Äänestä ja baseballista

Vaikka osallistuin viime viikonloppuna koulutukseen (bodyattackin Advanced Instructor -koulutukseen, josta lupaan vielä kirjoittaa) ja puhuin reissun aikana kohtalaisen paljon, tilanne ääneni suhteen oli viikko sitten parempi kuin pitkään aikaan. Ääneni oli hiukan käheä, mutta kipu oli poissa. En muista, koska olisi viimeksi ollut päivä, jona äänihuuliani ei ole särkenyt.

Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi, kun viikonlopun jälkeen maanantaina ohjasin kolme tuntia. Vaikka kuinka olin varovainen, rasitus jätti jälkensä. Sitten tiistaina saatoin innostua attack-tunnilla hiukan liikaa. En sillä tavalla kuin ennen innostuin, mutta liikaa kuitenkin. Kipu palasi, ja sitten keskiviikon kolmen tunnin ohjaaminen palautti myös sen pahan käheyden. Kävin toistaiseksi toiseksi viimeisellä puheterapiatapaamisella torstaina, ja terapeutti kommentoi heti, että kuulostan huomattavasti pahemmalta kuin edellisviikolla. Silloin hän oli kuvannut ääneni olleen jo aika clear. Takapakkia siis tuli.

Käyn puheterapiassa ison ja hyvämaineisen sairaalan outpatient-kuntoutusosastolla. Odotustilassa olevat lehdet ovat suurimmaksi osaksi espanjan kielisiä. 

Ääniongelma on selvästi kuin rupeutunut haava. Jos sitä alkaa repiä ennen kuin se on parantunut, se menee pahemmaksi. Puheterapeuttini sanoikin, että minun pitää vain malttaa odottaa kauan ja vasta sitten, kun ääni on pitkän aikaan ollut palautuneena normaaliin tilaan, voin miettiä pientä innostusta.

Onneksi kipu ei sentään ole ihan niin voimakasta enää kuin se oli aikaisemmin. Se jopa välillä katoaa. Olen silti äärimmäisen ärsyyntynyt ja olo tuntuu voimattomalta, vaikka vähentynyt kipu antaakin toivoa siitä, että olen suuntaamassa parempaan suuntaan. Kuulin myös mentoriltani, että hän on 16 vuotta sitten joutunut käymään läpi puheterapian ja nykyään hän selviää hyvin yli 30 ohjaustunnista viikossa. Ehkä minusta siis vielä ihan hyvä tulee. Tosin olen varma, että mentorini on vain syntynyt harvinaisen voimakkaiden äänihuulten kanssa, sillä hän nimittäin huutaa ja aina.

Mitä minun nyt sitten pitäisi tehdä, että ääni paranee? Minun pitäisi oppia puhumaan eri tavalla, siten, etteivät äänihuulet joudu rasitukseen koko ajan. Ei saisi puhua kurkusta, vaan enemmän vatsasta ja artikuloida suussa, mitä ikinä tämä tarkoittaakin. Olen yrittänyt puhua siten, ja mieheni totesi heti, että kuulostan ihan erilaiselta. Puhun normaalisti nopeasti ja matalalta, mutta kovaa, mihin verrattuna uusi tapa kuulostaa hyvin rauhalliselta, hitaalta ja siltä, kuin minulla oikeasti olisi todella paljon ongelmia muodostaa lauseita. Ehkä joskus opin paremmin. Tosin uutta tapaa on vaikea muistaa ja välillä huomaan pälättäväni aivan kuten ennen - ja silloin tosiaan kuulostankin hyvin käheältä. Lisäksi pitäisi edelleen antaa äänen levätä niin paljon kuin mahdollista aina välillä.

Kun on parempi olla hiljaa, on hyvä lähteä seuraamaan urheilutapahtumaa, vai mitä? Olimme taas mieheni kanssa saaneet kutsun baseball-peliin siltä uudelta kaveriltani, joka käy attackissani ja joka vei meidät meidän ensimmäiseen San Francisco Giants -peliin huhtikuussa. Eilen kävimme toisessa pelissä. Istuin lähes koko pelin ajan hiljaa ja yritin kovin ponnekkaasti seurata, mitä on meneillään.

Kaunis kesäilta kuvassa, todellisuudessa oli älyttömän kylmä ja vähän tuulistakin, mutta onneksi tuuli ei osunut siihen, missä me istuimme.

Vastakkain pelasivat Philadelphian Phillies ja Giants. Pysyin ehkä hiukan paremmin mukana pelissä kuin viimeksi, mutta silti baseballissa on edelleen asioita, joita en vain tajua. Miksi ne seisoskelevat niin paljon paikoillaan? Mitä se syöttäjä siis oikeasti yrittää ja mitä ne on ne kaikki asiat, joita sen syöttäjän ja lyöjän välillä tapahtuu? Ja miksi se peli kestää niin kauan? Nyt taas kolme tuntia, aivan kuin viimeksikin. Tosin nyt peli tuntui mielessäni etenevän nopeammin kuin viimeksi. Varmaan siksi, että olin paremmin kärryillä enkä niin väsynyt. Ja koska ei satanut vettä. Viimeksi oli kylmä ja satoi, mikä sai kaiken tuntumaan paljon pidemmältä. Nyt oli taas kylmä, mutta tällä kertaa tajusin ottaa kaverini kehoituksesta mukaan viltin, joka lämmitti ihanasti pois sen kylmän, joka jäi kahdesta takista (!), hanskoista ja kaulahuivista huolimatta viipymään koko kroppaani.  San Franciscon kesäilta ja -yö on oikeasti jäätävä!

Paikalla oli taas reilusti yli 40 000 ihmistä.

Ihmettelin, kun kaverini kysyi meidät mukaan toistamiseen, vaikka viimeksi olimme mieheni kanssa mielestäni aika huonoa seuraa. Nyt emme olleet sen parempia. Keskustelua pelistä tai edes pitkäaikaista small talkia meistä ei saa irti. Onneksi kaverini on harvinaisen rauhallinen ja hiljainen ja ilmoitti illan päätteksi (= joskus vähän ennen puoltayötä, kun olimme päässeet takaisin laaksoon SF:sta), että kutsuu meidät taas uudelleen, kun hänellä on ylimääräisiä lippuja. Hän ei suostunut taaskaan ottamaan vastaan maksua lipuista, mutta me maksoimme ruoat ja parkkipaikan, joille hintaa tuli kyllä niin paljon, että huh huh. Baseball-pelissä käyminen ei taida olla köyhien puuhaa. Kolme kälyistä pientä leipäpalaa ja kaksi limsaa maksoivat stadionilla yli 60 dollaria!

Stadionilla jaettiin eilen faneille tällaiset bobblehead-figuurit. Nimi tulee siitä, että tuo pää on iso ja liikkuu. Näiden jako on kuulemma aina iso juttu. Kun kävelimme stadionille, näimme ihmisiä, jotka kävelivät stadionilta pois näiden laatikoiden kanssa, siis ennen pelin alkua. Kaverini mukaan osa ihmisistä käy hakemassa vain tämän nuken, heillä ei ole edes tarkoitusta mennä seuraamaan peliä, vaikka heillä on lippu.

Mutta kyllä meistä vielä baseball-faneja tulee. Tai sitten ei. En oikeastaan edes ole mikään urheiluihminen, joten en ihan käsitä, miten päädyin jo toistamiseen baseball-matsiin.

Näkymät SF Giantsien kotikentältä At&T Parkista ovat kyllä hienot. 

Tänään sunnuntaina meille tulee muuten vieras: yksi kaverini päätti aika yhtäkkisesti matkustaa meille kylään kahdeksi viikoksi. Olemme asuneet täällä yli kaksi vuotta ja tämä on nyt ensimmäinen kerta, kun joku kavereista tulee kylään. Hauskaa!