Kalifornialainen vesiputous

Kävimme tänään vähän ulkoilemassa. Viime aikoina on satanut enää vain harvoin ja näin kesäkuun tullessa loputkin El Niñon sateet taitavat tukahtua, joten piti käydä tsekkaamassa pieniä vesiputoksia Uvas Canyon County Parkissa ennen kuin vesi katoaa kokonaan. Kaikki kukkulat ovat jo muuttuneet vihreistä keltaisiksi, joten sen kevään vihreän ihmeen missasimme tänäkin vuonna niin kuin viime vuonnakin, koska meillä ei selvästikään ole enää aikaa tai intoa ulkoiluun.

Millaista Kaliforniassa on? No tällaista.

Ja lisää tällaista.

Emme ole haikkailleet aikoihin eikä sitä kauheasti ole kaivannutkaan. Jotenkin vain tänään oli sellainen fiilis, että pitäisikö mennä. Emme kuitenkaan kauaakaan olleet kävelleet ennen kuin minulta tuli ihan sydämestä ihmettely siitä, miksi ihmeessä olemme jossain keskellä metsää kävelemässä, kun voisimme olla kotona sohvalla katsomassa Netflixia. Kun enhän minä edes erityisesti pidä metsistä. Enkä luonnosta. Saati kävelystä. :D Kalifornia on uskotellut minulle, että haikkaaminen on harrastus, johon haluan kuulua. Haikkailu on vähän kuin "se juttu" täällä - monet käyvät haikkaamassa viikonloppuisin.

Söpöt portaat, mutta ei pääse yli eikä ympäri siitä faktasta, että on metsässä. Oli muuten kylmä! Joku 16 astetta. Minä ja mieheni kaipasimme hanskoja, monet muut olivat t-paidoissa ja jotkut jopa sortseissa. Pienen kipuamisen jälkeen tuli kyllä lämmin.

No oliko niitä vesiputouksia? Joo, olihan niitä.

Pieni liru aka kalifornialainen vesiputous.

Vähän isompi liru.

Moniosainen liru.

Oikein hyvällä mielikuvituksella tätä voisi yrittää kutsua vauva-vesiputoukseksi.

Kalifornialainen vesiputous on aina kalifornialainen vesiputous, oli El Niñon vuosi tai ei.

Tämä oli isoin näkemämme. Alhaalta...

... ja ylhäältä.

Haikkailimme noin 1,5 tuntia. En tiedä tarkkaan, kuinka pitkän lenkin teimme, koska mittauslaitteeni näyttää aina ihan liikaa, mutta ehkä noin 5 kilometriä. Nousua oli jonkin verran, joten kaipa sitä pieneksi liikunnaksi voi kutsua. Naureskelin siinä miehelleni, missä meidän kaikki snäksit on, kun heti alussa ohitimme seurueen, joka oli tullut puistoon selvästi vain syömään, ei ulkoilemaan.

Nousimme keskeltä metsää ylös korkeuksiin ja sitten taas takaisin alas.

Täällä päin monet tosiaan haikkailevat, mutta termi "hiking" käsittää kaiken kunnon ulkoilusta ja metsässä samoilusta siihen, että käppäillään tavallisilla vaatteilla hetken aikaa jossain polulla tai ehkä jopa hiekkatiellä. Ja sitten kun on kävelty ehkä maili tai hyvällä lykyllä kaksi, voi kaivaa esiin amerikkalaisuuden ytimen eli snacksit.

Jokaisessa itseään kunnioittavassa ulkoilupaikassa on aina piknik-pöydät. Kun lähdimme liikkeelle, näissä oli ihmisiä, jotka olivat näyttäneet tuovan paikalle koko jääkaappinsa sekä lähikauppansa sisällön. 

Toisaalta saapahan ainakin raikasta ilmaa. Ohitimme tänään seurueen, johon kuului teini-ikäisiä poikia, ja totesin miehelleni, ettei Suomessa varmaan kukaan teini-ikäinen lähde viikonloppuna ulkoilemaan jonnekin metsään, ellei satu olemaan partiolainen tai joku urheilija. Suomessa teinit istuvat sisällä tai ehkä hengaavat jossain puistossa pussikaljalla, haha. Joten ei kai se haittaa, jos jollakulla on vähän snäksejä mukana, kun on kuitenkin vaivauduttu rehellisesti ulkoilemaan. Ja pitäähän sitä tankata että jaksaa. Kalifornialainen terveellinen elämäntapa.

Reitti puistoon vei läpi pienen mökkikylän, joka osoittautui Swedish American Patriotic Leaguen kyläksi. Oli Ruotsin värejä ja ruotsinkielisiä nimiä mökeillä. Niin ja tällainen elukka keskellä ruotsalaisten leikkipuistoa.

Pilkka osui totta kai omaan nilkkaan tässä(kin) asiassa. Kun me olimme saaneet vaativan 5 kilometrin lenkin tehtyä, piti tietysti mennä syömään, kun oli niin rankka reissu takana. Amerikkalaisuuden ydintä, hampurilaisia.

Jos ei 5 kilsan lenkillä ansaita tällaista, niin ei sitten millään. Kävimme ekaa kertaa Main Street Burgersin mestassa. Minä söin tuon oikean puoleisen ciabata-hampurilaisen, jossa oli mm. kanaa, sieniä ja jotain hyvää mausteista kastiketta. Paras hampurilainen/sandwich, jonka olen täällä syönyt ja se on paljon sanottu! Suosittelen! Hinta tosin oli kova, nämä maksoivat limsojen kanssa yli 30 dollaria. Toisaalta annoksella ranskalaisineen oli kokoa. Kaikki tuli syötyä.

Los Gatos, sympaattinen ja hintava kalifornialainen pikkukaupunki. Kuvassa sopivasti lempiketjuruokapaikkani - Pizza My Heart. Tänään ei kuitenkaan saanut pitsaa. 

Niin ja sitten kaupan kautta kotiin. Mukaan lähti neljä purkkia Ben&Jerrysia, karkkia ja Oreo-keksejä. Onneksi minusta tuli täällä jumppaohjaaja...

Mieheni yrittää tosissaan päästä sinne amerikkalaisuuden ytimeen: limsakuppi piti totta kai refillata hampurilaispaikassa ennen automatkaa kotiin, jotta jaksaa ajaa. Tähän hulluuteen minä en sentään (vielä) ole pudonnut. Juon täällä vähemmän limsaa kuin Suomessa join.

Toivottavasti muillakin on ollut mukava sunnuntai!