Pidä kädet näkyvillä äläkä vain myönnä mitään

Minulle on ehtinyt tapahtua täällä asuessa kaikenlaista. Olen esimerkiksi ensimmäistä kertaa elämässäni joutunut poliisin pysäyttämäksi autoillessani. Tämä tapahtui heti muuttomme jälkeen, ajoimme silloin vielä vuokra-autolla. Olin välittömästi tapahtuman jälkeen varma, etten koskaan kerro siitä kenellekään, paitsi että kotona tekstasin heti sekä äidilleni että miehen kollegan vaimolle ja kerroin. Jo parin päivän jälkeen tapahtuma alkoi kuitenkin tuntua hauskalta ja päätin kirjoittaa siitä blogiin, mutta se on vähän jäänyt. Näin 10 kuukautta tapahtuman jälkeen on hyvä väli kertoa siitä.

Koska olimme vasta muuttaneet, olimme lähteneet illalla jälleen Ikeaan shoppailemaan huonekaluja ja tavaroita. Minä halusin ajaa kotiin. Tuo kerta taisi olla toinen kertani auton ratissa sen melkein 9 vuoden ajotauon jälkeen. Voitte siis kuvitella, ettei poliisin pysäyttämäksi joutuminen ollut mitenkään erityisen mukavaa jo tämänkään takia.

Olin ehtinyt ajaa pois Ikean parkkihallista ja kahdesta mutkasta pitkän autojonon perässä, kun risteyksestä poliisiauto (tai siis Highway Patrol, mutta kutsun heitä yksinkertaisesti vain poliiseiksi) pisti vilkkuvat valot päälle ja lähti perääni. Tilanteessa ei ollut kahta kysymystäkään siitä, etteikö partio olisi lähtenyt juuri minun perääni. Mitä mä tein, mitä mä tein, mitä mä muka tein?, hoin vieressä istuvalle miehelleni paniikissa. Olin vakuuttunut, etten ollut mielestäni tehnyt mitään väärin (vaikken tarkkoja Kalifornian ajosääntöjä silloin vielä tuntenutkaan), mutta samalla olin huonon ajoitsetuntoni kanssa ihan varma, että olin varmaan tehnyt miljoona asiaa ihan väärällä tavalla. Mies tajusi kuitenkin nopeasti, mikä oli vikana: autossa ei ollut valot päällä! Täällähän ei tarvitse pitää autossa valoja päivällä, jos on kirkasta, ja valot täytyykin monissa autoissa kytkeä itse päälle. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, että valot pitäisi itse napsauttaa päälle. En ollut myöskään huomannut, ettei valoja ole, vaikka oli pimeää, koska olin ajanut parkkihallista alkaen toisen auton perässä kiinni. Kaiken lisäksi vuokra-auton kojelauta oli hämmentävästi valaistu, vaikka auton ulkovalot olivat kiinni.

Me emme tienneet, miten kuuluu käyttäytyä, kun poliisi vaatii pysähtymään. Olin sijoittunut autollani ensimmäiseksi vasemmalle kääntyvien kaistalle, joka vei motarille. En voinut jäädä siihen tukkimaan kaistaa, mutten myöskään omasta mielestäni voinut ajaa oikeaan reunaan, koska olisin joutunut ajamaan läpi risteysalueen ja koska muut kaistat olivat täynnä. En nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ajaa sisään motarille. Yritin pysähtyä motarin sivureunaan heti, kun olin päässyt turvallisen kauas sisäänkäynnin kaistasta. No, motarille ei tietenkään saa pysähtyä, paitsi hätätilanteessa. Takanani tulevasta poliisiautosta kuulutettiin, että minun pitää jatkaa matkaa. Sieltä annettiin joitain ohjeita, joista kumpikaan meistä ei saanut selvää. Jatkoin ajamista, hermostuin entistä enemmän ja taisin yrittää uudelleen pysähtyä motarin reunaan, koska ajattelin, etten voi vain ajella eteenpäin. Sitten tajusin, että poliisit ohjeistivat minua ajamaan seuraavasta exitistä pois.

Kun olin päässyt pois motarilta, yritin taas pysäyttää jonnekin kadun reunaan, jälleen turvallisen kauas risteysalueista. Mutta ei vieläkään kelvannut. En tiedä, miksi, mutta muistelen, että siinä saattoi olla jonkin liikkeen pihatie tai jotain muuta vastaavaa lähellä. En saanut patroolin autosta kuuluvista ohjeistuksista mitään tolkkua, ja olin jo aika paniikissa siitä, minne minun pitää mennä ja mitä tehdä. Lopulta kuitenkin sain pysäytettyä auton jonnekin pimeän pienen tien reunaan. Harhaluuloiset (vai realistiset?) amerikkalaiset - etenkin naiset - varmasti tuomitsisivat pysähdyspaikkani erittäin riskialttiina, koska ei niistä poliiseista kuulemma koskaan tiedä...

En muista, koska olisin ollut niin paniikissa kuin silloin, kun odotin, että poliisi tulee autoni viereen. Minua itketti, mutta onnistuin kontrolloimaan itseäni sen verran, ettei itku alkanut. Käteni tärisivät. En tiennyt, mitä tulee tapahtumaan.

Jälkikäteen kuulin ihmisiltä, että ohjeistus poliisin pysäyttäneille kuuluu näin: pidä kätesi näkyvillä, vaikka ratin päällä, äläkä missään nimessä myönnä mitään. (Myös autovakuutuksemme ohjeissa korostetaan, ettei ikinä saa myöntää syyllisyyttään tai virheitään, joskin vakuutuksen ohjeistus koskee varmaan kolaritilanteita.) Minulla ei tällaisista ohjeistuksista ollut aavistustakaan. Käteni olivat kaikkialla muualla kuin selkeästi näkyvillä, nimittäin sylissäni repimässä paidan helmaa, ja olisin ollut valmis myöntämään varmaan lähes mitä tahansa kaikessa siinä paineessa.

Minulta ei kuitenkaan kysytty, tiedänkö, miksi minut pysäytettiin. Poliisi oli äärimmäisen ystävällinen ja rento. Hän tiedusteli mukavalla äänensävyllä, tiedämmekö, että pimeällä autossa pitäisi olla valot päällä. Kerroimme tietävämme ja vetosimme vuokra-autoon. Poliisi myös ohjeisti minua, miten kuuluu toimia, jos poliisi haluaa pysäyttää. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, minkälaiset ohjeistukset hän antoi. Annoin poliisille kaikki tarvittavat liput ja laput, eikä häntä tuntunut ollenkaan hämmentävän suomalainen ajokortti, mutta kyllä hän kysyi, miten kauan olemme asuneet Kaliforniassa. Hän katosi lopulta poliisiautoon lappujen kanssa ja pysyi poissa jonkin aikaa. Kun hän palasi, hän meni toiselle puolelle autoa ja palautti ajokorttini sekä paperit miehelleni ja toivotti hyvää illanjatkoa. Ja se oli siinä. Ei edes sakkoja!

En muuten ole ihan ainoa, joka täällä päin ajalee ilman valoja pimeällä. Liikenteessä näkyy aina silloin tällöin autoja, joissa valoja ei ole, vaikka aurinko olisi laskenut iät ajat sitten. Ja kun täällä on pimeää, on todellakin pimeää, kun kunnon katuvaloja ei ole. Saa siis olla tarkkana, ettei pimeydestä livu näkymätön auto eteen.

Joku on löytänyt blogiini, kun on googlettanut "miten Kaliforniassa valvotaan ylinopeuksia". Selkeää vastausta hän ei varmaan ole blogistani löytänyt, vaikka olenkin monesti kirjoittanut siitä, miten ihmiset ajavat ylinopeutta, eikä kukaan tunnu tekevän asialle mitään. Taisin myös joskus pohtia, mitä tapahtuisi, jos poliisi pysäyttäisi ylinopeudesta. No nyt tiedän, mitä tapahtuu! Olemme mieheni kanssa nimittäin niin kriminaalin alkuja, että olemme joutuneet Highway Patrolin pysättämäksi toisenkin kerran ja nimenomaan ylinopeuden takia. Silloin mies ajoi, luojan kiitos.

Pysäyttäminen tapahtui marraskuussa, kun olimme tulossa Chicago-reissulta kotiin San Franciscon lentokentältä. Kello oli yli puolenyön. Porukka ajoi tapansa mukaan ylinopeutta motarilla. Mieskin ajoi siinä sitten samalla tavalla. Vauhti alkoi kuitenkin kiihtyä, ja mies ohitti muutaman viereisillä kaistoilla enemmän rajoitusten mukaan ajavan auton. Sitten hän vaihtoi kaistaa ohittaakseen edellä ajavan. Tässä vaiheessa nopeusmittari näytti jo 90 mph eli reilut 140 km/h. Ja tässä vaiheessa takana välkähtivät poliisiauton valot. Mies oli huomannut jo aiemmin, että joku auto vähän kuin seuraa perässä, muttei ollut hoksannut auton olevan Highway Patrolin auto. Poliisi oli varmaan seurannut menoamme hetken ja päätti pysäyttää, kun vauhti kiihtyi kaistanvaihdon ja ohituksen yhteydessä.

Mies teki saman virheen kuin minä eli yritti pysähtyä heti motarin reunaan. Poliisiautosta raikui jälleen kehotus ajaa seuraavasta exitistä ulos. Mies löysi lähes heti huoltoaseman pihan, jonne pääsimme kätevästi pysähtymään. Olimme ihan varmoja, että nyt olemme ongelmissa, koska ajamamme ylinopeus oli suuri - nopeusrajoitus motareilla on täällä 65 mph.

Poliisi tuli pelkääjänpaikan ikkunan luokse. Hänkään ei kysynyt, tiedämmekö, miksi meidät pysäytettiin, vaan ilmoitti syyn heti. Sitten hän kyseli, mistä olemme tulossa ja minne menossa ja miksi ajoimme niin lujaa. Mies vastasi haluavansa nopeasti kotiin. Emme muista, mitä poliisi kommentoi tähän, ei vissiin oikein mitään. Ojensin hänelle vakuutuspaperit sekä miehen suomalaisen ajokortin ja väliaikaisen Kalifornian ajokorttiluvan (mies ei vieläkään ole saanut oikeaa ajokorttia postissa, vaikka suoritti kokeet elokuussa!). Poliisi vaikutti todella tyytyväiseltä huomatessaan väliaikaisen ajokorttilupapaperin. Hän oli jo ehtinyt kysyä, kuinka kauan olemme asuneet Kaliforniassa, mutta pyysi anteeksi huomatessaan lupapaperin ja sanoi, ettei huomannut sitä heti paperipinosta. Ilmeisesti täällä siis todellakin osaa ajaa vasta sitten, kun on käynyt Department of Motor Vehiclesin ajokokeen ja saanut amerikkalaisen ajokortin...

Se, että olimme tulossa lentokentältä, kiinnitti poliisin huomion ja hän tiedusteli, oliko mies juonut alkoholia koneessa. Mies vastasi, ettei ollut, koska ei hän ollutkaan. Sitten poliisi siirtyi ajajan puolelle autoa, otti esiin taskulampun ja sohi valolla vähän miehen kasvoihin päin. Minä luulin hänen katsovan, onko autossamme sisällä jotain, mutta mies kertoi poliisin valaisseen hänen silmiään. Täällähän ei mitään puhallutuksia harrasteta, vaan hommat hoidetaan näköjään taskulampun kanssa ja ajajan sanaan luottaen. Aakkosia ei tarvinnut alkaa luetella takaperin eikä nousta autosta kävelemään suoraa viivaa pitkin. ;) Ilmeisesti mies näytti sen verran selväpäiseltä, ettei moiselle showlle ollut tarvetta.

Jossain vaiheessa poliisi kävi autollaan kääntymässä, varmaan sillä tavalla vähän kuin muodon vuoksi. Lopuksi hän kysyi meiltä, tiedämmekö, mikä nopeusrajoitus täällä on motareilla. Minä olisin tiennyt vastauksen heti, mutten uskaltanut sanoa, koska en ollut varma, oliko kysymys osoitettu vain ajajalle. Miehellä kesti pelottavan kauan löytää vastaus mielensä perukoilta. Mies oli hiljaa niin kauan, että olin varma viimeistään nyt joutuvamme todellisiin vaikeuksiin, jos mies ei osaisi antaa oikeaa vastausta. Onneksi mies kuitenkin lopulta muisti oikean nopeusrajoituksen. Sitten poliisi yksinkertaisesti pyysi meitä jatkossa ajamaan nopeusrajoituksen mukaisesti ja toivotti hyvää loppumatkaa. Jälleen - ei sakkoja! Siis ei sakkoja siitä, että ihminen ajaa selkeästi todella kovaa ylinopeutta ja vielä myöntää tehneensä sen ihan tietoisesti. Ihme touhua täällä Kaliforniassa etten sanoisi. Suomessa olisi sakot rapsahtanut ja kovaa.

Tässä siis yksi tarina siitä, miten Kaliforniassa valvotaan ylinopeuksia. Olen tosiaan parisen kertaa kirjoittanut ylinopeuksista täällä, mutta minä en tietenkään suosittele ylinopeuden ajamista kenellekään enkä missään nimessä pidä ylinopeuden ajamista mitenkään hyvänä tai kehuskeltavana asiana enkä etenkään sellaisena asiana, josta kannattaisia kertoilla tarinoita. Mutta meidän elämässämme nyt on käynyt näin, turha totuuksia on kaunistella tai jättää kertomatta. Halusin kertoa tapahtuman täällä, koska tällaiseen osaan kalifornialaisesta elämästä moni ei ehkä koskaan törmää.