Turvonneet äänihuulet ja viikon hiljaisuus

Kävin maanantaina uudelleen sillä nenä-, korva- ja kurkkutautien lääkärillä, jonka luona kävin kolmisen viikkoa sitten ensimmäisen kerran, sillä kärsin edelleen ongelmista ääneni ja kurkkukipuni kanssa. Piti antaa tilanteen vähän tasaantua ennen kuin halusin kirjoittaa käynnistä tänne blogiin.

Viimeksi äänehuuleni tsekattiin vain peilin avulla, koska lääkäri ei kokenut muuta välttämättömäksi ja koska ei ollut tiedossa, mitä vakuutukseni korvaisi. Tällä kerralla ei edelleenkään ollut tiedossa, mitä vakuutukseni korvaa (lasku tulee jälkikäteen, jos tulee), mutta kattavampi tutkimus oli nyt pakko tehdä. En nyt ole ihan termeistä varma, mutta kaipa tämä oli laryngoskopia.

Jo pelkkää peilitutkimusta varten sain viimeksi jonkinlaista puudutussuihketta nenäni kautta. Saman sai nyt. Jo peilitutkimus oli mielestäni ollut vähän ikävä, joten en odottanut tätä uutta tutkimusta mitenkään kovin mielissäni. Skooppitutkimus tehtiin pienen ohuen letkun (joku lääkäri varmaan naureskelee näille termeilleni) avulla ja systeemi tungettiin nenän kautta kurkkuun oksennusrefleksin välttämiseksi. En ole aivan varma, olenko sitä mieltä, että tämä tapa on yhtään parempi.

Kroppaani levisi omituinen oksettava tunne aika nopeasti ennen kuin tutkimuslaite oli edes kunnolla mennyt nenästä alas. Muistan miettineeni sekunnin, pitäisikö minun mainita lääkärille voivani todella huonosti. Seuraava asia, minkä muistan, on se, että tunsin kuin herääväni todella rentouttavasta unesta. Oikeasti luulin olevani kotona sängyssä nukkumassa ja ihmettelin, miksi joku puhuu minulle ja koskee minuun. Kun sain silmät auki, kesti hetki ennen kuin tajusin, missä olin. Sitten kesti vielä hetki ennen kuin hoksasin, etten enää istunut tutkimustuolissa, vaan olin liukunut siitä lähes puoliksi alas.

Olin siis pyörtynyt. Ei kuulemma mikään vakava reaktio. Lääkärin mukaan noin yksi potilas vuodessa reagoi samoin, joten pääsinpä tilastoihin, haha. En ole koskaan kokenut olevani erityisen herkkä, mutta ilmeisesti tämä kerta oli liikaa, ja olin totta kai ollut myös hiukan ylikierroksilla ja stressaantunut tämän tutkimuksen takia, mikä ehkä vaikutti tilanteeseen. Niin ja hoitaja kysyi jälkikäteen, olinko syönyt aamulla. Vastaukseni sisälsi tarinan siitä, miten olin kyllä syönyt yhden kananmunan ja banaanin, mutta se oli ollut aamuyöllä viideltä (lääkärikäynti oli puoli yhdeksältä aamulla), sen jälkeen olin ohjannut liikuntaa 1,5 tuntia, juonut vähän vettä ja ajanut stressaantuneena lääkäriin. Lääketieteestä mitään tietämättömän mieheni mukaan ei kuulemma ole mikään ihme, jos vähemmästäkin pyörtyy.

En tiedä, kuinka kauan olin tajuton, koska en hoksannut kysyä, mutta lääkäri oli saanut tutkimuksen tehtyä. Onneksi. En ehkä halua enää koskaan mitään letkuja nenästäni sisään. Kun sain jääpalapussin otsalleni pyörtymisen jälkeen, lääkäri yritti kertoa minulle näkemänsä tulokset, mutta aika nopeasti kävi ilmi, etten voinut niin hyvin, että mistään kannattaisi puhua siinä siivouskomeron kokoisessa tutkimushuoneessa. Muistan vain sen, että lääkäri sanoi äänihuulieni olevan turvonneet ja että minun pitää olla puhumatta ainakin viikko ja mennä puheterapiaan. Hän soitti minulle tarkemmat tulokset myöhemmin.

Arvatkaapa muuten, mikä oli ensimmäinen ajatukseni, kun heräsin pyörtymisestä ja tajusin, mitä oli tapahtunut? Ei hitsit, mitenköhän mun puolen tunnin päästä oleva pumppitunti mahtaa sujua tän jälkeen. Tämä ajatus ehkä kertoo syyn sille, miksi ylipäänsä olen tässä tilanteessa. Olen aina ollut vähän liiankin tunnollinen, ja olen jatkanut ohjaamista näiden ongelmieni kanssa selvästi liian pitkään. Nytkin olin päättänyt mennä ohjaamaan seuraavan tuntini lääkärikäynnin jälkeen, vaikka olin jo etukäteen arvannut, että lääkäri todennäköisesti käskee olemaan hiljaa.

Olen joskus voinut lievästi pahoin viisaudenhampaan kirurgisen poiston jälkeen, jolloin YTHS:n hoitaja pisti minut makaamaan ainakin vartiksi ja päästi minut kotiin vain, koska sanoin olevani liikkeellä kävellen. Täytyy sanoa, että tältä amerikkalaiselta lääkäriasemalta tuntui pääsevän pois aika helposti pyörtymisen jälkeen, mikä on mielestäni vähän hassua, kun nyt ottaa huomioon sen, miten tässä maassa annetaan itsestäänselviä ohjeistuksia ja pelätään oikeusjuttuja. "Missä sun auto on parkissa? Ai tossa ihan edessä? No hyvä juttu. Syö vähän jotain ennen kuin ajat", hoitaja totesi. Oli hän sentään tarjonnut minulle omenamehua ennen tätä.

Kun pääsin autolleni, seuraavaan pumppituntiini oli aikaa vajaa puoli tuntia. Onneksi autossa oli eväsleipä odottamassa, mutta sen syöminen paransi oloa vain hiukan. Koen vieläkin hiukan huonoa omaatuntoa siitä, että soitin kuntosalille ja ilmoitin, etten todellakaan ole siinä kunnossa, että voisin ohjata tunnin 20 minuutin kuluttua. Soitin myös seuraavaan työpaikkaani, jossa minulla olisi ollut päivän kolmas työkeikka, ja ilmoitin, etten voi ohjata sitäkään.

Äänihuuleni ovat turvonneet liikakäytön vuoksi ja niissä näkyy jo vähän vakavampaakin merkkiä rasituksesta. Minun pitää olla täysin puhumatta viikko, minkä jälkeen tarvitsen edelleen äänilepoa niin paljon kuin mahdollista. Sain lääkäriltä todistuksen viikon puhekiellosta, mutta aion kyllä olla pois tunneiltani kaksi viikkoa. Sain myös lähetteen puheterapiaan, mikä toivottavasti auttaa siihen, etten tulevaisuudessa kärsisi samanlaisista ongelmista kuin ammattilaulajat ja jotkut opettajien kaltaiset puhetyöläiset vain sillä, että ohjaan 15 tuntia liikuntaa viikossa. Les Mills opettaa kaikenlaista, mutta oikeaa äänenkäyttöä ei. Jos ongelmat jatkuvat, voin tavata vieläkin erikoistuneemman lääkärin, sillä tämä nykyinen voi auttaa lisää vain siinä tapauksessa, että haluan kirurgiseen toimenpiteeseen, minkä kuulemma voisi ilmeisesti tehdä kuukauden päästä, jos ongelmia on yhä. Haluaisin kutsua tätä jälleen amerikkalaisten hapatukseksi - leikkaus ei voi olla se ratkaisu näin lyhytaikaisiin ongelmiin.

Sain myös lääkityksen 6 päiväksi. Naureskelin miehelleni, että paketti ja lääkkeiden määrä (ekana päivänä otetaan 6 tablettia, tokana päivänä 5 jne.) vaikuttaa ihan samalta kuin se lääke, jonka sain vuosi sitten antibiootti-ihottumaani ja jota en koskaan käyttänyt, koska se vaikutti niin hullulta (hullua se olisi ollutkin - ihottuma parani nimittäin suomalaisella hydrokortisonilla muutamassa päivässä). Vitsinä totesin, että tässä maassa on varmaan tyyliin yksi lääke, joka määrätään kaikkeen. Sitten muistin, että minulla on vielä se vanha lääke tallessa, kaivoin sen esiin ja totesin, että lääke on oikeastikin täsmälleen sama. Eli selvästi on olemassa vain tämä yksi lääke, oli kyse allergisesta ihottumasta tai turvonneista äänihuulista, haha. Mutta samapa tuo, tällä kertaa syön kuurini nätisti ja toivon, että sillä on joku vaikutus.

En koskaan ajatellut, että näin voi käydä. Ajattelin aina, että ehkä poksahtaa polvi tai olkapää, mutta en tajunnut edes pelätä jonkin sellaisen lihaksen kuin äänihuulen puolesta. En tiennyt, että jumpan ohjaamisella voi saada itselleen tällaisia ongelmia, mutta toisaalta faktahan on se, etten minä ole tiennyt, miten huoltaa ääntäni, vaan olen vain käyttänyt sitä. Totta kai, koska ääni on ollut aika itsestäänselvyys. Ei muuten ole enää.

En ole ainoa ohjaaja tällaisten ongelmien kanssa, joskin tunnun olevan jo tässä vaiheessa samassa tilanteessa vuosikausia ohjanneiden, minua paljon vanhempien ohjaajien kanssa. Koska olen viimeisten 8 viikon aikana joutunut kyselemään sijaisia koko ajan, olen ollut kohtalaisen avoin ongelmieni kanssa ja olen saanut kuulla kertomuksia muilta. Kiva kuulla, etten ole ainoa, mutta toisaalta en välttämättä haluaisi tässä vaiheessa tietää, että joku on käynyt samojen ongelmien kanssa leikkauksessa jo kahdesti ja silti kärsii edelleen. Käheytynyt ääni on yksi juttu, mutta kun se, miltä ääni kuulostaa, ei kerro mitään siitä kivusta ja särystä, joka näihin ongelmiin liittyy ja josta minä kärsin nykyään koko ajan.

Toivotaan, että kunnon hiljaisuus nyt vihdoin auttaisi. Niin ja se puheterapia.