Vihdoin Tyynenmeren vesi korkattu (ilman märkäpukua)!

Lähes kaikki tapaamani täällä asuvat ulkosuomalaiset ovat sanoneet, että merivesi on täällä kylmää. Suurin osa muistakin tapaamistani ihmisistä, joiden kanssa aihetta on sivuttu, ovat sanoneet, että merivesi on kylmää. Merivesi on täällä kylmää. Tyynimeri on valtaisa ja kaikkea muuta kuin tyyni, joten ei sen vesi koskaan lämpene.

Ranta Santa Cruzissa. Suurin osa porukasta viettää aikaa vain siinä rannalla. Lähinnä lapset ja muutamat (uhkarohkeat?) aikuiset käyvät vähän kastautumassa vedessä.

Minä en ole kertaakaan käynyt täällä rannalla, ellei yhtä surffauskertaa lasketa. Siis niin kuin rantaelämässä. Olen toki seissyt erinäisillä rannoilla sillä tavalla ohimennen, mutten ole koskaan hengaillut rannoilla saati käynyt kastautumassa vedessä. Surffatessa oli päällä märkäpuku, koska se vesi on kylmää.

Rantakatu.

Tänään kävin vihdoin ja viimein rannalla, edelleen lyhyesti, mutta silti ihan uimassa. Tai ehkä enemmänkin vain kastautumassa. Uin noin kaksi kauhallusta. Mutta ilman märkäpukua ja ihan siinä Tyynenmeren jääkylmässä vedessä.

I did it! 

Kävimme kaverini kanssa Santa Cruzissa, symppiksessä surffikaupungissa, joka on vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä. En tiedä, olisinko uskaltautunut kokeilemaan vettä ilman kaveriani, joka ehdottomasti halusi. Hyvä, että kävin. Olihan vesi kylmää, mutta kyllä siellä nyt kävi, enkä kyllä enää sanoisi, ettei täkäläisessä merivedessä voisi edes käydä sen kylmyyden takia ilman märkäpukua. Olisin ehkä voinut olla pidempäänkin kuin sen parin kauhalluksen verran, ehkä veteen ja sen kylmyyteen olisi tottunut, mutta valitettavasti meidän piti kaverini kanssa käydä vuorotellen, joten kumpikaan ei ollut pitkään. Kaverini on sitä mieltä, että on hän uinut kylmemmässäkin vedessä ihan Suomessa.

Takana Natural Bridge State Beachin natural bridge eli kivisilta. Edessä kaverini. Kyseinen ranta on ihan eri kuin se, missä kävimme vedessä, koska looginen kuvien järjestys ei kuulu tänään repertuaariini. Santa Cruzissa tämä sentään on.

Mitään puhdasta Santa Cruzin vesi ei kyllä ole. Itse asiassa se on hyvin likaista. Kuulin, että muutama päivä sitten Santa Cruzin rannan läheisyydessä on tehty myös havaintoja valkohaista, mutta me emme nähneet, mikä on totta kai hyvin positiivista.

Rannikkoa Santa Cruzissa.

Joku oli tullut maalaamaan.

Meidän seuraava auto, jos tästä vielä kunnolla joskus amerikkalaistutaan?

Santa Cruz on kyllä kiva paikka. Olen aiemmin käynyt siellä vain pari kertaa. On ranta ja boardwalk sekä pieni huvipuisto. Ihmisiä oli tänään paljon, vaikka oli arkipäivä. Me kävimme huvipuistossa näköalakeinuissa ja yhdessä vuoristoradassa, jotka olivat kyllä lähes liikaa tällaisille kolmekymppisille vanhoille naisille.

Näköalakeinut ja niiden nukkematkustaja. Alkoi ihan vanhuksia heikottaa tässä(kin) kyydissä.

Ihan muutama muukin oli tullut rannalle parkissa olevien autojen määrästä päätellen.

Myös Darth Vader oli tullut lomalle Santa Cruziin bongailemaan sea lioneja. :D

Ehkä täytyy toistekin käydä tässä elämässä rannalla, kun kerta Kaliforniassa asutaan. Näihin kuviin ja tunnelmiin!

Äänestä ja baseballista

Vaikka osallistuin viime viikonloppuna koulutukseen (bodyattackin Advanced Instructor -koulutukseen, josta lupaan vielä kirjoittaa) ja puhuin reissun aikana kohtalaisen paljon, tilanne ääneni suhteen oli viikko sitten parempi kuin pitkään aikaan. Ääneni oli hiukan käheä, mutta kipu oli poissa. En muista, koska olisi viimeksi ollut päivä, jona äänihuuliani ei ole särkenyt.

Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, kun viikonlopun jälkeen maanantaina ohjasin kolme tuntia. Vaikka kuinka olin varovainen, rasitus jätti jälkensä. Sitten tiistaina saatoin innostua attack-tunnilla hiukan liikaa. En sillä tavalla kuin ennen innostuin, mutta liikaa kuitenkin. Kipu palasi, ja sitten keskiviikon kolmen tunnin ohjaaminen palautti myös sen pahan käheyden. Kävin toistaiseksi toiseksi viimeisellä puheterapiatapaamisella torstaina, ja terapeutti kommentoi heti, että kuulostan huomattavasti pahemmalta kuin edellisviikolla. Silloin hän oli kuvannut ääneni olleen jo aika clear. Takapakkia siis tuli.

Käyn puheterapiassa ison ja hyvämaineisen sairaalan outpatient-kuntoutusosastolla. Odotustilassa olevat lehdet ovat suurimmaksi osaksi espanjan kielisiä. 

Ääniongelma on selvästi kuin rupeutunut haava. Jos sitä alkaa repiä ennen kuin se on parantunut, se menee pahemmaksi. Puheterapeuttini sanoikin, että minun pitää vain malttaa odottaa kauan ja vasta sitten, kun ääni on pitkän aikaan ollut palautuneena normaaliin tilaan, voin miettiä pientä innostusta.

Onneksi kipu ei sentään ole ihan niin voimakasta enää kuin se oli aikaisemmin. Se jopa välillä katoaa. Olen silti äärimmäisen ärsyyntynyt ja olo tuntuu voimattomalta, vaikka vähentynyt kipu antaakin toivoa siitä, että olen suuntaamassa parempaan suuntaan. Kuulin myös mentoriltani, että hän on 16 vuotta sitten joutunut käymään läpi puheterapian ja nykyään hän selviää hyvin yli 30 ohjaustunnista viikossa. Ehkä minusta siis vielä ihan hyvä tulee. Tosin olen varma, että mentorini on vain syntynyt harvinaisen voimakkaiden äänihuulten kanssa, sillä hän nimittäin huutaa ja aina.

Mitä minun nyt sitten pitäisi tehdä, että ääni paranee? Minun pitäisi oppia puhumaan eri tavalla, siten, etteivät äänihuulet joudu rasitukseen koko ajan. Ei saisi puhua kurkusta, vaan enemmän vatsasta ja artikuloida suussa, mitä ikinä tämä tarkoittaakin. Olen yrittänyt puhua siten, ja mieheni totesi heti, että kuulostan ihan erilaiselta. Puhun normaalisti nopeasti ja matalalta, mutta kovaa, mihin verrattuna uusi tapa kuulostaa hyvin rauhalliselta, hitaalta ja siltä, kuin minulla oikeasti olisi todella paljon ongelmia muodostaa lauseita. Ehkä joskus opin paremmin. Tosin uutta tapaa on vaikea muistaa ja välillä huomaan pälättäväni aivan kuten ennen - ja silloin tosiaan kuulostankin hyvin käheältä. Lisäksi pitäisi edelleen antaa äänen levätä niin paljon kuin mahdollista aina välillä.

Kun on parempi olla hiljaa, on hyvä lähteä seuraamaan urheilutapahtumaa, vai mitä? Olimme taas mieheni kanssa saaneet kutsun baseball-peliin siltä uudelta kaveriltani, joka käy attackissani ja joka vei meidät meidän ensimmäiseen San Francisco Giants -peliin huhtikuussa. Eilen kävimme toisessa pelissä. Istuin lähes koko pelin ajan hiljaa ja yritin kovin ponnekkaasti seurata, mitä on meneillään.

Kaunis kesäilta kuvassa, todellisuudessa oli älyttömän kylmä ja vähän tuulistakin, mutta onneksi tuuli ei osunut siihen, missä me istuimme.

Vastakkain pelasivat Philadelphian Phillies ja Giants. Pysyin ehkä hiukan paremmin mukana pelissä kuin viimeksi, mutta silti baseballissa on edelleen asioita, joita en vain tajua. Miksi ne seisoskelevat niin paljon paikoillaan? Mitä se syöttäjä siis oikeasti yrittää ja mitä ne on ne kaikki asiat, joita sen syöttäjän ja lyöjän välillä tapahtuu? Ja miksi se peli kestää niin kauan? Nyt taas kolme tuntia, aivan kuin viimeksikin. Tosin nyt peli tuntui mielessäni etenevän nopeammin kuin viimeksi. Varmaan siksi, että olin paremmin kärryillä enkä niin väsynyt. Ja koska ei satanut vettä. Viimeksi oli kylmä ja satoi, mikä sai kaiken tuntumaan paljon pidemmältä. Nyt oli taas kylmä, mutta tällä kertaa tajusin ottaa kaverini kehoituksesta mukaan viltin, joka lämmitti ihanasti pois sen kylmän, joka jäi kahdesta takista (!), hanskoista ja kaulahuivista huolimatta viipymään koko kroppaani.  San Franciscon kesäilta ja -yö on oikeasti jäätävä!

Paikalla oli taas reilusti yli 40 000 ihmistä.

Ihmettelin, kun kaverini kysyi meidät mukaan toistamiseen, vaikka viimeksi olimme mieheni kanssa mielestäni aika huonoa seuraa. Nyt emme olleet sen parempia. Keskustelua pelistä tai edes pitkäaikaista small talkia meistä ei saa irti. Onneksi kaverini on harvinaisen rauhallinen ja hiljainen ja ilmoitti illan päätteksi (= joskus vähän ennen puoltayötä, kun olimme päässeet takaisin laaksoon SF:sta), että kutsuu meidät taas uudelleen, kun hänellä on ylimääräisiä lippuja. Hän ei suostunut taaskaan ottamaan vastaan maksua lipuista, mutta me maksoimme ruoat ja parkkipaikan, joille hintaa tuli kyllä niin paljon, että huh huh. Baseball-pelissä käyminen ei taida olla köyhien puuhaa. Kolme kälyistä pientä leipäpalaa ja kaksi limsaa maksoivat stadionilla yli 60 dollaria!

Stadionilla jaettiin eilen faneille tällaiset bobblehead-figuurit. Nimi tulee siitä, että tuo pää on iso ja liikkuu. Näiden jako on kuulemma aina iso juttu. Kun kävelimme stadionille, näimme ihmisiä, jotka kävelivät stadionilta pois näiden laatikoiden kanssa, siis ennen pelin alkua. Kaverini mukaan osa ihmisistä käy hakemassa vain tämän nuken, heillä ei ole edes tarkoitusta mennä seuraamaan peliä, vaikka heillä on lippu.

Mutta kyllä meistä vielä baseball-faneja tulee. Tai sitten ei. En oikeastaan edes ole mikään urheiluihminen, joten en ihan käsitä, miten päädyin jo toistamiseen baseball-matsiin.

Näkymät SF Giantsien kotikentältä At&T Parkista ovat kyllä hienot. 

Tänään sunnuntaina meille tulee muuten vieras: yksi kaverini päätti aika yhtäkkisesti matkustaa meille kylään kahdeksi viikoksi. Olemme asuneet täällä yli kaksi vuotta ja tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun joku kavereista tulee kylään. Hauskaa!

"Ei kyllä Suomessa koskaan..."

Mitä pidempään olemme asuneet mieheni kanssa Kaliforniassa, sitä harvemmin meillä enää kuulee lausetta alkaen "Ei kyllä Suomessa...".

Alussa meidän kotitaloudessa kuultiin tuota kovinkin usein. Ihan sama, mikä asia oli huonosti, aivan varmasti Suomessa sekin olisi paremmin. Ainakin ajatuksissa. Eikä todellisuudella tietenkään ole merkitystä, sillä Suomi elää tällä hetkellä vain meidän ajatuksissa. Siellä vaaleanpunaisen hattaran keskellä.

Toki säännöllisin väliajoin pitää edelleen kuitenkin kuuluttaa, miten kaikki olisi Suomessa niin paljon paremmin. Ehkä vain toisillemme, vähän kuin sillä tavalla jopa vitsillä. "No kyllä Suomessa vaan..." Joskus ehkä muiden suomalaisten kavereiden kanssa tehdään samanlaista vertailua. Ei kuitenkaan koskaan kenenkään muun kanssa. Joidenkin amerikkalaisten ihmeellisyyksien ja ongelmakohtien parjaaminen muiden suomalaisten kanssa on parasta huvia, mutta ketään muuta ei-suomalaista ei kiinnosta himpun vertaa se, miten muka Suomessa asiat olisivat paremmin tai edes eri tavalla.

Vaikka "Suomessa tämäkin olisi paremmin" -vertailu ei kuulukaan enää ihan meidän arkipäivään, jokin aika sitten meidän kotona kuultiin kuitenkin aika mielenkiintoinen lause, joka tuli todella syvältä ja suurella antaumuksella mieheni suusta:

"Kyllä kun Suomessa j*******a tehdään pistorasia, niin se on ja pysyy."

Meidän asunnossa, jossa pinnat tuntuvat kuluvan ja hajoavan pelkästä pienestä kosketuksesta, hajosi yksi sähköpistorasia. Sen lisäksi, että siitä ei tullut sähköä, se oikeasti irtosi puoliksi seinästä. Jos vertaa suomalaisiin pistorasioihin, me tunnumme asuvan jonkinlaisessa nukketalossa. Jokainen kerta, kun töpselin vetää irti lähes mistä tahansa asunnon pistorasioista, pitää olla tarkkana, ettei koko höskä revähdä irti.

Näin amerikkalaisessa asunnossa. Muutama viikko tämän jälkeen pistorasia vain heilui seinässä. 

Joskus on vain terveellistä verrata kotimaahansa. Oli asia miten outo tahansa. Vaatisihan se nyt taitoa rikkoa pistorasia Suomessa.

Toisaalta vaatisihan se ehkä jopa sähkömiehen taitoa korjata pistorasia Suomessa. Täällä vain yksi asuntokompleksimme meksikolaisista työmiehistä tuli ja korjasi homman hetkessä. Joskus ulkomailla voi siis olla vähän yksinkertaisempaakin kuin siellä kotimaassa. ;)

Tarinoita jumppatunnilta, osa 3

Lauantaina kävin bodyattackin Advanced Instructor Training Module 1 -koulutuksen ja tänään sunnuntaina heräsin rasittuneen kropan ja kuhisevan mielen kera. Aion kirjoittaa koulutuksestani, mutta ennen sitä palataan tähän Tarinoita jumppatunneilta -sarjaan. Edellisessä kakkososassa kerroin osallistujista, jotka kopioivat kaiken, mitä jumppaohjaaja tekee. Tällä kertaa vuorossa on päinvastainen tilanne: osallistujat, jotka tekevät kaikkea muuta kuin sitä, mitä ohjaaja tekee.

Ymmärrän, etteivät kaikki liikkeet sovi jokaiselle, eikä niiden tarvitsekaan sopia. Jokainen osallistuja saa tulla tunnille tekemään oman terveytensä, tasonsa ja fiiliksensä mukaan. Jos on jokin liike, joka ei jostain syystä sovi, niin voi tehdä jotain muuta liikettä, kunhan tekee sen turvallisesti eikä häiritse muita. Jos joku ei halua tehdä askelkyykkyjä, niin sama se minulle on, jos hän päättää tehdä tavallisia kyykkyjä tai treenata pakaroita jollain muulla tavalla. Jos joku ei pysty tekemään punnerruksia polvillaan tai konttausasennossa, niin voi tehdä punnerruksia seinää vasten. Jotkut näistä omien liikkeiden tekijöistä tulevat kertomaan syyn, miksi tekevät jotain muuta, ja ehkä jopa kysymään neuvoa, mitä heidän kannattaisi tehdä. Paras tilanne! Mutta voi että kun ette uskokaan, mitä kaikkea outoa täällä näkee! Seuraavaksi vähän esimerkkejä, kaikki omilta tunneiltani, vaikka olen nähnyt tätä porukkaa jo silloin, kun itse olin vain osallistujana.

- Lähdetään vaarattomimmasta päästä. Bodyattack-tunneillani käy muutama osallistuja, joka ei koskaan mene alas lattialle esimerkiksi punnertamaan tai lankkuun. Aina, kun tulee hetki mennä alas, nämä osallistujat päättävät pysyä seisaallaan, mikä on ihan ok - eiväthän kaikki voi mennä alas lattialle ollenkaan. Toinen näistä osallistujista hölkkää tai marssii paikallaan, mikä ei ole erinäisistä vaihtoehdoista huonoin. Minua kuitenkin hiukan huvittaa se, että toinen näistä osallistujista päättää aina tanssia paikallaan. BA-kouluttajani Amanda Scalesin huuto "BODYATTACK is no dance class!" kaikuu korvissani, mutta tanssiminen on aika vaaratonta eikä häiritse ketään, joten ei minua haittaa. Itse asiassa tunnin loppupuolella core-biisissä ja venyttelyissä aina katson tätä osallistujaa, hymyilen ja olen iloinen, että hän tulee paikalle kerta toisensa jälkeen jakamaan liikunnan ilon.

- Olen muutaman kerran sijaistanut yhtä attack-tuntia, jossa käy nainen, joka usein tekee vähän sellaisia balettimaisia tanssiliikkeitä. Esim. 6-biisin eli juoksubiisin aikana hän ei juokse ympäri huonetta, vaan tekee näitä tanssiliikkeitään. Hän on tunnettu näillä tunneilla ja ohjaajien keskuudessa, luonnollisesti.

- Minulla on yksi säännöllinen attack-osallistuja, joka ei koskaan edes yritä tehdä yhtäkään tunnilla olevaa liikettä, vaan hän vain jammailee musiikin tahdissa läpi tunnin. Voisi sanoa kyseessä olevan kuntosalin "paikallinen kylähullu". Mikään yksittäistapaus hän ei kuitenkaan ole, sillä kuulin juuri, että toisella saliketjulla ohjaavilla käy tunneillaan pari samanlaista jammailijaa. Mutta hei, onhan attackin musiikki ihan parasta, kyllä siitä kelpaa tulla nauttimaan, vaikka attackin liikkeet eivät kiinnostaisikaan, hah!

Voisitteko kuvitella, että Suomessa joku päättää vain randomisti tanssia tunnilla, joka ei ole tanssitunti? Niinpä niin, ei todellakaan. Toki voidaan olla montaa mieltä siitä, kumpi on parempi: jakaa se liikunnan ilo omalla tavallaan vai olla yrmeä ja pelätä yli kaiken nolaavansa itsensä, jos tekeekin jotain muuta.

- Yhdellä bodypump-tunnillani käy nainen, joka tekee aina hauis-biisin kahdella käsipainolla. Tämä sopii paremmin kuin hyvin; sanonkin joskus, että hauikset voi tehdä myös punttien kanssa. Mutta jokainen kerta hauis-biisin aikana tämä nainen nostaa toisen jalkansa ylös ja tasapainottelee yhden jalan varassa. Joka ikinen kerta. Välillä hän vaihtaa jalkaa. Hänen käsipainonsa ovat pienimmät, joita salilta löytyy, eivät edes kiloa, ja hän seisoo tukevasti lattialla, joten toistaiseksi olen antanut hänen jatkaa. Tutkailen tilannetta aina ja hän toimii aika turvallisesti ottaen huomioon tukevan seisontatavan, olkoonkin yhdellä jalalla, ja kevyet painot. En kyllä tiedä, mitä hän ajattelee saavuttavansa tälläisella toiminnalla, mutta ei kai se minulle lopulta kuulu.

- Ehkä joku ihmettelee, miksi kirjoitan tämän ylläolevan osallistujan seisovan lattialla. Koska se ei tosiaan ole mikään itsestäänselvyys. Yhdellä pumppitunnillani eräs kohtalaisen uusi osallistuja takarivissä nousi kerran seisomaan steppilautansa päälle olkapääbiisissä ja teki siinä sitten ihan tosissaan olkapääliikkeitä tangon kanssa. Huusin häntä laskeutumaan alas ja hän totteli. Kävin tunnin jälkeen kysymässä häneltä, miksi ihmeessä hän nousi seisomaan laudan päälle. Hän sanoi haluavansa nähdä minut paremmin. Kehotin häntä jatkossa tulemaan lähemmäs, eturivissä on hyvin tilaa. Seuraavalla kerralla hän olikin sitten eturivissä aivan edessäni tuijottamassa hyvinkin tarkkaavaisesti, ja hän pysyi eturivissä monella tunnilla, kunnes sitten jossain vaiheessa kait oli nähnyt tarpeeksi ja siirtyi takaisin taaemmas. Kertaakaan hän ei ole enää noussut laudan päälle seisomaan. Tämä ohjaaja on erittäin tyytyväinen.

En tiedä tämän kuvan alkuperäistä lähdettä, mutta olen nähnyt tämän muutaman kerran Facessa ja aina se jaksaa naurattaa. Koska oikeasti tämä ei ole mitenkään ihan hirveän kaukana siitä todellisuudesta, jota joskus kohtaan. :D 

- Sitten on eräs toinen osallistuja, joka yhdistää kaksi ylläolevaa yhdeksi isoksi kaaokseksi: hän nousee hauis-biisin aikana laudalleen seisomaan, nostaa toisen jalkansa ylös ja alkaa tasapainotella samalla, kun nostelee tankoa. "Please do not stand on your bench, it's not safe. Please do not stand on your bench. DO NOT STAND ON THE BENCH!" yritin monta kertaa ja lopulta hän laskeutui nyrpeänä alas. Sitten hän ilmaantui toiselle tunnilleni, toiselle saman ketjun salille ja eiköhän taas noussut seisomaan lautansa päälle. Menin juttelemaan hänelle tunnin jälkeen. "You can't tell me what to do!" hän vastasi, mihin ilmoitin kohteliaasti, että valitettavasti olen vastuussa tuntini turvallisuudesta eikä hän toimi turvallisesti, joten todellakin voin sanoa. En ole nähnyt häntä aikoihin. Ehkä hän on etsinyt itselleen ohjaajan, joka sallii tällaisen käytöksen.

- Olen nähnyt pumpissa myös muutaman sellaisen osallistujan, joka ilmeisesti toivoo saavansa niin sanotusti kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja yrittää treenata samaan aikaan rinta- ja vatsalihaksia. He yhdistävät rinta-biisiin vatsalihasliikkeen, jossa jalat heitetään suorina alas ja nostetaan ylös: joka kerta, kun tanko menee alas kohti rintaa, jalat menevät alas. Sanomattakin selvää, että tämä on hyvin vaarallista selälle ja aivan tajuttoman älytöntä käytöstä ja täysin pumppitunnille kuulumatonta. Luonnollisesti puutun tähän joka kerta, mutta en tajua, mistä nämä ihmiset keksivät, että hei näinkin voisi tehdä?!

Juttelin näistä ilmiöistä kerran erään toisen ohjaajan kanssa, joka oli sitä mieltä, etteivät osallistujat keksi näitä juttuja itse. Hän epäili, että jossain on aina joku ammattitaidoton ohjaaja, joka on ehkä aloittanut tällaisen hulluuden.

Tässä oli muutama mielen päällä oleva esimerkki. En enää edes muista kaikkea outoa, mitä täällä aina välillä kohtaa. Ja aivan oma lukunsa ovat sitten ne ihmiset, jotka tulevat tietylle tunnille, mutta tekevät oikeasti jotain omaa treeniä koko ajan. Tämä ei ole mikään erityisen harvinainen ongelma täällä päin, mutta itse en ole vielä törmännyt näihin omilla tunneillani. Juuri yksi tuttu ohjaaja kuitenkin kertoi, miten kesken hänen hiljaisen jooga-tuntinsa (!) aikana kaksi tyyppiä oli tullut saliin, mennyt salin reunalle olevien spinning-pyörien luo ja alkanut siinä tyytyväisenä tehdä omaa treeniä pyörien kanssa. Ohjaaja oli pyytänyt heitä lähtemään, minkä jälkeen he olivat lampsineet salin tiskille ja valittaneet, miten tyly ohjaaja on ohjaamassa tuntia. Että näin.

Ovatko muut ryhmäliikunnassa käyvät ulkosuomalaiset törmänneet tällaisiin ongelmiin? Minä olen käynyt jumppatunneilla yli 10 vuotta, enkä ikinä ole törmännyt Suomessa mihinkään vastaavaan. Siellä ihmiset eivät vain käyttäydy näin.

Taas uusi lääkärikäynti ja lasku tutkimuksesta

Edelliseen postaukseen pikaisesti liittyen... Kävin tänään täyttämässä työnantajani kanssa Googlen tiloissa papereita uuden työlupani takia ja kävin siinä sitten sen jälkeen tutustumassa uuteen Googlen tarjoamaan lounaspaikkaan. Sieltä löytyi nyt sitten sitä jenkkimättöäkin kaikkeen makuun: hampurilaisia ja pitsaa, burritoja ja sushia, intialaista ja "thai"-ruokaa (ehkä intialaiseenkin voisi heittää heittomerkit, mutta en maistanut sitä, joten en voi tuomita) sekä paljon jälkiruokia. Toki myös sitä salaattia. Onneksi tuntini ei ole tuon paikan vieressä, siinä voisi ilmaiset pitsat ja burritot koitua kohtalokkaaksi (vaikkei matka nyt mikään pitkä ole, mutta liikenne- ja parkkipaikkatilanteen kannalta se on kyllä kaoottinen). Nyt ehkä näen, miksi joku googlelainen voi kutsua ruokaa lihottavaksi... En kehdannut ottaa valokuvia, koska ihmisiä oli paljon, enkä halunnut vaikuttaa turistilta.

Mieheni palasi vihdoin Suomesta ja toi mukanaan nämä. Karkkia ei tullut, paitsi yksi suklaalevy. Kuten on ehkä monesti jo tullut ilmi, meille kelpaavat nykyään paremmin kuin hyvin amerikkalaiset herkut, eikä suomalaiset karkit jaksa innostaa niin paljoa, että niitä raahaisi puolen maapallon halki. (No okei, minä ehkä raahaisin, jos itse kävisin Suomessa ja näkisin sen karkkihyllyn omin silmin...)

Olin tällä viikolla käymässä taas sen Ear, nose, throat -lääkärin luona ja nyt tehtiin uudelleen laryngoskopia. Tällä kertaa en pyörtynyt, mutta toisaalta olinkin levännyt ja hyvinsyönyt, en tullut suoraan 1,5 tunnin jumppaputkesta ilman aamupalaa. Tutkimus kesti vain pari minuuttia ja olin ihan "Was that it?!", mutta tuli kyllä silti oksettava olo, joka jatkui vielä yli puoli tuntia käynnin jälkeen. Ei siis ole ihan minun juttuni edelleenkään tuo tutkimus.

Äänihuuleni ovat yhä hiukan turvonneet, mutta kuulemma tilanne on parantunut viime kerrasta. Kahden viikon hiljaisuus auttoi siis jotain. Itseäni huolettaa kuitenkin särky, josta kärsin lähes koko ajan. Lääkäri ei vaikuttanut olevan huolissaan siitä, kuulemma se on varmaan vain seurausta siitä äänen ylikäytöstä. En tarvitse uutta hiljaisuutta. Lääkärin mukaan siitä tuskin olisi enää mitään hyötyä kun olin jo kertaalleen kaksi viikkoa puhumatta. Hän sanoi, että voisin olla varmaan vaikka puoli vuotta hiljaa, mutta töihin on kuitenkin aina palattava ja jos jumppaohjaus on ammattini ja elinkeinoni, niin tasapaino pitää vain löytää. Minun täytyy siis käydä vielä muutaman kerran puheterapiassa, opetella puhumaan ja ohjaamaan uudella tavalla ja vain katsoa, miten homma etenee. Särky katoaa siitä sitten toivottavasti. Ja jos ei katoa, niin... Täytyy vain löytää se tasapaino, aivan kuten lääkäri totesi. Oli se tasapaino sitten tuntien vähentämistä tai jotain radikaalimpaa. Kyllähän lääkäri antoi vähän rivien välistä ymmärtää sen, mitä se urgent carenkin lääkäri totesi silloin huhtikuussa. Voihan se olla, ettei minun ääntäni vain ole tehty tällaista ammattia varten, ainakaan tässä mittakaavassa.

Mutta onneksi tässä nyt on aikaa opetella ja katsoa, josko puheterapiasta saisi vinkkejä. Jos särky jatkuu vielä viikkoja, voin saada lääkäriltä lähetteen myös erikoistuneemmalle lääkärille, jonka luona voidaan tehdä ilmeisesti jonkilainen videolaryngoskopia. Lääkäri kuitenkin totesi, että eiväthän tutkimukset itsessään mitään auta. Lisäksi hän totesi, että tämä kattavampi tutkimus on huomattavasti pidempi kuin se, joka minulle nyt on tehty, ja että "You will most likely faint there". Hah. En siis ihan välttämättä halua tutkimuksiin, jotka eivät ole täysin välttämättömiä juuri nyt.

Siitä on parisen viikkoa, kun ohjasin 6am- ja 5:45am -tuntejani. Silloin oli vielä pimeää ennen tunnin alkua. Nyt tunneille palatessani havahduin siihen, että onpas valoisaa jo ennen tuntia. Tältä näyttää kuntosalin parkkipaikalla ennen aamukuutta. Ironisesti tässä kuvassa näkyvässä rakennuksessa on myös puheterapiapaikkani. Hoidan ongelmia siis siellä, missä ne ovat syntyneetkin. 

Mieheni ei ihan ymmärrä, miten voi olla, ettei pitäisi olla hiljaa, jos kerta särkee. Voi toki olla, että hän vain haluaisi minun joutuvan olemaan hiljaa enemmän. ;) Täytyy kyllä myöntää, etten itsekään ihan tajua, miksei pitäisi olla huolissaan siitä, että äänihuulia särkee jatkuvasti, mutta toisaalta eihän puhuminen satu, joten se on varmaan tärkeintä. Kaipa sitä pitää vain uskoa lääkäriä. Ellei halua hankkia second opinionia.

Second opinionista ja lääkärissä ravaamisesta puheen ollen... Kovin ilmaista touhua tämä terveydenhuolto ei tässä maassa tosiaan ole. Kun me muutimme tänne ja mietimme terveysvakuutusta (joka siis tuli mieheni työnantajan kautta ja johon emme paljoa saaneet vaikuttaa), taisimme todeta, että onneksi olemme terveitä lapsettomia ihmisiä. Noh, mites sitten kävikään. Näihin Ear, nose, throat -lääkärin käynteihin on kulunut nyt yhteensä $150 dollaria. Ei ole iso summa mielestäni, käyntejä on kuitenkin ollut kolme. Suomessakin kävisin yksityisellä. Mutta aivan kuten lääkäri epäili, laryngoskopia-tutkimus ei kuulunut vakuutukseni piiriin (kokonaisuudessaan?). Ensimmäisestä skooppitutkimuksesta tupsahti lasku kotiin kätevästi juuri sen jälkeen, kun palasin kotiin toisesta tutkimuksesta. Tämä muutaman minuutin toimenpide kustansi minulle $450 eli vähän reilut 400 euroa. Ja kun tutkimus nyt piti tehdä uudelleen, tulossa on toinen samanlainen lasku. Rahaa tulee siis menemään yli tuhannen dollarin verran. Pikkasen saa siis näillä tuntipalkoilla jumpata, että homma tulisi plussan puolelle. Jossain vaiheessa jonkinlainen omavastuuosuuksien katto on täyttymässä, joten ehkä sen jälkeen vakuutus korvaa taas enemmän. Kait. En minä tiedä.

Laskun maksaminen tässä maassa on niin raivostuttavan hankalaa, että alkaa ihan ärsyttää koko homma. Kolme vaihtoehtoa: netissä, soittamalla automaattiin tai kirjeitse shekillä. Totta kai yritin maksaa netissä, mutta eihän mikään ole täällä yksinkertaista, vaikka siltä kuulostaisi. Nettisivuille olisi pitänyt rekisteröityä täyttämällä paperinen lomake, joka postitetaan terveydenhuollolle. Sitten 7-10 arkipäivän kuluttua tili olisi aktivoitu. Tietenkään minulla ei ole aikaa odotella yhden laskun kanssa 10 arkipäivää. Shekkejä en jaksa alkaa lähetellä. Niinpä soitin automaattiin. Kaipa voisi sanoa, että se oli yksikertaista - mitä nyt piti näpytellä erilaisia numeroita laskun tunnuksesta luottokortin kaikkiin mahdollisiin numeroihin -, mutta oikeasti olen kyllä sitä mieltä, että tällä maalla olisi paljon petrattavaa näissä laskukuvioissa. Sain laskun kuitenkin maksettua, joten turhaan tässä kai valitan. Seuraavaa odotellessa.

Kuntosalin sisäänkäynti, ennen aamukuutta. Hetki sitten viiden aikoihin oli vielä ihan pimeää.

Näillä siis mennään. Ohjailen omia tuntejani siten kuin pystyn ja muutoin yritän olla mahdollisimman paljon hiljaa. Ongelmani ääneni kanssa ovat jatkuneet nyt yli 12 viikkoa. En enää edes muista, miltä tuntui, kun joku niin yksinkertainen ja itsestäänselvä asia kuin hengittäminen ja puhuminen oli juuri sitä, yksinkertaista ja itsestäänselvää. Tai ehkä tuossa takana piileekin syy ongelmilleni - koska pidin kaikkea itsestäänselvänä, enkä ajatellut asioita sen enempää.

Oli miten oli, viikonlopustani on tulossa toivottavasti mahtava. Huomenna perjantaina suuntaan kohti mystisen kuuloista kaupunkia - Chowchillaa - ja osallistun Les Millsin bodyattackin Advanced Instuctor Module 1 -koulutukseen. Bodyattack pelastaa, pystyin sitten ilmaisemaan innostukseni äänelläni tai en!

There's no such thing as a free lunch...

... paitsi jos sattuu työskentelemään Googlella.

Ohjaan nykyään ryhmäliikuntaa Googlen työntekijöille kahdesti viikossa, maanantaisin bodyshredia ja cxworxia ja perjantaisin bodypumppia. Maanantain tuntini osuu sopivasti lounasaikaan siten, että voin tuntini jälkeen mennä syömään kampusalueen ravintoloihin, joista the Internship -elokuvan mukaisesti työntekijät todella saavat ilmaista ruokaa. Minun työnantajani ei ole Google, vaan eräs liikuntapalveluja tarjoava yritys, mutta olen silti oikeutettu joihinkin harvoihin samoihin etuihin kuin googlelaisetkin. Ilmainen ruoka kuuluu onneksi näihin etuihin, mutta saan käydä syömässä vain niinä päivinä, kun minulla on tunti, enkä saa viedä paikalle kavereitani tai perhettäni, kuten googlelaiset ilmeisesti saavat.

Tämä kuva on otettu alkukeväästä. Maanantain tuntini paikka. Parkkiksella on onneksi aina hyvin tilaa.

Googlen toimistorakennusten ovet ovat luonnollisesti kaikki aina lukossa ja ne aukeavat nimikyltti/avainläpyskällä. Ovissa on tällaisia söpöjä muistutuksia siitä, että nimikyltti pitää olla näkyvillä. Tailgating on termi, joka tarkoittaa liikenteessä sitä, kun ajaa ihan kiinni edellä olevan auton puskurissa.

Ajattelin aluksi, etten varmasti koskaan mene syömään Googlen ravintoloihin. Mitä mä nyt tekisin yksinäni hikisissä jumppavaatteissa jossain googlelaisten keskuudessa, haloo... Mutta jotenkin mieheni sanoi, että kannattaa käydä kokeilemassa, ja koska olen aina luonnostaan nälkäinen, niin menin. Nykyään lounashetki Googlella onkin lähes viikkoni kohokohta (kertoo ehkä jotain elämäni tasosta). Enkä ole ainoa siellä yksinäni. Monet kyhjöttävät yksinään puhelimiensa tai läppärinsä kanssa. Sulautuisin nörttiydessäni ehkä hyvin joukkoon, ellei huomioitaisi sitä, etten ole siisteissä toimistovaatteissa, vaan jumppakamoissa ja semisti hikinen.

Googlelaiset voivat kätevästi harrastaa pyöräilyä: kampusalueella voi viilettää työnantajan tarjoamien pyörien kanssa. 

Myös ulkona istuskelu on suosittua. Huomaa firman värit tuoleissa.

Googlen kampusalue on suuri ja levittäytyy ison motarin molemmille puolille ja ties minne asti. Ravintoloita ja kahviloita on siis luonnollisesti paljon, mutta minä olen käynyt vain kahdessa, jotka ovat ihan siinä vieressä, missä tuntinikin on. En osaa siis sanoa mitään yleistävää ruoan tasosta - kokemukseni perustuu vain näihin kahteen.

Joku kauniita Instagram-asetteluja harrastava saa varmaan sydärin näistä ruokavalokuvista.

En ole mikään tofun suurkuluttaja, mutta syön sitä mielelläni, jos joku tarjoaa.

Ruoka niissä kahdessa paikassa, joissa olen käynyt, muistuttaa ehkä hiukan sellaista ruokaa, mitä saa suomalaisista lounasravintoloista. Mitään jenkkimättöä ei siis todellakaan ole tarjolla. Salaattia ja vihanneksia on runsaasti. Ruoka on monesti ollut kasvispainotteista, mutta kanaakin on usein ja pari kertaa ollut muutakin lihaa. Olen kuullut, että Google panostaa paljon kasvisruokaan. Perjantain tuntini on paikassa, jossa vieressä on vegaaniravintola, mutta valitettavasti se ei koskaan ole auki siihen aikaan, kun minulla on tunti, joten en ole päässyt kokeilemaan.

Itse koen Googlen ruoan terveellisenä, koska perusjenkkiruoka nyt muutoin on mitä on (hei kouluissa on hampurilaisia ja pitsaa?!). Eräs tuttuni, joka sekä työskentelee Googlella että ohjaa siellä liikuntaa, kuitenkin sanoi minulle, että ruoka on hänen mielestään todella lihottavaa. Mielipiteensä siis kullakin.

Jos ei huomioi jälkkäriä, niin tuskin kovin lihottavaa. Toki tuolla alla on kasa pastaa, josta nyt voi olla montaa mieltä.

Tosin jos huomioi jälkiruoat, niin totta kai itsensä saa lihotettua helposti. Maanantaisin tuntini Googlella on päivän neljäs tuntini: olen aamukuudesta alkaen ohjannut yhden pumpin, yhden cxworxin ja sitten puolentoista tunnin kehonhuoltotauon jälkeen jälleen yhden pumpin. Sen jälkeen tunnin tauko, kunnes Googlella bodyshred ja päivän toinen cxworx. Syön välissä totta kai aamupalaa ja proteiinisnäksejä, mutta pakko silti myöntää, että vedän ruokaa aika innolla, kun ravintolaan pääsen. Enkä pelkää kajota niihin jälkiruokiin.

Kun tarjolla on suklaakakkua, päiväni on niin pelastettu. Saatoin syödä toisenkin palan tietenkin.

Itse asiassa yleensä syön yhden annoksen jälkiruokaa ja sitten otan toisen annoksen mukaan automatkalle kotiin.

Miten niin ei muka ole normaalia, että on autossa mukana syötävää, jota vedetään siinä ajamisen ohessa? Kyllä Amerikassa vaan on! 

Näiden sitruunapullien jälkeen joka paikka oli ihan tahmainen. Väittävät, että lapsettomien aikuisten autojen pitäisi olla siistejä. Öh, ei? (Mieheni ei muuten arvosta ruoan syömistä autossa, mutta salaa hän on oikeasti vain kateellinen siitä, ettei hän saa ilmaisia jälkkäreitä mistään.)

Minulta on kysytty muutamiakin kertoja, millaista googlelaisille on ohjata jumppatunteja. Ne ihmiset kun kuulemma ovat niin sanotusti fiksuinta porukkaa ikinä. No, samalla tavalla ne bodypumppia vetävät kuin vähemmän fiksutkin. Osallistujakunta on totta kai hivenen erilaista kuin saliketjuilla.

Vaikka mikään lähiruokapaikka kampuksella ei ole auki perjantai-iltapäivän tuntini jälkeen, löysin kerran yhden nurkan takaa jääkaapin, jossa oli tarjolla to go -snäksejä. Myönnän, että tällaisen wrapin syöminen samalla, kun yrittää ajaa autoa, ei ole helppoa, enkä ole kajonnut niihin enää parin yrityksen jälkeen.

Mutta kyllä Googlella on kiva ohjata tunteja, muutenkin kuin ruoan takia siis. Osallistujat siellä ovat todella mukavia. Perjantain iltapäivän pumppituntini oli ihan uusi tunti silloin, kun aloitin sen alkuvuodesta. Googlella myöskin ohjaava mentorini varoitteli, ettei minun kannata odottaa paljoa ihmisiä, koska kyseessä on uusi tunti ja koska kukaan ei tiedä, kuka minä olen. Nopeasti tuntini kuitenkin kasvoi ja kävijämäärä tuplaantui. Paras hetki oli, kun kerran kävin sijaistamassa toisessa rakennuksessa, ja sitten pari viikkoa sen jälkeen kasa sillä tunnilla olleita miehiä ilmestyi sille minun omalle tunnilleni. "We drove here from Bulding X. Just for your class. Our whole team came!" Sanon aina, ettei se ole se ohjaaja, joka tekee tunnin, vaan ihanat osallistujat.

Sitten kun vielä löytäisin jostain Googlen kampuksen syövereistä sen aikuisten liukumäen, jonka on pakko olla olemassa, koska se oli the Internship -leffassakin... Pari liukua pumpin jälkeen voisi tehdä aina hyvää.

Paluu töihin sairauslomalta ja puheterapia

Sairauslomani loppui tällä viikolla, kun palasin maanantaina ohjaamaan. Olin kaksi viikkoa pois töistä, mutta itse asiassa vain ensimmäinen viikko oli lääkärintodistuksella. Toisen viikon päätin pitää itse, mutta kutsun tätä nyt kuitenkin sairauslomaksi. Kovin moni työpaikka tuskin sallii sitä, että työntekijä vain ilmoittaa jatkavansa sairauslomaa sen jälkeen, kun lääkärin mukaan voisi jo palata töihin. Onneksi minun työssäni ei paljoa kysellä, kunhan vain hankkii itselleen sijaiset. Sijaiset olen muuten koko ajan joutunut hankkimaan itse, vaikka olisinkin ollut virallisella sairauslomalla.

Sairauslomalla oleminen vaihtelee täällä työnantajakohtaisesti ihan kuin Suomessakin. Palkallinen sairausloma kerrytetään eli se ei ole automaattinen. Tai ei ainakaan minun työpaikoissani. En tiedä, onko jossain työpaikassa USA:ssa automaattinen palkallinen sairausloma kuten Suomessa, mutta jotenkin olen saanut sen käsityksen, että sairausloma usein kerrytetään täällä aivan kuten vaikkapa vuosiloma. Sairausloman kertyminen on varmasti työpaikkakohtaista, enkä tiedä edes omien työpaikkojeni kohdalla, miten se menee. Mutta esimerkiksi yhdellä saliketjulla olen ollut töissä vajaan vuoden, työskennellyt noin 250 tuntia ja sairauslomaa minulle oli kertynyt 11 tuntia. Ei siis kovin huimaa.

Parkkihallin tolpassa olevaa syvällistä ajattelua. Kuva ei liity postauksen sisältöön. :)

Sairauslomasta ilmoittaminen luonnollisesti vaihtelee työnantajakohtaisesti. Yhdellä saliketjulla riitti, että itse vain ilmoitin olevani sairaslomalla. Syötin tuntini tietojärjestelmään ja sain saman palkan kuin muutoinkin saisin ohjauksesta, mutta minulla oli siis käytettävissä vain se kerrytetty tuntimääräni. Ei tarvittu edes lääkärintodistusta, oma ilmoitus riitti.

Toisessa paikassa minun piti ensin kysyä omalta esimieheltäni, aluemanagerilta, miten toimia, ja odottaa hänen vastaustaan kauan (vaikka hän yleensä vastaa nopeasti sähköposteihin, tosin aina hyvin kryptisesti). Minun piti anoa virallinen Leave of Absence -pätkä Human Resources -osastolta: täytin lomakkeen HR:n tietojärjestelmän kautta. Sitten piti odottaa päivä, kunnes sain HR:lta pyynnön toimittaa lääkärintodistus. Skannatun todistuksen lataaminen tietojärjestelmään onnistui onneksi helposti. Koska halusin käyttää kertyneitä sairauslomatuntejani poissaolooni, minun piti täyttää hakemus HR-osastolle. Kyllä, annan luvan kertyneiden sairauslomatuntieni käyttämiseen. Tämäkään ei vielä riittänyt, vaan lisäksi minun piti täyttää jokaisesta tunnistani, josta halusin sairauskorvauksen, lomake ja toimittaa se sille klubimanagerille, joka on vastuussa siitä salista, jossa tuntini olisi ollut. Tämä saliketju ei maksa sairauskorvauksia ohjauspalkan mukaan, vaan osavaltion minimipalkan mukaan, missä ei mielestäni ole reiluutta, mutta eipä minulta kysytä. Töihin paluuta varten olisi pitänyt täyttää vielä yksi lomake, joka ilmoittaa, että olen palaamassa töihin. Siitä huolimatta, että HR-osasto lähetti minulle ilmoituksen siitä, että Leave of Absence -jaksoni on loppunut. En muuten muistanut täyttää sitä lomaketta, oho... Mutta lomakkeiden luvattu maa siis.

Kolmas saliketju olisi vaatinut, että lääkärini täyttää heidän lomakkeensa - heille ei riittänyt se todistus, mikä minulla oli. Minulla olisi ollut käytettävissä heillä vain yksi sairauslomatunti, joten samapa tuo. Säästyypähän tulevaisuuteen. Nyt olen nimittäin muissa työpaikoissani käyttänyt kaiken kertyneen sairauslomani, joten jos jatkossa joudun olemaan pois (ja pahoin pelkään, että vielä joudun...), en saa rahaa.

Tämäkään kuva ei liity postaukseen. Edessä Levi's Stadion, joka on San Francisco 49ersin kotikenttä, vaikka sijaitsee noin 80 kilometriä San Franciscosta, kivenheiton päässä meiltä. Täällä pelattiin keväällä se Super Bowl.

Olin sairauslomani aikana 10 päivää täysin puhumatta. Sen jälkeen puhuin puheterapiakäynnin verran ja kerran kaupan kassalle, mutta sitten olin taas täydet 3 päivää hiljaa. Oli muuten omituinen olo, kun avasin suuni ensimmäistä kertaa 10 päivän jälkeen. Kuka tää tyyppi on, jonka ääni kuuluu... Ääneni on ehkä palautunut pahimmasta käheydestä, mutta kipu äänihuulissa ei ole edelleenkään kadonnut. Pientä särkyä oli koko sen ajan, kun pysyin hiljaa, eli kyse ei ole siitä, että kipu olisi palannut puhuessa. En tiedä mikä tässä on. Turhauttavaa ja järkyttävää, ei voi muuta sanoa. Jätin soittopyynnön lääkärille tiistaina, ja minulle soitti takaisin lääkäriä konsultoinut sihteeri, joka sanoi, että lääkärin mielestä pitää varata uusi aika. Aika meni viikon päähän. Sitten katsellaan taas, mitä pitäisi tehdä.

Olen ohjannut omista tunneistani 9 tuntia tällä viikolla (niitä olisi ollut 4 enemmän, mutta niille hankin sijaiset) ja huomenna olisi vielä yksi, mutta en tietenkään ohjaa sillä tavalla kuin normaalisti ohjaisin. Tiedän, että olisi pitänyt varmaan pysyä edelleen vain kotona hiljaa, mutta ilman lääkärintodistusta tai edes sitä lääkärikäyntiä minulla ei ole resursseja jatkaa sijaisten hankkimista tunneilleni viikosta toiseen. Ja halusin toki myös nähdä, miten tilanne etenee. Puhuminen itsessään ei satu, mutta mitä enemmän puhun, sitä enemmän ääni väsyy ja sitä enemmän tulee sitten särkyä. Aika huono tilanne siis. Olen myös aloittanut sen puheterapian, jossa olen käynyt nyt kahdesti. Sieltä on saanut paljon ajattelun aihetta. Olen jo koittanut ottaa haltuuni uusia tapoja puhua ohjatessani, mutta helppoa se ei ole, kun pitäisi vetää siinä onnistunut tunti joukolle ihmisiä. Kuulunkin nykyään näköjään niihin ohjaajiin, jotka aloittavat tuntinsa kertomalla ongelmistaan. Onneksi minulla on äärimmäisen ymmärtäviä osallistujia.

Puheterapiakäynnit sisältävät erilaisia harjoituksia, joita pitäisi sitten tehdä kotonakin. Tähän mennessä on mm. puhalleltu kuplia vesilasiin ison pillin avulla ja sitten hyräilty onnittelulaulua pieni pilli suussa ilmaan. Niin ja lisäksi on oltu tosi isänmaallisia ja luettu ääneen Pledge of Alligiancea. Sanomattakin selvää, että on siis ollut hauskaa.

Siitä sitten harjoittelemaan kotona. Kun tein tämän puheterapiakäynnillä, terapeutti kysyi, miltä puheeni omasta mielestäni kuulosti. "Sounded like I have A LOT of problems with talking", vastasin. Ei siis tosiaan ole helppoa oppia hallitsemaan hengitystä ja puhetta samalla, kun ohjaan, mutta onpahan ainakin haastetta tulevaisuuteen.

Sen lisäksi, että pitää oppia uusia tapoja puhua ja ohjata, myös elintapoja täytyy muuttaa: pitää lopettaa tupakointi, alkoholin juominen ja mausteisen ruoan syöminen. Aah, onpa elämäni helppoa. :D En ole koskaan tupakoinut. Turussa asuessani tuhosin mieheni kanssa yleensä yhden viinipullon puoliksi joka viikonloppu, mutta tänne muuton jälkeen olen juonut alkoholia hyvin harvoin ja hyvin vähän (kuka nyt Kaliforniassa viiniä joisi, hah...). Sen sijaan mausteisen ruoan ystävä olen, enkä osaa ajatella elämääni vaikkapa ilman intialaista ruokaa, mutta onneksi en syö mausteisia ruokia usein. Kotiruokamme ei maistu miltään, joten ongelma tulee eteen vain etnisissä ravintoloissa käydessä. Myös iltasyöminen on kuulemma pahasta äänihuulille, ja minähän en mitään muuta harrastakaan. Hups. Mutta kun minulla on nälkä parin tunnin välein ja kuka haluaa mennä nukkumaan nälkäisenä?!

Uima-allas vieraat

Keväällä mieheni lähetti minulle yhtenä aamuna tämän valokuvan pelkällä kommentilla ":o".

Kappas, joku on tullut kylään.

Minulle tämä kuva ei aiheuttanut sen suurempaa ihmetystä. Jo ensimmäisenä asuinvuotenamme täällä bongasin uima-altaassamme uiskentelevan linnun (mikä-lie sorsa mahtaa olla). Tällöin eräs naapuri kertoi käyneensä sanomassa asiasta leasing officessa, josta oli todettu, että niin... minkäs sille mahtaa. Luontoa kun ei voi estää. Sitä varten poolipoika käy usein kaatamassa lisää myrkkyä veteen.

Erilaiset uima-altaisiin pyrkivät linnut ja muut eläimet taitavat olla aika normijuttu täällä. Ja eiköhän kaikkialla muuallakin. Eikä se kai mikään ihme ole, kun luonto on kerta lähellä ja varsinkin kun täällä koko osavaltio kärsii kovasta kuivuudesta, eikä isoja vesialueita noin vain löydy. Lintuparat.

Parin viime viikon aikana saikulla ollessani olen viettänyt jonkin verran aikaa altaallamme, jossa en muutoin enää pahemmin jaksa tai edes ehdi olla. Ensimmäisenä päivänä ihmettelin, miksi yksi kohta altaan reunasta on ihan täynnä jotain likaa. En käynyt lähempää tutkailemassa. Sitten muutaman päivän päästä aamupäivällä jostain lensi yhtäkkiä lintu ja laskeutui kauniisti altaaseen. Siellä se uiskenteli hetken, kunnes sitten sai ilmeisesti tarpeekseen ja parkkeerasi itsensä juuri siihen kohtaan altaan reunaa, jossa oli likakasa. Kävi siis ilmi, että linnunkakkaahan se oli. Ilmeisesti toveri asuu siinä tai jotain... tai ainakin pitää siinä vessaansa.

Vessakulmaus.

Jos olisin voinut puhua, olisin käynyt pyytämässä, että joku tulee siivoamaan kakan pois. Parin päivän kuluttua se olikin kadonnut. Saa nähdä, saapuuko sama lintu uudelleen samaan paikkaan nyt, kun vessa on viety pois.

Minun uusi työlupani ja mieheni työluvan jatko

Ääniongelmieni lisäksi viime aikoina stressiä on aiheuttanut työlupani jatko, jota hain maaliskuun alussa. Onneksi se on nyt tullut: U.S Citizenship & Immigration Services (USCIS) käsitteli hakemukseni luvatussa 90 päivässä, itse asiassa jopa hieman allessa. Olin siis toistamiseen onnekas - ensimmäisen työlupanihan sain reilussa kuukaudessa, vaikka juuri kukaan ei kerro saaneensa päätöstä kovin nopeasti. Byrokratia-asioiden hoitaminen ei ole tässä maassa useinkaan helppoa, ja esimerkiksi Jennin postauksesta voitte käydä lukemassa, etteivät hommat USCIS:n kanssa toimi kovin jouhevasti aina. Mutta nyt on siis uusi työlupa, jee! Jospa vielä olisi se työkykykin, niin homma olisi selvä.

Olin miettinyt, millaiseksi ajaksi uusi työlupani mahdetaan myöntää. L2-viisumiini myönnettävä työlupatyyppi on voimassa 2 vuotta. Paitsi silloin, kun se ei ole. Esimerkiksi minun tapauksessani tämä jatko ei ole voimassa noin kauaa, nimittäin mieheni työlupa umpeutuu joulukuussa. Olin vähän elätellyt toivoa siitä, että saisin nyt kuitenkin nimellisen työluvan 2 vuodeksi, koska L2-viisumin työlupa on joka tapauksessa täysin riippuvainen L1-viisumin työluvasta ja jos mieheni vaikkapa huomenna menettää työpaikkansa täällä, myös minä menetän oikeuteni työskennellä tässä maassa, sanoi työlupakorttini päivämäärä mitä tahansa. "Whatever happens to him, you follow", kuten rajaviranomainen totesi minulle sinä päivänä, kun tulimme viiden matkalaukkumme kanssa asumaan tänne. (Eräs kaverini, joka on tutkinut tätä työlupa-asiaa, oli monien lähteiden perusteella siinä uskossa, että tämä kyseessä oleva työlupa tulee aina 2 vuodeksi. Kukaan täällä ei siis oikeastikaan tiedä, miten kuviot menevät, huoh.) Mutta ei, sain uuden työluvan nyt vain noin 7 kuukaudeksi. Viisumimme ovat muuten jostain syystä voimassa vuoteen 2019 saakka, mutta koska kaikki riippuu mieheni työluvasta, käytännössä lupamme oleskella tässä massa päättyy joulukuussa ja jouluinen päivämäärä on isketty myös passiimme, kun viimeksi tulimme rajalta. Selkeää, eikö?

Olemme tietenkin hakemassa mieheni työlupaan jatkoa, sillä kuten olen kertonut, haluaisimme jäädä asumaan tänne. Mitään jatkohakemuksia USCIS:lle ei saa lähettää liian aikaisin (ellei halua hylkyä), vaan kaikkeen on määritelty aika, jolloin hakemuksen saa toimittaa. Mieheni työluvan jatkoa anova hakemus lähti lakimiehiltä USCIS:een tällä viikolla. Nämä lakimiehet olivat itse asiassa vahingossa jo tilanneet kuriirin hakemaan hakemusta aikaisemmin, sillä paperinivaska hakemuksineen on ollut valmis jo jonkin aikaa. Prosessi pysähtyi vain, koska mieheni sattumalta sattui kysäisemään heiltä jotain hakemukseen liittyen, jolloin he tajusivat, että olivat liian ajoissa ja joutuivat keskeyttämään lähetyksen. Ja tällaisten ihmisten varassa on meidän tulevaisuus? Kyllä. Ihanaa.

Mieheni työluvan hakemukseen liittyi taas iso paperityö ja byrokratia, mutta lakiemiehet hoitivat kaiken mieheni ja hänen työnantajansa antamien tositteiden perusteella. Ehkä jotakuta kiinnostaisi tämä aihe enemmänkin, mutta en valitettavasti osaa sanoa hakemuksesta mitään. Lakimiehet ovat täyttäneet paperit puolestamme ja me - tai siis pitkälti mieheni - olemme tarkistaneet ne. Lakimiehet olivat muuten lomakkeita täyttäessään olettaneet, ettei kumpikaan meistä ole muun muassa tappanut tai raiskannut ketään, osallistunut kansanmurhaan, kidutukseen tai asekauppaan tai tehneet rikoksia Yhdysvaltoihin saapumisen jälkeen, sillä he olivat raksittaneet nätisti kaikki "No"-kohdat moisissa kysymyksissä (ja tuollaisia kysymyksiä näissä hakemuksissa riittää).

Vaikka minun tilanteellani ei ole mitään merkitystä mieheni työluvan kanssa, sillä olen vain mukana kulkeva puoliso, hakemukseen tuli kuitenkin tieto minun työnantajistani ja palkastani. Niin nololta kuin se kuulostaakin, minä en tiennyt ennen tämän hakemuksen täyttämistä, kuinka paljon keskimäärin tienaan kuukaudessa. Eräs kaverini ihmetteli minulle helmikuussa Turussa käydessäni, tienaanko työlläni oikeasti jotain, sillä hän oli saanut postauksistani sen käsityksen, että ohjaan jumppatunteja lähinnä huvikseni. En osannut silloin antaa hänelle selkeää vastausta. Huviksenihan minä totta kai ohjaan. Ei tällaista työtä rahan takia tehdä. En siis ollut koskaan vaivautunut tarkasti tutkailemaan, paljonko saan yhteensä palkkaa. Pyrin totta kai tarkistamaan palkkakuittini, mutta palkkani tulee usealta eri työnantajalta ja eri ajoilta pari kertaa kuukaudessa, joten kokonaiskuvan selvittäminen olisi vaatinut muutamia laskutoimituksia, joihin olin ollut liian laiska. Mutta nyt siis olin pakotettu tarkistamaan asian, ja olin todella positiivisesti yllättynyt. Hei vau, tienaanko mä näin paljon... Säälittävän pientä kotirouvan taskurahaahan se oikeasti täällä on, mutta silti enemmän kuin olin luullut, ja ehkä jossain Turussa pystyisin jopa melkein elämään itsenäisesti. Toki pitää taas muistaa se, että käytän paljon bensaa (ja aikaa) työmatkoihin...

Tästä pienestä aasinsillasta pääsemmekin siis takaisin työlupaani. Koska työlupani on nyt voimassa vain joulukuuhun, joudun siis käymään tämän hakuprosessin läpi uudelleen aivan kohta, koska jatkohakemus tulee laittaa vireille USCIS:een 90 päivää ennen työluvan umpeutumista. Eli syyskuussa! Paitsi etten varmasti voi laittaa hakemusta silloin, sillä mieheni tuskin on saanut omaa uutta työlupaansa tuohon mennessä, sillä hänen jatkohakemuksensa käsittelyssä menee todennäköisesti 3-4 kuukautta. En tiedä, onko jotain tehtävissä, sillä tajusin ongelman ytimen vasta nyt. Näyttää pelottavasti siltä, että minulta lähtee vielä työlupa alta tässä prosessissa... Voi sanonko mikä.

Meillä on haussa myös Green Card, työlupaa ja viisumia pysyvämpi oleskelulupa, mutta se on ihan oma asiansa ja prosessi menee jossain tuolla taustalla. Tarkoitus on ollut kirjoittaa siitä postaus, mutten ole näköjään jaksanut. Päätöstä Green Cardista tuskin tulee ennen joulukuuta, ja jos miehelleni ei myönnetä uutta työlupaa siihen mennessä (kuten sanottu, USCIS ei ole nopea saati tehokas), ei auta kuin lähteä maasta. Kauhutarinoita olen kuullut. Yritän olla ajattelematta asiaa.

Viikon kuva-arvoitus

Nyt on menossa 9. päivä täysin puhumatta. Mieheni oli viime viikolla työmatkalla ja nyt hän lähti taas työmatkalle, tällä kertaa Suomeen, joten puhumatta oleminen on aika helppoa, kun ei ole edes ketään, kenelle puhuisi. Minä en voinut lähteä mukaan Turkuun, koska olen joutunut olemaan niin paljon pois töistäni tämän tilanteeni takia ja koska tällä hetkellä minun pitää hoitaa itseni kuntoon ja koska voisin mielelläni pitää lomaa (jota minulla ei virallisesti työstäni ole) kesän lopussa silloin, kun miehenikin kesälomailee. Jos nyt siis ensin pääsisin edes kunnolla palaamaan töihin. Huomenna on puheterapiakäynti, joten aika avata suu ja katsoa, mitä on tehtävissä.

Olen tehnyt lähinnä kahta asiaa nyt, kun en ole voinut käydä ohjaamassa (jos sijaisten etsimistä ei siis lasketa - siihen rumbaan on mennyt joka päivä varmaan vähintään tunti). Olen katsonut niin paljon tv-sarjoja Netflixista, etten tiedä enää, mitä normaali elämä on. Toiseksi olen tehnyt tätä:

Kuka arvaa, mitä on käynnissä? :)

Ei kai tässä siis ihan parane vain valittaa.