Bodyattackia, kantribileitä, balettia ja vieraita

Huh, olipa kiireinen viikonloppu! Lauantaina kuvattiin minun bodyattack-sertifiointivideoni Les Millsille. Nyt ei siis enää harjoiteltu, vaan kuvattiin ihan lopullinen video. Silloin, kun teimme harjoitteluvideon, minua ei jännittänyt niin pahasti, koska tiesin, että kyseessä oli harjoitus ja että video tehdään uusiksi. Tällä kerralla sitten tietenkin jännitti, kun tarkoitus oli tehdä se lopullinen video. Toki uusia videoita voisi aina tehdä - monet ovat kertoneet minulle tehneensä kolme tai neljäkin videota ennen kuin ovat olleet tyytyväisiä lopputulokseen ja lähettäneet videon arviointia varten -, mutta tämän videon oli tarkoitus olla minulle se lopulliseni, sekä mentorini että minun mielestäni. Paineita kerrakseen siis, tällaiselle stressaajalle.

Kotitalossamme käy kova muuttoliike, mistä olemme päätelleet, etteivät monet naapurimme ole uusineet vuokrasopimustaan vuokrankorotusten tai muiden syiden takia. Tällä viikolla saimme uudet naapurit vastapäiseen asuntoon. Kaaos käytävällä oli järkyttävä, ja hetken aikaa näytti siltä, että tämä porukka on muuttamassa käytävään, ei asuntoon. Pahvilaatikot katosivat lopulta, mutta jälkeen jäi kauhea kasa roskaa, eikä kukaan saapunut siivoamaan jälkiä pois. Meidän kotiovellamme on nyt siis kasa roskaa. 

Tällä kertaa videota ei kuvattu YMCA:n oikealla tunnilla niin kuin harjoitteluvideo. Tarkoitus oli toimia näin, mutta suunnitelmiin tuli muutos. En muistanut kertoa viimeksi, että silloin, kun kuvasimme harjoitteluvideoni oikealla tunnilla, siellä tapahtui pieni välikohtaus. Heti alussa yksi osallistujista alkoi huutaa mentorilleni, joka kuvasi videota. Minä olin ihan pihalla, että mitä tapahtuu, mutta ilmeisesti tämä osallistuja veti herneet nenään siitä, kun mentorini tuli hiukan hänen eteensä. Hän huusi "This is my spot!" ja kieltäytyi liikkumasta. Mentorini haki paikalle ihan jonkun toisen kuntosalin työntekijän selvittämään tilannetta. Lopulta tilanne rauhoittui ja pääsimme jatkamaan. Minun mielestäni koko välikohtaus vaikutti aika pieneltä, mutta jälkipyykki oli ilmeisen suuri. Mentorini puhui kuntosalin johtajan kanssa ja he sopivat, ettei sertifiointivideoita kuvata enää oikeilla tunneilla (niin kuin esimerkiksi 24 Hour Fitnessillä ei saa kuvata). Mentorini koki tilanteen kuulemma hyvin uhkaavana oman ja minun turvallisuuden takia. Olin sitä mieltä, että hän ylireagoi, kunnes hän kertoi, että tämän tunnin jälkeen hänen autonsa ikkuna oli rikottu. Auto oli kuntosalin parkkipaikalla, yhdenkään muun auton ikkunoita ei oltu rikottu, eikä mitään oltu varastettu. Ja tämä huutava osallistuja kuulemma tiesi, mikä on mentorini auto. Hulluja on siis joka lähtöön.

Sunnuntaina tuli käytyä San Josen downtownissa. Siellä on selkeästi merkitty pyöräkaista. En muista nähneeni tällaista ennen - ehkä on uusi juttu? En kyllä tiedä, kuka tuolla pyöräilee, mutta ilmeisesti joku.

Minä pidin nyt lauantaina siis ns. feikkitunnin, vaikka ihan kunnon oikea tuntihan se oli, osallistujat vain olivat kutsuttuja eivätkä "aitoja asiakkaita". Minulle tuli tietenkin pienoinen paniikki, kun kuulin, että osallistujat pitää haalia kasaan. Ketä minä muka kutsuisin?! Mentorini ilmoitti kaikkien mentorointiryhmään kuuluvien videointiajat sähköpostilla 30 ihmiselle. En tuntenut näistä ihmisistä yhtäkään. Kuvasimme viime viikolla erään toisen tyypin videon, eikä kukaan näistä 30 kutsutusta tullut paikalle. Koska Les Mills vaatii, että sertifiointivideolla on oltava näkyviä osallistujia, päätin pyytää muutamaa kaveria. Naapurini ja hänen miehensä ovat joskus harrastaneet attackia ja lupasivat tulla, vaikka edellisestä attackoinnista oli aikaa ja vaikka laji ei missään nimessä kuulu heidän lemppareihinsa. Lisäksi yksi kaverini tuli ja toi yhden kaverinsa. Kumpikaan heistä ei ollut aikaisemmin käynyt attackissa. Lisäksi paikalle tuli eräs suomalainen Les Millsin ohjaaja, joka sai kutsun sekä mentoriltani että minulta, sekä pari mentorointiryhmässäni ollutta ja yksi attack-ohjaajakurssilla kanssamme ollut. Kasassa oli siis tarpeeksi ihmisiä. Ja hyvä, että pyysin ja sain neljä tuttavaani tulemaan, sillä kukaan 30:stä mentorini kutsumasta ei taaskaan tullut. Paikalle eivät tulleet myöskään ne pari ohjaajaa, jotka olin pyytänyt ja jotka olivat luvanneet tulla. Eivät ole niin tarkkoja täällä nämä lupaukset.

Kun tunti alkoi, ehdin melkein kirota mielessäni sitä, että olin kutsunut kavereitani. Tokihan siinä vähän jännitti erityisesti sen takia, että paikalla oli kavereita. Mutta aika nopeasti pahin jännitys meni ohi, kun pääsin fiilikseen. Olin kuitenkin koko tunnin ajan kummallisessa tilassa, sillä jälkeenpäin en esimerkiksi muistanut kaikkia asioita, joita olin tehnyt. Muistikuvani tunnin kulusta olivat vähän sumeita.

Koska vedin tunnin sumeassa tilassa, en oikein tiennyt, miten se meni. Mutta mentorini ilmoitti heti, että video on varma läpäisy. Lisäksi hän on kertonut minulle jo kolmeen otteeseen, miten hän loppua kohden liikuttui kyyneliin saakka, koska tunti meni niin hyvin ja koska "I could not believe how my little Hanna can nail BA 100 %". Yritän olla loukkaantumatta siitä, ettei hän muka voinut uskoa, mutta kieltämättä tämä toinen videoni oli huomattavasti parempi kuin ensimmäinen. En saanut mielestäni korjattua kaikkia niitä tekniikkavirheitä, joita ekassa videossa näin, sillä tavalla kuin olisin halunnut ja odottanut, mutta kuitenkin. Pessimistinä en tosin tietenkään usko, että video läpäisee Les Millsin seulan ja kriteerit, oli mentorini mitä mieltä tahansa. Kattellaan. :D

Eräs mentorointiryhmässä mukana ollut kutsui minut tuntini jälkeen lauantaina illalla ulos hänen ja hänen kolmen kaverinsa kanssa. Näistä kolmesta kaverista kaksi oli Les Millsin ohjaajia, ja seuraamme liittyi myös eräs kolmas ohjaaja. Lisäksi porukassa oli yksi, joka käy aktiivisesti näiden ohjaajien tunneilla. Minulla ei todellakaan ollut intoa lähteä yöelämään, olisin mieluummin ollut kotona ja katsonut videoni lävitse. Päätin kuitenkin lähteä, koska kaikki porukkaan kuuluvat (yhtä lukuunottamatta) oli amerikkalaisia, ja minulla oli siis kerrankin tilaisuus hengata jenkkien kanssa. Kaksi heistä oli vielä ihan born and raised in San Jose. Ainutlaatuista tässä minun pienessä mamumaailmassani.

Meininki kantribaarissa ennen iltakymmentä. 

Kävimme baarissa, jossa meno oli niin amerikkalaista, että voi hyvänen aika. Siellä soitti livebändi kantrimusiikkia ja covereita. Siellä oli ihmisiä cowboybuutsit ja -hatut päässä. Porukka harrasti line dancingia. Ja siellä oli sellainen mekaaninen härkälaite, the Bull. Meininki oli juuri sellaista, mitä olen nähnyt telkkarissa. Kyllä harmitti, etten ostanut aikoinaan Dallasista sellaisia cowboy-buutseja, vaikka ne olivat mielestäni tosi hienoja. Ajattelin silloin, ettei sellaisia kukaan käytä Kaliforniassa. Ja vielä mitä! Tässä kantrimestassa naisten yleisin pukeutumistyyli sisälsi (todella lyhyet) farkkusortsit ja buutsit. Minulla oli aika fancy olo 10 sentin korkokenkieni kanssa. Mutta onneksi paikalla näkyi tyylejä laidasta laitaan.

The Bull. En muuten todellakaan kokeillut. Eikä kokeillut kukaan muukaan porukastamme. 

En tiedä, ovatko etkot täällä yleisiä vai eivät, mutta me emme mitään sellaista eilen harrastaneet. Minut kutsuttiin ennen baariin lähtöä tämän yhden ohjaajan kotiin, ja luulin, että hengaamme ensin siellä. En ehtinyt kuitenkaan edes sisälle saakka, sillä he odottivat minua pihalla ja lähdimmekin saman tien baariin. Kello oli tulossa yhdeksän. Baariin ajettiin luonnollisesti autolla; me sentään carpoolasimme yhdellä autolla. Lähtiessäni kotoa ilmoitin miehelle, että haluan ajaa baariin itse, sillä en aikonut juoda ja koska en halunnut tulla baarista pois kenenkään sellaisen kyydissä, joka todennäköisesti on juonut alkoholia. Täällä kun tapana on, että baarissa juodaan enemmänkin kuin vain yksi juoma ja sitten ajetaan autolla kotiin. Mutta koska mahduimme kaikki yhteen autoon, päädyin kuitenkin lopulta toisten kyytiin - olisihan se nyt ollut hölmöä, tylsää ja outoa ajella yksin.

Saavuimme baarin isolle parkkipaikalle juuri yhdeksän aikaan. Parkkipaikalla oli tuhottomasti autoja, ja baariin sisälle oli tähän aikaan ainakin 20 metrin jono, joka tosin vaikutti enemmän imagojonolta kuin miltään muulta. Täytyy sanoa, että täkäläinen yöelämä sopii minulle: baariin mennään aikaisin ja siellä on jo yhdeltätoista täysi meno päällä - sellainen meno, joka Suomessa syntyy yleensä vasta joskus puolenyön jälkeen, yhden aikaan. Ja kun on liikkeellä liikunnanohjaajien kanssa, joilla on seuraavana päivänä kovat treenit ja työt tiedossa, baarista lähdetään kotiin minulle juuri hyvään aikaan, noin puolenyön aikaan. Juuri passelia, en olisi jaksanut olla hetkeäkään kauempaa.

Baarin meno yhdeltätoista. Suomalaisilla on tästä opittavaa... Minun lempparitanssijani oli cowboybuutseilla ja -hatulla varustettu nuori mies, joka veti hienoja moovseja tiukoissa farkuissaan, joiden takataskusta roikkui pieni USA:n lippu. En kehdannut ottaa kuvaa, sillä hän pyöri tanssilattialla aikaisemmin illalla aika yksikseen. Eikä muuten näyttänyt humaltuneelta. Suomalaisilla on siis todellakin opittavaa. ;)

Kotimatkakin sujui hyvin, sillä kuskimme ei ollut mitenkään päihtynyt. Hän tosin mainitsi illan aikana ainakin kolmeen kertaan olevansa "very good drunk driver", mikä ikävästi pisti korvaani. En tiedä, olenko liian tiukkapipoinen, tottumaton täkäläiseen kulttuuriin vai äärimmäisen fiksu, mutta mielestäni kännissä ajaminen on asia, josta ei pitäisi itseään kehua. Ymmärrän, että paikallinen logistiikka aiheuttaa isoja hankaluuksia päästä yöelämään ja sieltä pois, kun välimatkat ovat tolkuttoman pitkiä (tämäkin baari oli toisessa kaupungissa) ja kun julkista liikennettä ei ole, mutta en vain henkilökohtaisesti voi ymmärtää tätä amerikkalaisten tapaa autoilla humalassa.

Sunnuntaina heräsin katsomaan videotani, jota en siis lauantaina ehtinyt katsoa. Se oli parempi kuin odotin, mutta rehellisesti sanottuna en pystynyt katsomaan sitä enempää kuin kerran. En olisi kyllä ehtinytkään, sillä olin varannut meille liput keskellä päivää olevaan balettiesitykseen. En tiedä, missä mielenhäiriössä olen ollut, kun olen kuvitellut, että baletin matinee-näytös äitienpäivänä on hyvä idea. :D No ei, siinähän se meni, emme hukkuneet lapsiperheiden joukkoon.

Palmujen takana näkyy teatteri.

Baletti oli Tuhkimo, ja oli oikein hieno esitys, vaikka en edelleenkään ymmärrä, miksei ole live-orkesteria. Nauhalta tuleva musiikki hiukan vie tunnelmaa. Esitys oli San Jose Ballettin esitys. Tämä San Josen baletti oli vähän aikaa sitten ilmeisesti lopetusuhan alla rahoitusongelmien takia ja heillä oli suuri kampanja lahjoitusten saamiseksi. Lahjoitukset saatiin kasaan ja baletti siis jatkaa toimintaansa. Näitä lahjoituksia pyydettiin myös esityksen alussa: jokaiselle oli jaettu ohjelman mukana lahjoituskirjekuori. Mielenkiintoista tämä amerikkalainen donation-kulttuuri.

San Jose Center for the Performing Arts. Ihanaa, kun balettia on tarjolla usein ja edullisesti (nytkin vain $25/lippu) kotikaupungissani.

Baletin jälkeen oli pakko päästä jonnekin syömään, sillä kotona ei ollut ruokaa odottamassa ja meidän oli tarkoitus siivota, mihin tarvitsee paljon aikaa ja energiaa. Olisin halunnut kokeilla yhtä ravintolaa San Josen downtownissa. Kävelimme teatterilta raflaan. Matkaa oli noin kilometri. En olisi halunnut kävellä, koska olen niin laiska ja koska minulla oli korkkarit, mutta auton siirtäminen parkkihallista toiseen olisi ollut typerää. Päätimme siis kävellä. Takaisintulomatkalla ilmoitin kyllä miehelleni moneen otteeseen, että olemme ihan hulluja, sillä kukaan muu ei kyllä downtownin sivukaduilla sunnuntaina kävellyt.

San Pedro Square, downtownissa oleva lyhyt kadunpätkä, josta löytyy muutamia ravintoloita, jotka näyttävät aina aika hiljaisilta.

Emme päässeet siihen raflaan, johon olisin halunnut. Downtownin ravintolakatu oli täysin tyhjä, ja näytti siltä, ettei edes äitienpäivä ole vetänyt ihmisiä downtowniin. Mutta kun pääsimme sivukadulle, jossa tämän tietyn ravintolan sisäänkäynti oli, kohtasimme kauhean lössin ihmisiä. Jonotusaika olisi ollut 45 minuuttia, joten menimme viereiseen paikkaan, jonne pääsi jonottamatta. Kyseessä oli enemmän istuskelupaikka kuin ravintola, ja ruoka oli perushampparia ja vastaavaa, mutta ajoi asiansa.

Missä on minun ruoka-annokseni vihreät jutut?! Tässä leivässäni oli muuten pulled porkia varmaan puoli kiloa. Puolet lähti kotiin mukaan odottamaan seuraavaa päivää.

Minä olen ollut viime aikoina niin kiireinen attackin ja muun kanssa, etten ole (mukamas :D) löytänyt aikaa edes siivota. Meidän piti siis siivota yhdessä sunnuntaina, sillä maanantaina meille on tulossa vieraita. Mies ei ole täällä pahemmin siivoillut, kun kotirouva hoitaa ne jutut. Tuli siinä siivotessa samaan aikaan kerralla todistettua se, miten paikallinen rakennusmateriaali on täysin laadutonta ja miten hankalaa siivoaminen on suomalaiselle paikallisilla vehkeillä, jos niihin ei ole tottunut. Viimeksi imuroidessaan paikallisiin imureihin tottumaton mieheni ihmetteli, onko imuri rikki, kun se ei ime kunnolla (ei, se ei ollut rikki, nämä imurit vain ovat ihan turhia imutehonsa suhteen). Tällä kertaa miehelle havainnollistui se, miten isoa imurimöhkälettä on vaikea hallita. Imuri kaatui miehen tottumattomissa käsissä päin seinää ja arvatkaapa mitä - seinään tuli harmaa lommo! Kun harmaata väriä yritti puhdistaa, seinästä irtosi maalia, ja nyt siinä on harmaan jäljen lisäksi vaalea läiskä. Ja tästä p*skasta me maksamme lähemmäs 3000 dollaria kuukaudessa! Mies kirosi imurimöhkälettä, kun minä nauroin vieressä kippurassa ja yritin kertoa, että tällaista se kotirouvan elämä yleensä on, kun kotirouva yrittää siivota.

Suihkulähde teatterin pihalla.

Vihdoin ja viimein illalla, kiireisen päivän jälkeen, ehdin palata sertifiointivideoni pariin. Videon kokoa piti pienentää huomattavasti, sillä Les Mills ei vastaanota mitään megaisoja videoita. Videon pienentymistä piti odottaa melkein tunti. Sitten video piti ladata Les Millsin nettiportaaliin. Olin kuullut, että se vie aikaa toisen tunnin, mutta meillä on ilmeisesti hyvä nettiyhteys tai sitten minulla kävi tuuri, sillä video lataantui portaaliin 20 minuutissa. Enemmän aikaa minulla meni siihen, kun kirjoitin "tervehdyskirjeen" Les Millsin arvostelijoille. Puolenyön jälkeen painoin vihdoin ja viimein submit-nappulaa. Ja nyt siis odotetaan, mitä arvostelijat meinaavat suorituksestani.

Mietin hetken aikaa, miksi olen ottanut tällaisen kuvan ravintolassa. Mutta sitten hoksasin tuon kyltin, joka oli syy kuvaan. "We reserve the right to refuse service to anyone" -kylttejä näkyy täällä joka paikassa. Täällä saa kieltäytyä antamasta palvelua ihan millä tahansa syyllä. Asiakaspalvelija valitsee asiakkaansa.

Meille on tosiaan tulossa vieraita. Nämä ovat meidän toiset vieraamme täällä. Ensimmäiset olivat vuosi sitten miehen äiti ja sisko. Nyt vuorossa ovat miehen veli sekä hänen vaimonsa ja lapsensa. Tätä vierailua on muuten odotettu, puolin ja toisin!

Mutta minä olen siis totaalisesti häviämässä tämän vieraskilpailun... Kovin olen kyllä yrittänyt mainostaa edullisia lentoja Suomesta Kaliforniaan "minun puoleni" ihmisille ja kavereille. Ja kuulemma "miehen puolelta" suunnitellaan jo uutta, toista matkaa tänne. Vaikka kukapa sitä laskee, kenen puolelta niitä vieraita tulee, yhteisiähän he kaikki ovat. ;D


Ps. Kello on puoli kolme yöllä. En tiedä, miksi olen hereillä ja miksi olen jälleen kirjoittanut megapitkän postauksen, keskellä yötä. Eikä vieläkään nukuta.