Milloin liika on vain liikaa?

Tämä ei ole liikuntablogi, mutta voisin kirjoittaa kokonaisen pitkän postauksen palautumisesta, lepäämisestä ja siitä, miten se on tärkeintä, mitä liikkuva ja urheileva ihminen voi tehdä. Kun me palasimme Suomen ja Espanjan reissultamme helmikuussa, minä liikuin 53 päivää putkeen ja tuolla välissä oli vain yksi täysinäinen lepopäivä. Olen taipuvainen kuvittelemaan, että pystyn kaikkeen. Ja eihän yksi lisä jumppatunti tunnu missään. Paitsi sitten kun tuolla tavalla ajattelee kerta toisensa jälkeen. Jatkuvasti.

Alaselkääni on särkenyt ja polveni ovat olleet niin kivuliaat, etten ole päässyt kyykkyyn. Minun on tehnyt koko ajan mieli syödä, vaikka olen valehtelematta vetänyt kilotolkulla herkkuja joka päivä. Minua on väsyttänyt koko ajan niin paljon, että hyvä, että olen kyennyt ajamaan autoa. Yhdenkin jumppatunnin jälkeen olo on ollut sellainen kuin olisin ohjannut ainakin neljä tuntia putkeen. Suoritustehoni liikunnassa ovat laskeneet paljon ja välillä ohjatessa on vain huomannut, miten koko kroppa on lähes tärissyt väsymyksestä. Ja annan aina 100 %:sti kaikkeni ohjatessani, huolimatta siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu ja vaikka miten sattuisi, joten totta kai oloni on vain kerta toisensa jälkeen pahentunut. En ole jaksanut tehdä mitään muuta kuin ohjata, syödä ja huoltaa kehoa sekä maata sohvalla.

Toissa viikolla olin 5 päivää ohjaamatta ja lepäsin kotona, jotta ääneni saisi levätä. En voi edes sanoin kuvailla, miten oloni muuttui. En todellakaan sano, että 5 päivää lepoa olisi tehnyt ihmeitä. Ei se tehnyt, mutta kyllä eron silti huomasi. Ai tältäkö aamuisin voi tuntua, kun herää? Kyllähän minua kolottaa, mutta ei ihan kamalasti eikä ihan joka paikkaan, eikä ole sellainen olo, että olisin noussut haudasta. Näinkö normaalit ihmiset syövät arkisin - vain tavallista kotiruokaa, ehkä pienen jälkiruoan jos siltä tuntuu, mutta ei enempää? Ei kasaa pähkinöitä, hedelmiä, jätskiä ja karkkia. Jaa näinkö kolmekymppinen nuori ihminen voikin kulkea portaita ja kyykistyä alas noukkimaan jotain lattialta ilman, että polvet huutavat kipua? Vau. En edes muistanut enää.

Aloin ajatella, että ehkä olin tehnyt liikaa. Ehkä, haha. Kuin kohtalosta myös eräässä ryhmäliikunnan ohjaajien Face-ryhmässä alkoi samaan aikaan keskustelu siitä, miten lukuisten tuntien ohjaaminen pilaa ohjaajan terveyden. Keskustelun aloitti eräs lähes 50-kymppinen ohjaaja, joka ilmaisi huolensa siitä, miten nuoremmat ihmiset tuossa ryhmässä hehkuttavat sillä, kuinka monta tuntia viikossa ohjaavat. Hän kertoi, miten oli nuorena ollut samanlainen ja miten kärsii siitä nyt. Hänen avauksensa keräsi yli sata kommenttia monilta muilta ikääntyneimmiltä ohjaajilta, jotka jakoivat samanlaisia kokemuksiaan ja kertoivat vammoistaan ja leikkauksista, joihin olivat joutuneet. Kyllä pari- ja kolmekymppisenä jaksaa, mutta sitten yhtäkkiä yhtenä päivänä herääkin yli 40-vuotiaana ja voi joutua maksamaan menneisyydestään kovan hinnan. Juttelin myös yhden tuttuni kanssa, hän on jo lähemmäs 50-vuotias ja ohjannut ammatikseen pitkään. Hän liukastui vuosi sitten tunnillaan ja joutui kuntoutukseen ja lopulta jopa leikkaukseen olkapäänsä takia. Hänen olkapäästään oli löytynyt pahoja vaurioita, joita hänen lääkärinsä mukaan näkee lähinnä vain raksamiehillä yli 30 työvuoden jälkeen! Tämä ohjaaja oli ohjannut bodypumppia 8 tuntia viikottain, ja vauriot olivat todennäköisesti aiheutuneet jatkuvasta painavan pumppitangon työntämisestä pään yläpuolelle. En kysynyt, kuinka monta vuotta hän oli jatkanut tätä, sillä tarina veti minut niin hiljaiseksi. Minä ohjaan tällä hetkellä 9-10 pumppituntia viikossa... "Yeah you might wanna do something about that", tämä ohjaaja totesi minulle. "We always tend to think nothing bad will happen to us, but you never know. I thought I was invincible when I was younger, I thought I can teach all the classes I want."

Edellisviikon 5 päivän levon jälkeen palasin ohjaamaan ja jo parissa päivässä olin jälleen väsynyt, mikä ehkä kertoo siitä, ettei 5 päivää ollut tarpeeksi rauhaa kropalleni tai sitten siitä, että olen tullut vanhaksi jo nyt. Ylläolevien kertomuksien takia tosissani mietin, mitä pitäisi tehdä. Kaiken lisäksi ääneni, joka lepopäivien aikana muuttui lähes normaaliksi, paheni viime viikolla heti ensimmäisen ohjauspäivän aikana, kun ohjasin 3,5 tuntia. Käheyden lisäksi kurkkuani alkoi särkeä ja vaivat jatkuivat koko viime viikon.

Joinakin hetkinä olin lähes valmis luovuttamaan. Okei, ehkä minun pitää vähentää tuntejani huomattavasti ja todeta, että minusta on vain sellaiseksi ohjaajaksi, joka ohjaa 1-2 tuntia päivässä eikä edes joka päivä. Ja ehkä minä en voi antaa pois yhtä viikottaista lepopäivääni, vaikka kuinka joku muu ohjaisikin joka päivä ja tekisi sen vielä jonkun toisen kokoaikatyön päälle. Ja totta kai kun hommat kusevat täällä, ajatukset lähtevät pahoille teille. Miks me jäätiin tänne? Miksei me palattu takaisin Suomeen? Mä haluun takaisin Turkuun ja takaisin mun vanhaan työhön, ainakaan en siellä muuttuisi mykäksi... Mieheni kysyi kauhistuneena, en kai ole tosissani. Ei, en minä oikeasti ollut. Mutta ulkosuomalainen voi muuttaa minkä tahansa ongelman sellaiseksi, että syy kaikkeen on uudessa asuinmaassa ja että paluu kotimaahan muka ratkaisisi tilanteen.

Mutta koska ajatukseni kulkevat alas ja ylös pahemmin ja jyrkemmin kuin mäet San Franciscossa, seuraavassa hetkessä ajattelinkin jo että f**k this shit. Olen rakentanut itselleni uuden uran ja minähän pidän siitä kiinni, vaikka mitä tapahtuisi. Päätin siis ilmoittautua uuteen Les Millsin koulutukseen, johon en aiemmin ollut ilmoittautunut, koska ajattelin, että tässä hetkessä minun pitää hoitaa ääneni kuntoon ja koska kroppani ei kestä nykyisiäkään tuntejani. "Eiks sun pitänyt alkaa seuraavaksi ohjata vain jotain rauhallista joogaa? Ei kuulosta joogamusiikilta", mieheni totesi tullessaan kotiin sen jälkeen, kun olin ilmoittanut hänelle tekstarilla päätöksestäni, ja kun hän löysi minut rokkailemasta uuden formaatin ei-tosiaankaan-rauhallisen musiikin tahtiin.

Tiedän kuitenkin, että muutoksia pitää tehdä. Antibioottikuurini päättyi lauantaina, eikä se antanut apua ääneeni. Pahin särky on nyt ollut poissa muutaman päivän, mutta käheys on ja pysyy. Annoin siis periksi ja kävin tänään nenä-, korva- ja kurkkutautien lääkärillä, joka on erikoistunut laryngologiaan. Terveysvakuutukseni salli sen, että hakeudun itse suoraan erikoislääkärille ilman, että minun pitää ensin hankkia omalääkäri, joka ohjaa eteenpäin. Lääkärille oli siis helppo päästä ja ajankin sain heti seuraavalle päivälle, kunhan ensin päätin, minne haluan mennä ja kenelle lääkärille. Se oli huono puoli siinä, ettei kukaan ollut antamassa lähetettä tai ohjausta eteenpäin, sillä voin sanoa, että lääkäripalveluja täällä on niin paljon, etten tuntien googlettelun perusteella tullut yhtään viisaammaksi. Soitin lopulta yhdelle klinikalle, jossa oli useampia nenä-, korva- ja kurkkutautien erikoislääkäreitä ja yritin kysyä, kuka on erikoistunut laryngologiaan. Kukaan ei auttanut minua. Minun käskettiin lukea netistä lääkäreiden esittelyt ja valita itse. Huoh.

Löysin muuten terveyspaikan, jonka sisustus oli sitä, mitä olen kaivannut: vähän kuin suomalaisessa yksityisessä terveysasemassa. Ellei lasketa kokolattiamattoja. Mutta kaikkea ei voi saada. En kehdannut valokuvata sisätiloissa, joten tässä rakennus ulkoa.

Oli kyllä täysin turhanpäiväinen käynti. Lääkäri totesi täsmälleen saman kuin jo tiesin: voice overuse ja pitäisi antaa äänen levätä niin paljon kuin mahdollista. Virallinen diagnoosi oli laryngitis. Äänihuulet tsekattiin vain peilin avulla, koska sillä lääkäri kuulemma näki 90 prosenttisesti kaiken tarvitsemansa eikä kokenut laitetta tarpeelliseksi. Hän kyllä kysyi, haluanko laitetutkimuksen, mutta mistäs minä tavallisena tallaajana tiedän, mitä minä tarvitsen ja mitä peilillä näkee. Lääkärin ehdotuksesta laitetutkimusta ei siis tehty, koska minulle riitti 90 prosenttia ja koska minun vakuutuksellani omavastuuosuus laitetutkimuksesta olisi saattanut olla korkea, joten tutkimus olisi lääkärin mielestä ollut ajan ja rahan hukkaa. Tervetuloa Amerikkaan! Sain siis ensimmäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu olla ihminen, jonka terveysvakuutus ei kata hänen tarvitsemiaan tutkimuksia. Haha, no ei, ei saa pilailla vakavilla asioilla. Uskon lääkärin sanaan siitä, että laitetutkimus olisi ollut turha tässä vaiheessa ja sitä paitsi jos tarvitsen tutkimusta jatkossa, minulla on varaa maksaa se, joten se siitä huono-osaisiin kuulumisesta. Kuulemma jos parin viikon päästä on edelleen ongelmia, pitää mennä uudelleen. Lääkäri ei ollut huolissaan, vaikka minä en kyllä ihan käsitä, miten ei tarvitse olla huolissaan, jos ongelmat ovat jatkuneet jo 5 viikkoa... Täytyy vissiin vain äänilevätä vielä vähän lisää.