala on muuttunut hyvin paljon. Muutenkin olen jäänyt syrjään ja ulkopuoliseksi työelämästä, mutta en usko kuitenkaan, että olisin ns. syrjäytynyt. Tai ehkä olen jotenkin, mutta en sillä tavalla, että se aiheuttaisi minulle henkilökohtaista kärsimystä.

    Tämä minun kotirouviuteni ei ollut mitenkään suunniteltu juttu, tai ajateltu, että olisin tässä tilanteessa näin kauan. Mutta vuodet ovat vain vierineet nopeasti ja huomaamatta, eikä meillä ole ollut mitään pakottavaa tarvetta minkäänlaiseen muutokseen. Ei silti, etteikö monenlaista muutosta elämässä välillä kaivattaisikin, mutta ne eivät liity mitenkään minun kotirouvana olemiseen.

    Meille on ollut aika selvää jo avioliiton alusta, että raha-asiat ovat yhteisiä. Ne olivat yhteisiä silloin kun puoliso opiskeli ja minä olin työelämässä, ja välillä toisin päin. Rahasta ei ole koskaan tarvinnut riidellä, mutta ehkä syy siihen on pääasiassa se, että ollaan täysin samaa mieltä raha-asioista ja rahan käytöstä yleensäkin. Kumpikin olemme yhtä vapaita käyttämään tilillä olevia rahoja, mutta kumpikaan ei käytä vapauttaan itsekkäästi, vaan isoista hankinnoista keskustellaan aina.

    Jotenkin tämä kotirouvana oleminen on antanut minulle sellaista itseluottamusta ja -varmuutta, että pärjään erilaisissa elämäntilanteissa, ja muutos ja uudet tapahtumat eivät vie epätoivoon, vaan elämä kantaa, jos näin vähän kliseisesti sanon.

    Suomalaisten taholta on kyllä tullut näiden vuosien aikana monenlaista "palautetta", ja pääosin negatiivista. Enpä muista, että kukaan olisi positiivisella mielellä kommentoinut kotirouvana olemistani, yleensä siitä ei puhuta, mutta jos puhutaan, niin enemmän negatiivisin kommentein. Paikalliset eivät ole koskaan kommentoineet negatiivisesti tai ylipäätään mitenkään ihmetelleet, että ole kotirouvana.

    Ajankäytöstä voin sanoa sen, että se on täydellisesti omassa käytössäni, ja hieman ihmeellistä on se, että olen tullut erittäin valikoivaksi miten ja missä seurassa aikaani käytän. Olen hyvin seurallinen ihminen, mutta nautin myös yksinolosta, joskin puolison kanssa viihdytään hyvin yhdessä. Olen varmasti läheisriippuvainen, mutta taitaa olla molemminpuolista :), sillä en kärsi ollenkaan vaikka puoliso on ollut viikkojakin työmatkoilla, ja itsekin olen ollut pois kotoa pitkiäkin aikoja loma-aikoina.

    Joskus ole miettinyt sitä, että olisiko elämäni jotenkin parempaa jos olisin työelämässä? Antaisiko se minulle muutakin kun vain rahallisen korvauksen siitä omasta ajasta jonka luovuttaisin työnantajalleni? Joskus koen hyvin pitkästyneeksi oloni, ja levottomaksi, mutta sekään ei liity oikein mitenkään tähän kotirouvana olemiseen, ehkä enemmän on ikävää ja kaipuuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau ja kiitos paljon, että kerroit omasta kokemuksestasi!

      Mä epäilen, että se, että raha-asiat on aina ollut jotenkin yhteisiä tai se, ettei rahasta tule helposti riitaa, on kyllä aika edellytys sille, että toinen puoliso voi onnistuneesti jäädä kotiin. Ei kai siitä muutoin mitään tulisi, tai ei ainakaan sille kotona olevalle.

      Se on kiva kuulla, että oot saanut itseluottamusta kotiin jäämisestä. Itse taidan vielä vahvasti määritellä itseäni sen työn - tai nyt sen puutteen - kautta, mikä on kyllä ikävä lähtökohta elämälle. Vaikka oon tän ekan vuoden ajan ollut täysin varma siitä, että olen tehnyt itseni kannalta juuri oikean valinnan, sitä vaan jotenkin kokee olevansa nyt, ellei nyt ihan huonompi ihminen kuin ennen niin ainakin vähän laiskempi. Vaikkei sen pitäisi mennä niin.

      Tuo on hyvä pointti tuo, että olisiko elämä parempaa, jos olisi mukana työelämässä. Jos mä tekisin täällä alani töitä, epäilen, että mun elämä olisi hyvin stressaavaa (onpa hirveä näkemys, apua).

      Ja sitten on vielä tuo pointti, että pitkästynyt ja ahdistunut olo ei välttämättä edes liity siihen, että on kotirouvana... Mahtavia pointteja sulla! Ei vitsit, nyt on mun vuoro alkaa sulatella ja miettiä. :) Kiitos!

      Poista
  10. Tosi mielenkiintoinen postaus! Itse jäin pois työelämästä kuutisen vuotta sitten ja heittäydyin "vapaalle", mutta meidän asetelma oli siitä erilainen että mieheni pyörittää omaa firmaa ja hänen työnsa liittyy aivan täysin matkailuun. Eli tuota "vain vaimo" fiilistä ei päässyt syntymään, mutta muuten kuulosti kyllä osittain tutulta, pitkästymään en ehtinyt vaikka sitten 1,5 vuoden jälkeen kun palasin töihin, olin kyllä ihan täysin valmis painamaan taas täysillä hommia! Mukavaa kevään jatkoa sinne kauas! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitos kommentista! Onhan tää nyt jännä kuulla, että monet on kokenut samankaltaisia tunteita, vaikka toisaalta tilanteet oliskin olleet vähän erilaisia. Hyvää kevättä myös sinne Norjaan! Kävin heti vilkuilemassa sun blogia - upeita kuvia! :)

      Poista
  11. Tätä oli mielenkiintoista lukea! Aika samoja ajatuksia pyörii mulla mielessä, ja samoin oon kokenut tän kotirouvana elon. Itellä tosin on se töihinmeno edessä, vaikka en sen suhteen oo mitään vieläkään saanut aikaseksi. Jos miehellä ei ois mitään mun kotiinjäämistä vastaan, niin varmasti jäisinkin. Koen, et ainut hyvä asia mitä töissä käymisestä tulis, olis se, et saisin sitä omaa rahaa (ja pääsisin joskus Suomeenkin käymään). Stressiä saa sitten kivana lisänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että samojen asioiden ääressä pyöritään. :) Se, mitä työstä saa (sen rahan lisäksi) riippuu kyllä varmaan paljon siitä, minkälaista työtä tekee... Jos löytäis sen oman intohimon tai edes työn, josta useinmiten nauttii, niin sitten olis varmaan kivaa. Mulla on kyllä paljon ajatuksia tästä työasiasta, tarvii tehdä se oma postaus niistä ajatuksista.

      Poista
  12. Tosi hyvää tekstiä ja ennen kaikkea rohkaiseva postaus! :-)
    Itse muutin Tampereelta Poriin poikaystävä perässä, vietän täällä välivuotta. Oltiin reilu vuosi kaukosuhteessa, joten tuntui tosi ihanalta muuttaa yhteen. Pari kuukautta ollaan täälä asuttu, töitä en oo ainakaan vielä löytäny kavereista nyt puhumattakaan just ku ei käy koulussa/töissä. Miehen kavereiden tyttöystäviin oon tutustunu, joten ihan yksin en oo :) Välillä toki on tekemisen puutetta ja tuntuu yksinäiseltä, mutta toisaalta tää on vaan väliaikasta. Voimaannuttavaa lukea tämmöstä tekstiä, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Juuri juttelin yhden kaverin kanssa siitä, miten osa kokemuksista on todella samoja riippumatta siitä, muuttaako ulkomaille vai Suomen sisällä uuteen kaupunkiin. Vertaistukea löytyy siis helposti.

      Miehen elämän kautta eläminen on hankalaa ja sisältää paljon asioita, joita muut ihmiset eivät välttämättä edes tajua ajatella, jos eivät ole itse samaa kokeneet. Mutta kyllä se siitä sitten, kun kuviot alkavat pyöriä ja tasaantuvat! Eli iloisesti vain eteenpäin :)

      Poista