Reissu Yosemite National Parkiin

Kansallispuisto Yosemite kuuluu niihin paikkoihin, joita ihmiset täällä suosittelevat vierailukohteeksi. Emme olleet asuneet täällä montakaan viikkoa ennen kuin ensimmäinen paikallinen kysyi, olemmeko jo käyneet Yosemitessa. (En silloin ihan heti ymmärtänyt, mistä hän puhui, sillä Yosemiten nimeä ei todellakaan lausuta siten kuin olin kuvitellut. Jos et tiedä, miten Yosemite lausutaan, tsekkaa oikea tapa täältä.) Monet tänne muuttaneet ovat rynnänneet tähän kansallispuistoon jo pian muuton jälkeen, ja jotkut ovat käyneet siellä useammin kuin kerran. Eikä se kai mikään ihme ole. Tämä massiivinen ja jylhä kansallispuisto sijaitsee Sierra Nevadan vuoristossa alle neljän tunnin ajomatkan päässä San Josesta (jos ei ole kauheita ruuhkia), ja siellä pääsee kokemaan esimerkiksi aivan erilaisen ilmaston kuin Piilaaksossa.

Reitti Yosemiteen. Kuvakaappaus otettu illalla eli tuo matka-aika ei pidä paikkaansa päivällä, jolloin liikennettä on enemmän. Meillä aikaa meni juuri se nelisen tuntia torstaina päivällä (pysähdystä ei ole laskettu mukaan). Älkää välittäkö noista katkoviivoista, ihan perille saakka pääsi kyllä autolla ajamaan. (Fiksusti jätin osoitteemme tuohon karttaan, joten jouduin peittämään sen.)

Me emme olleet Yosemitessa käyneet ennen viime viikkoa. Emme olleet edes erityisen ponnekkaasti miettineet reissua sinne, vaikka toki se kuului to do -listaan. Vieraamme ilmoittivat jo jouluna, että he haluavat ehdottomasti Yosemiteen, joten meillekin tuli siinä sitten hyvä ajankohta lähteä heidän kanssaan vierailemaan siellä.

Siinä missä Grand Canyonista tullut ensivaikutelma yllätti minut hiukan negatiivisesti, sillä pidin kanjonia alussa pienempänä kuin olin olettanut, Yosemiten maisemat yllättivät positiivisesti. Olen nähnyt lukuisia kuvia Yosemitesta tuttujen Facebookissa, mutta en hirveästi kärsinyt sellaisesta "olen nähnyt tästä liikaa kuvia, eikä todellisuus koskaan voi vastata liian korkeita ennakko-odotuksiani" -fiiliksestä. Tuollainen fiilis tuli ehkä vain kerran. Muutoin olin aika ihmeissäni siitä, miten jylhää ja suurta kaikki oli. Suuruus oli sitä luokkaa, ettei sitä pystynyt enää käsittämään.

Torstaina tästä ei näkynyt mitään maisemia vesisateen ja sumun takia, mutta perjantaina näkyi jo tämän verran.

Kukaan meistä ei ollut selvittänyt Yosemitesta yhtään mitään etukäteen, vain motelli oli varattu. Kavereiden puheista tiesin Tunnel View - ja Glacier Point -näköalapaikat, ja lisäksi tiesin, että Yosemitessa on paljon vesiputouksia, joissa on jopa kunnolla vettä tähän aikaan vuodesta. Tiesin myös, että vuorten väliin jäävää laaksoa kutsutaan Yosemite Valleyksi ja että sinne keskittyy pahin turistiryysis. Muuta ei sitten tarvinnut tietääkään. Puiston sisäänkäynniltä sai kartan ja infolehtisen, joista pystyi katsomaan, mitä tehdä ja minne mennä. Lisäksi puiston infopisteestä saimme opastusta siitä, mitä kannattaa ja mitä meidän on mahdollista tehdä, sillä seurueeseemme kuului 1,5-vuotias lapsi rattaidensa kanssa. Kännykkäkenttää tai nettiä ei vuoristossa ole, joten mitään tietoa netistä ei voinut hakea. Samalla tuli pieni tauko netti- ja some-elämästä.

Läntinen sisäänkäynti Yosemiteen. 

Yosemite on älyttömän suosittu paikka, ja jos kuulopuheisiin on luottamista, puiston sisäänkäynnillä joutuu pahimpina turistikausina jonottamaan tunnin tai pari. Me pääsimme kuitenkin ajamaan suoraan sisään kaikkina kolmena päivänä. Tai no, lauantaina odotimme ehkä parisen minuuttia, mutten laske sitä jonottamiseksi. Toukokuu ei ehkä ole suosituin ajankohta, vaikka vesiputousten suhteen kevät onkin parasta aikaa. Tosin ensi viikolla on Memorial Day -viikonloppu, joka on yksi Yosemiten suosituimmista vierailuajankohdista ja jolloin ruuhkat ovat verrattavissa Los Angelesin ruuhkiin (!). Ehkä siinä on syy, miksi nyt juuri ennen tätä pitkää viikonlopua oli hiljaisempaa.

Kansallispuistossa menee teitä, totta kai.

Yosemitessa autoillaan aivan kuten Grand Canyon National Parkissakin, ja puiston sisäänpääsymaksukin on autokohtainen ($30/auto). Välimatkat voivat olla pitkiä. Ihan pakko ei ole koko aikaa ajaa, eikä itse asiassa kaikkialle saakaan ajaa. Yosemite Valleyssa kulkee ilmainen shuttle-bussi, jolla pääsee nähtävyyksille, haikkireiteille, kauppaan ja syömispaikkoihin sekä puiston sisällä oleviin yöpymispaikkoihin. Oman auton saa siis jättää parkkiin ja käyttää bussia. Myös pyöriä on vuokrattavana, eli eivät jenkit niin kamalan laiskoja ole. Vaikka puistossa ei vaikuttanut olevan mitään kauheaa ryysistä, Visitor Centerin parkkipaikka oli kyllä lauantaina aivan täynnä.

Torstai-iltapäivän sumua ja pilviä.

Minä en ole muuten koskaan tainnut käydä missään kansallispuistossa Suomessa. Kysyinkin mieheltä, autoillaanko Suomenkin kansallispuistoissa jonkin verran. :D "Ei todellakaan, siellä pysäköidään auto ja sitten lähdetään vaeltamaan", mies vastasi. Minä sitten totesin siihen, että Amerikan kansallispuistoilu sopii minulle paljon paremmin, koska kuka sitä jaksaisi lähteä vaeltamaan ja yöpymään jossain teltassa...

Metsätie Yosemitessa.

Me navigoimme torstaina puistoon saapuessamme suoraan Tunnel View -näköalapaikalle. Valitettavasti sää oli tässä vaiheessa huono, sillä satoi ja ilmassa oli todella paljon sumua. Mitään maisemia ei siis oikein näkynyt, ei ajomatkalta eikä näköalapaikalta.

Tuolla niitä vuorten huippuja on, pilvien peitossa. 

Ehdin harmitella sitä, etteivät vieraamme nyt näe mitään - meillähän on miehen kanssa aina mahdollisuus mennä katsomaan maisemat uudelleen. Onneksi kuitenkin ajoimme Tunnel Viewn ohi lauantaina, jolloin ilma oli kirkas ja maisemat näkyivät hyvin.

No johan näkyi vuoritunneli.

Olisimme halunneet ajaa torstaina Tunnel Viewsta tunnin päässä olevalle Glacier Point -näköalapaikalle, mutta tuolloin Glacier Pointille johtava vuoristotie oli suljettu sen talvimyrskyn takia. Menimmekin siis tsekkaamaan yhden Yosemiten vesiputouksista, Bridalveil Fallin. Reitti putoukselle oli merkitty Yosemiten infolehtiseen kohtaan Day Hikes. Taso oli easy. Kyseessä oli vain yhteensä noin 800 metrin edestakainen kävely asfaltoitua pikkutietä pitkin putoukselle. Meitä nauratti, että moinen reitti oli viitsitty merkitä kohtaan päivähaikit.

Nimensä mukaisesti vesiputouksessa pitäisi olla morsiushuntumaista fiilistä. Olihan siinä, mutta ei se tietenkään tällaisessa kuvassa näy.

Me yövyimme Yosemiteen johtavan tien varrella Buck Meadows -kylässä. Tosin en tiedä, voiko sitä sanoa edes kyläksi, sillä jos Wikipediaan voi luottaa (niin kuin siihen totta kai aina voi, haha), paikan asukasluku vuonna 2010 oli 31 ihmistä. Buck Meadows sijaitsee 900 metrin korkeudessa vuoristossa. Tuolla vuoristossa muuten jokaisen kaupungin kylttiin oli merkitty asukasluvun lisäksi elevation eli korkeus merenpinnasta. Meidän motellista ajoi Yosemiten länsisisäänkäynnille noin tunnin. Ihan hyvä sijainti, jos ei pysty tai halua yöpyä puistossa sisällä. Yleensä puiston sisällä olevat yöpymispaikat (hotelli, mökit, telttakyhäelmät ja camping-paikat) myydään loppuun todella paljon etukäteen.

Yosemitessa ei saa säilyttää ruokia autossa öisin, sillä alueella on paljon karhuja, jotka haistavat ruoan ja rynnivät itsensä auton ikkunasta lävitse. Siinä ei käy hyvin autolle eikä myöskään karhulle, joka jää kitumaan loukkuun. Karhuja pyritään suojelemaan puistossa todella hyvin, ja tien varsilla näin ainakin kerran "Speeding kills bears" -kyltin. 

Ruoan säilytykseen tarkoitettu boksi. 

Meillä oli koko perjantaipäivä aikaa ja silloin teimme lyhyen kävelyretken Vernal-vesiputoukselle. Sillalle, josta putousta näki hieman, oli matkaa alle kilometri, mutta reitti oli nousua koko ajan. Mielestäni nousua oli todella paljon, mutta infolehtisen mukaan sitä oli vain 400 jalkaa eli 120 metriä. Tässä vaiheessa paistoi aurinkokin, ja minulle kävi nopeasti selväksi, että pitkähihainen, kaksi hupparia (joo, minä palelen nykyään aika helposti) ja kansitakki oli vähän liikaa. Lämpöä oli ollut alle 10 astetta, mutta aurinko alkoi lämmittää aika nopeasti.

Snäksikiska ennen kävelyreitin alkua.

Kävelyreitillä kohisi koski, josta shuttlen kuljettaja varoitteli, sillä virtaus on kova.

Varoituskylttejä näkyi myös totta kai joka paikassa. Eikä kait syyttä, sillä ihmisiä on kuollut, kun he ovat menneet liian lähelle vettä ja liukastuneet. 

Nousu tuntui minun jumiutuneissa pohkeissani jo ilman mitään muuta ekstraa, mutta meidän vieraillamme oli vielä kaiken lisäksi se lapsi ja ne rattaat. He siis sisukkaina lykkivät rattaat koko matkan ajan jyrkkää ylämäkeä. Kävimme infopisteeltä tarkistamassa, että reitille pääsee rattaiden kanssa ja kyllä sinne pääsi. Yksiäkään muita rattaita ei kyllä tullut vastaan, kumma juttu. ;) Ne vähäiset taaperot, joita puistossa näkyi, olivat sellaisessa selkärinkkarepussa mukana. Mutta hyvin se matka sujui, vaikka en tajua, miten vanhemmat jaksoivat työntää rattaat ylös asti. Minä olisin varmaan lyyhistynyt jo alkupäähän.

Vieraamme jäivät sillan kohdalle, sillä siitä eteenpäin reitti oli sellaista, ettei sinne ollut rattaiden kanssa asiaa. Me kävelimme miehen kanssa hiukan eteenpäin, jotta näimme putouksen kunnolla.

Siellä se on. Reitti oli nyt kiviportaita.

Putouksen yläpäähän olisi päässyt kiipeämään: reitti sinne sisältää infopisteen työntekijän mukaan 600 porrasta. Me nousimme portaita siten, että näimme putouksen kunnolla. Pidemmälle emme menneet, sillä emme halunneet, että toiset joutuvat istumaan ja odottamaan meitä. Sitä paitsi olemme nähneet viimeisen vuoden aikana kaksi vesiputousta ylhäältä päin, joten ajattelimme, että selviämme nyt hyvin ilman. Maisemat olisivat varmaan olleet kivat, mutta tulihan niitä jo siitä portailta nähtyä. Juuri kun käännyimme takaisin, alkoi sataa vettä. Mutta aikamoinen kuhina portailla kävi eli sade ei saanut ihmisiä kääntymään takaisin. Haikkireitti olisi muuten jatkunut myös toiselle putoukselle, Nevada Fallille.

Vernal Fall ja ruma puunrunko, jonka välttämättä halusin kuvaan mukaan.

Rattaiden kanssa oli muuten hiukan hankalampi mennä alaspäin kuin ylöspäin, sillä jos ote olisi lipsunut, rattaat olisivat lähteneet vyörymään alamäkeä, elleivät edessäkulkijat olisi saaneet niitä kiinni. Minä ja mies pysyttelimme erossa rattaiden työntämisestä juuri siitä syystä, että virheliike olisi voinut olla kohtalokas ja sen jälkeen elämä aika kurjaa puolin ja toisin...

Menossa alas.

Vesiputouksia Yosemitesta löytyi enemmänkin. Niissä kaikissa tosiaan kohisi vesi ihan kunnolla, sillä lumet ovat juuri sulaneet tai sulamassa. Kesän aikana osa putouksista kuivuu ainakin osittain.

Lower ja Upper Yosemite Fallsit kaukaa.

Me kävimme katsomassa Lower Yosemite Fallin. Upper Yosemite Fallin näimme vain kaukaa, sillä sinne olisi ollut pidempi kävelymatka. Alemmalle putoukselle kävelymatka oli 1,6 kilometriä yhteensä edestakaisin, jälleen asfaltoitua tietä pitkin. Toinen kunnon day hike siis.

Lower Yosemite -vesiputoukselle vievä reitti.

Täytyy kyllä sanoa, että on hienoa, kun amerikkalaisissa luontopuistossa on tehty tällaisia melkein kaikille saavutettavissa olevia reittejä, jonne pääsee pyörätuolilla ja huonokuntoisena. Niin ja niiden rattaiden kanssa.

Putous lähempää. Näimme, miten jotkut hullut seikkailivat putouksen lähellä märillä kivillä. He eivät ilmeisesti olleet nähneet varoituskylttejä. Toivottavasti heille ei tullut yllätyksenä se, että märkä kallio on liukas.

Yosemite on valtava kansallispuisto, eikä sieltä mitenkään ehdi nähdä edes murto-osaa parin päivän aikana. Me saimme kuitenkin hyvin tsekattua ne suosituimmat kohteet yhden kokonaisen päivän ja kahden melkein puolittaisen päivän aikana. Mutta me emme tietenkään käyneet missään pidemmillä haikeilla lapsen takia.

Vesi Yosemitessa oli älyttömän kirkasta.

Näyttää ihan Suomen metsältä.

Meillä oli lauantaina vielä vähän aikaa tutkailla paikkoja ennen kotimatkaa. Koska Glacier Pointille vievä tie oli avattu torstaina illalla, me päätimme ajaa sinne lauantaina. Glacier Pointille ajaa Yosemite Valleysta noin tunnin ajan. Tie on kiemurtelevaa, ja nopeasti kävi kyllä selväksi, miksi tie oli suljettu silloin, kun oli mahdollisuus lumisateeseen. Ei olisi kiva liukastella kesärenkaiden kanssa tiellä, jossa pienikin luisto suistaa auton alas vuoren rinnettä. Ja sitä lunta oli tullutkin, sillä näimme sitä tien varrella. Näimme myös auraustraktorit lumiketjujen kanssa parkissa.

Glacier Point -näköalapaikka sijaitsee 2199 metrin korkeudessa. Koska koko Yosemite sijaitsee vuoristossa, korkeuserot eivät aiheuttaneet fyysistä pahaa oloa. Tosin lievää pahaa oloa syntyi kyllä kiemurtelevalla vuoristotiellä sekä minulle että kälylle. Näin jälkikäteen ajateltuna osa pahoinvoinnista saattoi selittyä korkeuseroilla.

Korkeuserot näkyivät myös säässä. Ensin Glacier Pointille johtavalla tiellä oli tällaista:

Kaunis toukokuinen päivä vuoristossa.

Ja sitten yhtäkkiä tällaista:

Jahas, sitä lunta oli ihan oikeastikin satanut. Juuri niin paljon, että sen näkee. :D

Yosemite on kuulemma aina viikonloppuisin erityisen suosittu paikka, ja kyllä sen huomasi, että lauantaina oli enemmän ruuhkaa kuin torstaina tai perjantaina. Glacier Pointille johtavalla tiellä ei ollut mitään kovaa autojonoa silloin, kun me siinä ajoimme, mutta parkkipaikalla sitten olikin jo menoa ja meininkiä, ja parkkiruutua piti hetken odottaa. Me tulimme juuri hyvään aikaan, sillä sitten, kun lähdimme pois, autojono parkkikselle oli jo usean kymmenen auton pituinen.

Ennen Glacier Pointia pysähdyimme Washburn Point -nimiselle näköalapaikalle. Maisemat olivat samat kuin Glacierista, mutta ehkä vähän alempaa.

Maisemat Washburn Pointista. Tuo keskellä oleva kallio on Half Dome, Yosemiten ehkä tunnetuin maamerkki. Oikeassa reunassa näkyvät alempana Vernal Fall ja ylempänä Nevada Fall. Huomatkaa myös lumi vuorten huipuilla.

Glacier Pointilta näkymät olivat siis melkein samanlaiset:

Oli kyllä niin jylhää, ettei sitä oikein käsittänytkään.

Minut valtasi näköalapaikalla lievä pelko ja ehkä jopa paniikki, kun tuijotin Half Domea, Yosemiten ehkä kuuluisinta maamerkkiä. Minulla ja miehellä on nimittäin jo seuraava reissu Yosemiteen buukattuna ja siihen reissuun liittyy olennaisesti Half Dome. Me lähdemme päivähaikille, johon sisältyy kiipeäminen Half Domen huipulle! Luin Jennin Globe Called Home -blogista tästä haikista maaliskuussa. Pidin sitä alussa aivan hullujen hommana, mutta sitten sain jonkin äkillisen mielenhäiriön ja päätin osallistua haikkilupa-arvontaan. Tuolle haikille tarvitsee luvan, jotka arvotaan vuosittain keväällä. En tosissani ajatellut, että voittaisimme mitään, mutta sieltähän se lupa irtosi. Pakotin miehenikin osallistumaan ja hänkin voitti luvan (me molemmat voitimme siis kahden henkilön luvat eli toinen voitto oli turha). 

Haikkia Half Domen huipulle kutsutaan yhdeksi Amerikan vaarallisimmaksi haikiksi, sillä huipulle kiivetään vaijereiden varassa (eikä juuri kukaan kait käytä mitään turvaköysiä). Superlatiivit ovat aina kivoja, mutta sen jälkeen, kun olin pudonnut siihen mielenhäiriööni, aloin listata tämän superlatiivihaikin sarjaan "jenkkien hapatuksia". Ajattelin, ettei se voi olla niin vaarallista ja vaikeaa, kun sinne kerta ihmisiä päästetään, oli vastuuvapautuslauseke allekirjoitettu tai ei. 

Maisemia Glacier Pointista.

Voin sanoa, että kun näin Half Domen näköalapaikalta, mieleni muuttui aika nopeasti ja aloin vähän panikoitua siitä, mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä. "Eihän tonne voi päästä, me niin kuollaan", sanoin miehelleni. (Half Domen huipulle kiipeäminen on vaatinut ihmishenkiä.) "Mitäs mä sanoin", totesi mies, jonka ensimmäinen kommentti keväällä sen jälkeen, kun hän kuuli meidän voittaneen haikkiluvan, oli: "Onks meidän pakko mennä? Mä en halua."

Yöpymispaikka Yosemitesta on kuitenkin jo varattu, joten ei tässä enää voi ruveta perumaan. Sitä paitsi nousu Half Domelle on todennäköisesti pitkin sitä puolta, jota emme nähneet näköalapaikalta. Ei tuota pystysuoraa seinää sentään kiivetä. Ja onneksi kaverimme ovat menossa samaiselle haikille ennen meitä, joten kuulemme heiltä sitten kertomukset. Meidän reissu on vasta kesän lopussa. 

Oho, ajauduin vähän sivupoluille. Mutta en tosiaan pystynyt ajattelemaan Half Domen nähtyäni enää mitään muuta ja tuleva koitos oli mielessäni myös yöunissa.

En muista nähneeni missään täällä päin "ei aseita"-kylttiä (koska aselait Kaliforniassa ovat tiukat ja kieltävät aseiden kanniskelun), mutta Yosemitessa bongasin tämän.

Glacier Pointilta lähdimme suunnistamaan kotia kohti menemällä Yosemiten eteläportille. Portin vieressä sijaitsee Mariposa Grove of Giant Sequioas eli sequoia-jättipuita sisältävä puisto. Kävimme nopeasti tsekkaamassa parit isot puut, sillä vieraamme eivät ole sellaisia ennen tietenkään nähneet. Itse asiassa emme mekään miehen kanssa ole tainneet nähdä sequioa-puita ennen, sillä täällä meillä päin kasvaa vain niitä punapuita. Näimme nyt vain ihan muutaman puun puiston alusta, sillä meillä ei ollut aikaa jäädä kävelemään sen enempää.

Siihen on puu joskus kellahtanut.

Käly kysyi, vieläkö tituleeraan itseäni puunhalaajaksi. Blogiani alusta asti lukeneet ehkä muistavat, miten aloitin harrastamaan puunhalausta, jotta sain havainnollistettua puiden koon valokuvaan. Alkuinnostuksen jälkeen ei ole paljoa haikkailtu isojen puiden metsissä, joten halailu on tosiaan jäänyt vähän vähemmälle. Mutta heti kun tilaisuus tulee, niin...

Kyllä kelpasi halailla. Puunhalaaja ei kyllä oikein hyväksynyt sitä, että suurin osa puista oli aidattu (varmaan juuri minunlaisteni turistien takia).

Yritin opettaa puunhalailua myös veljenpojalle.

Oli muuten jännä tutkailla Yosemitessa sitä, miten ihmiset olivat pukeutuneet. Porukkaa näkyi paljon kesävaatteissa ja läpsyissä, vaikka lämpöä oli torstaina ja perjantaina oikeastaan koko ajan alle 10 astetta ja pahimmillaan vain jotain 4 astetta. Minä vedin päälle hupparia, takkia, pipoa, kaulahuivia ja hanskoja ja silti palelsi. Ja sitten vieressä joku seisoi sortseissa ja lyhythihaisessa. Sitä on taas turistit lähteneet Kaliforniaan ilman hajuakaan siitä, ettei täällä ole aina lämmin... Lunta sataa, mutta flipflopeista ei luovuta, kun Kaliforniassa kerta ollaan. Täytyy myöntää, että suomalaiselle tuli vähän tyhmä olo, kun oli niin asiaankuuluvat vaatteet. Eivätkö ihmiset oikeastikaan ole osanneet varautua vai eikö heitä vain yksinkertaisesti palele?! Minä olen kyllä täysin menettänyt kykyni sietää kylmää, sillä kurkkuni tuli jälleen kipeäksi ekan iltapäivän jälkeen kaulahuivista huolimatta ihan niin kuin Chicagossa ja Montréalissakin.

Kotimatkalla keskellä ei-mitään. Aika kauas piti ajaa ennen kuin kännykkäkenttä ja netti ilmaantuivat. Noin 30 sekunnin päästä siitä, kun nämä ilmaantuivat, meillä kaikilla neljällä aikuisella oli kännykät kädessä ja sähköpostit ja naamakirjat auki, myös ajajalla. Nykyaika on vähän surullista. Tässä kohtaa autossa kuultiin kovia riemunkiljahduksia, sillä minä löysin sähköpostistani Les Millsin viestin siitä, että minut on sertifioitu.

Paluumatka meni vähän eri tietä ja eri maisemia pitkin kuin menomatka. Noin tunnin päästä kotoa menimme syömään raflaan, jonka valitsimme täysin nimen perusteella: Billie Hill's Hill Billie BAR-B-Q.

Ulkoa ainakin lievästi epäilyttävän näköinen, mutta todella symppis paikka.

Oli niin southern meininki että. Ihan loistavaa. Alkuun sai maistella monta raflan omaa bbq-kastiketta. Ne olivat liian hyviä (mm. Jack Danielsiin tehty, nam!), mutta täytyy kyllä sanoa, että olen syönyt parempiakin ribsejä kuin tuossa ravintolassa tarjoiltiin. Mutta jälkkäriksi sai uppopaistettua kirsikkapiirakkaa. Ai että. Olen varma, että asun väärässä osavaltiossa, kun täällä ei uppopaistettuja herkkuja niin usein näy. Tosin ehkä pitäisi etsiä enemmän. Vaikka varmaan parempi olla löytämättä.

Sisustuselementtejä.

Hillbillyjen 10 käskyä.

Minä en tiedä, mikä siinä on, kun tällainen eteläosavaltiomeininki uppoaa minuun. Se tuntuu jotenkin enemmän aidon amerikkalaiselta kuin mikään muu täällä. En myöskään tiedä, miksi täällä asuessa voin tyytyväisenä vedellä possunlihaa, vaikka Suomessa en koskaan koskenutkaan sellaiseen. Minulla ei ollut silloin hajuakaan mistään kunnon ribseistä ja pulled porkista...