Chicago kuvin ja kylmin kertomuksin, osa 1

Postauksen kuvat tarjoavat sormeni, jotka joutuivat lähes kuolioon, ja iPhoneni, joka esitti kovan vastalauseen sille, että se oli tuotu uudenlaiseen ja kylmään ilmastoon, jumiutumalla ja sammumalla totaalisesti 50 prosenttia täynnä olevasta akusta huolimatta. 

Terveiset Chicagosta! En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka levittäytyvät tietokoneidensa kanssa Starbuckseihin, mutta nyt olen näköjään yksi heistä. Apua. Minulla on muutama tunti aikaa ennen kuin mies pääsee töistä ja ennen kuin lähdemme lentokentälle ja kohti kotia, joten ajattelin ilahduttaa teitä Chicago-postauksella. Tosin jos totta puhutaan, olen luonnostellut tämän postauksen lähes kokonaan jo eilen.

The Chicago Theatre.

Olen ehkä hieman ihastunut. Chicagoon nimittäin. Tämä Illinoisin suurcity on mielestäni todella hienon oloinen kaupunki ja taitaa nousta USA:n kaupungit TOP 3 -listassani sijalle 2 San Franciscon jälkeen. Peittoaa turhantärkeän New Yorkin ja liian suuren ja epämääräisen Los Angelesin kertaheitolla. Uskoisin Chicagon olevan jopa lähellä upeaa, jos siitä pääsisi nauttimaan silloin, kun on keväisen tai kesäisen vihreää ja kun koko kroppa ei ole vaipumassa totaaliseen syväjäähän.

Kaupungin lukuisat puistot eivät olleet kovin edukseen tähän aikaan vuodesta.

Olen täysin eri mieltä niiden ihmisten kanssa, jotka mainitsivat minulle Chicagossa olevan kylmä. Täällä mikään kylmä ole, täällä on J.Ä.Ä.T.Ä.V.Ä.Ä! Koko Yhdysvaltoja on tällä viikolla ravistellut kylmän ilman aalto. Tai no, 95 prosenttia Yhdysvalloista kärsii tästä ennätysmäisestä kylmästä - esimerkiksi Kalifornia kuuluu onnekkaaseen 5 prosenttiin, jossa erikoisen kylmää ei ollut. Chicagossa taisi alkuviikosta olla vuodenaikaan nähden kylmempää kuin on ollut johonkin 100 vuoteen! Niin että hei vaan Kalifornian säähän tottunut, tervetuloa!

Ei metroa, vaan metra. Paitsi että on Chicagossa ihan metrokin. Tuo Metra on jonkinlainen juna. 

Mittarilukemat eivät näyttäneet mitään kovin kummallista. Päivisin jotain noin -10 astetta, alkuviikosta ehkä hieman yli. Mutta ihan eri tarinaa kertoivat "feels like" -lukemat. En ole koskaan missään törmännyt siihen, että mittarilukeman ja feels like -lukeman ero olisi näin suuri: pahimmillaan ero oli yli 10 astetta. Oli esimerkiksi -8, mutta "feels like -20". Ja voin kertoa, että todellakin tuntui juuri siltä kuin feels like -lukema antaa ymmärtää. Kylmä, jäätävä ja mahdottoman voimakas tuuli pahensi pakkaslukemia kunnolla.

Jääräpäisestä päästä kärsii koko kroppa, kirjaimellisesti. Kun ennen matkaa kerroin miehelle kaikkien todenneen minulle Chicagossa olevan todella kylmä, mies kysyi, käydäänkö ostamassa minulle toppatakki. Ja hitot minä mitään toppatakkeja osta muutaman päivän takia. Etenkään, kun muutamien viikkojen kuluttua matkustamme Suomeen, josta on tarkoitus tuoda oma toppatakki, koska sille saattaa tulla tarvetta myöhemmin.

Chicago Water Tower. Ilmeisesti yksi niistä harvoista rakennuksista, jotka selvisivät vuoden 1871 Chicagon tulipalosta. Kuvassa myös keltainen "tv-sarjoista tuttu" koulubussi, joka on jo täysin arkipäivää tälle Amerikassa asuvalle.

Minä pukeuduin Chicagossa suurin piirtein kaikkiin lämpimiin vaatteisiin, joita Kaliforniassa kodissani omistan: pitkähihaiseen t-paitaan, ohueen collegepaitaan ja kahteen villatakkiin sekä kerrastohousuihn, farkkuihin ja lämpimiin urheilusukkiin. Päälle vedin tuulta pitävän kansitakin, jossa ei ole yhtään minkäänlaista vuorta. Jalassa nahkatennarit.

En muista, koska olisin palellut niin paljon kuin maanantaina Chicagossa. Lähdin aamupäivästä kävelylenkille tutkimaan paikallisia puistoja, koska "feels like -20" -sää on totta kai paras sää ulkona kävelyyn ja puistoiluun. Kyllä suomalaisella sisulla pärjää ja muita kliseitä! Ja pärjäsihän sillä, kun oli pakko.

Grant Park ja sen jalkapatsaat.

En tiedä, miksi olin kuvitellut julkisella liikenteellä yksin matkustamisen olevan pelottavaa. Jos osaa käyttää metroa yhdessä kaupungissa, sitä osaa hyvin todennäköisesti käyttää toisessakin, eikä yksin matkustaminen ole sen kummallisempaa kuin kaksin matkustaminenkaan. Sitä paitsi Chicagon metro vaikuttaa huomattavan yksinkertaiselta. Otinkin siis maanantaina aamulla metron hotellin läheltä Grant Parkin kulmille. Sieltä lähdin talsimaan kohti Museum Campus -nimistä aluetta.

Sisäänkäynti museokampukselle. Hetki ennen kuvaa edessäni käveli kaksi turistia, jotka olivat ainoat, jotka näin tuolla kävelyretkeni aikana (ellei lasketa muutamia ihmisiä, jotka menivät autoista suoraan museoihin). 

The Field Museumin eli luonnonhistoriallisen museon pihan luuranko. En käynyt museossa, koska olen käynyt sekä Lontoon että New Yorkin luonnonhistoriallisissa, ja mielestäni tällaiselle amatöörille nämä museot ovat aina aika samanlaisia. 

Ensimmäisen puolen tunnin ajan olin sitä mieltä, ettei täällä nyt niin kylmä ole. Mutta puolen tunnin jälkeen ja Michigan-järven rantaan päästyäni jäätävä viima oli niin voimakasta ja vihlovaa, että olin halvaantua paikoilleni. Ensin kirosin mielessäni, sitten kiroilin ääneen (ohikulkijat olisivat varmasti ihmetelleet, jos ohikulkijoita olisi ollut, mutta eihän tuolla kukaan muu hullu talsinut), sitten teki mieli itkeä ja sitten toivoin, että jospa ehkä kuolisin. Sormeni olivat valokuvaamisesta niin kohmeessa ja niin kipristelevät ja punaiset, että luulin niiden vaativan pian amputaatiota. Hanskojen laittaminen käteen ei auttanut enää siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut.

Näkymät museokampukselta downtowniin. Paljon kauniimpaa kuin New Yorkissa, totesin heti itselleni. 

Mutta periksi ei tietenkään anneta. Jos on syntynyt ja asunut Suomessa, ei voi valittaa kylmyyttä ja edelleen muita kliseitä. Häröilin museokampuksella jonkin aikaa ja "nautin" järvimaisemasta, mutta sitten jatkoin tarmokkaasti matkaa kävellen Grant Parkin lävitse kohti Millenium Parkia, joka on osa tuota isoa Grant Parkia.

Yhtään mitään nähtävää tuolla matkan varrella ei kyllä tähän aikaan vuodesta ollut. Täysin kuollutta, sekä kasvillisuuden että muiden liikkeellä olevien ihmisten suhteen. Nähtävyyksiin tuolla kuuluisi esimerkiksi Buckinghamin suihkulähde, joka jostain kumman syystä oli nyt kiinni. Mitä puhetta se sellainen on, että vesi muka jäätyisi...

Kävelyreitin varrella sai nauttia lähinnä korkeista taloista. Hyvä jos edes huomasi kävelevänsä puiston keskellä. 

Kun olin kävellyt reilun 2 kilometriä, en ollut vieläkään Millenium Parkissa. Pakenin Starbucksiin lämmittelemään ja juomaan kaakaota. En ole ikinä eläissäni arvostanut Starbuckseja niin paljon kuin tämän reissun aikana (nimimerkillä En ole arvostanut niitä lainkaan ja olen juonut Starbucksin kaloripommeja vain kahdesti ennen Amerikkaan muuttoa). Pienestä tauosta sai uutta puhtia, joka katosi noin 30 sekunnin kuluttua siitä, kun olin astunut jälleen ulos. Onneksi Millenium Park sijaitsi vain muutamien satojen metrien päässä kahvilasta, joten sain ylläpidettyä uskoni siihen, että turistielämä yhä kannattaa.

Millenium Parkin Crown Fountain. Kahteen tuollaiseen torniin heijastetaan chicagolaisten naamakuvia. Muina vuodenaikoina torneihin kuuluu myös valuva vesi sekä naamojen suista syljen lailla suihkuava vesi, mutta nyt vettä ei tietenkään ollut. 

Millenium Parkista löytyy myös tällaisia naamapatsaita.

Millenium Parkista löytyy yksi Chicagon suosituimmista nähtävyyksistä: Cloud Gate eli The Bean. Kyseessä on peililasinen suuri pavunmuotoinen taideteos, joka heijastaa kuvat viereisistä korkeista taloista (vai voiko niitä kutsua jo ihan pilvenpiirtäjiksi). Oli hieno, joskin tässä vaiheessa satoi jo vähän luntakin, joten saatoin elää lievässä horroksessa.

Ilmeisesti yksi Chicagon parhaimmista paikoista ottaa selfieitä, sillä niitä ottivat kaikki, peilin kautta tietenkin. Myös minä. ;)

Downtownin heijastus päivällä.

Ja sama illalla. 

Millenium Parkissa on tähän aikaan vuodesta luistinrata, jossa riitti porukkaa törkeän kylmästä ilmasta huolimatta:

Millenium Parkin jälkeen tämäkin jääräpää antoi sen verran periksi, että kävi Macy'silla ostamassa lämmittävän hupparin. Sitä toppatakkia en tietenkään edelleenkään edes harkinnut, vaikka sää kuinka nauroi päin naamaa ohuelle takilleni, jota Suomessa käytin noin syys-lokakuussa ennen marraskuun kylmiä ilmoja (=Turussa ehkä +5 astetta, joka myös tuntuu vain 5 asteelta).

Amerikkalaisten joulukuuset ovat kyllä loistavia. Tämä komistus oli Macy'sissa olevassa ravintolassa.

Macy'silla hengailun jälkeen jatkoin palloilua downtownissa, vaikka edelleen tuuli ja pyrytti lunta, eikä se huppari erityisemmin edes auttanut. Kävin kävelemässä Chicagon eräänlaista pääkatua Michigan Avenueta pitkin ja tutkimassa, mitä siellä on. Pohjoisosaa tuosta kadusta kutsutaan nimellä The Magnificient Mile, koska kadun varrella on paljon (luksus?)liikkeitä. Ei ollut hääppöinen katu, mutta suuret ostoskadut eivät olekaan vedonneet minuun sitten teini-ikäni. Ihastuin kuitenkin Michigan Avenuen sillan luota näkyvään jokimaisemaan, koska ympäristössä olevat talot ovat hienoja.

En ole ihan varma, voittaako tämä jokinäkymä Turun Aurajoen varren näkymät. En muuten tajua, miksi Donald Trumpin taloon on pitänyt kirjoittaa Trump. Siinäpä itseriittoisa mies?

Trumpin talo koko komeudessaan. Jotkut rikkaat tuollakin asuvat. 

Kävelin lopulta ihan hotellille saakka. Suorin reitti Millenium Parkista hotellille on reilu 2 kilometriä, mutta minä hortoilin sinne ja tänne päivän aikana eli kävelin aikalailla enemmän. Lopullisista kilometrimääristä ei ole tietoa, mutta sain kulutettua päivän tutkimusretkeeni aikaa lähes 5 tuntia (tähän laskettu mukaan lounas) ja melkein koko aika siis ulkona. Vaikka kilometrejä ei varmasti erityisen paljoa kertynyt, täytyy kuitenkin sanoa, että ne tuntuivat loputtoman pitkiltä Chicagon ilmastossa. Olin vielä tunti hotellille saapumisen jälkeen aivan umpijäässä. Mutta aika kultasi muistot todella nopeasti, sillä keskiviikkona olin jo sitä mieltä, ettei se maanantai nyt niin kylmä ollut. :D

Lisää taloja Michigan Avenuen sillan liepeiltä. Vasemmalla Wrigley Building, jolla on ainakin ollut jotain tekemistä sen purkan kanssa ja jonka katto on pimeällä valaistu hienosti. Oikealla Tribune Tower, jonka seinämään on ripoteltu palasia eri puolilta maailmaa olevista muista rakennuksista.

Tribune Towerin seinästä löytyy kaikenlaista rakennusjätettä, esimerkiksi palasia Notre Damesta ja Kiinan muurista.

Lempparini on tämä. Kuka on käynyt ryöstämässä Lincolnin haudan ja kehtaa vielä mahtailla sillä tällä tavalla? Ihme haudanryöstäjät. 

Tiistaina oli muuten ehkä vieläkin kylmempi kuin maanantaina. Kävin aamulla John Hancock Observatoryssa eli 360 Chicagossa, jonne kesti kävellä hotelliltamme noin 15 minuuttia. Silloin vedin päälleni pitkähihaisten paitojen, villatakkien ja hupparin lisäksi miehen takin, joka on lämminvuorinen purjehdustakki (eli ei sekään ihan chicagomaiseen säähän sopiva). Mies veti kaikki päivät koulutusta hotellissamme eikä joutunut astumaan ulos viimaan, joten hänellä ei takeille ollut tarvetta.

John Hancock siinä nousee korkeuksiin.

Täytyy myöntää, että edes hieman lämmintä vuorta omistavan takin ero oli huomattava omaan kansitakkiini verrattuna. Tuon kokemuksen jälkeen vähän hävetti valittaa kylmästä viimasta, kun ei kerta jaksa pukeutua sään vaatimalla tavalla, vaikka olen edelleen vankasti sitä mieltä, että toppatakin ostaminen parin päivän takia olisi ollut maailman suurin turhamaisuus. Näytin miehen takin kanssa kyllä niin idioottimaiselta, että palasin nopeasti takaisin omaan ohueen takkiini. Ulkonäkö ennen käytännöllisyyttä eikun mitä...

John Hancock Observatoryn näköalatasanne oli hieno. Tähän aikaan vuodesta on ihana kiertää turistinähtävyyksiä, kun kaikkialle voi vain kävellä sisään jonottamatta. Tosin hissillä yksin matkustaminen 30 sekunnin ajan oli vähän ikävää, kun ei siellä ollut edes sellaista hissityöntekijää, eikä hisseistä ja niiden toimivuudesta koskaan tiedä...

Michigan-järvi ja Chicagon rantaa. Tuo kapeampi uloke on suosittu turistialue Navy Pier. Tähän aikaan vuodesta se tosin ei ollut kovinkaan suosittu.

Michigan-järvi on massiivinen. Pituutta löytyy 494 km ja leveyttä 190 km.

Observatorio sijaitsee 94. kerroksessa noin 304 metrin korkeudessa. Kyseessä ei ole korkein näköalatasanne Chicagossa, sillä Willis Towerin vastaava näköalapaikka on korkeammalla. Minua kuitenkin huippasi John Hancockissa aika pahasti. Se eroaa esimerkiksi New Yorkin pilvenpiirtäjäkollegojensa näköalatasanteista siten, että ikkunat yltävät aivan lattiaan saakka eikä ikkunan edessä lattialla ole mitään sellaista isoa reunaa. Sieltä pääsee siis selvästi kuikuilemaan alas, mikä aiheutti huippausta ainakin minulla.

Tästä kun katsoi alas, huippasi aika pahasti.

Jokin hieno talo, en tiedä mikä.

Minua ei aikoinaan vakuuttanut Empire State Buildingin näkymät New Yorkissa, koska maisema oli jotenkin turruttava. John Hancockin näkymistä kuitenkin tykkäsin todella paljon. Mielestäni Chicagon korkeiden rakennusten silhuetti on huomattavasti kauniimpi kuin New Yorkin. Ehkä se on se suuri Michigan-järvi, mikä aiheuttaa hienon kontrastin ja kauniimmat maisemat, en tiedä. Mutta joka tapauksessa tykkäsin. Hinta näihin näköalapaikkoihin on kova ($18) niin Chicagossa kuin oli Dallasissakin, mutta minkäs teet.

Downtownin pilvenpiirtäjät.

Tiistai-iltapäiväksi varasin itselleni turistibussikierroksen, jotta pääsisin näkemään kaupunkia ilman, että täytyisi taas kävellä monta tuntia. Kierroksen aikana sai astua pari kertaa ulos bussista, mutta suurin osa ihmisistä ei ollut kauhean innostunut poistumaan lämmitetystä autosta. Ihme touhua - niillä oli kaikilla vielä johonkin pohjoisnavalle soveltuvat megauntuvatakit! Juttelin kierroksella erään L.A:sta tulleen naisen kanssa ja hän kertoi ottaneensa taksin puolen mailin matkaa varten, koska ei pystynyt kävelemään kylmyydessä. Kun kerroin hänelle kävelleeni edellispäivänä lähes puolen kaupungin halki, hän tuijotti minua kuin olisin totaalisen hullu ja kehotti minua seuraavan kerran käyttämään Überia (taksimainen palvelu). Mutta kun kävelin ihan tarkoituksella, totesin hänelle. Hän ei enää tuon toteamuksen jälkeen jatkanut keskustelua; tulkitsi minut ilmeisesti sen verran pimahtaneeksi.

Tämä nainen ei muuten ollut ainoa, joka ei kyennyt toimimaan Chicagon säässä. Miehen pitämään koulutukseen osallistui eräs Miamista tullut häiskä, joka oli kauhuissaan viime viikolla katsonut Chicagon sääennustusta ja sitten soittanut hotelliin varmistaakseen, että hotellin tiloissa on ravintola. Tyyppi oli pelännyt, ettei pääse minnekään syömään, koska ei voi astua ulos. Ilmeisesti hän on oikeasti viettänyt kaikki 5 päivää hotellin sisätiloissa...

Hugh Hefnerin ensimmäinen ja alkuperäinen Playboy Mansion. Ovikellon vieressä on lukenut "If you don't swing, don't ring".

Playboy-talon kulmilla oli muitakin upeita rakennuksia.

Bussikierroksen jälkeen ei tehnyt mieli jäädä ulos. Olin bongannut lähellä olevan Comtemporary Art -museon, jossa oli näyttely David Bowiesta. En ole mikään fani, mutta aihe kuulosti kiinnostavammalta kuin epämääräinen palloilu ulkona tai ostoskeskuksessa. Lippu tähän yhteen näyttelyyn kustansi $25, mikä selvisi minulle vasta sitten, kun olin jo kävellyt museoon. Mielestäni jotenkin vähän korkeahko hinta museonäyttelylle, mutta voi olla, etten vain tiedä museoiden yleishinnoista tarpeeksi. Ymmärsin, että tämä on USA:n ainoa paikka, jossa kyseinen näyttely on, joten voipahan sanoa nähneensä. Oli ihan hieno näyttely, joskaan ei ihan hinnan arvoinen minulle. Saatan näyttelyn seurauksena viettää muutaman tunnin Bowien musiikkia kuunnellen...

Museum of Contemporary Art.