The WORST road trip EVER!

Etukäteen pelätty kotimatka Orange Countysta Les Millsin Super Quarterlysta sujui hyvin reilussa kuudessa tunnissa. En kyllä ehkä uudestaan lähtisi ajamaan yli 600 kilometrin matkaa kotiin illalla sen jälkeen, kun edellisyönä on nukuttu parin tunnin yöunet, herätty aamuviideltä ja urheiltu koko päivä. Etenkin kun vasta edellisenä iltana oli päässyt perille. Mutta tulipa koettua. Ja tuli muuten koettua aika paljon muutakin. Minun ja kaverini menomatka oli nimittäin aikamoinen kokemus.

Pahimmassa kuvitelmassa ajattelimme, että menomatka perjantai-iltapäivän ruuhkassa saattaisi venyä ehkä 7 tuntiin, vaikka navigaattori ennustikin alussa matka-ajaksi noin 6 tuntia. Loppujen lopuksi menomatkamme kesti joku 11 tuntia ja kohtasimme kaiken auton hajoamisesta luonnon katastrofeihin, jotka ylittivät uutiskynnyksen jopa Suomessa.

Lähdimme ajamaan perjantaina aamulla kymmeneltä. Olimme lähellä Gilroyta, noin 30 mailia eli vajaa 50 kilometriä San Josesta, kun missasin oikean liittymän motarilla. Navigaattori uudelleenohjeisti pois seuraavasta liittymästä ja keskelle pahinta maaseutua. Kun täältä päin lähtee ajamaan L.A.:n suuntaan, kulkuväylä kulkee tavallisestikin maaseudun lävitse (eihän Kalifornia paljolti muuta olekaan kuin maaseutua), mutta nyt päädyimme vielä pahemmalle maaseudulle. Tottelimme kuitenkin navigaattoria, koska meidän piti päästä kiertämään takaisin oikealle tielle.

Ajoimme pientä maaseututietä pitkin, kun huomasin edessä tien reunassa jonkun metallisen roskan. Pystyin hyvin väistämään sen ja ajattelin siinä mielessäni, että tuollaiseen ei kyllä halua törmätä. Juuri kun sain tämän ajatuksen ajateltua, huomasin uuden samanlaisen roskan, tällä kertaa keskellä tietä keskikaistan vieressä. Mitään reagoimisaikaa ei ollut, ja auto törmäsi suoraan tähän metalliseen esineeseen. Kuului kamala pamaus ja auto alkoi välittömästi huutaa, että eturenkaan paine on madaltunut, pysähdy heti. Onneksi nopeutemme oli hidas, pienellä maaseututiellä kun kerta oltiin.

Ei muuta kuin hätävilkut päälle, auto tien reunaan ja tutkailemaan. Auton kulkiessa en huomannut mitään eroa tuntumassa, mutta eturengas oli tietenkin rikki. Tässä kohtaa lähti useampikin kirosana - onneksi osaan jo luonnollisesti kiroilla englanniksi, haha. Kaverini kysyi, että kai teillä on Triple A eli AAA eli erilaisia vakuutuksia ja road side assistancea tarjoava palvelu. No ei todellakaan ole. Katsoin autovakuutuksemme paperit, autoon merkityn BMW:n road side assistancen tiedot, etsin vararengasta, jota en löytänyt, ja sitten soitin miehelleni, koska hän on ainoa henkilö, jolle haluan ensimmäisenä soittaa. Hän ilmoitti, ettei meille ole maksettu mitään Bemarin lisäpalveluja tai mitään muutakaan ylimääräistä ja ilmoitti, ettei hän tiedä minua paremmin, minne pitäisi soittaa, paitsi joku hinaamaan auto korjaamolle. Niin ja ettei meidän autossa ole vararengasta.

Onneksi sentään tällä maaseututiellä oli puhelinyhteys ja jonkinlainen nettiyhteys. Jos jotain tässä prosessissa opin, niin sen, miten naiivia ja älyttömän typerää on kuvitella, että voi lähteä ajelemaan autonsa kanssa ilman, että osaa hoitaa mitään ongelmatilannetta, koska jossain vähänkin kauempana kunnon asuinalueista puhelimen näytöllä voi hyvinkin lukea vain No Service.

Ohikulkevia autoja ei pahemmin ollut, mutta ensimmäinen ohiajava mies pysähtyi heti kysymään, tarvitsemmeko apua. Jaa puhjennut rengas, no eihän se ole ongelma eikä mikään, antakaa vain vararengas ja hän kyllä vaihtaa sen meille heti. Harmi vain, ettei sitä vararengasta ollut, vaikka olisikin ollut avulias mies pelastamaan naiset pulasta. Tässä prosessissa opin myös sen, etten haluaisi olla se nainen, jonka tarvitsee turvautua tuntemattoman miehen apuun, koska ei itse osaa, mutta pakko myöntää, että minä olin ihan pihalla, mitä tehdä. En edes osannut tutkailla, mitä renkaassa lukee. Onneksi muut osasivat. En edes muista enää, lukiko kaverini rengasta vai huomasiko asian tämä tuntematon mies, mutta jompikumpi tajusi, että renkaassa lukee run-flat. Minä tai kaverini emme tienneet, mitä se tarkoittaa, mutta tämä mies osasi heti kertoa, että run-flat renkaan kanssa voi ajaa kymmeniä maileja, kunhan pysyttelee alle 50mph-nopeudessa. Edes mieheni ei ollut tajunnut, että meidän autossa on tällaiset renkaat, mutta hoksasi asian kyllä heti, kun mainitsin hänelle tämän termin puhelimessa. Onneksi emme siis ehtineet soittaa ketään hinaamaan autoa korjaamolle, koska olisihan se ollut aika noloa.

Ei siis muuta kuin netistä etsimään, missä on lähin rengasliike. Tämä tuntematon mies ei osannut kertoa sitä meille ja lähti pois. Hetken päästä hän kyllä ajoi takaisin paikalle, koska oli ilmeisesti itsekin googlettanut, missä on lähin korjaamo ja palasi kertomaan sen meille. Matkaa oli vain muutama maili, joten hätävilkut päälle ja hitaaseen ajoon. Lähes heti matkaan päästyämme kohtasimme asuntovaunun, jonka omistajat olivat vaihtamassa autonsa rengasta tien varressa. Pysähdyimme ja kävi ilmi, että he olivat osuneet samoihin metalliroskiin. Helpotti vähän mieltäni, sillä syytin totta kai koko loppumatkan ajan itseäni siitä, etten ollut ehtinyt väistää.

Minä en osannut kyseenalaistaa, etteikö rengasliikkeestä saisi renkaita, mutta kaverini vähän varovasti mietti, mahdammeko löytää mistään uutta rengasta. Ja niinhän se oli, ettei ekassa liikkeessä voitu auttaa meitä. He laittoivat vähän ilmaa renkaaseen ja ohjeistivat seuraavaan liikkeeseen, jonne oli matkaa taas muutama maili. Sielläkään ei ollut oikeanlaisia renkaita. Aina kun jotain menee vikaan, minä osaan kyllä kääntää asian sellaiseksi kuin vika olisi mieheni ja saatoin soittaa yhden kiukkuisen puhelun siitä, miksi hitossa meillä on auto, johon ei löydy uusia renkaita mistään. :D

Meillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli se, että rengasliike olisi vaihtanut autoon kaikki neljä rengasta. Koska kyseessä on nelivetoauto, vain rikkinäistä ei voinut korvata erilaisella eikä myöskään molempia eturenkaita voitu vaihtaa erilaisiin kuin takarenkaat. Toinen vaihtoehto oli se, että me yksinkertaisesti joudumme vaihtamaan kulkuneuvomme toiseen.

Run-flat renkaan kanssa pystyi ajaman takaisin San Josehen, mutta minä ilmoitin miehelleni puhelimessa, etten kovin mielelläni lähde ajamaan sellaisen auton kanssa, sillä vaikka renkaassa oli painetta, se piti aivan hirveää ääntä ja minua hirvitti ajaa sen kanssa. Kaiken lisäksi matka kotiin olisi kestänyt kauan, sillä autolla sai ajaa vain hitaasti. Niinpä ihana mieheni, joka on aiemminkin joutunut ajelemaan pelastamaan minua erinäisistä tilanteista, lähti ajamaan töistä kohti Gilroyta tuomaan meille meidän toisen auton ja hakemaan itse rikkinäisen pois.

Olimme lähteneet kotoa aamukymmeneltä. Kello 12:30 olimme edelleen Gilroyssa, vain 30 mailin päässä kotoa, istumassa ostoskeskuksen pihalla autossa juomassa starbucksia ja odottamassa miestäni. Ei mikään paras alku road tripille siis.

Hiukan puoli yhden jälkeen pääsimme vihdoin jatkamaan matkaa meidän toisella autolla. Mieheni lähti hitaalle kotimatkalle rikkinäisen auton kanssa. Tässä kohtaa oli alkanut sataa vettä. Sade paheni ja paheni ja lopulta yltyi aivan järkyttäväksi. "This is freakin' California, how it can rain like this?!" autossa kuultiin useampaankin kertaan. Viime aikoina ei ole satanut enää paljoa, mutta totta kai sinä päivänä, kun meidän pitää ajaa yli 600 kilometriä, sataa niin paljon, ettei termi kaatosade riitä kuvaamaan sitä veden määrää. Kun olimme ajaneet muutaman tunnin, satoi rakeita. Siis rakeita. Kaliforniassa. Eikä missään vuoristossa korkealla merenpinnan yläpuolella, vaan ihan matalalla ja tasaisella maalla. Näkyvyys oli tasan nolla. Tiellä oli liikkeellä paljon rekkoja, joten vesi pöllysi, ja minä olin vähintään lievässä paniikissa siitä, ettei minun ajotaidoillani pärjätä sellaisessa kelissä.

Tässä kohtaa ajattelimme olevamme todella onnekkaita, sillä vastaantulevien puolella näimme järkyttävän onnettomuuden. Ainakin kaksi rekkaa oli törmännyt, takana olevan rekan moottori oli lentänyt ulos ensimmäisen perään, rekat olivat sikinsokin poikittain ja joukossa taisi olla muutama henkilöautokin. Järkyttävä kaaos. Koko tie oli tukossa, ja onnettomuuspaikan taakse jäänyt liikenne oli totta kai ihan pysähdyksissä. Paikallaan pysyvä autojono jatkui maileja ja taas maileja. Meidän puolella tietä näkyi myös yksi onnettomuus, henkilöauto oli mennyt ihan nurin pitkin peltoa, mutta mitään kovaa liikennetukosta ei ollut.

Me pysähdyimme syömään ja sade laantui, mutta totta kai kun lähdimme jälleen matkaan, sadekin alkoi uudelleen. Tässä kohtaa kaverini puhelimeen tuli hälytys siitä, että alueelle on julistettu tulvavaroitus, mutta emme kiinnittäneet tähän enempää huomiota, koska tulvan ei pitänyt osua ihan meidän reitille - ja sitä paitsi Interstate 5 -tie, jota me ajoimme, on ainoa kulkuväylä tuolla alueella, muuta mahdollista reittiä ei ole.

Vastaantulevien puolella isosta rekkaonnettomuudesta johtuva liikennetukos jatkui edelleen ja me totesimme monta kertaa, miten onnekkaita olemme, kun emme ole sillä puolella tietä. Jossain vaiheessa autojono päättyi, eikä kumpikaan meistä osannut kiinnittää mitään huomiota siihen, ettei vastaantulevien puolella ollut enää yhtään liikennettä. Sen kummallisuuden tajusi vasta näin jälkikäteen.

Sade laantui ja ilma muuttui jopa kirkkaaksi. Hetken aikaa näytti ihan hyvältä. Kunnes sitten yhtäkkiä navigaattori ilmoitti: "There is a 1 hour and 36 minutes slowdown ahead of you" ja heitti ETA:n pari tuntia myöhemmäksi.

"What did it say, did it say ONE HOUR?!" me aloimme panikoida. Nopeasti ohitimme tiellä kyltin, jossa luki "Prepare to stop, slow traffic ahead" ja tajusimme, että emme tainneetkaan olla ihan niin onnekkaita kuin olimme ajatelleet.

Kukaan ei halua punaista reittiä (punainen tarkoittaa kamalaa ruuhkaa) eikä etenkään ilmoituksella, että matka hidastuu 1,5 tuntia ruuhkan kohdalla.

Navi ei osannut tarkemmin kertoa hidastuksen syytä, mutta kaverini kaivoi esiin applikaation, jonne ihmiset raportoivat liikenteestä. Ensin hän totesi, että edessä on major accident. Termi major ei koskaan tiedä hyvää, eikä etenkään, kun takana on ollut tunteja kestävä järkyttävä tulviva kaatosade, jota liikenne ei kestä hyvin varmaan missään eikä etenkään Kaliforniassa, jossa ihmiset eivät osaa ajaa edes tihkusateessa.

Saavutimme järkyttävän liikennetukoksen ja siihen sitten jäimme jumiin. Ympärillä olevat motarille johtavat sisäänkäynnit olivat kaikki tukossa autoista, kaikki kaistat tiellä olivat aivan täynnä eikä kukaan liikkunut mihinkään. Kaverini jatkoi apin tutkailemista ja sitten totesi, että edessä taitaa olla myös mudslide. Jonkun ajan kuluttua hän löysi tiedon myös siitä tulvasta, josta hänen puhelimensa oli varoittanut jo aiemmin.

Eipä siinä sitten auttanut tehdä muuta kuin istua. Major accident, mudslide ja tulva. Minkäs teet. Minä aloin panikoida siitä, miten bensa riittää jatkuvaa tyhjäkäyntiä, vaikka tankissa oli jäljellä yli 100 mailin edestä bensaa, ja sitten siitä, että veteni oli loppumaisillaan. Kaverillani oli lisää vettä, mutta ne olivat takaluukussa samoin kuin meidän molempien välipalat. Täällä asuessa kuulee ohjeistuksia siitä, että autossa pitäisi aina olla mukana paljon juomavettä sekä syötävää, sillä koskaan ei tiedä, jääkö jumiin ison onnettomuuden taakse tai koska se iso maanjäristys tulee, joka katkaisee automatkan alkuunsa. Mutta ehkä vettä ja ruokaa ei kannattaisi pitää takaluukussa, jos itse on sisällä autossa. Totesimme, että pahimmassa tapauksessa ei muuta kuin hätävilkut päälle ja ulos autosta, koska liikenne oli kuitenkin kohtalaisen pysähdyksissä. Silti kumpikaan ei pitänyt tätä kovin hyvänä vaihtoehtona, sillä koskaan ei tiedä, milloin liikenne päättääkin liikkua, eikä siinä välttämättä sitten kävisi kauhean hyvin. Ehkä olimme kuitenkin ylivarovaisia, sillä yhden miehen näimme nousevan autosta takaluukulle hakemaan jotain ja toisen miehen nousevan ylös ilmeisesti vain karistellakseen roskat päältään autotielle. Kumpikin pääsi takaisin autoon sisällä naarmuitta.

Joku tunti meni näissä maisemissa ja tunnelmissa.

En tiedä, kuinka kauan olimme siinä. Ehkä tunnin. Autot lipuivat eteenpäin ehkä noin 100-200 metriä tuona aikana. Jossain vaiheessa liikenne alkoi vetää hiukan paremmin, mutta edelleen todella hitaasti. Tässä kohtaa huomasimme, ettei vastaantulevien puolella tosiaan ollut mitään liikennettä. Nopeasti kohtasimme paikan, jossa mudslide ilmeisesti oli tapahtunut. Meidän puoli oli mutainen ja märkä, mutta toinen puoli oli kohdannut pahimman kaaoksen, sillä motari oli suljettu kokonaan siltä puolelta, mikä selitti sen, että liikenne siellä puolella oli kadonnut jo maileja sitten. Tämä Interstate 5 on tosiaan yksi ainoa iso valtaväylä Etelä- ja Pohjois-Kalifornian välillä, jos ei lasketa lähempänä rannikkoa menevää motaria ja sitten ihan rannassa menevää hidasta ja mutkittelevaa Pacific Coast Highwayta. Miettikää, kun tuollainen tie suljetaan kokonaan ja vielä kaiken lisäksi perjantai-iltapäivän ruuhkassa. Huh. Tämä oli ylittänyt ainakin joidenkin uutiskanavien uutiskynnyksen myös Suomessa (tässä linkki videoon, josta näkee hiukan ruuhkan tasoa). Ilmeisesti henkilövahinkoja ei ollut sattunut, mutta voin sanoa, ettei mutavyöry ole mikään ihan leikinasia, kun autotie menee keskellä kukkuloiden välillä olevaa pientä laaksoa. En haluaisi olla autossa, kun muta alkaa vyöryä rinnettä alas.

Ei tämä nyt kerro katastrofin tasosta mitään, mutta kaverini nappaama kuva mutavyöryn alueelta. Ihan vain matkamuistoksi. :)

Me pääsimme lopulta pahimmasta liikennetukoksesta, sillä suurin osa ongelmista oli vastaantulevien puolella. Ehkä siis lopulta olimme onnekkaita, vaikka täytyy kyllä sanoa, ettei tuossa kohtaa tuntunut siltä. Matkaa oli vielä tunteja jäljellä ja tässä kohtaa kello oli jo yli neljä. Pääsimme tankkaamaan alueelle, jossa olen kerran ennenkin ollut. Silloin ennen oli rauhallista, mutta nyt pieni kyläalue oli tukkeutunut sadoista henkilöautoista ja rekoista, joilla ei kyllä olisi kokonsa puolesta ollut asiaa sinne, mutta minkäs teet, kun I5 nyt sattuu olemaan suosittu (ainoa?) väylä rekoille.

Matka jatkui ja sadekin alkoi totta kai uudelleen, mutta liikenne sentään kulki. Kun aloimme saavuttaa Los Angelesin aluetta, kello oli onneksi jo sen verran, että pahin iltaruuhka oli hellittänyt, mikä oli tietenkin hyvä asia. Jumiuduimme toki jonkinlaisiin ruuhkiin, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten oli pimeääkin. Meidän oli ollut tarkoitus vaihtaa kuljettajaa jossain vaiheessa, mutta minä ajoin lopulta koko 10 tuntia kestävän matkan.

Viimeisen viiden minuutin ajomatkan aikana osuimme vielä kaiken lisäksi tullitielle, mikä totta kai kruunasi kokemuksen, kun piti maksaa tietulli. Pääsimme kuitenkin lopulta perille puoli kymmeneltä illalla. Minä olin lähtenyt kotoa aamulla tasan puoli kymmeneltä, joten olihan siinä sitä matkaa takana. Eräs puolituttuni oli ajanut saman matkan. Hän oli lähtenyt San Josesta meidän jälkeen, mutta meidän rengasrikkomme takia totta kai ohittanut meidät jo Gilroyssa, päässyt I5:n lävitse ennen mudslidea ja perille tunteja ennen meitä. Meillä oli siis maailmanluokan huonoin tuuri, mutta ainakin selvisimme hengissä.

Se oli se menomatka siis. Kaupan kautta hotellille, ja kello oli kymmenen illalla. Herätyskello oli herättämässä aamuviideltä. Minulla särki lihaksia ja alaselkää, särkylääke vei pahimman kivun, mutta minun huonoilla unenlahjoillani sain nukuttua silti vain noin kolme tuntia. Mutta hei, aikamoinen kokemus ja onneksi olen tottunut siihen, että harrastan urheilua vähäisten yöunien jälkeen.

Me yövyimme hotellissa, joka oli jonkinlainen fitness-keskus. Huoneestakin löytyi tällaiset huvittavat 2 paunan eli vajaan kilon käsipainot. Niille ei tullut käyttöä.

Miehenikin pääsi muuten turvallisesti flat-run-renkaan kanssa takaisin San Josehen, joskin matkaan oli mennyt aikaa useampi tunti. Uutta rengasta ei mistään löytynyt heti, joten sellainen piti tilata, ja auto saadaan kuntoon vasta keskiviikkona. Renkaita pitää vaihtaa kaksi, molemmat eturenkaat. Ei muuten mikään ihan halpa keikka. Kalliiksi tuli siis Super Quarterly, jonka fiiliksestä kerron lisää myöhemmin. Mutta hauskaa oli!