Quebec Citysta ja Montréalin quebecilaisesta ruoasta

Olemme jälleen kotona. Vähänkin pidempien reissujen jälkeen on yleensä ihan mukava palata kotiin. Nyt paluu tuntui entistä mukavammalta, ehkä siksi, että ihoni on täysin kuiva pakkasen, kamalan hotellisaippuan ja vartalovoiteen puutteen (hotellissa ei vartalovoidetta ollut, eikä minulla ollut sellaista mukana) takia tai siksi, että talvivaatteet saa tunkea jälleen kaapin perälle tai siksi, että saan vihdoin jalkaani jotain muuta kuin Kanadan talvessa pilalle menneet nahkasaappaani, jotka vuosivat saumoistaan. Kanadassa lumisiin katuihin suhtaudutaan täysin eri tavalla kuin Suomessa: niitä ei hiekoiteta, vaan ilmeisesti ne jotenkin suolataan, ja suola muuttaa lumen märäksi ja loskaiseksi ja lopulta kadottaa lumen kokonaan. Pääasiassa on siis tarvottu märässä loskassa kovista pakkasista huolimatta. Toisaalta kadut eivät olleet liukkaat. En kuitenkaan tajua, miksi kukaan haluaa muuttaa -20 asteen pakkasessa lumen loskaksi.

Quebec Cityn vanhakaupunki näköalatornista kuvattuna. Quebecissa ei ollut pilvenpiirtäjiä, mutta muutama korkea rakennus sieltäkin löytyi. 

Palaaminen kotiin oli muuten kohtalaisen helppoa, vaikka helpompaa oli toki päästä Kanadaan kuin päästä takaisin tähän maahan, josta koti nykyään löytyy. USA:n rajan yli päästäkseen piti tietenkin näyttää passit sekä viisumit, antaa jälleen kerran sormenjäljet ja poseerata valokuvaan sekä vastailla muutamaan kysymykseen (mitä tehtiin Kanadassa ja kauanko oltiin). Meillä oli mukana miehen työlupapaperit, jotka pitää viisumien yhteydessä näyttää (tämä on kirjattu viisumiin; ilman ko. asiakirjoja viisumi on vähän kelvoton), mutta rajaviranomainen ei halunnut nähdä mitään papereita. Kanadasta Yhdysvaltoihin matkustettaessa USA:n rajatarkastus on muuten jo Kanadan puolella. Parempi niin, sillä lennon jälkeen on aina inhottava jonotella tarkastukseen. Ja kerrankin tuli edes hiukan edustava valokuva rekisteriin, kun se otettiin ennen pitkää lentoa. Lensimme itärannikon kautta, ja olin vähän hämmentynyt siitä, miten tajuttoman pitkä lento itärannikolta Philadelphiasta oli kotiin (yli 6 tuntia).

Osa Quebec Citysta on kukkulan päällä, ja aina välillä kaukaisuudessa avautui hieno näkymä alas. Minulle tulee kylmä jo vain siitä, kun katson tätä kuvaa, sillä pakkasta oli "feels like -36". Vain hetki tämän jälkeen sekä minun että miehen kännykät menivät jumiin ja sammuivat. Miehen kännykkä heräsi henkiin vasta parin tunnin kuluttua. 

Quebec City oli Montréaliin verrattuna kylmempi, ranskankielisempi ja ehkä vähän enemmän turistien suosiossa. Useampikin kanadalainen (miehen töiden kautta ja autovuokraamon työntekijä) varoittelivat meitä, että Quebecissa on kylmempi kuin Montréalissa. Mittarilukemien perusteella ei vaikuttanut siltä, mutta ne eivät kertoneet koko totuutta: Quebec Cityssa todellakin oli kylmempi, varmaan jostain sijainnista ja viimasta johtuen. Montrealilaiset siis tiesivät, mistä puhuvat. Samaten muutamakin montrealilainen sanoi meille, ettei Quebec Cityssa puhuta englantia niinkään paljon kuin Montréalissa. Tämäkin piti paikkaansa. Ensinnäkin törmäsimme kahteen nuoreen asiakaspalvelijaan, joiden englanti oli lähes nollatasolla. Toiseksi quebeccitylaisilla vaikutti olevan montrealilaisia enemmän pieni asenneongelma englantia kohtaan: Työntekijät jatkoivat puhumaan ranskaa, vaikka selkeästi ilmoitimme, ettemme osaa ranskaa (ja vaikka työntekijä puhui itse myös englantia välillä). Ja kahdessakin ravintolassa englanninkielisen ruokalistan lisäksi meille tuotiin ranskankielinen ja tarjoilijat molemmissa paikoissa ilmoittivat, että toivat listan, jotta voimme "practice your French". Mutta hyvin englannilla pärjäsi kuitenkin, eikä tarvinnut soittaa miehen kanadalaiselle Quebec Cityssa aikoinaan asuneelle tutulle, joka käski meitä soittamaan hänelle, jos tarvitsemme tulkkia. ;) Ja eihän noita quebecilaisia voi syyttää: eihän Suomessakaan moni puhu sujuvasti (tai ollenkaan) toista virallista kieltä ruotsia. Jos näitä tilanteita nyt voi verrata toisiinsa.

Lunta riitti.

Ja luistinratoja keskellä kaupunkia.

Quebec Cityssa oli menossa talvikarnevaalit, jotka varmaan vaikuttivat siihen, että tuosta pienestä kaupungista löytyi paljon toppa-asuissa kulkevia turisteja. Festarit olivat isommat kuin Montréalin vastaavat. Mekin ostimme nyt liput, koska karnevaalialueelle ei päässyt edes sisään ilman lippua. Ei siellä ollut meille oikein mitään, mutta pääsimme katsastamaan karnevaalien maskotin, Bonhommen, jääpalatsin sisältä ja laskimme myös mäkeä, jotta saimme rahoillemme edes hiukan vastinetta. Hiihtämään ei sentään menty. Eikä luistelemaan. Täytyy kyllä kehua kanadalaisia siitä, että talvesta otetaan kaikki irti ja järjestetään festareita eri kaupungeissa. Nämäkin bileet kestävät pari viikkoa. Toki ehkä loppuosa talvesta onkin sitten surkeaa...

Bonhomme, ei elävänä itsenään, mutta patsaana. Elävänä ei valitettavasti Bonhommea nähty, vaikka kyllä se kuulemma karnevaaleissa pyöri.

Bonhommen kämppä. Sisältä löytyi mm. Bonhommen työhuone. Olin elämäni ensimmäistä kertaa lasipalatsissa. Tämä oli todella pieni paikka, lapsille varmaan... ;)

Yksi mäki, jota kävimme testaamassa. Oli ihan hauskaa, kun työntekijä työnsi laskurenkaan pyörimään ympyrää alas. Minä kävin laskemassa tämän lisäksi myös jäämäkeä, mies skippasi sen, koska hänen mielestään se oli lapsille (niin kuin se varmaan olikin). 

Quebec City vaikutti vanhanajan eurooppalaiselta kaupungilta, etenkin vanhastakaupungistaan. Jos näkisi kuvia ilman, että tietäisi, mistä paikasta on kysymys, voisi mielestämme veikata jotain Keski-Euroopan vanhaa kaupunkia (mielikuvamme perustuvat taas muuhun kuin oikeaan kokemukseen, sillä emme ole käyneet vanhoissa Keski-Euroopan kaupungeissa).

Château Frontenac, (luksus)hotelli vuodelta 1893. Kävimme kääntymässä sisällä eteisaulassa, joka kuhisi turisteja, jotka eivät taatusti asuneet ko. hotellissa. Tämä näyttää meistä ihan eurooppalaiselta vanhalta linnalta. 

Kaupungin parlamenttitalo. Quebec Cityssa oli vielä joulukoristeita - tai ehkä ne ovat talvikoristeita - ehkäpä karnevaalien ja turistien takia.

Quebec Cityn vanhakaupunki on UNESCOn maailmanperintökohde, ja olihan se kaunis. Valitettavasti suuret lumimäärät vähän pimittivät kauneutta. Esimerkiksi vanhankaupungin muurit olivat lumen peitossa. Muurille pääsee tavallisesti kävelemään ja sen päällä voi kiertää useammankin kilometrin ja nauttia maisemista, mutta nyt muurille ei päässyt. Tai siis pääsihän sille parista paikasta, jos oli valmis kipuamaan nilkat hangessa (minä muuten olin), mutta ei muurilla voinut kunnolla kävellä ja parissa paikassa oli ihan suljettu-kyltit.

Näkymiä muurin päältä. Harmitti, kun ei päässyt kävelemään ja näkemään maisemia enempää.

Muurin portti vanhaankaupunkiin.

Vanhakaupunki jakautuu ylä- ja alaosaan. Yläosa on oikeasti ylempänä kuin alaosa.

Vanhankaupungin alaosa.

Alas vievä funikulaari niille, jotka eivät halua tai pysty kävelemään alas.

Ja portaita niille, jotka haluavat ja pystyvät kävelemään. Nämä portaat ovat ilmeisesti kaupungin vanhimmat, 1600-luvulta.

Yläosan pikkukatuja.

Ja alaosan katuja. Alue on nimeltään Petit Champlain ja se on täynnä pieniä ja kapeita katuja (ja turistikrääsäkauppoja). 

Talvikarnevaalit ovat perinne Quebec Cityssa. Niiden lisäksi yksi talviperinne on toboggan-kelkkailu. Toboggan-mäki on joka talvi Château Frontenac -hotellin vieressä. Miestä piti vähän houkutella tähän, ei vähiten sen takia, että hänellä oli jalassaan farkut eikä kevyttoppahousut niin kuin minulla. Kävimme kuitenkin laskemassa mäen kerran yhteisellä kelkalla.

Toboggan-mäki. Kelkan vauhti kiihtyi yllättävän kovaksi (mainospuheiden mukaan jopa 70km/h).

Me nautimme Quebecista yhden lyhyen illan ja päivän ajan. Siinä ajassa ehti tsekata vanhankaupungin, joka tuntui olevan alue, jossa kaikki turistit olivat, sekä yhden toisen alueen pääkadun, jossa ei ollutkaan enää niin paljon turisteja. Yksi päivä riitti siten, ettei tullut paha mieli, kun piti heti lähteä pois. Tosin olisihan tuolla voinut olla kauemminkin ja tutkia myös kaupungin muita paikkoja kuin vain vanhaakaupunkia, joskin kylmyys oli niin pahaa, ettei päämäärätön kävely oikein tuntunut kivalta. Emme ehtineet La Citadella -linnoitukseen, joka olisi ehkä ollut ihan kiva nähdä. Lisäksi missasimme karnevaalien suuren kulkueen, joka olisi ollut lauantaina illalla.

La Citadelle -linnoitus lumisena näköalatornista katsottuna.

Vanhankaupungin hiljaisia katuja.

Ajoimme Quebec Cityyn ja sieltä takaisin Montréaliin vuokra-autolla. Sekä meno- että paluumatkalla kävi hyvin ilmi se, että kannattaisi vain joskus seurata omaa järkeä eikä luottaa sokeasti navigaattoriin. Pysähdyimme molemmilla matkoilla (vahingossa) samassa ketjukahvilassa. Menomatkalla laitoimme jo parkkipaikalla navin päälle ja seurasimme sitä ajattelematta reittiä sen enempää. Jostain syystä Google Maps päätti, että haluaa viedä meidät pienelle kiertoajelulle Kanadan maaseudulle. Kahvilan parkkikselta olisi päässyt palaamaan suoraan motarille (minkä tajusimme myöhemmin), mutta navi ohjasi meidät tekemään melkein 20 minuuttia kestävän ajelun läpi lumisen maaseudun ennen kuin palautti meidät täsmälleen samaan paikkaan, josta olimme lähteneet, ja siitä takaisin motarille. Paluumatkalla navi ehdotti jälleen täysin samaa kiertoajelua eikä suoraa paluuta päätielle. Mikähän quebecilaisen maaseudun ja Google Mapsin salaliitto on taustalla...? Toista kertaa emme kuitenkaan tehneet samaa virhettä, vaan käytimme omaa järkeä.

Navin näkemys siitä, miten päätielle kannattaa palata 20 minuutin silmukan kautta.

Tällaista kiertotien varrella oli. Näytti ihan Suomelta.

Haluan vielä tässä postauksessa kertoa kanadalaisista herkuista. Söimme matkan aikana muutaman kerran ruokia, jotka ovat perinteisiä Quebecin provinssissa. Suurin herkku on nimeltä poutine. Se on kasa ranskalaisia kastikkeella ja juuston paloilla. Lisukkeeksi saa halutessaan kaikkea mahdollista; me söimme poutinemme erinäisillä lihoilla. Vähän niin kuin makkaraperunat, totesimme. Poutine on tunnettua ja suosittua, joten quebecilaiset tuntuvat siis ottaneen täyden kunnian niinkin tavanomaisesta (juntti)ruoasta kuin makkaraperunoista. No ei, älyttömän hyväähän tuo poutine oli ja tietenkin myös tajuttoman epäterveellistä! Ekat poutinet söimme todella suositussa, vain tähän ruokalajiin keskittyvässä ravintolassa, jonne piti jonottaa ulkona kylmässä ja pimeässä talvi-illassa reilut 20 minuuttia. Minä söin poutinea myös toisen kerran, mies jopa neljä kertaa (koska sitä tuli side-ruokana joidenkin annosten mukana).

Poutine lihalla. Kuvassa myös quebecilaista omenasiideriä, joka ei ollut kovin vahvan makuista, mutta silti ihanan piristävää ihmiselle, joka ei ole saanut kunnon omenasiideriä melkein vuoteen. 

Toinen perinteinen herkku on tourtière eli piirakka lihatäytteellä. Kävimme Montréalissa quebecilaisessa dinerissa, jossa saimme huomattavasti huonompaa palvelua kuin dinerin kaksi muuta asiakasta, jotka puhuivat ranskaa. Tourtière tuli annoksessa, jossa oli muitakin quebecilaisia herkkuja: jotain hernekeittoa, perunajuttuja ja lihapullia ruskealla kastikkeella. En nyt muista enää, mitä nuo olivat nimeltään, enkä löydä annosta ravintolan nettisivuilla olevasta (ranskankielisestä) ruokalistasta.

Tourtière ja muuta perinneruokaa. Vähän kuin suomalaista kotiruokaa, etenkin kun ottaa huomioon sen, että ennen tätä pääannosta tuli alkuruoaksi lautasellinen hernekeittoa. Lihapullakastikkeen mausteet olivat kyllä aivan erilaisia kuin suomalaisessa lihapullakastikkeessa.

Montréal on kuuluisa smoked meatistaan eli savustetusta lihasta. Me kävimme syömässä leivät savustetulla lihalla kuuluisassa heprealaisessa raflassa, joka on perustettu vuonna 1928. Ravintola taitaa olla ihan maamerkki Montréalissa.

Schwartz's-raflan leipä savustetulla lihalla. Leipä huuhdeltiin alas paikallisella vahvanmakuisella kirsikkalimsalla. 

Toinen montrealilainen kuuluisuus ovat kaupungin bagelit. Minä söin lounaaksi bagelin, jossa oli jälleen savustettua lihaa (söin tämän reissun aikana ehkä vähän liikaa lihaa). Lisäksi ostin yhdestä leipomosta ihan tavallisen, makean bagelin. En nyt sanoisi, että nämä bagelit olivat mitään sen ihmeellisempiä kuin missään muuallakaan. Joskin ehkä noin mahtipontisesti täytettyjä bageleita ei kaikkialta saa.

Montrealilainen bagel, amerikkalaiseen tapaan sipseillä.

Taisin matkan aikana syödä myös elämäni ensimmäistä kertaa biisonia ja tartarpihviä. Biisoni maistui aivan naudalta. Tartarpihvi yllätti, sillä en ollut kuvitellut raa'an jauhelihan voivan olla millään tavalla hyvää (salaisuus taisi olla mausteessa ja lisukkeissa). Tartarpihvejä oli tarjolla kummallisen monessa ravintolassa, ehkä ne ovat suosittuja Kanadassa.

Paras herkku matkan aikana oli kyllä maple taffy on snow. Se miehen quebeccitylainen tuttu suositteli meitä kokeilemaan Quebec Cityssa tätä perinneherkkua. Tähän aikaan vuodesta vaahteratoffeeta lumella sai vain talvifestarialueelta, mikä antoi viimeisen syyn siihen, että ostimme liput alueelle. Herkku on vaahterasiirappimahlaa (englanniksi sap) lumella. Kuumaa mömmöä kaadetaan lumen päälle ja annetaan sen hetki jäähtyä ennen kuin siihen törkätään tikku ja pyöritetään se ikään kuin tikkariksi. Lunta tarttuu totta kai toffeeseen ja kietoutuu mukaan tikkariin. Todella makeaa niin kuin vaahterakama yleensä on, mutta aivan ihanaa. Minun oli pakko syödä kaksi.

Ihanaa herkkua!

En ole muuten syönyt lunta sitten lapsuuden. Enkä kyllä varmaan laskenut mäkeäkään. Hyvä reissu siis kaikin puolin. Miksei Suomessa ole kehitelty mitään herkkuja, joita voi syödä lumelta? Vai olenko vain missannut jotain tai asunut väärässä päässä Suomea? Suomi voisi ottaa opiksi kanadalaisilta näissä talvi-iloissa. Tosin onhan Lapissa vaikka mitä... ja Etelä-Suomessa ei yleensä ole sitä lunta.

Vanhankaupungin alaosaan oli pystytetty muutamia lämmittelypaikkoja. Jos nyt joku haluaa istua tulen edessä ulkona, kun voi istua sisälläkin. Kuvassa näkyy myös jääveistos (joka on muuten penkki), joita vanhassakaupungissa näkyi paljon katujen kulmia koristamassa. 

Sillä aikaa, kun me olemme nauttineet Kanadan talvesta, Yhdysvalloissa on ollut yksi vuoden suurimmista tapahtumista: Super Bowl eli jenkkifutiksen loppupeli. Ei meitä mikään urheilu kiinnosta, mutta nämä bileet - ja etenkin ne 4,5 miljoonaa maksavat mainokset - olisi ollut hauska nähdä telkkarista. (En jaksa katsoa mainoksia Youtubesta, vaikka tiedän, että ne ovat kaikki siellä.) Saimme kuitenkin selville, että ensi vuonna Super Bowl pelataan meidän naapurissa. Ja nyt tarkoitan käytännössäkin ihan naapuria: noin vartin ajomatkan päässä meiltä olevalla San Francisco 49ersien kotikentällä Levi's-stadionilla. Ensi vuonna ei siis parane missata Super Bowlin bileitä! Mies alkoi heti unelmoida ihan siitä, että menisimme katsomaan tuota peliä. Valitettavasti kuitenkin lippuja on aika mahdotonta saada, kun niiden ostamiseksi pitää osallistua arvontaan, sillä kyseessä taitaa olla maailman seuratuin ja suosituin urheilutapahtuma. Puhumattakaan siitä, mitä liput maksavat (satoja ja taas satoja dollareita). Mustasta pörssistä saa tietenkin, vaikka arvontaonni ei osuisikaan omalle kohdalle, jos on valmis maksamaan tuhansia dollareita (tänä vuonna juuri ennen peliä pahimmillaan ilmeisesti $8000-9000). Ehkä jos minäkin menen töihin, niin voimme maksaa yli kymppitonnin urheilusta, jota emme millään tavoin ymmärrä. ;D

Ps. Me saavuimme kotiin vähän kuin suomalaiseen kesäsäähän: Lämmintä on 17 astetta (intialaiset kulkevat sortseissa, t-paidassa ja läpsyissä), mutta sataa vettä. Pitkästä aikaa vesisadetta!