Kaksi päivää Pacific Coast Highwayn varrella ja Big Surissa

Palataan vielä hetkeksi viime viikonlopun minireissuumme. Jatkoimme matkaa Carmelista alemmas etelään päin Pacific Coast Highwayta (PCH) pitkin. Olemme käyneet tuolla alueella vuonna 2013 kesälomamatkalla, kun lähdimme ajamaan San Franciscosta kohti Los Angelesia, mutta meillä ei ollut silloin aikaa pysähtyä muuta kuin syömään tasan yhden kerran, koska matka vei 12 tuntia aikaa. (En muuten suosittele ajamaan päivässä SF:sta Losiin rannikkotietä pitkin - tehtävissä ja mahdollista ja toki maisemat ehtii nähdä, mutta aikamoinen urakka se on. Jos on kiire, ota 101-motari.) Maisemia toki ehdimme ihastella. Tai siis minä ehdin, autoa ajanut mieheni ei niin paljon. Täällä Kaliforniassa asuessamme olemme ajelleet PCH:ta pitkin, mutta vain Montereyhin saakka. Maisemat niilläkin hoodeilla ovat kauniit silloin, kun ollaan rannalla (PCH eli 1-tie menee nimensä vastaisesti välillä myös ihan muualla kuin rannikolla), mutta olin aivan totaalisesti unohtanut, miten paljon upeampaa tämän tien varrella on vähän etelämpänä.

Lähtö Carmelista. Ajeltiin yhden päivän aikana aivan rannikolla menevää PCH:ta eli 1-tietä pitkin aina Morro Bayhin saakka, noin 200 kilometriä. Sitten ajoimme takaisin puoleen väliin saakka ja yövyimme Luciassa. 

Tuota Carmelista etelään lähtevää rannikkoaluetta kutsutaan Big Suriksi. Määritelmiä Big Surin alueelle on ehkä useita, mutta suurimmaksi osaksi olen nähnyt sitä määritelmää, että Big Surin alue on 140 kilometrin matka rannikolla Carmelin ja San Simeonin välissä. Tuossa rannikolla menevä PCH:n pätkä listataan monessa "Maailman kauneimmat ajotiet" -listassa (mutta ei missään kärkisijoilla). Eikä varmaan ihan suotta, vaikka pitää kyllä sanoa, että maisemaan turtuu tuolla todella nopeasti. San Simeonista on muuten Losiin vielä matkaa melkein 400 kilometriä eli ajeltavaa PCH:lla riittää.

Pacific Coast Highwayn varrella.

Maisemat olivat ihan kohdallaan.

Me lähdimme liikkeelle Carmelista perjantaina, ja noin 20 minuutin ajamisen jälkeen pääsimme yhdelle PCH:n kuuluisimmasta maamerkeistä: Bixby Bridgelle. Jo ennen aamukymmentä tätä siltaa oli tuijottamassa kasa turisteja. Silta on minun mielestäni kauniimpi monissa valokuvissa kuin livenä (ei tosin tuossa minun kuvassani, haha). Mitä lienee photoshoppia on harrastettu... Emme muuten muista tuota siltaa kesälomamatkaltamme 2013, vaikka todella olemme ajaneet tuon sillan. Kertoo ehkä jotain meidän silloisesta posotteluvauhdista.

Bixby Bridge. Siltaa tuijottelevat turistit on onnistuneesti rajattu pois kuvasta.

Sää tuolla rannikolla oli mielenkiintoinen. Välillä oli aivan kirkasta ja sitten yhtäkkiä seuraavan mutkan takaa iski tolkuton sumu.

Välillä oli täysin kirkasta tai vain vähän sumua.

Ja sitten taas välillä ei melkein nähnyt eteensä.

PCH:n varrella Big Surin alueella on paljon Vista Pointeja eli pysähtymispaikkoja maisemien katselua varten. Nyt kun meillä oli aikaa, minä halusin pysähtyä koko ajan. Mieheni jaksoi ulos autosta pari kertaa, mutta sitten jökötti autossa ja ilmoitti näkevänsä sieltä ihan hyvin. Sama meri ja sama rannikkohan niillä pysähtymispaikoilla näkyi. ;)

Minä jaksan nousta autosta, jos näkymä on tämä. Meri oli Big Surissa välillä aivan saman värinen kuin Havaijilla, ihanan turkoosi. Mutta sama merihän se tietenkin on. Mitä nyt vain aivan hemmetisti kylmempi täällä päin.

Itse asiassa meillä kyllä oli vähän kiire tälläkin kertaa. Mitään suunnitelmia päivälle ei ollut, tarkoitus oli vain ajaa jonnekin asti ja sitten kääntyä takaisin ja mennä majataloon. Minulla oli kuitenkin sovittuna työpuhelu klo 11-11.30 väliselle ajalle liittyen siihen epäonnistuneeseen neuvotteluyritykseeni, emmekä olleet varmoja, miten kännykkäkentän laita tulee olemaan matkan varrella. Olin kyllä ilmoittanut mahdolliselle työnantajalle, etten ole aivan varma, onko minulla kenttää vai ei, mutta ajatuksena oli, että ehtisimme ajaa aamulla sen verran kauas (eli jonnekin seuraavaan pikkukaupunkiin saakka), että kenttää tulisi jälleen.

Vista Pointeilla näkyi kaikenlaista elukkaa. Tällaisia sisiliskoja (vai mitä nämä nyt ikinä ovatkaan) näkyi todella paljon.

Älyttömän kesyt maaoravat. Tai ainakin uskon, että nuo ovat maaoravia. Turistit ovat vissiin vähän antaneet syötävää, koska nämä eivät pelänneet ihmisiä yhtään. Tämä kuva on otettu kännykälläni ihan läheltä.

Eihän sitä kenttää tietenkään tuolla ollut. Carmelista ei tarvinnut ajaa kuin alle vartin verran ja kenttä katosi. Haluaisin jälleen kerran paasata siitä, miten järkyttävän huonossa jamassa kännykkäkentät ovat täällä päin maailmaa, mutta nyt ei varmastikaan ole siihen mitään aihetta: jos toisella puolella on Tyyni valtameri ja toisella puolella kohoavat Santa Lucian vuoret, niin ei kai se mikään ihme ole, jos tuohon meren ja vuorten väliin jäävällä tiellä ei kuulu kännykkä.

Kello tuli kymmenen ja sitten kello alkoi lähentyä yhtätoista. Olimme olleet viimeiset kaksi tuntia liikkeellä eikä kenttää ollut ja seuraavaan kylään oli vielä matkaa, joten olin jo luopunut toivosta. Mutta sitten kello 11.05 mieheni yhtäkkiä huudahti "Tässä on kenttää!" ja kurvasi kauheaa vauhtia tieltä sivuun. Olimme saapuneet Ragged Point -nimiseen paikkaan. Kyseessä on pieni majatalo- ja ravintolapaikka. Olimme ohittaneet matkalla pari muutakin pientä ravintolaa ja majataloa, mutta ei niiden kohdalla ollut mitään kenttää.

Ragged Pointissa vettä saivat niin koirat kuin elefantitkin. Ja toki varmaan ihmisetkin (ainakin maksua vastaan).

Olen siis ikuisesti kiitollinen Ragged Pointille! Se saattoi pelastaa minut. Ja itse asiassa minut pelasti myös mieheni kännykkä, sillä vain se löysi kentän. Minun puhelimeni ei löytänyt yhtään mitään, se oli yhtä No Servicea koko ajan. Miehen kännykkä kiinnitti itsensä AT&T:n kenttään - meidän oma operaattori T-mobile ei todellakaan kuulunut tuonne (se on kyllä niin huono, se ei kuulu koskaan mihinkään).

Kävin siis puheluni kuumassa autossa Ragged Pointin parkkipaikalla. Sen jälkeen kelpasi hymyillä vähän enemmän ja maistaa elämäni ensimmäistä kertaa corn dogia eli jonkinlaisella maissijauholla päällystettyä makkaraa. Oli yllättävän hyvää.

Elämäni ensimmäinen Corn Dog. Eka haukkaus oli kammottavan rasvainen, mutta sitten aloin lämmetä tälle ruoalle. En ehkä ihan heti kuitenkaan tarvitse seuraavaa.

Ragged Pointilta jatkoimme matkaa etelään päin PCH:ta pitkin. Menimme katsomaan merinorsuja paikkaan, jonka nimi on mielikuvituksettomasti Elephant Seal Vista Point. Olemme nähneet merinorsuja aikaisemminkin, ja jotenkin mielestäni nämä tämänkertaiset kaverit olivat isompia, mutta voi olla, että muistan vain väärin.

Merinorsut letkottelemassa rannalla. Noiden touhua oli hauska seurailla. Välillä joku yritti tunkea toisen kainaloon tai jopa päälle ja tuli joko hyväksytyksi tai torjutuksi. Muutama toveri myös lyllersi vedestä rannalle. Merinorsut liikkuvat muuten kokoonsa nähden yllättävän vikkelästi.

Mukavia katseltavia nuo merinorsut olivat ja niitä oli paljon, sekä vedessä että rannalla. Katselupaikka oli lähempänä eläimiä kuin siellä, missä aiemmin olemme näitä elukoita nähneet, joten nyt näki vähän paremmin. Ainoa miinus järkyttävästä turistikaaoksesta.

Päätimme jatkaa merinorsujen luota vieläkin etelämpään ja mennä katsomaan rannikolla olevaa Morro Bay -nimistä kalastuskaupunkia. Carmelista Morro Bayhin on matkaa melkein 200 km eli ei mikään ihan pikkumatka. Morro Bayssa tsekkasimme rannalla olevan ison kiven, jonka nimi on Morro Rock. Se on muinaisen tulivuoren jäänne, mutta mitään muuta en siitä sitten tiedäkään. Mutta iso se oli.

Morro Rock ja minä. Morro Rockin korkeus on 177 metriä. Me kävelimme kiven luokse ja sen taakse. Siellä oli pieni ranta ja aallonmurtaja. Kokonaan ympäri ei päässyt kiertämään.

Morro Bay.

Meressä Morro Bayn ja Morro Rockin edustalla uiskenteli kasa saukkoja. Oikeastaan me emme nähneet kuin mustia kasoja. Olisi pitänyt olla kiikarit tai todella hyvä zoomi kamerassa, jotta olisi kunnolla erottanut jotain, mutta saukkoja ne olivat. Morro Baysta järjestetään ilmeisesti saukkojen bongaukseen tarkoitettuja veneajeluita, sillä kellujia lähestyi kaksikin venettä, jotka olivat täynnä turisteja. Veneet pysyttelivät sen verran kaukana, että kiikareille oli varmasti tarvetta sielläkin.

Siellä ne saukot ja turistit ovat.

Morro Bayssa säästetään vettä eikä olla haksahdettu tekonurmikkoon tai maalattuun nurmikkoon.

Morro Bayssa oli aikamoinen turistikeskittymä erilaisia ravintoloita, lähinnä kalaravintoloita tietenkin. Kävimme yhdessä. Sitten lähdimme ajamaan takaisin pohjoiseen päin. Päätimme käydä tsekkaamassa Hearst Castlen pihalla. Tämä Castle on PCH:n varrella oleva upea kartano, jonne päästäkseen tarvitsee osallistua $25 maksavalle kierrokselle. Meillä ei ollut lippuja kierrokselle, eikä edes halua päästä sellaiselle, mutta ajattelimme käydä pihalla katsomassa, josko kartanon näkisi ulkoa. No, eipä tietenkään nähnyt. Näimme vain Visitor Centerin. Centerin pihalla oli muuten aivan hemmetisti turistibusseja ja koko Center oli aivan täynnä porukkaa. Jos siis haluaa rauhaa turisteilta, ei kannata lähteä PCH:n varrelle.

Rannikkotien varrella oli myös seeproja ja lehmiä samalla laitumella. Kyllä, luitte oikein - seeproja. Älkää kysykö miksi. Minä en tiedä.

Kartanoa näkemättä suunnistimme majataloomme, jonka ohi olimmekin ajaneet jo menomatkalla. Big Surin alueella olevat majatalot ja mökit eivät taida olla listattuna missään varaussivustoilla, vaan yöt pitää varata suoraan paikkojen omilta sivuilta. Kun varasimme tämän reissun toukokuun alussa, lähes kaikki paikat olivat täynnä tänä 4th of July -viikonloppuna. Paikat ovat hyvin pieniä, eikä niitä ole paljon. Kävin läpi kaikki paikat, kunnes vihdoin ja viimein toiseksi viimeisestä löytyi vapaa huone. Ja arvatkaapa, mihin tämä kohtalo meidät johdatti: siihen ainoaan paikkaan, jossa pysähdyimme kesälomamatkalla vuonna 2013!

Paikka on nimeltään Lucia Lodge ja voin suositella sekä sen ravintolaa että yöpymispaikkaa. Oli kyllä jännä fiilis olla tuolla ravintolassa jälleen. Vuonna 2013 en ikimaailmassa olisi uskonut, että tulisin samaan paikkaan enää uudestaan ja ihan yöpymään. Tai että asuisin vajaan 3 tunnin ajomatkan päässä tuosta paikasta.

Lucia Lodgen yöpymismökit aivan PCH:n varrella aamun sumussa. Vasemmalla on meri.

Lucia Lodgessa oli tarjolla netti, joka toimi niin hitaasti, ettei se oikeastaan toiminut ollenkaan. Ja sitten se ei enää oikeastikaan toiminut. Nettimäärä oli myös rajattu, ja Netflixit ja Youtubet ja muut streemauspalvelut oli blokattu. Meidän huoneessa ei ollut myöskään telkkaria eli siinä piti palata elämän perusasioiden äärelle. Onneksi lodgen pienessä kaupassa myytiin sentään olutta. ;)

Seuraava päivä eli lauantai oli 4th of July ja me lähdimme haikkaamaan. Alun perin halusin yöpyä tuolla Big Surin alueella, koska olisin halunnut haikkaamaan erään vuoren huipulle. Vaellusmatka olisi ollut edestakaisin vähän yli 20 kilometriä ja ajattelin, että se olisi ollut hyvä treeni loppukesän Yosemiten Half Dome -haikkia varten. Nyt tulimme kuitenkin siihen tulokseen, ettemme jaksa lähteä noin pitkälle haikille (ja sitä paitsi haikkipolku lähtee jostain keskeltä ei-mitään, missä on kuulemma parkkitilaa viidelle autolle, mikä kuulosti siltä, että jos löytäisimmekin sen paikan, niin emme ainakaan mahtuisi pysäköimään sinne). Olen harrastanut viime aikoina niin pajon liikuntaa ja polveni ovat taas kipeytyneet niin pahasti, ettei tuo matka tuntunut hyvältä ajatukselta. (En lainkaan tiedä, miten näillä jaloilla kävellään sinne Half Domelle 1,5 kuukauden päästä...)

Rannikko Big Surissa.

Päätimmekin siis mennä haikkaamaan state parkkiin, joita tuolla Big Surissa riittää. Valitsimme Julia Pfeiffer Burns State Parkin, jonka Ewoldsen Trailia näin kehuttavan Tripadvisorissa. Haikki lähti puiston älyttömän alimitoitetulta parkkipaikalta punapuumetsän siimekseen. Metsän keskeltä noustiin jyrkästi ylös kukkulalle jonkinlaisen kanjonin vierusta. Korkeuseroa reitin varrella taitaa olla yhteensä noin 460 metriä, mutta kipuamisurakka palkitaan upealla näkymällä rannikolle ja merelle. Onneksi oli sentään metsän tuomaa varjoa.

State Parkissa riehui metsäpalo joitakin vuosia sitten, ja palon jäljet olivat selvästi näkyvillä. Yksi haikkireitti oli vielä myös osittain suljettu, sillä aluetta ei ole saatu siivottua.

Tämä haikkipäivä oli 4th of July ja reitin varrella oli väkeä ihan kohtalaisesti. Suurin osa porukasta oli liikkeellä tasan yhden pienen vesipullon kanssa. Kun ottaa huomioon tuon kunnon nousun ja koko reitin pituuden (7 km, jos tekee koko kierroksen), niin en ihan käsitä, miten ihmiset jaksavat. Ketään en sentään nähnyt flipflopeissa, vaikka moiset kengät eivät ole mikään erityisen harvinainen näky kalifornialaisilla haikkipoluilla, mutta yhdet sandaalit kyllä bongasin. Muutaman ihmisen kuulin kiroavan jyrkkää nousua, eli vissiin ei oltu ihan selvitetty, minne oltiin menossa.

Nousua riitti. Tässä kohden oli aika jyrkkää, vaikka kuvasta sitä ei niin huomaa.

Me olimme liikkeellä ennen puoltapäivää, ja rannikolla oli tiheä sumu. Niitä upeita maisemia ei siis näkynyt. Kun katsoi vuorten ja metsän suuntaan, näkyi kirkasta taivasta, eli ilmassa oli tosiaankin vain sumua rannikon suunnassa, ei pilviä. Me siis kipusimme henkemme edestä ja sitten emme nähneet yhtään mitään maisemia rannikolle. Sumu teki kyllä metsämaisemasta todella kauniin mystisen.

"Minkäköhänlainen pudotus tuossa on ja minne?" mietimme miehen kanssa, kun kävelimme tästä. Vasemmalla aukeaisi loistavat näkymät rannikolle, jos sumu ei pilaisi kaikkea. 

Tuo haikkireitti, jonka valitsimme, olisi ollut kierros, mutta se oli meidän makuumme vähän turhan lyhyt (noin 7 km), joten otimme reitin kanssa risteävän toisen reitin (Waters Trail), jota pitkin kävelimme noin 2 kilometriä jonkinlaisen vanhan ja ränsistyneen talon luokse. Nyt emme olleet enää metsän varjossa, eikä sumukaan suojannut yhtään, vaan aurinko porotti kuumana ja alkoi kaduttaa, että olin levittänyt suojakertoimen 30 sen 50 sijaan.

Sumu on kyllä kaunista.

Ränsistynyt talo on nimeltään The Tin House. Meillä ei ole yhtään mitään käsitystä, mikä se on ollut, enkä jaksanut lukea googletukseni tuloksia, vaikka niissä puhuttiinkin joistain jännistä myyteistä. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että noissa jutuissa mainitaan, että Tin Houselle haikkaaminen vaatii erittäin hyvää kuntoa. No jaa, liikuntaa harrastamaton mieheni ei ehkä ole ihan samaa mieltä...

Ränsistynyt ja mystinen Tin House ja näkymät talon pihalta. Sumukin oli alkanut tässä vaiheessa hälvetä.

Tin Housen luona söimme kälyiset eväämme (banaanit, energiapatukat, pähkinöitä ja vähän suklaata) ja kadehdimme vieressä istuvan pariskunnan eväitä (jotkut siistit patongit) ja mietimme, miksemme ostaneet aamulla Lucia Lodgen kaupasta sellaisia einesbageleita. Sitten kävelimme takaisin sen kaksi kilsaa Ewoldsen Trailille. Mietimme hetken aikaa, että olisimme ottaneet eri reitin takaisin, mutta se reitti olisi laskeutunut suoraan PCH:n varrelle ja sitten olisi pitänyt kävellä tien vierusta pitkin pari kilsaa state parkin parkkipaikalle. Ei oikein houkuttanut kävely PCH:n varrella, kun siellä suhaavat kaikki turistit ja amerikkalaisten elämääkin isommat RV:t.

Paluumatkalla, vielä kiertoreitin varrella.

Olisimme voineet kävelle Ewoldsen Trailin kierroksen loppuun, mutta päätimme palata ihan sitä samaa puolta, josta olimme tulleet. Olimme nimittäin huomanneet, että sumu oli hälvennyt. Nyt näkyvissä olivat siis ne maisemat, jotka aamupäivällä olivat sumun peitossa. Kannatti. Ei voi muuta sanoa.

Sumu alkoi hälvetä.

Esimerkiksi tällaiset maisemat avautuivat, kun sumusta oli päästy eroon.

Olimme liikkeellä yhteensä noin neljä tuntia, kun mukaan lasketaan noin puolen tunnin evästauko. Sports Tracker näytti haikkimme kokonaismatkaksi noin 16 kilometriä, mutta epäilen, että se näyttää hiukan kilsan tai pari yläkanttiin.

Tämän haikin jälkeen kävimme vielä tsekkaamassa McWay Falssin, pienen vesiputouksen, joka on se suurin syy sille, miksi Julia Pfeiffer Burns State Parkin älyttömän pienellä parkkipaikalla ja puiston portin edessä on järkyttävä autosuma. Vesiputous on rannalla, ja state parkista menee lyhyt ja asfaltoitu kävelymatka näköalapaikalle. Matkaa on ehkä noin 200 metriä eli sopii kaikille. Jokainen toki saa itse päättää sen, onko kyseinen "vesiputous" edes tuon kävelymatkan ja sen helvetillisen turistiryysiksen arvoinen...

Aikamoinen vesiputous tosiaan. Maisema on toki upea. Mutta samanlaisia maisemia löytyy muualtakin 1-tien varrelta, tosin ilman tuota vesilirua.

Kävimme muuten reissumme aikana katsomassa myös yhden toisen putouksen Big Surin alueella, Salmon Creekin. Sinne piti jopa vähän kävellä sellaista pusikkoreittiä pitkin. Kohtasimme reitin alkupäässä intialaisen pariskunnan ja varmistin heiltä, että reitti menee putoukselle (reitti lähti randomisti keskeltä PCH:ta yhdestä mutkasta, eikä mitään selvää kylttiä ollut; vain pysäköidyistä autoista tiesi olevansa jonkun haikkipaikan alussa). Intialainen mies vastasi, että menee kyllä. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi: "But don't have high expectations." Tässä kohtaa rupesimme kaikki nauramaan. Ei, meillä ei todellakaan ole suuria odotuksia. Kaliforniassa asuva on tottunut siihen, että vesiputous voi hyvinkin tarkoittaa pienenpientä vesilirua.

Odotuksemme olivat siis hyvin matalat, mutta ne olivat silti liian korkeat. Se, mikä on ennen ollut vesiputous, oli todellakin aivan pieni liru enää, eikä sitä edes nähnyt reitin varrelta. Etsimme polkua putoukselle vaikka kuinka kauan ennen kuin hyväksyimme sen, ettei koko hiton lirua enää edes näy reitille. Tai siis mieheni hyväksyi, minun oli vielä pakko seikkailla ja kiipeillä erinäisten isojen kivien ylitse ja välistä katsomaan - varsinkin, kun kuulin, että jostain sieltä kaukaa takaa kuului ihmisten ääniä. No ei ollut sen seikkailun arvoista. Ei siellä ollut mitään nähtävää. Paitsi kaksi ihme hippiä uimassa jossain lammikossa. Valokuvaa en esitä, koska siinä on pelkkää pusikkoa. Näin sen lirun, mutta ei sitä saanut edes valokuvaan, niin piilossa ja kälyinen se oli.

Koska kuvaa vesiputouksesta ei ole, tässä vielä yksi kaunis rannikkomaisema.

Mutta siis, sen pitkän haikkimme jälkeen suunnistimme syömään. Menimme Nepenthe-näköalaravintolaan, jota suosittelevat suurin piirtein kaikki. Okei, tuolla Big Surin alueella ei ole moniakaan ravintoloita, mutta silti Nepenthe vaikuttaa yllättävän suositulta. Sen melkein vieressä on paikka nimeltä Post Ranch Inn, josta löytyy yöpymismökkejä, spa ja varmaan vaikka mitä, mutta myös ravintola, jota yksi kaverini suositteli ruokapaikaksi. Post Ranch Innissä voi viettää vaikka honeymoonia ja sellaisen on siellä viettänyt esimerkiksi Drew Barrymore, joka tuskin lienee ainoa julkkis, joka kyseisessä paikassa vierailee. Tuosta voi siis päätellä, minkä tasoinen paikka on kyseessä. Meillä oli päällä hikiset haikkivaatteet, joten jo ihan sen takia valitsemme ruokapaikaksi Nepenthen emmekä Post Ranch Inniä. Hinnoilla ei tietenkään ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä.

Nepentheen pitää yleensä jonottaa, koska se on suosittu ja koska ravintoloita ei tuolla ole ihan joka kulman takana. Meille ilmoitettiin, että jonotusaika on 1-1,5 tuntia, mutta meillä kävi hyvä tuuri, sillä ehdimme juuri ostaa drinkit baarista ja istua odottamaan ulos, kun jo saimme pöydän. Odotimme alle puoli tuntia. Ja saimme pöydän mahtavalla näköalalla.

Mikä tahansa drinkki maistuu hyvältä, kun maisema on tämä. Kuvassa mieheni drinkki, joka oli tosiaan vielä aivan täynnä siinä vaiheessa, kun saimme pöytämme.

Nepenthen ruoka oli todella hyvää (joskin pitkän haikin ja puuttuvan lounaan jälkeen mikä tahansa ruoka varmasti maistuisi hyvältä), mutta ehkä vähän hintavaa. Mutta Big Sur on kallis alue, kun kilpailu on minimaalista.

Syömisen jälkeen alkoi kotimatka. Matkaa kotiin oli noin 170 kilometriä. Tuo matka voisi taittua parissa tunnissa, mutta me olimme liikkeellä 4th of Julyna iltakuuden aikaan ja halusimme ajaa PCH:ta pitkin Santa Cruziin saakka, joten aikaa vierähti kolme tuntia ennen kuin olimme kotona. Navigaattori yritti jokaisessa mahdollisessa paikassa saada meidät siirtymään 101-motarille, joka olisi nopeampi ja joka olisi ollut fiksu valinta, sillä monet viettävät itsenäisyyspäivän Santa Cruzissa rannalla ja palaavat illalla kotiin. Liikenne Santa Cruzista San Josehen oli siis aika jäätävää. Mutta siinähän se meni.

Bongasin tällaisen hauskan varoituskyltin matkan varrelta. Kaikenlaisista elukoista varoittavia kylttejä Kaliforniassa näkyy, mutta nyt näin ensimmäistä kertaa tällaisen. Olisikohan kyseessä villisiat...?

Minireissumme oli siis oikein onnistunut ja mukava. Kun mukaan lasketaan kaikki ajokilometrit kotoa lähdöstä alkaen Carmeliin, ajelut PCH:n varrella ja matka kotiin, ajoa tuli yhteensä noin 640 kilometriä. Mutta olimme koko ajan vain noin 2-3 tunnin ajomatkan päässä kotoa. (Jos ei ole 4th of Julyn ruuhkaa, Morro Baystakin pitäisi ajaa San Josehen noin kolmessa tunnissa). Periaatteessa Big Surissa voisi siis varmaan käydä ihastelemassa ihan vain jo päiväreissunakin, jos jaksaa tehdä pitkän päivän.