Surffausta Santa Cruzissa

Surffasin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni! Ja voin käyttää ihan sanaa surffata, sillä oikeasti jopa pysyin aallolla useammankin kerran muutaman hassun hetken ajan.

Eilen vietettiin mieheni työpaikan kesäpäiviä Santa Cruz -rantakaupungissa. Kun pari nörttiä päättää, että he haluavat surffaamaan, he eivät tietenkään ole sitä mieltä, että pitäisi olla joku surffausopettaja. Ei, vaikka vain yksi oli kokeillut surffausta ja vaikka hänkään ei tiennyt asiasta juuri mitään. Kun minä kuulin tästä surffausideasta, ilmoitin heti miehelleni, että kyllä nyt pitäisi olla joku ohjaaja. Ihan vain jo sen takia, että meren kanssa ei todellakaan leikitä eikä etenkään täällä, missä esiintyy ristiaallokkoa ja muuta. Lopulta sitten opettaja hankittiin päivää ennen.

Santa Cruz on todellinen surffaajien kaupunki. Niin ja omituisten tyyppien kaupunki. Liikenteessä on aina kaikenmaailman hörhöä ja sukankuluttajaa.

Minä suhtauduin surffaukseen ennalta hyvin epäilevästi ja jopa vähän pelokkaasti. Tuo Tyynimeri tuolla Santa Cruzissa tosiaan pauhaa aika pahasti, enkä ole omasta mielestäni mikään vahva uimari. Olin aivan varma, etten pysy laudalla edes maaten meloessa ja että vähintäänkin melkein hukun, kun kohtaan isoja aaltoja. Sitä paitsi se merivesi on täällä jäätävää.

Surffausmuseo vanhassa majakassa.

Mutta minäpä yllätyin positiivisesti ja aivan täysin! Ennakkoluuloni osoittautuivat täysin vääriksi, sillä minä olin hyvä! Taas täytyy todeta, että on kannattanut bodyattackoida ja pumppailla, sillä hyvästä kunnosta, voimasta ja tasapainosta oli hyötyä. En olisi osannut kuvitella olevani hyvä missään sellaisessa, mitä tehdään vedessä, mutta kappas vain.

Me olimme surffaamassa tällä rannalla. Tämä kuva on otettu surffimuseon luota. Kukaan muu ei surffannut tällä rannalla, sillä "kunnon surffarit" surffaavat surffimuseon toisella puolella. Huomatkaa muuten tuo kamala sumu tuolla meren yläpuolella.

Opetus alkoi noin puolen tunnin tekniikka- ja turvallisuusopastuksella rannalla. Opettajia oli kaksi, joista toinen oli päätyyppi ja toinen sellainen ihme häiskä, joka ei puhunut yhtään mitään tekniikkaopastuksen aikana. Rannalla tehtiin pieni tasapainoharjoite siten, että opettajat pitivät lautoja aivan vesirajassa veden päällä ja liikuttivat lautaa. Siinä piti sitten taiteilla pystyssä. Minusta laudalla oli helppo pysyä, mutta mieheni meinasi, että jo tuo harjoite oli vähän haastavaa.

Sitten lähdettiin merelle. Vesi oli ilmeisesti noin 12 asteista. En tiedä, tuleeko vedestä lämpimämpää kesän aikana, mutta eipä tuo Tyynimeri täällä päin koskaan kunnolla lämpene. Olin ennen märkäpuvun päälle laittamista todella kylmissäni, sillä ulkona oli vain 16 astetta lämmintä. Vitsailimmekin siinä, että olisi ollut ihan kiva kokeilla surffausta vaikkapa Havaijilla eikä täällä Pohjois-Kaliforniassa, jossa rannikolla on ihan hiton kylmä. Minä pelkäsin sitä tunnetta, mikä tulee, kun merivesi iskee ensimmäisen kerran märkäpuvun alle, sillä kaverini sanoi, että se on kamala tunne ennen kuin puku lämpiää. Mutta eipä sellaista tunnetta tullut. Vesi ei tuntunut yhtään kylmältä, ei edes paljaisiin käsiin.

Kuolleiden surffaajien muistomerkki surffausmuseon vieressä. Tämä kuva on otettu vuoden 2014 huhtikuun lopussa, mutta muistomerkki näytti aika samalta. Tuossa takana merellä surffaavat ne kunnon surffarit. Rannikolle on kerääntynyt usein paljon ihmisiä katsomaan. Tosin osa heistä saattaa katsoa surffaajien sijasta valaita, joita tiettyinä aikoina pyörii Santa Cruzin rannikon läheisyydessä. Huhtikuussa 2014 miehen sisko bongasi juuri tässä paikassa valaan pyrstön kaukaisuudesta.

Onneksi meillä oli ne surffausopettajat, sillä emme olisi koskaan osanneet tai uskaltaneet itse lähteä kauas merelle ja kauas rannasta, mutta sinne opettajat meidät veivät. En tiedä, kuinka korkeita aallot olivat - toinen ohjaaja kutsui niitä vain termein "big and powerful" - mutta rannalta katsottuna ne näyttivät vähän ikäviltä. Mutta merelle meneminen oli vain ajoituksesta kiinni: kun sinne pääsi melomaan parin ison aallon välissä ja yli sen vaahtopääkohdan, pelkoni laantui ja hoksasin, etteivät ne aallot enää siellä tuntuneet pahoilta. Itse asiassa isot aallot olivat vain kivoja, kun ne sai kohdata laudalla maaten.

Pari miehen työkavereista valitteli, että jo pelkästään kauas merelle melominen laudan kanssa oli vaativa ja raskas kokemus. Minusta siinä ei ollut mitään erityisen raskasta, kunhan vain hiffasi kunnon melontatyylin. Lähdimme mieheni kanssa rannasta yhtäaikaa, mutta hän jäi aika nopeasti jälkeen. Mutta tosiaan eiväthän nuo nörtit mitään liikuntaa ole harrastaneet, haha. ;)

Minä sainkin aika nopeasti positiivista palautetta. Se omituinen, hiljainen häiskä-opettaja tuli toteamaan minulle, että "Don't tell anybody... But you're the strongest swimmer here." Olin todella yllättynyt tästä kommentista, sillä jos minut heitettäisiin ilman lautaa veteen, osaisin uida vain sammakkoa ja sitäkin vain niska kenossa. En siis todellakaan ole mikään uimari. Mutta käsistä löytyy näköjään nykyään voimaa, joka sitten ilmeisesti auttaa myös näissä vesipuuhissa.

Surffausopettajasta oli kyllä äärimmäisen paljon hyötyä. Hän valitsi aallot (yhden kerran minun kohdallani tuli sen verran suuri aalto, ettei hän päästänyt minua - olin pettynyt), työnsi laudan vauhtiin ja huusi vielä perään, milloin kuuluu nousta seisomaan. Itse piti vain kauhoa sitä vauhtia lisää. Niin ja nousta seisomaan. Ensimmäinen kertani epäonnistui, mutta sen jälkeen pääsin joka kerta ylös saakka. Pysyin pystyssä vaihtelevalla menestyksellä, mutta kyllä minä todellakin surffasin.

Surffausmuseon luona rannikon läheisyydessä olevalla kivellä hengailivat sea lionit. Niitä oli kivellä kauhea läjä. Sea lioneiden ja valaiden lisäksi Tyyntä valtamerta asuttavat hait. Tosin niitä taitaa olla enemmän vain tuolla pohjoisempana San Franciscon rannikolla.

Minulla riitti voimaa ja energiaa surffaukseen. Aina kun olin kellahtanut aallon päältä pois, nousin takaisin laudalle, lähdin melomaan takaisin aloituspisteeseen ja menin kokeilemaan uudelleen heti, kun tilaisuus tuli. Muutamat väsyivät aika nopeasti ja totesivat, että melominen on rankkaa puuhaa - ja sitähän se surffaus suurimmaksi osaksi on. Mieheni oli valmis luovuttamaan jo kahden yrityksen jälkeen, sillä piti jatkuvaa melomista aivan liian vaativana ja raskaana ja oli sitä mieltä, ettei vain pääse laudalla ylös. Sain hänet kokeilemaan uudelleen, mutta hän ei kuitenkaan päässyt laudalla kertaakaan ylös saakka.

Minulla oli superhauskaa! En muista, koska olisin viimeksi kokeillut mitään noin kivaa. Olimme merellä varmaan noin reilun 1,5 tunnin ajan. Porukastamme yksi lähti pois aiemmin ja miehenikin hieman muita aikaisemmin, sillä he eivät enää jaksaneet. Minua ei väsyttänyt vedessä ollenkaan ja tuntui siltä, että olisin jaksanut kauemminkin. Huomasin kuitenkin, että oikeasti olin väsynyt, vaikkei siltä tuntunutkaan, sillä keskittyminen herpaantui ja hommasta alkoi tulla hankalampaa kuin se oli alussa ollut. Kerran kellahdin kumoon jo vain laudalla istuessani. Mutta se olikin ainoa kerta. ;) Merellä oli kuitenkin alkanut selkeä tuuli ja alkoi tulla vähän kylmä. Siinä vaiheessa, kun opettaja ilmoitti, että hänen on lähdettävä, mutta voimme jatkaa vielä hetken keskenämme, jos haluamme, kukaan ei jaksanut enää jatkaa.

Surffausmuseon toisella puolella surffailee niitä Santa Cruzin oikeita surffareita. Tämäkin kuva on huhtikuulta 2014. Nyt lauantaina surffareita oli vedessä paljon enemmän.

Se hiljainen häiskä-opettaja oli yrittänyt merellä yhdessä vaiheessa antaa minulle vinkkejä "for advanced technique he (=se pääopettaja) never talks about", mutta vinkkien anto keskeytyi hyvään aaltoon. Rannalla hän vielä viittilöi minut luokseen ja totesi, että hänen mielestään minun pitäisi jatkaa surffiharrastusta. "I don't wanna be rude to anybody... But you've got it, the others don't. You're a strong swimmer, you have a good form. It's hard to explain. You know what I mean?" Yritin siinä sitten pohtia hänelle, että varmaan yleisellä kuntotasolla on merkitystä, mutta hän oli vähän sitä mieltä, ettei sillä välttämättä ole. Ja sitten hän häipyi paikalta. Kumma häiskä siis. :D Mutta olin mielissäni tästä hyvästä palautteesta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät kovin helposti lähde kokeilemaan uusia, isoja juttuja, jos ne vähänkään epäilyttävät minua. Nyt tuli todistettua, että kannattaisi aina kokeilla. Koskaan ei voi tietää, ellei yritä.

Surffausmahdollisuudet täällä päin ovat hyvät, sillä Santa Cruziin ja Half Moon Bayhin ajaa meiltä noin tunnissa tai jopa nopeammin, jos ei ole ruuhkaa. (Ja sitten toisaalta jos on paljon ruuhkaa, matka kestää ikuisuuden.) Mielelläni kokeilisin surffausta vielä joskus, mutta tuskin siitä mitään harrastusta tulee.

Ihan heti ei kyllä tuohon joukkoon lähdetä. ;) Tämäkin kuva vuodelta 2014.

Surffauksen jälkeen hankkiuduimme mahdollisimman nopeasti eroon märkäpuvuista. Sitten palasimme rannalle grillailemaan. Jotkut hullut siellä ottivat aurinkoa bikineissä ja kävivät jopa vedessä kastautumassa ilman märkäpukua. Minulla oli sortsit, huppari ja kaulahuivi ja palelin rannalla. Jalkani olivat aivan kananlihalla koko ajan. Lämpöä oli ehkä jotain 20 astetta, mutta rannalla tuuli. Jos siis kuvittelette jotain ihanaa kalifornialaista rantaa, jossa surffataan ja otetaan aurinkoa ja löllytään lämmössä, täällä Piilaakson suunnalla ei sellaisia ole.

Ihmisiä rannalla kyllä riitti, vaikkei niitä tässä kuvassa niin näykään.

Olin muuten ensimmäistä kertaa meressä täällä asumisen aikana! Nyt tiedän, miten Pohjois-Kaliforniassa pääsee uimaan: ei muuta kuin märkäpuku päälle ja menoksi. Arvatkaapa, missä päin märkäpuku on keksitty ja kehitetty! Täällä päin tietenkin. :D

Joku jaksoi juoda surffauksen jälkeen alkoholia, minä tyydyin limsaan.