Taas työluvan perässä

Jahas, viime viikon lopussa juuri ennen lomalle lähtöä oli taas aika hakea minulle uutta työlupaa. Juurihan minä maaliskuussa sellaista hain ja sehän myönnettiinkin vasta pari kuukautta sitten kesäkuussa. Valitettavasti vain, kun mieheni ensimmäinen työlupa umpeutuu joulukuussa, USCIS ei myöntänyt minulle pidempää työlupaa. Onneksi sentään mieheni on nyt saanut sen uuden työlupansa, joten minäkin voin hakea taas itselleni uuden. Minähän pelkäsin, että USCIS käsittelee mieheni työluvan jatkoa niin kauan, etten minä voi laittaa omaan työlupaani hakemusta ajoissa. Se olisi ollut hyvin ikävä tilanne.

Hakemusta työluvan uusintaan ei saa lähettää liian aikaisin - USCIS todellakin hylkää hakemukset, jotka tulevat päivänkin liian ajoissa, eikä tämä ole urbaanileganda. Hakemusta ei myöskään kannata lähettää liian myöhään, sillä USCIS lupaa käsitellä hakemuksen 90 päivässä, eikä kannata olettaa, että päätös tulisi yhtään nopeammin (pikemminkin se voi tulla paljon myöhemmin, lupauksista huolimatta). Olin jo vähällä ottaa hakemukseni liitteineen mukaan lomalle ja postittaa sen itärannikolta, koska tuo 90 päivää nykyisen lupani umpeutumiseen tuli täyteen nyt kuun vaihteessa. Sitten kuitenkin muistin, että laitoin edellisenkin hakemuksen hiukan etukäteen. USCIS kieltää, ettei hakemusta saa lähettää ennen kuin umpeutumiseen on 120 päivää aikaa, mutta ihan siihen 90 päivään ei ilmeisesti tarvitse odottaa. Kuskasin siis hakemukseni kuriirifirmalle perjantai-iltana, juuri ennen aikaista aamulentoa.

En tiedä, muuttuvatko byrokratia-asiat tässä maassa koskaan sellaisiksi, etteivät ne aiheuttaisi stressiä. Vasta maaliskuussa tätä työlupahakemusta stressasin, kaikki meni hyvin, ja nyt stressaan sitä vähän uudelleen. Olisin tietenkin voinut silloin maaliskuussa oikeasti kirjoittaa ylös esimerkiksi sen, missä järjestyksessä järjestelin liitteeni silloin (kyllä, järjestyksellä on USCIS:n mukaan väliä), koska panikoin sitä silloin ja kirosin, miksen ollut kaksi vuotta sitten tehnyt muistiinpanoja. Ajattelin varmaan, että muistaisin järjestyksen näin puolen vuoden sisällä. No en tietenkään muistanut, mutta arvoin taas jotain ja eiköhän siitä ihan hyvä tullut.

Tällaiseen työlupahakemukseen tulee harvinaisen vähän liitteitä, mutta silti jossain ohjeissa on suositus siitä, että liitteet kannattaisi erotella erivärisillä papereilla - USCIS antaa ylimalkaisen ja sekavan ohjeen järjestykselle. Älkää kysykö miksi, en minä käsitä. En tiedä, onko suositeltavaa kirjoittaa liitteisiin, mitä ne ovat, mutta minun hakemuksessani on kopioita neljästä eri passista, joten olen nähnyt parhaimmaksi kirjoittaa niihin.

Minulla on myös yksi "oikea" pieni paniikin aihe: laitoin mukaan samat valokuvat kuin maaliskuisessakin hakemuksessani oli. USCIS:n ohjeet sanovat, että kuvat saisivat olla vain 30 päivää vanhat. Vähän riskillä ehkä nyt mennään, tiedän sen, mutta kun oikeasti, siitä on vain muutama kuukausi aikaa, kun nuo kuvat otettiin, minä näytän tasan samalta. Toivon, ettei kohdalleni osu jotakuta todella tarkkaa sääntöjennoudattajaa, joka hoksaa, että valokuva on sama. (Ja mistä vetoa, että nyt kun mainitsen asiasta täällä, niin homma kosahtaa varmasti juuri tähän.)

Typerintä tässä on se, että hakemus maksaa taas sen $380. Eihän se tietenkään USCIS:n vika ole, ettei miehelläni ollut työlupaansa pidemmäksi aikaa silloin, kun minä hain omaani jatkoa. Mutta tuntuu se nyt vähän typerältä, että olen maksanut puolen vuoden sisällä $760 siitä, että saan tehdä osa-aikatöitä. Tosin mieheni työnantaja kyllä maksaa nämä minun hakemukseni, mutta silti.

Peukut pystyyn sille, että USCIS hoitaa homman taas ajoissa kotiin.

Terkut itärannikolta ja Salemista!

Itärannikolla ollaan! USA:n länsirannikolta itärannikolle matkustaminen on harvinaisen ärsyttävää. Olen monesti seurannut, kun mieheni käy työmatkoilla: hän lähtee kotoa hävyttömän aikaisin aamulla, jopa aamuyöllä, ja sitten kun hän todella monen tunnin jälkeen ilmoittaa päässeensä perille, hän kertookin heti menevänsä nukkumaan, koska kello on itärannikolla jo niin paljon.

Me lähdimme 6:25am lennolla, lensimme kolmisen tuntia Minneapolisiin ja yhtäkkiä kelloakin piti siirtää kaksi tuntia eteenpäin. Muutaman tunnin välilasku, sitten taas pari tuntia lentäen Bostoniin ja jälleen kelloa tunti eteenpäin. Iltahan siellä Bostonissa jo siinä vaiheessa sitten oli ja koko päivä oli mennyt matkustaessa rannikolta rannikolle.

Pitkät välimatkat ja aikaerot tekevät tämän maan sisäisen matkustamisen vähän samanlaiseksi kuin jos matkustaisi läpi Euroopan (paitsi että aikaero on suurempi kuin monesti Euroopassa). Itä- ja länsirannikon väliä menee myös ns. red eye -lentoja eli yölentoja, mutta me päätimme, että mieluummin käytämme kokonaisen päivän matkustamiseen kuin että viettäisimme yhden yön lentäen ja olisimme perillä aikaisin aamulla ilman nukkumista (minä en ainakaan osaa nukkua lentokoneissa).

Siellä se Boston on.

Ensimmäinen pysähdyksemme East Coast -lomallamme on siis Boston, mutta heti ekana päivänä lähdimme Salemiin, joka on noin puolen tunnin ajomatkan päässä Bostonista. Salem on kaupunki, jossa oli vuonna 1692 noitavainot ja jossa 20 ihmistä teloitettiin. Halusin ehdottomasti käymään siellä.

Ajoimme Salemiin osittain 1-tietä pitkin, joka näyttää olevan samanlainen rannikkotie kuin Kaliforniassakin menevä 1-tie on. Oli kiva nähdä Atlantti pitkästä aikaa.  

Epämääräisiä noitahahmoja pitkin Salemin katuja.

Salemin voisi tiivistää virkkeeseen: Kaupungissa tapahtui yli 300 vuotta sitten parin kuukauden aikana vähän ikäviä tapahtumia, kaupunki ei pääse siitä yli, vaan sen sijaan kaupallistaa tapahtumat vuosisatoja myöhemmin turistien iloksi. Täytyy sanoa, että kaipa ihan toimiva ratkaisu - pieni Salem vetää vuosittain sentään miljoona turistia. Keskusta-alue on hyvin pieni ja se on täynnä turistikrääsäkauppoja (joissa myytiin kamaa Salem-aiheista Harry Potteriin ja Game of Thronesiin - noitateema tulkittiin siis aika laajasti), museoita (tai ehkä voisi sanoa pikemminkin "museoita") ja erilaisia turistikierroksia. Pääasiallisesti Salemissa on siis vain maksullisia nähtävyyksiä; ilmaiset jutut on nähty hetkessä.

Salem Maritime National Historic Site keskittyy noitien sijaan Salemin rooliin vanhana satamakaupunkina. Kävelin tuolla sen bootsini kanssa. Yleensä minä olen se, joka aina hiihtää menemään kauheaa vauhtia kaikkien muiden ohi, mutta tällä kertaa olin se, jonka ohittivat jopa vanhukset. 

Salem mainostaa itseään sloganilla the Witch City of the U.S. Kaupunki tuntuu muutenkin elävän noitateemalla: mm. kaupungin sanomalehden logossa on noitakuvio, samoin poliisiautoissa.

Logo poliisiautoissa. Kuva netistä, koska valitettavasti me emme nähneet yhtäkään poliisiautoa. 

Me kävimme yhdessä museossa, the Witch Museum, joka kertoi noitavainojen tarinan todella kälyisen lavaste-esityksen avulla ja joka vaikutti väkisin tehdyltä. Epäilen monien Salemin museoiden olevan samaa sarjaa. Vai minkälaisen uskotte olevan "museon", johon on rakennettu tyrmät, joissa syylliset (tai siis syyttömät) ovat aikoinaan olleet?

The Witch House, yksi monista maksullisista nähtävyyksistä (emme käyneet sisällä). Tämä talo on ainoa vielä jäljellä oleva rakennelma vuoden 1692 vainoista, joskin taitaa olla aika korjattu. Talo kuului tuomari Jonathan Corwinille, joka toimi tuomarina noitavainoissa. Ei siis todellakaan noidan talo, päinvastoin. Turistikierroksen oppaan mukaan talo on nimetty näin markkinointisyistä. Häntäkin nimi lähinnä huvitti. 

Museossa käymisen lisäksi osallistuimme yhdelle kävelykierrokselle, jota veti jonkinlainen paikallinen kylähullu, joka tuntui tuntevan joka toisen vastaantulevan paikallisen kylähullun. He mm. osoittelevat toisiaan sormillaan huutaen "Witch!", turistien iloksi varmaan. Osa heistä näytti noin yhtä astetta paremmalta kuin koditon. Oli kyllä hyvä kierros. Suosittelen kierroksia, sillä Salem on muutoin aika nopeasti nähty, ellei halua koluta kaikkia museoita. Poistin muuten bootsini tuota kierrosta varten ja siirryin lenkkareihin. Sujui ihan hyvin.

Salemin turistikeskustassa on suihkulähde, joka esittää hirsipuita.

The Witch Trials Memorial, vuonna 1992 pystytetty muistomerkki 20:lle noitavainoissa teloitetulle ihmiselle (14 naista, 6 miestä). Muistomerkki koostuu 20 kivipenkistä, joihin jokaiseen on kaiverrettu kuolleen nimi ja kuolintapa (kaikki paitsi yksi hirtetty, se yksi kuoli kidutuksessa). Lisäksi maahan on kaiverrettu syyttömien oikeudessa sanomia lauseita. Oppaan mukaan lauseet päätettiin kaivertaa maahan, sillä suurin osa ihmisistä kävelee ohi maahan katsomatta: tämä symboloi ihmisten välinpitämättömyyttä ja sitä, miten v. 1692 suurin osa kansasta ei tehnyt eikä sanonut mitään noitavainojen hulluutta estääkseen. 

Vähän huvittavaa oli, että sekä museossa että kierroksella korostettiin, ettei Salemin noitavainoissa missään nimessä poltettu ketään elävältä, vaan polttamiset olivat vain eurooppalaisten juttu. "Here in America we're humane, we only hang people", opas totesi ironisesti.

Kierroksella hengailtiin syntisen kauan Salemin hautausmaalla, joka oppaan mukaan olisi muka yksi vanhimmista julkisista hautausmaista, mutten löytänyt tälle mitään luotettavaa lähdettä, joten tuskinpa on. Kuvassa edessä oleva hautakivi kuuluu tuomari John Hathornelle, joka hänkin toimi tuomarina noitavainoissa. Kuten näkyy, kivi ei ole alkuperäinen ja opas kertoikin, että kivi on kohdannut hyvin paljon ilkivaltaa vuosien aikana: sitä on potkittu, kaadettu, sen päälle on pissattu ja niin edelleen. Mielestäni hiukan omituista on se, miksi tätä kiveä pidetään tässä keskellä hautausmaan kulkuväylää, jos se kerran kohtaa ilkivaltaa. Oppaan kertomaa legendaa, turistien huijaamista vai mitä? 

Halloween on Salemissa muuten kova juttu. Kierroksemme oppaan mukaan viime vuonna tähän pieneen kaupunkiin tuli 120 000 ihmistä juhlimaan ja poliiseja tuli ympäri osavaltiota valvomaan.

Salemin keskustassa on näyttelijätär Elizabeth Montgomeryn patsas hänen roolistaan Bewitched-tv-sarjassa. Turistioppaan mukaan yksi sarjan jaksoista on joskus kuvattu Salemissa, mikä edesauttoi kaupungin turismikuvaa ja sitä, että noitajuttuja alettiin hyödyntää. 

Minusta Salem oli söpö ja mielenkiintoinen paikka, mutta todella kaupallistettu ja hyvin nopeasti nähty.

Saikulta lomalle

Kun ensimmäisen kerran kirjoitin täällä blogissa terveydenhuollosta (aiheeni olivat piilarit), yhdistin kauneuden- ja terveydenhoidon omaksi yhdeksi tagiksi, koska ajattelin, ettei postauksia noista aiheista varmaan usein tule tehtyä. Eipä kannata katsoa tulevaisuuteen, ellei omista kristallipalloa. Terveydenhoidon pitäisi selkeästikin olla oma taginsa tässä blogissa, kun nyt ottaa huomioon, miten paljon kirjoitan ongelmistani. Ja ne ääniongelmani ansaitsisivat varmasti vielä ihan oman erillisen taginsa. Ei nyt mitenkään, että tagini muutoinkaan olisivat aina ihan loogisia...

Mutta hei, terveydenhoitoaiheeseen ja jalkaani. Olen ottanut jalkani hoitamisen tosissani. Takana on kaksi viikkoa sohvalla makaamista, ihmeellistä yhdellä jalalla hyppelyä ja sitä, etten todellakaan ole ottanut yhtäkään normaalia askelta kipeän jalkani kanssa. Aluksi käytin kävellessäni sitä hoitobootsia niin kuin lääkärin kanssa sovittiin. Hylkäsin sen kuitenkin ensimmäisen viikon jälkeen. Kipeää jalkaani nimittäin särki sen viikon lepäämisen jälkeen enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin - jalkani sivua vihloi enemmän kuin sitä vihloi silloin, kun vamma syntyi. Siitä huolimatta, että olin kävellyt bootsin kanssa lähinnä vain asunnossamme sohvan ja keittiön tai vessan väliä ja vaikka olin löytänyt sen kanssa yhteensopivan tarpeeksi korkean kengän (vaelluskenkäni). Totesin, ettei bootsi ehkä ollut minua ja jalkaani varten tai käytin sitä väärin, mutta joka tapauksessa lopputulos oli huono.

Siirryin ensimmäisen viikon jälkeen lääkärini silloin käynnillä ehdottamaan toiseen vaihtoehtoon ja kävin ostamassa kainalosauvat. (Kyllä, ne piti itse ostaa ihan niin kuin se bootsikin, ei niitä saanut lääkäriltä lainaan; hinta oli tosin vain parikymppiä, joten ei kovin iso satsaus.) Toisen lepoviikon loikin menemään sauvojen kanssa, tosin edelleen hengailin vain kotona ja pysyin siis lähinnä paikoillani. Särky väheni huomattavasti sen jälkeen, kun lakkasin käyttämästä bootsia. Yritin saada lääkärin kiinni puhelimitse ekan viikon jälkeen, jotta olisin voinut keskustella huolestani, mutta vastaanottovirkailija, jolle kerroin ongelmani, ei koskaan palannut asiaan, eikä lääkäri koskaan soittanut. Heidän olisi vielä pitänyt soittaa minulle kontrollipuhelu näin kahden viikon jälkeen käynnistä, mutta eipä kyllä kukaan ole soittanut. Mutta onneksi terveydenhuolto on täällä sitä bisnestä, niin voinpahan viedä itseni ja jalkani jatkossa muualle.

Kulkuvälineeni viimeisten kahden viikon aikana.

En ole siis kävellyt jalkani kanssa normaalisti kahteen viikkoon. Lääkäri puhui silloin vähintään kahdesta viikosta. Särky on laantunut, mutta ei se kyllä kokonaan ole kadonnut. Söin kaksi viikkoa myös reseptitulehduskipulääkkeitä, mutta niistä tuntui olevan yhtä paljon hyötyä kuin lumelääkkeistä (miksi täkäläisistä lääkkeistä ei kertaakaan ole ollut minulle vielä kunnollista apua?). Ihmiset aina tolkuttavat, että täytyy levätä, mutta minusta tuntuu, että vaikka olen levännyt nyt varmaan koko loppuelämäni edestä, olen silti yhtä raihnainen kuin ennen lepoakin. En tiedä, mikä minua vaivaa.

Eilen torstaina kävin kaupassa ja kävelin jälleen sen bootsini kanssa. En uskaltanut kävellä ilman sitä vielä pitkää matkaa. Sitten kotona otin kyllä jo muutaman normaalin askeleen ilman bootsia ja kainalosauvoja. Tänään kävin taas kaupassa, liikuin sekä bootsin kanssa että kotona vähän ilman.

Olisin ehkä voinut kärvistellä noiden välineiden kanssa vielä kolmannenkin viikon, mutta kun meillä koittaa huomenna lauantaina lähtö lomalle (sille itärannikon reissulle, jonka olemme mieheni kanssa halunneet tehdä yli vuoden ajan), niin pakkohan tässä oli yrittää ottaa kevyt lähtö normaaliin liikkumiseen. Lennot ovat olleet varattuna jo pitkään, mutta koska olemme molemmat laiskoja suunnittelemaan lomiamme, emme olleet varanneet mitään hotelleja. Olemmekin tässä kahden viikon aikana miettineet, pitääkö reissu perua kuntoni takia - olisimme menettäneet vain lentolippuihin käytetyt rahat. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että lähden, koska kai sitä on jo aika vähän kävellä, kun lääkärin ehdottama minimilepoaika on kulunut. Muutenhan tässä ihan surkastuu. En nyt kuitenkaan ole lähdössä maratonille juoksemaan enkä hyppimään minnekään. Pitäydyn rauhallisessa kävelyssä. Se bootsi lähtee mukaan, valitettavasti.

Täällä asuessahan on muuten tottunut siihen, että kävelykin on monesti minimaalista: autolla ajetaan paikasta A paikkaan B. Mutta totta kai nyt, kun hyötyisin autoilusta ja minimaalisesta kävelystä, olemme suuntaamassa juuri sellaisiin USA:n kaupunkeihin, joissa oikeasti voi jopa kävellä, joissa on julkista liikennettä ja joissa turistien kannattaa vain jättää se auto parkkiin (kait).

Ajattelin aiemmin, että tämän(kin) loman aikana pitäisi mennä jumppatunneille, koska olen jo monesti todennut sen, ettei tässä ohjaajan työssä voi olla pois liikunnan parista pitkään, ellei halua kuolla sitten, kun pitää palata ohjaamaan. Olin jopa vähän odottanut innolla sitä, että pääsisin vaihteeksi osallistujana ihan tuntemattoman ohjaajan tunnille. Nyt taitaa kyllä valitettavasti jäädä välistä. Ja toisaalta olen jo menetetty tapaus, koska takana on jo yli kaksi viikkoa pelkkää makaamista. Otetaan siis toinen kaksi viikkoa vielä lisää. Sitten kun palaan, en ole harrastanut liikuntaa yli 4 viikkoon. Siinäpä on itkussa pitelemistä sitten.

Olen luonnostellut joitakin postauksia julkaistavaksi reissun aikana - esimerkiksi siitä bodyattackin AIM1-koulutuksesta kertova postaus on vihdoin tulossa - joten pysykäähän kuulolla.

Kamaa avolavoilla

Aika nopeasti sen jälkeen, kun muutimme Piilaaksoon, sain täällä jo pidempään asuneilta neuvon: Älä koskaan aja motarilla sellaisten avolava-autojen perässä, joilla on jotain kamaa siellä lavalla. Tai sellaisen auton perässä, jonka katolla on tavaroita. Tai minkään tyyliin rakennus- tai siivousfirman auton perässä, jos niitä rakennus- ja siivousvälineitä on kuljetuksessa.

Syyhän on totta kai se, että tavarat saattavat hetkenä minä hyvänsä pudota auton kyydistä, etenkin siellä motarilla, jossa vauhti on nopea. Moiset neuvot soveltuvat tietenkin varmasti mihin tahansa maahan, mutta fakta on se, että täällä näkyy niin omituisia virityksiä, että tätä suomalaista vähän hirvittäisi, ellen olisi jo totaalisen tottunut paikalliseen meininkiin. Tikkaita ja siivousvälineitä, jotka sojottavat ulos avonaisesta takaluukusta tai pakettiauton takaovista ja jotka on sidottu kiinni vain yhden huteran narun avulla jos silläkään... Avolavoja, joiden lavalla on kaikkea huonekaluista ja irtonaisista patjoista romuihin ja roskiin eikä mitään ole kiinnitetty, auton vauhti lähemmäs 80mph (120 km/h)...

Meidän autohallissa otettu kuva. Kyseinen auto on jonkun roska-/siivousfirman, joka käy keräämässä meidän roskahuoneesta kaiken sinne hylätyn romun ja kuljettaa sen näköjään juuri tällä tavalla: kamat heitetään lavalle ja lähdetään matkaan. 

Laki tietenkin määrittelee, miten tavarat ja lastit pitää kiinnittää. Lailla ei kuitenkaan ole aina paljon merkitystä todellisuuden kannalta. Aivan samalla tavalla laki määrittelee nopeusrajoituksenkin (yleensä motareilla 65mph), mutta käytännössä nopeusrajoituksen määrittelee se, miten nopeasti autot ajavat minäkin hetkenä (yleensä lähemmäs 80mph)... Poliisi sakottaa, jos sattuu paikalle ja jos tekee mieli sakottaa.

Koska Kalifornia jakaa rajan toisen maan kanssa, sekin aiheuttaa oman haasteensa. Piilaakso on kaukana tästä kahden maan rajasta, mutta moottoritie 101 kulkee läpi Kalifornian ja myös täällä Piilaaksossa esimerkiksi juuri tällä motarilla näkyy autoja tai rekkoja, jotka ovat todennäköisesti tulleet sieltä rajan takaa. "Älä koskaan aja niiden lähellä, niiden käsitys turvallisesta lastin kiinnityksestä on ihan erilainen kuin täällä on", olen kuullut useammankin ihmisen toteavan. Rasismia, realismia vai molempia? Voin sanoa, että ainakin tuota keskimmäistä.

Vähän epäselvä kuva, auton ikkunan läpi otettu, mutta tuolla oli kasa kaikenmaailman romua, jota ei oltu kiinnitetty. Enkä kyllä sanoisi, että noiden tikkaidenkaan kiinnitystapa olisi näyttänyt kaikkein turvallisimmalta.

Kaikenlaista on siis tullut nähtyä. Ja aina, kun näen, vaihdan kaistaa mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas kyseisistä ajoneuvoista. Pahin oma kokemukseni on ollut se, kun olen liittynyt motarille yhden sellaisen betoniauton perässä. Tämä kuski oli ilmeisesti unohtanut sulkea jonkin olennaisen jutun, sillä kun auto kiihdytti motarilla, sieltä alkoi lennellä jotain pieniä kiviä (?) suoraan minun autooni. Kaverini oli kyydissäni ja yritti saada auton rekkarin ylös siinä onnistumatta, minä lähinnä panikoin kaistan vaihtamista kaiken sen liikenteen keskellä ennen kuin pienet kivet ehtisivät muuttoa isoiksi betonimöykyiksi tai vastaaviksi. Vain etulasiin tuli pieni kolhu. Onneksi. Ikävin, mitä olen nähnyt, ovat avolava-autot, joiden lavalla on koira tai koiria ilman mitään kiinnitystä. Olen tainnut nähdä tällaisen pari kertaa. Laki totta kai kieltää hyvin tiukasti eläimien kuljetuksen avolavalla ilman asianmukaisia kiinnityksiä. Tällainen näky onkin kohtalaisen harvinainen täällä päin, jokin raja ihmisillä sentään tuntuu olevan.

Kummallisin näkemäni on kuitenkin tämä: Eräänä aikaisena lauantaiaamuna, kun ajoin ohjaamaan tuntiani, näin motarilla tavallisen henkilöauton, jonka katolla oli iso kasa jättikokoisia pehmoleluja. Sellaisia, joita huvipuistoista voi voittaa. Ne oli sidottu muutaman köyden kanssa katolle erittäin huteran näköisesti. Auto oli pysähtynyt motarin reunaan ja kuski oli kiristelemässä köysiä. Olin hieman hämmentynyt ja olisin halunnut tietää tarinan tämän tilanteen takana. Hämmentyneemmäksi kuitenkin muutuin, kun joidenkin viikkojen kuluttua, jälleen samaan aikaan lauantaiaamuna ja samalla motarilla, näin uudelleen tällaisen auton, jonka katolla oli kasa jättipehmoleluja. Otusten jalat ja kädet vain lepattivat auton vauhdissa. Varmaan se oli sama auto. Kyseinen motari johtaa lopulta Santa Cruziin, jossa on huvipuisto, joten ehkä tämä auto oli menossa sinne. En tiedä, mutta haluaisin kyllä tietää. Nykyään joka lauantainaamu odotan, että tämä auto ilmestyy jostain piristämään aamuani, sillä se on kyllä kohtalaisen huvittava näky. Jos jotain lentää minun autoani päin edessä olevasta ajoneuvosta, jättikokoinen pehmolelunalle on ehdottomasti parhaimmasta päästä.

Mieheni umpeutuva ajokortti

Jatketaanpa byrokratia-aiheella ja monien USA:ssa asuvien painajaisella: DMV:llä (Deparment of Motor Vehicles).

Mieheni Kalifornian ajokortti umpeutui eilen 18. päivä. Täällähän tosiaan ajokortit eivät ole voimassa pitkään. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, CA-ajokortti on yleensä voimassa viisi vuotta. Uusia ajokokeita ei tarvitse suorittaa, mutta uusiminen vaatii pienen paperisen sodan.

Meille mamuille ei myönnetty viiden vuoden voimassaoloaikaa. Minun ajokorttini voimassaoloajan määrittää mieheni ensimmäisen työluvan voimassaoloaika, mutta mieheni ajokortin voimassaoloaika oli vieläkin lyhyempi hänen passinsa takia. Koska mieheni passin voimassaoloaika umpeutui ennen kuin hänen työlupansa, ajokorttia ei myönnetty pidemmäksi aikaa, sillä ilman voimassaolevaa passia mikään muukaan ei ole enää voimassa eikä kelvollinen. Viimeksi Suomessa käydessämme uusimme passimme, mutta sehän ei nyt tähän ajokorttiin auttanut.

Nyt mieheni oli siis aika uusia ajokortti. Ihmeellistä kyllä DMV lähetti ihan kirjeen tästä. Olisi voinut kuvitella, että tällainen pitää vain itse muistaa. DMV pyysi kirjeessä miestäni lähettämään postitse tositteet jatkuvasta maassaolo-oikeudestaan. Tämä kirje tuli kesäkuussa, jolloin miehelläni ei vielä ollut uutta L1-työlupaa ja vanha olisi umpeutunut tämän vuoden joulukuussa. Hän päätti odottaa, että uusi myönnettäisiin.

Kun uusi työlupa sitten saapui, mieheni lähetti kaikki tarvittavat tositteet heti postitse DMV:lle; tämä oli joskus kesä-heinäkuun vaihteessa. Aikaa kului noin kuukausi, eikä mitään kuulunut. Viime viikolla hän soitti DMV:lle, sillä alkoi näyttää siltä, että aika loppuu kesken ja koska hänellä ei ole kovin hyviä kokemuksia siitä, miten nopeasti ajokortti tulee. Hänen ensimmäinen ajokorttinsahan katosi aikoinaan jonnekin DMV:n byrokratian syövereihin ja kesti 7 kuukautta ennen kuin hän sai sen.

Mieheni soitti DMV:n yleiseen palvelunumeroon, josta sanottiin, ettei tietojärjestelmässä näy mitään ja käskettiin vain soittaa uudelleen myöhemmin - sama hyödytön vastaus, jonka hän sai silloin ensimmäisellä kerralla, kun ajokortti oli kadoksissa. Nyt hän kuitenkin muisti, että viimeksi, kun hän lähti selvittämään asioita virastoon saakka, hänelle annettiin sieltä DMV:n Legal Presence -yksikön numero, josta hän sitten lopulta sai avun. (Legal Presence -yksikkö selvittelee ilmeisesti tapauksia, joissa kysymys on laillisesta maassaolostatuksesta, mutta varma en ole.) Puhelinnumero oli ajat sitten kadotettu, mutta onneksi asiakaspalvelija antoi sen miehelleni nyt puhelimessa, kun hän sitä osasi kysyä.

Tämä Legal Presence -yksikkö on uudistanut toimintaansa tässä parin vuoden aikana. Viimeksi numero oli aina varattu eikä jonotussysteemiä ollut. Numeroon piti vain soittaa niin monta kertaa ja niin monena päivänä, että lopulta tärppäsi. Nyt DMV onkin kehittänyt jonotussysteemin - oli musiikki ja kaikkea. Hurraa DMV! Jonotusta kesti noin puoli tuntia ennen kuin virkailija vastasi.

Kuvio alkoi olla samanlainen kuin ensimmäisellä kerrallakin: mieheni käskettiin faksata kaikki tositteet hänen laillisesta maassaolostatuksestaan. Nämä olivat siis ne samat paperit, jotka hän oli jo postittanut DMV:lle. Miestäni kehotettiin soittamaan uudelleen viikon kuluttua, jolloin tarkistettaisiin, että paperit ovat tulleet perille. Faksatut paperit pitää osoittaa tietylle virkailijalle, muuten ne ilmeisesti vain hukkuvat jonnekin, eikä niitä kukaan ota käsittelyyn.

Tällä viikolla mieheni sitten soitti uudelleen, nyt piti jonottaa jopa tunti musiikkia kuunnellen. Kävi ilmi, että mieheni oli itse mokannut, sillä hän oli lähettänyt vain uuden työluvan, ei sitä vanhaa (joka totta kai oli toimitettu DMV:lle silloin ensimmäistä ajokorttia hakiessa, montakin kertaa). Koska DMV:llä ei selvästikään ole järjestelmiä, joista he näkisivät vanhat tiedot, eikä maalaisjärkeä, kuviohan näytti siltä kuin miehelläni ei olisi tällä hetkellä laillista oikeutta oleskella maassa, sillä uuden työluvan voimassaoloaika alkaa siitä, mihin vanha päättyy eli joulukuusta. Kaikki paperit piti faksata uudelleen. Ei siis vain puuttuvaa tositetta, vaan aivan kaikki. DMV on nyt siis saanut papereita mieheltäni kolmella eri tavalla: kerran postitse ja kaksi kertaa faksilla.

Mieheni faksasi alkuviikosta kaikki tositteet uudelleen. Koska ajokortti kuitenkin umpeutui eilen, hänen piti lähteä sinne virastoon saakka hakemaan väliaikaista ajolupaa. Periaatteessahan hänellä on suomalainen ajokortti, mutta ikävähän se on sellaista alkaa näyttää, jos poliisi pysäyttää, koska olemme kuitenkin asuneet täällä yli kaksi vuotta. Tuskin sitä hyväksyttäisiin. En edelleenkään tiedä, mikä on se oikea lain tulkinta siihen, koska tällaisen Visitor-statuksella täällä oleskelevan mamun täytyy hankkia CA-ajokortti. Eri lähteistä riippuen vastauksia on monia (vastaukset vaihtelevat tyyliin 10 päivästä, kolmesta kuukaudesta ja yhdestä vuodesta jopa siihen, ettei koskaan niin kauan kun on vain Visitor, joten selvää tästä aiheesta ei saa), mutta parempi pelata varman päälle. Jotkut menevät vielä pidemmälle ja sanovat, että siinä vaiheessa, kun Kalifornia myöntää ajokortin, oman kotimaan ajokortti lakkaa olemasta voimassa. Minua huvittaa suunnattomasti ajatus siitä, että vetäisin Suomessa vieraillessani esiin kalifornialaisen ajokortin, koska "ei mun suomalainen ole enää voimassa". As if. :D

Minä olen käynyt DMV:n virastossa vain kahdesti, mieheni nyt jo monta kertaa. Olemme aina valinneet Los Gatoksen viraston, eikä meillä ole siitä mitään pahaa sanottavaa. Mieheni joutui odottelemaan ja jonottamaan tällä kertaa vajaan kaksi tuntia, joten homma hoitui kohtalaisen sutjakkaasti noin niin kuin DMV:n mittapuulla. Mieheni sai paperisen väliaikaisen ajoluvan, joka on hänellä hyvinkin tuttu läpyskä, koska sellaisella hän ajoi täällä aikoinaan 7 kuukauden ajan. Hänellä piti tietenkin taas olla kaikki paperit mukana ja hän oli kysynyt virkailijalta, eikö tämä voisi merkitä hänen tietoihinsa, että paperit on nähty ja ettei laillisesta maassaolostatuksesta ole nyt epäselvyyttä. Virkailija oli vastannut, ettei hän pysty muuttamaan tietoja järjestelmässä. Voi DMV.

Väliaikainen ajolupa on voimassa kaksi kuukautta. Faksien perään pitää soittaa todennäköisesti vielä kerran ja varmistaa, että ne ovat perillä ja kondiksessa, mutta ehkä se uusi ajokortti sieltä sitten vielä tulee.

Mutta on tämä kyllä huvittava pulju tämä DMV. Papereita on postitettu, ne on faksattu ja ne on näytetty virkailijalle virastossa, mutta silti homma ei ole selvä. Ja mikä tämä oma erillinen faksikoneisto edes on ja miksi siitä kerrotaan vain harvoille ja valituille? Vaikuttaa siltä kuin DMV:n peruskoneisto olisi liian hidas käsittelemään tällaisia asioita ja sitten on tehty tällainen toinen semi-salainen koneisto siihen viereen käsittelemään kiireisiä hakemuksia nopeammin. Mutta toisaalta jos Kalifornian ajokortit umpeutuvat aina viiden vuoden välein ja siihen päälle vielä kaikkien mamujen lyhyemmät ajokortit, niin ei kai se mikään ihme ole, jos koneisto on vähän tukossa.

Minun ajokorttini on voimassa joulukuulle, jolloin se mieheni ensimmäinen työlupa umpeutuu. Katsotaan, miten minun uusimisprosessini silloin kulkee.

Matka kohti Green Cardia, osa 1: haussa Labor Certification

Ajattelin nyt vihdoin ja viimein alkaa kertoa prosessista nimeltä Green Card. Mieheni ja minä asumme USA:ssa tällä hetkellä mieheni L1-työluvan ja L-viisumien kanssa. Mieheni työlupa myönnettiin alun perin kolmeksi vuodeksi, nyt kesällä hänelle myönnettiin kahden vuoden jatko. Maksimiaika on tuo 3+2 vuotta. Meillä on siis oikeus asua ja työskennellä USA:ssa marraskuuhun 2018 saakka. Sen jälkeen koittaa pakkopaluu Suomeen, ellemme saa itsellemme Green Cardeja.

Green Card (GC) on pysyvä lupa oleskella ja asua sekä työskennellä tai vaikkapa opiskella Yhdysvalloissa. Näin lyhyesti sanottuna. Siihen sisältyy jonkinlaisia ehtoja sen suhteen, kuinka kauan maasta saa olla pois, eikä sitä myönnetä automaattisesti heti koko loppuelämäksi, mutta kuitenkin se on se askel siihen, jos tähän maahan haluaa jäädä asumaan. Viisumeilla täällä ei asuta monia vuosia. Green Card on eri asia kuin kansalaisuus, niitä ei pidä sekoittaa keskenään, vaikka välillä joillakin meneekin nämä kaksi asiaa sekaisin. Green Cardin voi menettää ja green cardilainen ei esimerkiksi saa äänestää.

GC:n voi saada muutamalla erilaisella tavalla. Sen voi saada menemällä naimisiin USA:n kansalaisen kanssa. Sen voi saada turvapaikanhakijana tai pakolaisena. Sen voi saada osallistumalla Green Card Lotteryyn eli arvontaan, joka arvonta-nimestään huolimatta ei ole ihan silkka puhdas arvonta. Ja sitten sen voi saada työpaikan avulla.

Prosessit näihin ovat erilaisia, ja minun kertomukseni koskevat luonnollisesti vain sitä, kun GC:a haetaan työn kautta. Korostan kuitenkin, etten oikeasti tiedä tästä asiasta syvällisesti yhtään mitään ja ettei kenenkään koskaan tule sokeasti luottaa siihen, mitä minä täällä horisen. Tiedän monien haikailevan Green Cardin perään ja ehkä joku eksyy tänne tätä lukemaan. Jos siis haluat GC:n, minulla on vain yksi neuvo: perehdy asiaan hyvin syvällisesti, ehkä kannattaa hankkia lakimies, äläkä luota siihen, mitä satunnaiset ihmiset netissä kirjoittelevat.

Green Cardin haku on pitkä ja hintava prosessi. Meidän tapauksessa homma kustantaa noin 10 000 dollaria, kun lasketaan yhteen GC-hakemuksen sekä lakifirman kustannukset. Me emme tietenkään maksa tätä itse. Harva työpaikan kautta GC:a hakeva varmaan itse mitään maksaa.

Meidän GC-prosessi alkoi loppuvuodesta 2015, joskus siinä marraskuussa. Me emme ole tehneet prosessin eteen juuri mitään, vaan rumbaa hoitavat lakimiehet. Minä en oikeastaan edes tiedä, mitä on tehty. Mieheni tietää jotain, muttei hänkään syvällisesti. Päätin kuitenkin yrittää selittää kuviota täällä, koska aihe ehkä kiinnostaa jotakuta ja koska prosessi on äärimmäisen tärkeä meidän elämälle täällä ja sen takia tärkeä myös blogini elinkaaressa.

Tässä kohtaa prosessia ei puhuta vielä Green Cardista, vaan labor certificationista. Yksinkertaisesti sanottuna labor certification tarkoittaa sitä, että mieheni työpaikka täytyy laittaa avoimeen hakuun USA:n työmarkkinoille, jotta voidaan todistaa, ettei tähän työhön voida palkata henkilöä, joka on jo a qualified U.S worker eli joku sellainen, joka jo valmiiksi saa asua ja työskennellä täällä. Sama idea oli mieheni L1-työluvassa, sillä senkin saadakseen piti todistaa, että hakijalla on sellaista osaamista, jota USA:sta ei valmiiksi löydy; joskin tuota työlupaa varten ei ollut mitään työpaikkoja auki. Mutta kuten olen jo aiemmin todennut, Yhdysvaltoihin ei noin vain muuteta, ei vähäksi aikaa eikä pysyvästi - maan maahanmuuttopolitiikka on tarkkaa.

Lakitoimisto on mieheni työpaikan toimitusjohtajan avulla laittanut mieheni työpaikan avoimeen hakuun. Paikkaa mainostettiin alkuvuodesta mm. paikallislehdessä ja radiossa ja se löytyi netissä olevien työpaikkahakujen kautta. Kuulostaa ehkä vähän huvittavalta, mutta nämä ovat ilmeisesti ihan yleisiä mainostapoja, joita käytetään labor certification -prosessissa. Ilmeisesti työpaikkailmoitukset kirjoitetaan vähän sillä tavalla, että niistä näkee, mitä varten ne on tehty, eikä niitä kukaan hae. Kuitenkin periaatteessa paikan pitää olla haussa siten, että kuka tahansa voi sitä hakea. Vaatimukset ovat totta kai tarkkoja, esimerkiksi mieheni työpaikkaa varten vaatimuksena on tietotaitoa siitä ohjelmasta, jonka he ovat firmassa kehittäneet (siellä Suomen Turussa). Mutta esimerkiksi vaikkapa suomen kielen taitoa ei saa vaatia (eikä sitä kyllä mieheni työpaikassa vaaditakaan).

Olen kuullut, että työpaikkaa pitäisi pitää auki jopa puoli vuotta. Käsittääkseni mieheni työpaikka ei ollut auki noin kauaa, enemmänkin vain parisen kuukautta, jos sitäkään. Olen siis kuullut vähän väärää tietoa. Tai ainakin totisesti toivon, että lakifirma tietää, mitä tekee.

Maaliskuussa lakifirma totesi, että tarvittavat toimenpiteet työntekijöiden palkkaamiseksi on tehty. Kukaan ei ollut hakenut mieheni paikkaa, mikä tuskin on mikään ihme. Lakifirma teki hakemuksen nimeltä Application for Permanent Employment Certification virastoon nimeltä Department of Labor (DOL). Hakemuksessa eriteltiin, miten työpaikkaan on yritetty rekrytoida ihmisiä. Tätä hakemusta kutsutaan termillä PERM, enkä oikein tiedä, miksi tai mikä tuo PERM on. Lyhennys on sanoista Program Electronic Review Management, mikä tarkoittaa kait vain sitä, että näiden hakemusten käsittelyssä on siirrytty elektronisempaan suuntaan kuin aiemmin on ollut. Toisaalta termi PERM liittyy myös siihen, että tämä permanent labor certification on työnantajan sponsoroima. Tuo lyhenne ei mielestäni ole mitenkään erityisen järkeenkäypä, ja tunnenkin olevani näissä lyhenteiden ja byrokratian kiemuroiden viidakoissa aika sekaisin.

Hakemus lähetettiin joskus maaliskuun puolessa välissä. Lakifirma sanoi, että käsittelyaika on noin 6 kuukautta. DOL:lla on sivusto, jonka kautta näkee oman hakemusnumeronsa avulla sen, onko hakemus hyväksytty vai ei. Sitten on olemassa PERM Checker -sivusto, jonka kautta näkee tilastoa siitä, minkä päivän hakemukset ovat käsittelyssä DOL:ssa.

Mieheni työkaverin hakemus lähetettiin aikalailla samoihin aikoihin kuin mieheni, se saapui DOL:iin ehkä noin 50 hakemusta ennen mieheni hakemusta. Hänen hakemuksensa meni lävitse kesäkuussa eli DOL toimi paljon nopeammin kuin lakifirma epäili, noin kolmessa kuukaudessa.

Heinäkuussa mieheni tutkaili yllä mainitsemieni sivustojen avulla oman hakemuksensa tilannetta ja huomasi, että kaikki hakemukset sekä ennen että jälkeen hänen hakemuksensa oli käsitelty. Tässä vaiheessa alkoi olla selvää, että meidän hakemus on mennyt audittiin eli jonkinlaiseen tarkastukseen. En nyt osaa tarkemmin sanoa, mikä tuo audit on, mutta ilmeisesti se on tarkistus, jossa DOL katsoo vähän tarkemmin, onko hakemuksessa kaikki kunnossa. En tiedä, miten ylimalkaisesti hakemukset tavallisesti käydään lävitse, hah...

Labor certification (tai PERM-?) -hakemuksista noin 30-40 prosenttia menee audittiin, jos lakifirman sanomisia on uskominen. Kukaan ei varmasti oikeasti tiedä, miten DOL toimii, mutta lakimiehen mukaan mieheni hakemus valittiin satunnaisesti eikä siitä pidä päätellä mitään. Uskokoon ken tahtoo amerikkalaisten virastojen satunnaisotantaa. Minä ainakin naureskelen sitä, että kun mieheni on ollut sekä ajokorttinsa että nyt labor certificationinsa takia jossain "satunnaisotannoissa", kyseessä on varmaan ihan muuta kuin satunnainen otanta.

Lakifirma ilmoitti meille heinäkuun lopussa, että hakemus on auditissa. Sitten firma valmisteli vastaukset audittiin (emme edes tiedä, mitä DOL pyysi) ja mieheni työnantaja allekirjoitti ainakin osan vastauksista. Mieheni on nähnyt nämä työnantajan allekirjoittamat vastaukset, mutta muuta me emme tästä audit-prosessista tiedä. Lakifirma lähetti vastaukset DOL:iin edellisviikolla eli elokuun alussa.

Nyt sitten odotellaan. Audit pidentää jo valmiiksi pitkää prosessia entisestään: odotusaika on nyt noin 6-7 kuukautta. Jos DOL hyväksyy mieheni labor certificationin, voidaan aloittaa varsinaisen Green Cardin hakeminen, mikä onkin sitten taas ihan oma pitkä prosessinsa. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Teemu Selänteen ravintola Laguna Beachissa: Selanne Steak Tavern

Palataanpas vielä kerran synttäriviikonloppuuni. Joku jo ehti tätä postausta toivoakin ja tässä nyt siis kertomus Teemu Selänteen pihviravintolasta, joka sijaitsee Etelä-Kaliforniassa Laguna Beach -kaupungissa aivan Pacific Coast Highwayn varrella.

Me emme ole mieheni kanssa jääkiekkofaneja. Ei kiinnosta yhtään. Emme myöskään ole Teemu Selänteen faneja. Kiinnostaa vielä vähemmän. Jostain syystä hänen ravintolansa kuitenkin oli se, jonne päätin haluta 30-vuotissynttäreilläni (tai no, päivä synttäreideni jälkeen). Olemme mieheni kanssa yleensä lomamatkoilla kohtalaisen laiskoja etsimään mitään erityisiä ravintoloita, koska olemme kaikkiruokaisia emmekä turhaan jaksa fancyilla ruoan suhteen. Tämä Teemun mesta oli helppo valita ja sen avulla taata, että ravintolakokemus jäisi ehkä jollain tavalla mieleen.

Ravintolan etupiha.

Ravintola on hyvin suosittu, ja varaus kannattaa ehdottomasti tehdä etukäteen. Itse katsoin varaustilannetta netin kautta jo viikkoja etukäteen, mutta varauksen tein kuitenkin vasta viikko ennen ruokailupäivää, koska emme lyöneet reissuamme lukkoon aiemmin. Siinä vaiheessa aikavaihtoehtoja ei ollut enää kuin kaksi, mutta pöydän siis sai.

Ravintolan nimi on Selanne Steak Tavern - kyllä, ilman ääkkösiä totta kai, jotta sulautuu Kaliforniaan. On ehkä hiukan väärin sanoa, että ravintola olisi Teemu Selänteen, sillä hän taitaa olla toinen kahdesta omistajasta ja perustajasta. Ei nyt kuitenkaan puututa pikkuseikkoihin.

Ravintola sijaitsee aivan Pacific Coast Highwayn varrella. Ja tuo PCH on siis rannikkotie, joka kulkee Kaliforniaa pitkin, välillä aivan rannikolla, välillä läpi rannikkokaupunkien ja jossain kohtaa läpi peltojen.

Minä olin etukäteen vähän stressannut pukukoodia, sillä ravintolan nettisivuilta en löytänyt mainintaa sellaisesta, mutta tiesin, että kyseessä on ns. hienompi ravintola ja paikka, jossa on valkoiset pöytäliinat. Yelpin mukaan pukukoodi on dressy. "Hei tää on Kalifornia", mieheni totesi ja osui ihan oikeaan. Olisihan se pitänyt jo tietää, ettei Kaliforniassa vain useinkaan pukeuduta hienosti, oli paikka mikä tahansa. (Anteeksi yleistys, mutta tämä on kokemukseni.) Joillakin naisilla oli nätit mekot ja korkkarit, mutta miehillä lähinnä kulahtaneita farkkuja - tähän malliin myös minä ja mieheni olimme pukeutuneet. Jopa sortseja ja sandaaleita näin parillakin miehellä ja yhden havaijipaidan. Tosi dressy siis. Kumma kun ei ollut flipfloppeja.

Ravintolan aula.

Paikan sisustus oli mielestäni aika nätti. Valkoista väriä on paljon (esimerkiksi seinät ja katot) ja lattiat ovat jotain tummaa tietynlaista puuta, josta ravintolan nettisivuillakin on maininta. Olin kuullut, että esillä olisi jotain Teemun palkintoja, mutten kyllä nähnyt sellaisia missään. Ravintolan vieressä on jonkinlainen pieni ja hienostuneen näköinen fanikauppa.

USA:sta ei ehkä kuitenkaan löydy ravintolaa, jossa ei olisi baaritiskiä ja televisioita, joista tulee urheilua. Olivat pöytäliinat kuinka valkoisia tahansa, voi olla varma, että urheilua saa katsoa. Niin tässäkin ravintolassa tietenkin. Se nyt vain kuuluu asiaan.

Me istuimme baaritiskin vieressä. Kuvan pariskunta on hyvä esimerkki siitä, mikä on kalifornialaisten käsitys pukukoodista dressy. ;) 

Selanne Steak Tavernin nettisivuilla ruokalistassa ei ole hintoja. Ruokalista varmaankin vaihtelee kausittain, mutta tässä pikakurkistus siihen, mitä nyt löytyi. Listaan oli merkitty Teemun omat suosikit.

Jääkiekko teemana ei onneksi näkynyt ravintolassa muuta kuin yhden annoksen osalta: Lord Stanley Cut -pihvi. Hinta $138 ilman veroja. Tuo on sentään tarkoitettu kahdelle ihmiselle. 

Kuten näkyy, hinnat eivät ole ihan halpoja (toki kalleus ja halpuus ovat aika subjektiivisia seikkoja). Koska kyseessä nyt kuitenkin on "vähän hienompi ravintola" ja pihvipaikka, halpaa tuskin kannattaa odottaa - etenkään, kun kaupunki on Laguna Beach, joka on ilmeisesti alueena kallis. Drinkit olivat aikalailla saman hintaisia kuin ravintoloissa usein Kaliforniassa on (mielestäni siis kohtalaisen hinnakkaita, yleensä paljon yli kympin). Viinien hintatasosta en osaa sanoa. Me taisimme ottaa listan halvimman (hah) punaviinipullon ja se oli $40 ilman veroja.

Baaristiskille oli ilmeisesti oma ruokalistansa, sillä näin siellä istuvien ihmisten syövän hampurilaisia ja ranskalaisia, elleivät silmäni valehdelleet aivan täysin. Ei ihan fine diningia siis.

Alkuruoka oli vähän sellaista turhan hienostelua, josta en kauheasti välitä, kun kyseessä on ruoka. Hyvää oli totta kai, mutta kun hinta oli yli kaksikymppiä, niin olisi sitä voinut enemmänkin syödä, sillä me jaoimme tämän annoksen. Alkuruoan pienuus oli kyllä kompensoitu pääruokien suuruudella...

Ruokalistasta sai itse rakentaa oman pääruoka-annoksensa, mikä oli mielestäni aika mukava tapa. Pihvit (myös äyriäisiä ja kalaa sekä yksi kana-annos löytyi) olivat erikseen, sitten sai valita side-ruoan eli lisukkeen ja kastikkeen. Kaikilla oli tietenkin oma hintansa. Tällainen järjestely toki nosti annoksen hintaa entisestään.

Se alkupala oli ehkä syystä pieni, sillä pääruokien koko oli ISO. Amerikassa kun nyt kuitenkin ollaan. Minun pihvini taisi olla listalta rib eye. Kokoa sillä oli 14 oz eli noin 400 grammaa! En muista enää, kuinka isoja pihvejä Suomessa yleensä tarjoillaan ravintoloissa. Jotain 150 grammaa? :D Hinta pihvilläni oli $52 ilman veroja. Laadukkaat pihvit ovat totta kai aina hintavia ja ehkä jos tuon pihvin koon ottaa huomioon, hinta ei ole sittenkään ihan erityisen kallis. Lisukkeeksi valitsin Teemun suosikin: Selanne's Mac and Cheese. Sekin oli niin iso, että siitä olisi syönyt ainakin kaksi ellei jopa kolme ihmistä.

Minun ruokani. Pihviini kuului valmiina kastike, mutta tilasin myös testaukseksi toisen. Molemmat olivat toimivia, tosin pihvi oli maustevoin kanssa niin mehukas, ettei kastikkeita olisi tarvinnut oikeastaan yhtään. Mac and Cheese oli taivaallista, ja jos kaikki Mac and Cheeset tässä maassa olisivat niin hyviä kuin tämä Teemun suosikki, söisin sellaisia koko ajan. Se sopi myös hyvin pihvin kanssa, vaikkei ehkä kuulostakaan tai näytä siltä.

Ruoka oli kyllä todella hyvää. En usein syö pihvejä enkä punaista lihaa, joten vertailukohtani on ehkä hiukan puutteellinen, mutta oli kyllä paras pihvi, jota olen ikinä syönyt. Myös mieheni oli tyytyväinen omaan pihviinsä.

Pystyin syömään ruoastani noin puolet ja siinä vaiheessa olin pahemmassa ruokakoomassa kuin pitkään aikaan olen ollut. "Kuka tarvitsee 400 grammaa lihaa?!" ihmettelin syömisen aikana ja ihmettelen sitä edelleenkin. Ehkä Amerikassa kaiken kuitenkin vain täytyy olla isoa. Tai ehkä noita voi jakaa? En tiedä. Otin loppuruokani mukaan, mutta syömättä se tietenkin jäi, koska miksi ihmeessä olisin syönyt sitä hotellihuoneessa... Laguna Beachissa ei ollut edes kodittomia, joilla ruoan olisi voinut antaa, haha.

Laskumme kahdesta alkudrinkistä, viinipullosta, yhdestä alkupalasta ja pääruoista lisukkeineen oli $250 ja tuohon vielä aika tuntuva tippi päälle. Ihan halpa kokemus ei siis ollut, mutta rehellisesti en kyllä osaa sanoa, onko tämä nyt edes sitten tämän tasoiselle paikalle kallis.

Ravintolaa sisältä. Tämä kuva otettu noin tunti avaamisen jälkeen, jolloin tilaa vielä oli, joskin nuo olivat varattuja pöytiä kaikki. 

Me olimme paikalla tunti ravintolan avaamisen jälkeen, mutta pääruoka tuli todella hitaasti. Tarjoilija pahoittelikin asiaa: "I know it's early but the kitchen had a rough start." Mikäs siinä odotellessa, kun alkudrinkitkin kestivät laseissamme aika pitkään. Testasimme drinkkilistalta Teemun ja Sirpan mukaan nimetyt juomat: Teemu's Moscow Mule ja Sirpa's Mango Mule. Täytyy kyllä sanoa, että olemme molemmat juoneet parempiakin. Palvelun hitauden takia missasimme auringonlaskun, jonka olisin halunnut nähdä, mutta onneksi aurinko laskee joka päivä. Mieltä lämmitti kuitenkin ilmainen jälkiruoka, jonka ravintola tarjosi, koska jouduimme odottamaan, vaikka emme edes itse valittaneet asiasta. Hyvä palvelu siis.

Jälkkäri oli ihanan hyvää niin kuin jälkkärit mielestäni aina ovat.

Mutta tästä ilmaisesta jälkiruoasta päästäänkin siihen isoon miinukseen, jonka aion paikalle antaa. Minä olin pöytää netin kautta varatessani ilmoittanut, että kyseessä on 30-vuotissyntymäpäivän juhlinta. Täällä yleensä ravintolat tarjoavat ilmaisia alkupaloja tai jälkiruokia erilaisten merkkipäivien kunniaksi. Kun varmistin varausta edellisenä päivänä puhelimitse, ihminen puhelun toisessa päässä tiesi heti, että niin, kyseessähän on synttärit. Tieto oli siis mennyt perille, mutta ei kuitenkaan ollut kenenkään tiedossa enää silloin, kun olimme ravintolassa.

Emme tietenkään sanoneet mitään. Ei kai suomalainen nyt rupea tuollaisesta sanomaan. Olen aina ihmetellyt, miten ihmiset hankkivat itselleen niitä annoksia, joihin joku keittiössä on kauniisti vielä kirjoittanut Happy Birthday tai Happy Anniversary tai vastaavaa. Kulkeeko porukka täällä ympäriinsä huutelemassa It's my Birthday!, It's our Anniversary!, Give me free food!... Sotii aika pahasti tämän suomalaisen mieltä vastaan. Ja nyt kun kerrankin olin kehdannut edes kirjoittaa asiasta (vielä kaiken lisäksi hiukan huijaten, sillä olimme raflassa päivä syntymäpäiväni jälkeen, hyi minua), kukaan ei noteerannut sitä mitenkään. Oli varmasti ensimmäinen ja viimeinen kerta siis, kun edes yritän. Tai ehkä se on se toinen osapuoli, jonka pitäisi ilmoittaa asiasta paikan päällä? Mutta entäs sitten kun on vuosipäivä, mikä koskettaa molempia (jos nyt pariskuntana ollaan)? Onko porukka vain ihan pokkana julistamassa sitä omaa juhlaansa? Kaikki salaisuudet amerikkalaisesta elämäntavasta eivät ole vielä saavuttaneet minua.

Oli miten oli, iso miinus ravintolalle siitä, että ilmoitettu info oli otettu vastaan ja sitten matkan varrella kadotettu. Onneksi saimme kuitenkin ne ilmaiset jälkkärit. ;)

Lisää terveysongelmia

Kävin eilen erikoislääkärillä, ja näin siinä sitten kävi:

Vastaanotolla nopeasti näpsäisty kuva, koska piti heti päästä näyttämään miehelleni, mitä maailmassa tapahtuu. 

Päätin jo viime viikolla aika nopeasti sen urgent care -visiittini jälkeen, että ehkä kannattaisi vain mennä erikoislääkärille jalkani takia, sillä huomasin, että jo pienestä high impact -toiminnasta jalkaa alkoi särkeä. Minulla oli jo viime perjantaina aika sille lääkärille, jota urgent caresta suositeltiin (olin liian laiska etsimään mitään muuta, joten olin valmis sokeasti ottamaan heidän suosituksensa, vaikka tiedän, mihin ne suositukset perustuvat), mutta sitten en voinutkaan mennä sinne, koska he eivät olleet vakuutukseni piirissä. Meillä oli pieni informaatiokatko (ja ehkä kielimuuri?) vastaanottovirkailijan kanssa puhelimessa - täällä on kaksi lähes samannimistä vakuutusta, jotka muodostavat jonkinlaisen liittoutuman ja jolla on yhteisiä vakuutuksia, jotka käyvät molempien verkostoon, mutta myös sellaisia, jotka käyvät vain toisen verkostoon, ja tämä klinikka kuului vain toisen verkostoon. Olisin totta kai päässyt sinne, mutta omavastuuosuuteni olisivat voineet olla suurempia, koska klinikka ei kuulunut vakuutukseni piiriin. Kävin seuraavanlaisen keskustelun vastaanottovirkailijan kanssa:

*minä* "So if I come here, what is the cost for me?"
*virkailija* "We cannot know now. We'll bill your insurance company and then they will bill you for what they won't cover".
*minä* "Okay then, what is the cost without the insurance?"
*virkailija* "Without the insurance the first consultation is free." Öh okei, täällä ei siis todellakaan kerrota, mitä nämä palvelut oikeasti maksavat. Virkailija ei vastannut siihen, mitä minä kysyin. En tietenkään mennyt tuonne. Itse asiassa hyvä vain, etteivät he olleet vakuutukseni piirissä, koska kyseessä oli kyllä niin hämärä klinikka taas että voi huh huh. Näytti siltä kuin se olisi 70-luvulta ja ehkä siirretty tänne jostain kehitysmaasta. Tsekkasin kyllä nettiarvostelut etukäteen, mutta en tullut niistä kovin viisaammaksi.

Ja ei, en ole tyhmä. Yritin totta kai etukäteen tarkistaa vakuutukseltani, kuuluuko tämä paikka vakuutukseni piiriin. Koska en löytänyt sitä heidän nettihaustaan, soitin vakuutusyhtiöön, koska vähän ihmettelin, miksi urgent care lähettäisi minut jonnekin, joka ei kuulu vakuutukseni piiriin (vaikka mitäpä se heitä kiinnostaisi). Tappelin puhelinautomaatin kanssa varmaan 15 minuuttia ennen kuin se suostui siirtämään minut oikealle ihmiselle ja kuuntelin kahdesti, miten automaatti toivotti minulle "And by the way, happy belated Birthday!" joka kerta, kun syötin syntymäaikani. Ihminen langan päässä etsi tätä klinikkaa ja totesi sitten, ettei löydä sitä, mutta että "It still doesn't mean it's not on our network. They might just be under a slightly different name". Että näin.

Joka tapauksessa, varasin siis ajan toiselle klinikalle, joka kuului vakuutukseni piiriin. Kaverini suurin piirtein etsi minulle tämän paikan. Siis ihan oikeasti. Hän oli ilmeisesti kyllästynyt kuuntelemaan valitustani siitä, miten tässä maassa ei tiedä, minne menisi (ellei ole sellaista vakuutusta, joka käy vain ja ainoastaan vakuutuspuljun omissa paikoissa) ja mistä saa hyvää palvelua ja siihen, miten en hoida terveyttäni, vaikka selvästi tarvitsisin palveluja. Olen onnekas, kun minulla on ihania ystäviä avartamassa maailmankuvaani. (Terkut vain sinne ruudun toiselle puolelle! <3) Minusta olisi kiva, jos tietäisi, minne mennä. Valinnanvara on mielestäni kammottavaa. Kaverini ihmettelee, eikö ole hienoa, kun saa ihan itse valita, minne ja kenelle lääkärille menee. Ei Suomessa vain koskaan saanut - tai ei ainakaan usein. Ja mieti nyt, miten loistavaa ja huippua terveydenhuoltoa tältä alueelta voi saada! Varmasti paljon parempaa kuin meidän pienestä Suomen maasta! Mutta kun en minä tiedä, mistä niitä hyviä palveluja saa. En minä jaksa etsiä tunteja ja lukea nettiarvosteluja, koska mielestäni ihmiset ovat lähtökohtaisesti idiootteja, eikä perusurpon mielipiteellä ole mielestäni merkitystä silloin, kun puhutaan terveydenhuollosta. Perusurpo toteaa menneensä lääkäriin nenäkivun takia, mutta sai lääkäriltä kurkkulääkityksen - toteaa lääkärin huonoksi. (Olen törmännyt juuri tuollaisiin nettiarvosteluihin.) Eihän tuo kerro mitään lääkärin ammattitaidosta, se kertoo perusurpon typeryydestä. Kaverini toteaa, eikö suurin merkitys ole nimenomaan sillä, onko perusurpo tyytyväinen vai ei. Eikö tuokin tarina kerro siitä, ettei perusurpo saanut tietää, mikä häntä vaivasi ja ettei lääkäri selittänyt potilaalle, mikä tämän vaiva on. Asioista voi siis olla montaa mieltä, ja päivä päivältä kuljen ehkä lähemmäs sitä hetkeä, kun vain yksinkertaisesti hyväksyn, että tässä maassa toimitaan näin ja että terveydenhuolto on ensisijaisesti bisnestä, ihan niin kuin kaikki muukin täällä. Ehkä joku päivä vielä kiitän sitä, että saan valita ihan vapaasti, minne menen.

Anyway, minun ei oikeastaan pitänyt avautua tästä asiasta nyt täällä, mutta en näköjään kyennyt pitämään sormiani erossa näppäimistöstä. Takaisin asiaan: Kävin siis eilen erikoislääkärillä. Niistä samoista röntgenkuvista, joista urgent caressa sanottiin, ettei niissä näy mitään, tämä erikoislääkäri näki luonnollisesti kaikenlaista. (Olin tietenkin saanut röntgenkuvat levyllä itselleni, jotta voin viedä eteenpäin erikoislääkärille.) "They can say anything in urgent cares", hän totesi, kun kerroin, miten minulle oli sanottu, ettei kuvissa näy mitään ja ihmetteli, miksei kukaan edes käynyt kanssani kuvia lävitse urgent caressa.

Ongelmakohta on veneluuni, ja alue on tapaturman takia inflammated. Eli tulehtunut tai turvonnut, en nyt ihan tiedä, kumpi olisi fiksumpi sana. Selvisi, että minulla on bone structure, joka on vähän epätyypillinen, mikä aiheuttaa entisestään kipua. Pitäisi ainakin 2 viikkoa pitää tuota jalkatukea liikkuessa, jotta jalka ei taittuisi. Jalkaa ei ole siis mitenkään muutoin kipsattu, koska ei ole mitään murtumaa. Tuon bootsin voi vain vetää jalkaan ja se on siinä. Vaihtoehto olisi ollut kainalosauvat, mutta lääkärin kanssa tulimme siihen tulokseen, että ehkä tämä on helpompi, vaikken kyllä nyt tämän mokkulan kanssa kotona hengatessani ole enää aivan vakuuttunut asiasta. Onneksi kepit voi aina käydä ostamassa apteekista.

En tiedä, mitä ajatella tästä jalkatuesta. Mieheni näki sen ja nauroi, että se on hänen mielestään amerikkalaisin juttu ikinä ja ihmetteli, miksei Suomessa näkynyt tuollaisia. (Turkuahan totta kai voi verrata Piilaaksoon ihan helposti, ei ollenkaan eri tasoiset ja kokoiset paikat...;) ) Noh, oli miten oli, mutta tällä nyt mennään.

Tämäkin touhu tietenkin taas maksoi. Koska maksulliseen henkilökohtaiseen terveysvakuutukseen perustuva terveydenhuoltosysteemi on syvältä Koska olen laiska enkä edelleenkään ole jaksanut perehtyä vakuutustietoihini, en tiedä, miksi, mutta jostain syystä tämä konsultaatiokäynti maksoi paljon enemmän kuin ne erikoislääkärikäynnit, joilla olen käynyt ääneni takia ja jotka ovat olleet aika halpoja. Klinikalta oli luvattu ilmoittaa minulle ennen käyntiä, mikä oma osuteeni on, mutta eivät he ilmoittaneet. Eivät tietenkään, koska täällä harvoin kukaan tekee mitään, mitä lupaa, eikä kukaan ainakaan koskaan soita takaisin tai palaa asiaan. Mutta koska ennen jokaista käyntiä allekirjoitetaan lappu, jossa lupaa maksaa kaiken, mitä vakuutus ei korvaa, eipä siinä paljon parane palvelujen jälkeen ruveta ihmettelemään, mikä tässäkin muka maksoi. Yleensä kyllä maksu suoritetaan ennen käyntiä. Jostain syystä nyt se maksettiin vasta jälkikäteen. Ehkä se, että lääkäri katsoi tuomani röntgenkuvat, maksoi huomattavasti enemmän...

Ja sitten on tuo jalkatuki. Eihän sekään mikään ilmainen tietenkään ole. Ensin lääkäri sanoi minulle, että käy ostamassa tuollainen apteekista, se on siellä paljon halvempi kuin klinikalta ostettuna. (Ihanan rehellistä.) Sitten hän kuitenkin näki tiedoistani, että yhdenlainen omavastuuosuuteni vakuutuksessani on täyttynyt. "Have you had surgery this year?" hän ihmetteli. "No, I've just had a lot of problems this year...", minä vastasin. Koska raja oli täyttynyt, lääkäri totesi, että voinkin ottaa tuen heidän kauttaan, koska vakuutuksen pitäisi nyt korvata se. Pitäisi. Kiinnitin huomiota tarkkaan sananvalintaan vasta jälkikäteen. Nyt olen varma, että joku kaunis päivä postiluukusta kolahtaa jäätävä lasku tästä hökötyksestä, jota inhoan jo nyt.

Haluaisin olla valittamatta. Haluaisin olla sanomatta mielipidettäni ääneen, koska tiedän, että mielipiteeni tekee minusta ahdaskatseisen. Se, että olen tottunut jonkinlaiseen tapaan toimia, ei tarkoita, että se olisi ainoa oikea tapa toimia. Se, että olen kasvanut yhteiskunnassa, joka on tarjonnut lähes ilmaisen terveydenhuollon (aiheutti se systeemi mitä tahansa ongelmia kyseiselle yhteiskunnalle), ei tarkoita, että muunlainen tapa hoitaa kansan terveys olisi ollenkaan huonompi tapa. Tiedän, että mielipiteeni ei kerro mistään muusta kuin siitä, että olen itse aikamoinen perusurpo.

Onneksi en kuitenkaan ole ihan täysin tyhmä perusurpo. Tiedän tasan tarkkaan, mistä on kysymys, koska osaan ajatella ja miettiä omaa toimintaani. Tiedän, että paha mieleni sekä väsymykseni ja ärtymykseni tätä systeemiä kohtaan ei johdu tästä systeemistä. Paha oloni ei oikeasti kohdistu systeemiin tai ei ainakaan lähtökohtaisesti. En inhoa tätä maata, vaikka viime aikoina on tuntunut juuri siltä. Oikeasti oloni johtuu siitä, mistä lääkärillekin mainitsin: "I've just had a lot of problems this year." 

Rajansa kai silläkin, mitä pieni ihminen kestää ennen kuin alkaa hajottaa aika pahasti. Ehkä ihan hyvä, että olen (jälleen) pakotettu olemaan sairauslomalla 2-3 viikkoa. Ehkä saan tässä kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja äänihuulenikin saavat sitä lepoa, jota ne eivät (edelleenkään) ole riittävästi saaneet ja jota ne (taas) särystä päätellen tarvitsevat. Ehkä saan myös aikaa ajatella sitä, mitä tälle elämälle pitäisi tehdä, koska nyt ei näytä menevän kovin vahvasti.

Amerikkalaisen (?) virityksen kanssa hengataan amerikkalaisesti kengät jalassa sisällä. Tuon hökötyksen pohja on niin paksu, että toinen jalkani jää huomattavasti lyhyemmäksi, eikä kävely ilman kenkää onnistu ollenkaan. Lääkäri painotti, että toisessa jalassa täytyy pitää tarpeeksi paksupohjaista kenkää, koska muutoin seuraavaksi hoidetaan lantiokipuja. Tämä lenkkarini on hieman liian matala ja huomaan jo nyt, miten en pysty kävelemään normaalisti ja miten terve jalkani ja alaselkäni alkaa kipuilla. Ja olen ollut tänään vain kotona. Huoh. 

The Wizarding World of Harry Potter Hollywoodin Universal Studiosissa

Tervetuloa Hogsmeadeen eli Tylyahoon!

Olen melkein aloittanut bodyattackin AIM1-koulutuksesta kertovan postaukseni luonnoksen sanoilla "rakastan bodyattackia". (Lupaan teille LM-fanilukijoille, että tuo postaus on oikeasti vielä tulossa.) Äsken tarkistin, ettei tuo näköjään olekaan enää ensimmäinen lause, joten aloitetaanpa nyt sitten tämä postaus ilmoittamalla, että minä rakastan Harry Potteria ja lähes kaikkea siihen liittyvää. Luin ensimmäisen kirjan ollessani 13-vuotias (muistaakseni), ihastuin siihen ensimmäisistä sivuista alkaen ja olen sittemmin ahminut jokaisen kirjan monta kertaa suomeksi ja englanniksi etu- ja takaperin. Jossain vaiheessa elämä vei meitä hiukan erilleen, mutta aina olen palannut ihastukseni pariin. Jos joku kehtaa sanoa, että Harry Potterit ovat vain lapsille (niin kuin mieheni...), kannattaa valmistautua kuuntelemaan tunteja sitä, miten paahtoan sarjan teemoista ja perustelen, miten tarinat ovat kaikkea muuta kuin "vain lapsille".

Kun minulle aikoinaan selvisi, että Floridassa Orlandon Universal Studiosissa on Harry Potter -puisto, ilmoitin heti miehelleni haluavani sinne. Floridaan ei kuitenkaan ihan noin vain Kaliforniasta lähdetä, kyseessä on vähän sama kuin Suomesta lähtisi Etelä-Euroopan eteläisimpään kolkkaan, ehkä jopa vähän kauemmas. Sitten kuulin, että Hollywoodin Universal Studiosiin avataan sinnekin HP-puisto ja olin ratketa riemusta. Sinne! Heti just nyt.

Universal Studios, The Entertainment Capital of L.A. 

HP-alue avattiin Hollywoodin Universal Studiosiin tämän vuoden huhtikuussa eli ihan vähän aikaa sitten. Keväällä ajattelin, että ehkä synttäreideni aikaan voisi mennä. Pohdin lähtemistä kuitenkin todella pitkään. Olemme kerran aiemmin olleet Universal Studiosissa heinäkuussa ja siellä oli siihen aikaan aika paljon ryysistä, noin niin kuin lievästi ilmaistuna. Olin varma, että Harry Potter tuo alueelle vain entistä enemmän populaa. Kaiken lisäksi liput ovat kalliit. Me selvisimme muutama vuosi sitten Universal Studiosin heinäkuun väenpaljoudessa ja (yli) tunnin laitejonoissa vain, koska meillä oli Front of Line -liput. Oli siis selvää, ettemme lähtisi puistoon ilman sellaisia nytkään, sillä halusimme kuitenkin mennä myös muualle kuin vain HP-alueelle. Jos perusliput ovatkin kalliit, niin Front of Linet ne vasta hävyttömissä hinnoissa ovatkin: maksoimme nyt $250/lippu.

Tämä oli ainoa, mitä Tylypahkaan vievästä junasta oli jaksettu rakentaa. Junan sisällä oli ilmeisesti paikka, jossa otatuttaa itsestään (varmaan todella kallis) valokuva, mutta me jätimme väliin. 

The Wizarding World of Harry Potter -alue koostuu kahdesta laitteesta ja kahdeksasta kaupasta. Kyllä, luitte oikein. Kuulostaa typerältä ja rahastuksen maulta ja sitähän se onkin - koko Universal Studios ei ole mitään muuta kuin rahastusta ja mainostusta. Olen kuitenkin tyytyväinen, että menimme, sillä HP-puisto on todella hienosti tehty. Eikä se väenpaljous muuten ollut lamaannuttava, vaikka tokihan ihmisiä oli enemmän kuin vain paljon.

Tylypahka. Mieheni sanoin "huomaa kyllä, että elokuva-alan ihmiset ovat rakentaneet tämän mestan". 

Linna näytti massiiviselta ja aidolta, vaikka on oikeasti pieni ja suurimmaksi osaksi tietenkin pelkkä lavaste.

Aloitin jo ilmoittamalla rakastavani Harry Potteria, mutta perutaan nyt kuitenkin hiukan ja sanotaan, etten kyllä rakasta niitä elokuvia. Totta kai olen aina mennyt katsomaan kaikki lähes heti ilmestymisen jälkeen, olen katsonut ne useasti ja tykkään niistä kyllä, mutta todellisena kirjojen fanina olen sitä mieltä, että ne elokuvat ovat aika köykäisiä ja varmasti ehkä aiheuttavat ajatuksen siitä, että koko homma on lapsille.

Universal Studiosin HP-puisto perustuu totta kai vain ja ainoastaan niihin elokuviin. Luonnollisesti. Onneksi lavastus elokuvissa on mielestäni ollut aina kohtalaisen onnistunutta, joten olin kyllä aika huumassa. Ja hei, mikä tahansa harrypotter on parempi kuin ei mitään harrypotteria.

Joku on päättänyt, että Universal Studiosin Tylyahossa on aina talvi. Tosin suurimman osan ajasta, kun Harry Potter vierailee Tylyahossa, taitaa olla talvi, joten ehkä ihan hyvä päätös. Kermakaljaa myytiin alueella pienistä kiskoista. Sitä oli kahdenlaista versiota, me maistoimme frozen-version. Oli vähän liian äklön makeaa. 

Ne kaksi laitetta alueella ovat kyllä pieni pettymys aikuiselle. Toinen niistä on nimeltään The Flight of the Hippogriff ja se on muuten Hollywoodin Universal Studiosin ainoa ulkona oleva laite. Se on perheystävällinen vuoristorata ja kestää noin 20 sekuntia. Toisin sanoen siis lähinnä lapsille.

Hagridin tönö.

Buckbeak aka Hiinokka valvomassa vuoristorataansa. 

Toinen laite, Harry Potter and the Forbidden Journey, on 3D-laite, mutta sentään kunnon 3D siten, että istuin on kuin Särkänniemen Tornadossa konsanaan, mikä kertoo siitä, että hommassa oikeasti jopa vähän liikutaan (tai no, ainakin annetaan käsitys siitä, että liikuttaisiin). En ole koskaan syttynyt 3D-laitteisiin (enkä elokuviin), mutta onhan ne yleensä hienosti tehty. Tästä Harry Potter -laitteesta kyllä tykkäsin, varmaan aiheen takia. Siinä lennettiin luudalla Tylypahkan mailla, pelattiin huispausta, kamppailtiin lohikäärmeen kanssa, oltiin Whomping Willown (Tällipaju? Kamala, olen unohtanut osan niistä upeista Kapari-Jatan suomennoksista!) armoilla ja ankeuttajien kynsissä (siitä tuli vähän Lord of the Ringsin sormusaave-vibat, mutta annettakoon tekijöille anteeksi). Minulle tuli laitteessa vähän hassu ja paha olo niin kuin 3D-laitteissa minulle aina tulee, mikä on yksi syy siihen, miksen pidä niistä. Enkä ole ainoa. Kuulemma tämän Potter-laitteen jälkeen on varauduttu siihen, että joku saattaa jopa oksentaa - sitä varten on tehty ihan oma huoneensa (tai ainakin näin luin).

Puisto on täynnä kivoja yksityiskohtia, tämä Tylypahkan mailta. HP-alueen ulkopuolella Universal Studiosissa on esillä yksi niistä 14:stä Ford Anglia -autosta, joita Salaisuuksien kammio -leffassa oikeasti aikoinaan käytettiin. 

Harry Potter and the Forbidden Journey oli selvästi koko Universal Studiosin suosituin laite. Puisto avautuu virallisesti klo 9 aamulla, mutta lisämaksusta sinne pääsee jo aikaisemmin jonottamaan. Kello 9:10 jono tähän 3D-Potteriin oli jo melkein tunnin - siis 10 minuuttia puiston virallisen avaamisen jälkeen! Nopeasti jono kasvoi lähes kahteen tuntiin ja pysyi siinä koko päivän. Ehkä sanoisin, ettei laite missään nimessä ole tuollaisen jonotuksen arvoinen, mutta tuskin minulla on varaa sanoa mitään, kun en jonottanut lähes ollenkaan.

Tämä laite on rakennettuna Tylypahkan linnan sisään, joten osa jonotuksesta (joskin se hyvin loppuosa) on sisällä ja sinne on rakennettu kunnon lavasteet. Löytyy mm. yksi luokkahuone, Dumbledoren työhuone ja rohkelikkojen oleskeluhuone. Ehkä nämä hienot lavasteet tekevät loppujonotuksesta vähän kivempaa.

Nämä taulut liikkuivat ja puhuivat ihan niin kuin oikeassa Tylypahkassa. Front of Line -jonon puolella sai olla rauhassa, ei ollut ruuhkaa tässä kohtaa. 

Lihava Leidi valvoi totta kai rohkelikkojen oleskeluhuoneen edessä. 

Dumbledoren työhuone. Näyttelijän kuvastus oli todella aidon oloinen puhuva hahmo, ihan kuin joku ihminen olisi oikeasti seissyt tuolla.

Lajitteluhattukin puhui, totta kai.

3D-laitteen varoituskyltti, joka oli tehty aiheeseen kuuluvasti: Notice from the Department of Magical Transportation. Ylipäänsä minusta parasta olivat nämä kaikki pienet yksityiskohdat, jotka piti ymmärtää ne tajutakseen. Esimerkiksi vessastakin löytyi hauskoja yksityiskohtia. 

Sitten on ne kahdeksan kauppaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitkä tahansa kaupat, vaan Tylyahon kaupat. Jokainen kauppa edustaa jotenkuten Potter-maailmassa esiintyneitä kauppoja. Valitettavasti kauppojen sisältö on kyllä lähes sama, Honeydukesia eli Hunajaherttuaa lukuun ottamatta, eikä pääse yli eikä ympäri siitä faktasta, että kauppojahan ne ovat. Puisto koostuu siis lähinnä kaupoista. Toki täytyy muistaa, että HP-alue on Universal Studiosin sisällä eli samalla lipulla pääsee siis koko puistoon; Harry Potter-alueelle ei ole erillistä lippua.

Jostain syystä Tylyahoon on tuotu myös Ollivander. Ja tämä ei ollut vain kauppa, vaan myös esitys. Ensin pienissä ryhmissä päästiin sisälle (lavaste)kauppaan, jossa itse Ollivander valitsi ryhmän joukosta muutaman lapsen, joille auttoi etsimään taikasauvan. Tämä show oli lyhyt. Sen jälkeen siirryttiin kauppaan, joka oli oikeasti kauppa ja josta sai ostaa itselleen taikasauvan. Jonotus tähän oli lyhyimmillään, mitä me näimme, 40 minuuttia. Toisin sanoen siis esitykseen, jonka tarkoituksena oli saada ihmiset ostamaan taikasauvoja, sai jonottaa ja kauan. (Totta kai sinne oikean kaupan puolelle pääsi ilman jonotustakin, jos oli valmis missaamaan esityksen.) Tämä oli yksi Universal Studiosin harvoista paikoista, johon Front of Linella ei ollut omaa jonoa. Mieheni ei olisi jaksanut jonottaa (ymmärrettävästi), mutta minä halusin. 

Ollivander oli tällä kertaa nainen. Näyttelijänlahjat hänellä olivat ihan kohdallaan, vaikka täytyy kyllä sanoa, että oli täysin turhanpäiväinen kokemus. 

Pöllöpostitoimisto. Täältä saa lähettää kortteja, kirjeitä ja räyhääjiä, joihin saa virallisen Tylyahon postileiman.

Lavasteet on täälläkin.

Tylyahon fiilis ja kaupat on kivasti tehty, mutta tavaroiden hinnat ovat aika järkyttävät. Esimerkiksi velhoasu maksoi yli 100 dollaria. Olen aina halunnut kotiini kotitontun, mutta jätin ostamatta kotitonttunuken, koska sekin maksoi kolmekymppiä ja haisi kamalasti halvalle muoville. Lisäksi muistin, että olen oikeastaan aina inhonnut sitä elokuvantekijöiden näkemystä Dobbysta (muistaako joku Vladimir Putin -kohun?), joten parempi vain pitää se kotitonttu siellä oman mielikuvituksen sisällä. Olisin voinut ostaa myös yhden collegepaidan, mutta sekin maksoi 60 dollaria. Kovin sitä rahaa siis yritetään tehdä ja varmasti tehdäänkin. Sääliksi käy niitä vanhempia, jotka ovat tuolla lastensa kanssa. Ruoka Tylyahon ravintolassa eli the Three Broomsticksissa aka Kolmessa luudanvarressa oli sentään kohtalaisen hintaista.

Ylihinnoiteltuja paitoja.

Ja vielä enemmän ylihinnoiteltuja karkkeja Honeydukesissa. Osa karkeista oli niitä, joita kirjoissa ja elokuvissa esiintyy, mutta suurin osa oli tavallisia karkkeja käärittyinä mukamas aiheeseen liittyviin paketteihin ja naurettavan suuren hinnan alaisuudessa. Olisin ehkä sortunut suklaasammakoihin, ellei olisi ollut niin kuuma, että ne olisivat sulaneet kahden askeleen aikana. Ja ellei vieressäni olisi ollut miestäni ilmoittamassa, ettet varmasti maksa kymppiä karkista, jonka saat ruokakaupasta kahdella dollarilla. Ilonpilaaja. ;) 

Yksi kivoista yksityiskohdista: Gringottsin eli Irveta-pankin kyltti johti tänne, pankkiautomaatille. Pitäähän sitä rahaa saada lisää, jotta voi ostaa niitä kaikkia kalliita kamoja.

Laitteiden ja kauppojen lisäksi alueella on myös kaksi esitystä, Tylypahkan kuoro sammakkojensa kanssa ja Kolmivelhoturnajaisten alkushow. Lisäksi ympäri aluetta on kohtia, joissa voi tehdä taikoja käyttämällä interaktiivista taikasauvaa. Mistä sellaisen saa? No ostamalla sieltä Ollivandersilta tietenkin. Emme todellakaan ostaneet eli jäi nyt kokematta tämä taikojen tekeminen. Näin pari aikuista pariskuntaa ilman lapsia näitä tekemässä, joten onneksi emme olleet ihan ainoita lapsenmielisiä aikuisia paikalla.

Ihmettelin aina Liekehtivä pikari -leffassa sitä, miten Kolmivelhoturnajaisten alkushow liittyi mihinkään Potteriin liittyvään ja ihmettelen sitä edelleen. Ihan kiva esitys toki.

Me saavuimme HP-alueelle yhdeksältä aamulla ja lähdimme sieltä pois noin yhden aikaan. Myöhemmin päivällä kävimme vielä pyörähtämässä uudelleen. Aika kauan siis kaksi laitetta ja kahdeksan kauppaa viihdyttivät. Hengailimme muutoinkin Universal Studiosissa, vaikka olemme olleet siellä jo aiemmin. Kävimme kokemassa uudelleen muutamat laitteet, koska meillä nyt kuitenkin oli se Front of Line -passi. En ymmärrä, miten kukaan ehtisi käydä kaikissa laitteissa ja esityksissä ilman tuota passia, ei ainakaan kesällä. Jonot olivat kaikkiin vähintään tunnin ja joihinkin kauemminkin. Mitään minun mielestäni oikeita huvipuistolaitteita puistossa ei ole, ellei lasketa Muumio-vuoristorataa, joka on sisätilassa, ja Jurassic Park -jokiajelua, joka on mielestäni maailman tylsin. Kaikki muu on 3D-kamaa ja niitäkin laitteita on ehkä kolme. En kutsuisi paikkaa huvipuistoksi, enemmän se on teemapuisto, mutta kivaa siellä totta kai on. Siellä pääsee studiokierrokselle (jono oli melkein kaksi tuntia) ja siellä on esityksiä, kuten Special Effects Show ja Animal Actor Show. Kävimme uudelleen näissä ja ne olivat jopa hieman uudistuneet sitten viime kerran.

Näkymä Losin kukkuloille ja Universalin lavastealueelle, jonne studiokierros menee. 

Näin Hollywood-elokuvassa tehdään tulva. Ja väittävät, että Kaliforniassa on pulaa vedestä ja että vettä pitäisi säästää, hah. Tosin täällä pohjoisessahan sanotaan, että juuri Etelä-Kaliforniassa tuhlataan vettä. ;) 

Suosittelen Universal Studiosin Harry Potter -maailmaa kaikille todellisille Potter-faneille, oli lapsi tai aikuinen. Alue on pieni, mutta hienosti tehty ja kaikki ne yksityiskohdat ovat ihania. Nyt ei muuta kuin suunnittelemaan edelleen sitä reissua sinne Orlandon vastaavaan puistoon! Siellä on kuulemma Diagon Alley, Viistokuja. Pakkohan se nyt on nähdä!

Zonko's Joke Shop eli Sekon pilapuoti (piti oikeasti googlettaa, miten tämä on suomennettu - selvästi syy lukea Potterit taas vaihteeksi suomeksi).

Jollakin on mennyt jauhot ja vellit sekaisin, kun Sekon puodissa myydään Weasleyn kaksosten keksintöjä. Jos ei tiedä, mihin Decoy Detonatoreita käytetään, ja mikä vitsi ja mistä vakavasta aiheesta U-No-Poo on, ei taida olla tarpeeksi Potter-fani.

Tämän fanin täytyy myöntää, että kun näin nämä, tiesin heti, mitä ne on, mutta jos joku jossain muussa paikassa ja yhteydessä työntäisi eteeni tällaisen pörröisen pallon, olisin ihan, että "mikä tämä muka on". 

Mitä mieltä mieheni, Pottereista lähes mitään tietämätön tyyppi, oli HP-puistosta? Hän oli positiivisesti yllättynyt, sillä mainos "kaksi laitetta, kahdeksan kauppaa" ei ollut vakuuttanut häntä etukäteen. Hänkin oli sitä mieltä, että paikka on hienosti tehty. Harmillisesti hän oli kuitenkin koko viikon odottanut tapaavansa Voldemortin (ainoa hahmon nimi, jonka hän tietää Harry Potterin lisäksi) ja oli todella pettynyt, kun tällaista hahmoa ei sitten ollutkaan. Kysyin, tietääkö mieheni edes kuka Voldemort on ja mitä tämä tekee, mihin hän vastasi, että "Joo, se on se... se... se tumma tyyppi. Eiku ei... onko se sittenkin se yks toinen?" Mutta hei, kyseessä nyt on kuitenkin perhealue, niin ehkä ihan hyvä, ettei Voldemortia näkynyt.

Jotkut Tylyahon kaupoista olivat saaneet vain kulissin, kuten Madam Puddifoot's. 

Hirviökirja hirviöistä. Oli häkissä ihan syystä, se nimittäin vähän riehui.

Harry Potter -teema jatkui tällä viikolla, kun luin Harry Potter and the Cursed Child -näytelmästä tehdyn käsikirjoituksen. Yhtä asiaa olen aina inhonnut HP-kirjoissa ja se on ehdottomasti se epilogi. Olen lukenut viimeisen kirjan varmaan 10 kertaa, mutta epilogin vain muutaman kerran - minun maailmassani sitä ei ole olemassa, on se niin kamala. Totta kai Cursed Child piti silti lukea. Pidin mielessäni koko ajan sen, että kyseessä on näytelmä, ei novelli eikä etenkään J.K Rowlingin kirjoittama kirja (miksi tätä kutsutaan 8. Potteriksi, eihän se ole mitään sinne päinkään?), mutta ei auttanut. Tiivistäisin oloni lukukokemuksen jälkeen tähän lauseeseen: Wtf did I just read?! Kerroin juonen miehelleni (joka ei siis tajua Pottereista mitään, se tuli varmaan jo selväksi) ja hänkin kysyi ihmetellen, että "ihan oikeastiko?". Kertoo ehkä siis jotain juonen tasosta. Näytelmänä ja teatteriesityksenä on kuulemma hienosti tehty, joten ehkä Cursed Child on edukseen vain ja ainoastaan sellaisenaan. Toki silti edelleen mikä tahansa potter on parempi kuin ei mitään potteria, ja jos Rowling osallistuisi vaikkapa velhomaailman osoiteluettelon kirjoittamiseen, minä lukisin senkin mielelläni.

"Have you seen this wizard?" Hei, I wish... ;)

Näihin kuviin ja tunnelmiin! Pitää varmaan kaivaa taas tuolta kaapista esiin ne Potterit, jotka roudasin Suomesta tänne. Onhan siitä jo kunnolla yli vuosi aikaa, kun ne viimeksi luin.