Asun Kaliforniassa ja ikävöin kesää

Pimeys on vihdoin kadonnut, kylmyys laantunut, lumet sulaneet pois ja loska ja räntä kadonneet. Aurinko ilmestyy pilvien takaa. Kadut on lakaistu kivistä. Pyörällä pääsee viilettämään ihanan kovaa vauhtia. Silmät kutisevat ja nenä vuotaa. Ihmiset hymyilevät enemmän kuin kuukausiin, joillakin on ehkä jopa värikkäitä vaatteita, ei vain tummaa ja mustan eri sävyjä. Monena päivänä on pitänyt pysähtyä ihmettelemään, mistä nämä kaikki ihmiset ovat oikein ilmestyneet - liikkeellä on kaikenlaista tallaajaa, joka tuntuu kaivautuneen esiin jostain kivenkolosta talviuniltaan sillä hetkellä, kun se aurinkokin ilmestyi. Takin voi heittää pois, ehkä jopa pitkähihaisen. Ei haittaa, vaikka on vain 15 astetta lämmintä - on silti lämmin ja aurinko paistaa, joten sopiva ilma t-paidalle. Aurinkolasit voi kaivaa jostain kaapin perältä, eihän niitä olekaan tarvittu viimeiseen 8 kuukauteen. Vaikka oma arki pyörisi edelleen samalla tavalla kuin se on pitkään pyörinyt, elämä tuntuu jotenkin vähän erilaiselta. On energiaa ja iloa. Naurua ja lämpöä.

Enää muutama päivä ja sitten yhtäkkiä kaikkialla on lapsia ja nuoria. Niitä ei ole enää suljettu neljän seinän sisään, vaan ne juoksentelevat valtoimenaan pitkin mäkiä ja mantuja päivät pitkät. Televisiosta tulee aamuisin Summeri. Se kuuluu asiaan, vaikkei sitä vuosiin olisi katsonutkaan. Ei ole tätä aikaa ilman Summeria. Ilmassa tuoksuu leikattu nurmikko. Paras tuoksu ikinä. Ehkä tuoksuu myös grilliruoka, ainakin jos on onnekas. Iltapäivälehtien lööpeissä on vähintään joka toinen päivä sana "helle", joskus jopa isoilla kirjaimilla ja huutomerkillä varustettuna. Ehkä se helle tulee tai ehkä sataa vettä, joskus jopa räntää, mutta ei haittaa, kuuluu vähän kuin asiaan niin kuin se Summerikin.

Kaikki suomalaiset tietävät, mitä ylläoleva kuvaa. Mutta ehkä vain toinen kaukana asuva ulkosuomalainen voi ymmärtää, että ylläoleva kuvaa myös menetystä. Se kuvaa ikävää. Se kuvaa sitä tunnetta ja fiilistä, minkä menettää, jos muuttaa kauas pois.

Ehkä joskus tulevaisuudessa ikävöin jotain muuta. Ehkä ikävöin sitä tunnetta, kun pilviä näkee vain harvoin ja kun aurinko paistaa aivan liikaa. Ehkä ikävöin sitä, kun vihreät kukkulat katoavat ja muuttuvat nopeasti keltaisiksi. Ehkä kaipaan sitä, kun luonto ympäriltä tuntuu kuolevan ja kuihtuvan kultaiseksi kuivaksi roskaksi. Ehkä kaipaan sitä huvittavaa tunnetta, kun kotitalon uima-allas täyttyy viikonloppuisin ihmisistä, vaikka lämpömittari näyttäisi samaa kuin se on näyttänyt monen menneen kuukauden viikonloppuna. Tunteehan sen eron silti. Aurinko paistaa aina, mutta aikaisemmin varpaita saattoi paleltaa, nyt ei enää palella, kalenteri sen vähintään kertoo. Ehkä ikävöin sitä hetkeä, kun sisällä ollessa tajuaa, että ilmastointi pitää laittaa päälle hetkeksi sen sijaan, että pitää kääriytyä pitkähihaisen paidan, pitkien housujen ja villasukkien kanssa kahden peiton alle ja silti paleltaa. Ehkä tulen ikävöimään sitä, että aurinkolasit pitää olla autossa mukana aina vuoden jokaisena päivänä, ellei halua häikäistyä kuoliaaksi, oli marras-, maalis- tai heinäkuu. Koskaan ei voi tietää, mitä ikävä tulevaisuudessa pitää sisällään.

Tällä hetkellä ikäväni suuntautuu kuitenkin meren toiselle puolelle. Oloni tuntuu turtuneelta. En tiedä, mihin huhtikuu katosi tai miten kesäkuu on ihan juuri tässä. Koska se ei tunnu miltään, eroa ei huomaa, ei siten kuin ennen. Vaikka tämä talvi ja kevät on ollut täällä erilainen kuin ennen El Niñon sateiden takia ja vaikka täällä on ollut kylmä, fiilis tuntuu koko kevään ajan kohtalaisen samanlaiselta. Kun jo alkuvuodesta voi olla yli 20 astetta lämmintä, kun aurinko on esillä keskimäärin 360 päivää vuodessa ja kun osa porukasta kulkee läpi vuoden t-paidassa ja flipflopeissa, ei paljon hetkauta, kun tulee toukokuu tai kesäkuu. Vasta viime viikolla tajusin kulkevani edelleen koko ajan päälläni takki, jonka ostin joulu- ja tammikuun kylmiä aamuja varten ja tajusin, että on kuuma ja että on melkein kesä.

Suomen pitkästä talvesta ja pimeydestä sekä lyhyestä kesästä voi olla montaa mieltä. Ehkä joku haluaisi mieluummin asua jossain muualla, jossain sellaisessa paikassa, missä koko maa ei kuukausien pimeyden jälkeen herää kuin horroksesta vain vaipuakseen takaisin harmauteen muutaman kuukauden kuluttua. Ja sitten ehkä joskus, jos asuu muualla, yhtäkkiä tajuaa, mitä onkaan menettänyt ja totuus ikävästä iskee lujaa.

Minä katson nyt haikaillen Suomessa asuvien kavereiden kesäisiä valokuvia Facebookissa, kaipaan terasseja ja ehkä jopa jokilaivoja, vaikken lähes koskaan käynyt terasseilla saati jokilaivoissa Turussa asuessani, en naura "Nyt tulee helle!!"-lööpeille, vaan katson niitä kaihoten, ja toivon, että näkisin nurmikon, joka kuolemisen sijasta alkaa kukoistaa ja joka täyttää minut huumaavalla tuoksullaan.

Ehkä joku ymmärtää tämän ikävän, ehkä ei.